Naisen uhrautuva laskelmoivuus, miehen kunniaa tavoitteleva järki ja hulluus dostojevskilaisessa sielunmaisemassa

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
*
I
Mummo kirjoitti:
'Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.'

Doris on ymmärtääkseni täysin pihalla omien tunteittensa suhteen. Hän haluaisi pitää kaiken, mutta ei lopulta saa mitään.

Pathos tuhoaa kaiken, minkä Doris yrittää rakentaa sen varaan, että häntä rakastetaan 'kaikkialta'.

Mutta olisiko se näin ollen sittenkin Doris, jonka itsekkyys - halu olla valitsematta jompaa kumpaa miestä, jo tuhosi hänet?

Toki tämä edellytti tietenkin Pathoksen mielipuolisen mustasukkaisuuden. Tosin se oli - niin luulen - yksi suuri syy Doriksen intohimoiselle suhtautumiselle Pathosta kohtaan.

Kaikki miehet eivät ole kilttejä Ernestejä. Löytyy 'petoja'. Ja silti naiset jollain merkillisellä tasolla/tavalla yhtä aikaa sekä rakastavat että pelkäävät näitä hirviöitä, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja pyrkivät hallitsemaan muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.

Nainen nimittäin vaistoaa, että saadessaan tuollaisen miehen rakkauden (jopa uhrautuessaan), hän itse optimaalisimmillaan kykenee hallitsemaan paitsi muita (ehkä jopa kyseistä miestä) myös itseään! tämän rakkauden kohteena ollessaan.

Doris on 'kylmä' nainen - ei suinkaan seksuaalisesti vaan yleisesti ottaen miehiä kohtaan emotionaalisella tasolla.

Doris ei oikeastaan rakasta miehiä vaan käyttää heitä huolehtivasti hyväkseen. Biologian 'Siperia' on opettanut häntä.

Siinä tuli hieman kompaa sullekin Mummo. Sinä 'Lihapala'. (Miten monimielisen hienosti nimesitkään itsesi psykologisesti siinä kysymyksessäsi O:lle).

II
Sorry, Mummo, etten voinut täysin irrottaa sinua niistä tunteista, joita koen Doriksessa mm. äiti-vainaatani, S:a ja M:ä kohtaan. En kerta kaikkiaan voi.

Pidän naisia laskelmoivina tyyppeinä - ja ihan biologisista syistä. Naiset ovat kautta evoluution joutuneet turvaamaan lasten elämän konkreettisemmin kuin mies johtuen siitä kiinteydestä, mikä naisen ja lapsen välillä biologisesti on.

Miehet ovat tässä asiassa romanttisia kyynikkoja. He rakastavat mutta rakkaudella on heille hintansa. Se on kunniakysymys. Ja kunnia edellyttää heille toisilta - myös lapsilta - saatua kunnioitusta!

Äidin rakkaus saadaan automaattisesti (vaikka äiti-tytär-suhde on yleensä vaikea!), isän rakkaus täytyy ansaita (ainakin poikien), kuuluu ikivanha kyyninen totuus.

Naisen himo - jos siihen liittyy kiinteän suhteen kaipuu - on (yllätyskö? - ei ei!) syvempää kuin miehellä, koska se on syvemmin ja samalla naturalistisemmin sidottu hoivaviettiin.

Toistan tätä teemaa yhä ja eri tavoin:

Nainen ei oikeastaan rakasta miestä vaan 'tulee kiinni hänen iholleen kuin hämähäkki'. Sillä nainen rakastaa vain lapsiaan eli on siten elämässään biologinen realisti - lastensa suhteen osin pakonomaisesti: hän pitää kiinni lapsistaan loppuun asti.

Miehen nainen saattaa sen sijaan jossain vaiheessa päästää emotionaalisesti irti milloin haluaa (ei lapsiaan).

