Merkityksellisyyksiä ja merkityksettömyyksiä

Pärekommentti Kullervon kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

1

Voiko ‘kaikkia asioita’ ymmärtää kulloisenkin asian ja ilmiön luonteen kannalta yksinomaan tai parhaimmalla tavalla vain kvantitatiivisen mallinnuksen ja reduktion puitteissa? Jos voi niin miksi? Jos ei niin miksi?
*

Päreeni pääpointti viittasi onnellisuuden ymmärtävän [fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalisen] kokemisen mahdollisuuteen/välttämättömyyteen [muita mahdollisuuksia ei ‘kokemuksellisesti’ edes voi olla], joka muistuttaa analogisesti Anselm Canterburylaisen slogania, jossa tiivistyy Augustinuksen teologinen ‘epistemologia’: ‘credo ut intelligam’ [uskon, jotta ymmärtäisin; ymmärtämään pyrkivä usko].

.

Tätä sanontaa ei pidä kuitenkaan samaistaa alunperin Tertullianuksen nimiin pantuun ja sittemmin fideismiin liitettyyn [esim. Pascalin vedonlyönti, Kantin Jumala tuntemattomana eli tiedollisen oikeuttamisen tavoittamattomissa olevana ‘oliona sinänsä’, Kierkegaardin ‘uskon hyppy’, myöhäisimmän Wittgensteinin ‘tiedollinen fideismi’/Varmuudesta] sloganiin ‘credo quia absurdum est’ [uskon, koska se on mahdotonta], sillä fideistin ymmärrystä ei voi oikeuttaa eikä johtaa argumentin/todistuksen pätevyydestä. Episteeminen oikeutus tai merkitysrakenteen johtaminen [semantiikka] päätyvät fideistin mielestä väistämättä ja välttämättä havaintoa konstituoivan kielen sisäiseen [‘noidan']kehään, josta voi päästä irti vain vapautumalla todistuskielipelin  ‘pakkopaidasta’ eli hylkäämällä niin episteeminen oikeutus kuin semanttinen lauselogiikkakin ‘sisäisen’ vakaumuksen hyväksi, joka on tiedon kannalta absurdi, koska se on kaiken todistamisen/järjen ‘tuolla puolen’. Augustinus ja Anselm sen sijaan tukeutuvat ‘merkityksen/uskon’ ymmärtämisessään ainakin osittain joko empiiriseen [‘luonnolliseen’] tai loogiseen [rationaaliseen] evidenssiin.

.

2

Pelkkä naturalistista [ei-episteemistä ja ylipäätään [muka] antimetafyysistä] maailmankuvaa ilmentävä matemaattiskuvaileva [syy-seuraus-yhteyksien ketjut, jolloin vain suora[?] (kokeellinen) mittaushavainto on yhtä kuin ‘todellisuus’] selitys ei kuitenkaan ja itse asiassa ole selitys lainkaan [vaan pelkkä kausaalinen reduktio maailmasta; triviaa ja tautologiaa; ruusu on ruusu on ruusu] eikä siten auta ymmärtämään pyrkivää kokemustamme maailmasta vaan pikemminkin palauttaa sen ‘singulaareiksi’ informaatiobiteiksi, joilla ei ole mitään semanttista sisältöä [ei kalkyylina (ikään kuin välitön kontingentti tunne ja sitä representoiva kaava/numero eivät eroaisi psykologis-semanttisesti lainkaan toisistaan) vaan fenomenologis-kokemuksellisessa mielessä/aktuaalisesti], ellei sitten informaation siirtämisen ‘deterministinen pakko’ ole muka sellaisenaan jonkinlainen merkityssisältö.

.

‘Luonnon kausaalinen kiertokulku’ on ‘kammottava’ esimerkki deterministisen syklin rautaisesta pakosta, joka pikemminkin tuhoaa ja sulkee pois kaiken merkityksen/tarkoituksen kuin avaa sen, sillä välttämättömyys [niin kuin sattumakin] ovat mitä ovat [siis triviaa] kun taas merkitys/tarkoitus [‘uskon’ semantiikka] on jotain jälkeenpäin niihin lisättyä. Sitä paitsi kausaalinen determinismi ei pysty selittämään tietoisuuden kehitystä naturalistisesti. Siihen tarvitaan joko a] dialektista päättelyä [onhan representatiivinen reflektio jo itsessään dialektista], jossa [siinäkin] joudutaan tietysti olettamaan/postuloimaan ensimmäinen ‘reflektio, joka voi olla vain ‘negatiivinen’ [sillä positiivinen reflektiohan ei tarvitsisi (enää/vielä) mitään ‘tarkennuksia’, koska se on täydellinen], joten tietoisuus ei voi [koska sen ei siis edes ‘tarvitse’] kehittyä pelkästään ‘positiivisesta’ havainnosta tai b] jonkinlaista jumalallisen suunnittelijan vaikutusta.

.

Maailma ‘itsessään’ ei ole maailma ‘meille’. Toisin sanoen ja vielä kerran se, miten maailma tapahtuu, ei ole maailman merkitys/tarkoitus vaan trivia/tautologia = ruusu on ruusu on ruusu eli loputon syntaktisesti kalkyloitavissa oleva bittijono vailla mitään muuta totuusarvoa kuin, minkä tautologisen triviaali kuvaus sille antaa. Esimerkkinä Tarskin formaali semantiikka, jonka totuus implikoi selitettävän [havainnon] ja selittävän [proposition] välisen ontologisen eron häviämisen, mikä on täysin absurdi väite, koska 'aktuaalista havaintoa' ei ole edes mahdollista ilmaista kielessä kuin a] joko tautologiana, joka on formaalisti tosi vain, jos se on sisällöllisesti [semanttisesti] 'tyhjä' [muoto 'tuhoaa' sisällön] tai b] tai metaforana, joka on fenomenologisesti 'tosi/täysi' vain, jos se on syntaktisesti epätosi tai ainakin 'fuzzy' [aktuaalinen ilamisusisältö 'ylittää' syntaktisen muodon formaalin keinotekoisuuden].

.

Niinpä maailma voi saada koettavan merkityksen/tarkoituksen vain ‘uskovasta ymmärryksestä tai ymmärtävästä uskosta’. Luonto/maailma itsessään on siis mykkä ja tyhjä, ellemme anna ‘uskon’ ymmärtää siinä olevan syvempää tarkoitusta/merkitystä. Teologisesti tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kaikki on ollut alunperinkin [‘objektiivisesti’] pyhää ja/eli luotua [luonnollinen teologia] tai sitten mikään ei ole sellaisenaan pyhää, ellemme henkilökohtaisen/sisäisen uskon vakaumuksen tasolla usko sen olevan pyhää [fideismi]

.

Luonnollisen teologian ja fideismin väliseen radikaaliin ‘epistemologiseen’ eroon, joka kuitenkin ontologisesti on ‘olematon’ tai näennäinen, pitää palata myöhemmässä päreessä.

.

