Luonnostelua vallankumouksen legitimaatiosta, sen mahdottomuudesta ja tarpeettomuudesta

‘Sattuneesta syystä’ 17.8 keskeneräiseksi jäänyt pärekommentti anonyymin kommenttiin päreessäni Poliittinen legitimaatio ja anarkistinen valhe. 

*

Zizekin perustelut ovat täysin paikallaan, mutta ongelman ydin ei ole perusteluissa vaan siinä, miten ymmärrämme legitimaation prosessina, joka antaa valtuudet poliittiseen toimintaan/muutokseen. Perusteluista ja evidenssistä, vaikka ne toki ovat välttämättömiä, ei kuitenkaan/tietenkään vielä itsessään seuraa toiminnan aktuaalistumista.

. 

Ensisijaisesti tarvitaan - ei niinkään edes päätöstä poliittisena ohjelmana vaan ‘se’, joka tuon päätöksen lopulta tekee ja ottaa vastuulleen. Mutta tarvitseeko tuo ‘se’ päätökseensä lopulta edes valtuutusta vai voiko hän toimia suvereenisti? Tulemme näin kysyessämme ‘vaarallisen’ lähelle nuoren Carl Schmittin poliittista ajattelua, jonka ytimestä löytyy absoluuttinen monarkki tai yksinvaltias.

*

Habermasin legitimaatiopohdintojen lähtökohtana ovat olleet sekä Schmittin monarkista yksinvaltiutta preferoiva desisionismi että Hannah Arendtin merkillinen anarkia-utopia, jossa politiikka näyttäisi toteutuvan ideaalilla tavalla ‘optimaalisen’ kansalaisvapauden funktiona [yhteiskunnassa, jossa kansalaisoikeudet eivät ole ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa]: rauhallisesti ja järkevästi keskustellen, ilman valtion sensuurivaltaa, ilman pakottavaa valtiokoneistoa. - - Schmitt ja Arendt lienevät kaksi poliittisen legitimaatioteorian ääripäätä: Schmitt ‘palaa’ monarkiaan: ’yksinvaltiuteen’, Arendt ‘hyppää’ utooppiseen anarko-marxismiin: ‘paratiisiin’.

*

Siinä missä rationaalinen ajattelu Kantin mukaan mahdollistuu tietyn transsendentaalis-universaalin peruslogiikan puitteissa [‘ajattelu’, joka ei jäsenny tämän logiikan ‘sisäpuolelle’ on väistämättä käsitteellisesti epämääräisten affektien kaaosta], siinä myös politiikka on poliittista [yhteisten asioiden hoitoa] vasta silloin, kun poliittisen toiminnan ja etenkin poliittisen muutoksen legitimaatiosta on päästy periaatteelliseen yhteisymmärrykseen [konsensukseen tai vähintäänkin kompromissiin].

. 

Legitimaation toinen nimi on näin ollen oikeudenmukaisuus, ja sen vuoksi esim. Machiavellin Ruhtinaan politiikka voidaan aivan hyvin tulkita myös rikollisuudeksi, koska Ruhtinas ei viime kädessä piittaa muusta kuin omasta edustaan. Ruhtinaan puolesta on kuitenkin heti sanottava, että hänen on Machiavellin mukaan otettava aina huomioon ‘valtion’ etu [‘yleinen’ etu], vaikka hän tekeekin sen vain valtansa säilyttämisen ja turvaamisen vuoksi.

. 

Mutta voidaanko Ruhtinaalla sanoa olevan nimenomaan legitimaatio poliittisesti itsekkääseen toimintaansa, jos/kun hän samaistaa valtion ja oman etunsa? Tähän ei olekaan ihan helppo vastata.

. 

Pointti on siinä, että jos tarkoituksena on muuttaa systeemiä perusteellisesti, tuota muutosta on lähes mahdoton legitimoida systeemin sisällä, demokraattisen enemmistöpäätösproseduurin sisällä. Perustuslakien muutokset vaativat muistaakseni Suomessa 5/6 enemmistöä eduskunnassa eikä sellaista enemmistöä tästä maasta ole koskaan löytynyt eikä tule koskaan löytymään, mikäli äänestettäisiin esim. omistusoikeuden rajoittamisesta kohtuuden periaatteella [tietoisen naivi esimerkki].

. 