Jotenkin minulle on 'selvinnyt', että näin ollen myös romantiikka naisesta puhuttaessa on pelkkää pintaa - pelkkä kulttuurin luoma pintadekoraatio - tapa määritellä nainen miehen katseella.

Samalla se myös toimii naisen tapana hallita miehen katsetta. Usein varsin ambivalentilla tavalla. Nainen saattaa nimittäin 'seota' omiin peleihinsä/omissa peleissään. Naisenhan pitäisi ikäänkuin murskata miehen käsitykset ja odotukset (leimaavat määritykset) itsestään ja tehdä ainakin päällisin puolin muka itsenäinen valinta.

Mutta jos hän haluaa kaiken kuten Doris - seurauksena on 'tuho', mikäli vastaan tulee psyykeltään puolihullu, pateettinen ja ailahteleva romantikko - juoppo rationalisti Pathos - - - tuo juoppohullun älykön, Ivan Karamazovin ja hänen yli-intohimoisen veljensä Dmitrin 'hybridi'.

Kellariloukon mies, johon itse olen samaistunut Dostojevskin hahmoista eniten. Kuin sellainen Rodion Raskolnikov, joka yllättäen ei tunnustakaan ja kadu vaan, josta tulee Riivaajien kaltainen nihilisti!

Doris ei kykene pelastamaan sellaista mielipuolta, jonka tunteet ovat niin itsetuhoisia.

PS.
Kemppinen oivaltaa näitten hahmojen luonteesta kuten koko venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan Blogistanissa. Kemppisen Hesariin muistaakseni joskus 1980-luvun puolivälissä kirjoittama pitkä Tsehov-essee teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Säilytin sitä aarteenani pitkään.

Anteeksi, mutta olen sitä mieltä, että teidät pitäisi tappaa

Kirjoitettu kommentiksi lähinnä Jarin kommenttiin Mummon päreessä Profiilia ei ole saatavilla.
Kielimafia tarkesi Pariksen taustoja - klo: 23.40.
*
Mun elämäni on fiktio, näytelmä, mielen luoma draama.

Siteeraan itseäni tämänpäiväisesssä kommentissani HG:lle päreessä Jalo kilpa:

'Sinä (kuten kuka tahansa Muu - pun intended) olet minun blogissani just sitä, mitä minä haluan - jos haluan....
Minä taas puolestani 'vain' leikin oikeaa elämää. Mutta sellaista 'oikeaa oikeaa' elämää minulle ei ole olemassakaan.
*
Olin itse esikoinen 7 vuotta 23 päivää. Sitten mulle syntyi ensimmäinen veli. 5 vuotta liian myöhään, jotta siitä olis voinut tulla mun leikkikaveri.

Olin seitsemän vuotta molempien sukujen lellikki. Sain kaiken ja kiukuttelin kaikesta. Mitä nyt välillä olin kuulemma aivan ihana. Tällainen 'heiluri' olen yhä vielä tänä päivänä.

Veljen nimi on muuten Jari (ei se hiihtäjä).

Mitä siihen mainitsemaasi miesten väliseen 'mittailuun' tulee, niin kieltämättä - minä olen erittäin dominoiva ja koleerinen tyyppi.

Mutta tämä depressiota pakeneva hysteeris-panikoituva koleerisuus ja dominoivuus periytyy äidiltä.

Isäni oli - kuten aiemmin olen täällä kirjoittanut - hyvin etäinen joskin mitä suurimmassa määrin turvallinen, kohtelias ja jopa kiltti ihminen.

Tällainen geeni- ja persoonallisuus-sekoitus kaikkine muine sukurasituksineen sitten synnytti minunlaiseni äksyn narrin.

On kuitenkin itsestään selvää - ja nyt uskon vakaasti myös evoluutiobiologisiin perusteluihin, että miehet kilpailevat aina keskenään naisista ja vallasta ylipäätään.

