Modernity is liberalism, liberalism is capitalism (‘political economy’) and capitalism is atheism and nihilism [John Milbank]

Atheism is bourgeois oppression. Atheism is the opium of the people—it claims to discover an ontology which precludes all hope. This is what someone like Žižek now openly says [JM].

[K-mafian tarkennuksia ja korjauksia osaan I - viimeksi klo: 22.20]

John Milbank, one of Britain’s leading, most imaginative and highly respected theologians, is Professor of Religion, Politics and Ethics at Nottingham University.

Professor Milbank, an Anglican, was supervised for his Doctorate by Dr Rowan Williams [Archbishop of Canterbury]. Before taking up his current post he lectured at the University of Cambridge and the University of Virginia in the USA.

I
1
Brittiläinen teologi ja filosofi John Milbank [s.-52] on se linkki, jonka asetan Slavoj Zizekin [s.-49] ja David Bentley Hartin [s.-65] väliin - sekä [hyvin] hatarasti yhdistämään että selkeästi erottamaan heitä.

Hart on ollut Milbankin oppilas ja Milbank on julkaissut yhdessä Zizekin kanssa aivan äskettäin kaksi kirjaa [Monstrosity of Christ, The: Paradox or Dialectic?, 2009 ja Paul's New Moment: Continental Philosophy and the Future of Christian Theology, 2010].

Milbank nousi julkisuuteen ontologis-poliittisella linjanvedollaan Theology and Social Theory [1990], ja hän on osaltaan vaikuttanut vahvasti D. B. Hartin teologiseen ja kulttuurikriittiseen ajatteluun.

[A key part of the controversy surrounding Milbank concerns his view of the relationship between theology and the social sciences. He argues that the social sciences are a product of the modern ethos of secularism, which stems from an ontology of violence. Theology, therefore, should not seek to make constructive use of secular social theory, for theology itself offers a peaceable, comprehensive vision of all reality, extending to the social and political without the need for a social theory based on some level of violence. (As Contemporary Authors summarizes his thought, "the Christian mythos alone 'is able to rescue virtue from deconstruction into violent, agonistic difference.'"). - Milbank is sometimes described as a metaphysical theologian, in that he is concerned with establishing a Christian trinitarian ontology. He relies heavily on aspects of Plato's and Augustine's thought, in particular the former's modification by the Neoplatonist philosophers].

Milbankia ja Zizekiä yhdistää poliittisesti vasemmistolaisuus, joskin Zizekin teologia on ehdottomasti materialistista [mutta ei naturalistis-reduktionistista]. Milbank taas on niin sanotun radikaali-ortodoksisen ryhmän perustajajäsen. Kummankin herran yhteinen lähtökohta on kuitenkin myös ja etenkin Hegel - olkoonkin, että heidän tulkintansa ja kantansa etenkin Hegelin teologiaan ovat erilaisia - http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/materialism-just-isnt-what-it-used-to.html

[Together with Graham Ward and Catherine Pickstock, [Milbank] has helped forge a new trajectory in constructive theology known as "radical orthodoxy"—a predominantly Anglo-Catholic sensibility highly critical of modernity].

David B. Hart ei ole sen enempää poliittisesti vasemmistolainen kuin oikeistolainenkaan - ei myöskään mikään radikaali uusortodoksi vaan perinteisen ortodoksisen teologian briljantti uudelleen päivittäjä, jonka 'tour de force'a - The Beauty of the Infinite : The Aesthetics of Christian Truth, Rowan Williams, John Milbank, Geoffrey Wainwright, Robert Jenson, Janet Martin Soskice, Reinhard Hütter [kaikki nykyteologian huippunimiä], and others have praised.

[As a cultural critic, [Hart] appears "conservative" in many respects, but his politics are difficult to define. On a number of occasions he has called himself an "anarchist monarchist." He is as suspicious of classical liberal capitalism as of centralized state socialism, and so his criticisms of modern culture are largely free from any conspicuous partisan allegiances].

Alkuperäinen tarkoitukseni on tässä [ja tätä teemaa jatkavissa päreissä] esiteltävää Milbankin haastattelua/-ja [myöhemmin myös Zizekin esseitä] lukien osoittaa, että huolimatta uusateisteja [suurin osa anglo-sakseja] tai ranskalaisia postmodernisteja paljon syvällisemmästä näkemyksestään suhteessa teologiaan Zizek ajaa lopulta karille, jonka nimi on vanha tuttu - nihilismi.

Mutta nihilismistä [valistus-naturalistien 'mustasta aukosta'] ja Zizekistä siis enemmän ko. teemaa sivuavissa päreissä. - David Bentley Hart sen sijaan ei tuohon mustaan aukkoon päädy. Hän ajautuu pikemminkin kirkkaan valkoiseen aukeamaan [vrt. Heideggerin Lichtung'in ja aletheia'n yhteys], joka on jumalallisen luomisen valo, rakkaus, kauneus ja harmonia - [no - aukko kuin aukko sanoo RR; sieltä sitä on tultu ja sinne takaisin palataan...].

2
Lukekaa tarkasti Milbankin mietteitä. Se mies tietää oman linjansa [joka Zizekin ajattelun tavoin käsittää likipitäen kaiken mahdollisen perinteisen humanismin, teologian ja politiikan alueelta] eikä kaihda radikaaleimpienkaan näkemystensä esittämistä ja perustelemista.

Milbank saattaa ainakin teoriassa olla kaikkein lähimpänä minun intellektuaalisia intressejäni, koska hän tohtii astua politiikan likaiselle areenalle säilyttäen silti kristillisen uskonsa Zizekin sen sijaan yrittäessä ratkaista transsendentaalisen materialisminsa varsin mielenkiintoista umpikujaa toisella - vähemmän mielenkiintoisella umpikujalla eli stalinismilla.

Uskoa tietysti stalinismikin vaatii joskin uskoa pikemminkin suvereeniin isään [pitää muistaa Zizekin vaikea isä- ja kommunismisuhde, joita hän näköjään tässäkin traumaattisesti toistaa] kuin perimmäiseen vapautukseen saatanan eli nihilismin vallasta.

Kristillisyys sen sijaan on ateistista naturalismia ontologisesti koherentimpaa ja siten vakuuttavampaa [confirmed not proved] uskoa [toivoa] pelastukseen/vapautukseen maailman langenneisuuden (kapitalismin) tilasta.

Toistan, että tämä päre on ikäänkuin johdanto tulevaan teemaan, jossa pohditaan kriittisesti Zizekin filosofian ontologista ja poliittista uskottavuutta. - Kumoaminen ei kuitenkaan onnistu, koska Zizek on mielestäni oikeassa eräissä teorian ja käytännön asioissa, vaikka hänen leninismi-stalinisminsa noin ylipäätään vaikuttaakin kauhuparodialta - Iivana Julman mannermaiseen poliittiseen filosofiaan uudelleen sovitetulta Hollywood-spektaakkelilta [silti myös auktoriteetti/demokratia-ambivalenssin suhteen Zizekiltä löytyy vakavasti otettavia joskaan ei [kuten sanottu] loppuun asti hyväksyttäviä pointteja].

II
Three Questions on Modern Atheism: An Interview with John Milbank by Ben Suriano, 2008-05-29

The Other Journal (TOJ): With our current issue addressing modern atheism it might seem appropriate to begin by addressing the growing voice of a supposedly ‘new atheism’ as represented by Dawkins, Hitchens, Harris, Dennett, Onfray, etc... Yet I am hesitant to do so only because there seems to be nothing ‘new’ taking place here except for a greater display of amnesia concerning, among other things, their intellectual history, which includes also so many of their religious interlocutors. Moreover, what often passes for the religion/atheist discussion seems now to be little more than a sensationalized intramural duel amongst versions of Nietzsche’s Last Man, as both sides desperately try to assert their similarly moribund bourgeois ideals over against one another.

However, this particular cast of contemporary atheist and religious interlocutors has benefited, despite the poverty and pettiness of its discourse, from a massive popularization afforded by the media machine and its penchant for spectacles. Indeed there is a larger and more pervasive late-capitalist culture industry at work here that effectively raises this spectacle to a ‘reality,’ dominating the collective imagination of what it means to be ‘religious’ or ‘scientific’ or ‘atheist,’ and this apparatus may be more precisely the ‘new’ element involved here. Could you begin, then, by discussing the underlying logic of the culture industry, to which both sides of the popular debate seem fundamentally tied, that finds it necessary to produce, stage, and amplify this discussion/spectacle in certain terms?

John Milbank (JM): I think that you’ve put this question really well and at a level of sophistication that is usually lacking. Definitely, it's as if the crude media dualistic presentation of issues has now further penetrated the book market and captured a part of supposedly ‘serious’ discourse. For a long time now, the media has presented religion in terms of ‘traditionalists’—superstitious lunatic fundamentalists—versus ‘liberal modernisers’. The new shift is the implication that religion is fundamentally lunacy and that its natural enemy is science. Liberal religious people are a bit confused and/or the only way to be validly a religious liberal is to be vaguely ‘spiritual’. I find it really hard to know what is going on here and can only offer extremely tentative reflections.

It’s important to note that the new atheism began in the 1990’s, well before 9/11. Dawkins and Dennett and Churchland had already got going. Is this a purely Anglo-Saxon phenomenon? Not entirely—also in French thought one sees a gradual drift from poststructuralism (which retrospectively seems but a negative humanism after all) to new modes of ‘speculative materialism’. However, it’s mainly in Anglo-Saxon countries that one gets the crude anti-religion polemic. One might suggest that that’s because the entire modernity-science-capitalism thing is at its most virulent here. Perhaps the French just give a softer though far more sophisticated version of this.