Niinpä jos muutosta peruslakeihin halutaan, sitä ei voi saada systeemin legitimaatioproseduurin ehdoilla. Hitlerkin lopulta kirjaimellisesti kaappasi vallan säädättämällä parlamentaarisen proseduurin ‘ohi’ yksipuolisia sensuuri- ym. lakeja, jotka estivät poliittisen opposition toiminnan. Parlamentaarisesta eli mahdollisimman demokraattisesta legitimaatiosta ei siis ole ‘Ruhtinaalle’ viime kädessä kuin haittaa.

. 

Ruhtinas toki tarvitsee ja haluaa toiminnalleen poliittista legitimaatiota, mutta hän ei hanki [eikä voi hankkia tai saada] sitä demokraattisen systeemin puitteissa. Niinpä hän turvautuu [hänen pakko turvautua] populismiin ja poliittisen pelin ehkä kaikkein kaksinaismoralistisimpiin muotoihin: tekopyhyys, lahjonta ja valehtelu ‘legitimoivat’ hänen valtansa.

. 

Toisin sanoen – ainakin viime kädessä [jopa valistuneen yksinvaltiuden suurin eli Fredrik Suuri mukaan lukien] Ruhtinaan toiminnan poliittinen legitimaatio on aina jonkinlainen ‘keisarin uudet vaatteet’. Hänellä saattaa olla kansan tuki, mutta hän ei voi testauttaa sitä ainakaan demokraattisin keinoin – kansanäänestyksellä.

. 

Mielestäni ei ole vaikea päätellä, että kommunistinen vallankumous on loogisesti aivan samantyyppisessä legitimaatiokriisissä kuin Ruhtinaankin valta, riippumatta siitä onko vallankumousajatusten takana enemmistö tai vähemmistö kansasta [senkin vuoksi, että on erittäin hankalaa osoittaa/määritellä/’rekrytoida’ enemmistö vallankumoustilanteessa]. - - Ongelman ydin löytyy systeemin kumoamisen mahdottomuudesta systeemin itsensä ehdoilla. Jos systeemiä ei voi muuttaa systeemin ehdoilla, se on kumottava väkivaltaisesti, mikäli tarkoituksena on saada aikaan todella radikaali rakenteellinen muutos.

. 

Vallankumous ei voi saada legitimaatiotaan laillisuusperiaatteesta vaan rikollisen toiminnan anarkistisesta oikeuttamisesta, minkä jälkeen muodostettavan uuden systeemin poliittinen proseduuri ratifioi uuden laillisuusperiaatteen ja siten myös uuden legitimaatioproseduurin, jotka puolestaan on laittomasti kumottava, jotta systeemin perustaa voidaan muuttaa. 

. 

Ruhtinaan [ja/tai kapitalisti-plutokraatin] tilanne on kuitenkin jopa ymmärrettävämpi ja ‘helpompi’ kuin kommunistien, koska kommunistit eivät halua yhteiskuntaa, joka perustuu edustukselliselle demokratialle, koska jo vaalipopulismi ja edustuksellisuus itsessään ovat eriarvoisuutta synnyttäviä instituutiota. Ruhtinas voi säilyttää valtansa näennäisdemokraattisilla vaaleilla, kun taas anarko-kommunistit nimittävät ja erottavat johtajiaan likipitäen huutoäänestyksellä.

. 

Ihmetellen esitänkin kysymyksen: miten ‘huutoäänestys-yhteiskunnassa’ eli mahdollisimman suorassa demokratiassa on mahdollista legitimoida ja päättää poliittisesti yhtään mitään pitkäjänteisellä ja luotettavalla tavalla? [Kyseessä voivat olla vain joko erittäin pienet ihmisyhteisöt tai (in ironice) valtavat täysin vaistonvaraisesti toimivat eläinlaumat, jossa kaikki sujuu tietysti itsestään: vrt. laumaäly].

*

Vallan kolmijaon eli lakia säätävän vallan [parlamentti], tuomiovallan [oikeuslaitos] ja toimeenpanevan vallan [poliisi, armeija] on oltava mahdollisimman riippumattomia toisistaan – ei ainoastaan muodollisesti vaan niin suuressa määrin kuin mahdollista myös ‘sisällöllisesti’ [eli vapaita henkilökohtaisista lojaaliuspakoista esim. poliittisesti]. Muussa tapauksessa minkäänlainen aito demokratia ei voi toteutua minkäänlaisessa valtiosääntösysteemissä kuin farssina [vaatimus on oikeastaan ylivoimainen (kuten ‘autenttisen’ poliittisen legitimaation ja episteemisesti täysin justifioidun tietokin mahdollisuus), joten edes parlamentaarinen demokratia ei välty ainakin ajoittain ajautumasta oikeudenmukaisuusperiaatteidensa pohjalta näytellyksi farssiksi].

