Suoraa puhetta. Nykykulttuuri on kaupankäyntiä!

Aleksis Salusjärvi laskemassa ja arvioimassa nykykulttuurin kilohintaa sekä parasta ennen päivämäärää.
*
Suoraa puhetta-ohjelmasarjassa tutkitaan lauantaisin 20.8. - 22.10 [Radio 1] tuotteistamisen vaikutusta kulttuuriin ja taiteeseen otsikolla Nykykulttuuri on kaupankäyntiä! Juontajana on kuvataide- ja kirjallisuuskriitikko Aleksis Salusjärvi. Hän on myös Kritiikin Uutisten päätoimittaja ja kirjoittamisen tutkija.

1
Manifesti: Kirjamyynti kuristaa kirjallisuuden!

Aleksis Salusjärvi
15.9.2011

"Kirjasyksy" on muodostunut kymmenessä vuodessa tehokkaan markkinoinnin käsitteeksi. Turun kirjamessut avaa rahavirran, jonka turvin kustantamot tuottavat kaupallisen jokavuotisen evankeliuminsa. Matka jatkuu vuoden päätapahtumaan, Helsingin kirjamessuihin, jossa rummutetaan näkyvimpiä kirjapalkintoehdokkaita myynnin maksimoimiseksi.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto liittää debytantit osaksi kassavirtaa ja yhä henkilöityvämpää kirjallisuutta. Marraskuussa isänpäivän myyntipiikkiä jatketaan Finlandia-palkintosirkuksella. Liekkejä valellaan joulumyynnin kaupalliseen orgiaan asti, jonka kohmelosta toipumiseen kuluu sydäntalven viikot. Kirjailijan rooli rinnastuukin autokauppiaaseen, joka maalaa asiakkaan eteen viihtyisän, tuttavallisen ja edullisen mielikuvamaailman.

Kirjailijaliitto, isot kustantamot ja päämedia muodostavat kirjallisen kulttuurin monopolin, joka tuotteistaa ja annostelee teokset ennalta sovitussa optimoidussa päiväjärjestyksessä. Lukevasta yleisöstä on tehty asiakkaita.

Kirjan elinkaari on jatkuvasti lyhentynyt. Kirjallinen keskustelu on tullut riippuvaiseksi tuotteistamisesta, jonka valokiila on huomiotaloudessamme olemassaolon mittari. Samalla erilaisten kirjapalkintojen määrä on ryöstäytynyt naurettaviin mittoihin, niitä jaetaan vuosittain 80.

Elämme tasapaksussa näköalattomassa myyntikeskeisen kirjallisuuden maailmassa. Vain muutamassa vuodessa tärkeät ja turhat kirjat on saatu samalle viivalle, sillä kirjasyksy järjestetään joka tapauksessa, oli kirjavuosi tasoltaan miten heikko hyvänsä.

Edesmenneen Sanoma-WSOY:n myyntijohtaja Jacques Eijkens sanoi ääneen totuuden, jota ei oltu vielä valmiita hyväksymään: Kirjailijabrändi on nykyään kirjallisuuden sisältöjä tärkeämpi. Kirjailijanalut ovatkin jo vuosien ajan valmistelleet julkisuuskuvaansa ennen kustannussopimuksen allekirjoitamista. "Pitää osata käyttää mediaa", he puhuvat, vailla mitään kritiikkiä kaupallisia arvoja tai yksityisyyttään kohtaan.

2000-luku on muuttanut kirjallisuuden lopullisesti. Se näkyy jopa kirjastoissa, sillä myynti määrittää lainauslukuja. Klassikoista luovutaan poistomyynneissä harrypottereiden tieltä. Kirjallinen muisti oli ennen tuhansia vuosia pitkä. Enää se ei yllä edes vuoden taakse.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/

2
Manifesti: Muotoilijat ovat myyntimiesten juoksupoikia!
Aleksis Salusjärvi
8.9.2011

Teollinen muotoilu otti sata vuotta sitten kulttuurin suunnannäyttäjän paikan. Kehittyneet tuotantomenetelmät mahdollistivat monipuolisen materiaalikäytön. Muotoilun nähtiin tuolloin osallistuvan aktiivisesti ihmisten elämänlaadun parantamiseen nousevan elintason keskellä.

Nykyään muotoilijat työskentelevät myyntimiesten juoksupoikina. Kulutustavarat ovat halvempia kuin koskaan ja niitä markkinoidaan aggressiivisesti. Jopa huonekaluja ostetaan vain vuodeksi kerrallaan ja maailma hukkuu kaatopaikoille päätyvään rojuun. Elämme tavaranhimon ja kulutushysterian illankoittoa, jossa kiertokulku on tuntematon käsite. Uusien esineiden suunnittelu on heräteostosten ja leikkikalujen keksimistä aikuisia varten. Asuntojen koot kasvavat jatkuvasti, ja kodeissa on varastotilaa yhä enemmän.

