Mitä yhteistä on Aku Ankalla, Sofi Oksasella ja Jonathan Franzenilla?

Kommenttipäre koskien eräitä Ironmistressin päreen ‘Satu ja faabeli’ kommentteja..

Ironmistress kirjoitti: ‘Miten on, lukijat, mikä on teidän suosikkisatunne?’. 
Yksipallisen poika said: ‘Akun Ankan kolme pientä porsasta ja iso paha susi. Sain siitä ekat seksuaaliset vibani. 5-vuotiaana.’.

Anonyymi kirjoitti mm.: ‘Aku Ankasta en ole tykännyt koskaan. Niiden juoni toistaa aina itseään ja loppuhuipennus on sitten sellainen lässähdys.’

*

Anonyymi Aku Ankka-kriitikko, olet varmasti oikeassa, mitä viime vuosikymmenien Akuihin tulee, mutta Yksipallisen pojalla lienee muistoissa toiset ajat, sillä ne Akun Ankan ensimmäiset vuosikirjat, joita oma isäni kävi minulle Kotkan saaren Gutzeitilta työstä palatessaan kaupunginkirjastosta lainaamassa [on pieni ihme, että vakaumuksellinen SKDL:n mies sellaiseen amerikkalaishapatukseen edes sormellaan koski, mutta äitini oli tässäkin asiassa paljon pragmaattisempi ja ylipäätään modernimpi], ja joista opin lukemaan 1950-luvun lopulla, ovat edelleenkin kova kamaa.

.

Siitä tasosta vain lipsuttiin melko nopeasti pelkkään toistoon ja vanhojen juonikuvioiden plagiointiin piirrosten tason laskusta nyt puhumattakaan. Vanha ikuinen laki kulttuuristen tuotteiden kohtalosta toteutui tässäkin ja suorastaan esimerkillisellä tavalla, sillä kaikki, josta/mistä tulee muotia ja joka/mikä saa massiivista suosiota, latistuu hyvin nopeasti tuotanto- ja markkinointikoneiston marionetiksi, ellei jo alunperin ole sen suunnittelemaa eli tuotteistamaa.

.

Vain poikkeuksellisen lahjakkaat ja itsen/p/äiset artistit pystyvät [ja hekin vain hetkellisesti] vastustamaan tätä kapitalismin raadollista logiikkaa, joka latistaa persoonallisen taiteilijan ja kulttuuri-ilmiön [PS.] pelkäksi markkinatuotteeksi [muoti, brändi ja trendi ovat vain harhauttavia eufemismeja tuotteistetuille kulttuuri- ja/eli viihdenautinnoille], joka korvataan mahdollisimman nopeasti uudella trendillä/genrellä jne., kun se ei enää tuota kapitalistille siinä määrin voittoa kuin hänen ahneutensa vaatii. Aku Ankka ei ole mikään poikkeus tästä säännöstä tai siis pikemminkin kapitalismin sisäisestä lainalaisuudesta.

.

Jos taiteilijan pitää olla itsenäinen, itsepäinen ja lahjakas pystyäkseen edes vähäisessä määrin vastustamaan kapitalismin tuotekampanja-estetiikkaa, pitää myös taiteen kuluttajan olla itsenäinen, itsepäinen ja lahjakas. Mutta ehkä tällainen tiedostavampi kulttuurikriittisyys ja itsenäinen, harkitseva mutta silti persoonalliseen ajatteluun perustuva valikoivuus taiteen/viihteen suhteen on liikaa vaadittu. Jos nimittäin Sofi Oksasen tapainen mukaansatempaavan näytelmän ja romaanin [Puhdistus] kirjoittanut taiteilija myy itseään mediassa kuin pahin ‘Baabelin portto’, niin ei kai hänen lukijansakaan voi enää muuta kuin juosta kulttuurituote kourassaan anelemassa nimikirjoitusta SO:n kirjoittaman nautinto-fetissin kanteen.

.