. 

Mikä takaa sen, että anarkistinen kommunismi pystyy pitämään erillään nämä vallan kolme perusfunktiota? Mikä takaa sen, ettei kommunismi aina ajaudu keskitettyyn, autoritaariseen valtiomalliin, jossa valta on valtaa pitävän rikoskoplan ja/tai öykkärimäisen eliitin hallussa [meritokratia ei ole olennaista, kun puhutaan vallasta; esim. Stalin ja Hitler eivät olleet nerokkaita ihmisiä lopulta muussa kuin populismissa ja valehtelemisessa]?

*

Legitimaatio merkitsee ideaalisesti tulkittuna sitä, että valta pystyy tiettyihin oikeudenmukaisuusvaatimuksiin vedoten kuitenkin viime kädessä [ikään kuin loogisen hypyn kautta] oikeuttamaan itse itsensä oikeudenmukaisuutena samassa mielessä kuin oikea johtopäätös seuraa premisseistä, mutta ei ole täysin palautettavissa niihin eli johtopäätös [kuten legitimaatiokaan] ei sisälly suoraan premisseihin [oikeusvaatimusperusteluihin], jolloin kyseessä olisi kehäpäättely.

. 

Näin vahvan episteemisen kriteerin vallitessa legitimaatio ei kuitenkaan voi koskaan toteutua absoluuttisesti yhtä vähän kuin meillä voi olla täysin varmaa tiedollisesti oikeutettua tietoa. Ei nimittäin ole olemassa [ainakaan ihmisen rationaalisessa kieli- ja ymmärryssysteemissä] sellaista laadullista premissiä/perustelua, joka ikään kuin takaisi [vrt. Plantingan ‘warrant’ Jumalan episteemisen todistamisen varmistavana kumoamattomana kumoajana] tai antaisi tiedolle siltä puuttuva ‘varmuusosan’ ilman, että tieto samalla muuttuisi triviaaliksi [huom. premissi-evidenssin määrä ei muutu laaduksi kuin fysikaalisissa prosesseissa (mitä tieto ja legitimaatio eivät ole) tai loogisena hyppynä ja/tai virhepäätelmänä].

. 

E=mc2 on triviaa, koska se on täydellistä fysikaalista [ei-normatiivista] tietoa. Siitä ei kuitenkaan/tietenkään [contra epikurolaiset ja utilitaristit] seuraa eikä voi seurata normatiivisesti yhtään mitään, koska normatiivisuus on vain inhimillisen rationaalisen ajattelun ominaisuus, joka kuitenkin pyrkii matemaattisluonnontieteellisen kalkyylimallin mukaisen eksaktiuden antamaan varmuuteen. Sellainen varmuus/‘varmuus’ on kuitenkin mahdollista vain esim. muurahaisille ja mehiläisille tai teknisille informaatiojärjestelmille [ennen puhuttiin koneista], mutta ei itseään ja havaintojaan kielelliskäsitteellisesti reflektoimaan kykenevälle representaatiolle tietoisuutena.

. 

Ajaudumme siis rationaalisessa päättelyssä väistämättä skeptisismiin niin tiedon kuin legitimaationkin suhteen, eikä episteemistä skeptisismiä ole mahdollista kumota loogisesti [epämääräiseen loogiseen aksiomaattisuuteen perustuva matematiikka on jälleen oma lukunsa]. Emootioihin, uskomuksiin, tilastoihin/mittauksiin ja common senseen vedoten/luottaen on tietenkin mahdollista olettaa tietävänsä jotain varmasti, mutta tällöin kyse ei ole tiedollisesta vaan enintäänkin tieteellisestä varmuudesta.

. 

Niinpä vallankumouskin voi toki olla varma legitimaatiostaan, mutta vallitsevan [oikeutus]systeemin sisällä se ei voi itseään oikeuttaa. Mikäli näin tapahtuu, kyseessä ei ole enää vallankumous vaan joko a] lakisääteinen reformi tai b] valtiopetos [joka tietysti vallankumouksellisten mielestä toteuttaa vaaditun oikeudenmukaisuusperiaatteen].

*

Zizek ei lähde mukaan edellä esitettyyn spekulointiin ja aivan ymmärrettävistä syistä, koska eihän siinä itse asiassa päädytty yhtään mihinkään tai enintäänkin on vain toistettu itsestään selvä tosiasia, jonka mukaan omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia.