What needs to be focused on is the double impression given by the media: 1. Religion is reviving and 2. Clever people know that religion is over. In Britain—which is of course far more modern than the USA—it's fascinating that left versus right is increasingly seen as secular versus religious (though there are elements of this in the States). This is despite having had conspicuously religious ‘left’ political leaders in recent times. One sees this over the current embryology bill debate in Parliament. The press present this as left versus right, science versus religion, etc... They speak as if ‘science’ answered moral questions. It’s quite extraordinary. But in reality while more left Members of Parliment support experimentation on embryos, the fact that by no means all of them do is so to speak hushed up. Increasingly the media do not want complex stories and increasingly they make us live by this dualistic approach.

Yes, the spectacle now shows the spectacle of ‘science’ as an absolute destiny. It is the human glory to undo itself through science. British police shows like Waking the Dead now screen very long takes of the dissection of human bodies by glamorous women. The message is that science is beautiful and glossy; that finding scientific truth is the one moral impulse and otherwise human life is a tragic mess.

What’s this about? Well I suppose fundamentally the collapse of all secular ideologies in the late 20th Century. One is left just with the truth of science as the reality of the modern. Science is the freedom to know and is Faustian. Beyond this is the right to choose one’s lifestyle. But of course one can’t interfere with the freedom or happiness of others nor the power of the State. The really crucial thing here which the left has missed is that sexual freedoms have increased exponentially while all other freedoms have declined.

Today in Great Britain you scarcely have the right to demonstrate and a higher proportion of the population is in prison than are in China. The boy at the shop counter with no customers is not allowed to read a book to improve himself all day, but who cares what he gets up to with sex and drink after the shop closes? Of course there’s also a double think about sex—its all OK, male sexuality is nearly always exploitative, etc... But in general it would seem that, as Adorno and Horkheimer predicted, sexualization is intended to keep us all quiet: neurotic, hysterical, frustrated and unhappy but still ‘looking’. With sex divided from procreation, science and sexual freedom come together.

So by supporting the total disjuncture of sex and procreation, the left is really supporting a new mode of fascism. ‘Women’ are lined up with science and choice in order to produce a new kind of ideal human subjectivity—male and autonomous and yet pliant in ‘female’ manner. The newly envisaged female body is the final site of the coming together of scientific objectivity and absolute freedom of choice. Perhaps one could even speak here of a new racism of the human race as such—it’s to be made the object of an endless ‘objective’ improvement and expression of a will to freedom/will to power. Of course this also means that the specific phenomenology of the female body is destroyed. It’s denied that this body is inherently linked both to the male body (as also vice-versa) and to another body that is itself and yet becomes not itself—the baby. Having denied the link of babies to men and also to women save as objects of their (‘male’) choice, babies thereby become pure consumer objects and all human personhood is abandoned.

After the collapse of secular ideologies then, one is left with ‘just science’. But also, of course, ‘the return of religion’, since these now represent the only alternative ideologies—virulent in the case of Islam where religion is still overwhelmingly practiced.

Post 9/11 has allowed the media to present the religion versus science story in ever cruder terms. Of course it’s highly significant that Christopher Hitchens also supported the Bush foreign policy. This is because, at bottom, neo-liberalism and scientism line up with each other. But Hitchens never really explains how his imperialism of reason relates to the messianic aspect of American imperialism. He and others don’t explore the point at which fundamentalism and scientism can be in a hidden alliance because the very emptiness of a formalist approach to economics and politics can allow an extreme religiosity to supply the concrete content. Racist and nationalist fascism can no longer so easily do this because races have got mixed up and national identities are also confused—so one is getting regionalism as much as nationalism. Religions supply diffused globalized identities so that religious extremism fits well with an era of globalization. Yet so also does ‘naturalism’—the idea that all we have in common is one material planet and our physical nature.

Hence the age of religious and philosophical ‘agnosticism’ is over—as Quentin Meillassoux says. Now we have rival dogmatisms about the infinite—materialist and fundamentalist.

We need instead more apophatic (though not agnostic) approaches to the infinite; more recognition that many embrace a complex mix of belief and unbelief (as Charles Taylor says) and more subtle mixes of faith and reason as Ratzinger advocates.

But we could only have a media recognizing this complexity if we were not dominated by capitalism in the mode of the spectacle.

TOJ: In considering modern atheism on a broader scale, in terms of the historical development of its cultural logic, what would you consider as its defining cultural form, if there is such a thing that has remained continuously present throughout its modern history? Moreover, what key modern shifts in the way power was constructed, distributed and organized, especially through changing socio-economic formations, might have provided the material conditions for its emergence and particular shape?

JM: I think that we’ve scarcely begun to pose this all-important question. How is it that atheism arose so recently (end of 18th Century) and yet so quickly established itself? Clearly it was to begin with an elite phenomenon, so it is from the start and up to now socially connected to the idea of a new, rival elite. This means that it has to be considered a bourgeois phenomenon or else one of decadent aristocracy—which is another modern socialising mode.

I think that Charles Taylor provides important clues by saying that the atheist self is the ‘buffered self’—no external spiritual forces can get to it—and also that it is a self entirely in charge of its own morality and self-disciplining. Thus, as he argues, if Latin Christianity, because of its over-disciplinary mode and its ‘festive’ deficit ushered in this sort of self, finally it dispenses with the religious bit altogether. This self is definitely the self that is totally autonomous and so likes to reduce all to predictable calculation. Spiritual security and worldly freedom and comfort are preferred over the aristocratic heroism of a quest for meaning. In Great Britain, even up to say Thatcher or even up to Blair, the establishment was finally religious. But Blair (ironically) ushered in a new political class that saw politics like a business to be exploited and this is essentially an atheist class. Maybe the explicit personal religiosity of New Labour in some way worked ideologically to mask this.

To my mind then, modernity is liberalism, liberalism is capitalism (‘political economy’) and capitalism is atheism and nihilism. Not to see this (or rather not to fully see this) is the critical deficit of Marxism. Again, Taylor is right: all critical resistance to modernity is ‘romantic’’ in character: it 1. allows that more freedom and material happiness is a partial good; 2. yearns also for elements of lost organic values and 3. realises that the anti-body, anti-festivity, anti-sex and doctrine of hell-linked disciplinary and over-organised character of Latin Christendom is ironically responsible for the Enlightenment mentality.

I’m starting to think that this triple romanticism is more fundamental than left/right characterization, which after all is a kind of accidental result of the French Revolution. Both left and right, as André de Muralt argues are nominalist: either one favours a strong single centre of money or power or both (right) or the rights of the many singly or when totted up (left). Both positions are also in the end atheist.

We need instead a new kind of ‘romantic’ politics that is specifically religious, and often Christian, in thinking that one can only get distributive equality on the basis of agreed values and an elite transmission and guarding of those values. A more Carlylean and Ruskinian politics then—basically left yet with elements that are not really right so much as pre-modern and traditionalist. Strictly speaking the pre-modern predates right versus left. In Great Britain Phillip Blond is developing a crucially important new mode of ‘Red Toryism’—which might in my view equally be seen as a kind of ‘traditionalist socialism’. This is starting to be noticed in very significant public places and in effect marks the political translation of the paradox of ‘Radical Orthodoxy’ and the beginning of its entry upon the political stage.

The hard thing now for critical thinkers to do is to think outside ‘leftism’. They have to see that if neo-liberalism and neo-conservatism have totally triumphed this is because the left in traditional mode is incapable of carrying out an adequate critique. In the end this is because it’s atheistic – one needs to be religious to recognize objective values and meanings as not just epiphenomenal. Today in Great Britain the left is more or less now defining itself as scientistic which actually permits an underwriting of a new mode of fascism and ‘racism’ as said above.

‘Left Christians’ now have much more to stress the Christian bit if they are truly going to be able to make a critical intervention.

Atheism is bourgeois oppression. Atheism is the opium of the people—it claims to discover an ontology which precludes all hope. This is what someone like Žižek now openly says. We need now to celebrate instead the faithful legacy of peasants, learned, honourable and paternalist aristocrats, Christian warrior kings like Alfred the Great, yeomen farmers and scholars. Péguy is the man for the hour. William Cobbett also. Chesterton and Belloc likewise.

TOJ: How might we understand the key intellectual shifts that both made possible and legitimated such changes in the organization of power that contributed to the rise of modern atheism? Moreover, in light of the common readings of atheism as essentially negative—as a sober desacralizing, disenchanting, and demythologizing movement—how should we understand the intellectual shifts of modern atheism in relation to Christian theology? Did atheism’s intellectual development come by way of a thorough rejection of theology, as common readings claim, or more primarily as the construction of an alternative theology?

JM: Again, this is to ask absolutely the right question. Many authors like Michael Buckley have now shown that atheism was not ‘subtractive’. In the face of a decadent late-Baroque theology it had positively to invent a self-sufficient naturalism. Or else new modes of theism were invented. Often indeed atheism has operated as a religion – of nature, of man, of race, of class destiny. Now it’s becoming the religion of science as such—democracy is supposed to produce an obedient seconding of the verdicts of science which are seen as answering all problems, even ethical ones.

Charles Taylor has now extended ‘anti-subtraction’ theory into the social realm. The very idea of social and political order without religion is bizarre by all traditional lights. The invention of secular order is an extraordinary achievement, if highly questionable – because instead of faith it requires rational foundations which one can’t really have. So practical atheism is more dogmatic than religion.

I’d add to Taylor a bigger stress on the dubiousness of liberalism which is mainly political economy. As Pierre Manent argues, it ‘empties the soul’ – delivers negative freedom at the price of a loss of character.

We’re now at a crossroads. Politics is shadow play. In reality economic and cultural liberalism go together and increase together. The left has won the cultural war and the right the economic one. But of course they are really both on the same side.