Muotoilu on voittanut, kaikki esineet ovat nykyään kauniita. Sen sijaan ne ovat menettäneet merkityksensä, niitä luonnehditaan näteiksi tai kivoiksi. Elämme keveyden kertakäyttökulttuurissa. Muotoilu on yhdenmukaistanut koko planeetan. Kahvilat ympäri maailman ovat samannäköisiä, tuotteistettuja ja standardoituja. Monikansalliset yritykset ovat hävittäneet kulttuureista paikallisuuden ja muovanneet kaupunkien yleisilmeen niin yhteneväiseksi, että niitä on hankalaa erottaa toisistaan.

Muotoilijan tärkein taito on kyky havaita, eristää, määritellä ja ratkaista ongelmia. Sen sijaan, että hän suuntaisi kykynsä elämänlaadun ja luonnonvarojen vaalimiseen, hän tähtääkin voitontavoitteluun ja tuotteistamiseen. Hänen keskeisin ongelmansa on pääoman kasvattaminen.

Ihmisten suhde fyysiseen todellisuuteen on katkennut. Esineitä arvostellaan mielikuvien eikä käyttötarkoituksen perusteella. Filosofi Susan Sontag onkin kysynyt, että muuttuuko auringonlaskukin kauniista kivaksi tai nätiksi, kun tuotteistaminen lopulta valtaa myös kokemusmaailmamme.

”Kun sisältö katoaa nousee kuori ja pakkaus arvoon arvaamattomaan”, kirjoitti Paavo Haavikko. Sisältöjen sijaan muotoilijat ovatkin keskittyneet dekoraatioon. Muotoilun viimeisin suuri uudistaja Viktor Papanek pohti 1960-luvulla keinoja, joilla muotoilija voisi materiaalivalinnoillaan ja -työstöllään ohjata maailmaa paremmaksi. Hän julisti, että tavoite saavutetaan, mikäli muotoilija ei enää alistu teollisuuden työkaluksi vaan toimii kuluttajan puolustajana.

Papanekin ajatukset eivät ole vanhentuneet, mutta ne on lähes unohdettu. Muotoilu on kadottanut ihanteensa ja idealismin. Kodit täyttyvät valetakoista, einesruuasta, tekonurmikoista, viihde-elektroniikasta ja leluista. Muotoilijan näkökulmasta ihmisen tehtävä on kuluttaa ja hukkua tavaraan.

3
Manifesti: Teatteri ei enää vaikuta yhteiskuntaan!
Aleksis Salusjärvi
1.9.2011

Teatterin rooli kansallisena taiteenlajina on muuttunut puheenaiheiden herättäjästä ajankuluksi. Vaikka sen suosio on pysynyt korkealla, näytelmät eivät enää synnytä laajempia keskusteluja. Pääkaupunkiseudulla on joka päivä 50 teatteriksi luokiteltavaa esitystä, ja niille riittää yleisöä. Tästä huolimatta teatteri ei muuta yhteiskuntaa. Se ei ole kapinallista, vaan se luo kiltisti illuusioita ja elämyksiä.

Kalle Holmbergin 1966 ohjaama Lapualaisooppera aloitti yhteiskunnallisen taiteen ajan Suomessa. Teatteri löysi itsensä yhteiskunnan keskeltä aina 80-luvulle asti. Se menetti otteensa kulttuurin murroksessa, joka usein paikallistetaan Jumalan teatterin yleisöön heittämiin ulosteisiin. Ne olivat kansanteatterin hautajaiset.

Yhtenäiskulttuurin mureneminen on löydettävissä teatterin kaventuneista mahdollisuuksista vaikuttaa kansaan. Se tuntuu olevan nykyään mahdotonta. Kun Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ammuttiin presidenttiä päähän, ei käyty keskustelua kulttuurista, vaan poliitikkojen koskemattomuudesta. Teatterin viimeisenä keinona herättää huomiota onkin enää Mannerheimin ja Väinö Linnan ikoniaseman ravistelu.

Samalla katseet ovat siirtyneet jo muualle: Pienet teatterit työskentelevät minimaalisilla resursseilla ja suurimmalla mahdollisella sitoutumisella. Niiden esityksiä ei tehdä kasvotonta yleisöä varten, vaan ne kasvavat yksilöllisiksi yleisönsä kokoisiksi tapahtumiksi. Laitosteattereiden viereen on syntynyt itsenäinen esitystaiteen muoto, joka ei tavoittelekaan massojen hyväksyntää. Yhden teatteriestetiikan sijaan on tullut monet estetiikat.

Suomi on Färsaarten kanssa maailman teatteripitoisin maa. Harrastajateatterit ja kesäteatterit ovat löytäneet pysyvän sijan joka pitäjässä, kaupunginteattereillakin on yhä vankka asemansa. Teatterin merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet, luultavasti lopullisesti. Teatteri ei enää puhuttele meitä suomalaisina, vaan yksittäisinä ja yksityisinä katsojina.

Samalla suurtuotantoja markkinoidaan yhä voimakkaammin viihteenä, ne ovat turvallista ja eheyttävää oopiumia kansalle. Siksi näkyvin teatteri ei kaipaakaan ympärilleen pohdintaa yhteiskunnan tilasta. Se synnyttää elämyksensä yhä selvemmin viihdetuotantoina ja laadukkaana ajankuluna.