Vaikka toiveikkaasti pidänkin Sofin medialinjaa perimmältään sarkastisena ja kapitalismi-kriittisenä, niin on mielestäni täysin mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa, että se, mitä Sofi todella ja oikeasti myy, on hän itse eli Sofi Oksanen nimisen kirjailija-mallin oma dramaattisen [ei sympaattisen] kaunis ulkonäkö. Sofi on siis median pyörityksessä pikemminkin malli tai ylipäätään turha julkkis [kaikki julkkikset ovat turhia] kuin vahvasti vaikuttava totalitarismi-kriittinen kirjailija, eikä tämä ole mikään antifeministinen huomio, sillä näin tekevät melkein kaikki kapitalistisesta tuotantokoneistosta riippuvaiset ja sen lainalaisuudet hyväksyneet taiteilijat – esimerkkinä vaikkapa kirjallisissa tavoitteissaan alunperin radikaali [muttei koskaan postmoderni] ja markkinakulttuurikriittinen kirjailija, tolstoilaisen, ‘suuren’ realismin amerikkalainen ‘nyky-epigoni’, Jonathan Franzen [Muutoksia, Vapaus].

.

Niinpä Aku Ankka, Sofi Oksanen ja Jonathan Franzen kuuluvat samaan viihteen Hollywood-sarjaan, joka tuottaa ja myy tiettyä tuotemallia niin kauan kuin sitä kustantajan mielestä ostetaan tarpeeksi paljon. Liian suuria riskejä ei oteta, jos vanha tyylikin myy kohtuullisesti. Ja mikäs siinä, me kuluttajathan sen ratkaisemme. Vai mitä?.

PS. 

En nyt tarkoita persoonallisella esim. Andy Warholia, joka muka nerokkaasti teki juuri teknologisesta kapitalismista taidetta, sillä eihän’ idiotiasta’ voi syntyä kuin toisenlaista idiotiaa – varsinkaan siinä tapauksessa, kun kyseessä on pelkkä vallitsevan kulttuurikapitalismi-latteuksien kopiointiprojekti kuten Warholilla.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/04/satu-ja-faabeli.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Franzen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Franzen 

 http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2011/01/11/Sofi+Oksanen+on+vuoden+2010+karikatyyppi/2011210327731/4

http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Duck

http://fr.wikipedia.org/wiki/Sofi_Oksanen

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510395820

Suoraa puhetta. Nykykulttuuri on kaupankäyntiä!

Aleksis Salusjärvi laskemassa ja arvioimassa nykykulttuurin kilohintaa sekä parasta ennen päivämäärää.
*
Suoraa puhetta-ohjelmasarjassa tutkitaan lauantaisin 20.8. - 22.10 [Radio 1] tuotteistamisen vaikutusta kulttuuriin ja taiteeseen otsikolla Nykykulttuuri on kaupankäyntiä! Juontajana on kuvataide- ja kirjallisuuskriitikko Aleksis Salusjärvi. Hän on myös Kritiikin Uutisten päätoimittaja ja kirjoittamisen tutkija.

1
Manifesti: Kirjamyynti kuristaa kirjallisuuden!

Aleksis Salusjärvi
15.9.2011

"Kirjasyksy" on muodostunut kymmenessä vuodessa tehokkaan markkinoinnin käsitteeksi. Turun kirjamessut avaa rahavirran, jonka turvin kustantamot tuottavat kaupallisen jokavuotisen evankeliuminsa. Matka jatkuu vuoden päätapahtumaan, Helsingin kirjamessuihin, jossa rummutetaan näkyvimpiä kirjapalkintoehdokkaita myynnin maksimoimiseksi.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto liittää debytantit osaksi kassavirtaa ja yhä henkilöityvämpää kirjallisuutta. Marraskuussa isänpäivän myyntipiikkiä jatketaan Finlandia-palkintosirkuksella. Liekkejä valellaan joulumyynnin kaupalliseen orgiaan asti, jonka kohmelosta toipumiseen kuluu sydäntalven viikot. Kirjailijan rooli rinnastuukin autokauppiaaseen, joka maalaa asiakkaan eteen viihtyisän, tuttavallisen ja edullisen mielikuvamaailman.