The point is to resist this. And that means of course, re-think Christendom. But now in more festive, pro-body, yet more interpersonal, less fearing terms and ones celebrating much more excellence and virtue in every realm including those of craft, farming and trade. And having a greater will to the democratization of excellence.

(The ‘other religions’ thing doesn’t matter. The world as a whole is rapidly Christianizing and even in Islamic countries Muslims are finding their own intriguing Islamic way to Christ in ever increasing numbers; this is readily verifiable) [??/RR].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Milbank
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.nottingham.ac.uk/theology/people/john.milbank
http://litthe.oxfordjournals.org/content/24/1/108.full
http://crestondavis.wordpress.com/2010/04/08/pauls-new-moment-a-new-book-by-john-milbank-slavoj-zizek-and-creston-davis/
http://algaektc.com/news_centre/NewsArchive/2010-2011/Headline,51908,en.php
http://blog.lege.net/content/PatriotsQuestion9_11__professors.html
http://prodigal.typepad.com/prodigal_kiwi/2010/11/stanley-hauerwas-john-milbank-luke-bretherton-in-conversation.html
http://www.flickr.com/photos/librairie-la-procure/page2/

Moternia sen olla pitää - ja Kukkenheimista

Wassily Kandinsky: Composition VIII, 1923; Oil on canvas, 140 x 201 cm; Solomon R. Guggenheim Museum, New York
*
All children are artists. The problem is how to remain an artist once we grow up [Picasso]
*
Otsikon satiirisuus johtaa hieman harhaan Kandinskyn [mutta ei Guggenheimin taide-, viihde-, ja macdonalds-keskuksen] suhteen. Olen nimittäin jostain kumman syystä alkanut viime vuosina pitää yhä useammista modernisteista - myös Paul Kleen, Joan Miron ja Wassily Kandinskyn taiteesta. Syytä en tiedä. Jokin niissä vain koskettaa ja kiehtoo minua - vanhaa taide-konservatiivia. Alan kai vähitellen dementoitua...
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wassily_Kandinsky
http://fi.wikipedia.org/wiki/Guggenheim-museo
http://marialaterza.blogspot.com/2010/10/wassily-kandinsky.html
http://www.thedailyriff.com/articles/how-creative-are-you-346.php
http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/kandinsky/

Kaksi modernin valtion ja kapitalismin ideahistoriallisesti ehkä merkittävintä esi-isää

Vasemmalla Thomas Hobbes, jonka harhana oli ymmärtää yhteiskunta yhdeksi ainoaksi yksilöksi; oikealla Jean Calvin - reformaation suurin harhaoppinen [ei kuitenkaan virallisesti]: kristillisen uskon deterministisimmän, antropomorfistisimman ja sadistisimman jumalakäsityksen sekä tekopyhimmän pelastusopin kehittäjä.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Calvin_and_Hobbes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Hobbes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Calvin
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Calvin
http://tywkiwdbi.blogspot.com/2008/03/calvin-and-hobbes.html
http://tywkiwdbi.blogspot.com/2008_03_01_archive.html

Niin uskoa kuin ateismiakin on kahta lajia: typerää ja syvällistä

[Kielimafian tarkennus kuvatekstiin 7.2]

David B. Hart ei väistä pahuuden, kärsimyksen ja modernin teodikean ongelmaa, mutta hänen mielestään deistit ja kalvinistit ovat käsittäneet kristinuskon [siten myös teodikean]väärin/vääristyneesti - ellei peräti hereettisesti.

Jumala ymmärrettynä samanaikaisesti universumin harmonisen balanssin suvereeniksi etukäteen säätäjäksi [jolloin pahuus/kärsimys oikeutetaan tulevan harmonian ehtona] sekä oman sadistis-juridisen 'vapaan' tahtonsa orjaksi [lakiin sidotun jumalan vapaus on harhaa] ei ole kristillisen tradition Jumala eikä koherenttia uskoa vaan modernin nominalistisen voluntarismin korruptoiman uskon epätoivoinen harharetki ei-mihinkään - loputtoman ja päämäärättömän valinnan vapauden mielenhäiriöön, jossa oikeus on yhtä positivistista kuin kalvinistisen Jumalan suunnitelma ihmisen varalle karmis-saatanallisessa sattumanvaraisuudessaan oikeudenmukaista/rr.

I
Intellektuaalisesti syvällisimmät skeptikot ja järkevimmät tosiuskovaiset eivät ole aidosti toistensa verivihollisia, koska heidän uskonsa ja epäuskonsa kumpuaa samasta moraalisesta perinteestä [Sokrates, Job, Jeesus] mutta eri tavalla [luodun joskin langenneen] maailman pahuuden ja kärsimyksen olemassaoloon reagoiden [etenkin Ivan Karamazovin ja Nietzsche'n ateismi]. Typerimmät fundamentalistit [niin uusateistit, kreationistit kuin modernia gnostilaisuutta edustavat kalvinistikin] sen sijaan ovat koko maailman pahennus, pahuus ja tylsyys.

Vaikka maailma on langennut [toisin sanoen pahuus ei ole Jumalasta] ja vaikka Jumala on saattava kaiken entiselleen viimeisellä tuomiolla, Ivan Karamazoville yhdenkin viattoman lapsen kärsimys on liian kova hinta siitä, että kaikki on joskus muuttuva [uudelleen] hyväksi. Ivanin kapinaan Jumalaa vastaan riittää syyksi, että tuo sietämättömän epäoikeudenmukainen kärsimys ylipäätään on erottamaton osa luotua maailmaa.

Ivan ei kiellä Jumalaa - hän vain palauttaa pääsylippunsa taivaaseen. Kiitos ei - ei noilla 'ehdoilla', joiksi Ivan pienelle lapselle aiheutetun mielettömän kärsimyksen tulkitsee. Vaikka Jumala itse ei intentoikaan lasten kärsimystä [lukuunottamatta kalvinistien persoonattomaan karman lakiin verrattavaa suvereenia hirviö-jumalaa], hän ei saa Ivanilta anteeksi sitä, että sallii ihmisten aiheuttaa viattomalle helvetin.

Tämän syytöksen ensimmäinen ja kuuluisin esittäjä [joskin hieman eri syistä kuin Ivan] on tietenkin Job.

Ivan Karamazovin kapina on ehkä syvällisintä kristinuskon omaa sisäistä kriisiä, itsekritiikkiä ja skeptisismiä Jumalaa kohtaan. - Tällaisen skeptisismin jumala-käsitys on teistinen, kun taas esim. Voltairen valistuksenaikainen [popularisoitua teodikeaa satirisoiva] vuodatus Lissabonin maanjäristyksen jumalallisesta epäoikeudenmukaisuudesta käsittää Jumalan deistis-antroporfistisesti eikä näin ollen osu kritiikissään kristilliseen Luojaan vaan eettisen deismin abstraktiin ja populaarilla teodikealla tulkittuun pahantahtoiseen ja epätäydelliseen - gnostikkojen demiurgi-jumalaan.

[Palaan asiaan David Bentley Hartin pienen kirjan The Doors of the Sea: Where Was God in the Tsunami? toisen osan 'Divine Victory' merkeissä]

II
Dr. David Bentley Hart

B.A., University of Maryland
M.Phil., University of Cambridge
M.A., University of Virginia
Ph.D., University of Virginia

David Bentley Hart is a renowned Eastern Orthodox theologian and has taught at the University of Virginia, the University of St. Thomas in St. Paul, Duke Divinity School and Loyola College. David is known even in the scholarly world for his vast array of knowledge on a variety of subjects, and some have said that he is one of the most important theologians in the English speaking world. Hart is the author of several books, including In the Aftermath: Provocations and Laments and The Story of Christianity: An Illustrated History of 2000 Years of the Christian Faith. His book, The Beauty of the Infinite: The Aesthetics of Christian Truth has been called one of the most important works of theology in the last decade. He has also published articles in The Wall Street Journal, First Things and The New Atlantis. David lives in Virginia with his wife, Solwyn, and son, Patrick.

Areas of Specialty: Philosophical Theology, Patristics, Asian Religions, Evil and Suffering, Esthetics

Courses taught at the CSC: Seminar: Church and State: A Historical Exploration, History of Christianity

III
David Bentley Hart Quotes

D. B. Hart on Nietzsche and Christianity

. . . [Nietzsche] had the good manners to despise Christianity, in large part, for what it actually was--above all, for its devotion to an ethics of compassion--rather than allow himself the soothing, self-righteous fantasy that Christianity’s history had been nothing but an interminable pageant of violence, tyranny, and sexual neurosis. He may have hated many Christians for their hypocrisy, but he hated Christianity itself principally on account of its enfeebling solicitude for the weak, the outcast, the infirm, and the diseased; and, because he was conscious of the historical contingency of all cultural values, he never deluded himself that humanity could do away with Christian faith while simply retaining Christian morality in some diluted form, such as liberal social conscience or innate human sympathy. - (Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies)
*
D. B. Hart on some admirable forms of atheism

I can honestly say that there are many forms of atheism that I find far more admirable than many forms of Christianity or of religion in general. But atheism that consists entirely in vacuous arguments afloat on oceans of historical ignorance, made turbulent by storms of strident self-righteousness, is as contemptible as any other form of dreary fundamentalism. And it is sometimes difficult, frankly, to be perfectly generous in one’s response to the sort of invective currently fashionable among the devoutly undevout, or to the sort of historical misrepresentations it typically involves. - (Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies)
*
David B. Hart critically on Calvin

Followers of Calvin have been particularly concerned to defend God’s sovereignty. Do you think that tradition presents a particular problem for Christian thinking today?

