Kirjoitettu kommentiksi anonyymille päreessäni Absurdin huoran moraalisuus.*
(Kielimafia vaatii tarkempaa artikulointia, tarkempaa käsite-erittelyä ja tarkempaa argumentointia. Kiitos vain nipottajat sinänsä aiheellisesta huomautuksesta. PS. klo: 12.30)
*
anonyymi kirjoitti mm.:
'Jos rakastaa totuutta, niin antaako silloin retorisesti erinomaisen vai oman intuition mukaisen selityksen?'
*
(Kappaleet ovat ehkä hieman väärässä järjestyksessä, koska kirjoitin ne päällekkäin ja eriaikaisesti.)
Nyt en ymmärrä. Miten sinä erotat retoriikkaan perustuvan totuuden intuitiivisesta?
Puhut retorisista ja intuitiivisista selityksistä mutta minä pidän tuota jakoa totuuteen ja selityksiin hieman toissijaisena. Totuus - vaikka onkin analysoimaton käsite - ei käytännössä artikuloituna ole irrallaan selityksistä.
Silti Totuus on jotain, johon aina pyritään. Samalla tavoin esim. Kauneus, Vapaus ja Onni ovat käsitteinä analysoimattomia totuuksia, joihin pyritään, vaikka niitä ei olekaan olemassa ilman retoriikkaa ja intuitiota.
Jos taas totuutta pidetään määritelmäkysymyksenä - joko loogisena tai matemaattis-empiirisenä - ei minulla ole juurikaan tekemistä sellaisen totuus-käsityksen kanssa.
Kyseessä on silloin ei-fenomenologinen, ei-intuitiivinen ja ei-retorinen todistus eli rationaalinen itsestäänselvyys (aksiooma) tai kokeellinen laskelmointi, joka tuottaa informaatiota - ei tietoa ja siten totuutta.
Totuus on aina intuitiivinen käsite, ja se pyritään selittämään retorisesti.
Jopa Kant tekee niin, vaikka perustaakin ajattelunsa siihen, että kaikki tieto saadaan havainnosta.
Kuten Nietzsche kirjoittaa: jokaisella filosofilla on oma kielellisyytensä ja vokabulaarinsa, eikä Kant ole mikään poikkeus - päinvastoin.
Tämä tarkoittaa, että Kant käyttää tietoteoreettistyyppistä kielipeliä, joka yhtä kaikki on retorista suostuttelua.
*
Ylipäätään siis jakosi intuitiivisiin ja retorisiin selityksiin mielestäni ontuu. Yhdistän ne.
Mihin intuitiivis-retoriset selitykset sitten perustuvat? Johonkin määrättyyn ja määriteltyyn totuuteen vai ovatko ne pelkkää suostuttelevaa manipulaatiota - siis valtaintressejä? Voiko tällaista jakoa tehdä noin vain kuten buddhalaisuus- ja parallax-esimerkkisi osittain implikoivat?
Entä mikä on intuitiivinen totuus? Miten se eroaa ei-intuitiivisesta totuudesta?
Rationaalinen totuus ei ole intuitiivis-retorista laatua, jos se on aina tosi (esim. Pythagoraan lause), sillä se on muodollisesti täysin varmaa - ihmisestä riippumatta. Ja totuus, joka on ihmisestä riippumatta, ei ole minulle Totuus.
Kantin rationaalisuus - vaikka pyrkiikin universaalisuuteen - ei kuitenkaan ole aksiomaattisen varmaa vaan pikemminkin intuitiivista.
Matemaattis-havainnollis-kokeellinen totuus pyrkii olemaan ei-intuitiivista. Se on kuitenkin informaatiota - ei tietoa, ja informaatio on lopulta väistämättä induktiivisen päättelyn tulos, joten se on suorastaan pakko todistaa totuudeksi tietynasteen tieteellisellä retoriikalla.
Mutta totuus, josta minä puhun on aina yhtaikaa saavuttamaton (tietyssä mielessä ikuinen) että ihmisestä riippuvaista eli intuitiivista.
Siten se on myös pakko 'todistaa' retorisesti, mutta toisin kuin induktiivisen totuuden kohdalla, tuo retoriikka ei pyri olemaan tieteellisesti eksaktia vaan intuitiivisesti heuristista ja emotionaalis-ekspressiivisesti vakuuttavaa.
Kyseessä on siis tavallaan esteettinen totuus. Kauneus.
Mutta.
Ylittämättömäksi ongelmaksi minulle tässä kohtaa on muodostunut pohdinta etiikasta.
Bernard Williamsin yleisen jaon mukaan etiikka jakautuu sekä moraaliin (mikä on oikein ja mikä väärin? - siis juutalaiskristillisyys ja Kantin deontologia) ja estetiikka (mikä on hyvää ja mikä huonoa? - Nietzsche, kreikkalaiset ja etenkin Aristoteleen teleologinen hyvekäsitys).
Kummassakin tapauksessa 'totuus' on intuitiivinen, mutta noitten totuuksien retoriikka perustuu hyvin erilaisiin lähtökohtiin ja päämääriin.
Olen siten jälleen ikäänkuin parallaksisessa tilanteessa - en niinkään Totuuden - koska Totuus on aina Sama ja Ikuinen - kuin sen intuitiivis-retorisen selityksen kanssa, jolla sitä yritän itselleni selventää.
PS.
Tiivistelmä B. Williamsin kritiikistä (mm.) Kantia kohtaan kannattaa mainita:
Williams argued against the categorical imperative in his paper "Persons, character and morality." Morality should not require us to act selflessly, as though we are not who we are, in the circumstances in which we presently find ourselves.
We should not have to take an impartial view, or a Christian view, of the world, he argued. Our values, commitments, and desires do make a difference to how we see the world and how we act; and so they should, he said, otherwise we lose our individuality, and thereby our humanity.[11]
*
