Poliittinen legitimaatio ja anarkistinen valhe

Pariisin kommuuni ja valheellisen vapauden anarkistiset seireenit

.

Kommentti anonyymeille kommentoijille edellisessä päreessäni.

.

1

Ensimmäiselle anonyymille sen verran, että ‘korrelaationi’ oli tietenkin ‘epätieteellinen’  provokaatio, joka kuitenkin paljastaa samalla myös osan tämän hetken talouspoliittisten realiteettiemme todellisesta dynamiikasta. Suurkapitalistien pelipanokset ja sosiaaliset intressit ovat aivan toisesta maailmasta kuin keskiluokan todellisuus, sillä maksimaalisen hyvän tavoittelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen välillä ei ole selvää positiivista korrelaatiota. Markkinoitten näkymätön käsi ei nimittäin lisää [tai laske] oikeudenmukaisuutta vaan elintasoa.

.

Oikeudenmukaisuus näyttäisi kuitenkin suurkapitalistien mielestä aina olevan hinnoiteltu liian kalliiksi suhteessa heidän voittoihinsa. Tätä faktaa ei kapitalismissa muuta mikään, kuten ei valitettavasti sekään, että ilman kohtuullisen [?] elintason mahdollistavaa taloussysteemiä, oikeudenmukaisuudelle jää pelkkä illuusion ja utopian – siis eräänlainen maallisen uskonnon – rooli.

.

2

Wallersteinin perusidean tunnen ja siitä näyttäisi löytyvän ‘totuudellisia’ aineksia. Mutta onko Wallerstein esittänyt kapitalismin kehityksestä muuta merkittävää visiota kuin kapitalismin historiallisen ‘moninapaisuusdynamiikan’?

.

Minulle deskriptiivinen kapitalismin kehityksen kuvaus ‘jää’ kuitenkin/väistämättä triviaaliksi siinä missä kaikki tieteellinen arviointi. Sosialismiin suurella varauksella suhtautuvalle vasemmistolaiselle [kuten minä] marxilaisten tutkijoitten ja ajattelijoitten perusongelma piilee kuitenkin aivan muualla kuin tieteellisessä evidenssipelissä eikä se fokusoidu lopulta edes loogisen argumentaatioon vaan poliittiseen legitimaatioon, jota mikään evidenssi/argumentti/kriteeri ei siis voi kausaalisesti taata. Eiväthän biljardipalloakaan liikuta fysiikan tai logiikan teoreettiset lainalaisuudet vaan näitä lakeja ‘aktivoivien/performoivien’ lainlaatijoiden antaman käskyn aiheuttama muutos/liike. Fiat! Tapahtukoon! Ihminen on siis kirjaimellisesti Jumala[nsa] kuva ja malli. Luoja. Siittäjä ja synnyttäjä. Murhaaja sekä pelastaja [jne].

.

3

Marxilaisuuden ydindilemma eli mahdollisesti ratkaisematon haaste ja tehtävä on vallan siirtämisen mahdollistava legitimaatio ja tuon legitimaation legitimaatio [jne.]. Toisin sanoen – miten sosialismiin siirtyminen voi saada perimmäisen legitimaationsa? Onko vallankumous välttämätön siirtymisessä jos ei vielä hegemoniseen sosialismiin niin viimeistään totaaliin valtiottomaan kommunismiin vai onko ‘aidosti’ oikeudenmukainen [tässä tapauksessa siis sosialistinen] yhteiskunta sittenkin saavutettavissa parlamentaarisen demokratian vaatimien proseduurien puitteissa?

*

Kommunistien mielestä edustuksellinen demokratia muuttuu aina, ehdokkaista riippumatta,  ‘pääomaparlamentarismiksi’ ajautuen väistämättä työläisten sosiaalisesta todellisuudesta pääoman sisäisen dynamiikan ehdoilla toimivaksi finanssi-pokeriksi [uhkapeli, jota eufemistisesti nimitetään riskien hallinnaksi], jonka intressit [maksimaalinen ja mahdollisimman nopea voitto] ovat oleellisesti toiset kuin elämäänsä varman päälle ja pitkällä tähtäimellä rakentamaan pyrkivälle työväestölle, sikäli kuin tuo ‘väki’ edustaa jotain luokkaa, jolla on laajempia oikeudenmukaisuuteen kytkeytyviä yhteisöllisiä intressejä.