Yes -- and not only today. I quite explicitly admit in my writing that I think the traditional Calvinist understanding of divine sovereignty to be deeply defective, and destructively so. One cannot, as with Luther, trace out a direct genealogy from late medieval voluntarism to the Calvinist understanding of divine freedom; nevertheless, the way in which Calvin himself describes divine sovereignty is profoundly modern: it frequently seems to require an element of pure arbitrariness, of pure spontaneity, and this alone separates it from more traditional (and I would say more coherent) understandings of freedom, whether divine or human.

This idea of a God who can be called omnipotent only if his will is the direct efficient cause of every aspect of created reality immediately makes all the inept cavils of the village atheist seem profound: one still should not ask if God could create a stone he could not lift, perhaps, but one might legitimately ask if a God of infinite voluntaristic sovereignty and power could create a creature free to resist the divine will. The question is no cruder than the conception of God it is meant to mock, and the paradox thus produced merely reflects the deficiencies of that conception.

Frankly, any understanding of divine sovereignty so unsubtle that it requires the theologian to assert (as Calvin did) that God foreordained the fall of humanity so that his glory might be revealed in the predestined damnation of the derelict is obviously problematic, and probably far more blasphemous than anything represented by the heresies that the ancient ecumenical councils confronted.
*
David B. Hart on a true skeptic

But a true skeptic is also someone who understands that an attitude of critical suspicion is quite different from the glib abandonment of one vision of absolute truth for another—say, fundamentalist Christianity for fundamentalist materialism or something vaguely and inaccurately called “humanism.” Hume, for instance, never traded one dogmatism for another, or one facile certitude for another. He understood how radical were the implications of the skepticism he recommended, and how they struck at the foundations not only of unthinking faith, but of proud rationality as well. - [Atheist Delusions]
*
D. B. H. on Christianity and Nihilism

For indeed Christianity was complicit in the death of antiquity, and in the birth of modernity, not because it was an accomplice of the latter, but because it, alone in the history of the West, constituted a rejection of and alternative to nihilism's despair, violence, and idolatry of power; as such, Christianity shattered the imposing and enchanting facade behind which nihilism once hid, and thereby, inadvertently, called it forth into the open. - (In the Aftermath: Provocations and Laments)
*
D. B. H. on Christian Truth

For if indeed God became a man, then Truth condescended to became a truth, from whose historical contingency one cannot simply pass to categories of universal rationality; and this means that whatever Christians mean when they speak of truth, it cannot involve simply the dialectical wrestling of abstract principles from intractable facts. - (The Beauty Of The Infinite: The Aesthetics Of Christian Truth)
*
http://www.publicchristianity.com/david_bentley_hart.html
[videokooste David B. Hartin haastattelusta]
*
http://yalepress.yale.edu/book.asp?isbn=9780300111903
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2010/2010-11-04/kulttuuri/kirjat/tiede-usko-ja-raamattu
https://www.kotimaakauppa.fi/tuote/9789518885279/Ateismin%20harhat
*
http://www.clarion-journal.com/clarion_journal_of_spirit/2011/01/david-bentley-hart-on-calvin.html
http://dangerousidea.blogspot.com/2010/09/david-bentley-hart-skewers-new-atheism.html
http://www.goodreads.com/author/quotes/430555.David_Bentley_Hart
http://www.thechristianstudiescenter.org/professors/
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://davidbhart.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pahan_ongelma
http://www.religion-online.org/showarticle.asp?title=3301
http://www.michaelramseyprize.org.uk/titles.php
http://www.boomerinthepew.com/2009/12/attention-kmart-shoppers-god-is-not-our-copilot-and-furthermore-many-of-us-have-no-idea-who-he-is.html

Berlusconi ja Mubarak ovat 'yhtä viisaita' miehiä, vaikka ovatkin pysyneet vallassa erityyppisten poliittisten systeemien mahdollistamina

Silvio Silvio näytä sarves - josko sä jo huomenna lopullisesti lähdet sinne luxus-huora-palatsiisi hässimään [kohti dirty-old-manin väistämätöntä kohtaloa: tappavaa sydänkohtausta; - tervemenoa!].

[K-mafian lisäyksiä ja korjauksia - viimeksi klo: 16.30]

I
Berlusconi: Mubarak on viisas mies

Italian pääministeri Silvio Berlusconi nostatti kulmakarvoja EU:n huippukokouskäytävillä perjantaina, kun hän kutsui Egyptin presidenttiä Hosni Mubarakia viisaaksi mieheksi.

"Toivon että Egyptissä tulee demokraattisempi järjestelmä ilman presidentti Mubarakin sortumista. Häntä pidetään lännessä, etenkin Yhdysvalloissa, viisaista viisaimpana, koko lähi-idän esikuvana", Berlusconi sanoi toimittajille. "Toivon hallintoon jatkuvuutta."

Berlusconi lisäsi myös, että Mubarak ei aio asettua ehdolle seuraavissa vaaleissa.' - [HS.fi. - 4.2]

II
1
Kiitos Silvio - pelastit päiväni. Nauroin ääneen kommenttiasi. - Mutta oletko koskaan ajatellut asiaa toisinpäin? Eikö juuri demokraattinen järjestelmä salli myös sinun kaltaisesi julkkis-idiootin ja mafioson pysyä vallassa?

Tuli mieleeni, että ehkä Italiassakin [siis demokratiassa] tarvittaisiin kansannousu, jotta hävyttömästä, vanhasta populisti-tyrannista, joka häpäisee paitsi itsensä myös demokratian, päästäisiin eroon.

Perimmältään demokratia kuitenkin häpäisee itse itsensä, koska se ei muodollisen proseduurin palvonnassaan pysty erottamaan toisistaan tyhjällä retoriikalla pelaavaa populisti-idioottia ja aidosti demokraattista poliitikkoa, jolla on selkeä missio, mutta joka samalla ymmärtää järjestelmän sisäisen ristiriidan, jota muodollinen oikeus ei psyty peittämään kuin mystifioidusti.

[Esimerkiksi filosofi-sosiologi Jürgen Habermas on piilo-idealistinen konsensus-uskovainen, joka ei halua tunnustaa demokratian sisäisesti ristiriitaista luonnetta vaan taikoo hatustaan diskurssi-eettisen oikedenmukaisuus-jumalan, joka rationaalisessa suvereeniudessaan lunastaa tyhmyytemme ja anarkiamme, kunhan vain ensin alistumme sen palvelukseen - me argumentatiivis-eettisesti 'vajaat'].

Kapitalismi [joustava tyranni vailla poliittista ideologiaa] sinänsä ei tarvitse kansannousuja [paitsi Naomi Kleinin shokki-doktriinin merkityksessä], mutta demokratia aidosti toteutuakseen näyttäisi tarvitsevan niitä. Valitettavasti vain kansannousut on julistettu rikollisuudeksi demokraattisessa perustuslaissa - asiantuntijoitten koukeroisilla päätöksillä.

Mielenosoitukset eivät voi muuttua totaaliksi protestiksi, koska kaikki vastarinta vesitetään viime kädessä teknologisella kontrollilla [poliisilla] ja - paradoksaalista kyllä: kansanäänestyksillä [joissa ei toteudu aito ja pätevästi arvioitu poliittinen tahto vaan yksittäiseen ongelmaan annettu populistinen ja kontingentti mielipide - mikäli on jälleen lupa olla pessimisti-kyynikko].

Sellaista on meidän nykyaikainen liberalismimme. Saamme kyllä räksyttää ja kritisoida, mutta emme pysty muuttamaan poliittisesti enää oikeastaan mitään kovin perustavaa. Demokraattinen liberalismimme toimii niin kauan kuin hyväksymme mystifikaation, jonka mukaan vapaus ja muodollinen parlamentarismi ovat käytännössä yksi ja sama asia kahdella eri päätöksenteon tasolla.

[Edustuksellisuus/representatiivisuus on kuitenkin jo by definition loogisesti eri asia kuin identtisyys/samuus].

On tietoinen mystifikaatio [tai vähintäinkin kategorinen väärinkäsitys] väittää, että pelkän äänestämisen ja parlamentaarisen päätöksenteon välillä vallitsisi hataraa syy-yhteyttä vahvempi korrelaatio. Kyseisen kausaliteetin hämärtymisestä pitää huolen vapaan markkinatalouden doktriini, joka asettaa parlamentarismille sellaiset reunaehdot, ettei aidolle demokratialle jää muuta kuin tuo muodollis-mystifikatorinen tehtävä, jossa todelliset ongelmat naamioidaan retoriikkaan ja jossa todellinen päätökseteko tapahtuu/toteutuu pääosin teknokratian [talous-eliitin intressien] ehdoila.

Juuri  parlamentaarisen politiikan taustalla vaikuttavan talous-eliitin [mafian, suurifirmat] 'näkymättömän käden' [sehän ei saisi tulla näkyväksi, koska tällaista kytköstä nimitetään korruptioksi] vuoksi molemmat - sekä Mubarak että Berlusconi ovat voineet pysyä vallassa pitkään - huolimatta maittensa poliittisten järjestelmien suuresta eroavuudesta.

2
Tekstini jää silti väistämättä liberaalisen demokratian ja kapitalismin sisäiseksi itsekritiikiksi, koska en näe kovinkaan suuria mahdollisuuksia jonkin positiivisen vaihtoehtoisen talousjärjestelmän kehittymiselle.

Tuon vaihtoehdon teoreettisia perusteita voidaan [ja pitää!] toki pohtia, kuten Sammalkieli ansiokkaasti tekee, mutta sen praktinen toteuttaminen tuskin onnistuu koskaan vain siltä pohjalta kuin esim. Marx asiaa analysoi [sitäpaitsi Marxin kuvailema kommunistinen, valtioton yhteiskunta hahmottuu hänellä praktisesti lähinnä romanttisena utopiana - joskin eri maissa on tietysti niille ominaiset reunaehdot muutokselle].