4
Manifesti: Runous on tärkein kirjallisuudenlaji!
Aleksis Salusjärvi
18.8.2011

Suomen kieli on iso kieli. Kansa on lukevaa. Sanomalehdet ovat suhteessa väestöön suurimpia maailmassa. Kielemme onkin käytössä monipuolisesti ja laaja-alaisesti. Jokaisen kirjoitetun kielen elinvoimaisuuden merkittävin edellytys on kuitenkin monimuotoinen kirjallisuus.

Tällä hetkellä vähälevikkinen runous on vahvin alue, jossa kirjallisuus kokeilee, on vitaalia, tuottaa uusia merkityksiä ja löytää uusia keinoja lähestyä kieltä. Runoutta luetaan vain vähän ja sitä pidetään kryptisenä. Näin on ajateltu jo 120 vuotta symbolismin synnystä lähtien – silti runous on noussut tuon tuostakin esiin kielellisen ilmaisun perustasona. Runouden nykyiset saavutukset ovat jäämässä pimentoon, sillä niitä on vaikeaa tuotteistaa.

Kirjan rooli myyntiartikkelina on ylikorostunut. Tuotteistetut kirjailijapersoonat ovat paketoitu kustantamoiden kansikuvatytöiksi ja -pojiksi. Kirjamessuproosaa kääritään lahjapaperiin ja palkitaan myyntipotentiaalinsa perusteella. Kustantamot ja kirjatukut haluavat pitää yllä kapea-alaista kirjallisuutta maksimoidakseen voittonsa.

Kustantamot ovatkin vähentäneet runouden julkaisemista, ja moni on jopa lopettanut sen kokonaan. Jo vuonna 1998 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jarkko Laine sanoi, että kustantamot ovat menettäneet pelin runouden suhteen. Kirjallisuusinstituutiot syrjivät runoutta sen epäkaupallisuuden takia.

Samalla runoutta kirjoitetaan todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on vallannut alaa niin yliopistoista kuin kapakoistakin. Painotuotteiden lisäksi se on löytänyt paikkansa internetistä ja runoesityksistä, runous on myös kasvanut osaksi musiikkia ja kuvataidetta.

Runouden monipuolisuus estää näkemästä metsää puilta. Yhden runouden sijaan tulisi puhua useista runouksista. Samalla kirjallisuuden etujärjestöjen tulisi hylätä lyhyen aikavälin voitontavoittelu ja laajentaa käsityksiään kirjallisuudesta. Runous ei ole vain painotuotteita, vaan se edustaa kokonaista kielellistä todellisuutta.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/

II
http://www.youtube.com/watch?v=_hQh2yyzOFw
Hassisen Koneen sovitus Irwin Goodmanin klassikkoveisusta Raha ratkaisee.
*
http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/
http://poistyopoydalta.blogspot.com/2011/08/vaarallinen-runous.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kritiikin_Uutiset
http://www.sarv.fi/kritiikinuutiset.html
http://www.kultti.net/lehti/53/

Juristi-kapitalismi haluaa patentoida jopa geenit, koska ne täyttävät patenttilainsäädännön kriteerit keksinnöllisyydestä ja uutuudesta [näin USA:ssa]. Ovatko minun omat geenini siis kapitalistin omaisuutta? - - Nyt loppui kärsivällisyys lopullisesti. Tämän jälkeen päätöksiä tekevät aseet eli politiikka, eivät arvorasistiset mutta samalla talouden suhteen ultraliberaalit bisnes-juristit, jotka instrumentalisoivat paitsi ihmisarvon myös geenit.

Yläkuvan oikeisto-juntti pelkää, että sosialistit haluavat lähes kaiken mahdollisen julkiseksi - ehkä myös geeni-tutkimuksen. Näin ollen kokoomuslainen jää mieluummin pörssi-yliopiston tutkimus-suhdanteiden armoille kuin antaa geenitutkimuksen kaupallisesti riippumattoman instituution käyttöön. - Varautukoon siis pahimpaan [kapitalististen rasisti-tutkijoitten geeni-manipulaatioon].
*
Alakavuvassa yksityisen terveydenhuollon byrokraatit ovat kehittäneet kätevän tavan päästä konfiskoimaan mummon omaisuus 'murhaamalla' hänet hyvällä hoidolla [siis hoitolaskuilla].
*
[Kielimafian muutoksia 10.6]
I
Kun puhun juristi-kapitalismista, en tietenkään väitä kaikkien juristien olevan kapitalismin 'palveluksessa'. Vapaa markkinatalous on kuitenkin legitimoitu perustuslaissamme, joten kapitalismin bisnes-juristit saavat tästä syystä automaattisesti etulyöntiaseman yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Esim. Kokoomuksen Ilkka Kanervan oletettujen jääviys-rikosten jahtaaminen on pelkkää kosmetiikkaa sen tosiasian rinnalla, että kapitalismi itsessään on rakenteellista epätasa-arvoa synnyttävä systeemi, jolla kuitenkin on lainvoima yhteiskunnassamme.

Itse asiassa Kanervan jääviys-syytökset jopa kääntävät katseemme pois kapitalismin perustavasta arvo- ja lainsäädännöllisestä ristiriidasta, joka tuon jääviydenkin lopulta mahdollistaa tai suoraan sanottuna aiheuttaa.

