Ajaako anarkonservatiivi David Bentley Hart Monarkilla?

Etsi asetelmasta arkki-anarkisti Pjotr Kropotkin, Bath-shebasta syntynyt Ismaelin jälkeläinen: King Solomon, pappa-mopojen aatelinen: Monark, nelikenttä/kaavio, joka osoittaa, että Hitler ja Thatcher ovat sukulais-sieluja [mitenhän olis käynyt, jos Thatcherin ja Hitlerin hallintokaudet olisivat sattuneet samaan historialliseen ajankohtaan?].

[K-mafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 20.05. - - Nyt[kö] rupean ryyppäämään. Sulkekaa kommenttilootanne]

I
1
Suhteessa valtioon David Bentley Hart on kriittinen - se on ainakin selvää - mutta mitä asetetaan anarkismin vastapainoksi, mikäli ei haluta suostua valtion [oli se sitten kapitalistinen tai sosialistinen] tekno-byrokraattisten lonkeroiden tukahduttavaan holhoukseen?

Merkitseekö se kuvitteellista paluuta uudenlaiseen feodalismiin, kuten kävi satiirisesti mielessäni luettuani ensimmäisen kerran Hart'in esseen, jota siteeraan.

Hartin 'paluu' feodalismiin on silti enintään postmodernia - mikä on kuitenkin vakavasti otettava ja perusteltu - jopa faktinen kulttuurisen pluralisaation prognoosi USA:ssa - mutta ei Euroopassa [meillä on EU, jota Hart halveksii, joskin Europpaa sinänsä hän palvoo ja säälii: ainutlaatuisen loistava Eurooppa on kulttuurisesti enää pelkkä museo].

Mitä ilmeisimmin Hart on jonkinlainen regionalisti, federalisti ja individualisti, joka ei aseta kapitalismia talousjärjestelmänä kyseenalaiseksi mutta/vaan kritisoi sitä epäsuorasti modernin kulttuurin nimikkeellä. Moderni maailma/moderniteetti onkin Hartille syvästi 'luonnonvastainen' ilmiö.

Toisaalta - alkukristittyjen suorastaan vallankumouksellinen irtautuminen vallitsevasta [heikkoja - mutta ihmisarvostaan vakuuttuneita - alistavasta] pakanakulttuurista ja esteettinen sekä ei-valtapoliittinen konservatismi tuovat helposti mieleen anarkismin ja monarkismin merkillisen unionin [vrt. Hartin esimerkki-henkilö Tolkien ja G. K. Chesterton; itse asiassa myös Zizek flirttailee joskus kyseisen ajatuksen kanssa], eikä tuo asetelma toki ole vieras myöskään Hart'ille itselleen - pikemminkin päinvastoin.

Voidaan [mutatis mutandis] sanoa, että Hart [vankkumattomasta ortodoksi-kristillisyydestään huolimatta] ihan oikeasti on Nietzschen kriittis-klassisistisen mentaliteetin omaava konservatiivinen kulttuurikriitikko - ei poliitikko [kuten ei ollut Nietzschekään - paitsi 'suuren (?) politiikan ajajana'], vaikka hän politiikkaa 'ei-poliittisen' retorisella syvällisyydellä [vrt. Cicero ja grand style] sivuaakin.

Hart kritisoi moderniteettia, valtiota, totalitaristisia järjestelmiä, kapitalistisen liberalismin surkeimpia puolia eli typerää kulutus-addiktiota, latteaa, väkivaltaista ja pornoistunutta populaarikulttuuria - maailmaa, josta henki on kuollut 'guggenheimiksi'/rr tai degeneroitunut taikauskoksi ja pintapopiksi, jossa syvällisyys on muuttunut tietokilpailuiksi ja hyveellisyys [doping-]ammattiurheiluksi ja mainosviihteeksi - niin politiikassa kuin tieteessäkin.

Äänestäminen amerikkalaisessa nyky-demokratiassa on jopa pahempaa huuhaata kuin huono vitsi: I found myself reflecting on what a devil’s bargain electoral democracy is.

Entä kaipaako Hart sitten ihan tosissaan monarkian ja anarkian epäsymmetristä symmetriaa, jonka Tolkien kokee ehkä väistämättömäksi[?] yksilön ja hallitsijan dialektiikassa [esimerkkinä Cincinnatus and Volscians; - mutta tämä ei ole ihan yksinkertainen juttu - vai mitä 'kansa'?]

Vai onko kyseessä lähinnä poliittis-esteettinen allegoria? - Luvun 2 kaksi jälkimmäistä sitaatti-kappaletta osan II esseestä kertovat jotain Hart'in asenteesta. Mutta mitä?

Yhtä vähän poliittista selkeyttä löytyy itse esseen kahdesta viimeisestä kappaleesta. Zizek ei pitäisi tällaisesta politiikan metaforisesta estetisoimisesta - olkoonkin, että anarkia-monarkia-asetelmassa on kyse erinomaisen mielenkiintoisesta ja ikuisesta ideasta [jota myös Zizek pohtii], mitä tulee ihmisten elämiseen yhteisöllisinä mutta ei-valtiollisina kokonaisuuksina.

Hartin essee jättää minut mietteliääksi. Tästä pitää jatkaa ajatustyötä eteenpäin. Olen nimittäin ajoittain samoilla linjoilla Hartin, Tolkienin ja Chestertonin kanssa - [Mutta mihin jäi sosialismi? Ei se mihinkään jäänyt. Se tulee mukana - uudesti syntyneenä].

2
But a king - a king without any real power, that is - is such an ennoblingly arbitrary, such a tender and organically human institution. It is easy to give our loyalty to someone whose only claim on it is an accident of heredity, because then it is a free gesture of spontaneous affection that requires no element of self-deception, and that does not involve the humiliation of having to ask to be ruled.

The ideal king would be rather like the king in chess: the most useless piece on the board, which occupies its square simply to prevent any other piece from doing so, but which is somehow still the whole game. There is something positively sacramental about its strategic impotence. And there is something blessedly gallant about giving one’s wholehearted allegiance to some poor inbred ditherer whose chief passions are Dresden china and the history of fly-fishing, but who nonetheless, quite ex opere operato, is also the bearer of the dignity of the nation, the anointed embodiment of the genius gentis - a kind of totem or, better, mascot.
[...]
Now, obviously, none of this anarcho-monarchism is an actual program for political action or reform. But that is not the point. We all have to make our way as best we can across the burning desert floor of history, and those who do so with the aid of 'political philosophies' come in two varieties.

There are those whose political visions hover tantalizingly near on the horizon, like inviting mirages, and who are as likely as not to get the whole caravan killed by trying to lead it off to one or another of those nonexistent oases. And then there are those whose political dreams are only cooling clouds, easing the journey with the meager shade of a gently ironic critique, but always hanging high up in the air, forever out of reach.

II
Anarcho-Monarchism
Nov 12, 2010, David B. Hart

The only thing I know that J.R.R. Tolkien and Salvador Dalí had in common- or rather, I suppose I should say, the only significant or unexpected thing, since they obviously had all sorts of other things in common: they were male, bipedal, human, rough contemporaries, celebrities, and so on- was that each man on at least one occasion said he was drawn simultaneously towards anarchism and monarchism.

 In the case of Dalí it was probably a meaningless remark, since almost everything he ever said was; whenever he got past the point of 'Please pass the butter' or 'That will cost you a great deal of money', he generally gave up any pretense of trying to communicate with other people.

But Tolkien was, in his choleric way, giving voice to his deepest convictions regarding the ideal form of human society - albeit fleeting voice. The text of his sole anarcho-monarchist manifesto, such as it is, comes from a letter he wrote to his son Christopher in 1943 (forgive me for quoting at such length):

My political opinions lean more and more to Anarchy (philosophically understood, meaning the abolition of control not whiskered men with bombs)- or to ‘unconstitutional’ Monarchy. I would arrest anybody who uses the word State (in any sense other than the inanimate real of England and its inhabitants, a thing that has neither power, rights nor mind); and after a chance of recantation, execute them if they remained obstinate! If we could go back to personal names, it would do a lot of good. Government is an abstract noun meaning the art and process of governing and it should be an offence to write it with a capital G or so to refer to people. . . .

And anyway, he continues, (the proper study of Man is anything but Man; and the most improper job of any man, even saints (who at any rate were at least unwilling to take it on), is bossing other men):

Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity. At least it is done only to a small group of men who know who their master is. The mediaevals were only too right in taking nolo episcopari as the best reason a man could give to others for making him a bishop. Grant me a king whose chief interest in life is stamps, railways, or race-horses; and who has the power to sack his Vizier (or whatever you dare call him) if he does not like the cut of his trousers. And so on down the line. But, of course, the fatal weakness of all that- after all only the fatal weakness of all good natural things in a bad corrupt unnatural world - is that it works and has only worked when all the world is messing along in the same good old inefficient human way. . . . There is only one bright spot and that is the growing habit of disgruntled men of dynamiting factories and power-stations; I hope that, encouraged now as ‘patriotism’, may remain a habit! But it won’t do any good, if it is not universal.

Last week, as I watched the waves of the Republican electoral counterinsurgency washing across the heartland, and falling back only at the high littoral shelves of the Pacific coast and the Northeast, I found myself reflecting on what a devil’s bargain electoral democracy is. These occasional bloodless bloodbaths are deeply satisfying at some emotional level, whatever one’s party affiliations, because they remind us of what a rare luxury it is to have the right and the power periodically to evict politicians from office.

But, as is always the case here below in the regio dissimilitudinis, the pleasure is accompanied by an inevitable quantum of pain. The sweetest wine quaffed from the cup of bliss comes mingled with a bitter draft of sorrow (alas, alack). Tragically -tragically - we can remove one politician only by replacing him or her with another. And then, of course, our choices are excruciatingly circumscribed, since the whole process is dominated by two large and self-interested political conglomerates that are far better at gaining power than at exercising it wisely.

And yet we must choose, one way or the other. Even the merry recreant who casts no vote at all, or flings a vote away onto the midden of some third party as a protest, is still making a choice with consequences, however small. And none of the other political systems on offer in the modern world are alternatives that any sane person would desire; so we cannot just eradicate our political class altogether and hope for the best (anyway, who would clean up afterward?).

