'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä
nykyisin - 1014 per ihminen,
aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?' - [kuvassa Martti Popristsin Suosalo].
1
Päreeni on kommentti Kemppisen päreeseen Itse tai itte -
etenkin sen viimeiseen kappaleeseen.
*
Kemppinen kirjoitti: Ja tässä sitä ollaan. Mikä ihminen on toisille, siitä
tiedetään paljon. Mikä hän on itselleen, se on arvoitus. Vastaus ei ole 7
miljardia erilaista minuutta. Vastaus on harhaanjohtavissa sanoissa ”minuus” tai
”persoonallisuus”. Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä
nykyisin - 1014 per ihminen,
aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?
???
Välittömästi ensimmäinen assosiaationi viimeisestä
kysymyksestä oli Popristsin Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Niin tyylillisesti kuin
sisällöltään.
En ymmärtänyt, mitä kirjoittaja tarkoitti. Yritän
seuraavassa selventää merkillistä kokemustani.
'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin -
1014 per ihminen, aktiiviset
ja mahdolliset yhteen laskettuna? ~ ~ Mutta tiesittekö, että
Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?'
Ei - en tiennyt. Enkä varsinkaan kyennyt edes ajattelemaan
sitä.
Asuukohan Kemppisen blogissa itse Espanjan kuningas?
Albert I Einstein? Vai oliko se Richard Suuri Feynman - - ???
2
2
Subjektiivinen, itsereflektoiva ajattelu [erotuksena
tekoälylle sekä lasku- ja peliälylle] kognitiivisena prosessina on aina
käsitteellistä työtä [konstruktiota] ja matematiikka sen sijaan numeroiden
välisten suhteiden loputon ja kehämäinen peli.
Vaatimus siitä, että minuus pitäisi koodata matemaattisena
järjestelmänä ja tätä operaatiota pitäisi sitten kutsua muka ajattelemiseksi on
contradictio in adjecto eli mahdottomuuus [matemaattisesti varmennettuna potenssiin n]. Toistan - matematiikka
ei ole ajattelua, sillä ajattelu tulee vasta matematiikan jälkeen kuten
Aristoteleen metafysiikka fysiikan jälkeen [meta].
Ajattelun historiasta toki löytyy monia uusplatonistisen
emanaatioteorian eri variaatioista
valaistuneita wannabee-mystikkoja imaginaatioineen. 'He' [ei-subjektit] eivät usko subjektiin vaan Substanssiin [hehheh - Substanssi siis uskoo itseensä tällä tavoin].
Manittakoon etenkin Spinozan affekti-geometria, joka
kaikkivaltiaan 'energia-emanaation' suitsimiseksi väen väkisin hätärakentaa
tuberkuloottisen lakoniset järkeiskulissit; Nietzschen valta-vitalismi
osaeaanis-maanisine mielenkuohuineen, Marcusen polymorfisti perverssien
viherhörhöjen globaali hippileiri, Reichin 'pneumaattis'-pseudotieteellinen
seksuaalimystiikka [itse asiassa Marcuse ja Reich ovat piilorasisteja sui
generis], Deleuzen kaikkein sekavimmat kielikuvat immanentin halukoneen
nomadisista retkistä epäonnistuneitten metaforien
kaatopaikalla, anarkisti-kommunisti Negrin autonominen väki-ilman-valtiota
hokemassa vapauden huumassaan utooppis-romanttista yhteisö-mantraansa sekä monet
muut emansipatorisen todellisuuden [siis minkä?] viettelevään interpellaatioon
langenneet eli ne, jotka ovat onnistuneet sisäistämään pinttyneen imaginaarisen
taikauskon siitä, että subjekti, moraali ja tieto ilmenevät ihmiselle/-ssä
suoraan affekteina, jotka ovat koodattavissa lukusymbolein ilmaistuina
järjestelminä kognitiivis-symbolisesti ymmärrettävällä tavalla.
Mutta kaikki tämä on tietysti höpöhöpöä.
Ajattelu on aina käsitteellisen etäännyttämisen
'apofaattista' työtä. Kielellisesti hahmottomien affekti-emootioiden ja
symbolisen kognition välillä ei vallitse vahvaa korrelaatiota [eikä varsinkaan
kausaatiota]. Subjekti, tietoisuus ja identiteetti ovat dialektinen repeämä tai
irtautuminen affektien kaaoksesta metaforisen kuvan avulla.