......

.

....edustuksellinen demokratia, suora demokratia, anarkismi, vahva valtio.....

. 

[jatkuu jos on jatkuakseen]

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/poliittinen-legitimaatio-ja.html

Poliittinen legitimaatio ja anarkistinen valhe

Pariisin kommuuni ja valheellisen vapauden anarkistiset seireenit

.

Kommentti anonyymeille kommentoijille edellisessä päreessäni.

.

1

Ensimmäiselle anonyymille sen verran, että ‘korrelaationi’ oli tietenkin ‘epätieteellinen’  provokaatio, joka kuitenkin paljastaa samalla myös osan tämän hetken talouspoliittisten realiteettiemme todellisesta dynamiikasta. Suurkapitalistien pelipanokset ja sosiaaliset intressit ovat aivan toisesta maailmasta kuin keskiluokan todellisuus, sillä maksimaalisen hyvän tavoittelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen välillä ei ole selvää positiivista korrelaatiota. Markkinoitten näkymätön käsi ei nimittäin lisää [tai laske] oikeudenmukaisuutta vaan elintasoa.

.

Oikeudenmukaisuus näyttäisi kuitenkin suurkapitalistien mielestä aina olevan hinnoiteltu liian kalliiksi suhteessa heidän voittoihinsa. Tätä faktaa ei kapitalismissa muuta mikään, kuten ei valitettavasti sekään, että ilman kohtuullisen [?] elintason mahdollistavaa taloussysteemiä, oikeudenmukaisuudelle jää pelkkä illuusion ja utopian – siis eräänlainen maallisen uskonnon – rooli.

.

2

Wallersteinin perusidean tunnen ja siitä näyttäisi löytyvän ‘totuudellisia’ aineksia. Mutta onko Wallerstein esittänyt kapitalismin kehityksestä muuta merkittävää visiota kuin kapitalismin historiallisen ‘moninapaisuusdynamiikan’?

.

Minulle deskriptiivinen kapitalismin kehityksen kuvaus ‘jää’ kuitenkin/väistämättä triviaaliksi siinä missä kaikki tieteellinen arviointi. Sosialismiin suurella varauksella suhtautuvalle vasemmistolaiselle [kuten minä] marxilaisten tutkijoitten ja ajattelijoitten perusongelma piilee kuitenkin aivan muualla kuin tieteellisessä evidenssipelissä eikä se fokusoidu lopulta edes loogisen argumentaatioon vaan poliittiseen legitimaatioon, jota mikään evidenssi/argumentti/kriteeri ei siis voi kausaalisesti taata. Eiväthän biljardipalloakaan liikuta fysiikan tai logiikan teoreettiset lainalaisuudet vaan näitä lakeja ‘aktivoivien/performoivien’ lainlaatijoiden antaman käskyn aiheuttama muutos/liike. Fiat! Tapahtukoon! Ihminen on siis kirjaimellisesti Jumala[nsa] kuva ja malli. Luoja. Siittäjä ja synnyttäjä. Murhaaja sekä pelastaja [jne].

.

3

Marxilaisuuden ydindilemma eli mahdollisesti ratkaisematon haaste ja tehtävä on vallan siirtämisen mahdollistava legitimaatio ja tuon legitimaation legitimaatio [jne.]. Toisin sanoen – miten sosialismiin siirtyminen voi saada perimmäisen legitimaationsa? Onko vallankumous välttämätön siirtymisessä jos ei vielä hegemoniseen sosialismiin niin viimeistään totaaliin valtiottomaan kommunismiin vai onko ‘aidosti’ oikeudenmukainen [tässä tapauksessa siis sosialistinen] yhteiskunta sittenkin saavutettavissa parlamentaarisen demokratian vaatimien proseduurien puitteissa?

*

Kommunistien mielestä edustuksellinen demokratia muuttuu aina, ehdokkaista riippumatta,  ‘pääomaparlamentarismiksi’ ajautuen väistämättä työläisten sosiaalisesta todellisuudesta pääoman sisäisen dynamiikan ehdoilla toimivaksi finanssi-pokeriksi [uhkapeli, jota eufemistisesti nimitetään riskien hallinnaksi], jonka intressit [maksimaalinen ja mahdollisimman nopea voitto] ovat oleellisesti toiset kuin elämäänsä varman päälle ja pitkällä tähtäimellä rakentamaan pyrkivälle työväestölle, sikäli kuin tuo ‘väki’ edustaa jotain luokkaa, jolla on laajempia oikeudenmukaisuuteen kytkeytyviä yhteisöllisiä intressejä.