Yes, I know: there are good and sincere souls who run for office, and some occasionally get in, and a few of those are then able to accomplish something with the position they assume, and some of those even remain faithful to the convictions that got them there. But, lest we forget, those are also the politicians who often create the greatest mischief. Sincerity, after all, is not the same as wisdom.

A cynical poltroon of infinitely pliable principles is in many cases less a threat to liberty, justice, or peace than someone whose mind has been corrupted with 'high' ideals or (worse yet) high ideas. As for all the others, the great majority of politicians - well, bear with me here for a moment.

If one were to devise a political system from scratch, knowing something of history and a great deal about human nature, the sort of person that one would chiefly want, if possible, to exclude from power would be the sort of person who most desires it, and who is most willing to make a great effort to acquire it. By all means, drag a reluctant Cincinnatus from his fields when the Volscians are at the gates, but then permit him to retreat again to his arable exile when the crisis has passed; for God’s sake, though, never surrender the fasces to anyone who eagerly reaches out his hand to take them.

Yet our system obliges us to elevate to office precisely those persons who have the ego-besotted effrontery to ask us to do so; it is rather like being compelled to cede the steering wheel to the drunkard in the back seat loudly proclaiming that he knows how to get us there in half the time. More to the point, since our perpetual electoral cycle is now largely a matter of product recognition, advertising, and marketing strategies, we must be content often to vote for persons willing to lie to us with some regularity or, if not that, at least to speak to us evasively and insincerely. In a better, purer world - the world that cannot be - ambition would be an absolute disqualification for political authority.

One can at least sympathize, then, with Tolkien’s view of monarchy. There is, after all, something degrading about deferring to a politician, or going through the silly charade of pretending that 'public service' is a particularly honorable occupation, or being forced to choose which band of brigands, mediocrities, wealthy lawyers, and (God spare us) idealists will control our destinies for the next few years.

But a king - a king without any real power, that is - is such an ennoblingly arbitrary, such a tender and organically human institution. It is easy to give our loyalty to someone whose only claim on it is an accident of heredity, because then it is a free gesture of spontaneous affection that requires no element of self-deception, and that does not involve the humiliation of having to ask to be ruled.

The ideal king would be rather like the king in chess: the most useless piece on the board, which occupies its square simply to prevent any other piece from doing so, but which is somehow still the whole game. There is something positively sacramental about its strategic impotence. And there is something blessedly gallant about giving one’s wholehearted allegiance to some poor inbred ditherer whose chief passions are Dresden china and the history of fly-fishing, but who nonetheless, quite ex opere operato, is also the bearer of the dignity of the nation, the anointed embodiment of the genius gentis - a kind of totem or, better, mascot.

As for Tolkien’s anarchism, I think it obvious he meant it in the classical sense: not the total absence of law and governance, but the absence of a political archetes - that is, of the leadership principle as such. In Tolkien’s case, it might be better to speak of a 'radical subsidiarism', in which authority and responsibility for the public weal are so devolved to the local and communal that every significant public decision becomes a matter of common interest and common consent. Of course, such a social vision could be dismissed as mere agrarian and village primitivism; but that would not have bothered Tolkien, what with his proto-ecologist view of modernity.

Now, obviously, none of this anarcho-monarchism is an actual program for political action or reform. But that is not the point. We all have to make our way as best we can across the burning desert floor of history, and those who do so with the aid of 'political philosophies' come in two varieties.

There are those whose political visions hover tantalizingly near on the horizon, like inviting mirages, and who are as likely as not to get the whole caravan killed by trying to lead it off to one or another of those nonexistent oases. And then there are those whose political dreams are only cooling clouds, easing the journey with the meager shade of a gently ironic critique, but always hanging high up in the air, forever out of reach.

I like to think my own political philosophy - derived entirely from my exactingly close readings of The Compleat Angler and The Wind in the Willows - is of the latter kind. Certainly Tolkien’s was. Whatever the case, the only purpose of such a philosophy is to avert disappointment and prevent idolatry. Democracy is not an intrinsic good, after all; if it were, democratic institutions could not have produced the Nazis. Rather, a functioning democracy comes only as the late issue of a decently morally competent and stable culture.

In such a culture, one can be grateful of the liberties one enjoys, and use one’s franchise to advance the work of trustworthier politicians (and perhaps there are more of those than I have granted to this point), and pursue the discrete moral causes in which one believes. But it is good also to imagine other, better, quite impossible worlds, so that one will be less inclined to mistake the process for the proper end of political life, or to become frantically consumed by what should be only a small part of life, or to fail to see the limits and defects of our systems of government. After all, one of the most crucial freedoms, upon which all other freedoms ultimately depend, is freedom from illusion.
*
David B. Hart is a contributing writer of First Things. His most recent book is Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies (Yale University Press).
*
http://www.firstthings.com/onthesquare/2010/11/anarcho-monarchism
*
http://cruciality.wordpress.com/category/david-bentley-hart/
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monarkismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Monarchism
http://en.wikipedia.org/wiki/Anarchism
http://blogit.hs.fi/kirjat/2010/05/16/viikon-shakespeare-coriolanus/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Coriolanus
http://en.wikipedia.org/wiki/Coriolanus
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2007/06/the_political_c.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Anarkisti+n%C3%A4ki+kommunismin+umpikujan/HS20100227SI1KU01qeb
http://www.phoenixmasonry.org/historypage.htm
http://kotisivu.dnainternet.net/jouhie/kuvia_kerhon_mopoista.htm

Kapitalistisen liberalismin lojaalisuus-dilemma: vain sekulaari vasemmisto voi estää islamin nousun poliittiseen valtaan Egyptissä

Länsimaiset liberalistit [eivät niinkään itse egyptiläiset] tarvitsevat nyt tätä miestä: Arabian Lawrence - The Batman of Arabia.

[Kielimafian tarkennuksia ja huomattavia lisäyksiä (I 2, II 1-2) - viimeksi  I 1 klo: 19.40]
*
Katsaus Egyptin tämänhetkiseen tilanteesen Slavoj Zizekin äskettäisen The Guardian-kolumnin tiimoilta. Kylkiäisinä pohdiskeluja kapitalismista ja väärinkäsityksestä nimeltään onnellisuuden mittaaminen.

I
1
Zizek ei vedä otsikossa kärjistämääni näkemystä esiin jostain ideologisesta taikahatusta [vaikka kyseessä on myös ideologinen kannanotto], vaan - kuten kolumnista käy ilmi, osoittaa sen faktis-historiallisen taustan [etenkin Afganistan]. - Kärjistys tai ei - silti kyseessä on väite, jonka toteutumista länsi pelkää näköjään vielä enemmän kuin islamilaista teokratiaa.

Egyptissä ei kuitenkaan ole organisoitunutta poliittista oppositiota: Mubarak on hajottanut ja likimain tuhonnut sen. Kansan vailla vahvaa poliittista johtajaa on kuitenkin lähes mahdoton ottaa/saada valtaa, varsinkin jos armeija aivan viime kädessä pysyy lojaalina Mubarakille - - mutta tämän kortin varaan liberaali länsi ilmeisesti rakentaa kyyniset ja tekopyhät mielikuvansa Egyptin poliittisesta tulevaisuudesta.

Kyseinen mielikuva tarkoittaa sitä, että vaikka kansan ääni otetaan huomioon, niin silti vanha, puolifasistinen valtarakenne voi yhä toimia egyptiläis-tyyppisen 'demokratian ja liberalisminkin' taustalla, koska tällä tavoin maa kyetään parhaiten pitämään länsimaisen kapitalismin talutusnuorassa ja torjumaan samalla vasemmistolaisen vaikutuksen uhka. - Tämä linja ei tietenkään estä muslimiliikkeen ennakoimatonta vaikutusta, mutta koetaan kuitenkin pienemmäksi riskiksi kuin sekulaarin vasemmiston 'totalitarismi'.

Koska Egyptilläkään muslimivaltiona ei ole merkittävää poliittisen demokratian perinnettä, eikä kannettu vesi yleensä pysy kaivossa, jos se sinne asti ylipäätään ehtii [Afganistan, Irak ja Iran], kannattaa faaraoitten [Mubarak on ollut viimeisin faarao] maan tilannetta seurata ikäänkuin ensimmäisenä esimerkkitapauksena siitä, onnistuuko [Turkin ohella] jo suhteellisen sekulaari muslimivaltio [tosin fundamentalistit ovat viime vuosina tehostaneet vaikutustaan] muuttumaan aidoksi demokratiaksi, millä en tarkoita sitä, että se muuttuisi pelkästään liberaalin kapitalismin uudeksi, mallikelpoiseksi kulutus-syöpäkasvaimeksi [kuten ilmeisesti ja valitettavasti suurelta osin tulee käymään].

Joka tapauksessa poliittinen tilanne Egyptissä on altis kaaokselle ja hajaannukselle, mikäli Mubarak ei suostu eroamaan heti, koska pitkitetty lähtölaskenta merkitsee ilman muuta, että se, mitä kansa haluaa eli hallinnon konstitutionaalinen uudelleen järjestäytyminen uusien valtasuhteitten vaatimusten mukaisesti, jää joko tapahtumatta tai vesittyy muodolliseksi demokratiaksi, jota hallitsee plutokraattinen eliitti kuten kaikkialla kapitalistisissa valtioissa.

Ilmeisesti länsi päätyy tukemaan sen ennakkoluulojen kannalta 'toiseksi pienempää pahaa' eli islamilaista ryhmittymää kuin sekulaaria vasemmistoa, vaikka se samalla tulee tahtomattaan tyrkyttäneeksi Egyptille paluulippua teokratiaan, mikä ei ole erityisen houkuttelevaa edes fanaattisimpien muinaishistoriaa harrastavien amerikkalais-turistien kannalta.

No - minun pitäisi taas yrittää ajatella 'positiivisemmin' [lainausmerkeillä on aina syynsä] myös tätä asiaa.

Entä jos maltillinen islam pystyykin mukautumaan poliittiseen liberalismiin, jonka vääjäämättömin katalysaattori nykyään on informaatio-teknologia? Tällöin Egypti muuttuisi oikeisto-fasistisesta poliisivaltiosta moderniksi liberaali-islamilaiseksi 'jumal-valtioksi', joka kykenee modernisaation hengessä yhdistämään tiukan lakiuskonnon ja päämäärättömän länsimaisen valinnan vapauden toimivaksi [miten tämä sitten määritelläänkin] poliittiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi?

