Buñuel ja surrealismi

Luis Buñuel ja espanjalaisen macho-hidalgon ilme [joka jo itsessään kertoo, että tämä mies on jotain poikkeuksellista].










Päreen sitaatti [osa 1] on Luis Buñuelin muistelmateoksesta Viimeinen henkäykseni.
*
Minulta kysytään aika usein, miten surrealismin sitten kävi. En oikein tiedä, mitä pitäisi vastata. Joskus vastaan, että surrealismi kukoisti toisarvoisissa asioissa, mutta epäonnistui oleellisissa. Andrè Breton, Eluard ja Aragon ovat 20. vuosisadan kärkipään kirjailijoita, näkyvällä paikalla kaikissa kirjastoissa. Max Ernst, Magritte ja Dali kuuluvat tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin maalareihin ja ovat näkyvästi esillä kaikissa museoissa.

Mutta suurelle osalle meistä juuri taiteellinen onnistuminen ja menestys oli merkityksetöntä. Surrealistit vähät välittivät siitä, jäisivätkö he näkyvästi maalaustaiteen tai kirjallisuuden historiaan. Surrealismi halusi ennenkaikkea muuttaa maailmaa ja elämää - kiihkeä ja mahdoton toive. Tältä tärkeimmältä kannalta katsottuna lyhyt silmäys ympärillemme osoittaa, että epäonnistuimme räikeästi.

Eikä olisi voinutkaan käydä toisin. Nykyään voimme suhteuttaa surrealismin vähäisen merkityksen historian vaihtuvaan ja uudistuvaan todellisuuteen. Meitä raastoivat maailmanlaajuiset ongelmat, mutta olimme vain pieni ryhmä omituisia intellektuelleja, jotka keskustelivat kahviloissa ja julkaisivat lehteä. Me olimme vain kourallinen idealisteja, mielipiteemme jakautuivat äkkiä, kun koitti aika käydä sanoista tekoihin.

Kuuluin vähän yli kolme vuotta surrealistien hurmioituneisiin ja sekasortoisiin riveihin, mutta jotakin minulle on jäänyt siitä ajasta koko loppuelämäkseni. Opin ensinnäkin tunkeutumaan ihmismielen syvyyksiin; siitä lähtien olen tutkinut kaikkea irrationaalista, hämärää, sielun syvyyksistä kumpuavia yllykkeitä.

Ensimmäistä kertaa historiassa tällainen suuntaus toi itsensä esiin niin rohkeasti ja kuuluvasti. Surrealismia leimasi huoleton, leikkisä sävy, mutta se tahtoi taistella sinnikkäästi kaikkea mädännäistä vastaan. Tähän kaikkeen minä uskon edelleenkin.

Lisään vielä, että suurin osa surrealistien ideoista oli hyviä. Otetaan esimerkiksi vaikka työ, porvarillisen yhteiskunnan pyhä lehmä. Surrealistit hyökkäsivät ensimmäisinä järjestelmällisesti työn käsitteen kimppuun, paljastivat sen valheellisuuden ja julistivat, että palkattu työ on häpeä. Tästä herjasta on esitetty häive Tristanassa, jossa Don Lope sanoo mykälle nuorelle miehelle:

Työläisraukat! Teitä on vedetty nenästä ja vielä hakattukin! Työ on kirous. Alas työ, jota täytyy tehdä elääkseen! Työ ei ole meille kunniaksi, niinkuin väitetään, työmme täyttää vain riistäjien vatsat. Sen sijaan työ jota tehdään halusta, kutsumuksesta, jalostaa ihmistä. Kaikkien täytyisi saada työskennellä siten. Katso minua, minä en tee työtä. Vaikka minut uhattaisiin hirttää, en tee työtä. Ja niin kuin näet, minä elän, elän kehnosti, mutta elän työtä tekemättä.

Repliikin juuret olivat jo Galdosin kirjassa, mutta toisessa merkityksessä. Kirjailija soimasi henkilöään joutilaisuudesta, joka hänen mielestään oli taakka.

Surrealistit vaistosivat ensimmäisinä, että työn arvostuksen hento pohja alkoi järkkyä. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin [1982], kaikkialla epäillään tämän arvostuksen oikeutusta, vaikka sitä aiemmin luultiin ikuiseksi. Nyt kysytään, onko ihminen syntynyt tehdäkseen työtä, aletaan jo suunnitella joutilaita kulttuureja. Ranskassa on jopa vapaa-ajan ministeri.

Surrealistien ansiosta tajusin myös sen syvän ristiriidan, joka vallitsi yleisten moraalisten periaatteiden ja oman moraalini välillä. Oma moraalini oli syntynyt vaistoistani ja kokemuksistani. Ennen ryhmään liittymistäni en ollut koskaan kuvitellut, että moinen ristiriita alkaisí vaivata minua. Uskon, että tuo ristiriita on väistämätön.

Noiden antoisien vuosien [1929-1932] ansiosta minussa siis kehittyi selväpiirteinen ja vaativa moraalisen velvollisuuden tunne, ja olen yrittänyt noudattaa sitä myötä- ja vastoinkäymisissä. Ei ole niin helppoa kuin yleensä luullaan pysyä uskollisena tietyille moraalikäsityksille. Moraali kun törmää alituisesti itsekkyyteen, turhamaisuuteen, syyllisyyteen, pöyhkeilyyn, helppouteen, unohdukseen. Olen joskus sortunut noihin houkutuksiin ja rikkonut omat sääntöni - usein ihan vähäpätöisten asioiden takia. Useimmiten surrealisteilta saamani oppi on auttanut vastustamaan kiusauksia. Ehkä juuri tämä on tärkeintä.

Luis Buñuel: Viimeinen henkäykseni [1983, s.152 - 154]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Surrealismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Surrealism
http://en.wikipedia.org/wiki/Hidalgo
http://www.palzoo.net/Luis-Bunuel