3

Toki determinismi voi olla eräänlainen ‘merkitys’ [ei kuitenkaan ‘tarkoitus’ teleologisessa ja intentionaalisessa mielessä], mutta ei koskaan välittömästi vain itsessään vaan luonnontieteen pragmaattis-utilitaristis-teknokraattisista tehtävänasetteluista käsin tulkittuna, siis luonnon ‘hallintaan ja haltuunottoon’ pyrkivänä, mikä ‘tehtävä/arvo’ ei saisi kuitenkaan edes implisiittisesti sisältyä siihen, mitä tutkitaan. Tieteellisen tutkimisen teoreettisen intressin on oltava eksakti ‘mitä’, vaikka tutkimisen praktinen intressi ilmentääkin aina ihmisen uteliaisuutta ja pyrkimystä tuntemattoman todellisuuden hallintaan.

.

Nämä ontologisesti erilaisiin tulkinnallisiin tarpeisiin ja intuitioihin perustuvat kysymyskategoriat: a] ‘mitä, miten’ [syy-seuraussuhteitten kausaalinen kuvaus] ja b] ‘miksi’ [‘riittävän syyn/perustelun vaatimus; miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään?] olisi tieteentekijän kyettävä pitämään toisistaan erillään tieteenteon metodisen eksaktiuden vaatimuksen ja eettisen puolueettomuuden vuoksi, mutta siihen he eivät siis milloinkaan kykene jo senkään vuoksi, koska ihmiseläin ylipäätään on aikojen alusta lähtien ryhtynyt maailmaa tutkimaan ja ‘haltuun ottamaan’. Huomataan jälleen, että Humen laki ei tässäkään päde täydellisesti, vaikka sen muka tieteenteorian metodisten ehtojen mukaan pitäisi päteä [tästä seuraa tietenkin lisäkysymyksiä merkityksen suhteen, mutta niistäkin lisää joskus myöhemmin].

.

4

Ovatko juuri hallinta ja haltuunotto ihmiselämän perimmäisiä ‘merkityksiä ja tarkoituksia’? En ottanut suoraa kantaa tähän kysymykseen vaan jatkoin [luku 2] pohtimalla naturalistisen, ‘dialektisen’ ja uskonnollisen maailmankuvan lähtökohtia merkityksen ongelman ymmärtämiseksi. Vielä hiukan lisää kertausta [‘toistoa’] naturalismin triviaalisuudesta eli sen ‘sisällöttömyydestä = tyhjyydestä, ikävyydestä ja jopa sen metafyysisen naiiviuden epikurolaisesta typeryydestä’.

. 

Naturalismi ei edes yritä ‘ymmärtää’ [tässä törmäämme jälleen ideologiseen itsepetokseen sen zizek’läisessä mielessä; palaan tähänkin joskus myöhemmin] vaan pitää matemaattis-fysikaalista kuvausta lopullisena ‘selityksenä’, jonka pitäisi korvata kaikki ‘uskonnolliset, metafyysiset, subjektivistiset, irrationaaliset ja absurdit’ selitykset, vaikka tosi matemaattinen kuvaus itsessään on pelkkä triviaali kaava vailla mitään sellaista kokemuksellista viitepistettä, joka antaisi sille sen olemassaolon tarkoituksen muutenkin kuin esim. H2O:n kuvauksena, jota välttämättä automaattisesti hengitämme elääksemme.

. 

H2O on semanttisesti [siinä mielessä kuin minä semantiikan käsitän] itsestään selvää eli yhdentekevää informaatiota, jota ilman kuka tahansa voi elää koko elämänsä, onnellisena tai onnettomana; H20:sta ei ole elämän tarkoitukseksi jumalallisesta merkityksestä puhumattakaan, ellemme sitten nimenomaan ole matemaattisten kaavojen ‘palvojia’ eli lukumystikoita [joille luvut symboloivat myös ‘eettistä ja psykologista avaruutta’ (kyse on siis astrologiasta)], joita Pythagoraasta ja [varauksin] myöhemmästä Platonista alkaen kyllä löytyy kulttuurien historiasta.

.

Harvat näistä ‘matematiikka-mystikoista’ ovat kuitenkaan niin syvällisiä ihmisiä kuin Pascal [tai moderni ‘jumalaton’ Platonimme Alain Badiou, jonka matemaattinen ontologia (yllättävää kyllä) jossain määrin kiinnostaa minua], joka tajusi nopeasti, mihin pelkkä matemaattis-fysikaalinen maailmankuva ehdottoman johdonmukaisesti loppuun asti vietynä johtaa [= ihmisen ontologisen arvon tuhoutumiseen ilman Jumalaa (nihilismi); tai antimodernin/modernin epikurolaisen tiedenaturalismin hypettämään a-subjektivistiseen new age-mystiikkaan eli selkokielellä: typerään viihdekulutusnautintoon, jonka tarkoitus on huumata raskas mieli/ego ja päästä ‘ecstasyyn’].

.

5.

En ole koskaan flirttaillut scifin kanssa. En siis lue science-fictionia. Maailman kirjallisuuden historia on täynnä parempaakin luettavaa, vaikka löytyyhän scifistä klassikoitakin [ja missä loppujen lopuksi menee raja scifin ja esim. utopiakirjallisuuden välillä?]. Ota Kullervo oppia vaikka Kemppisestä, joka tosin hiukan huvittavallakin tavalla yrittää olla kaikkien ‘ikinä mahdollisten’ asioiden asiantuntija. Joka tapauksessa Kemppinen ymmärtää hyvän kirjallisuuden päälle,vaikka omaelämäkerrallis-itsekuvauksellisessa ‘montaignemäisyydessään’ onnistuukin usein pirstaloimaan ja banalisoimaan arvionsa miltei kokkiohjelmien tasolle [‘mmmmm! miten mainio tämä äitini reseptillä tehty ‘madeleine-kastikeleivos’ olikaan!’]. Eräs hänen pitkä Hesari-esseensä [muistaakseni 80-luvulta] opetti minua kuitenkin selventämään/artikuloimaan [oivaltamaan] paremmin omaa intuitiotani Tsehovin aivan erityisestä psykologis-esteettisestä atmosfääristä [tunnelma, moodi] lähtemättömällä tavalla. Kemppinen on Blogistanin kingi ja montaignelainen kukkahattusetä yhtä aikaa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/kommentti-historiavisioista.html

Riivaajien 'taudin itämisastia' oli tieteellisen valistuksen, utooppisen sosialismin ja häikäilemättömän kapitalismin Eurooppa: tuhoavien ja myrkyllisten ideoiden kauhugalleria, joka valheellisesti piti itseään edistyksenä

Riivaajat on Dostojevskin kosto nuoruudessaan omaksumilleen Euroopan utopisti-sosialistisille ja ateistisille aatteille [sekä niitä edustaville ihmisille], jotka ajoivat hänet lopulta sosiaaliseen katastrofiin [pakkotyö Siperiassa] ja henkiseen umpikujaan [uskonnollinen kriisi] - joista molemmista toki oli hänelle paradoksaalisesti myös korvaamatonta 'hyötyä' kirjailijana.