Olemme jämähtäneet demokraattisen liberalismin/kapitalismin orjuuteen, eikä tuo asiaintila muutu oleellisesti miksikään millään semanttisilla saivarteluilla, joissa ei suin surminkaan kajota itse vapaan markkinatalouden perusdogmeihin [kysynnän ja tajonnan 'arvovapaa' kohtaaminen].

'Sosiaalinen markkinatalous' [Anders Stubb] ei kuulosta minun korvaani yhtään sen vakuuttavammalta kuin 'kestävä kehityskään' silloin, kun kaikki transaktiot määritetään viime kädessä kysynnän ja tarjonnan kaupassa ja jolle [vastoin kapitalismin perusdogmia] asetetut kvantitatiiviset kiintiöt ovat itse asiassa paras todiste siitä, mitä kapitalismi ei pysty tekemään/ratkaisemaan [sisällöllis-laadulliset valinnat] optimaalisesti.

Sosiaalinen markkinatalous yhtä lailla kuin päästökaupat epäonnistuvat, koska vaadittavia kiintiösopimuksia ei noudateta [nihilistinen ahneus-lähtökohta] tai [perustava systemaattinen este] vapaan markkinatalouden on mahdotonta toteuttaa niitä, koska kysynnän ja tarjonnan vapaus ei kerta kaikkiaan pysty rajoittamaan ja kohdentamaan pitkäjänteisesti omaa primitiivistä toiminta-logiikkaansa eli dogmiksi korotettua valinnan vapauttaan jonkin laadullisen universaalin edun saavuttamiseksi.
*
Mielestäni myös ei-niin-kovin-poliittisen David B. Hartin pitäisi laaja-alaisena ja todella syvällisenä kulttuurikriitikkona ottaa kantaa tähän asiaan. - Slavoj Zizek on tehnyt sen jo ehkä liiankin [:\] monta kertaa.
*
http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Berlusconi+Mubarak+on+viisas+mies/1135263564068
http://hirvasnoro.blogspot.com/2007/12/naomi-klein-shock-doctrine-osa-1.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuhokapitalismin_nousu
http://sammalkieli.blogspot.com/

Ajaako anarkonservatiivi David Bentley Hart Monarkilla?

Etsi asetelmasta arkki-anarkisti Pjotr Kropotkin, Bath-shebasta syntynyt Ismaelin jälkeläinen: King Solomon, pappa-mopojen aatelinen: Monark, nelikenttä/kaavio, joka osoittaa, että Hitler ja Thatcher ovat sukulais-sieluja [mitenhän olis käynyt, jos Thatcherin ja Hitlerin hallintokaudet olisivat sattuneet samaan historialliseen ajankohtaan?].

[K-mafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 20.05. - - Nyt[kö] rupean ryyppäämään. Sulkekaa kommenttilootanne]

I
1
Suhteessa valtioon David Bentley Hart on kriittinen - se on ainakin selvää - mutta mitä asetetaan anarkismin vastapainoksi, mikäli ei haluta suostua valtion [oli se sitten kapitalistinen tai sosialistinen] tekno-byrokraattisten lonkeroiden tukahduttavaan holhoukseen?

Merkitseekö se kuvitteellista paluuta uudenlaiseen feodalismiin, kuten kävi satiirisesti mielessäni luettuani ensimmäisen kerran Hart'in esseen, jota siteeraan.

Hartin 'paluu' feodalismiin on silti enintään postmodernia - mikä on kuitenkin vakavasti otettava ja perusteltu - jopa faktinen kulttuurisen pluralisaation prognoosi USA:ssa - mutta ei Euroopassa [meillä on EU, jota Hart halveksii, joskin Europpaa sinänsä hän palvoo ja säälii: ainutlaatuisen loistava Eurooppa on kulttuurisesti enää pelkkä museo].

Mitä ilmeisimmin Hart on jonkinlainen regionalisti, federalisti ja individualisti, joka ei aseta kapitalismia talousjärjestelmänä kyseenalaiseksi mutta/vaan kritisoi sitä epäsuorasti modernin kulttuurin nimikkeellä. Moderni maailma/moderniteetti onkin Hartille syvästi 'luonnonvastainen' ilmiö.

Toisaalta - alkukristittyjen suorastaan vallankumouksellinen irtautuminen vallitsevasta [heikkoja - mutta ihmisarvostaan vakuuttuneita - alistavasta] pakanakulttuurista ja esteettinen sekä ei-valtapoliittinen konservatismi tuovat helposti mieleen anarkismin ja monarkismin merkillisen unionin [vrt. Hartin esimerkki-henkilö Tolkien ja G. K. Chesterton; itse asiassa myös Zizek flirttailee joskus kyseisen ajatuksen kanssa], eikä tuo asetelma toki ole vieras myöskään Hart'ille itselleen - pikemminkin päinvastoin.

Voidaan [mutatis mutandis] sanoa, että Hart [vankkumattomasta ortodoksi-kristillisyydestään huolimatta] ihan oikeasti on Nietzschen kriittis-klassisistisen mentaliteetin omaava konservatiivinen kulttuurikriitikko - ei poliitikko [kuten ei ollut Nietzschekään - paitsi 'suuren (?) politiikan ajajana'], vaikka hän politiikkaa 'ei-poliittisen' retorisella syvällisyydellä [vrt. Cicero ja grand style] sivuaakin.

Hart kritisoi moderniteettia, valtiota, totalitaristisia järjestelmiä, kapitalistisen liberalismin surkeimpia puolia eli typerää kulutus-addiktiota, latteaa, väkivaltaista ja pornoistunutta populaarikulttuuria - maailmaa, josta henki on kuollut 'guggenheimiksi'/rr tai degeneroitunut taikauskoksi ja pintapopiksi, jossa syvällisyys on muuttunut tietokilpailuiksi ja hyveellisyys [doping-]ammattiurheiluksi ja mainosviihteeksi - niin politiikassa kuin tieteessäkin.

Äänestäminen amerikkalaisessa nyky-demokratiassa on jopa pahempaa huuhaata kuin huono vitsi: I found myself reflecting on what a devil’s bargain electoral democracy is.

Entä kaipaako Hart sitten ihan tosissaan monarkian ja anarkian epäsymmetristä symmetriaa, jonka Tolkien kokee ehkä väistämättömäksi[?] yksilön ja hallitsijan dialektiikassa [esimerkkinä Cincinnatus and Volscians; - mutta tämä ei ole ihan yksinkertainen juttu - vai mitä 'kansa'?]

Vai onko kyseessä lähinnä poliittis-esteettinen allegoria? - Luvun 2 kaksi jälkimmäistä sitaatti-kappaletta osan II esseestä kertovat jotain Hart'in asenteesta. Mutta mitä?

Yhtä vähän poliittista selkeyttä löytyy itse esseen kahdesta viimeisestä kappaleesta. Zizek ei pitäisi tällaisesta politiikan metaforisesta estetisoimisesta - olkoonkin, että anarkia-monarkia-asetelmassa on kyse erinomaisen mielenkiintoisesta ja ikuisesta ideasta [jota myös Zizek pohtii], mitä tulee ihmisten elämiseen yhteisöllisinä mutta ei-valtiollisina kokonaisuuksina.

Hartin essee jättää minut mietteliääksi. Tästä pitää jatkaa ajatustyötä eteenpäin. Olen nimittäin ajoittain samoilla linjoilla Hartin, Tolkienin ja Chestertonin kanssa - [Mutta mihin jäi sosialismi? Ei se mihinkään jäänyt. Se tulee mukana - uudesti syntyneenä].

2
But a king - a king without any real power, that is - is such an ennoblingly arbitrary, such a tender and organically human institution. It is easy to give our loyalty to someone whose only claim on it is an accident of heredity, because then it is a free gesture of spontaneous affection that requires no element of self-deception, and that does not involve the humiliation of having to ask to be ruled.

The ideal king would be rather like the king in chess: the most useless piece on the board, which occupies its square simply to prevent any other piece from doing so, but which is somehow still the whole game. There is something positively sacramental about its strategic impotence. And there is something blessedly gallant about giving one’s wholehearted allegiance to some poor inbred ditherer whose chief passions are Dresden china and the history of fly-fishing, but who nonetheless, quite ex opere operato, is also the bearer of the dignity of the nation, the anointed embodiment of the genius gentis - a kind of totem or, better, mascot.
[...]
Now, obviously, none of this anarcho-monarchism is an actual program for political action or reform. But that is not the point. We all have to make our way as best we can across the burning desert floor of history, and those who do so with the aid of 'political philosophies' come in two varieties.

There are those whose political visions hover tantalizingly near on the horizon, like inviting mirages, and who are as likely as not to get the whole caravan killed by trying to lead it off to one or another of those nonexistent oases. And then there are those whose political dreams are only cooling clouds, easing the journey with the meager shade of a gently ironic critique, but always hanging high up in the air, forever out of reach.

II
Anarcho-Monarchism
Nov 12, 2010, David B. Hart

The only thing I know that J.R.R. Tolkien and Salvador Dalí had in common- or rather, I suppose I should say, the only significant or unexpected thing, since they obviously had all sorts of other things in common: they were male, bipedal, human, rough contemporaries, celebrities, and so on- was that each man on at least one occasion said he was drawn simultaneously towards anarchism and monarchism.

 In the case of Dalí it was probably a meaningless remark, since almost everything he ever said was; whenever he got past the point of 'Please pass the butter' or 'That will cost you a great deal of money', he generally gave up any pretense of trying to communicate with other people.

