Heidegger ja Zizek
I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].
Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.
Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.
Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].
II
[....]
Desisionismi
Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.
Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.
Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.
Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.
Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.
'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.
Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.
Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.
Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].
Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.
Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.
'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.
Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.
Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.
Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.
Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.
Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?
Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.
Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.
Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.
Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?
Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.
Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].
Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?
Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.
Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/