Riivaajissa nuo aatteet ja ihmiset vievät Dostojevskin mukaan lopulta - jos ei koko maailman niin ainakin Venäjän kaaokseen ja orjuutukseen.

Tästä lausumasta eivät NL:n kommunisti-ideologit tietenkään pitäneet - luultavasti myös sen julkisuudessa paranoidisesti vaietun tosiasian ja tästä seuranneen itseymmärryksen hämärtymisen vuoksi, että Riivaajissa Dostojevski karmealla tavalla mutta uskomatonta kyllä täysin realistisesti kuvasi ja ennusti, minkälainen moraali  reaalisosialismissa vallitsisi ja millaisiin käytäntöihin se turvautuisi puoluevihollisia 'tunnistaessaan'.

Riivaajat on venäläisen kommunismin [pamfletti-]romaanimuotoon kirjoitettu puoli-fiktiivinen genealogia eli aatteellis-moraalinen 'syntyoppi'.

I
1
Rene Girardin mukaan Kirillov [ks. edellinen päreeni] ei ole imitaatio vaan parodia Kristuksesta, ja näin kai ajatteli myös Dostojevski, jolle Kirillovin sinänsä ihan oikeasti aito [toisin kuin Stavroginin ja Verhovenskin tapauksissa] hyväsydämisyys toimii kuitenkin juonirakenteellisesti samantyyppisenä nihilismin 'maskina', jolla rajatila-psykopaatti Stavrogin lumoaa ja hurmaa ihmisiä ainakin aluksi. Myös Pjotr Verhovenski on lipevässä retorisuudessaan erinomaisen salonkikelpoinen.

Alkuperäisen juonirakenteen eheyden ja selkeyden säilyttämisen suhteen Dostojevskille tuli vaikeuksia pitkän ja oleellisen kohdan - (Stavrogin) 'Tiihonin luona' - sensuroinnin takia. Hänen piti muokata kirjan jälkimmäistä osaa alkuperäis-suunnitelmasta poikkeavalla tavalla, mikä hieman laimentaa loppuratkaisun eli Stavroginin itsemurhan symbolista tehoa - siitäkin huolimatta, että tuo alunperin pois jätetty ja yhä edelleen järisyttävä kappale liitettiin kirjaan myöhemmin irrallisena.

Pitää siis muistaa, että Dostojevskille kukaan alunperin Stavroginin ideoiden ympärille nuorempamana kokoontunut nihilisti [utooppinen sosialisti, mihin ryhmään myös Dostojevski nuorena erehtyi liittymään, kunnes tuomittiin valtiopetoksen suunnittelusta Siperiaan] ei ole millään muotoa sankari vaan tuhoon johtavan valinnan tehnyt ihminen, jossa on 'riivaaja' - myös Kirillov, joka ei hänkään kuole oman käden kautta sankarillisesti vaan pikemminkin eläimellisesti itsemurhan lähes epäonnistuessa.

Satov tapetaan kuten niin moni muukin, joka asettuu mielipuolista ryhmää vastaan. Stavrogin hirttäytyy romaanin lopussa 'egoismiinsa', joka ei kuitenkaan pystynyt varjelemaan häntä pedofiliaan liittyvältä itsesyytökseltä. - Mutta kaikkein suurin ja iljettävin roisto, joka olisi ansainnut vaikka kidutuskuoleman - epäjumalastaan Stavroginista uuden Venäjän valetsaaria suunnitellut nuorempi Verhovenski pakenee aivan viime tipassa aiheuttamaansa kaaosta jonnekin Eurooppaan.

Riivaajien henkilögalleriassa slavofiili-Satovin tilanne muistuttaa eniten Dostojevskin omaa kohtaloa hänen kokemassaan utopisti-sosialisti-harharetkessä. Toisaalta voidaan sanoa, että Kirillovin nihilistinen logiikka lienee ollut Dostojevskille hyvinkin läheistä hänen pohtiessaan argumentteja Jumala-uskoa vastaan - minkä taidon tämä committed ortodoksi hallitsi paremmin kuin yksikään typerä uusateisti näinä meidän latteina fundamentalistisen naturalismin ja lässyttävän kaupallisen facebookin aikoinamme.
*
[Odotan Riivaajien uutta käännöstä tulevaksi milloin tahansa. Luultavasti Olli Kuukasjärvi kääntää myös sen kuten kolmen viime vuoden aikana mm. Rikoksen ja rangaistuksen, Idiootin, Pelurit ja viimeksi Kaksoisolennon. Martti Anhava kääntänee Karamazovit uusiksi [?].

2
Joseph Frank on julkaissut 2009 5-osaisen Dostojevski-sarjansa 1000-sivuisen koosteen ja tiivistää siinä tietysti Dostojevskin tuotannon olennaisimmat juoniainekset taustoineen aatehistoriallisesti ja kirjallisuustieteellisesti selkeällä tavalla [suosittelen].
http://www.amazon.com/Dostoevsky-Writer-Time-Joseph-Frank/dp/0691128197/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1297878769&sr=8-1
http://payingattentiontothesky.com/2009/12/28/joseph-frank%E2%80%99s-%E2%80%9Cdostoevsky-a-writer-in-his-time%E2%80%9D/

II
David Bentley Hart on kirjoittanut mielenkiintoisen esseen, jossa hän vertailee Dostojevskia ja Tolstoita keskenään esteettisen eheyden kannalta - taiteilijoina - ei niinkään filosofis-tyyppisen problematiikan tasolla.

En paljasta tässä yhteydessä kovin tarkasti [mutta silti liikaa] ortodoksi-Hartin [ainakin Dostojevski-faneille, joihin Hart toki myös itse kuuluu] ehkä yllättävää, mutta lopultakin täysin perusteltua kantaa siitä, mitä tulee esimerkiksi [ortodoksi-]Dostojevskin draamallisiin eksentrikko-henkilöhahmoihin [jotka nimenomaan Riivaajissa ovat pikemminkin aatteellisia ideoita ja rooleja kuin eläviä, todellisia persoonia] ja [liberaali-protestantti-]Tolstoin psykologisesti perusteellisella empatialla ja lämmöllä huolellisesti kuvattuihin ihmisiin, joista huokuu taiteellisen nerouden mestarillisesti mieleemme siirtämä läsnäolo - ei pelkkä polyfoninen vaikutelma jossain murhamiesten ja pyhimysten kauhugalleriassa [sorry Dosto - mä nyt tässä vain hieman retorisoin lämpimikseni].

Luettuani Hartin esseen, saatan sietää yhä paremmin jo aiemmin pitkin hampain hyväksymäni Nabokovin kritiikin Dostojevskin kömpelyydestä kirjoittajana, vaikka heti perään onkin syytä lisätä, että Doston kunnianhimo oli ohjelmallisesti ja siten tietoisesti muualla kuin tietyssä tyyli-estetiikassa ja/tai narratiivisessa ideaalissa [realismi jne.].