.

Nykyään jopa suhteellisesti köyhien ihmisten elintaso on kuitenkin niin turvattu, ettei heitäkään ilmeisesti yhdistä toisiinsa enää muu kuin ahneus ja samansuuntainen rasismi – elleivät he sitten ole säilyttäneet uskoaan tuohon maallistuneeseen uskontoon nimeltään oikeudenmukaisuus, kuten deontologisen liberalismin moderni ‘Kant’, John Rawls, tai häntä ratkaisevasti lyhytnäköisemmät ja älyllisesti rajoittuneemmat suvaitsevaisuus-liberaalit, jotka ovat paitsi tahtomattaan voimattomia rahavallan suhteen myös psykologisesti naiiveja, mitä tulee suvaitsevaisuuden ideaaliin ideologisena kliseenä [liberalismin äärimmäinen ‘perversio’, anarko-kommunistit, ovat vieneet libertaristisen hörhöyden aina absurdisuuteen asti].

*

Mutta milloin [jos milloinkaan] vallankumoukselle on olemassa ‘oikea’ hetki -  siis sellainen hetki, jolloin kyse ei ole vain fanaattisen epärealistisesta typeryydestä vaan ainutlaatuisesta historiallisesta mahdollisuudesta yhdistyneenä historialliseen välttämättömyyteen?

.

Huomataan, että viime kädessä nämä molemmat vallankumouksen lähtökohdat ja perustelut palautuvat subjektiiviseen päätökseen ja agitaatioon, joka on yhtä aikaa sekä irrationaalinen että rationaalinen. Esimerkkeinä Rosa Luxemburg ja Lenin. Kun enemmistö väestä/kansasta ei ymmärtänyt ‘omaa parastaan’, halusivat Luxemburg ja Lenin hieman ‘oikaista’ Marxin historiallisen välttämättömyyden [determinismin] tiellä siirtymisessä sosialismiin ja kohti kommunismia. Jopa bolsevikkien turvallisuuspäällikkö Felix Dzerzhinskyn pelkäämä Luxemburg ei lopulta oikaissut kuin koipensa tultuaan teloitetuksi, mutta Leninin vallankumouksellinen rikollisjoukko kaappasi viimein lopullisesti vallan NL:ssa äärimmäisen väkivaltaisen ja 4 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Tässä taistelussa ei valitettavasti ollut kyse demokratiasta vaan kollektiivisesta pakkovallasta, jota perverssillä tavalla tosin nimitettiin todelliseksi demokratiaksi.

. 

Hitler oli ilmeisesti oppinut jotain Leniniltä, koska oli tätä [tosin vain lyhyen aikaa] poliittisesti ovelampi [ehkä myös hieman onnekkaampi] ja kaappasi vallan vasta saatuaan parlamenttiin tarpeellisen määrän edustajia voidakseen esim. sensuurilakimuutosten kautta julistaa poikkeustilan. - - Mikäli Hitler ei olisi ollut sotahullu nationalisti ja psykopaattinen rasisti, natsien poliittinen systeemi olisi luultavasti kestänyt paljon pitempään kuin vuoteen 1945 – jopa pitempään kuin Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltioiden reaalisosialismi. Mutta jokainen sotatalous romahtaa aikanaan – sotaan, joka joskus väistämättä hävitään.

.

Itse asiassa Venäjä ja Kiina ovat nykyään matkalla kohti autoritaarista totalitarismia [elleivät jo ole sitä], jossa valtiokommunismin ja natsismin [rasismin] aatteelliset perusrakenteet yhdistyvät. Länsimainen arvoliberaali kapitalismi sen sijaan ajautuu informaatioteknologian ja immateriaalitalouden kehityksen myötä melko varmasti kriisiin, jonka hallinnoimisessa mahdollisimman avoin parlamentaarinen demokratia saattaa osoittautua yhtä voimattomaksi kuin se on ollut suurpääomankin suhteen. Ellei sitten todellinen valta ole jo siirtymässä vääjäämättä kapitalististenkin valtioitten tiedustelupalveluille, jotka hallinnoivat myös poliittisesti kaikkein tärkeintä aluetta eli informaatioteknologiaa.