Edellä kuvattu lienee länsimaisen liberalistin tyypillinen toiveuni islamin poliittisen ja taloudellisen kehtyksen suhteen. Zizek haluaa kuitenkin tapansa mukaan tulla tuohon uneen häiriköimään, koska hän tuskin uskoo ainakaan radikaalin islamin mukautuvuuteen. Sen sijaan kapitalismi kyllä mukautuu melkein millaisiin olosuhteisiin tahansa, kuten Kiinan malli osoittaa.

Viimeisessä kappaleessa Zizek kuittaa tyylikkäästi ja ytimekkäästi, mistä kapitalismissa moraalin kannalta katsoen tämänkin tapahtuman kohdalla lopulta on kyse: länsimaisen liberalismin suorastaan henkeäsalpaavasta tekopyhyydestä silloin, kun aito poliittinen vapaus ja oikeudenmukaisuus pitäisi ottaa vakavasti ilman kapitalismin ja uskonnon epäpyhää liittoa, joka kerta toisensa jälkeen antaa ahneuden anteeksi armon ikuisella valuutalla.

Mutta lopuksi kohtaamme jälleen myös sen anarkisti-totalitaristi-Zizekin, jonka koemme vastenmieliseksi - joka ärsyttää, epäillyttää ja luultavasti ahdistaakin meitä - ajoittain myös minua. Zizek nimittäin siteeraa erästä Maon kuuluisaa mottoa: 'Maailmassa vallitsee kaaos - asiat ovat loistavalla tolalla'.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Tilanne ei kuitenkaan ole hyvä [enkä toisaalta usko että Zizek kykenisi tappamaan ketään; hän ei ole tunteeton  - päinvastoin]. - David B. Hart voisi vakuuttavasti joskaan ei vailla metafyysista kontekstia [etenkin Platon ja Gregorios Nyssalainen] väittää, että asian [vallitseeko maailmassa kaaos vai harmonia] pitäisi olla juuri tasan päinvastoin kuin Mao ja Zizek sen hourupäisyyksissään  toteavat ja toivovat olevan.

2
Mutta poliittisia muutoksia tapahtuu vain siellä, missä ei vielä ole siirrytty lopullisesti kapitalismiin eli demokraattiseen liberalismiin - ja nuo muutokset ovat aina enemmän tai vähemmän kaoottisia.

Sitten kun poliittinen järjestelmä alkaa toimia näennäisesti kansanvaltana joskin perimmältään kapitalismin ehdoilla, mitkään laadulliset muutokset eivät enää ole mahdollisia. Hallinto keskittyy pelkkään teknokratiaan - jopa kulttuurissa.

Joku sanoo tähän, että laadullisia muutoksia ei silloin tarvita, koska järjestelmä on täydellinen ja itseään korjaava, mutta pikemminkin on niin, että Francis Fukuyama osuu oikeaan - Hegelin ja Nietzschen hengessä: historia loppuu kapitalismiin.

Tämän tajuttuaan aidosti sivistynyt ihminen - joita kapitalismissa ei tarvita ja joita se ei myöskään synnytä/kasvata - menee vapaaehtoisesti ruumisarkkuun ja vetää arkun kannen kiinni  todeten: tässä maailmassa en halua enää elää, koska sen tyhmyys, tylsyys, latteus, tekopyhyys, moukkamaisuus, rationalisoitu riisto ja  julmuus kuvottavat minua.

Goodbye. 

II
1
Kapitalismin katalysaattorina on ahneus ja hyöty, joka maksimoidaan välinerationaalisesti orientoituneella teknokraattisella tehokkuudella. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa tämän kaltainen systeemi alkaa toimia, muuttuu ennenpitkää pelkäksi halu- ja nautintokoneeksi, jonka tarkoitus on addiktoida ihminen onnellisuuden oravanpyörässä juoksevaksi kuluttaja-rotaksi.

Siten esim. Vihreitten äskeinen ehdotus kehittää/korottaa onnellisuus-mittarointi poliittiseksi ideologiaksi osoittaa puolueen vajonneen lopullisesti kapitalismin ilokaasuiseen suohon, jossa kaksi kategorisesti eri tason asiaintilaa sekoittuvat [taas kerran] manipuloidusti ja mystifioidusti keskenään täällä kysynnän ja tarjonnan maagisessa harry-potter-pelilandiassa.

Kalkyloitu nautinto/tyydytys [ikäänkuin nautinnon laadun voisi mitata] ei nimittäin ole identtinen ihmisen eksistentiaalisen onnellisuuden kokemuksen [mitä ihmettä se lieneekin] kanssa. Joka näin väittää, sortuu vähintäinkin naturalistiseen virhepäätelmään.

2
Onnellisuus on jotain, joka jää ikäänkuin yli siitä tyydytyksestä, jonka saamme esimerkiksi, syömisestä, seksistä, itsemme toteuttamisesta jne. Se on siis jotain absoluuttisesti ylimääräistä - jopa päämäärä-rationaalisen toiminnan [jonka luulisi olevan kokonaisvaltaisesti mielekästä] ei-kausaalinen ja ei-ansaittu 'armolahja' tai jopa hetkittäinen 'mielenhäiriö'.

Onnellisuus voidaan toki määritellä rationaalisen kalkyloinnin metodeilla, mutta siihen pätee lopulta sama kuin kaikkeen hermeneuttis-fenomenologiseen ymmärrykseen: mitä tarkemmin pystymme määrittämään ja kuvailemaan onnellisuuden, sitä vähemmän ymmärrämme sitä - ja mikä kohtalokkainta: sitä ohuemmaksi itse hetkittäisen onnen kokemus matemaattisten kaavojemme p/kuristuksessa hiipuu.

Vihreitten valitsema soininvaaralaisen tilastometodiikan [kuollut/mekaaninen] henki[syys] todistaa, että 'piipertäjä-idealistit' ovat täysin pihalla onnellisuuden perimmäisen luonteen mysteeristä, koska pyrkivät käsittelemään sitä objektiivisena talous- ja yhteiskuntatieteellisenä fakta-normina.

Mikään ei voisi olla suurempi väärinkäsitys ihmisen eksistentiaaliseen kokemis-syvyyteen liittyvän ja uskonnolliseen uskoon verrattavan elämyksen kannalta - olipa tuo elämys sitten vaatimaton  ja yksinkertainen tai karismaattisesti inspiroiva.

Onnellisuus ei ole olotila vaan 'aavistus ja lupaus', jonka 'puhuttelu' tekee ihmisen nöyräksi. - Mutta vihreä onnellisuus-automaatti kai laskee nöyryydellekin kaavan - voi pyhä yksinkertaisuus! Miksi joidenkin ihmisten pää on kuin laskukone? Ovatko he ihmisiä lainkaan?

III
Why fear the Arab revolutionary spirit?
The western liberal reaction to the uprisings in Egypt and Tunisia frequently shows hypocrisy and cynicism [Slavoj Zizek, The Guardian 1.2.2011]

What cannot but strike the eye in the revolts in Tunisia and Egypt is the conspicuous absence of Muslim fundamentalism. In the best secular democratic tradition, people simply revolted against an oppressive regime, its corruption and poverty, and demanded freedom and economic hope. The cynical wisdom of western liberals, according to which, in Arab countries, genuine democratic sense is limited to narrow liberal elites while the vast majority can only be mobilised through religious fundamentalism or nationalism, has been proven wrong. The big question is what will happen next? Who will emerge as the political winner?

When a new provisional government was nominated in Tunis, it excluded Islamists and the more radical left. The reaction of smug liberals was: good, they are the basically same; two totalitarian extremes – but are things as simple as that? Is the true long-term antagonism not precisely between Islamists and the left? Even if they are momentarily united against the regime, once they approach victory, their unity splits, they engage in a deadly fight, often more cruel than against the shared enemy.

Did we not witness precisely such a fight after the last elections in Iran? What the hundreds of thousands of Mousavi supporters stood for was the popular dream that sustained the Khomeini revolution: freedom and justice. Even if this dream utopian, it did lead to a breathtaking explosion of political and social creativity, organisational experiments and debates among students and ordinary people. This genuine opening that unleashed unheard-of forces for social transformation, a moment in which everything seemed possible, was then gradually stifled through the takeover of political control by the Islamist establishment.

Even in the case of clearly fundamentalist movements, one should be careful not to miss the social component. The Taliban is regularly presented as a fundamentalist Islamist group enforcing its rule with terror. However, when, in the spring of 2009, they took over the Swat valley in Pakistan, The New York Times reported that they engineered "a class revolt that exploits profound fissures between a small group of wealthy landlords and their landless tenants". If, by "taking advantage" of the farmers' plight, the Taliban are creating, in the words of the New York Times "alarm about the risks to Pakistan, which remains largely feudal," what prevented liberal democrats in Pakistan and the US similarly "taking advantage" of this plight and trying to help the landless farmers? Is it that the feudal forces in Pakistan are the natural ally of liberal democracy?

The inevitable conclusion to be drawn is that the rise of radical Islamism was always the other side of the disappearance of the secular left in Muslim countries. When Afghanistan is portrayed as the utmost Islamic fundamentalist country, who still remembers that, 40 years ago, it was a country with a strong secular tradition, including a powerful communist party that took power there independently of the Soviet Union? Where did this secular tradition go?

And it is crucial to read the ongoing events in Tunisia and Egypt (and Yemen and … maybe, hopefully, even Saudi Arabia) against this background. If the situation is eventually stabilised so that the old regime survives but with some liberal cosmetic surgery, this will generate an insurmountable fundamentalist backlash. In order for the key liberal legacy to survive, liberals need the fraternal help of the radical left. Back to Egypt, the most shameful and dangerously opportunistic reaction was that of Tony Blair as reported on CNN: change is necessary, but it should be a stable change. Stable change in Egypt today can mean only a compromise with the Mubarak forces by way of slightly enlarging the ruling circle. This is why to talk about peaceful transition now is an obscenity: by squashing the opposition, Mubarak himself made this impossible. After Mubarak sent the army against the protesters, the choice became clear: either a cosmetic change in which something changes so that everything stays the same, or a true break.