Sitäpaitsi olen jo muutaman vuoden ajan ollut samaa mieltä Stephen Greenblattin ['Will in the World' - 2004 bestseller Shakespearesta] ja ymmärtääkseni nyt myös Hartin [ja monen muun - ks. linkki] kanssa siitä, että Anna Karenina on maailman paras romaani.

Ja kirjoittihan jo myös itse Dostojevski Anna Kareninasta täysin paikkansa pitävästi [joskin mitä ilmeisimmin kateellisena]: 'Flawless as a work of art'.

Nyt on parempi lopettaa, että ajatuksiini jäisi vielä edes jotain johdantotekstin tapaista lupaamaani D. B. Hartin esseetä varten.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Possessed_(novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt
http://en.wikipedia.org/wiki/Anna_Karenina
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://www.bestrussianbuy.com/en/abook1600/The-Devils-The-Possessed
http://freeiphonehacks.com/update-the-possessed-the-devils-by-fyodor-mikhailovich-dostoyevsky-books/
http://danliterature.wordpress.com/fyodor-dostoevsky-crime-and-punishment/fyodor-dostoevsky-the-possessed-the-devils/

Jumalan kanssa ei-mihinkään ja takaisin - nihilismi tässä ja nyt: Aleksei Kirillov - Antikristus, Jeesus-parodia vai pyhimys ilman armoa?

Hold your tongue; you won't understand anything. If there is no God, then I am God.
*
Motto:
1
Camus has summed it up well: "The reasoning is classic in its clarity. If God does not exist, Kirilov is god. If God does not exist, Kirilov must kill himself. Kirilov must therefore kill himself to become god. That logic is absurd, but it is what is needed."

 - ‘Absurd logic’ aside, the depiction of Kirillov is wholly positive. He is temperate in his habits and loves life, children and the natural world. He is protective towards (the virgin) Marya, is anxious to minimise the risk of harm at Stavrogin’s duel, and gives the money saved for his last meal to the impoverished Shatov. Moreover, Dostoevsky endows him with several characteristics of the saintly Prince Myshkin: his love of children, his ‘remarkably deep understanding of people’, his epilepsy. Kirillov’s parallels to Christ are also glaring.

2
Raskolnikov is, of course, by no means alone among Dostoevsky’s characters. Alexei Kirillov and Ivan Karamazov can also both be viewed as divided men living on what Malcolm Jones has recently termed ‘that perilous threshold between belief and unbelief’. And both—understood in light of certain trends in modern theology—can also be understood as implicit Christians.

- Variously described as a ‘secular saint’, a ‘saint without grace’, an ‘atheist-mystic’, and one in whom ‘extreme atheism joins hands with sainthood’, Kirillov is a strong candidate for Maritain’s conjecture of ‘the genuine, absolute atheist, with all his sincerity and devotion [who] is but an abortive saint’.

I
Minulla on uusi ystävä - tai ainakin huomaan hänen tulleen paljon läheisemmäksi kuin aiemmin olen kokenut. Mutta nyt alan tuntea hänet jo paremmin. Aleksei Nilych Kirillov on minun kaksoisolentoni ja vastakohtani yhtä aikaa. Tulen palaamaan häneen vielä usein, koska hänen nihilisminsä on erottamaton osa sitä ateismia, joka minussa uskoo Jumalaan - tai ainakin niin kovin haluaisi uskoa.

[Sanottakoon heti, että minun mielestäni Kirillov on camus'laisittain oikeassa [absurdisti], mutta hänen logiikkansa on samalla solipsistista eikä senkään vuoksi voi vakuuttaa kuin yhden ihmisen [kerrallaan] - jos hänetkään].

Voitteko kuvitella aidosti hyväsydämisen, lapsista pitävän ja vähäosaisia auttavan nihilistin? Arvatenkin omalaatuisen ja huvittavan, mutta kaikkea muuta kuin typeryksen. Sellainen on Aleksei Kirillov - insinööri ja nihilistisen yksityisajattelun kruunaamaton kuningas - Idiootin ruhtinas Myskin ilman Kristusta - eräs Dostojevskin kiehtovimmista henkilöhahmoista.

Kirillov on Riivaajien saatanallisen salaseuran ainoa ihminen, joka saa myötätunnon heräämään etenkin silloin, kun hän juuri ennen itsemurhayritystään ryhtyy pyydettäessä välittömästi ja vilpittömästi [hyvää hyvyyttään] auttamaan köyhtynyttä Satovia tämän saatua yllättävän vieraan [Satovin 'vaimo' palaa; tarvitaan paitsi ruokaa, lopulta myös kätilö ja jopa lääkäri synnytysapuun].

Kirillovin nihilistinen teorisointi on hänen henkilökohtainen projektinsa eikä oikeastaan lainkaan poliittisesti yhteydessä hänen nihilistisen viiteryhmänsä rikolliseen toimintaan, huijaukseen ja kaaoksen lietsontaan, minkä päähenkilö Stavroginin ideoita käytäntöön vehkeillyt Pjotr Verhovenski - eräs kirjallisuuden- ja ehkä koko aatehistorian kaikkein halveksittavimmista henkilöhahmoista - aikaansaa.

Lopulta Kirillov katkaisee jotakuinkin väkivaltaisesti [mutta merkillisesti: puremalla käteen] välinsä rikolliseen ja alhaiseen Verhovenskiin, jota [kuten viimein myös Stavroginia] hän avoimesti halveksii asettuen murhattavan Satovin [joka on eronnut nihilisti-ryhmästä ja tuomittu kuolemaan Verhovenskin johtajuudella] puolelle, mutta kaikki on jo silloin [oikeastaan jo alusta lähtien, sillä Dostojevski näyttää groteskisti, miten ryhmän toiminnan taustalla vaikuttaa aito saatanallinen pahuus seurauksineen] liian myöhäistä, eikä toisaalta Kirillovkaan ole luopunut itsemurhan kautta Jumalaksi tulemisen-ideastaan [itsemurha näyttäytyy hänelle siten lähes korkeimmalta sakramentilta ellei suorastaan ihmiskunnan pelastamiselta].

Kirillov siis ajattelee, että Jumala on ihmisen keksintö kuolemanpelkoa vastaan. Ainut keino voittaa itse aiheutettu eksistentiaalis-metafyysinen kaipuu ja kauhu [Jumala ja/eli kuolemanpelko] on tappaa itsensä tietoisen harkitusti tämän päättelyn seurauksena.

Koska ihminen itse on Jumalan luonut, hän itse on silloin Jumala. Näin ollen ihminen voi myös voittaa riippuvuuden [johon on ajautunut] tästä antropomorfistisesta fantasiastaan tekemällä itsestään lopun. Tällä tavoin [Kirillovin logiikalla] ihminen itsemurhan aktissa todella muuttuu Jumalaksi.