But Tolkien was, in his choleric way, giving voice to his deepest convictions regarding the ideal form of human society - albeit fleeting voice. The text of his sole anarcho-monarchist manifesto, such as it is, comes from a letter he wrote to his son Christopher in 1943 (forgive me for quoting at such length):

My political opinions lean more and more to Anarchy (philosophically understood, meaning the abolition of control not whiskered men with bombs)- or to ‘unconstitutional’ Monarchy. I would arrest anybody who uses the word State (in any sense other than the inanimate real of England and its inhabitants, a thing that has neither power, rights nor mind); and after a chance of recantation, execute them if they remained obstinate! If we could go back to personal names, it would do a lot of good. Government is an abstract noun meaning the art and process of governing and it should be an offence to write it with a capital G or so to refer to people. . . .

And anyway, he continues, (the proper study of Man is anything but Man; and the most improper job of any man, even saints (who at any rate were at least unwilling to take it on), is bossing other men):

Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity. At least it is done only to a small group of men who know who their master is. The mediaevals were only too right in taking nolo episcopari as the best reason a man could give to others for making him a bishop. Grant me a king whose chief interest in life is stamps, railways, or race-horses; and who has the power to sack his Vizier (or whatever you dare call him) if he does not like the cut of his trousers. And so on down the line. But, of course, the fatal weakness of all that- after all only the fatal weakness of all good natural things in a bad corrupt unnatural world - is that it works and has only worked when all the world is messing along in the same good old inefficient human way. . . . There is only one bright spot and that is the growing habit of disgruntled men of dynamiting factories and power-stations; I hope that, encouraged now as ‘patriotism’, may remain a habit! But it won’t do any good, if it is not universal.

Last week, as I watched the waves of the Republican electoral counterinsurgency washing across the heartland, and falling back only at the high littoral shelves of the Pacific coast and the Northeast, I found myself reflecting on what a devil’s bargain electoral democracy is. These occasional bloodless bloodbaths are deeply satisfying at some emotional level, whatever one’s party affiliations, because they remind us of what a rare luxury it is to have the right and the power periodically to evict politicians from office.

But, as is always the case here below in the regio dissimilitudinis, the pleasure is accompanied by an inevitable quantum of pain. The sweetest wine quaffed from the cup of bliss comes mingled with a bitter draft of sorrow (alas, alack). Tragically -tragically - we can remove one politician only by replacing him or her with another. And then, of course, our choices are excruciatingly circumscribed, since the whole process is dominated by two large and self-interested political conglomerates that are far better at gaining power than at exercising it wisely.

And yet we must choose, one way or the other. Even the merry recreant who casts no vote at all, or flings a vote away onto the midden of some third party as a protest, is still making a choice with consequences, however small. And none of the other political systems on offer in the modern world are alternatives that any sane person would desire; so we cannot just eradicate our political class altogether and hope for the best (anyway, who would clean up afterward?).

Yes, I know: there are good and sincere souls who run for office, and some occasionally get in, and a few of those are then able to accomplish something with the position they assume, and some of those even remain faithful to the convictions that got them there. But, lest we forget, those are also the politicians who often create the greatest mischief. Sincerity, after all, is not the same as wisdom.

A cynical poltroon of infinitely pliable principles is in many cases less a threat to liberty, justice, or peace than someone whose mind has been corrupted with 'high' ideals or (worse yet) high ideas. As for all the others, the great majority of politicians - well, bear with me here for a moment.

If one were to devise a political system from scratch, knowing something of history and a great deal about human nature, the sort of person that one would chiefly want, if possible, to exclude from power would be the sort of person who most desires it, and who is most willing to make a great effort to acquire it. By all means, drag a reluctant Cincinnatus from his fields when the Volscians are at the gates, but then permit him to retreat again to his arable exile when the crisis has passed; for God’s sake, though, never surrender the fasces to anyone who eagerly reaches out his hand to take them.

Yet our system obliges us to elevate to office precisely those persons who have the ego-besotted effrontery to ask us to do so; it is rather like being compelled to cede the steering wheel to the drunkard in the back seat loudly proclaiming that he knows how to get us there in half the time. More to the point, since our perpetual electoral cycle is now largely a matter of product recognition, advertising, and marketing strategies, we must be content often to vote for persons willing to lie to us with some regularity or, if not that, at least to speak to us evasively and insincerely. In a better, purer world - the world that cannot be - ambition would be an absolute disqualification for political authority.

One can at least sympathize, then, with Tolkien’s view of monarchy. There is, after all, something degrading about deferring to a politician, or going through the silly charade of pretending that 'public service' is a particularly honorable occupation, or being forced to choose which band of brigands, mediocrities, wealthy lawyers, and (God spare us) idealists will control our destinies for the next few years.

But a king - a king without any real power, that is - is such an ennoblingly arbitrary, such a tender and organically human institution. It is easy to give our loyalty to someone whose only claim on it is an accident of heredity, because then it is a free gesture of spontaneous affection that requires no element of self-deception, and that does not involve the humiliation of having to ask to be ruled.

The ideal king would be rather like the king in chess: the most useless piece on the board, which occupies its square simply to prevent any other piece from doing so, but which is somehow still the whole game. There is something positively sacramental about its strategic impotence. And there is something blessedly gallant about giving one’s wholehearted allegiance to some poor inbred ditherer whose chief passions are Dresden china and the history of fly-fishing, but who nonetheless, quite ex opere operato, is also the bearer of the dignity of the nation, the anointed embodiment of the genius gentis - a kind of totem or, better, mascot.

As for Tolkien’s anarchism, I think it obvious he meant it in the classical sense: not the total absence of law and governance, but the absence of a political archetes - that is, of the leadership principle as such. In Tolkien’s case, it might be better to speak of a 'radical subsidiarism', in which authority and responsibility for the public weal are so devolved to the local and communal that every significant public decision becomes a matter of common interest and common consent. Of course, such a social vision could be dismissed as mere agrarian and village primitivism; but that would not have bothered Tolkien, what with his proto-ecologist view of modernity.

Now, obviously, none of this anarcho-monarchism is an actual program for political action or reform. But that is not the point. We all have to make our way as best we can across the burning desert floor of history, and those who do so with the aid of 'political philosophies' come in two varieties.

There are those whose political visions hover tantalizingly near on the horizon, like inviting mirages, and who are as likely as not to get the whole caravan killed by trying to lead it off to one or another of those nonexistent oases. And then there are those whose political dreams are only cooling clouds, easing the journey with the meager shade of a gently ironic critique, but always hanging high up in the air, forever out of reach.

I like to think my own political philosophy - derived entirely from my exactingly close readings of The Compleat Angler and The Wind in the Willows - is of the latter kind. Certainly Tolkien’s was. Whatever the case, the only purpose of such a philosophy is to avert disappointment and prevent idolatry. Democracy is not an intrinsic good, after all; if it were, democratic institutions could not have produced the Nazis. Rather, a functioning democracy comes only as the late issue of a decently morally competent and stable culture.

In such a culture, one can be grateful of the liberties one enjoys, and use one’s franchise to advance the work of trustworthier politicians (and perhaps there are more of those than I have granted to this point), and pursue the discrete moral causes in which one believes. But it is good also to imagine other, better, quite impossible worlds, so that one will be less inclined to mistake the process for the proper end of political life, or to become frantically consumed by what should be only a small part of life, or to fail to see the limits and defects of our systems of government. After all, one of the most crucial freedoms, upon which all other freedoms ultimately depend, is freedom from illusion.
*
David B. Hart is a contributing writer of First Things. His most recent book is Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies (Yale University Press).
*
http://www.firstthings.com/onthesquare/2010/11/anarcho-monarchism
*
http://cruciality.wordpress.com/category/david-bentley-hart/
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monarkismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Monarchism
http://en.wikipedia.org/wiki/Anarchism
http://blogit.hs.fi/kirjat/2010/05/16/viikon-shakespeare-coriolanus/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Coriolanus
http://en.wikipedia.org/wiki/Coriolanus
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2007/06/the_political_c.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Anarkisti+n%C3%A4ki+kommunismin+umpikujan/HS20100227SI1KU01qeb
http://www.phoenixmasonry.org/historypage.htm
http://kotisivu.dnainternet.net/jouhie/kuvia_kerhon_mopoista.htm

Kapitalistisen liberalismin lojaalisuus-dilemma: vain sekulaari vasemmisto voi estää islamin nousun poliittiseen valtaan Egyptissä

Länsimaiset liberalistit [eivät niinkään itse egyptiläiset] tarvitsevat nyt tätä miestä: Arabian Lawrence - The Batman of Arabia.

[Kielimafian tarkennuksia ja huomattavia lisäyksiä (I 2, II 1-2) - viimeksi  I 1 klo: 19.40]
*
Katsaus Egyptin tämänhetkiseen tilanteesen Slavoj Zizekin äskettäisen The Guardian-kolumnin tiimoilta. Kylkiäisinä pohdiskeluja kapitalismista ja väärinkäsityksestä nimeltään onnellisuuden mittaaminen.

I
1
Zizek ei vedä otsikossa kärjistämääni näkemystä esiin jostain ideologisesta taikahatusta [vaikka kyseessä on myös ideologinen kannanotto], vaan - kuten kolumnista käy ilmi, osoittaa sen faktis-historiallisen taustan [etenkin Afganistan]. - Kärjistys tai ei - silti kyseessä on väite, jonka toteutumista länsi pelkää näköjään vielä enemmän kuin islamilaista teokratiaa.

Egyptissä ei kuitenkaan ole organisoitunutta poliittista oppositiota: Mubarak on hajottanut ja likimain tuhonnut sen. Kansan vailla vahvaa poliittista johtajaa on kuitenkin lähes mahdoton ottaa/saada valtaa, varsinkin jos armeija aivan viime kädessä pysyy lojaalina Mubarakille - - mutta tämän kortin varaan liberaali länsi ilmeisesti rakentaa kyyniset ja tekopyhät mielikuvansa Egyptin poliittisesta tulevaisuudesta.