.

4

Poliittisesti autoritaarinen kapitalismi vai edustuksellisen demokratian nukkehallinto, jolla on muodollinen legitimaatio [valtuutus], mutta jolta puuttuu reaalinen kyky ja voima sekä rahan että lopulta kansan hallinnointiin: nämäkö ovat tulevaisuuden maailman poliittiset vaihtoehdot? 

.

Mutta voiko muodollisesta legitimaatiosta koskaan seurata kausaalisesti reaalista sisällöllistä voimaa ja kykyä? Eikö valta ja jopa pelkkä hallinnointi ole aina pikemminkin ja ensisijaisesti strategista [ja enintään intressien välistä kompromissia; Foucault]] kuin kommunikatiivisen eli tiukasti proseduraalisen [ja tiukasti vallan kolmijakoon perustuvan] oikeudenmukaisuuden ja/eli konsensuksen [Habermas] ilmentymää?

.

Jos hyväksyn tämän skeptisen johtopäätöksen vallasta, minun täytyy pohtia, miksi en asettuisi pikemminkin Carl Schmittin ja Leo Straussin kaltaisten oikeistokonservatiivien kuin Leninin ja Stalin puolelle. Valinta ei nimittäin ole minulle itsestään selvä.

.

Jos sen sijaan uskon, että vain proseduraalinen eli muodollinen ja edustuksellinen demokratia on välttämätön puite, jolla kansalaisten suorat mielipiteet voidaan toteuttaa poliittisina sisältöinä ja päätöksinä kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla, minun on mahdollista valita mikä tahansa puolue Vasemmistoliitosta Kokoomukseen ja siltä väliltä. Poliittisen filosofiani ydinkysymys ei siis ole sosialismi vai kapitalismi vaan edustuksellinen demokratia vai autoritaarinen valtio.

.

5

Anarkistit jäävät tämän jaottelun ulkopuolelle, koska heidän ‘yhteiskuntansa’ näköjään toimii ilman mitään pakotteita tai instituutioita. Jopa alkukristillinen kirkko tarvitsi uskonsa tueksi byrokratiaa, mutta anarkistit näyttäisivät toimivan pelkän ‘pyhän hengen’ voimasta; maailma on heille kuin yksi suuri kommuuni, jossa vallitsee täydellinen intressien eli tarpeiden ja halujen harmonia [?!].

.

Dialektisesti ajateltuna positiivinen eli haluttuun päämäärään suuntautuva, mielekäs vapaus voidaan saavuttaa tietysti vain negatiivisen vapauden rationaalisen rajoittamisen kautta, mutta tämän rajoittamisen on tapahduttava jokaisen yksilön autonomisena päätöksenä,ei kollektiivisena massahysteriana.

.

Itse itselleen normia/lakia asettavan ihmisen tilanne ei siis ole likikään samanlainen kuin anarkistisen kollektiivin yksipuolisen totaali irtautuminen institutionaalisen yhteiskunnan kahleista tarkoituksenaan ulottaa utooppisen keinotekoinen kommuuni-tila väkivaltaisesti kaikkialle.

.

Koska anarkistinen kollektiivi yhteiskunnallisena totaliteettina syntyy vain väkivaltaisena projektina ja koska kommuunielämä merkitsee käytännössä yksilön täydellistä alistumista suoran demokratian oikukkaan populististen suhdanteiden vietäväksi, ei poliittisen anarkismin ja tyrannian välille ole edes syytä tehdä kuin käsitteellinen ero [jos sitäkään].

.

Anarkismi on perverssillä tavalla kontrafinaalinen projekti [toisin kuin Kantin kategorinen imperatiivi tai Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’] siinä missä mikä tahansa poliittis-uskonnollinen fundamentalismi, koska anarkismissa yksilö nimenomaan luopuu lähtökohtaisesta moraalisesta autonomiastaan ajautuen kollektiivisen eli heteronomisen pakon alaisuuteen. Jos anarkisti väittää olevansa vapaa, hän tekee sekä kategorisen virheen että elää psykologisessa valheessa.

.

