Itsemurhan etiologiasta

(Kielimafia teki huomatuksen eli kriittisen lisäyksen klo: 22.00)

Itsemurhaan ajautuminen on prosessi. Itsemurhaa edeltää usein ihmisen elämän tukala olotila. Hän ei näe enää muuta ulospääsyä. Ihminen voi hautoa itsemurhaa pitkän aikaa. Kun päätös itsemurhasta on valmis, ihminen saattaa silminnähden helpottua.

Itsemurhariskiä kasvattavat suuret elämänmullistukset kuten avioero tai läheisen kuolema. Myös rahallisten vaikeuksien, seksuaalisen väkivallan ja pitkäaikaisten sairauksien on huomattu kasvattavan itsemurhariskiä. Kerran itsemurhaa yrittäneistä 10 prosenttia tekee lopulta itsemurhan.[1]

Mielenterveyden häiriöiden on todettu liittyvän usein itsemurhaan. Tutkimusten perusteella on huomattu että jopa 93 prosenttia itsemurhan suorittaneista kärsi jonkin asteisesta mielenterveyden häiriöstä. Yleisin oli mielialahäiriöihin lukeutuva masennus, joka todettiin jonkinasteisena 66 prosentilla itsemurhan tehneistä. Vain kahdella prosentilla tutkituista ei todettu minkäänlaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Kyseisessä tutkimuksessa viiden prosentin mielentilaa ei kyetty määrittämään.

Muita huomattavia itsemurhariskin kasvattajia ovat skitsofrenia ja alkoholismi.[12] Myös ahdistuneisuushäiriöt aiheuttavat itsemurha-alttiutta.[13] Itselleen vaaraksi olevat potilaat saatetaan lain mukaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon.[14]

Itsemurhan vaarasta viestivät aiemmat itsemurhayritykset, itsemurhasta puhuminen ja vaikea-asteinen masennus. Myös itsemurhien aiempi esiintyminen suvussa, itsetuhoinen käyttäytyminen, tarpeeton riskienotto ja voimakas kiinnostus kuolemaa kohtaan saattavat olla riskitekijöitä.[15]

Monilla ilmenee myös persoonallisuuden muutoksia, psykoottistasoisia oireita, koulu- tai työsuorituksen heikkenemistä, keskittymisvaikeuksia, mielenkiinnon ja energian puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, eristäytymistä, nukahtamisvaikeuksia tai halua nukkua koko ajan sekä muutoksia ruokahalussa.[16]
(ote wikipediasta)
*
Psykiatrisen näkemyksen tilastollis-metodista kritiikkiä englanninkielisestä wikipediasta:

Criticism

Many studies measuring incidence of psychiatric disorder in suicides employ after-the-fact diagnosis. Such studies are often criticized for lack of objectivity. The main argument is that a decision of the psychiatrist is biased if he believes that suicidal people must be mentally ill. This bias is indirectly confirmed by statistics: "the highest estimate of mental illness when a sample had been diagnosed before suicide was 22 percent. Afterward the highest estimate was 90 percent."[32]

Use of after-the-fact diagnosis may lead to a kind of tautology. In simple words, "We say, in essence, 'All people who attempt suicide are mentally ill.' If someone asks, 'How do you know they are mentally ill?' the implied answer is, 'Because only mentally ill persons would try to commit suicide.'[33]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Itsemurha
http://en.wikipedia.org/wiki/Suicide

etiologia :: Terveyskirjasto

Blogistanin suositun tunnustussarjan osa x: Pessimistin ylösnousemus

Kielimafiosot kävivät ja tekivät aika perusteellista jälkeä klo: 12.10. Ks. PS.

I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.

Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.

Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.

Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.

Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.

Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.

Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.

II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?

Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?

Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.

Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.

Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.

Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.

III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.

Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.

Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.

Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.

Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.

Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.

Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.

Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.

Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.

Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.

Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.

Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.

IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.

Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!

Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?

Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.

On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.

Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).

Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.

Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.

Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.

Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.

On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.

PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.

Juoru-Ranen pop-uutiset: Jänis ja Ämi - itsetuhon kuninkattaret

Tää korutont' on kertomaa - ja kuvaa. Amy ja Blake (ei Janis Joplin) tappeluksen jälkeen. Blake on saanut tuta Amyn 'kynsitekniikan' tehon.
Rakkaus raatelee...lauloi jo Ismo Alanko aikoinaan...

Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja laske Blaken naarmut ja arvet. Oikein laskenut saa palkinnoxi 'opetuxen' rakkauren kaikkivoipaisuudesta.

Kirjoitettu kommentiksi lacrimosan edellisessä päreessäni "Juoru-Ranen pop-uutiset: Amy - still alive - but how well?" olleeseen kommenttiin.