Kyseinen mielikuva tarkoittaa sitä, että vaikka kansan ääni otetaan huomioon, niin silti vanha, puolifasistinen valtarakenne voi yhä toimia egyptiläis-tyyppisen 'demokratian ja liberalisminkin' taustalla, koska tällä tavoin maa kyetään parhaiten pitämään länsimaisen kapitalismin talutusnuorassa ja torjumaan samalla vasemmistolaisen vaikutuksen uhka. - Tämä linja ei tietenkään estä muslimiliikkeen ennakoimatonta vaikutusta, mutta koetaan kuitenkin pienemmäksi riskiksi kuin sekulaarin vasemmiston 'totalitarismi'.

Koska Egyptilläkään muslimivaltiona ei ole merkittävää poliittisen demokratian perinnettä, eikä kannettu vesi yleensä pysy kaivossa, jos se sinne asti ylipäätään ehtii [Afganistan, Irak ja Iran], kannattaa faaraoitten [Mubarak on ollut viimeisin faarao] maan tilannetta seurata ikäänkuin ensimmäisenä esimerkkitapauksena siitä, onnistuuko [Turkin ohella] jo suhteellisen sekulaari muslimivaltio [tosin fundamentalistit ovat viime vuosina tehostaneet vaikutustaan] muuttumaan aidoksi demokratiaksi, millä en tarkoita sitä, että se muuttuisi pelkästään liberaalin kapitalismin uudeksi, mallikelpoiseksi kulutus-syöpäkasvaimeksi [kuten ilmeisesti ja valitettavasti suurelta osin tulee käymään].

Joka tapauksessa poliittinen tilanne Egyptissä on altis kaaokselle ja hajaannukselle, mikäli Mubarak ei suostu eroamaan heti, koska pitkitetty lähtölaskenta merkitsee ilman muuta, että se, mitä kansa haluaa eli hallinnon konstitutionaalinen uudelleen järjestäytyminen uusien valtasuhteitten vaatimusten mukaisesti, jää joko tapahtumatta tai vesittyy muodolliseksi demokratiaksi, jota hallitsee plutokraattinen eliitti kuten kaikkialla kapitalistisissa valtioissa.

Ilmeisesti länsi päätyy tukemaan sen ennakkoluulojen kannalta 'toiseksi pienempää pahaa' eli islamilaista ryhmittymää kuin sekulaaria vasemmistoa, vaikka se samalla tulee tahtomattaan tyrkyttäneeksi Egyptille paluulippua teokratiaan, mikä ei ole erityisen houkuttelevaa edes fanaattisimpien muinaishistoriaa harrastavien amerikkalais-turistien kannalta.

No - minun pitäisi taas yrittää ajatella 'positiivisemmin' [lainausmerkeillä on aina syynsä] myös tätä asiaa.

Entä jos maltillinen islam pystyykin mukautumaan poliittiseen liberalismiin, jonka vääjäämättömin katalysaattori nykyään on informaatio-teknologia? Tällöin Egypti muuttuisi oikeisto-fasistisesta poliisivaltiosta moderniksi liberaali-islamilaiseksi 'jumal-valtioksi', joka kykenee modernisaation hengessä yhdistämään tiukan lakiuskonnon ja päämäärättömän länsimaisen valinnan vapauden toimivaksi [miten tämä sitten määritelläänkin] poliittiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi?

Edellä kuvattu lienee länsimaisen liberalistin tyypillinen toiveuni islamin poliittisen ja taloudellisen kehtyksen suhteen. Zizek haluaa kuitenkin tapansa mukaan tulla tuohon uneen häiriköimään, koska hän tuskin uskoo ainakaan radikaalin islamin mukautuvuuteen. Sen sijaan kapitalismi kyllä mukautuu melkein millaisiin olosuhteisiin tahansa, kuten Kiinan malli osoittaa.

Viimeisessä kappaleessa Zizek kuittaa tyylikkäästi ja ytimekkäästi, mistä kapitalismissa moraalin kannalta katsoen tämänkin tapahtuman kohdalla lopulta on kyse: länsimaisen liberalismin suorastaan henkeäsalpaavasta tekopyhyydestä silloin, kun aito poliittinen vapaus ja oikeudenmukaisuus pitäisi ottaa vakavasti ilman kapitalismin ja uskonnon epäpyhää liittoa, joka kerta toisensa jälkeen antaa ahneuden anteeksi armon ikuisella valuutalla.

Mutta lopuksi kohtaamme jälleen myös sen anarkisti-totalitaristi-Zizekin, jonka koemme vastenmieliseksi - joka ärsyttää, epäillyttää ja luultavasti ahdistaakin meitä - ajoittain myös minua. Zizek nimittäin siteeraa erästä Maon kuuluisaa mottoa: 'Maailmassa vallitsee kaaos - asiat ovat loistavalla tolalla'.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Tilanne ei kuitenkaan ole hyvä [enkä toisaalta usko että Zizek kykenisi tappamaan ketään; hän ei ole tunteeton  - päinvastoin]. - David B. Hart voisi vakuuttavasti joskaan ei vailla metafyysista kontekstia [etenkin Platon ja Gregorios Nyssalainen] väittää, että asian [vallitseeko maailmassa kaaos vai harmonia] pitäisi olla juuri tasan päinvastoin kuin Mao ja Zizek sen hourupäisyyksissään  toteavat ja toivovat olevan.

2
Mutta poliittisia muutoksia tapahtuu vain siellä, missä ei vielä ole siirrytty lopullisesti kapitalismiin eli demokraattiseen liberalismiin - ja nuo muutokset ovat aina enemmän tai vähemmän kaoottisia.

Sitten kun poliittinen järjestelmä alkaa toimia näennäisesti kansanvaltana joskin perimmältään kapitalismin ehdoilla, mitkään laadulliset muutokset eivät enää ole mahdollisia. Hallinto keskittyy pelkkään teknokratiaan - jopa kulttuurissa.

Joku sanoo tähän, että laadullisia muutoksia ei silloin tarvita, koska järjestelmä on täydellinen ja itseään korjaava, mutta pikemminkin on niin, että Francis Fukuyama osuu oikeaan - Hegelin ja Nietzschen hengessä: historia loppuu kapitalismiin.

Tämän tajuttuaan aidosti sivistynyt ihminen - joita kapitalismissa ei tarvita ja joita se ei myöskään synnytä/kasvata - menee vapaaehtoisesti ruumisarkkuun ja vetää arkun kannen kiinni  todeten: tässä maailmassa en halua enää elää, koska sen tyhmyys, tylsyys, latteus, tekopyhyys, moukkamaisuus, rationalisoitu riisto ja  julmuus kuvottavat minua.

Goodbye. 

II
1
Kapitalismin katalysaattorina on ahneus ja hyöty, joka maksimoidaan välinerationaalisesti orientoituneella teknokraattisella tehokkuudella. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa tämän kaltainen systeemi alkaa toimia, muuttuu ennenpitkää pelkäksi halu- ja nautintokoneeksi, jonka tarkoitus on addiktoida ihminen onnellisuuden oravanpyörässä juoksevaksi kuluttaja-rotaksi.

Siten esim. Vihreitten äskeinen ehdotus kehittää/korottaa onnellisuus-mittarointi poliittiseksi ideologiaksi osoittaa puolueen vajonneen lopullisesti kapitalismin ilokaasuiseen suohon, jossa kaksi kategorisesti eri tason asiaintilaa sekoittuvat [taas kerran] manipuloidusti ja mystifioidusti keskenään täällä kysynnän ja tarjonnan maagisessa harry-potter-pelilandiassa.

Kalkyloitu nautinto/tyydytys [ikäänkuin nautinnon laadun voisi mitata] ei nimittäin ole identtinen ihmisen eksistentiaalisen onnellisuuden kokemuksen [mitä ihmettä se lieneekin] kanssa. Joka näin väittää, sortuu vähintäinkin naturalistiseen virhepäätelmään.

2
Onnellisuus on jotain, joka jää ikäänkuin yli siitä tyydytyksestä, jonka saamme esimerkiksi, syömisestä, seksistä, itsemme toteuttamisesta jne. Se on siis jotain absoluuttisesti ylimääräistä - jopa päämäärä-rationaalisen toiminnan [jonka luulisi olevan kokonaisvaltaisesti mielekästä] ei-kausaalinen ja ei-ansaittu 'armolahja' tai jopa hetkittäinen 'mielenhäiriö'.

Onnellisuus voidaan toki määritellä rationaalisen kalkyloinnin metodeilla, mutta siihen pätee lopulta sama kuin kaikkeen hermeneuttis-fenomenologiseen ymmärrykseen: mitä tarkemmin pystymme määrittämään ja kuvailemaan onnellisuuden, sitä vähemmän ymmärrämme sitä - ja mikä kohtalokkainta: sitä ohuemmaksi itse hetkittäisen onnen kokemus matemaattisten kaavojemme p/kuristuksessa hiipuu.

Vihreitten valitsema soininvaaralaisen tilastometodiikan [kuollut/mekaaninen] henki[syys] todistaa, että 'piipertäjä-idealistit' ovat täysin pihalla onnellisuuden perimmäisen luonteen mysteeristä, koska pyrkivät käsittelemään sitä objektiivisena talous- ja yhteiskuntatieteellisenä fakta-normina.

Mikään ei voisi olla suurempi väärinkäsitys ihmisen eksistentiaaliseen kokemis-syvyyteen liittyvän ja uskonnolliseen uskoon verrattavan elämyksen kannalta - olipa tuo elämys sitten vaatimaton  ja yksinkertainen tai karismaattisesti inspiroiva.

Onnellisuus ei ole olotila vaan 'aavistus ja lupaus', jonka 'puhuttelu' tekee ihmisen nöyräksi. - Mutta vihreä onnellisuus-automaatti kai laskee nöyryydellekin kaavan - voi pyhä yksinkertaisuus! Miksi joidenkin ihmisten pää on kuin laskukone? Ovatko he ihmisiä lainkaan?