Here, then, is the moment of truth: one cannot claim, as in the case of Algeria a decade ago, that allowing truly free elections equals delivering power to Muslim fundamentalists. Another liberal worry is that there is no organised political power to take over if Mubarak goes. Of course there is not; Mubarak took care of that by reducing all opposition to marginal ornaments, so that the result is like the title of the famous Agatha Christie novel, And Then There Were None. The argument for Mubarak – it's either him or chaos – is an argument against him.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Where, then, should Mubarak go? Here, the answer is also clear: to the Hague. If there is a leader who deserves to sit there, it is him.

http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/feb/01/egypt-tunisia-revolt
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Guardian
http://en.wikipedia.org/wiki/Arab_Revolt

Actus essendi subsistens

Mitäs se neiti nyt tuollaisia kyselee?! Mennään mieluummin katselemaan maisemia tuonne pusikon taakse joen rantaan. Ollaan kunnon empiristejä - - Mitä?! - Mihin neiti nyt menee! - Okei - puhutaan sitten olemassaolosta ja olemuksesta. - Huh että onkin nopeakinttuinen blondi. Ja vielä rationalisti?! Jo on aikoihin eletty.

[Kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi 2.2]

HG kysyi edellisen päreen kommentissa: Eikö tämä ole se vanha ikuisuuteen johtava keskustelu joka oli myös Humen ja Kantin välisessä erossa. Missä kohtaan luonne ja missä kohtaan luonto?
*
Tietyssä mielessä kyllä, joskin esittämäni kanta olisi merkinnyt sekä Humelle että Kantille [heidän tiedon oikeuttamiseen liittyvistä eroistaan huolimatta] katteetonta metafysiikkaa.

Voidaan sanoa, että kyse on oliosta sinänsä [empiirinen maailma totaliteettina], jonka Kant jätti tuntemattomaksi ja joka Humelle oli kontingentti, yksittäisten havaintojen kohde, joka aiheutti monenlaisia impressioita ja impressio-kimppuja, joista sitten koottiin koherenttien tottumusten ja tapojen puitteissa [teoriat ovat 'varmimmin' tosia tottumuksia] suhteellisen hyvin ennustettava maailma, jossa pystyi elämään ilman välitöntä vaaraa.

Hume'kin pelastaa skeptisismin viime kädessä common sense'llä [kuten englantilaiset aina], eikä hän ymmärrä olemassaoloa muuksi kuin triviaaliksi välittömyydeksi ja että kaikki olemassaolon metafyysinen postulointi on huuhaata.

Huuhaata tai ei - en kuitenkaan halua jäädä riutumaan Humen [ylipäätään empiristien] hedelmättömään ja ikävään visioon, joka palauttaa ihmisen eläin- ja kasvikunnan rivijäseneksi, joka kuitenkin taitojensa hypertrofian myötä on muuttunut biosfäärin monstrous alien'iksi.

Asia saattaa evoluution suhteen hyvinkin olla niikuin edellä todettiin, mutta ymmärtääksemme olemassaoloa ja tietoisuutta rationaalisesti Humea vakuuttavammalla tai ainakin heuristisemmalla tavalla, olemassaolo pitää siirtää olion sinänsä paikalle - olkoonkin, että Kant väitti [contra Anselm ja ontologinen jumalatodistus sekä Descartes ja cogito], ettei olemassaolo tuo mitään olennaisesti uutta olion olemukseen; olemassaolo ei ole olion ominaisuus.

Tietenkään olemassaolo ei ole materian ominaisuus vaan jotain, joka nimenomaan mahdollistaa ominaisuuksien ilmenemisen tietoisesti olevina. Olemassaolo on itse itsensä syy ja seuraus eli etenkin spinozalaisittain substanssi causa sui'na, joskin Spinoza ajattelee, että tietoisuus/subjekti on materiaalisen ja mentaalisen coincidence: yhteensattuma [= kausaalinen parallellismi, mikä ei kuitenkaan selitä yhtään mitään, koska tietoisuus ei voi olla kausaalisuuden kohde vaan lähtökohta], kun taas kristityille tietoisuus/olemassaolo täydellisimmillään [mikä täydellisyys ei siis ole kausaalisesti osoitettavissa] on Jumala causa sui'na: actus essendi subsistens eli olemassa oleva oleminen [Tuomas Akvinolainen].

Toisin sanoen [itseironisen mirabile dictu ;\] - tietoisuus olevien olemassaolon itsereflektiona on samalla myös tietoisuuden ontologinen perusta [olemassaolon 'asuinsija'] - ei suinkaan päinvastoin [eli oleva olemassaolon kausaalisena syynä].

Tietoisuuden mahdollisuuden edellytykset toki kehittyivät materiaalis-antropologisen evoluution periaatteella, mutta tietoisuus sinänsä ei 'tule olemassaolossa olevaksi' materian ominaisuuksien kausaalisen summana vaan olemassaolosta 'aina jo' itsestään johtuen.

Olemassaolo irtautuu kausaalisen determinaation kentästä tietoisuutena/-ssa ja saattaa sen olemassaolon eli itsensä piiriin.

[Huom. 'tietoisuutena/-ssa'; sijamuodon valinta on tässä samalla sekä empiirinen että metafyysinen valinta, joka väistämättä siirtää [elleme katkaise päättelyn regressiota esim. juuri olemassaoloon/Jumalaan] edeltävän dialektiikan jälleen yhden askeleen eteenpäin/syvemmälle, mutta en tässä pohdi ko. valinnan seurauksia].

Tuomas Akvinolaisen [joka harvinaista kyllä oli yhtä aikaa sekä 'makro-metasystematiikan' että selkeän ja yksinkertaisen esityksen nero] jälkeen etenkin Heidegger on kirjoittanut näistä asioista äärimmäisellä terävyydellä - immanenttia metafyysista näkemystä luovalla herkkyydellä.
*
Hyvää päivän jatkoa, HG, toivoo RR - ajallisten ilmiöitten dosentti ja megafyysikko.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_Essendi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Causa_sui
http://en.wiktionary.org/wiki/mirabile_dictu
http://www.iep.utm.edu/spinoza/#SSH3b.iv
http://heatherfink.blogspot.com/2006_12_01_archive.html

Olemassaolon tällä puolen

Mihin todellisuus katosi?

[K-mafian viimeisimmät lisäykset ja muutokset - klo: 21.40]

I
Aloitan 'typerällä' kysymyksellä. - Säilyykö aine aineena, kun se muuttuu aineettomaksi? - Muunnelma ja korollaari edellisestä: jos havainto voidaan vain simuloida, onko kyseessä havainto vai artefakti eli ihmisen kuvittelema, työstämä ja käyttämä skeema tai rasteri - ei suinkaan todellisuus an sich, koska mitään todellisuutta ei fysikaalisesti ole ehkä edes olemassa - ainakaan ihmiselle tajuttavassa muodossa [mutta me emme tiedä edes sitä, onko tietoisuutemme perustavasti puutteellinen vai itse todellisuus ontologisesti mahdoton hahmottaa]?

Mutta jos aine ei säily aineena, niin tämänkö vuoksi ateisti-fyysikot viime kädessä ovat hermostuneita maailmakatsomuksensa puolesta?

Voisinkin jopa väittää, että he aivan oikeutetusti pelkäävät, ettei kehittynein fysikalismi [esim. supersäieteoria] pysty enää uskottavasti toimimaan ateismin luonnontieteellisenä perustana. - Ikäänkuin kausaali-selitykset [miten monimutkaiset tahansa] milloinkaan olisivat kyenneet yhdistämään olemuksen ja olemassaolon välisen eron [heideggerilaisittain olevan ja olemisen ero] muuten kuin maagisesti: kiven olemassaolo on sen ominaisuuksien summa [kiven olemus=kiven olemassaolo].

Mitä tämä tarkoittaa? Vastaus: ei mitään, koska se on ontologisesti [ei kausaalisesti] pelkkä tautologia. Ominaisuus-realisti joko sekoittaa ontologisia kategorioita keskenään ja/tai rakentaa enemmän tai vähemmän keinotekoisesti typologisen hierarkian luullen, että hän päättelee kausaalisesti olemuksesta olemassaoloon, vaikka olemassaolo on aina jo oletettu ennen siihen liitettyjä ominaisuuksia [joiden summa on olemus].

Olemassaolo ei seuraa [aineen] olemuksesta vaan [päinvastoin] juuri se mahdollistaa aineen olemuksen olemassaolevana. - Toisin sanoen - todistaessaan havaintonsa olemassaoloa materialisti tekee päättelyvirheen, jonka mukaan tuon nimenomaisen havainnon olemassaolo johtuu siitä kausaalisesta todistuksesta, jonka hän havainnosta/-lle antoi sen ominaisuuksien [olemuksen] perusteella. Mutta po. väite on siis kategoris-ontologinen virhe päättelyssä.

Kyseessä on hyvin yksinkertainen mutta äärimmäisen sitkeä empiristinen virhepäätelmä. Empiristit ja rationalistit edustavat olemassaolon suhteen kahta täysin erilaista ontologista lähtökohtaa.

Itse asiassa empiristeillä ei ole ontologista [rationaalista] perustaa havainnolle lainkaan vaan  'usko' monistiseen metodiin [vrt. Ockham] ja matemaattis-tilastolliseen kausaliteettiin, joka edellyttää maagisesti [erotuksena rationaaliseen], että numero-symbolit ja todellisuus ovat keskenään rakenneyhtäläisiä.

Rationalistit ovat tämän äärimmäisen perustavan asian suhteen oikeassa. Matematiikan suhteellinen toimivuus/soveltuvuus perustuu sekin sitä edeltävään [tiedostamattomaan] ontologiaan, joka mahdollistaa myös matematiikan käytön ymmärrettävyyden ja uskottavuuden esim. kosmologisten paradigmojen puitteissa.

Myöskään tietoisuutta [jossa olemassaolo 'asuu - inhabit'] ei voi johtaa ominaisuuksista eikä palauttaa ominaisuuksiin rikkomatta ontologisen eron 'lakia'.

Olemassaolo on tavallaan kuin aika ja/tai kuolema. Jokainen tietää, mitä aika ja kuolema ovat, mutta kukaan ei pysty määrittelemään niitä tyydyttävästi - ikäänkuin pelkkä määrittelykään lopulta auttaisi meitä tässä asiassa, sillä pikemminkin aika ja kuolema määräävät ja määrittävät meidän ominaisuuksiamme [laajasti ymmärrettynä]. Samassa mielessä olemassaolo tekee tietoisuutemme 'valaisijana' maailman - jos ei välttämättä reaaliseksi niin ainakin mahdolliseksi.

