1
Lähetin sähköpostia 3/4-aktiivi-buddhalaiselle ystävälleni, joka harrastaa 4/5-aktiivisesti free-jzzia:
'Sulla alkoi tänään (10.6) jazzit [Kerava-jazz]. Ota rauhallisesti. Jazzikaan ei ole elämää suurempaa sekoilua. Jokainen peak experience tai fantasia on vain väliaikainen. Sitten palataan taas kärpäseksi lasipulloon. Kielen vangiksi.'
Vastauskommentin lopuksi minulle esitettiin kysymys:
'Muuten, miten voi olla kielen vanki jos elää hiljaisuudessa ja kokee asioita jota ei voi sanoin kuvata?'
Aioin kirjoittaa muutaman virkkeen palautteen, mutta kuinkas kävikään.
2
Ajatteleminen on kielessä elämistä. Ei-ajatteleminen on jotain, mitä ei oikeastaan voi olla olemassakaan, koska sitä ei voi kielellistää. Tai sanotaan nyt, että ei-ajattelemisessa on kyse äärimmäisestä fantasiatasosta. Sitä on kuitenkin mahdotonta viestiä ymmärrettävästi muille.
Kun ihminen pyrkii missä tahansa meditaatiossa johonkin tilaan tai pikemminkin tilan/minän ulkopuolelle: ek-stasis, niin hän pyrkii lacanilaiseen reaaliseen eikä reaalinen voi ilmetä välittömästi ymmärrettävällä tavalla: se täytyy ilmaista kielessä fantasian ja/tai symbolisen muodossa ollakseen käsitettävää.
Puhdas kokemus (reaalinen) on siis tässä tarkastelussa sekä loogisesti että empiirisesti eräänlainen shokki ja käsitteellinen joskaan ei ontologinen mahdottomuus (vrt. Heideggerin erottelu olevan/ien ja olemisen välillä, missä oleminen on analogista Lacanin reaalisen kanssa).
Voidaan myös sanoa, että reaalinen on analogisesti olemassa samalla tavalla kuin ei-ajatteleminen, tosin sillä erotuksella, että Lacanin reaaliseen ei voi tietoisesti pyrkiä. Se on kyllä aina läsnä mutta siis lähinnä kielessä - vieraannutettuna, 'kesytettynä', ikäänkuin murhattuna, pois selitettynä (Hegelin ontologisen logiikan lähtökohta).
Tätä on myös lacanilais-zizekiläinen minuus: eräänlainen kuori, joka ilmaisee kielessä oman tyhjyytensä (reaalisensa). Mikäli tuota kuorta ei olisi, ei myöskään sisällöstä kyettäisi sanomaan mitään. Juuri tämän vuoksi symbolinen cogito on todellinen eikä vain suhteellinen, kuten monet luonnontieteilijät ja buddhalaiset usein väittävät.
Minuus on reaalisen 'esiin pakottama', symbolisesti olemassa oleva ei-sanottavissa oleva sana.
Kun katsomme maailmaa, maailma katsoo meissä itseään. Emme edes voisi kysyä olemassaoloamme ilman minuuden transsendentaalista (joka on eri asia kuin transsendenttinen) luonnetta, joka syntyy kielen itsenäistyessä fantasiasta. Mieli on kieli - ei enempää, ei vähempää.
Yritys palata reaaliseen ('ei-olemisen oleminen', jumala, nirvana, äärimmäinen nautinto kuolemana/kuolema äärimmäisenä nautintona (ks. alla), missä alku ja loppu ovat lankeavat yksiin, on kaiken mystiikan perusta kaikissa uskonnoissa. Pyrkimys (palata/edetä) tilaan, jossa koetaan asioita, joita ei voi sanoin kuvata, on yksi ihmisenä olemisen perustuvia 'lajituntomerkkejä', vaikka biologi luultavasti ihmettelisi, mitä tarkoitan.
Jokainen taidenautinto, niin sanottu esteettinen elämys, on sukua tälle kaipuulle/pyrkimykselle kokea alkuperäinen ja lopullinen oleminen/ei-oleminen (ovat tässä sama asia).