Kirillov suostuu 'riivaajien' jäseneksi syystä, jota me pitäisimme mielipuolisena, mutta jossa K. itse näkee mahdollisuuden olla hyödyksi yleisen tietoisuuden vapautumiselle peloistaan. Stavroginin alkuperäinen luonnos-idea on hänelle vain pelkkä lähtökohta kehitellä 'dogmaattista ja jopa pelastavaa' ratkaisua ulos omista pakkomielteistään Jumalan suhteen.
*
Itse asiassa koko ultraliberaali anarko-terrori-liike on Stavroginin omaatuntoa vailla olevan suorastaan perverssin häikäilemättömän egoismin tuotos ja häntä jumaloivan Pjotr Verhovenskin masinoima huijausten ja väkivaltaisen provokaation kierre ilman mitään rakentavaa/järkevää suunnitelmaa, mutta vaikka Kirillov ymmärtääkin riskit, hän elää anarkistien jäsenenäkin omaa nihilismi-projektiaan - ei niinkään Stavroginin ja etenkin Verhovenskin riivausta.

Stavroginin aatteet juontuvat kieroutuneesti mutta yhtä kaikki eurooppalaisen valistuksen tieteellisen ateismi-sekularismin lähtökohdista - olihan hänen varhaisnuoruuden opettajansa Isä-Stephan Verhovenski - tuo liberalismin ja anti-venäläisyyden apostoli, joka sisäisti persoonassaan [myös sen] narsistisen heikkouden, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui eikä varsinkaan sitä, että tuli päästäneeksi pirulliset voimat liikkeelle opettaessaan huippulahjakasta psykopaattia.

Tosin Stavrogin vetäytyisi mieluummin syrjään ja yksinäisyyteen, koska alkaa tajuta oudon hulluutensa ja sen seuraukset, mutta katua hän ei osaa [häneltä puuttuu tyystin kyky empatiaan, vaikka onkin tarkka ihmistuntija] edes tunnustaessaan pedofilia-viettelyn mystikko-pyhimys Tiihonille. - Tiihon vihjaakin naulan kantaan, että Stavroginin tunnustus on hänen kauhistuttavan egoisminsa vielä kauhistuttavampi huipentuma - ja tämä sivallus osuu Stavroginin sisimpään, koska hän tunnistaa siinä itsensä ja raivostuu Tiihonille, jota ei arvannut ihan noin nerokkaaksi ihmissielun tuntijaksi.
*
Kirillov ajattelee absurdisti pystyvänsä kuolemallaan hyödyttämään kumouksellista ideaa [anarko-sosialismi, ateismi/nihilismi], josta Stavrogin [Othellon Jagoon verrattava pahuuden lähes ylimaallinen ruumiillistuma] on saanut hänet kiinnostumaan. Tästä syystä Kirillov suostuu auttamaan ryhmää ottamalla kontolleen liikkeen aatetta edistävän [Satovin!] murhan [muttei tekemään sitä] - aikoohan hän muutenkin ampua kuulan kalloonsa todistaakseen 'jumala-nihilisminsä' oikeaksi.

[Jos on olemassa alruistista nihilismiä, niin Kirillov on aika hyvä ehdokas sellaisen edustajaksi ;\?]

Jätän Kirillovin kuitenkin tässä vaiheessa asuntoonsa meditoimaan. Sitäpaitsi Riivaajien juoni vaatii jo muutenkin useamman pohdiskelun/katsauksen, joten jään sitä pohtimaan tykönäni. Onhan kyseessä 1800-luvun ehkä merkittävin aateromaani ja itse Kirillov Albert Camus'n Sisyfoksen myytissä lanseeraaman absurdin ihmisen paradigmaattisin tyyppi-esimerkki.

II
Alexei Kirillov:

Man has done nothing but invent God, so as to live without killing himself [. . .] I alone for the first time in history did not want to invent God. [. . .] Fear is man’s curse . . . But I will proclaim self-will, it is my duty to believe that I do not believe. I will begin, and end, and open the door. And save.
*
I must affirm my unbelief, for there's nothing higher for me than the thought that there's no God. The history of mankind is on my side. Man kept inventing God in order to live, so as not to have to kill himself. To this day, the history of mankind consists of just that. I am the first man in history to refuse to invent God. I want it to be known always.
...
I'll be the first and last, and that will open the door. And I'll save them. That alone can save people, and the next generation will be transformed physically. Because the more I've thought about it, the more I've become convinced that, with his present physical make-up, man can never manage without the old God.
*
'[H]ere are seconds—they come five or six at a time—when you suddenly feel the presence of eternal harmony in all its perfection. It's not of this earth, I don't mean by that that it's something heavenly but only that man, as he is constituted on earth, can't endure it. He must be either physically transformed or die. It is a clear, unmistakable sensation. It is as though you were suddenly in contact with the whole of nature, and you say, "Yes, this is the truth." When God was creating the world, He said, after each day's creation, "Yes, this is the truth, it's Good." It's not elation, really, it's simply joy.... If it lasted for more than five seconds, the soul wouldn't be able to stand it; it would have to disappear.

III
Alexei Nilych Kirillov is an engineer. He is a thorough nihilist, and has decided his own will is the ultimate reality. He means to commit suicide, and Pyotr Stepanovich means to use his suicide to further his revolutionary purposes. He is a "thoroughgoing madman", driven to such a state by his obsession with the belief that man can only stop living in fear of death when he rejects such fear to such an extent that he is willing to kill himself without any care. A man who can do this becomes the true God in Kirillov's view.
...
Stavrogin, who seems to find most people boring, takes an unusual interest in Kirillov and spends a lot of time talking to him alone in his apartment, more so probably than any other character, to try to understand his ideas. Kirillov appears to spend almost all day in his apartment alone thinking, such that whenever a character needs to talk to him, they can show up at his home and find him there, as in this humorous passage: "Pyotr Stepanovitch went first to Kirillov's. He found him, as usual, alone, and at the moment practicing gymnastics, that is, standing with his legs apart, brandishing his arms above his head in a peculiar way. On the floor lay a ball. The tea stood cold on the table, not cleared since breakfast." Later he states, "I want to put an end to my life, because that's my idea, because I don't want to be afraid of death." Kirillov infers that if one commits suicide, he directly rejects God's existence. - Kirillov – as a truly absurd character, is a major subject of deliberation in Camus' philosophical essay The Myth of Sisyphus.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Riivaajat
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Possessed_(novel)
http://shows.vtheatre.net/devils/characters.html
http://en.wikiquote.org/wiki/Fyodor_Dostoevsky
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://litthe.oxfordjournals.org/content/22/1/16.full.pdf

Kysyvä ei eksy tieltä, mutta hän ei koskaan pääse perille, sillä hän ei tiedä eikä tule koskaan tietämään, minne on menossa

Kuvakielto on iskenyt tähän blogiin, joten tulen jonkun aikaa käyttämään yksinomaan kielikuvia/kuvakieltä näkyjeni visualisoimiseen ja välittämiseen.

1
Kaikki uskonnot ovat oikeastaan yhtä älyttömiä tai syvällisiä, koska uskontojen tärkein peruspilari eli reaalisesti olemassaoleva, tapahtumia ulkopuolelta arvioiva kriteeri [Jumala] on illusoris-imaginaarinen uskomus.