II
1
[Sitaatti]: David Bentley Hart: In the Aftermath: Religion in America: Ancient and Modern

Either the material order is the whole of being, wherein all transcendence is an illusion, or it is the phenomenal surface--mysterious, beautiful, terrible, harsh, and haunting--of a world of living spirits. That the former view is philosophically incoherent is something of which I am convinced; even if one cannot share that conviction, however, one should still be able to recognize that it is only the latter view that has ever had the power--over centuries and in every realm of human accomplishment--to summon desire beyond the boring limits marked by mortality, to endow the will with constancy, and purpose, and to shape imagination towards ends that should not be possible within the narrow economies of the flesh.

http://davidbhart.blogspot.com/2007/11/all-culture-arises-out-of-religion.html

2
[Sitaatti]: David Bentley Hart: In the Aftermath: Beyond Disbelief

In purely theoretical terms, the question of the transcendent source of reality is an ontological—not a causal—question: not how things have come to be what they are, but how it is that things exist at all. And none of the customary post-Christian attempts to make the question of being disappear can possibly succeed: even if physics can trace all of time and space back to a single self-sufficient set of laws, that those laws exist at all must remain an imponderable problem for materialist thought (for possibility, no less than actuality, must first of all be); all the brave efforts of analytic philosophy to conjure the ontological question away as a fallacy of grammar have failed and always will; continental philosophy’s attempts at a non-metaphysical ontology are notable chiefly for their lack of explanatory power. In the terms of Thomas Aquinas, there is simply an obvious incommensurability between the essence and the existence of things, and hence finite reality cannot account for its own being. And if this incommensurability is considered with adequate probity and clarity, it cannot fail but lead reflection towards something like what Thomas calls the actus essendi subsistens—the subsistent act of being—which is one of his most beautiful names for God.

Of course, very few persons ever have an occasion to think of reality in terms so abstract. But I suspect that this recognition of the sheer fortuity of existence—the sheer impossibility of anything’s essence ever being adequate to its existence—is what a certain sort of phenomenologist would call a “primordial intuition.” Though we may not all have concepts available to us to understand it, all of us experience from time to time that kind of wonder that for Plato and Aristotle is the beginning of all philosophy, that sudden immediate knowledge that existence is something in excess of everything that is, something not intrinsic to it, something strange in its familiarity and transcendent in its immanence. This is an awareness so obvious that there may never be a theoretical language sufficiently limpid and innocent to express it properly, but in it is a wisdom basic to all reflective thought. To fail to see it requires either an irredeemably brutish mind or a willful obtuseness of the sort that only years of education can induce [haha/rr]. And this, I venture to say, is why atheism cannot win out in the end: it requires a moral and intellectual coarseness—a blindness to the obvious—too immense for the majority of mankind.

http://www.newcriterion.com/articles.cfm/Beyond-disbelief-1081
*
http://www.amazon.com/Aftermath-Provocations-David-Bentley-Hart/product-reviews/0802845738
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.amazon.com/Waning-Materialism-Robert-C-Koons/dp/0199556199
http://www.amazon.com/Physicalism-Problems-Philosophy-Daniel-Stoljar/dp/0415452635
http://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4ieteoria
http://en.wikipedia.org/wiki/String_theory
http://montesite.net/

Totuus nro. 5

Ukko on oikeassa.

Kapitalismi [modernisaatio] tarvitsee demokratiaa. Ei sen vuoksi, että markkinatalous sinänsä edellyttäisi kansanvaltaa vaan siksi, että muodollisesti demokraattisen päätöksenteon vallitessa useimpien ihmisten on lähes mahdotonta oivaltaa sitä paradoksia, että äänestäessään demokratian puolesta puhuvaa ehdokasta, he äänestävät samalla itsevaltiasta - systeemiä, joka hallitsee heitä rahan voimalla - 'demokraattisesti'.

Näin siis demokraattiseen päätöksentekoon loismaisesti kiinnittynyt kapitalismi onnistuu yleisen äänioikeuden ja parlamentarismin nimissä mystifioimaan ja salaamaan sen vääjäämättömän tosiasian, että vapaan markkinatalouden moraalinen oikeutus on pelkkä fantasia - huijausta siinä missä  huomattava ellei suurin osa sen kehittelemistä  'tarpeellisista' kulutustavaroistakin [esim. guggenheim-kirpputori-tuotteet].

Mutta voiko tällaisesta 'rautahäkistä' [Max Weber] astua ulos päätymättä joko ideologia-analyysissaan terävään ja päättäväiseen mutta  vainoharhaisesti fanaattiseen totalitarismiin [varauksin Zizek] tai kulttuurisesti syvälliseen mutta nostalgisesti turhautuneeseen ja eristäytyneeseen konservatismiin [varauksin D. B Hart]?

That's the real political question - my Hamlet.

PS.
Esimerkkihenkilöni ovat tarkoituksellisesti mutta [toistan] varauksellisesti valittuja. Valitsin heidät myös sen vuoksi, että  juuri heille [kuten lukija saattaa arvata] minulla on käyttöä myöhemmissäkin päreissä.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Noam_Chomsky
http://en.wikipedia.org/wiki/Noam_Chomsky
http://fi.wikipedia.org/wiki/Itsevaltius
http://www.facebook.com/pages/Slavoj-Zizek/32860909154

Suositussa Päre-julkkikset sarjassamme on tällä kertaa perhekuvassa The Wonderland Family

Tästä potretista kyllä näkee, että noin positiivisella tavalla räjähtänyt perhe on juuri suunnittelemassa Liisa ihmemaassa-elokuvan [ensi-ilta 2010] filmaamista.
*
Ohjaaja-tuottaja Tim Burton ja näyttelijä Helena Bonham Carter + poika ja tytär. Pariskunta asuu 'in neighbouring houses with a connecting doorway because they felt they could not live in the same residence' - [hehheh - noinhan mekin S:n kanssa asuttiin eräässä vaiheessa vaikkei sentään ihan seinänaapureina].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Helena_Bonham_Carter
http://en.wikipedia.org/wiki/Helena_Bonham_Carter
http://en.wikipedia.org/wiki/Tim_Burton
http://en.wikipedia.org/wiki/Alice_in_Wonderland_(2010_film)
http://www.celebrity-parenting.com/2010/03/08/helena-bonham-carter-lives-in-fantasy-world/

Evoluutio etenee, mutta kehittyykö Richard Dawkins?

Tämä sormi sai kaikki muut oliot paitsi kreationistin ja Richard Dawkinsin kehittymään korkeammalle tasolle.

1
'On absurdia, että evolutionisti valittaa, että on uskomatonta, että uskomaton Jumala loi kaiken tyhjästä ja kuvittelee sitten, että on uskottavampaa, että ei-mikään muuntaa itsensä kaikeksi olevaksi.' [Gilbert Keith Chesterton]

2
Mr. D. B. Hart silittää tässä kirja-arvostelussaan Richard Dawkinsia sekä myötä- että vastakarvaan.

Ironista [ja ehkä jopa hieman säälittävää ainakin tiedemies-Dawkinsin kannalta] on kuitenkin se, että sekä Dawkins ja hänen kreationisti-vastustajansa käyttävät molemmat hyvin samankaltaista retoriikkaa yrittäessään pitää kiinni omista kannoistaan ja vakuuttaa toinen. - He nimittäin pelkästään toistamalla toistavat omaa 'mantraansa' kykenemättä siirtymään loogis-filosofisesti toisen kertaluvun [meta-]tasolle, jotta voisivat pätevämmin oivaltaa ja analysoida käyttämiensä argumenttien perimmäisiä eroja - viime kädessä myös metaforisten analogien intuitiivisella tasolla, joka on lopultakin kaikkien perimmäisten meta-makro-teoreettisten hypoteesien [erotuksena tieteen tekoon teknisenä prosessina] 'kätilöopisto, hautausmaa ja taivas'.

Mutta Dawkins ei [kuten ei kreationistikaan] kehity, sillä hän on fundamentalisti, joka julistaa gradualistisen evoluution tiukan kirjaimellista ilosanomaa ja joka on kritisoinut esim. kolleegansa Stephen Jay Gouldin 'punktualismia' älylliseen suunnittelijaan [Jumalaan] uskoville tarjoutuvana mahdollisuutena.

3
Huom! - Harhaopin määrittely perustui alkukristillisessä teologiassa Raamatun tekstien mahdollistaman/vaatiman historiallis-hermeneuttis-fenomenologisen itseymmärryksen ja siitä muokatun koherentin loogisen esityksen [ei kokeellis-empiirisen näytön] mahdollisimman laajaan hyväksyntään/konsensukseen kirkolliskokouksissa, kun taas luonnontieteessä riidellään lähinnä havainto-evidenssin määrästä, vakuuttavuudesta ja paremmuudesta tilastollis-kausaalisen teoria-vertailun puitteissa, jolloin tiedeyhteisö toimii ikäänkuin patenttivirastona, kun taas kirkkoa voisi nimittää empatia-, kasvatus- ja mielenylennys-laitokseksi.

Koska luonnontieteellä ei ole [eikä voi olla] laadullista itseymmärrystä - eikä siis myöskään heresioita, vain kaikkein paavillisimmilla tiedeguruilla [kuten Dawkinsilla] on kutsumus julistaa 'oikeaa oppia' jopa niitä vastaan, jotka esittävät vähänkin eriäviä kantoja heidän omista näkemyksistään [em. Stephen Jay Gould].

4
Muistutan tässä kohtaa, että David Bentley Hart'lle on loogisesti eri asia [muistakaamme nyt Humen laki] puhua kristinuskon totuudesta kuin sen hyvyydestä [Hart ei väittele niinkään uskon totuudesta kuin sen hyvyydestä historiallisessa kontekstissa], minkä jaottelun vuoksi hänet luultavasti leimataan skeptikoksi ja relativistiksi varsinkin niissä protestanttis-reformatorisen perinteen piireissä, jotka ovat käytännöllisesti katsoen fundamentalistisia [ne muut reformaation piirit ovat sekulaaris-tapakristillisiä tai ateistisia] joko Intellectual Designer'n suhteen tai jopa kreationismi-aapiskukkoon/joulupukkiin uskovia [myös tähän aiheeseen palaan vielä].