Esteettis-mystis-meditatiivisen kaipuun tai paluun perimmäinen luonne on paradoksaalinen. Sillä jos ja kun pääsee tilaan, jossa kokee olevansa 'out there in here and vice versa', pitää muistaa, että biologisesti tämän tilan alkuperä löytyy ajasta ennen syntymää, kohdusta tai ajallisesti vielä kauempaa (ei-olemisesta).
Eikö tämä kuitenkin merkitse sitä, että kokiessamme järisyttävän taide-elämyksen/-nautinnon, halutessamme yhtyä luontoon ja jopa universumiin, haluamme itse asiassa kuolla. Kyseessä on minun ymmärtääkseni toinen Freudin kuolemanvietin ulottuvuuksista/perustoista. Se toinen juontuu ilmeisesti (viimeistään Lacanin kautta) etenkin Hegelin filosofiaan: käsitteellinen ajattelu (vapautuminen (luonnon-)välttämättömyydestä ja illuusioista) vieraantumisena ja kuolemaa kohti kulkemisena.
Hegelillä kielen ja käsitteellisen ajattelun kautta saavutettu vapaus samalla ikäänkuin kivettää meidät suhteessa luontoon ja reaaliseen, jonka me ilmaisemme entistä täydellisemmin ja samalla entistä vieraantuneempina siitä: kun tiedämme kaiken, olemme yhtä kuin se, minkä tiedämme eli ei-mitään: tyhjyys - absoluuttinen kuolema.
Seksuaalisuus on perimmältään myös kuolemankaipuuta, koska siihen, missä on elämän mahdollisuus, sisältyy väistämättä aina jo kuolema. Luonto vain tavallaan huijaa meitä ja on tehnyt seksuaalisesta nautinnosta (ainoa psykoanalyysin tunnustama substanssi) kaikkein voimakkaimman elämyksen: orgasmia ei turhaan ole sanottu kautta aikojen pieneksi kuolemaksi. Juuri siitä siinä on kyse - etenkin miehen kohdalla (mies ei ylipäätään ole luonnossa kovin kaksisessa asemassa - kunhan ruiskii ja kuolee: esim. mehiläiset, skorpionit jne ;\).
*
Kun nyt munkki astuu hiljaisuuteen ja yrittää voittaa edellä mainitun nautintoa tuottavan luonnon, joka on pakottanut meidät (ikäänkuin olisimme tahdottomia marionetteja tai idiootteja) siirtämään geenejämme (informaatiota) eteenpän, voin kyllä arvostaa hänen pyrkimystään. Hän nimittäin haluaa olla täysin vapaa luonnon välttämättömyyden pakosta, ja juuri sen vuoksi hän asettaa itselleen äärimmäisiä rajoituksia.
Korostettakoon vielä, että askeettinen ihanne on jyrkästi biologisen luonnon vastainen eli nihilistinen, enkä voi täysin (osittain kyllä) ymmärtää, miksi buddhalaisuutta pidetään luontoystävällisenä, koska ihmisen biologis-luonnolliset halut edustavat sille perimmäistä pahuutta.
Minuus, joka on buddhalaisuudelle kaiken kärsimyksen ja pahan non plus ultra, 'tekee' biologisesta vaistosta tietoista itsekkyyttä, joten vaikka tietoisuus pystyy usein ylittämään luonnon, se ei suinkaan vapauta tai vapaudu siitä - pikemminkin vahvistaa sen voimaa kielen/ajattelun kautta.
Omalta kannaltani voisin tiivistää eräitä askeesin ongemia mm. seuraavissa kysymyksissä:
- Eikö askeesin suurin ihanne - niin loogisesti kuin empiirisesti - olekin skiittamunkki, joka elää jossain pienessä majassaan ('kolossa/pesässä', ikäänkuin kohdussa: reaalisessa) ja vaikenee lopullisesti maailmalle ja ihmisille (jonkun pitänee häntä kuitenkin auttaa elämisessä)? - Mitään askeettisen ideologian lähetystyötä ei siis tarvita - itse asiassa sellainen olisi täydessä ristiriidassa itse askeettisen ihanteen logiikan kannalta.