Kirjailijaliitto, isot kustantamot ja päämedia muodostavat kirjallisen kulttuurin monopolin, joka tuotteistaa ja annostelee teokset ennalta sovitussa optimoidussa päiväjärjestyksessä. Lukevasta yleisöstä on tehty asiakkaita.

Kirjan elinkaari on jatkuvasti lyhentynyt. Kirjallinen keskustelu on tullut riippuvaiseksi tuotteistamisesta, jonka valokiila on huomiotaloudessamme olemassaolon mittari. Samalla erilaisten kirjapalkintojen määrä on ryöstäytynyt naurettaviin mittoihin, niitä jaetaan vuosittain 80.

Elämme tasapaksussa näköalattomassa myyntikeskeisen kirjallisuuden maailmassa. Vain muutamassa vuodessa tärkeät ja turhat kirjat on saatu samalle viivalle, sillä kirjasyksy järjestetään joka tapauksessa, oli kirjavuosi tasoltaan miten heikko hyvänsä.

Edesmenneen Sanoma-WSOY:n myyntijohtaja Jacques Eijkens sanoi ääneen totuuden, jota ei oltu vielä valmiita hyväksymään: Kirjailijabrändi on nykyään kirjallisuuden sisältöjä tärkeämpi. Kirjailijanalut ovatkin jo vuosien ajan valmistelleet julkisuuskuvaansa ennen kustannussopimuksen allekirjoitamista. "Pitää osata käyttää mediaa", he puhuvat, vailla mitään kritiikkiä kaupallisia arvoja tai yksityisyyttään kohtaan.

2000-luku on muuttanut kirjallisuuden lopullisesti. Se näkyy jopa kirjastoissa, sillä myynti määrittää lainauslukuja. Klassikoista luovutaan poistomyynneissä harrypottereiden tieltä. Kirjallinen muisti oli ennen tuhansia vuosia pitkä. Enää se ei yllä edes vuoden taakse.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/

2
Manifesti: Muotoilijat ovat myyntimiesten juoksupoikia!
Aleksis Salusjärvi
8.9.2011

Teollinen muotoilu otti sata vuotta sitten kulttuurin suunnannäyttäjän paikan. Kehittyneet tuotantomenetelmät mahdollistivat monipuolisen materiaalikäytön. Muotoilun nähtiin tuolloin osallistuvan aktiivisesti ihmisten elämänlaadun parantamiseen nousevan elintason keskellä.

Nykyään muotoilijat työskentelevät myyntimiesten juoksupoikina. Kulutustavarat ovat halvempia kuin koskaan ja niitä markkinoidaan aggressiivisesti. Jopa huonekaluja ostetaan vain vuodeksi kerrallaan ja maailma hukkuu kaatopaikoille päätyvään rojuun. Elämme tavaranhimon ja kulutushysterian illankoittoa, jossa kiertokulku on tuntematon käsite. Uusien esineiden suunnittelu on heräteostosten ja leikkikalujen keksimistä aikuisia varten. Asuntojen koot kasvavat jatkuvasti, ja kodeissa on varastotilaa yhä enemmän.

Muotoilu on voittanut, kaikki esineet ovat nykyään kauniita. Sen sijaan ne ovat menettäneet merkityksensä, niitä luonnehditaan näteiksi tai kivoiksi. Elämme keveyden kertakäyttökulttuurissa. Muotoilu on yhdenmukaistanut koko planeetan. Kahvilat ympäri maailman ovat samannäköisiä, tuotteistettuja ja standardoituja. Monikansalliset yritykset ovat hävittäneet kulttuureista paikallisuuden ja muovanneet kaupunkien yleisilmeen niin yhteneväiseksi, että niitä on hankalaa erottaa toisistaan.

Muotoilijan tärkein taito on kyky havaita, eristää, määritellä ja ratkaista ongelmia. Sen sijaan, että hän suuntaisi kykynsä elämänlaadun ja luonnonvarojen vaalimiseen, hän tähtääkin voitontavoitteluun ja tuotteistamiseen. Hänen keskeisin ongelmansa on pääoman kasvattaminen.