II
Johdannoksi Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita-alaotsikon kaksi viimeistä kappaletta, koska ne tiivistävät aiheen perusongelman.
*
[Tekstin siirto pdf-tiedostosta blogiin ei onnistu ilman hankaluuksia. Sitäpaitsi kopiointi on kielletty, mutta silti alkuperäinen teksti löytyy linkistä, joka on kaikkien avattavissa milloin tahansa. - - Hmm...jokin tässä taas mättää, jos minun ymmärrykseltäni kysytään - tai sitten olen ilman mitään puolusteluja pelkkä lain kirjaimesta piittaamaton anarkisti - rikollinen, jonka oikea paikka on systeemin vankila-instituution sisäpuolella].
*
Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.

Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).

III
Miettinen, R., Tuunainen, J., Knuuttila, T. & Mattila, E. (2006) Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. Helsinki: Yliopistopaino.

Innovaatiopolitiikassa yliopistot nähdään sekä uusien keksintöjen lähteinä että elinkeinoelämän aktiivisina yhteistyökumppaneina. Perinteinen sivistysyliopisto on muuttumassa yritysyliopistoksi ja akateeminen tiede kaupalliseksi tutkimukseksi. Tässä teoksessa osoitetaan, että todellisuus on ristiriitaisempi. Kirja tarkastelee sitä, miten tieteen ja yhteiskunnan välistä suhdetta on käsitelty tiede- ja teknologiapolitiikassa, tieteen historiassa ja tiedon taloustieteessä. Teoksessa analysoidaan kolmen Helsingin yliopistossa toimivan tutkimusryhmän työtä. Erityisesti paneudutaan siihen, miten tutkimustulosten kaupallistaminen vaikutti tutkimuksen teon ja opetuksen edellytyksiin.

Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa on yliopistotutkimusta käsittelevä perusteos, joka soveltuu oppikirjaksi korkeakouluihin. Yliopiston kehitystä koskevana analyysinä se on tärkeä teos kaikille tieteestä ja yliopistoista kiinnostuneille

IV
TIETEESTÄ TUOTTEEKSI?

Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa
......
Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita [s.103-108]

Sekä 1990-luvun innovaatiopolitiikan sekä yliopistotutkimuksen muutoksen
perustana olevaa yleisempää kehityskulkua on kutsuttu siirtymäksi
tietoyhteiskuntaan. Henry Etzkowitz (2003b) määrittelee sen
seuraavaan tapaan. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen
tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avaintoiminto.
Siksi yliopistoa on tarkasteltava innovaatioiden tuottamisen
näkökulmasta. Tietoyhteiskuntaan siirtymisen ytimenä on tiedon muuttuminen
pääomaksi ja sen tuleminen yksityisen omistuksen piiriin (ibid.,
301-302). Siksi Etzkowitzin ja Websterin (1995, 481, 560) mukaan tiede-
ja teollisuuspolitiikka sulautuvat toisiinsa ja institutionaaliset erot
yliopistojen, yritysten ja julkisten organisaatioiden välillä katoavat.
Etzkowitzin ja Websterin mielestä tiedon pääomaksi tulemisen perustana
on insinööritiedon ja -taidon tieteellistyminen. Sen tuloksena tieto
muutetaan taloudellisesti hyödynnettäväksi tavaraksi (ibid., 482). He
pitävät tieteen muuttumista taloudelliseksi toiminnaksi ja pääomaksi
”perustavaa laatua olevana sosiaalisena innovaationa”. Tieteen muuttumisessa
pääomaksi on kolme vaihetta: 1) tiedon turvaaminen yksityisenä
omaisuutena, 2) arvon saaminen suojatusta tiedosta markkinoinnin
ja lisensoinnin avulla ja 3) tiedon ja sen arvon lisääminen, joka
tapahtuu esimerkiksi perustutkimuksen avulla. Etzkowitz ja Webster
pitävät tätä kehitystä väistämättömänä. Julkisen rahoituksen supistuessa
yliopistojen on yksinkertaisesti pakko tehdä rahaa. Yliopistosta tulee
yritysyliopisto.

Edellisen luvun historiallinen tarkastelu tuki tämän päättelyketjun
alkuosaa. Teknologia on tieteellistynyt samalla kun sen kehitys suuntaa
tieteellistä tutkimusta. Nopeasti kasvavat bio- ja informaatiotieteet
tuottavat uusia eliöitä ja ohjelmistoja. Nämä tulokset ovat soveltamiskelpoisia
ja muodostavat perustan uusille liiketoiminnan alueille. Yhdysvaltojen
patentti- ja yliopistolainsäädännön muutos 1980-luvulla
loi edellytykset eliöiden ja geenien patentoinnille ja tiedon laajenevalle
kaupalliselle hyväksikäytölle. Siitä ovat kiinnostuneita niin tutkijat, rahoittajat
kuin yrityksetkin. Yritykset ja rahoittajat ottavat suuria riskejä
investoidessaan bio- ja informaatioteknologiseen tutkimukseen ja
sen tulosten tuotteistamiseen. Yksityinen rahoitus biolääketieteelliseen
tutkimukseen kasvoi Yhdysvalloissa kahdesta miljardista dollarista

104
vuonna 1980 50 miljardiin dollariin vuonna 2000. Se kattoi tällöin
60 % alan kokonaisrahoituksesta. (Resnik 2004, 3.) Samaa kehitystä
ilmentää Yhdysvaltojen sadalle johtavalle yliopistolle myönnettyjen
patenttien lukumäärä. Se oli vuonna 1984 408, vuonna 1994 1 468 ja
vuonna 2000 jo 3 200 (Krimsky 2003, 81).