.

Nykyään jopa suhteellisesti köyhien ihmisten elintaso on kuitenkin niin turvattu, ettei heitäkään ilmeisesti yhdistä toisiinsa enää muu kuin ahneus ja samansuuntainen rasismi – elleivät he sitten ole säilyttäneet uskoaan tuohon maallistuneeseen uskontoon nimeltään oikeudenmukaisuus, kuten deontologisen liberalismin moderni ‘Kant’, John Rawls, tai häntä ratkaisevasti lyhytnäköisemmät ja älyllisesti rajoittuneemmat suvaitsevaisuus-liberaalit, jotka ovat paitsi tahtomattaan voimattomia rahavallan suhteen myös psykologisesti naiiveja, mitä tulee suvaitsevaisuuden ideaaliin ideologisena kliseenä [liberalismin äärimmäinen ‘perversio’, anarko-kommunistit, ovat vieneet libertaristisen hörhöyden aina absurdisuuteen asti].

*

Mutta milloin [jos milloinkaan] vallankumoukselle on olemassa ‘oikea’ hetki -  siis sellainen hetki, jolloin kyse ei ole vain fanaattisen epärealistisesta typeryydestä vaan ainutlaatuisesta historiallisesta mahdollisuudesta yhdistyneenä historialliseen välttämättömyyteen?

.

Huomataan, että viime kädessä nämä molemmat vallankumouksen lähtökohdat ja perustelut palautuvat subjektiiviseen päätökseen ja agitaatioon, joka on yhtä aikaa sekä irrationaalinen että rationaalinen. Esimerkkeinä Rosa Luxemburg ja Lenin. Kun enemmistö väestä/kansasta ei ymmärtänyt ‘omaa parastaan’, halusivat Luxemburg ja Lenin hieman ‘oikaista’ Marxin historiallisen välttämättömyyden [determinismin] tiellä siirtymisessä sosialismiin ja kohti kommunismia. Jopa bolsevikkien turvallisuuspäällikkö Felix Dzerzhinskyn pelkäämä Luxemburg ei lopulta oikaissut kuin koipensa tultuaan teloitetuksi, mutta Leninin vallankumouksellinen rikollisjoukko kaappasi viimein lopullisesti vallan NL:ssa äärimmäisen väkivaltaisen ja 4 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Tässä taistelussa ei valitettavasti ollut kyse demokratiasta vaan kollektiivisesta pakkovallasta, jota perverssillä tavalla tosin nimitettiin todelliseksi demokratiaksi.

. 

Hitler oli ilmeisesti oppinut jotain Leniniltä, koska oli tätä [tosin vain lyhyen aikaa] poliittisesti ovelampi [ehkä myös hieman onnekkaampi] ja kaappasi vallan vasta saatuaan parlamenttiin tarpeellisen määrän edustajia voidakseen esim. sensuurilakimuutosten kautta julistaa poikkeustilan. - - Mikäli Hitler ei olisi ollut sotahullu nationalisti ja psykopaattinen rasisti, natsien poliittinen systeemi olisi luultavasti kestänyt paljon pitempään kuin vuoteen 1945 – jopa pitempään kuin Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltioiden reaalisosialismi. Mutta jokainen sotatalous romahtaa aikanaan – sotaan, joka joskus väistämättä hävitään.

.

Itse asiassa Venäjä ja Kiina ovat nykyään matkalla kohti autoritaarista totalitarismia [elleivät jo ole sitä], jossa valtiokommunismin ja natsismin [rasismin] aatteelliset perusrakenteet yhdistyvät. Länsimainen arvoliberaali kapitalismi sen sijaan ajautuu informaatioteknologian ja immateriaalitalouden kehityksen myötä melko varmasti kriisiin, jonka hallinnoimisessa mahdollisimman avoin parlamentaarinen demokratia saattaa osoittautua yhtä voimattomaksi kuin se on ollut suurpääomankin suhteen. Ellei sitten todellinen valta ole jo siirtymässä vääjäämättä kapitalististenkin valtioitten tiedustelupalveluille, jotka hallinnoivat myös poliittisesti kaikkein tärkeintä aluetta eli informaatioteknologiaa.

.

4

Poliittisesti autoritaarinen kapitalismi vai edustuksellisen demokratian nukkehallinto, jolla on muodollinen legitimaatio [valtuutus], mutta jolta puuttuu reaalinen kyky ja voima sekä rahan että lopulta kansan hallinnointiin: nämäkö ovat tulevaisuuden maailman poliittiset vaihtoehdot? 