Ihmisten suhde fyysiseen todellisuuteen on katkennut. Esineitä arvostellaan mielikuvien eikä käyttötarkoituksen perusteella. Filosofi Susan Sontag onkin kysynyt, että muuttuuko auringonlaskukin kauniista kivaksi tai nätiksi, kun tuotteistaminen lopulta valtaa myös kokemusmaailmamme.

”Kun sisältö katoaa nousee kuori ja pakkaus arvoon arvaamattomaan”, kirjoitti Paavo Haavikko. Sisältöjen sijaan muotoilijat ovatkin keskittyneet dekoraatioon. Muotoilun viimeisin suuri uudistaja Viktor Papanek pohti 1960-luvulla keinoja, joilla muotoilija voisi materiaalivalinnoillaan ja -työstöllään ohjata maailmaa paremmaksi. Hän julisti, että tavoite saavutetaan, mikäli muotoilija ei enää alistu teollisuuden työkaluksi vaan toimii kuluttajan puolustajana.

Papanekin ajatukset eivät ole vanhentuneet, mutta ne on lähes unohdettu. Muotoilu on kadottanut ihanteensa ja idealismin. Kodit täyttyvät valetakoista, einesruuasta, tekonurmikoista, viihde-elektroniikasta ja leluista. Muotoilijan näkökulmasta ihmisen tehtävä on kuluttaa ja hukkua tavaraan.

3
Manifesti: Teatteri ei enää vaikuta yhteiskuntaan!
Aleksis Salusjärvi
1.9.2011

Teatterin rooli kansallisena taiteenlajina on muuttunut puheenaiheiden herättäjästä ajankuluksi. Vaikka sen suosio on pysynyt korkealla, näytelmät eivät enää synnytä laajempia keskusteluja. Pääkaupunkiseudulla on joka päivä 50 teatteriksi luokiteltavaa esitystä, ja niille riittää yleisöä. Tästä huolimatta teatteri ei muuta yhteiskuntaa. Se ei ole kapinallista, vaan se luo kiltisti illuusioita ja elämyksiä.

Kalle Holmbergin 1966 ohjaama Lapualaisooppera aloitti yhteiskunnallisen taiteen ajan Suomessa. Teatteri löysi itsensä yhteiskunnan keskeltä aina 80-luvulle asti. Se menetti otteensa kulttuurin murroksessa, joka usein paikallistetaan Jumalan teatterin yleisöön heittämiin ulosteisiin. Ne olivat kansanteatterin hautajaiset.

Yhtenäiskulttuurin mureneminen on löydettävissä teatterin kaventuneista mahdollisuuksista vaikuttaa kansaan. Se tuntuu olevan nykyään mahdotonta. Kun Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ammuttiin presidenttiä päähän, ei käyty keskustelua kulttuurista, vaan poliitikkojen koskemattomuudesta. Teatterin viimeisenä keinona herättää huomiota onkin enää Mannerheimin ja Väinö Linnan ikoniaseman ravistelu.

Samalla katseet ovat siirtyneet jo muualle: Pienet teatterit työskentelevät minimaalisilla resursseilla ja suurimmalla mahdollisella sitoutumisella. Niiden esityksiä ei tehdä kasvotonta yleisöä varten, vaan ne kasvavat yksilöllisiksi yleisönsä kokoisiksi tapahtumiksi. Laitosteattereiden viereen on syntynyt itsenäinen esitystaiteen muoto, joka ei tavoittelekaan massojen hyväksyntää. Yhden teatteriestetiikan sijaan on tullut monet estetiikat.

Suomi on Färsaarten kanssa maailman teatteripitoisin maa. Harrastajateatterit ja kesäteatterit ovat löytäneet pysyvän sijan joka pitäjässä, kaupunginteattereillakin on yhä vankka asemansa. Teatterin merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet, luultavasti lopullisesti. Teatteri ei enää puhuttele meitä suomalaisina, vaan yksittäisinä ja yksityisinä katsojina.

Samalla suurtuotantoja markkinoidaan yhä voimakkaammin viihteenä, ne ovat turvallista ja eheyttävää oopiumia kansalle. Siksi näkyvin teatteri ei kaipaakaan ympärilleen pohdintaa yhteiskunnan tilasta. Se synnyttää elämyksensä yhä selvemmin viihdetuotantoina ja laadukkaana ajankuluna.