Etzkowitz ja Webster näkevät tiedon tavaraksi tulemisen ja yritysyliopiston
väistämättömänä ja tavoiteltavana kehityskulkuna. Jos ristiriitoja
yliopiston vanhojen sivistys- ja koulutustehtävien ja uusien, tiedon
kaupallistumiseen liittyvien tehtävien välillä onkin, ne ovat toissijaisia.
Joustavina organisaatioina yliopistot tulevat ratkaisemaan ne. Kun yritykset,
julkinen hallinto ja yliopisto omaksuvat toistensa tehtäviä, ne
pystyvät tekemään sen vahingoittamatta vanhoja perinteisiä tehtäviään.
(Etzkowitz 2003b, 317.) Periaate on ”mitä enemmän, sitä enemmän”:
mitä enemmän Yhdysvaltojen biolääketieteen edustajat julkaisevat, sitä
enemmän heillä on yhteistyötä teollisuuden kanssa (ibid.).33 Tieteellisen
kommunikaation tutkija Leah Lievrouw (2004, 160) näkee Etzkowitzin
ja Websterin tapaan tiedon tavaraksi muuttumisen uutena kulttuurisena
ilmiönä: ”1960-luvulta lähtien on toteutunut siirtymä, jossa yhä
usemman materiaalisen maailman aspektin (mukaan lukien geneettinen
aines) nähdään informaationa ja jossa informaatio nähdään sellaisena
hyödykkeenä, jota voidaan tuottaa ja omistaa ja jolla voidaan käydä
kauppaa niin kuin muillakin tavaroilla.” Lievrouw kuitenkin analysoi
tätä kehitystä uhkana tieteellisen tiedon esteettömälle kululle, toisin
kuin Etzkowitz ja Webster.

Useat tutkijat (Heller & Eisenberg 1998; Cassier 2002; Krimsky
2003) ovat arvioineet kaupallistumisen vaikutuksia biolääketieteelliseen
tutkimukseen ja tulleet toisenlaisiin johtopäätöksiin. Kaupallistuminen
voi johtaa myös tutkimuksen ja tiedon leviämisen rajoituksiin, tutkijoiden
välisen yhteistyön heikkenemiseen, tutkimuksen puolueettomuuden
horjumiseen, tieteen tulosten yhteiskunnallisen käytön rajoituksiin ja
innovaatiotoiminnan heikkenemiseen (Heller & Eisenberg 1998). So-
......
33 Toisaalta Etzkowitz ja Webster (1995, 501) toteavat osuvasti, että viime vuosikymmenien kehitystä
voidaan tulkita kahdella tavalla: kaupallistamisesta tulee vain lisä yliopistojen aikaisemmille
tehtäville tai yliopisto muuttuu kokonaan uudenlaiseksi akateemiseksi instituutioksi, ”joka [...]
paljon suoremmin kuin ennen on suuntautunut toimimaan taloudellisen kehityksen agenttina”.
He asettuvat jälkimmäiselle kannalle ja määrittelevät siitä käsin yliopiston ja yhteiskunnan välisen
uuden sopimussuhteen: ”Tämä sopimus säätää, että hallituksen laajamittainen taloudellinen tuki
akateemiselle tutkimukselle jatkuu ainoastaan siihen saakka, kun tutkimus säilyttää avainroolin
uudessa taloudessa” (ibid., 502).

105
siologi ja tieteentutkija Stephen Hilgartner (2002, 994) kuvaa tilannetta
seuraavasti:

Elämäntieteiden kaupallistamisen ja valistuksen tietoidean välillä
on pysyvä jännite. Jälkimmäinen pitää tiedettä julkisen tiedon
muotona, joka on avoin kriittiselle tarkastelulle ja on kaikkien
saatavilla. 1970-luvun loppuun mennessä teollistuneiden demokratioiden
poliitikot alkoivat nähdä ponnistelut intellektuaalisen
omistusoikeuden vahvistamiseksi keinona kansallisen kilpailukyvyn
vahvistamiseksi ja taloudellisen kasvun turvaamiseksi.
Vauhdittaakseen innovaatioita ja nopeuttaakseen tieteen tulosten
muuntamista kaupallisiksi tuotteiksi he ryhtyivät toimiin, joilla
helpotettiin tiedon tavaraksi muuttamista, rakennettiin yhteyksiä
akatemian ja teollisuuden välille ja laajennettiin intellektuaalisen
omistusoikeuden suojan aluetta.