Joku sanoo nyt, etten voi näin väittäessäni olla myöskään hegeliläinen, mutta hän unohtaa, että nimenomaan minä en ole kumoamassa valtiota ja instituutioita vaan epärealistisen ja vaarallisen illuusion kollektiivisesta vapaudesta. Sellaista vapautta ei ole olemassa muualla kuin anarkistien valheellisessa tietoisuudessa. Jopa uskonnolliset fundamentalistit ovat rehellisempiä ja selväjärkisempiä tässä asiassa kuin hedonistiset hippi-anarkistit, joiden keskuudesta nykyinen kapitalismi on saanut monta sosiaalista omaatuntoa vailla olevaa rosvoparonia.

.

6

En jatka nyt pitemmälle, koska tarkoitukseni on jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta hieman tarkemmin Paul Cockshottin/Allin Cottrellin kirjan ‘Uusi sosialismi’ herättämien ajatusten ja etenkin tuon kirjan tuottamien pettymysten pohjalta. 
.
Nämä ideologisesti yksinomaan Aristoteleehen, Marxiin ja anarkistiseen suoran demokratian ideaan tukeutuvat tietokoneinsinöörit näkevät ylettömästi vaivaa pikkutarkoissa työnarvolaskelmissa ikäänkuin työn voisi aina arvottaa kvantitatiivisesti ja ikäänkuin heillä olisi [ikäänkuin heillä ylipäätään voisi olla; samassa harhassa elävät myös uusliberaalit kvanttimatemaatikot] näitten laskelmiensa pätevyyteen vaadittava lähes täydellinen empiirisen tiedon määrä jo etukäteen hallussaan. 
.
Vallansiirtoa [itse asiassa vallan hajauttamista] edistävän ja sen mahdollistavan legitimaation pohdinnassa eli ideologisen ajattelunsa ytimen suhteen Cockshott/Cottrell ovat kuitenkin perin rajoittuneita ja suppea-alaisia ja senkin vuoksi enemmän kuin naiiveja. Niinpä jos kommunistien poliittisen ajattelun taso olisi yleisesti ottaen tämä, voisimme unohtaa kommunismin lopullisesti.

.

Anarko-kommunismin naiiviudesta ja poliittisesta vaarallisuudesta [se voi muuttua tyranniaksi yhdessä yössä, kuten juuri Ranskan ja Venäjän vallankumoukset ovat osoittaneet] lisää myöhemmin. Anarkismi on siis lapsellinen, kaoottinen ja vaarallinen utopia, joka pikemminkin estää kuin edistää realistisen vasemmistolaisen yhteiskuntaetiikan toteuttamista.

.

On kuitenkin tehtävä eroa myös sinänsä nerokkaaseen Zizekiin, joka provosoivasti leikittelee poliittisen vallankumouksen tulella, mutta Zizek sentään menee asian ytimeen eli nostaa legitimaatio-kissan pöydälle, kun taas anarkistit eivät edes ymmärrä, mistä legitimaatiossa lopulta on kysymys: heille kun kaikki on niin perin itsestään selvää: ihminen on hyvä ja kaikki rakastavat toisiaan, kun kaikille ihmisille vain annetaan siihen tilaisuus eikä heitä riistetä. - - Voi pyhä yksinkertaisuus! Vain Richard Dawkinsin ‘tieteellistä’ valistusoptimismia moraalin kehittymisen suhteen voi pitää yhtä lapsellisen typeränä kuin anarkisti-kommunistien poliittisia hiekkalaatikkoleikkejä ihanneyhteiskuntautopioillaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/eiko-suomi-osaa-elvyttaa-itseaan-oikein.html

http://www.tiedonantaja.fi/2012-7-5/visio-sosialismista

http://sosialismi.net/uusi-sosialismi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Paris_Commune

http://fivefingerdesign.tumblr.com/post/34180483079/paris-commune-collage-image-sources-images-the

PHEPSPHY vai perustuslaillinen liirumlaarum?

Politiikkaa ei koskaan voi tehdä loukkaamatta joidenkin ihmisryhmien asenteita ja mielipiteitä.
*
- Mielestäni tämä satiirinen pilapiirros (joka on paljon monimielisempi kuin miltä ensi alkuun näyttää) ei ole rasismia, vaikka läheltä ehkä jonkun mielestä liippaa. -  Satiiri on yhtä aikaa sananvapauden, hyvän maun ja kriittisen ajattelun testi sekä ilmentymä.