.

Mutta voiko muodollisesta legitimaatiosta koskaan seurata kausaalisesti reaalista sisällöllistä voimaa ja kykyä? Eikö valta ja jopa pelkkä hallinnointi ole aina pikemminkin ja ensisijaisesti strategista [ja enintään intressien välistä kompromissia; Foucault]] kuin kommunikatiivisen eli tiukasti proseduraalisen [ja tiukasti vallan kolmijakoon perustuvan] oikeudenmukaisuuden ja/eli konsensuksen [Habermas] ilmentymää?

.

Jos hyväksyn tämän skeptisen johtopäätöksen vallasta, minun täytyy pohtia, miksi en asettuisi pikemminkin Carl Schmittin ja Leo Straussin kaltaisten oikeistokonservatiivien kuin Leninin ja Stalin puolelle. Valinta ei nimittäin ole minulle itsestään selvä.

.

Jos sen sijaan uskon, että vain proseduraalinen eli muodollinen ja edustuksellinen demokratia on välttämätön puite, jolla kansalaisten suorat mielipiteet voidaan toteuttaa poliittisina sisältöinä ja päätöksinä kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla, minun on mahdollista valita mikä tahansa puolue Vasemmistoliitosta Kokoomukseen ja siltä väliltä. Poliittisen filosofiani ydinkysymys ei siis ole sosialismi vai kapitalismi vaan edustuksellinen demokratia vai autoritaarinen valtio.

.

5

Anarkistit jäävät tämän jaottelun ulkopuolelle, koska heidän ‘yhteiskuntansa’ näköjään toimii ilman mitään pakotteita tai instituutioita. Jopa alkukristillinen kirkko tarvitsi uskonsa tueksi byrokratiaa, mutta anarkistit näyttäisivät toimivan pelkän ‘pyhän hengen’ voimasta; maailma on heille kuin yksi suuri kommuuni, jossa vallitsee täydellinen intressien eli tarpeiden ja halujen harmonia [?!].

.

Dialektisesti ajateltuna positiivinen eli haluttuun päämäärään suuntautuva, mielekäs vapaus voidaan saavuttaa tietysti vain negatiivisen vapauden rationaalisen rajoittamisen kautta, mutta tämän rajoittamisen on tapahduttava jokaisen yksilön autonomisena päätöksenä,ei kollektiivisena massahysteriana.

.

Itse itselleen normia/lakia asettavan ihmisen tilanne ei siis ole likikään samanlainen kuin anarkistisen kollektiivin yksipuolisen totaali irtautuminen institutionaalisen yhteiskunnan kahleista tarkoituksenaan ulottaa utooppisen keinotekoinen kommuuni-tila väkivaltaisesti kaikkialle.

.

Koska anarkistinen kollektiivi yhteiskunnallisena totaliteettina syntyy vain väkivaltaisena projektina ja koska kommuunielämä merkitsee käytännössä yksilön täydellistä alistumista suoran demokratian oikukkaan populististen suhdanteiden vietäväksi, ei poliittisen anarkismin ja tyrannian välille ole edes syytä tehdä kuin käsitteellinen ero [jos sitäkään].

.

Anarkismi on perverssillä tavalla kontrafinaalinen projekti [toisin kuin Kantin kategorinen imperatiivi tai Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’] siinä missä mikä tahansa poliittis-uskonnollinen fundamentalismi, koska anarkismissa yksilö nimenomaan luopuu lähtökohtaisesta moraalisesta autonomiastaan ajautuen kollektiivisen eli heteronomisen pakon alaisuuteen. Jos anarkisti väittää olevansa vapaa, hän tekee sekä kategorisen virheen että elää psykologisessa valheessa.

.

Joku sanoo nyt, etten voi näin väittäessäni olla myöskään hegeliläinen, mutta hän unohtaa, että nimenomaan minä en ole kumoamassa valtiota ja instituutioita vaan epärealistisen ja vaarallisen illuusion kollektiivisesta vapaudesta. Sellaista vapautta ei ole olemassa muualla kuin anarkistien valheellisessa tietoisuudessa. Jopa uskonnolliset fundamentalistit ovat rehellisempiä ja selväjärkisempiä tässä asiassa kuin hedonistiset hippi-anarkistit, joiden keskuudesta nykyinen kapitalismi on saanut monta sosiaalista omaatuntoa vailla olevaa rosvoparonia.

.