1980-luvulta lähtien tiedon yksityisen omistusoikeuden piiriin eivät ole
tulleet pelkästään geenit, kudokset ja eliöt vaan myös liiketoimintamallit,
ohjelmistot, tavaramerkit ja tietokannat (Boyle 2003, 38). Kun
patenttilainsäädännön lähtökohtana olivat olleet keksinnöllisyys ja uutuusarvo,
omistusoikeudet ulotettiin tietokantoihin, tutkimustuloksiin
ja menetelmiin, joita aikaisemmin pidettiin ennen kaikkea jatkotutkimuksen
perustana ja välineenä.

Duken yliopiston oikeustieteen professori James Boyle (2003) luonnehtii
tätä kehityskulkua tiedon yksityisen alan laajentamiseksi julkisen
tiedon kustannuksella.34 Hän pelkää sen murentavan tiedon vapaaseen
saatavuuteen perustuvan jaetun luomisen perinnettä ja jopa estävän innovaatioiden
syntyä. Se on ristiriidassa paitsi perinteisen tietokäsityksen
myös länsimaisen oikeudellisen ajattelun kanssa. Monet 1700- ja
1800-luvun yhteiskuntateoreetikot sekä poliittiset ajattelijat (mm. Adam
Smith, Thomas Jefferson ja Thomas McCaulay) pitivät tiedon vapautta
ja julkisuutta tärkeänä periaatteena ja suhtautuivat kriittisesti tiedon
yksityisomistukseen. Ottaessaan kantaa Yhdysvaltain pantenttilainsäädäntöön
vuonna 1814 Thomas Jefferson piti tiedon väliaikaista yksityisomistusta
poikkeuksena luonnollisista oikeuksista ja epäili ideoita
koskevien monopolien aiheuttavan kielteisiä yhteiskunnallisia seurauk-
.......
34 Boyle rinnastaa viime vuosikymmenien tapahtumat 1400-luvun ”aitausliikkeeseen”: yksityiset
henkilöt alkoivat aidata maatalousyhteisöjen yhteismaata yksityiseksi omaisuudekseen.

106
sia (Boyle 2003, 53). Boyle (ibid., 38) lainaa tämän ajattelutavan kiteytyksenä
oikeusoppinutta vuodelta 1918: ”Lain yleinen järjestys on
ollut, että jaloimmat ihmisen tuotteista – tieto, todeksi osoitetut olettamukset,
käsitteet ja ideat – tulevat sen jälkeen kun niistä on vapaaehtoisesti
ilmoitettu muille, vapaasti yhteiseen käyttöön aivan kuten ilma,
jota hengitämme.”

Jos tiedon omistusoikeuden laajeneminen uhkaa tietoyhteiskunnan
tärkeimmän tuotantovoiman, tiedon kehitystä, voidaan puhua tietoyhteiskunnan
sisäisestä ristiriidasta. Gernot Böhmen (1997) mukaan
tietopääoman käsitteen ydin on sen ei-yksilöllisessä luonteessa: ”Symbolisaation
ja säännön muodostamisen kautta siitä tehdään pysyvästi
intersubjektiivisesti saatavilla olevaa.” Tieteellinen tulos perustuu aina
muiden saavutuksille. Se on enemmän tai vähemmän omaperäinen yhdistelmä
tai muunnelma jo olemassa olevasta tiedosta. Yksilöiden ja
ryhmien tiedon muodostuksen ja oppimisen perustana on osallisuus
yhteiseen kulttuuriseen pääomaan sekä sitä ylläpitävien ja luovien tieto-
ja käytäntöyhteisöjen toimintaan. Tämä ilmenee vaikeutena määritellä
keksijä ja keksinnöllisyys.35 Böhme (ibid., 461) näkeekin tiedon
yksityisomaisuudeksi ja tavaraksi muuttumisen olevan ristiriidassa sen
jaetun luonteen kanssa:

Tietoyhteiskunnassa vallitsee sisäinen ristiriita kulttuurista pääomaa
ja yhteistä omaisuutta olevan tiedon ja sen yksityistämiseen
perustuvan tiedon talouden välillä. Nykyisin tämä ristiriita määrittää
internetin käyttömahdollisuuksien kehitystä. Se on erityisen
näkyvä geneettisesti muunneltujen eliöiden patentoinnissa.
Myös tiedon taloustieteilijät näkevät tiedon omistusoikeuden ja julkisuuden
välisen suhteen tietoyhteiskunnan kehityksen suurena kysymyksenä.

Paul David ja Dominique Foray (2002, 18) ajattelevat, että
tieto kehittyy kiertäessään paikasta ja käytöstä toiseen. Siirtyessään se
.......
35 Tämä tulee toistuvasti esiin patenttioikeudenkäynneissä. Kun kehittämistyö on ollut yhteistoiminnallista,
eri osapuolten panosten määritteleminen voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta (esim.
Miettinen 2000). Rajanveto uutuuden ja omaperäisyyden ja toisaalta kulttuurisen jatkuvuuden
välillä voi olla veteen piirretty viiva. Usein tiettyä ”keksintöä” voidaan tarkastella perustellusti sekä
omaperäisenä saavutuksesta että muunnoksena aiemmin tehdystä (esim. Cambrosio & Keating
1995, luku 5).