Käytän mieluusti tässä yhteydessä esimerkkiä myyttisestä Troijan sodasta.

Troijan prinssi Paris ryösti Spartan kuninkaan Menelaoksen puolison Helenan ja vei Troijaan (tosin he molemmat olivat rakastuneet toisiinsa), ja Kreikan miehet päättivät kostaa moisen kunnianloukkauksen, koska tuo nainen sattui edustamaan heidän korkeinta aateliaan ja symboloi siten paitsi heidän valtiollista (heimojen, kaupunkivaltioiden) autarkiaansa myös heidän henkilökohtaista kunniaansa.

Nykyään emme juurikaan tunne poliittisesti tällaista paatosta, koska elämme kulutuksen, julkisuuden ja vaihtuvien identiteettien (imagojen) sivilisaatiossa. Kunnian kulttuuri on muuttunut itsensä häpäisemisen, häpeän ja tunnustamisen kulttuuriksi - tosi-TV:ksi.

(Valitettavasti Foucault'a jäi kesken luonnostelemansa neljäs osa Seksuaalisuuden historiaan, jossa hän olisi käsitellyt juuri näitä - kristinuskon eetoksesta ja mentaliteetista periytyviä ja modifioituneita - teemoja).

Mutta kyllähän esimerkiksi islamin ja kristinuskon välinen kiista, mitä kunnianloukkauksiin tulee, sisältää mutatis mutandis analogisia aineksia kreikkalaisten 'Troija-trauman' kanssa.

Lakiuskonnollisessa islamissa kunnianloukkauskynnys on paljon matalampi kuin liberaalissa ja kaksinaismoralistisessa kristinuskossa.

(Minulla on tässä asiassa - kunnian kulttuuria sympatiseeraavana 'Pathoksena' - paljon pohdittavaa ja vaiettavaa, mutta oli nyt miten vain, niin satiirikkojen tappaminen merkitsee aina tyrannian valtaan pääsyä - siis vapauden ja luovuuden tukahduttamista.)

Troijan sodan alkusyy on melko yksinkertainen ja siten myös hyvä esimerkki siitä, miten arvovaltakiistat syntyvät.

Ensin kiistellään yleisellä tasolla, sitten joku menettää itsekontrollinsa ja kohdistaa toiseen osapuoleen henkilökohtaisen loukkauksen, ja jos toinen ottaa siitä nokkiinsa, edessä on 'kaksintaistelu' - jopa konkreettisesti.

Aiemmin duel oli etenkin nuorten miesten perinteinen tapa selvitellä välejään mm. Saksassa, kunnes se kiellettiin lopullisesti lailla. Jopa Nietzschellä - kiltillä ja kohteliaalla Nietzschellämme oli miekasta saatu pieni arpi nenässään kaksintaistelun seurauksena! Crazy enough. Lukenut liikaa Homerosta...

Englantilaiset sen sijaan 'keksivät' small talkin ja ryhtyivät kohteliaiksi toisilleen. Britit tekevät vain 'verettömiä' vallankumouksia (1688/-89), ja siksi heistä onkin tullut niin mestarillisia vittuilijoita - anteeksi satiirikkoja. Vastapuoli 'tapetaan' sanoilla.

Pinnan alla siis kytee kuitenkin viha - kuten Englannissa syntyneet punk- ja hevi-kulttuuri paljastavat.

Arvovaltakiistat eivät pahimmillaan nykyäänkään ratkea kuin tappamalla toinen. - - - Ellei Nobel-Mara sitten ehdi väliin sovittelemaan onnistuneesti. Tai poliisi - tai psykoterapeutti, joita nykykulttuurissamme riittää joka lähtöön, tarpeeseen ja vitutukseen - kunhan vain rahaa löytyy tai ylipäätään joku instanssi maksaa heille 'muka muka-terapioistaan'.

Psykokulttuuri on kapitalismia par excellence. Ja kapitalismi on laillistettua riistoa.