*

Lacrimosa said...
Amy vetää kokkelia lavalla:http://www.liveleak.com/view?i=123_1195337267

Ehkä tapojensa puolesta häntä voisi verrata Janis Jopliniin, mutta samanlaista brillianssia häneltä ei mielestäni löydy, vaikka oikein oivallinen ilmestys onkin nykymusiikkimaailmassa. Janiksen rinnalla kalpenevat yhä kaikki naislaulajat(ja varmaan mieslaulajatkin).

*

Hohhoijaa! Toi Amyn julkinen kokaiininveto alkaa jo olla liikaa Porno-Huume-Ranellekin. Jättäis vähän mullekin sitä kokkelia...
*

Niin. Kyllä Jänis Joplin oli aika ylivertainen laulaja/tulkitsija.

Jostain dokumentista näin, kun Janis lauloi bluesia 18-19-vuotiaana. Aivan uskomaton ääni ja tulkinta - jo silloin.

Olen aina arvostanut Joplinia mutta kokenut, että hän tulkitsee liikaa volyymin ja raspin kautta; - mutta niinhän teki aikoinaan raspikurkkuinen John Fogertykin (raspi tosin lähti sitten veks röökinpolton lopettamisen ja iän myötä, vaikka ääni on edelleenkin loistava - 62 vuotiaana!).

Pakko sanoa, että lievästi epäröivä asenteeni Joplinin laulutapaa kohtaan muuttui kuultuani edellä mainitun esityksen. Uskoin silloin lopullisesti, että tällä donnalla oli ihan oikeesti ihan helevetin hieno ääni.

Janis oli aika miesmäinen tyyppi. 'Kova kundi, itse asiassa kaikkein kovin kundi' todistivat po. dokumentissa mm. Procol Harumin Gary Brooker ja The Allman Brothersien Greg.

Amyn ronskiudessa on jotain samaa (157,5 cm:nen tappi ryyppää äijiä pöydän alle), joskin ehkä myös muusikkojen ja studioväen - jotka melkein kaikki ovat miehiä - kanssa työskenteleminen vaikuttaa asiaan(?)
*

Mitä Amyyn muuten tulee, niin vertailu Jopliniin ei oikein osu, koska Amyn musiikilliset vaikutteet tulevat muualta kuin rythm&bluesista.
Jazz, soul, reggae, pop - ja sitten vasta rythm&blues. Siinä merkillinen ja mielenkiintoinen keitos aineksia, joista syntyy 'uutta' retromusiikkia.

Janis puolestaan oli aivan selkeästi blues-rock-laulaja, vaikka osasikin heittää komeesti Summertimen (old jazz) tai Me and Bobby McQeen (kantri).

Englantilainen Joss Stone (yli 3 vuotta Amya nuorempi) omaa hyvin samankaltaisen äänen kuin Janis, ja hän on myös laulanut samankaltaisia (ja samoja) lauluja kuin tämä.
Mutta Joss Stonen laulu on Amyyn verrattuna virtuoosisen teknistä ('cold virtuosity'), kun taas Amy pyrkii laulussaan inspiroituneeseen ilmaisuun ja äänen herkempään variointiin.

Ja kun Amy persoonallisen ja sielukkaan äänen ohella omaa myös jazz-laulussa kouliintuneen tekniikan, niin tulos ei voi olla kuin priimaa - ellei joskus vielä vähän parempaakin.

Pahimmillaan hän tietysti unohtaa sanat ja menettää äänensä hallinnan ollessaan liian kännissä ja 'kamoissaan' - asia, joka saattaa vielä vahingoittaa paitsi hänen uraansa myös häntä itseään fataalisti.

Toivokaamme parasta, pelätkäämme pahinta, mutta on jo nyt hieman surullista seurata tämän hetken populaarimusiikin ehkä kaikkein suurimman lahjakkuuden itsetuhoisuutta.
Ja kaikkein pahinta lienee se, että hän on näköjään ihan tosissaan rakastunut (tosin 'tuhoisalla' tavalla) Blake Fielder-Civiliin, joka on täysi narkkari (pari meni pitkän eron jälkeen avioon viime toukokuussa).

'Rehab'in mahdollisuudet pienenevät tällaisen suhteen vallitessa minimiin - elleivät sitten molemmat lähde yhtä aikaa jonnekin Betty Ford-klinikalle.
Siellähän se meidän oma Ville Valommekin kävi 'pitämässä elämänsä ensimmäistä lomaa' ihan äskettäin.
*

http://www.mollygood.com/celebs/blake-fielder-civil