5
The Dawkins Evolution [David B. Hart]

The Greatest Show on Earth: The Evidence for Evolution by Richard Dawkins
*
The first lesson to be learned from Richard Dawkins’ new book is a purely practical maxim: One should always do what one does best, while scrupulously avoiding those tasks for which neither nature nor tuition has equipped one. This is not, obviously, what one could call a moral counsel; it is merely a counsel of prudence. Another way of saying it would be, try not to make a fool of yourself. Of course, folly is something of a relative judgment. It is often the case, especially in the world of publishing, that the most lucrative course is to do things very, very badly.

The richest novelists tend to be those who cannot write; and the more poorly they write, the richer they are likely to become. The most successful purveyors of popular history, popular political polemic, popular religion, popular philosophy, popular atheism—and so on—are those who know only as much about their subjects as is necessary to make a stir and absolutely nothing more. And one has to concede that no other book by Richard Dawkins has sold nearly as well as The God Delusion, his majestically maladroit adventure in the realm of abstract ideas. So, weighing things solely in the balances of financial gain, one should perhaps not be too captious regarding his recent publications on the God question.

Still, there was a time when Dawkins enjoyed a deserved reputation for his contributions to the popular exposition of evolutionary science and theory without yet having acquired his entirely undeserved reputation as a powerful advocate for atheism.

The Selfish Gene, despite occasional propositions of an almost metaphysical variety, is, for the most part, an excellent introduction to one of the more fascinating areas of modern biological science and speculation. And, generally, whenever Dawkins has confined himself to topics within his field of expertise, he has produced well-organized, lucidly written guidebooks to the current scene in the life sciences.

With The Greatest Show on Earth, Dawkins has returned to what he does best. He makes occasional mention of subjects he ought not to touch on—Plato, for instance, or the “great chain of being,” or God—with predictable imprecision; but these are only momentary deviations. The purpose of the book is simply to lay out, as clearly as possible, the evidence for the truth of special evolution. It recently occurred to him, he says, that over the years he has written about evolutionary theory but never taken the time to provide his reasons for believing in it for those who have not had the benefit of his training.

And this is what he does here, very well, proceeding by discrete steps: the observable plasticity of plant and animal species, the verifiability of macro-evolution, the geological record of the earth’s age, the fossil evidence (including the wealth of fossil remains of intermediate special forms), observable and experimental mutation, morphology, genetics, and so forth. In short, The Greatest Show on Earth is an ideal précis of the evolutionary sciences and the current state of evolutionary theory that can be recommended for the convinced and the unconvinced alike.

Dawkins’ special reason for having written this book, as perhaps need not be said, is his own frustration over the sheer number of persons in the world today who continue to refuse to believe either in special evolution or in its entirely immanent causal mechanisms. Although the book is, for the most part, wholly “positive” in its argument, it is nonetheless explicitly directed toward two targets: young-earth creationists and the intelligent design movement. In regard to the former, of course, he does not really need to expend much energy. After all, ranged against their beliefs is nothing less than the entire universe and every physical datum it comprises. In regard to the latter, however, he does feel the need to exert himself; and, while some of his arguments are solvent enough, others are no more sophisticated than the positions they are meant to refute.

The best argument against ID theory, when all is said and done, is that it rests on a premise—“irreducible complexity”—that may seem compelling at the purely intuitive level but that can never logically be demonstrated. At the end of the day, it is—as Francis Collins rightly remarks—an argument from personal incredulity. While it is true that very suggestive metaphysical arguments can be drawn from the reality of form, the intelligibility of the universe, consciousness, the laws of physics, or (most importantly) ontological contingency, the mere biological complexity of this or that organism can never amount to an irrefutable proof of anything other than the incalculable complexity of that organism’s phylogenic antecedents.

Dawkins does not really make the logical argument, though. Instead, he makes something much more like a deistic argument, although in reverse. He merely inverts the ID equation and confesses his own personal incredulity at the idea that nature—containing so much that is inefficient, ungainly, brutal, wasteful, abortive, and ill-formed—could be the product of a designing intelligence. But this is silly. He starts from an entirely anthropomorphic concept of a designer, presumes the set of values pertinent to such a concept, and then fails to find those values reflected in nature as he perceives it. But that, of course, is not the issue. In any event, I suppose, this is a small complaint.

I should confess, although quite gratuitously, that I derive a certain malicious delight from Dawkins’ consternation at the persistence of young-earth fundamentalism in even the most educated of societies. At one point in The Greatest Show on Earth, he records—at somewhat tedious length—the transcript of an interview he gave to a not very well-informed antievolutionist by the name of Wendy Wright.

Again and again, Wright asserts that there is no fossil evidence of intermediate forms between earlier primates and human beings; and, again and again, Dawkins attempts to disabuse her of this vacuous “mantra” (as he calls it) by pointing out that there certainly is such evidence and by directing her to it, but all to no avail. His answers fly past her without any discernible effect, and she simply repeats her question, over and over. The reason this amuses me, to be honest, is that, whenever he himself turns to philosophical issues, Richard Dawkins is Wendy Wright—or, at least, her temperamental twin.

After all, what makes The God Delusion so frustrating to any reader who has a shred of decent philosophical training and who knows the history of ideas is its special combination of encyclopedic ignorance and thuggish bluster. Repeatedly, Dawkins discusses such issues as Thomas’ “five ways” (which he, as many do, mistakes for Thomas’ chief “proofs” for the “existence” of God); but he never bothers to consult anyone who could explain these issues to him. And he is desperately in need of such explanations, given how utterly bewildered he is on every significant point.

He cannot distinguish questions regarding the existence of the universe from questions regarding its physical origin; he does not grasp how assertions regarding the absolute must logically differ from assertions regarding contingent beings; he does not know the differences between truths of reason and empirical facts; he has no concept of ontology, in contradistinction to, say, physics or evolutionary biology; he does not understand how assertions regarding transcendental perfections differ from assertions regarding maximum magnitude; he clumsily imagines that the idea of God is susceptible to the same argument from infinite regress traditionally advanced against materialism; he does not understand what the metaphysical concept of simplicity entails; and on and on.

His own pet proof of “why there almost certainly is no God” (a proof in which he takes much evident pride) is one that a usually mild-spoken friend of mine (a friend who has devoted too much of his life to teaching undergraduates the basic rules of logic and the elementary language of philosophy) has described as “possibly the single most incompetent logical argument ever made for or against anything in the whole history of the human race.”

That may be an exaggeration. My friend has spent little time among theologians. But that is neither here nor there. All of these failings would be pardonable if Dawkins were capable of correction. But his habitual response to any concept whose meaning he has not taken the time to learn is to dismiss it as meaningless, with the sort of truculent affectation of contempt that suggests he really knows, at some level, that he is out of his depth.

Anecdotally, I know for a fact that numerous attempts have been made, not to convince him that there is a God, but merely to apprise him of the elementary errors that throng his arguments. Like poor Wendy, he simply does not grasp what he is being told, so engaged is he in repeating over and over the little “mantras” he has devised for himself.

Which only brings me back to where I began. For the most part, The Greatest Show on Earth is an admirable piece of work, one that provides a necessary service as well as—and perhaps better than—any rival text. It is precisely the sort of thing Dawkins does best, and so the sort of thing that is—when he does it—a pleasure to read [kursivointi RR].

http://www.firstthings.com/article/2009/12/the-dawkins-evolution
*
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://bwanajoe.blogspot.com/2008/06/g-k-chesterton-kristitty-kirjailija.html
http://en.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton
http://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould#Punctuated_equilibrium
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jaksoittaisen_tasapainon_malli
http://www.evolutionoftruth.com/hum/evolution.htm

Taistelkaatte!, sillä The Times They Are a-Changin' [?]

Laske läpitte perkele! Hautaa pystyyn, että maata säästyy! [Anton Laurila valkoisten teloitusryhmälle keväällä 1918]

1
http://www.youtube.com/watch?v=wTLScFjXZXE&feature=related
KOM-teatteri - Taistojen tiellä

Eespäin, eespäin tiellä taistojen rinta rinnan astukaamme, siskot, veikot. Soipi laulu meidän joukkojen, teitä taistoon kutsuen.

Eespäin, eespäin alta sorron yön kaikki puutteen raskaan alle ahdistetut. Niille, niille soipi laulu tää, jotka huokaa alla työn.

Me käymme taisteluun puolesta ihmisoikeuden ja kansan kärsineen me viemme onneen yhteiseen. Jo kuivuu kyyneleet, soi suuret huomensävelet. Kun hetki lyö, niin poistuu yö ja kunniassa on kansa ja työ.

Niin monta, niin monta on tielle uupunut, niin monta, niin monta on taistoissa kaatunut. Vaan lannistaa meitä ei mahti mainen saa. Me rauhan lujan luomme, mi riidat karkoittaa.

Siis veljiksi tulkaa nyt kansat kaikkein maan, niin onnemme tiellä käy ruusutkin kukkimaan. Pois puute, pois kurjuus, pois kaikki silloin jää. Onnen orpo kansa jo nosta pystyyn pää!

2
http://www.youtube.com/watch?v=LdH5vUqK8Ug
Kadettikuoro - Taistelkaatte

"Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden!
Taistelkaatte vastaan yötä, vastaan valtaa vääryyden!
Taistelkaatte eestä lain, eestä oikeuden vain!
Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden!

Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies,
että rauhass' aina palaa saisi pyhä kotilies!
Vapautta puoltakaa! Teitä siunaa kansa, maa.
Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies!"

3
http://www.youtube.com/watch?v=6Ix1Vc-rRAU&feature=related
Hiski Salomaa - Vapauden kaiho

Meill' vapauden kaiho soi,
Rinnassamme toveri hoi,
Siks' yhteistyöhön rintamahan käy
Pelastusta köyhille ei ennen näy.

Viha vaino pois, rauha parempi ois
Sopusointu keskenämme vallitkoon
Kai aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa
Nuo synkät pilvet varjostavat viel'
Jylhät vuoret ompi vapauden tiel'

refrain:

Oi vapaus, kuule kutsuas,
Sua itkevät orvot kaipaa.
Oot köyhän kansan pelastus,
Siks' vapauslaulut raikaa.

Kai aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa
mut synkät pilvet varjostaapi viel'
ja Jylhät vuoret ompi vapauden tiel'
vaik' musta syöös veljen kättä kun lyö,
niin pilvet haihtuu, kylmyys vaihtuu meilt tänne pois.