[Tarkennuksia ja korjauksia viimeisiin kappaleisiin - klo: 23.20]

1
Anonyymi kehotti edellisen päreeni kommentissaan: - Tuhotkaa juutalaiset!'

Jopa on tosi huonoa huumoria. Pidä mielessäsi, että tässä blogissa ei tuhota juutalaisia eikä muhamettilaisia vaan 'langetetaan tuomioita' yksittäisille ihmisille yksittäisten tapausten, ajatusten ja tekojen perusteella.

Ajattelujärjestelmiä voi toki kritisoida rankasti, mutta ihmisryhmiä täällä ei ryhdytä teilaamaan. Systemaattinen väkivalta on kuitenkin aina se kaikkein huonoin vaihtoehto.

Sen sijaan kapitalismi - ymmärrettynä poliittista valtaa ohjaavaksi ja sitä kiristäväksi suurliiketoiminnaksi - on laillistettua vampyyrimaista mafiarikollisuutta, joka näyttää kerta kerran jälkeen nousevan kuolleista (itse aiheuttaman taantumansa Gehennasta) imemään verta ihmisistä, kyetäkseen jatkamaan zombiemaista loiselämäänsä oikeasti olemassaolevia ihmisiä kiduttamalla ja murhaamalla.

Kapitalismi ei ole joku tietynlainen henkilö tai stereotyyppinen ihmisryhmä, ei edes ajattelujärjestelmä vaan ihmisen ahneuden universaaliksi oikeudeksi julistanut (näin ei ollut vielä amtiikin aikana tai kristillisellä keskiajalla) ja rahavaltaan perustuvia nokkimishierarkioita rakentelevan Saatanan (Takkiraudan Cthulhu) ovelin ja houkuttavin representaatio maan päällä.

Jokaisen vakavasti otettavan intellektuellin pitää tajuta kapitalismi päävihollisekseen.

[Älkää nyt käsittäkö väärin, mutta vihaan kapitalismia niin paljon, etten ole varma pystynkö enää edes elämään ilman sitä. - - Olenko siis vihassani suorastaan 'ahne'? Rakastanko vihata? - No - ei minusta ainakaan buddhalaista tule tällä luonteella.]

Kapitalismi, kuten kaikki vaihdon ja vallan systeemit, on oikeuttanut rakenteellisen väkivaltansa perustuslaillisesti, eikä sitä vastaan näin ollen pystytä asettumaan parlamentaarisesti.

Poliittista kansalaiskeskustelua voikin hyvällä syyllä pitää näennäis-demokraattisena debattina - eräänlaisena mediaspektaakkelina, koska oikeisto-eliitin perimmäiset argumentit ovat aina jo valmiiksi perustuslain suojaamia/legitimoimia, mikä tarkoittaa käytännössä, että perustuslaki kieltää valtiota rajoittamasta vapaan markkinatalouden pyhää dogmia.

Tästä syystä kapitalismista on tullut kaikkialle tunkevaa kolonialismia, joka pluralisoi kolonisoitavan kulttuurin arvot monopolisoituvan kapitalistisen kilpailun/vaihdon prosessissa. Mutta lopputuloksena on nimenomaan arvodiktatuuri eli rahavallan/pääoman kulutus(vaihto-)arvojen hegemonia, ei suinkaan yhteisön omaa symbolis-eettistä identiteettiä integroivien arvojen koherenssi.

Monopolisoituminen on makrotasolla vapaan markkinatalouden perimmäinen lainalaisuus: vapaa kilpailu kumoaa itsensä pääoman keskittymisellä yhä harvempien käsiin.

Toisin sanoin - pääoman keskittymisen onnistuminen kapitalismissa toteutuu vapaan markkinavaihdon prosessissa, joka siis murtaa ja rapauttaa kolonisaation/kapitalismin kohteeksi joutuneen kulttuurin traditionaalis-integroituneen arvomaailman - etenkin uskonnon muuttaen lopulta jopa sen kapitalismin ainoan perimmäisen arvon, vaihtoarvon, välineeksi.

Siten on suorastaan väistämätöntä, että liberalistinen pluralismi ja markkinatalous aiheuttaa aina fundamentalistisia reaktioita - ei ainoastaan islamilaisissa valtioissa vaan myös USA:ssa - kapitalismin lippulaivassa.