- Entä onko maailmasta luopuminen ja seksuaalisen halun sammuttaminen kokonaan mahdollista tai edes järkevää, eli ovatko sammuttamisen vaikutukset ja etenkin 'sivuvaikutukset' aina myönteisiä? Eikö olisi kätevämpää antaa suoraan kastroida itsensä kuin 'pidätellä ja pantata' jatkuvasti ;\?
- Eikö askeettinen itseensä keskittyminen ole moraalisesti yhtä egoistista toimintaa kuin kapitalistinen oman edun tavoittelukin - minkä vuoksi etenkin newage-tyyppiset, itämaiset skientismit sopivat erinomaisesti kapitalismin uskonnoksi?
- Jos mitään minää ei ole, niin eikö tämä helpota moraalisesti ratkaisevalla tavalla toisen ihmisen tappamista? Koska minää (myöskään toisen minää) ei todellisuudessa ole olemassa subjektina, niin en tietenkään tapa minää toisessa vaan jonkin 'harhan' - ehkä jopa ei-ihmisen.
Mutta eikö juuri tällainen ajattelu ja tällaiset perustelut tappamiselle ole käytännössä kaikkein pahinta rasismia? - Itse asiassa ei, koska jos minää ei ole kuin pelkkänä harhana, niin siitä seuraa myös, ettei mitään rasismiakaan voi lopulta olla olemassa. Tällaiseen ajatteluun perustuva yhteiskunta on kuitenkin kokonaan moraalin ulkopuolella: se on joko väkivallaton harmonia tai saalistajien savanni: toisin sanoen jumalallinen utopia tai 'eläimellinen' luonnontila.
*
Askeettiselle ihanteelle voidaan esittää monia, loogisesti niin hankalia kysymyksiä, ettei se, vetoamatta johonkin obskurantistiseen mystiikkaan, pysty niihin vastaamaan. Mutta tällöin logiikka on siis heitetty roskikseen. Ja mikäs siinä. Antaa mennä - pää sekaisin ilman huumeita. Ja jos kerran on olemassa turvaseksiä, niin askeettista ihannetta voisi kutsua vaikka 'turvahippeilyksi';\.
On toki myönnettävä, että koen suurta sympatiaa munkkia kohtaan, mutta ainakaan omalla kohdallani hänen tiensä ei tule olemaan auki koskaan, sillä ajatteleminen ja ajatusten sanoiksi muotoilemisen 'lakkauttaminen' edes hetkeksi on minulle mahdotonta ellei suorastaan sietämätöntä.
Jos minulta katoavat käsitteet, katoaa myös olemassaoloni, mikä tarkoittaa, että olen tullut hulluksi tai idiootiksi - kuin eläväksi kuolleeksi. Kätevämpää elämisen kannalta olisikin tehdä itsemurha, jolloin kaikki turhat ja turhauttavat sukupuoliset ihastukset, filosofiset saivartelut ja ylipäätään kaikki epätoivoiset yritykset (uskonnot, fantasiat, äärimmäiset elämykset jne.) päästä pois tästä kauhugalleriasta nimeltä elämä, päättyvät lopullisesti.
Eikä kukaan siitä tuomitse: jumala ja karma ovat molemmat ihmisen keksintöjä, fantasiaa, satumaailmaa, joka kertoo meidän omalla suullamme, miten meidän pitäisi muka elää täällä Indifferenssin/Apatian ytimessä pelastuaksemme eli/tai päästäksemme täältä pois lopullisesti - Nirvanaan.
Mutta mitä piittaa Indifferenssi meidän tarinoistamme? Enintään nauraa niille kuin pitkästynyt olympolainen jumala tyhmille ihmisolennoille - Apatian sietämättömän keveyden komeljanttareille?
T. RR
*
http://lacrossechat.madmooseforum.com/viewtopic.php?t=113&sid=c4092fd11ba17cf30b538dfaebb95886
http://personal.inet.fi/yhdistys/keravajazz/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kerava_Jazz
http://en.wikipedia.org/wiki/Indifference_(emotion)