4
http://www.youtube.com/watch?v=MRe3poYjo_0&feature=related
The Times They Are a-Changin' - [New version: This powerful acappella rendition of the timeless Dylan lyrics combines with inspiring images, focusing on the need for change and how we can all make a difference].

Come gather 'round people
Wherever you roam
And admit that the waters
Around you have grown
And accept it that soon
You'll be drenched to the bone.
If your time to you
Is worth savin'
Then you better start swimmin'
Or you'll sink like a stone
For the times they are a-changin'.

Come writers and critics
Who prophesize with your pen
And keep your eyes wide
The chance won't come again
And don't speak too soon
For the wheel's still in spin
And there's no tellin' who
That it's namin'.
For the loser now
Will be later to win
For the times they are a-changin'.

Come senators, congressmen
Please heed the call
Don't stand in the doorway
Don't block up the hall
For he that gets hurt
Will be he who has stalled
There's a battle outside ragin'.
It'll soon shake your windows
And rattle your walls
For the times they are a-changin'.

Come mothers and fathers
Throughout the land
And don't criticize
What you can't understand
Your sons and your daughters
Are beyond your command
Your old road is
Rapidly agin'.
Please get out of the new one
If you can't lend your hand
For the times they are a-changin'.

The line it is drawn
The curse it is cast
The slow one now
Will later be fast
As the present now
Will later be past
The order is
Rapidly fadin'.
And the first one now
Will later be last
For the times they are a-changin'.
*
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Egyptin+kaupungeissa+kaaosmainen+tilanne+armeijan+tankit+kaduille/1135263362960
http://www.phpoint.fi/ulrikaj/bookshelf/koululauluja2.htm
http://fi.wikisource.org/wiki/Taistelkaatte
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Times_They_Are_a-Changin'

ÖHÖ ÖHÖ!

Asia vilipitön. Aattelepa ite omille kohille.
*
http://www.youtube.com/watch?v=osiGX5sSU8Q
Läpiveto - Puhutaan Jopea - Anonyymit Jopet

http://www.youtube.com/watch?v=8e6ApKZzWWA&feature=related
Läpiveto - Paritellen keittiössä
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4piveto
http://urbaanisanakirja.com/word/jopetus/
http://keskustelu.jatkoaika.com/showthread.php?t=5333&page=38
[vitsi vitsi]
http://www.acecampaign.com/videoshare/Jopet/

Where Was God?

Kuvatekstinä toimikoon osan I tiivistelmä

[K-mafian perustavan tärkeä tarkennus ja lisäys 'kuvatekstiin' - klo:12.05]

I
David B. Hart on the Problem of Evil

Hart is reacting to this apologetic: Evil is permitted, yes, even designed by God so that those who suffer under it can benefit from character transformation. - Hart rejects this explanation and others like it as ultimately describing a God unworthy of worship and a world in which he’d rather not inhabit. He sees this world rather as a place where God has allowed Satan and his powers to run rampant and dominate us (for a time). Thus, there is no “grand purpose” behind suffering – no eternal scheme – and therefore looking for “reasons” and asking “Why?” are pointless. This world is under the control of an evil power and that’s that. Until Satan’s dominion is overthrown, this is what we are going to experience.

Apologetics Review'n [Christian/Atheist] tylyhkön lakoninen mutta ehkä sittenkin osuva tiivistelmä Hart'in teologisesta suhtautumisesta kärsimyksen ja pahan ongelmaan. Olennainen pähkinänkuoressa joskin yksipuolisesti korostettuna [Kyseessä ei ole kattava referaatti linkin videosta (eikä Hartin teologisesta mentaliteetista yleensäkään) vaan yleisempi linjaus]. 

Hart'in teologian ytimessä ovat hyvin yleisesti ottaen luonnon ja ylipäätään luomisen perimmäinen hyvyys/positiivisuus sekä modernin maailman vieraantuneisuus luonnosta jopa antiikin pakanallista kulttuuria [josta löytyy myös hyvät puolensa] nihilistisempään tilaan, jossa ihminen palvoo vain omaa - loppumatonta ja tarkoituksetonta vapauttaan valita vapaasti mitä vain.

Toisin sanoen: 'ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta' [Nietzsche]. Mutta juuri tämä on se nihilistinen katastrofi, jonka modernismi nominalistisen voluntarismin pohjalta legitimoi: ihmisen tahto palvomassa pelkästään omaa itseään - oman, luodusta 'olemuksestaan' irtautuneen, loputtoman vapautensa ahdistavaa tyhjyyttä [vrt. lacanin reaalinen ja joussaince/nautinto].

Ei ihme, että tällaisessa addiktio-maailmassa kukaan ei löydä eikä tule koskaan löytämään minkäänlaista rauhaa tai tyydytystä mielelleen. Sitäpatsi paluu pakanallisten jumalien pariin on tekopyhää ja teennäistä pinnallisuutta [kuten koko lattea, pornoistunut ja väkivaltainen populaarikulttuuri] jo senkin vuoksi, että kristinusko tuhosi niiden uskottavuuden lopullisesti - [tässä mielessä kristinusko toimi epäsuorasti ja paradoksaalisesti, siihen tietoisesti pyrkimättä, nihilismin synnyn yhtenä peruslähtökohtana (palaan ko. perustavaan teemaan myöhemmin)] 
*
'Nature is good, I readily affirm, and is itself the first gift of grace. But [...]: modernity is profoundly unnatural' [In the Aftermath, Christ and Nothing (No other God)]. 
*
http://www.apologeticsreview.com/2010/05/07/david-bentley-hart-on-the-problem-of-evil-one-perspective/ 

II
1
Kaikesta kärsimyksestä huolimatta saattaa olla lohduttavaa ajatella, että elämä olemassaolona annetaan ihmiselle lahjaksi [eikä vain taakaksi, jonka painona on kuolema] äärettömän ja ikuisen luomisprosessin moninaisuudessa, joten kuolema ei ole kaiken loppu [ikäänkuin ihmis-materia olisi kaikki] vaan elämän jatkumista ikuisuudessa, jota voimme kutsua Jumalaksi - joka on Actus Purus - olemassa olevan olemisen puhdasta liikettä - josta me kaikki olemme osallisia - [tämä oli RR:n melko 'itämainen' ellei peräti 'hereettinen' tulkinta rajoitetusti lukemiensa Hart'in tekstien pohjalta].

2
Tässä tekstissä Hart tiivistää monta oleellista ajatustaan lyhyesti ja selkeästi [hän osaa myös tiivistyksen taidon suvereenisti niin tahtoessaan] kuten haastatteluissa pitääkin. - Esimerkiksi kannanotto kalvinismiin puhuu karua kieltä tämän 'lahkon' hereettisestä kristillisyydestä [sadistiseen jumalaan uskovat ovat tietysti itsekin perimmältään sadisteja/rr].

Kysymyksen siitä, mahtaako universaalin pelastuksen idea olla ikäänkuin korollaari hänen vankkumattomaan asenteeseensa jonka mukaan, paha on jotain absurdia, Hart tavallaan ovelastí väistää joskin Gregorios Nyssalaisella aihetta vahvasti sivuten: helvetti on rakkauden kieltämistä itseltään ja muilta.

Tiivistyksistä huolimatta Hart ei kuitenkaan malta lopuksi olla heittämästä peliin nerokkuutta hipovaa retorista taitoaan vastatessaan viimeiseen kysymykseen So where was God in the tsunami? - Kyyneleet kihosivat silmiin lukiessani kahta viimeistä kappaletta - niin vaikuttavaa on Hart'in grand style-pateettisuus - sekä retorisesti että itse esimerkin osuvuuden ja elävyyden suhteen.

Luulenpa, että vain kaikkein kaavamaisimmin ja/tai tunteettomimmin ajattelevat eivät pysty ainakin hetkellisesti tajuamaan, mitä Hart - keskellä äärimmäistä kurjuutta ryysyissään tanssivaan, esimerkkikuvansa iloiseen ja onnelliseen pikkutyttöön viitaten - tarkoittaa kirjoittaessaan:

To me that was a heartbreaking picture, of course, but it was also an image of something amazing and glorious: the sheer ecstasy of innocence, the happiness of a child who can dance amid despair and desolation because her joy came with her into the world and prompts her to dance as if she were in the midst of paradise. - - - That child’s dance is nothing less than the eternal dance of divine Wisdom before God’s throne, the dance of David and the angels and saints before his glory; it is the true face of creation, which God came to restore and which he will not suffer to see corruption.

Hart ei romantisoi, vaikka joku näin saattaakin nenäänsä nyrpistäen tuhahtaa. Hän kuvaa meille sitä kaikkein perimmäisintä elämisen iloa, jota me kristillisen uskon sisäistäneinä saatamme viattoman lapsen tavoin kokea ikuisen luomisen tapahtumisessa jopa keskellä Saatanan vallassa olevaa langennutta maailmaa, jonka Jumala on kuitenkin luvannut palauttaa ennalleen: ... [J]a hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.- Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki". Ja hän sanoi: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet' [Ilm. 21.4-5].

III
1
David Hart’s reflections are expanded in a book: The Doors of the Sea: Where was God in the Tsunami? In 2007 he will be visiting professor at Providence College. This article appeared in The Christian Century, (January 10, 2006, pp. 26-29.) Copyright by The Christian Century Foundation: used by permission. Current articles and subscription information can be found at http://www.christiancentury.org/. This material was prepared for Religion Online by Ted and Winnie Brock.

David Hart’s 2003 book The Beauty of the Infinite: The Aesthetics of Christian Truth (Eerdmans) was widely touted as a theological tour de force. He offers in that book a powerful and deeply learned statement of Christian truth that draws on the Eastern Orthodox tradition while engaging modern and postmodern critics of Christianity. After the tsunami in 2004 he wrote several commentaries in response to what he regarded as unhelpful attempts to understand that catastrophe theologically. His reflections were expanded in a book, The Doors of the Sea: Where Was God in the Tsunami? (Eerdmans). Hart, who next year will be a visiting professor at Providence College, spoke with us about evil and its place in the world that God created and loves.

2
Where Was God? [The Christian Century: An Interview with David Bentley Hart]

It’s often said that three claims of the Christian tradition -- "God is omnipotent," "God is love" and "Evil exists" -- present a logical contradiction. One of the claims has to be revised. Do you agree?