III
Why fear the Arab revolutionary spirit?
The western liberal reaction to the uprisings in Egypt and Tunisia frequently shows hypocrisy and cynicism [Slavoj Zizek, The Guardian 1.2.2011]

What cannot but strike the eye in the revolts in Tunisia and Egypt is the conspicuous absence of Muslim fundamentalism. In the best secular democratic tradition, people simply revolted against an oppressive regime, its corruption and poverty, and demanded freedom and economic hope. The cynical wisdom of western liberals, according to which, in Arab countries, genuine democratic sense is limited to narrow liberal elites while the vast majority can only be mobilised through religious fundamentalism or nationalism, has been proven wrong. The big question is what will happen next? Who will emerge as the political winner?

When a new provisional government was nominated in Tunis, it excluded Islamists and the more radical left. The reaction of smug liberals was: good, they are the basically same; two totalitarian extremes – but are things as simple as that? Is the true long-term antagonism not precisely between Islamists and the left? Even if they are momentarily united against the regime, once they approach victory, their unity splits, they engage in a deadly fight, often more cruel than against the shared enemy.

Did we not witness precisely such a fight after the last elections in Iran? What the hundreds of thousands of Mousavi supporters stood for was the popular dream that sustained the Khomeini revolution: freedom and justice. Even if this dream utopian, it did lead to a breathtaking explosion of political and social creativity, organisational experiments and debates among students and ordinary people. This genuine opening that unleashed unheard-of forces for social transformation, a moment in which everything seemed possible, was then gradually stifled through the takeover of political control by the Islamist establishment.

Even in the case of clearly fundamentalist movements, one should be careful not to miss the social component. The Taliban is regularly presented as a fundamentalist Islamist group enforcing its rule with terror. However, when, in the spring of 2009, they took over the Swat valley in Pakistan, The New York Times reported that they engineered "a class revolt that exploits profound fissures between a small group of wealthy landlords and their landless tenants". If, by "taking advantage" of the farmers' plight, the Taliban are creating, in the words of the New York Times "alarm about the risks to Pakistan, which remains largely feudal," what prevented liberal democrats in Pakistan and the US similarly "taking advantage" of this plight and trying to help the landless farmers? Is it that the feudal forces in Pakistan are the natural ally of liberal democracy?

The inevitable conclusion to be drawn is that the rise of radical Islamism was always the other side of the disappearance of the secular left in Muslim countries. When Afghanistan is portrayed as the utmost Islamic fundamentalist country, who still remembers that, 40 years ago, it was a country with a strong secular tradition, including a powerful communist party that took power there independently of the Soviet Union? Where did this secular tradition go?

And it is crucial to read the ongoing events in Tunisia and Egypt (and Yemen and … maybe, hopefully, even Saudi Arabia) against this background. If the situation is eventually stabilised so that the old regime survives but with some liberal cosmetic surgery, this will generate an insurmountable fundamentalist backlash. In order for the key liberal legacy to survive, liberals need the fraternal help of the radical left. Back to Egypt, the most shameful and dangerously opportunistic reaction was that of Tony Blair as reported on CNN: change is necessary, but it should be a stable change. Stable change in Egypt today can mean only a compromise with the Mubarak forces by way of slightly enlarging the ruling circle. This is why to talk about peaceful transition now is an obscenity: by squashing the opposition, Mubarak himself made this impossible. After Mubarak sent the army against the protesters, the choice became clear: either a cosmetic change in which something changes so that everything stays the same, or a true break.

Here, then, is the moment of truth: one cannot claim, as in the case of Algeria a decade ago, that allowing truly free elections equals delivering power to Muslim fundamentalists. Another liberal worry is that there is no organised political power to take over if Mubarak goes. Of course there is not; Mubarak took care of that by reducing all opposition to marginal ornaments, so that the result is like the title of the famous Agatha Christie novel, And Then There Were None. The argument for Mubarak – it's either him or chaos – is an argument against him.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Where, then, should Mubarak go? Here, the answer is also clear: to the Hague. If there is a leader who deserves to sit there, it is him.

http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/feb/01/egypt-tunisia-revolt
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Guardian
http://en.wikipedia.org/wiki/Arab_Revolt

Actus essendi subsistens

Mitäs se neiti nyt tuollaisia kyselee?! Mennään mieluummin katselemaan maisemia tuonne pusikon taakse joen rantaan. Ollaan kunnon empiristejä - - Mitä?! - Mihin neiti nyt menee! - Okei - puhutaan sitten olemassaolosta ja olemuksesta. - Huh että onkin nopeakinttuinen blondi. Ja vielä rationalisti?! Jo on aikoihin eletty.

[Kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi 2.2]

HG kysyi edellisen päreen kommentissa: Eikö tämä ole se vanha ikuisuuteen johtava keskustelu joka oli myös Humen ja Kantin välisessä erossa. Missä kohtaan luonne ja missä kohtaan luonto?
*
Tietyssä mielessä kyllä, joskin esittämäni kanta olisi merkinnyt sekä Humelle että Kantille [heidän tiedon oikeuttamiseen liittyvistä eroistaan huolimatta] katteetonta metafysiikkaa.

Voidaan sanoa, että kyse on oliosta sinänsä [empiirinen maailma totaliteettina], jonka Kant jätti tuntemattomaksi ja joka Humelle oli kontingentti, yksittäisten havaintojen kohde, joka aiheutti monenlaisia impressioita ja impressio-kimppuja, joista sitten koottiin koherenttien tottumusten ja tapojen puitteissa [teoriat ovat 'varmimmin' tosia tottumuksia] suhteellisen hyvin ennustettava maailma, jossa pystyi elämään ilman välitöntä vaaraa.

Hume'kin pelastaa skeptisismin viime kädessä common sense'llä [kuten englantilaiset aina], eikä hän ymmärrä olemassaoloa muuksi kuin triviaaliksi välittömyydeksi ja että kaikki olemassaolon metafyysinen postulointi on huuhaata.

Huuhaata tai ei - en kuitenkaan halua jäädä riutumaan Humen [ylipäätään empiristien] hedelmättömään ja ikävään visioon, joka palauttaa ihmisen eläin- ja kasvikunnan rivijäseneksi, joka kuitenkin taitojensa hypertrofian myötä on muuttunut biosfäärin monstrous alien'iksi.

Asia saattaa evoluution suhteen hyvinkin olla niikuin edellä todettiin, mutta ymmärtääksemme olemassaoloa ja tietoisuutta rationaalisesti Humea vakuuttavammalla tai ainakin heuristisemmalla tavalla, olemassaolo pitää siirtää olion sinänsä paikalle - olkoonkin, että Kant väitti [contra Anselm ja ontologinen jumalatodistus sekä Descartes ja cogito], ettei olemassaolo tuo mitään olennaisesti uutta olion olemukseen; olemassaolo ei ole olion ominaisuus.

Tietenkään olemassaolo ei ole materian ominaisuus vaan jotain, joka nimenomaan mahdollistaa ominaisuuksien ilmenemisen tietoisesti olevina. Olemassaolo on itse itsensä syy ja seuraus eli etenkin spinozalaisittain substanssi causa sui'na, joskin Spinoza ajattelee, että tietoisuus/subjekti on materiaalisen ja mentaalisen coincidence: yhteensattuma [= kausaalinen parallellismi, mikä ei kuitenkaan selitä yhtään mitään, koska tietoisuus ei voi olla kausaalisuuden kohde vaan lähtökohta], kun taas kristityille tietoisuus/olemassaolo täydellisimmillään [mikä täydellisyys ei siis ole kausaalisesti osoitettavissa] on Jumala causa sui'na: actus essendi subsistens eli olemassa oleva oleminen [Tuomas Akvinolainen].

Toisin sanoen [itseironisen mirabile dictu ;\] - tietoisuus olevien olemassaolon itsereflektiona on samalla myös tietoisuuden ontologinen perusta [olemassaolon 'asuinsija'] - ei suinkaan päinvastoin [eli oleva olemassaolon kausaalisena syynä].

Tietoisuuden mahdollisuuden edellytykset toki kehittyivät materiaalis-antropologisen evoluution periaatteella, mutta tietoisuus sinänsä ei 'tule olemassaolossa olevaksi' materian ominaisuuksien kausaalisen summana vaan olemassaolosta 'aina jo' itsestään johtuen.

Olemassaolo irtautuu kausaalisen determinaation kentästä tietoisuutena/-ssa ja saattaa sen olemassaolon eli itsensä piiriin.

[Huom. 'tietoisuutena/-ssa'; sijamuodon valinta on tässä samalla sekä empiirinen että metafyysinen valinta, joka väistämättä siirtää [elleme katkaise päättelyn regressiota esim. juuri olemassaoloon/Jumalaan] edeltävän dialektiikan jälleen yhden askeleen eteenpäin/syvemmälle, mutta en tässä pohdi ko. valinnan seurauksia].

Tuomas Akvinolaisen [joka harvinaista kyllä oli yhtä aikaa sekä 'makro-metasystematiikan' että selkeän ja yksinkertaisen esityksen nero] jälkeen etenkin Heidegger on kirjoittanut näistä asioista äärimmäisellä terävyydellä - immanenttia metafyysista näkemystä luovalla herkkyydellä.
*
Hyvää päivän jatkoa, HG, toivoo RR - ajallisten ilmiöitten dosentti ja megafyysikko.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_Essendi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Causa_sui
http://en.wiktionary.org/wiki/mirabile_dictu
http://www.iep.utm.edu/spinoza/#SSH3b.iv
http://heatherfink.blogspot.com/2006_12_01_archive.html