Subjekti ei kuitenkaan ole metafyysisesti autonominen
cogito eli Descartes'n sisällöllisesti itsenäinen substanssi vaan
väkivaltaisesti symboliseen syntynyt
tyhjä merkki tai pikemminkin kaikesta symbolisesta jäljelle/yli jäävä
jälki.
Symmetrinen vuorovaikutus affektien ja symbolisen
kognition eli metaforien välillä [= itseidenttisyys], joka olisi seuraus kahden
ontologisen tason kausaalis-reduktiivisesta yhteydestä on näin ollen
mahdottomuus, ja vaikka se olisikin mahdollista, kukaan ei tietäisi siitä
mitään, koska subjekti [tieto] ilmaantuu
kausaalis-deterministiseen maailmankaikkeuteen nimenomaan symbolisen synnyttävänä
repeämänä/-stä, joka rikkoo determinismin jo pelkästään tekemällä sen tietoiseksi itsestään.
Yksilöllinen itsetajuisuus ei voi olla itseidenttistä,
koska itseidenttisyydessä tajuisuus vajoaisi 'psykoottisesti' takaisin
alkuperustaansa eikä mikään 'kiinnike', 'pysäytys' tai 'avautuma' voisi
tällaisessa liukumassa [vrt. hallusinogeenien vaikutus] taata sille palautumista
ajallis-paikallisen itsetajuisuuden positioon.
tse asiassa itseidenttinen subjekti contra Spinoza ei edes
voi olla ajallis-paikallisuuteen väistämättä kiinnittynyt perspektiivi ja
muunlaisia subjektiivisen tietoisuuden kognitiivis-transsendentaalisia
edellytyksiä/ehtoja emme tunne [emme ainakaan ihmiselle kehittyneitten
aisti-kognitio-kompetenssien puitteissa; scifi- ja muu new age-hörhöily on asia
erikseen].
Niinpä Spinozan kuten ylipäätään luonto- tai
zen-mystikoiden subjektin on oltava täysin erottamaton osa Substanssia. Mutta kun tämä erottamaton
osa substanssia sitten naivin luonnontieteellisessä innossaan ryhtyy todistamaan
omaa substanssista-erottamattomuuttaan, se tuleekin argumentoineeksi juuri
täysin päinvastaisen subjekti-position olemassaolosta kuin, mihin oli itse
ontologisesti sitoutunut.
Kuten tunnettua kvantti-ynnä-muut-fyysikot kuitenkin pelastautuvat ontologian rajallisuudesta, joka maailmakaikkeuden indeterminismistä ja sen fenomenologisesta paralleelista eli subjektiivisesta tietoisuudesta seuraa, matematiikalla eli tilastollisilla todennäköisyyksillä [eihän heillä ole muutakaan mahdollisuutta fyysikkoina].
Näin tehdessään he eivät vieläkään näytä ymmärtäneen olevansa aina jo se subjektiivinen tietoisuus [indeterminismin inkarnaatio], jota yrittävät perustella ja kontrolloida todennäköisyyksillään vaan ylläpitävät tällä tavoin kategorisista virhepäätelmistä
perustavinta yrittämällä kuin simbsalabim poistaa itsensä kaavasta [vrt. paroni von Munchausenin itsepelastus], jota ei olisi
olemassa ilman 'kaavoittajaa'.
Sitäpaitsi kaava itsessään on todellisuuden symbolisesti
identtinen kuva - ei itse aktuaalis-fenomenologinen todellisuus [reaalinen]. Vain lukumystikko ja/tai psykoottinen autisti voi väittää toisin.
3
10 potenssiin 14 ei ole ajattelun tavoitettavissa.
Matematiikalle 10 potenssin 14 sen sijaan on pelkkä laskutoimitus jossain
kaavojen ja numeroiden kosmisessa viidakossa. Jotta ymmärtäisimme tuota peliä
teoreettisten käsitteiden tasolla, meidän täytyy ajatella. Vasta tässä kohtaa
voimme puhua subjektista, itsestä, minuudesta tai identiteetistä. Joka muuta
väittää, on siirtynyt imaginaarisuuden ja/eli mystiikan alueelle.
*
