Pyysin lääkäriä otattamaan mahdollisen
paniikkihäiriöni veriarvokokeen, koska muut veriarvotulokset [ja mittaukset] eivät näyttäneet juurikaan poikkeamisia normaaliarvojen linjasta [tälläkään kertaa]. Oireet tunsin tästä huolimatta hyvin todellisiksi
ja hetkittäin lähes ylivoimaisen tuskallisiksi. Haluaisin nimittäin viimeinkin tietää kaksi asiaa. Ovatko
‘PNH-arvolukemani’ normaaliarvojen rajoissa ja ennen kaikkea, miten tuo
normaaliasteikko määritellään – verikokeen perusteella. Selkokielellä kärjistäen
haluaisin tietää olenko hullu vai en. En saanut vastausta – toistaiseksi, mutta
ehkäpä se tulee aikanaan, kunhan teknologia tästä vielä kehittyy – siis
ihmisluonteen teknologia.
Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
Showing posts with label paniikkihäriö. Show all posts
Showing posts with label paniikkihäriö. Show all posts
March 10, 2014
January 28, 2009
Terapiassa
Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Iineksen päreessä Mikkos-hikka.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'
Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.
Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.
Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.
Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.
Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).
Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.
Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.
Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.
Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.
On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.
Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?
Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.
Nimittäin.
Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.
Tuttua?
PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.
Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.
Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'
Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.
Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.
Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.
Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.
Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).
Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.
Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.
Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.
Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.
On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.
Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?
Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.
Nimittäin.
Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.
Tuttua?
PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.
Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.
Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.
Subscribe to:
Posts (Atom)