Myös ja nimenomaan tämän ulkopuolisen kriteerin puuttumisen vuoksi [muuna kuin deskriptiivisenä sattuma-välttämättömyys-pelinä] esim. karman laki on a-teistisessa buddhalaisuudessa tautologista triviaa, jossa ihminen ymmärretään yksinomaan tekojensa konemaisena agenttina.

Mutta pelkkä tekojen syy-seuraus-ketju ei anna mitään pätevää kriteeriä sille, miten pitäisi käyttäytyä päästäkseen nirvanaan. Deskriptio kun ei selitä, miksi meillä ylipäätään olisi jokin velvoite, preskriptio tai intentio pyrkiä yhtään mihinkään.

Buddhalaisuudessa on tässä mielessä, logiikan tasolla, puurot ja vellit sekaisin, joskin saatan kyllä ymmärtää miksi, koska subjektilla [eli Jumalalla] ei ole mitään virkaa siinä systeemissä - -.

Oleellisia painotuseroja uskonnoissa löytyykin lopulta vain subjektin ontologisen statuksen ja ihmisen tahdon vapauden suhteen. Pelastumiskaavat hieman vaihtelevat, mutta idea on on aina sama: pääsy pois täältä maanpäällisestä helvetistä.

Tosin juutalaisessa luomiskertomuksessa materiaa ei pidetä luojajumalan virheenä tai pahantahtoisuutena kuten gnostilaisuudessa ja platonismissa.

Jo materian positiivisuus osaltaan implikoi juutalaiseen monoteismiin sisältyvän tieteellisen ja utilitaristisen ateismin, kun taas islam ratkaisi tämän ongelman ajautumalla toiseen mahdolliseen monoteismin suuntaan eli lakiuskonnollisuuteen [se oli epäkäytännöllinen ratkaisu, josta seurasi enemmän ongelmia kuin hyötyjä].

Teologisista pohdiskeluista voi kyllä oppia paljon sekä psykologisesti että loogis-filosofisesti [ja kokonaisvaltaisemmin kuin tieteessä], mutta eiväthän ne pohdiskelut sinänsä mitään ratkaise, koska 'kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat ihmisessä eronneet toisistaan [Heidegger]'.

Heideggerin ajatus merkitsee minulle analogisesti samaa kuin Jumalan ja ihmisen välinen ero, jota ei voi sovittaa mitenkään, ellemme sitten usko Jeesukseen välittäjänä ja pelastajana - Kristuksena.

Toisaalta juuri tämän vuoksi minä valitsen kristinuskon enkä buddhalaisuutta: koska se puhuu subjektista ja subjektin nihilistisestä tilasta/tilanteesta ihmisen ja Jumalan välisenä katkoksena ja/tai jännitteenä.

Subjektin kysymisen [ylipäätään kaiken reflektion] mahdollisuus ja paradoksi syntyy nimenomaan äärimmäisestä jännitteestä ja/tai katkoksesta Jumalan [todellisuus, oleminen absoluutti, ikuisuus jne.] ja ihmisen välillä.

Paradoksi  on siinä, että kysymisen mahdollisuus kumoaa aidosti oikean vastauksen mahdollisuuden [synteettisenä eli empiirisenä apriorina] jo senkin vuoksi, että jos vastaus olisi olemassa/annettu, kysymys olisi aina jo turha [paitsi loogisissa päättelyissä, jotka tietenkin ovat joko tautologiaa tai pyörivät kehässä elleivät sitten sitoudu johonkin auktoriteettiin - Jumalaan tai tiedeyhteisöön].

Me kysymme ja olemme subjekteja, koska emme tule milloinkaan tietämään - - . Tietämättömyys [negatiivinen tieto] mahdollistaa subjektiuden - ei mikään [positiivinen] tieto.

Sen sijaan siellä, missä Jumalan ja subjektin välillä ei ilmene ontologista kuilua, ovat asiat ontologisesti ongelmattomia [ikäänkuin kunnossa] eikä siellä pitäisi puhua subjektista yhtään mitään - kuten ei Jumalastakaan - ei suhteellisessa tai missään muussakaan mielessä.
..........
Buddhalaisuuden 'suhteellinen minuus' ei sano minulle käsitteellisen ajattelun tasolla mitään [ja ei-käsitteellistä ajattelua voi pitää lähinnä oxymoron'ina], vaikka ymmärränkin, että sillä tarkoitetaan puhtaasti fenomenaalista entiteettiä.

Silti subjekti on hiukan enemmän kuin pelkkä 'haihtuva ilmiö', koska se ainoana olentona tässä tunnetussa todellisuudessamme pystyy kysymään kysymisensä mieltä kysyjänä: - siis sellaisen kysymyksen, jonka mielekkyys on vähintäinkin kyseenalainen ja itse asiassa täysin tarpeeton sen evoluution kannalta, joka ihmisen on synnyttänyt.
........
Suosittelisin buddhalaisille jälleen seuraavaa maksiimia: Mistä ei voi puhua käsitteellisesti selkeällä tavalla, siitä pitää vaieta - lopullisesti.

Wittgenstein tosin tarkoitti käsitteellisellä selkeydellä Tractatuksessa luonnontieteellisten käsitteiden semanttista verifioitavuutta, mutta minulle 'riittää' oikein hyvin kantilais-hegeliläinen [transsendentaalis-dialektinen] rationalismi.

Sitäpaitsi Wittgenstein tajusi ja myönsi nopeasti, ettei mainittu vedenpitävä tieteellis-semanttinen verifikaatio ole mahdollista kuin metafysiikkana. Semantiikkaa ei voi ilmaista propositionaalisessa muodossa vaan se jää lausumattomaksi.

Tietenkään luonnontiede ei tarvitse mitään semantiikkaa toimiakseen [päinvastoin]: kunhan vain mittaillaan, lasketaan ja kuvaillaan - siinä kaikki.

[Mutta tällainen maailmankuva on ajattelun pinnallisuudessa ja köyhyydessä ainakin  minulle paitsi 'boring as hell' myös kuin market, jossa myydään jotain taas kerran uutta cocacola-merkkiä tai kuin lääketehdas ( kuin Aalto-yliopisto erotuksena oikeasta tieteestä), jossa kehitellään naisille omaa viagraa lääketieteellisiin syihin vedoten (vrt. huumekauppa)].

2
Jos predestinaatio hyväksytään, kuten kalvinismi tekee, ne, jotka korottavat oman menestyksensä merkiksi pelastettujen joukkoon kuulumisesta, tekevät pilkkaa paitsi dogmistaan myös Jumalasta.

Toki predestinaation Jumala on ikäänkuin ihmisiä kiusaava kusipää, koska hän on valinnut pelastuvat jo etukäteen, eikä kukaan [ainakaan uskova] luultavasti voi elää ahdistumatta tilanteessa, jossa on mahdotonta tietää yhtään mitään omasta [kuten ei muidenkaan] pelastumisesta tai vaikuttaa siihen.

Tässä mielessä karman lähtökohta on lähellä kalvinismia: ei tiedetä, mutta uskotellaan, että tiedetään edes jotain pelastukseen johtavasta tiestä [höpöhöpö sanon minä].