6

En jatka nyt pitemmälle, koska tarkoitukseni on jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta hieman tarkemmin Paul Cockshottin/Allin Cottrellin kirjan ‘Uusi sosialismi’ herättämien ajatusten ja etenkin tuon kirjan tuottamien pettymysten pohjalta. 
.
Nämä ideologisesti yksinomaan Aristoteleehen, Marxiin ja anarkistiseen suoran demokratian ideaan tukeutuvat tietokoneinsinöörit näkevät ylettömästi vaivaa pikkutarkoissa työnarvolaskelmissa ikäänkuin työn voisi aina arvottaa kvantitatiivisesti ja ikäänkuin heillä olisi [ikäänkuin heillä ylipäätään voisi olla; samassa harhassa elävät myös uusliberaalit kvanttimatemaatikot] näitten laskelmiensa pätevyyteen vaadittava lähes täydellinen empiirisen tiedon määrä jo etukäteen hallussaan. 
.
Vallansiirtoa [itse asiassa vallan hajauttamista] edistävän ja sen mahdollistavan legitimaation pohdinnassa eli ideologisen ajattelunsa ytimen suhteen Cockshott/Cottrell ovat kuitenkin perin rajoittuneita ja suppea-alaisia ja senkin vuoksi enemmän kuin naiiveja. Niinpä jos kommunistien poliittisen ajattelun taso olisi yleisesti ottaen tämä, voisimme unohtaa kommunismin lopullisesti.

.

Anarko-kommunismin naiiviudesta ja poliittisesta vaarallisuudesta [se voi muuttua tyranniaksi yhdessä yössä, kuten juuri Ranskan ja Venäjän vallankumoukset ovat osoittaneet] lisää myöhemmin. Anarkismi on siis lapsellinen, kaoottinen ja vaarallinen utopia, joka pikemminkin estää kuin edistää realistisen vasemmistolaisen yhteiskuntaetiikan toteuttamista.

.

On kuitenkin tehtävä eroa myös sinänsä nerokkaaseen Zizekiin, joka provosoivasti leikittelee poliittisen vallankumouksen tulella, mutta Zizek sentään menee asian ytimeen eli nostaa legitimaatio-kissan pöydälle, kun taas anarkistit eivät edes ymmärrä, mistä legitimaatiossa lopulta on kysymys: heille kun kaikki on niin perin itsestään selvää: ihminen on hyvä ja kaikki rakastavat toisiaan, kun kaikille ihmisille vain annetaan siihen tilaisuus eikä heitä riistetä. - - Voi pyhä yksinkertaisuus! Vain Richard Dawkinsin ‘tieteellistä’ valistusoptimismia moraalin kehittymisen suhteen voi pitää yhtä lapsellisen typeränä kuin anarkisti-kommunistien poliittisia hiekkalaatikkoleikkejä ihanneyhteiskuntautopioillaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/eiko-suomi-osaa-elvyttaa-itseaan-oikein.html

http://www.tiedonantaja.fi/2012-7-5/visio-sosialismista

http://sosialismi.net/uusi-sosialismi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Paris_Commune

http://fivefingerdesign.tumblr.com/post/34180483079/paris-commune-collage-image-sources-images-the

Kommentti 3

Päre on ylipitkä kommentti Sammalkielen kommentiin päreessäni Kommentti 2.

1
Sammalkieli kirjoitti: 'Kun ei ole yksityisomaisuutta, ei kyllä tarvita oikeuttakaan.'

Mene itseesi hyvä mies. Niin kauan kuin on olemassa mustasukkaisuutta ja uskollisuuden vaatimuksia, niin kauan on myös olemassa jonkinlainen jos ei vielä yksityisomaisuuden niin ainakin yksityisyyden ja luottamuksellisuuden tila, jota sekä toisiaan rakastavien että muiden pitäisi kai kunnioittaa.

Tämä positio on yksityisen omistamisenkin lähtökohta. Siis nainen. Sillä naisistahan [lisääntymisen ~ aluevaltausten ~ elintilan jne.varmistamisesta] kaikki sodat on perimmältään aina käyty.

Jos taas minkäänlaiselle mustasukkaisuulle, uskollisuudelle ja luottamuksellisuudelle ei ole tarvetta, herää kysymys, missä vaiheessa evoluutiota hyppäsimme parinvalinnan [ja siihen liittyvän rivaliteetin], pariutumisen ja reviirin puolustamisen yli.