[Liberalismi ja fundamentalismi ovat siten äärimuodoissaan toinen toisensa loogisia ehtoja/edellytyksiä sekä provosoijia: toinen toistaan ruokkivia aatteita. Siellä, minne liberalismi menee pluralismeineen, syntyy fundamentalistinen perinteisen 'Identiteetin' itsepuolustusreaktio ja siellä, missä vallitsee fundamentalistinen 'Laki', ilmenee ennenpitkää liberalistista kritiikkiä, ellei sitten kyseessä ole täysin keinotekoisesti ylläpidetty, muusta maailmasta eristetty pakkotila kuten Pohjois-Korea, jossa kritiikin äänet tuhotaan jo kehtoonsa.]

Demokraattisessa järjestelmässä ainoa itsepetoksen ja/tai mediahuijauksen välttävä keino vastustaa kapitalismin kulutuspakkoa ja nautinnollista saastetta on yhteiskunnallinen aktivismi, joka ei preferoi väkivaltaa, mutta joka ei myöskään pikkulapsen tavoin kysy joka käänteessä parlamentaarista lupaa siihen, millä ehdoilla/tavoilla se saa ilmaista erimielisyytensä.

2
Esimerkinomaisesti todettakoon, että vaikka en niin kovin otettu olekaan kaiken maailman sateenkaari-setalaisista arvo- ja sukupuoli-liberaaleista, niin laillisen (esim. Pride-)kulkueen väkivaltainen sabotointi oli vähintäinkin kyseenalainen teko.

Mutta tarkennetaanpa hiukan tätä mielipidettä.

Jos sabotoijat kritisoivat tässä seksuaalisen arvoliberalismin spektaakkelissa kapitalismia (joka on em. kaksinaismoralistisen arvoliberalismin perustalle rakentuva systeemi), niin silloin voin jotenkin ymmärtää ylireagoinnin, mutta jos he olivat närkästyneitä pelkästään joidenkin ihmisten seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja kokivat sen henkilökohtaisena uhkana, niin sinä tapauksessa lähestytään jo rasismin perimmäisiä motiiveja, jotka liittyvät aina ressentimenttiseen tiettyjen ihmisten nautintatapojen (esim. parisuhteen 'organisointi'), työmoraalin, uskonnon jne. halveksumiseen ja kontrollointiin.

Mielestäni on kuitenkin jos ei suositeltavaa niin silti väistämätöntä, että ruohonjuuritason politiikka ilmenee konkreettisesti ja äärimmillään juuri tällä tavoin. Konfliktien määrä ja laatu ilmentää sitä yhteiskunnallista mielipideilmapiiriä, jossa eletään. Ja kun puhun nyt konflikteista en totisesti banalisoi ja trivialisoi niitä johonkin helvetin hienoon ja teennäiseen dialogiin, jossa argumentit ovat siististi pinossa kuin hyvin pakatut liinavaatteet.

Perimmältään politiikka on potentiaalisten ja aktuaalisten konfliktien ilmenemistä ja konfliktuaalisen tilan/tilanteen sallimisen ja kieltämisen 'taidetta'.

Liberaalidemokraattisen parlamentarismin yritykset minimoida ihmisten väliset konfliktit määrittelemällä poliittiselle (ylipäätään kaikelle) keskustelulle äärimmäisen tarkat proseduraaliset säännöt, johtaa merkilliseen, politiikan itsensä kannalta paradoksaaliseen, lopputulokseen.

Käytän Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriaa esimerkkinä tästä keskustelun ylihygieenistämis- tai steriloimishysteriasta. - Jopa suuri osa perinteistä vasemmistoa (SKDL, sittemmin Vasemmistoliitto) meni halpaan ja retkahti Jürgen Habermasiin. Eihän Habermas esim. ole ollut selkeästi vasemmistolainen enää 30:een vuoteen.

Habermasin ideaalinen puhetilanne, jonka hän muovasi uudestaan toisesta näkökulmasta diskurssi-etiikan nimellä määrittelemällä eettisesti hyväksyttävälle keskustelulle 'pilkkusäännöt'/rr, onnistuu täydellisesti vasta silloin, kun itse politiikka eli puolueetonta, neutraalia ja painostuksesta vapaata(?) keskustelua häiritsevä 'konflikti' poistetaan kokonaan kommunikaation piiristä.