Silti jotkut pelastuvat predestinaatio-opin mukaan, ja silti jotkut kai pääsevät nirvanaan karman lain jättilottopotin osuessa kohdalle.

Mutta koska on sietämätön ajatus, etten itse ehkä pelastukaan, niin yhtäkkiä pelastus selitetäänkin riippuvaiseksi omien tekojen menestyksellisyydestä. Buddhalaisuus taipuu samaan ajatukseen, vaikka karminen lottomylly lopulta pyörittääkin kohtaloani, miten tahtoo.

Tällä tavoin äärimonergistinen predestinaatio kääntyy pelagiolaisuudeksi ja karman laki onnekkaasti [fatalistisesti] jälleensyntymän kiertokulun loppumiseen [huonompiakin silmänkääntötemmuja on toki nähty - haha].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Trooppi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikonoklasmi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenalismi

Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä

Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulussa Johannes Kastajan sormi osoittaa kuollutta Jeesusta. Johanneksen pään viereen Grünewald on kirjoittanut sanat: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. - Jumala ei siis ilmesty maailmassa. Jumalaan voi vain viitata osoittamalla kuollutta Jeesusta: 'Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä'. - Kuollut Jeesus ilmaisee ihmisen ja Jumalan rajaviivan - tangentin, jossa Jumala sivuaa maailmaa samalla kun hän ikuisuutena synkronisen pistemäisesti lävistää ajan ikäänkuin ylhäältä alas.

1
Jos evoluutio toteuttaa jotain periaatteellista funktiota pyrkien siten johonkin päämäärään [oltiinpa tuon päämäärän mielestä ja merkityksestä mitä mieltä tahansa], se toimii tietyn arvon mukaan, sillä toiminta, jolla on perimmäinen suunta ja pyrkimys [lajin yksilöihin sisältyvän geneettisen informaation kopioitumisen varmistaminen uusissa yksilöissä], voidaan luokitella arvoksi itsessään vaikkei välttämättä ihmiselle arvokkaaksi.

Geenin kopioitumispakko on siis luettavissa evoluution perimmäiseksi arvoksi. Tässä asetelmassa arvo ja tosiasia eivät ole ristiriidassa keskenään.

Evoluution asettaminen vastakkain revoluution kanssa puolestaan on hiukan samaa kuin asettaisi rikkaat ja köyhät vastakkain.

Mutta jos tuollainen [rasistinen] vastakkainasettelu on ikäänkuin biologisen todellisuuden funktiivinen arvo ja/tai päämäärä, niin silloin evoluutiota pitää vastustaa, sillä evoluutio ei tajua itseään, mutta ihminen tajuaa, koska on astunut itsereflektiivisyydessään evoluution ulkopuolelle.

On siis asetuttava tätä eriarvoistavaa arvo-tosiasiaa vastaan, ellei halua evoluutio-hybriksen nimissä tunnustautua 'luonnonmukaiseksi' rasistiksi [tahtoipa tuota rasisimia sitten henkilökohtaisesti tai ei].

Jos ihmisen abstrakti ja luova ajattelu olisi jäänyt sille tasolle, mitä Ironmistress edustaa, mitään filosofisia ongelman asetteluja tai ajattelujärjestelmiä ei olisi koskaan syntynyt eikä kukaan pohtisi vakavasti oikeudenmukaisuuttakaan, sillä nämä ihmismielen kognitiiviset ja [myös metatason] abstraktin ajattelun mahdollistavat ominaisuudet ja kyvythän eivät ole evoluution perimmäisiä arvo-tosiasioita, koska evoluutio ei niitä toteutuakseen ja toimiakseen tarvitse.

Toisin sanoen evoluution arvolähtökohta ei tarvitse sitä, joka kysyy, miksi ihmiselle on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä järjestään. Eihän jäniskään kysy, miksi sille on evolutiivista hyötyä talttamaisista etuhampaistaan. Se vain rouskuttaa porkkanaa, niinkuin pitääkin. Käyttöä vartenhan ne talttahampaat sen suussa törröttävät.

Silti evoluutiossa kehittyi laji [joko vahingossa ja/tai evoluution virheenä], jonka edustaja kysyy evoluution ja mikä tärkeintä kysyjän itsensä merkitystä niin osana evoluutiota kuin irrallaan siitä.

Filosofi on jokainen kysyvä yksilö kysymässä kysymisensä mieltä maailmassa, joka ei tarvitse sellaista kysymystä eikä voi vastata siihen [koska tämä kysymys osoittaa maailman ja evoluution ulkopuolelle; - sen vuoksi yhtä aikaa ei-mihinkään ja kysyjään itseensä], merkitsee subjektiivisen tyhjyyden kokemuksen kyvyn alkua [subjekti voi ymmärtää tyhjyytensä vain vieraantumisen, lankeemuksen kautta: kysyvänä, käsitteillä ajattelevana].

Tämä lajin kannalta ilmeinen evolutiivinen etu on [kuten sanottu} samalla myös täysin tarpeeton evoluutiolle.

Geenin sokea kopioitumispakko jo itsessään ajaa lajeja tuhoon samalla, kun uusia kehittyy tilalle [tai ainakin kehittyi], mutta [evoluutiota palvelevan] kysymisensä mieltä kysyvä olio päätyy lopulta myös intellektuaaliseen tuhoon [nihilismiin] - jumalien ja nirvanoiden kanssa tai ilman.

Ihmiskunnan uskontojen ja ajattelujärjestelmien historia on nihilismin historiaa. - Ensin arvaamaton luonto ja olemisen tyhjyys täytettiin lepyteltävillä luonnonhengillä, sitten jumalilla tai nirvanalla, lopulta vain yhdellä Jumalalla tai metafysiikalla [Platonin ideat ja Aristoteleen substanssi]. Tämän jälkeen kaikki nuo illuusiot tuhottiin kriittisellä [anti-]filosofialla ja [luonnon-]tieteellä].

Tässä prosessissa viimeisetkit luonnolliset arvot osoittautuvat lopulta sekä itsetuhoisiksi että substantiaalisesti tyhjiksi [myös subjekti].

Loppuun asti viety metodinen epäily tuhoaa kaiken varmuuden ja viimein jopa oman pätevyytensä, koska se menettää metodisen perustansa, joka rakentuu paradoksaalisesti juuri kumottaville varmuuksille. Kun mitään kumottavaa ei enää ole, ei ole myöskään mitään Humen lakia - vain pelkkä oleminen ja tapahtuminen.

Humen giljotiini kaatuu performatiivis-tyyppiseen ristiriitaan, minkä kaatumisen jälken ilmenee vain fenomenaalinen yksilö [ohimenenevä, subjektiivinen ilmiö] kysymässä ei-mitään ei-mihinkään perustuen ei-missään ei-milloinkaan - pelkkä aktuaalis-punktualistis-solipsistinen piste - välähdys, joka häviää kuin sammuva hehkulamppu hehkulangan katketessa: Jumala ja ihminen yhdessä silmänräpäyksessä - actus purus ikuisuuden Tapahtumana.