107
rikastuu, sitä kommentoidaan ja yhdistellään muihin tietoihin. Uudet
löydökset ovat vertauskuvallisesti ilmaistuna tuloksia ”suunnittelemattomasta
matkasta läpi tiedon avaruuden”. He toteavat: ”Jos tiedon
omistusoikeudet rajoittavat tätä avaruutta, matkasta tulee kallis (ellei
mahdoton) ja tietoperustan itsensä nähdään äkkiä kutistuvan” (ibid.,
19). Immateriaalioikeuksien tutkija Niklas Bruun (2003, 4) on ilmaissut
tämän huolen seuraavasti:

Tiedon omistaminen on tunkeutunut akateemiseen maailmaan
[...]. Yliopistojen patentoinnin lisääntyminen on ollut selvä suuntaus
erityisesti biotekniikan, lääkkeiden, lääketieteellisten laitteiden
ja ohjelmistojen osalta. Tämä liike alkoi Yhdysvalloissa ja
muu teollistunut maailma seuraa perässä. Viime aikoina on nostettu
esiin kysymys, estääkö tutkimuksen työkalujen (ts. lääkkeiden,
diagnostisten ja hoitomenetelmien rakennusaineisten) laajamittainen
patentointi tärkeää jatkotutkimusta ja innovaatioita.

Keskustelu tästä on vasta alkamassa.
Kaksi johtavaa yhdysvaltalaista innovaatioiden taloustieteilijää, Nathan
Rosenberg ja Richard Nelson, korostavat yliopistojen ja teollisuuden
suhteita koskevassa artikkelissaan paitsi yhteistyön myös erikoistumisen
ja työnjaon välttämättömyyttä. Heidän mukaansa yliopistoja ei
tulisi ”vetää syvälle siihen maailmaan, jossa päätökset tehdään taloudellisin
kriteerein. Ei ole mitään syytä olettaa, että yliopistot toimisivat
hyvin sellaisessa ympäristöissä. Sen sijaan on hyvät perusteet uskoa, että
sellainen ympäristö vahingoittaa yliopistojen hyvin perusteltuja tehtäviä.”
(Rosenberg & Nelson 1994, 347.) Nelson (2001) epäilee myös,
että yliopistotutkimuksen tulosten patentointi rajoittaa yritysten innovaatiotoimintaa
ja että patentoinnin ulottaminen perusteknologioihin
rajoittaa tiedon tuotantoa.

Julkisesti rahoitetun tutkimuksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa
artikkelissaan Ammon Salter ja Ben Martin (2001) korostavat
perustutkimuksen ja opetuksen yhteyden merkitystä. Perustutkimuksen
”tärkein tapa tuottaa taloudellisia tuloksia on hyvin koulutettujen, tieteenalojensa
kehityksen eturintaman tuntevien asiantuntijoiden siirtyminen
elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon organisaatioihin” (ibid.,

108
528). Siksi myös kysymys kaupallistamisen vaikutuksista tutkimuksen
ja opetuksen laatuun on entistä tärkeämpi.

Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä
yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.

Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).
*
http://www.edu.helsinki.fi/activity/people/tuunaine/files/Tieteesta_tuotteeksi_painettu.pdf
http://www.edu.helsinki.fi/activity/publications/view/182/
http://www.huffingtonpost.com/the-blog/2009/09/19/

Pyhä Hillo ja sen ihmeitä tekevä vaikutus

Kielimafia teki hyväksymiäni muutoksia viimeksi 1.9.
*
'Uskontoseksuaalinen' fantasia, joka pilkkaa kaupalliseksi muuttunutta luostarikulttuuria ja ihmisten tavarafetisististä taikauskoa.

I
Kuulin aamupäivällä kännykkäteitse, että markkinatalousperiaatteella toimivassa ortodoksisessa lähiöluostarissa myydään tänään hilloa (ks. PS.)

Ortodoksien omaa, itse tekemää hilloa. Pyhää Hilloa. Mitä nyt luonto on vähän jeesannut, jotta ihminen saisi säilöttyä tätä ihmemöhnää pikku pikku purnukoihinsa. Mutta luonto onkin ortopoxeille Pyhä elementti, joka antaa heille voimaa ja energiaa eli Henkeä - myös hillon muodossa.

Eila-täti kertoi, että hänen taitelijaystävänsä Alma aikoo ostaa tuota kyseistä hilloa luostarin agora-torilta. Eila nimittäin menee tänään Alman kanssa ties kuinka monennetta kertaa etsimään 'orto-factorysta' ihmettä - josko Jumala ilmestyisi heille viimeinkin. Ja antaisi heille pysyvän rauhan ja tyydytyksen. Ettei aina kutiaisi. Heitä molempia näetsen vaivaa kiusallinen allergia siinä paikassa (liha, kreik. sarx).

Sanoin kerran Eilalle - ortodoksi ja alaa oppinut eli Jumalan läheinen kaveri kun miehenä olen, että Jumala voi kyllä antaa ihmiselle ja varsinkin naiselle kaiken muun mutta ei pysyvää tyydytystä. Pitää vain jatkuvasti kilvoitella kohti täydellistymistä, kohti suurinta kuviteltavissa olevaa onnea, joka on - katolisten Akvinolaista siteeraten - Jumalan ikuista ja autuasta näkemistä (visio beata - ks. PPS.).