Habermasin ideaalinen kommunikaatio toteutuukin parhaiten kaikkein autoritaarisimmassa järjestelmässä (kutsun tätä paradoksia ideaalisen puhetilanteen performatiiviseksi umpikujaksi). Ideaalinen kommunikaatio ei siis voi ilmetä, mikäli pidämme loogisesti loppuun asti kiinni Habermasin puheakti-kriteereistä, kuin joko täydellisenä yksimielisyytenä tai täydellisenä hiljaisuutena.

- Edellinen kritiikki ei ole minun kehitelmäni: lukekaa vaikka Mika Ojakangasta. Kirjoitus ideaalin puhetilanteen perusteista ja määrittelystä on sitäpaitsi Habermasin ainoa teksti, jota hän ei ole koskaan antanut käännättää ja julkaista muille kielille. Meni erinomaisen oppinut ja järkevä mies mokaamaan ja avaamaan sellaisen Pandoran lippaan, josta nousseet ongelmat pureutuvat jopa hänen hiukan myöhemmin kehittelemänsä kommunikaatiivisen toiminnan teorian ytimeen. - Mutta hyvä niin. Ehkäpä tuo avautunut kritiikki on kontrafaktuaalisesti Habermasin kommunikaatio-pohdintojen parasta antia.

[Voisin vielä vihjata, että juuri  kaikkein jääräpäisin rationalismi (transsendentaalinen lähtökohta) tuottaa edellä kuvatun kaltaisia, itsensä kumoavia umpikujia, mikäli yritetään kehitellä loogisesti täysin vedenpitävää yhteiskuntateoreettista(kin) systeemiä. ;\.]

 3
Oikeistolaiset argumentoijat kuvittelevat ilman muuta selviävänsä käsiään likaamatta ruohonjuuritason politiikasta. He kun osaavat kyllä keskustella ihan reilusti ja avoimesti Ben 'Headache' Zyskovitsin ja Kimmo 'Zombie' Sasin tapaan - perustuslakikirjan nahasta räätälöidyt kumihansikkaat käsissään (tietenkään ko. herrat eivät tee politiikkaa vaan bisnes-juridiikkaa).

Presidentti Halonen puolestaan voi ja ehkä hänen ymmärrettävistä syistä (sekä viran puolesta että henkilökohtaisesti) pitääkin huokailla syvään ja paheksuvasti Pride-kulkueen sabotointia kommentoidessaan. Voi voi. Kyllä ihmiset sitten ovat hirveitä, kun ne ilmaisevat mielipiteitään niin julman epäasiallisesti...voi voi...siinä meni Suomen maine...

Uhhuh mitä tekopyhyyttä molemmin puolin. Politiikkako pitäisi latistaa ja vesittää (näin on oikeastaan jo tapahtunut) rouvien (median) salongeissa käytäväksi teknis-argumentatiiviseksi empatiakeskusteluksi?!

Ei helkkari. Not me. - Mieluummin perustan vaikka Pohjois-Helsingin psykopoliittisten pomminheittäjien yhdistyksen (PHEPSPHY:n) kuin lähden piisirulla aivoihini ladattu Suomen laki päässä A-Talkiin puhumaan hyvin informoitua liirumlaarumia, joka rajaa keskustelusta pois kaiken vähänkään konfliktia muistuttavan yhteiskunnallisen problematiikan.

PS.
Edellä sanotun perusteella minun ehkä epäillään olevan lähellä Persu-paavi Timo Soinin populismia (tosin jo kapitalismi-kritiikkini todistaa sitä vastaan). - Mikäs siinä. Voisin hyvinkin yrittää liittyä persuihin ja pyrkiä salakavalasti kyseenalaistamaan puolueen uskottavuuden kriittis-demokraattisena liikkeenä. Sillä Soini on perimmältään populistinen fundamentalisti jos kuka. Hän vain pyrkii taitavan lipevästi sopeuttamaan vallanhimoisen opportunisminsa ahneitten nationalististen pintaliitäjien viikkolehtimoraaliin.
*
http://www.uusitupa.net/vuosi06-1.html