If by "evil exists" you mean that evil possesses a real substance of its own, and that it therefore exists in the way goodness exists (or, for that matter, a tree, a rabbit, an idea or a dream exists), in point of fact Christian tradition has usually denied this quite forcibly. Patristic and medieval thought (drawing, admittedly, on Platonic precedent) defined evil as a privation of the good: a purely parasitic and shadowy reality, a contamination or disease or absence, but not a real thing in itself. This, incidentally, is a logically necessary claim if one understands goodness and being as flowing alike from the very nature of God and coinciding in him as one infinite life.

That said, there surely is no contradiction between God’s omnipotent goodness and the reality of evil. It may seem somewhat trite to invoke the freedom of creation as part of the works and ends of divine love, or to argue that the highest good of the creature -- divinizing union with God in love -- requires a realm of "secondary causality" in which the rational wills of God’s creatures are at liberty; nonetheless, whether the traditional explanations of how sin and death have been set loose in the world satisfy one or not, they certainly render the claim that an omnipotent and good God would never allow unjust suffering simply vacuous. By what criterion could one render such a judgment? For Christians, one must look to the cross of Christ to take the measure of God’s love, and of its worth in comparison to the sufferings of a fallen world. And one must look to the risen Christ to grasp the glory for which we are intended, and take one’s understanding of the majesty and tragedy of creation’s freedom from that.

In Dostoevsky’s novel The Brothers Karamazov, Ivan Karamazov famously points to the brutal killing of children and proclaims that he refuses to believe in any God who has arranged the world in such a way that it entails such suffering -- regardless of what "meaning" can be attached to it. What does a Christian say to Karamazov’s protest?

Actually, what Ivan ultimately refuses is not belief but consent: he will not acknowledge that there is any justice, any glory, any truth that is worth the suffering of a child. If he were merely a truculent atheist, he would he a boring figure. Instead, he is a rebel against the divine order, and intends to remain a rebel even if that order should -- in some way transcending his finite understanding -- prove to be perfectly just. One might very well read his protest not as a brief for atheism, but as a kind of demythologized Gnostic manifesto, an accusation flung in the face of the demiurge.

Still, the pathos of his protest is, to my mind, exquisitely Christian -- though he himself seems not to be aware of this: a rage against explanation, a refusal to grant that the cruelty or brute natural misfortune or evil of any variety can ever be justified by some "happy ending" that makes sense of all our misery and mischance.

In a sense the whole of The Doors of the Sea was a response to Ivan’s "rebellion" -- and indeed a kind of endorsement of it. What I would say here is that it is important to understand the terms of the argument clearly: Ivan assumes -- in good late-l9th-century fashion -- that the eschatological horizon of history and nature is, in a very direct way, the consummation of a process wherein all the apparent contingencies of history and nature have an indispensable part to play. For him, the Christian promise of the kingdom of God is the promise, as well, of a final justification not only of those who have suffered, hut of their suffering, and of the part suffering plays in bringing the final kingdom of love and knowledge to pass. This is what he finds intolerable: the notion that the suffering of children will prove to have been meaningful, to have had a purpose, to have been in some sense a good and necessary thing; for him, the suffering of children is an infinite scandal, and his conscience could never allow it to sink to the level of some provisional passage through darkness on the way to some radiant future.

My contention is that this places Ivan’s sensibility much nearer to the authentic vision of the New Testament than are many of the more pious and conventional forms of Christian conviction today The gospel of the ancient church was always one of rebellion against those principalities and powers -- death chief among them -- that enslave and torment creation; nowhere does the New Testament rationalize evil or accord it necessity or treat it as part of the necessary fabric of God’s world. All that Christian scripture asserts is that evil cannot defeat God’s purposes or thwart the coming of his kingdom. Divine providence, of course, will always bring about God’s good ends despite -- and in a sense through -- the evils of this world; but that is not the same thing as saying that evil has a necessary part to play in God’s plans, and that God required evil to bring about the kingdom. As the empty tomb of Christ above all reveals, the verdict of God that rescues and redeems creation also overturns the order of the fallen world, and shatters the powers of historical and natural necessity that the fallen world comprises.

Christians often try to distinguish between what God wills and what God permits or allows. But does this distinction really help? If God allows something, or creates a world in which evil is allowed, then in some sense isn’t it part of God’s will?

Unless one thinks that God’s act of creation is purely arbitrary -- and it would be incoherent to attribute arbitrariness of any kind to a God of infinite goodness (an argument for another time) -- then one must understand creation as a direct expression of God’s own Logos. God does not create like an omnipotent consumer choosing one world out of an infinity of possibilities that somehow stand outside of and apart from his own nature. Here’s one without cancer, there’s one without Bach, over there’s one with a higher infant mortality rate, and so on; this is the worst sort of anthropomorphism.

God creates the world of Jesus, the world conformed to his infinite love for his Son in the joy and light of the Spirit; he thereby also wills his goodness in all his creatures infinitely, which is to say he wills this world for eternal union with him in love, and he wills that we should become partakers of the divine nature.

There is no other world that God might have created, not because he is bound by necessity, but because he is infinitely free, and so nothing can hinder him from expressing his essential and infinite goodness perfectly, in and through the freedom of creatures created to be the fellows of his eternal Son.

That may seem obscurely phrased -- it is, I know -- but if one thinks through what it means to understand God as the transcendent source of all being, one must abandon the notion that God chooses to create in the way that I choose to buy blue drapes rather than red. God creates a realm of rational freedom that allows for a union between Creator and creature that is properly analogous to the Trinity’s eternal union of love; or, stated otherwise, God creates his own image in his creatures, with all that that may entail.

Followers of Calvin have been particularly concerned to defend God’s sovereignty. Do you think that tradition presents a particular problem for Christian thinking today?

Yes -- and not only today. I quite explicitly admit in my writing that I think the traditional Calvinist understanding of divine sovereignty to be deeply defective, and destructively so. One cannot, as with Luther, trace out a direct genealogy from late medieval voluntarism to the Calvinist understanding of divine freedom; nevertheless, the way in which Calvin himself describes divine sovereignty is profoundly modern: it frequently seems to require an element of pure arbitrariness, of pure spontaneity, and this alone separates it from more traditional (and I would say more coherent) understandings of freedom, whether divine or human.

This idea of a God who can be called omnipotent only if his will is the direct efficient cause of every aspect of created reality immediately makes all the inept cavils of the village atheist seem profound: one still should not ask if God could create a stone he could not lift, perhaps, but one might legitimately ask if a God of infinite voluntaristic sovereignty and power could create a creature free to resist the divine will. The question is no cruder than the conception of God it is meant to mock, and the paradox thus produced merely reflects the deficiencies of that conception.

Frankly, any understanding of divine sovereignty so unsubtle that it requires the theologian to assert (as Calvin did) that God foreordained the fall of humanity so that his glory might be revealed in the predestined damnation of the derelict is obviously problematic, and probably far more blasphemous than anything represented by the heresies that the ancient ecumenical councils confronted.

Is universal salvation a corollary of your view of the absurdity of evil?

Probably not; but Gregory of Nyssa would say otherwise. The preferred Eastern Orthodox understanding of hell, one with profound patristic pedigrees, defines hell as something self-imposed, a condition of the soul that freely refuses to open itself in love to God and neighbor, and that thereby seals itself against the deifying love of God, thereby experiencing divine glory as an external chastisement. That hell I believe in, inasmuch as all of us from time to time have tasted it in this world. The refusal of love makes love a torment to us.

Does your understanding of evil have implications for pastoral practice in the face of evil?

I honestly don’t know. I haven’t a pastoral bone in my body. But I would implore pastors never to utter banal consolations concerning God’s "greater plan" or the mystery of his will. The first proclamation of the gospel is that death is God’s ancient enemy, whom God has defeated and will ultimately destroy. I would hope that no Christian pastor would fail to recognize that that completely shameless triumphalism -- and with it an utterly sincere and unrestrained hatred of suffering and death -- is the surest foundation of Christian hope, and the proper Christian response to grief.

So where was God in the tsunami?

Where was God? In and beyond all things, nearer to the essence of every creature than that creature itself, and infinitely outside the grasp of all finite things.

Almost all the reviews of The Doors of the Sea that I have read have recognized that, at the heart of the book, is a resolute insistence upon and adoration of the imperishable goodness of creation, an almost willfully naive assertion that it is the beauty and peace of the created world that truly reveal its original and ultimate nature, while the suffering and alienation and horror of mortal existence are, in an ultimate sense, fictions of fallen time, chains and veils and shadows and distortions, but no part of God’s will for his creatures. This is why, at one point in the book, I grant the Gnostics of old the validity of their questions, though I go on to revile the answers at which they arrived.

To see the world in the Christian way -- which, as I say in the book, requires the eye of charity and a faith in Easter -- is in some sense to venture everything upon an absurd impracticality (I almost sound Kierkegaardian when I say it that way). But, as I was writing the book, I found myself thinking again and again of a photograph I had seen in the Baltimore Sun. The story concerned the Akhdam, the lowest social caste in Yemen, supposedly descended from Ethiopians left behind when the ancient Ethiopian empire was driven out of Arabia in the sixth century, who live in the most unimaginable squalor. In the background of the photo was a scattering of huts constructed from crates and shreds of canvas, and on all sides barren earth; but in the foreground was a little girl, extremely pretty, dressed in tatters, but with her arms outspread, a look of delight upon her face, dancing. To me that was a heartbreaking picture, of course, but it was also an image of something amazing and glorious: the sheer ecstasy of innocence, the happiness of a child who can dance amid despair and desolation because her joy came with her into the world and prompts her to dance as if she were in the midst of paradise.

She became for me the perfect image of the deep indwelling truth of creation, the divine Wisdom or Sophia who resides in the very heart of the world, the stainless image of God, the unfallen. I’m waxing quite Eastern here, I know, But that, I would say, is the nature of God’s presence in the fallen world: his image, his bride, the deep joy and longing of creation, called from nothingness to be joined to him. That child’s dance is nothing less than the eternal dance of divine Wisdom before God’s throne, the dance of David and the angels and saints before his glory; it is the true face of creation, which God came to restore and which he will not suffer to see corruption.
*
http://www.religion-online.org/showarticle.asp?title=3301
http://www.apologeticsreview.com/2010/05/07/david-bentley-hart-on-the-problem-of-evil-one-perspective/
http://smgallthingsnew.wordpress.com/category/uncategorized/
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus
http://jariiivanainen.net/vaikeudet7.html