4
Manifesti: Runous on tärkein kirjallisuudenlaji!
Aleksis Salusjärvi
18.8.2011

Suomen kieli on iso kieli. Kansa on lukevaa. Sanomalehdet ovat suhteessa väestöön suurimpia maailmassa. Kielemme onkin käytössä monipuolisesti ja laaja-alaisesti. Jokaisen kirjoitetun kielen elinvoimaisuuden merkittävin edellytys on kuitenkin monimuotoinen kirjallisuus.

Tällä hetkellä vähälevikkinen runous on vahvin alue, jossa kirjallisuus kokeilee, on vitaalia, tuottaa uusia merkityksiä ja löytää uusia keinoja lähestyä kieltä. Runoutta luetaan vain vähän ja sitä pidetään kryptisenä. Näin on ajateltu jo 120 vuotta symbolismin synnystä lähtien – silti runous on noussut tuon tuostakin esiin kielellisen ilmaisun perustasona. Runouden nykyiset saavutukset ovat jäämässä pimentoon, sillä niitä on vaikeaa tuotteistaa.

Kirjan rooli myyntiartikkelina on ylikorostunut. Tuotteistetut kirjailijapersoonat ovat paketoitu kustantamoiden kansikuvatytöiksi ja -pojiksi. Kirjamessuproosaa kääritään lahjapaperiin ja palkitaan myyntipotentiaalinsa perusteella. Kustantamot ja kirjatukut haluavat pitää yllä kapea-alaista kirjallisuutta maksimoidakseen voittonsa.

Kustantamot ovatkin vähentäneet runouden julkaisemista, ja moni on jopa lopettanut sen kokonaan. Jo vuonna 1998 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jarkko Laine sanoi, että kustantamot ovat menettäneet pelin runouden suhteen. Kirjallisuusinstituutiot syrjivät runoutta sen epäkaupallisuuden takia.

Samalla runoutta kirjoitetaan todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on vallannut alaa niin yliopistoista kuin kapakoistakin. Painotuotteiden lisäksi se on löytänyt paikkansa internetistä ja runoesityksistä, runous on myös kasvanut osaksi musiikkia ja kuvataidetta.

Runouden monipuolisuus estää näkemästä metsää puilta. Yhden runouden sijaan tulisi puhua useista runouksista. Samalla kirjallisuuden etujärjestöjen tulisi hylätä lyhyen aikavälin voitontavoittelu ja laajentaa käsityksiään kirjallisuudesta. Runous ei ole vain painotuotteita, vaan se edustaa kokonaista kielellistä todellisuutta.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/

II
http://www.youtube.com/watch?v=_hQh2yyzOFw
Hassisen Koneen sovitus Irwin Goodmanin klassikkoveisusta Raha ratkaisee.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
http://poistyopoydalta.blogspot.com/2011/08/vaarallinen-runous.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kritiikin_Uutiset
http://www.sarv.fi/kritiikinuutiset.html
http://www.kultti.net/lehti/53/

Taide ei ole hyödytöntä, koska se kiihottaa hormonitoimintaa

Porno on tullut koteihin taiteen ja jopa valistuksen valeasussa
*
Kirjoitettu kommentiksi Tomin ja Ironmistressin kommentteihin päreessäni Totuus ei pysy totuutena, jos sen huntu vedetään pois.
*
Tomi kirjoitti: RM [Ironmistress] miten sinun tieteelliseen maailmankuvaan mahtuu buddhalainen hölynpöly esimerkisi sielusta ja karmasta? Usko sieluun ja karmaan on yhtä typerää kuin usko siihen, että kuu olisi jumalatar.
*
Siis komaan hei Tomi - sielu on metafora siinä missä kuu jumalattarenakin - ei siis mikään tosiasia-uskomus - olkoonkin, että [ikuisella] sielulla viitataan myös ihmisen [yleensä kuoleman jälkeiseen] yksilölliseen [ei tosin aina, esim. maailmansielu, johon yksilö sulautuu] ja ei-ruumiilliseen olemiseen, jolloin sielu ei ole enää vain runoutta vaan metaforis-kielellistä uskomustasoa syvemmälle viittaavaa mystiikkaa [metaforisuuden ja mystiikan ero kuitenkin hyvin epämääräinen].