Tuohon vanhakirkolliseen traditoon ja oppiin vedoten olen yrittänyt omalta osaltani ratkaista Jumalan näkemisen mysteerin hieman sovinistisella vaikkakin ortoteologisesti oikeaoppisella tavalla ja kysynyt Eilalta, josko hänelle riittäisi, että minä ilmestyn, koska olen mielestäni mieheksi aika hyvä Jumalan sijainen.

Kumma kyllä kysymyksen kuultuaan Eila katsoi minuun epäortodoksisen sarkastisella tavalla säälivästi ja nauroi - hahhah - vähän niinkuin Frasier - muka huvittuneesti. Melkein loukkaannuin, ellen diggaisi psykiatri Cranea. Sitäpaitsi minä itsehän olen psykiatri Rane - hahhahhaa...

(No - lienee syytä palata asiaan, johon ei naisten kanssa keskustellessa kuitenkaan pääse kuin vasta sängyssä - jos sielläkään).

On pakko tunnustaa julkisesti, että pidän hillosta. Etenkin Pyhästä Hillosta. Suorastaan himoitsen syödä sitä. Saan sen nauttimisesta pseudoepileptisiä kicksejä, jotka muistuttavat orgastista kokemusta, jonka deprivaatiosta niin kovasti kärsin.

Niinpä kerroin Eilalle toiveestani, että hän pyytäisi Alma-tätiä ostamaan hillopurnukan ihan vain minua varten. Ja että voisihan hän itsekin lähestyä minua ihka omalla, vain minulle omistetulla, pikku pikku purnukallaan. Joka sisältää Taivaallista Hilloa.

En ole fetisisti. En. Mutta silti koen saavani syvimmän yhteyden Pyhään juuri Hillon kautta. Kun saan nauttia sen viipyilevästä ja hedelmäisestä mausta ja lutkuttaa sitä suussani vähän ennenkuin nielaisen tämän makeaksi möhnäksi muuttuneen Pyhä Ehtoollisen - täydellisen luonnontuotteen - suihini, tuntien, miten voimani ja uskoni elämään palaavat, kun pystyn taas kokemaan Jumalan pyhyyden sisäisen läsnäolon vaikutuksen Hillon pilkkoutuessa pyhiksi sokerimolekyyleiksi ja siten Pyhäksi Energiaksi ruuansulatuksessani.

Tunnen silloin suunnatonta kiitollisuutta Pyhää Purnukkaa ja sen sisältöä kohtaan. Olen päässyt lähemmäksi mystistä pelastusta ja Iki-kohtua kuin milloinkaan aiemmin elämässäni - minä: sikiöksi muuttunut satiirikko - ihme - - - ja kumma samassa persoonassa.

II
Ohjeistin Eilaa. Pyysin uudelleen, että hän ja Alma-täti - taidemuotoilijoita kun muun muassa ovat - suunnittelisivat minulle aivan omat, nietzscheläis-heideggerilaiset hillopurnukat ja kirjoittaisivat niihin otsakkeen: Raunon oma Hillo. Tämän otsakkeen alle on sitten lisätty toiseen lasipurkkiin isoilla kirjaimilla Eila ja toiseen Alma. Ihanaa saada maistaa molempia laatuja.

Voi miten onnellinen minusta vielä tuleekaan jahkas tädit palaavat pyhien orto-brändi-tuotteitten markkinoilta. Jo pelkästään tämän vuoksi kannatti elää 55 vuotta. Kun viimeinkin voi päästä käsiksi Pyhään Purnukkaan ja sen ihanaan, ihmeitä tekevään Sisältöön.

***
PS.
Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti mm. Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle.

Samaan perustaan nojaa Lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480 – 543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – "Ora et labora" ). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luostari

PPS.
Toisen osan teemana on ihmisen pyrkimys korkeinta päämäärää kohti. Tämä on visio beata -tilan autuaallisuus.
.....
Tuomaan eskatologia oli peräisin enimmäkseen hänen Sentenssien kommentaariostaan. Hänen mukaansa ikuinen autuus koostuu Jumalan näkemisestä. Tämä näkeminen ei ole pelkästään abstraktio tai mielessä oleva yliluonnollisesti tuotettu kuva, vaan se koostuu jumalallisen substanssin itsensä näkemisestä, vieläpä niin että Jumala itse on näkemisen muoto — sekä näkemisen objekti että aiheuttaja.

Autuaittein täydellisyys vaatii myös, että ruumis palautetaan sielulle, jotta se olisi täydellinen. Koska autuus on operatio, se tulee täydellisemmäksi, kun sielulla on operatio ruumiissa, vaikkakaan autuudelle ominainen teko, Jumalan näkeminen, ei liity mitenkään ruumiiseen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Summa_Theologiae

PPPS.
Jos joku feministitutkija on halukas siteeraamaan jotain tekstiäni tutkimuksensa viiteaineistona niin mikäs siinä, mutta se maksaa - ja paljon. Minä en ole mikään ilmainen mies. Vien mielenrauhan - pysyvästi. Varsinkin jos tekstejäni käytetään terveyssiteiden korvikkeena kuten tässä tapauksessa aavistelen käyvän.
*
http://www.suol.fi/raamattunet/kkohjana.html