Jos näin on päässyt käymään, emme nähtävästi ole alunperin olleet eläimiä lainkaan vaan rousseaulais-anarko-marxilaisia enkeleitä jostain toisesta todellisuudesta, jossa 'haikara' tuo lapset populaatioon, joten niiden hankkimiseksi ei tarvitse kokea mitään kilpailevaa himoa ja kateutta, joka korruptoisi perushyvän anarkistisen enkeliluontomme.

Mutta sitten [?] pahat instituutiot [kuten yksityisomistus] tulivat ja tukahduttivat alkuperäisen hyvän luontomme ja aloimme himoita itsekkäästi.

Mistähän ne insituutiot oikein tulivat? Mikä on se paha, joka ne keksi?  Miksi se ryhtyi vaikuttamaan alunperin hyvässä ihmiskunnassa?
.....
Äh. - - Anarkismi-teorisointi on täynnä reikiä kuin Emmental-juusto. - - No - ironisesti voidaan toki sanoa, että juuri nuo reiät [metafyysiset hypoteesit] todistavat kyseisen teorian olevan 'kypsää'.

Romanttiset utopia-fantasiat jos mitkä ovat kuitenkin väistämättä kaipuuta ja uskoa suureen Toiseen eli deterministiseen symboliseen järjestykseen ~ tarvetta samaistua jumalalliseen olotilaan ~ regressiivistä kohtumystiikkaa jne. Sanalla sanoen hörhöilyä.

Meidän pitäisi kai kyetä rakastamaan elinkumppaniamme niin syvästi, ettei meidän tarvitsisi paeta tällaisiin hörhöilyihin. Mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty eikä riipu välttämättä vain meistä itsestämme vaan vaatii vastavuoroisuutta toiseltakin osapuolelta.

Yksityisomaisuuden kieltäjälle myös tällainen vaatimus lupauksen pitämiseen lienee kuitenkin jo kohtalokas askel kohti porvarillista esineellistämistä - - .

2
Mitä Kolhaasiin ja juoksukaljoittelijaan tulee, niin minä puhun heidän oikeudenmukaisuusvaateidensa käytännön legitimaatiosta enkä esim. jostain ideaali- ja reaalitodellisuuden abstrakteista oikeudenmukaisuus-hypoteesien erotteluista.

Legitimaatio on aina ja väistämättä kytköksissä käytäntöön ja kuljimmepa sitten mitä teoreettista reittiä tahansa, niin legitimaation voluntaristis-desisionistinen ongelma odottaa meitä perillä. - - Mikäli emme ole sitä vielä kohdanneet, emme ole päässeet perille vaan yritämme luultavasti väen väkisin rakentaa maailmankuvastamme niin pätevän ja pitävän palapelin, että se valmistuessaan poistaisi myös itse legitimaation ongelman - toisin sanoen meidät itsemme lopullisen päätöksen tekevinä subjekteina.

Pidän tällaista intellektuaalista mentaliteettia teoreettisena eskapismina: epätoivoisena pakoyrityksenä väistää perimmäinen kontingenssi ja aksidenssi, joka on subjekti itse. Teoreettista eskapismia voisi myös nimittää teoreettiseksi eutanasiaksi, jolloin yksilö luovuttaa oman subjektiutensa suurelle Toiselle, jota hän ryhtyy palvomaan.

Valitan. Minä en aio valehdella itselleni tässä asiassa: en paeta täydelliseen maailmankatsomukseen enkä antaa testamentata subjektiuttani suurelle Toiselle.

Mitään rationaalisesti pätevää ideaalista legitimaatiota [a la Habermas] ei tietenkään voi olla, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan [paitsi teoriassa, mutta teoriat eivät tee kontingentteja päätöksiä - - kuin teoriassa]. Oikeus on sokea. Silti on yritettävä olla oikeudenmukainen ja tämä on suurin tuska.

On yritettävä olla oikeudenmukainen myös Halla-ahoa kohtaan. Mutta jos Halla-aho itse halveksii ja  pitää pilkkanaan sitä oikeutta, joka takaa suomalaisille oikeusturvan, hän ansaitsee juuri sellaisen tuomion/päätöksen, jonka on [minun mielestäni] jo alunperin tilannutkin. Poliittisen halveksunnan.

Mutatis mutandis sama pätee Mikael Kolhaasin eettisesti kontrafinaaliseen eli mielettömään strategiaan sekä juoksukaljoittelijan praktisesti absurdeihin perusteluihin puolustaa varastamistaan yksityisomaisuuden instituutiolla.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/06/kommentti-2.html