Oletko sä muuten koskaan kuullut sellaisesta kuin taiteellinen kuvakieli ja symbolinen ilmaisu ;/].

En tarkoita nyt matematiikkaa, jonka funktio ei ole aktiivisen mimeettinen vaan olla passivisesti ja neutraalisti identifioiva sekä verifioiva. Ja jos matematiikka muuta yrittää olla, se ei toimi niinkuin sen pitää toimia, koska sillä on omat sille ominaiset toimintaehtonsa.

Taide liikkuu olennaisesti hyvin toisentyyppisessä merkityskokemus-kontekstissa kuin matematiikka ja puhtaasti kuvaileva tiede eikä edes pyri suoraan deskriptiivis-eksaktiin totuuteen. Jos se pyrkisi, se ei olisi taidetta. On tosin laittamattomasti sanottu, että taide on valhe, joka kertoo totuuden.

Russell [kuten totesin] on silti oikeassa [omalla kohdallaan], mutta yhä vielä väitän, että kyseessä on juuri matemaatikoille omnainen kauneus-ihanne, joka on puhtaasti teknis-välineellistä laatua [vaikka ymmärränkin, mihin kaavojen ja todistusten eleganssilla/kauneudella viitataan], eikä taideteos ole pelkkä väline.

Ei edes käsityötaide ole tehty pelkästään välineellisyyden ehdoilla. Mikäli näin olisi, mitään variaatioita ei tarvittaisi sen jälkeen, kun käyttökelpoisimmaksi todettu tarvekalun mallikappale [esim. tuoli] on kehitetty [ikäänkuin sellaisen voisi kehittää].

Välineellinen funktionalismi lisää tehokkuutta mutta tappaa estetiikan. Taide toki saattaa olla täysin hyödytöntä, mutta kun pohditaan esim. yhteisöllisiä mentaliteetteja, niin etenkin juuri tietyn yhteisön/yhteiskunnan taide on se elementti, johon vedotaan kulttuurisista ja jopa yhä vielä kansallisistakin identiteeteistä puhuttaessa [toki myös tiede ja urheilu kuuluvat tähän diskurssiin].

Nykyään vouhotetaan paljon globaalista kulttuuri-pluralismista, mutta kun kaikki tuotanto tapahtuu lopulta kapitalistisen kysyntä-tarjonta-kysyntä-tarjonta-ketjutuksen kontrollissa, taidekin [kuten lopulta tieto ja sivistys ylipäätään] muuttuu silloin pelkäksi tuotteistamiseksi [tulosvastuun kriteereillä] menettäen näin autonomisen asemansa ja aktiivisesti eli luovasti mimeettisen ulottuvuutensa.

Toisin sanoen - optimaalisesti hyödyttävään toimivuuteen pyrkivä teknologis-teknokraattinen kapitalismi on lopulta kaikkein homogeenisin kulttuuri, joka tekee kaikesta tarkoitukseltaan yhä yksipuolisemmin [viis siitä, että tuotevalikoima laajenee, koska se ei ole nyt asian olennainen pointti] yhtä ja samaa tuotteistamalla joka ainoan asian maailmassa - myös taiteen [näköjään myös uskonnon, mikäli Finnsanityn päreisiin on uskominen].

Niinpä taiteestakin kaikkien tuotteiden tapaan tulee hyödyllinen väline pelkkään aistinautintoon - ja juuri tämä kehitys tekee taiteesta yhä enemmän pornon kaltaista kiihoketta, joka muuttaa esteettisen mielihyvän kokemuksen jäätelön syönnistä nauttimisen ja lopulta seksuaalisen kiihotuksen kaltaiseksi affektiksi/emootioksi.
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/12/uskonto-kirkko-kulttuuri-homoilta.html
http://grezen.sarjakuvablogit.com/?tag=porno