Ainoa todellinen [vapaa] olio, joka jäi jäljelle, on siis oman kysymisensä mieltä kysyvä ihminen - katoava, tyhjä olio, jonka traaginen sankaruus on siinä, että hän [ennen tuhoutumistaan] ylitti evoluution deterministisen pakkopaidan sanomalla sille EI!

Sitäpaitsi miksi elämä olisi kuolemaa arvokkaampaa? Mikä on se auktoriteetti, joka vaatii meitä elämään? Mistä se saa legitimaationsa? - Vastaus: ainoastaan meidän kuolemanpelostamme eli heikkoudestamme olla sanomatta elämälle Ei Kiitos! - - Ja silti [huolimatta siitä sanommeko ei tai kyllä] lajimme tulee tuhoamaan itsensä juuri siksi, että toteuttaa evoluutiota - liian hyvin.

Evoluutioon sisältyvä ainoa arvo: sokea kopioitumispakko on kiellettävä. On siis vietävä nihilismi äärimmäisyyksiin. Ihmisen on lopullisesti otettava Jumalan/evoluution paikka, koska hän on noussut sen/niiden yläpuolelle.

Tämä on minun yli-ihmisyyttäni. Se on kykyä sanoa ajalle ja maailmalle EI, jossa intentoituu ikuisuudelle osoitettu KYLLÄ. Se on pyrkimystä ylittää evoluution sokea kopioitumispakko ja asettaa sille rautaiset rajat. Se on tahtoa valtaan par excellence antamalla olemiselle mieli puhtaassa aktissa - Tapahtumassa [barthilais-heideggerilais-badioulais-zizekiläisessä merkityksessä].

2
Jos tämä perimmäinen epäily ja kielto merkitsee osaltaan myös sitä, että ihmiset ajautuvat keskinäisiin antagonismeihin, niin ainakaan he eivät silloin tuudittaudu johonkin kapitalistiseen hyssyttelyyn, jonka etiikka perustuu välinpitämättömään tolenranssiin ja almujen antoon [halveksuntaan ja sääliin] - toisin sanoen itsetyytyväiseen illuusioon oikeudenmukaisuudesta, vaikka todellisuudessa tultaisiinkin silloin vain pönkittämään systeemiä [kapitalistista evoluutiota], joka erittäin ovelasti ylläpitää lakien ja ihmisoikeuksien paperikulisseihin piilotettua julkeaa rasismia sisällöllisellä double-talkilla.

Moraalisesti rehellisempää on siis olla avoimesti ja jopa groteskisti rasisti samalla kuitenkin syntisyytensä tunnustaen piilottamatta mieltä kalvava taipumus halveksimiensa ihmisten rasistis-tyyppiseen arvottamiseen lakien ja oikeuksien epistemologisesti tyhjällä mantralla, joka ei pysty erottamaan sisällöllisesti toisistaan edes altruismia ja egoismia - ei ainakaan sub specie aeternitatis - ikuisuutta silmällä pitäen.

Ja koska näin on - sisällöllisesti oikeudenmukaiseksi koettu oikeus pitää ottaa - jopa väkivalloin, koska sitä ei vapaaehtoisesti anneta - varsinkaan Wall Streetiltä, joka on Friedrich Hayekin seuraajien [Chicagon taloustieteen tyttöjen ja poikien] eli kulttuuristen arvokonservatiivien [mikä konservatismi rakentuu suurella rahalla ostetulle muka-sivistykselle - esim. kalliille taideharrastukselle] mutta markkinavoimien suhteen ultra-liberaalien ja ultra-monetarististen rahafasistien - noitten evoluutio-kapitalismin iljettävimpien vampyyrien pääpeliluola.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Isenheim_Altarpiece
http://www.espoonseurakunnat.fi/leppavaara/arto-vallivirta%3Bjsessionid=0A70535163973AE456906B63458DAD94?p_p_id=33&p_p_lifecycle=0&p_p_state=normal&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-2&p_p_col_count=1&_33_struts_action=%2Fblogs%2Fview&_33_delta=1&_33_keywords=&_33_advancedSearch=false&_33_andOperator=true&_33_cur=5
http://en.wikipedia.org/wiki/Performative_contradiction
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoisuus
http://herkules.oulu.fi/isbn9514251105/html/x752.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_von_Hayek

Ota Jeesus sydämeesi se sanoi - ja se hymyili

Tule Siiri. Lähdetään etsimään oikeaa Jeesusta. Mä menen jo.
*
Ennenkuin paljastan liberaaliteologian illusorisen luonteen, soitan Tuomari Nurmion kappaleesta Rion satamassa rauhoittavan version, jonka esittää mystinen folk-bändi Kelluva lelu [google ei tiedä siitä mitään ja tuubikin vain jämät].
*
http://www.youtube.com/watch?v=O_Zdz_EIiEk&feature=related
Kelluva Lelu - Rion satamassa [volyymit kaakkoon, niin saatte tähän virteen lisävauhtia]

[Rion satamassa!  - säv./san. Hannu 'Tuomari' Nurmio]

Apina tanssii varjonsa kanssa
kettinki kaulassaan
Se keräs rahaa mukiin
ja kolikot kilisi
Mut posetiivia veivas taiteilija
kun sitä huvitti tehdä niin
Se tuhlas suuria säveleitä
ja Rion satamassa tuhlaa friidut

Seteleitä

Apostoli tuli kadulla vastaan
ilosanoma huulillaan
Ota Jeesus sydämeesi se sanoi
ja se hymyili
Mä olin niin maassa niin maassa
se oli kai taivaassa
Siellä ihanat enkelit venttaa meitä
ja Rion satamassa venttaa friidut

Seteleitä

Ison diilerin sormi painaa
taskulaskimen nappulaa
Armeija kaatuu kuraan
kaupunki katoaa
Se ostaa myy ja vaihtaa
lainaa ja varastaa
kuumia kivääreitä
ja Rion satamassa friiduja

ja Seteleitä
*
http://lirama.net/song/233820
http://videos.onepakistan.com/pktube/Kehtolaulu/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomari_Nurmio

Luterilainen kirkko hajaannuksen tilassa

Hajottavatko nämä, patriarkaalista äiti-Räsästä vastaan protestoivat, vapaasti elävät tyttäret Suomen luterilaisen paperikirkon [dogmaattisen korttitalon]?
*
[Kielimafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo:23.15]

Alkuperäinen luonnos oli kirjoitettu poleemiseksi kommenttipäreeksi Finnsanitylle hänen päreensä Homofobian uskonnolliset syyt [18.10] erääseen tekstikohtaan [ks. sitaatti]. - Lopullisesta versiosta tuli huomattavasti laajempi.
*
Finnsanity oivalsi: 
(* Päivi Räsänenkin on patriarkaalinen johtaja miehekkäällä tuomarin roolillaan uskonpuolustajana - ja saa siten kristityn naisen roolistaan epätavanomaista korotusta. Puolustaa tiukkaa seksuaalihierarkiaa mutta ylittää sen puolustustyöllään.)

I
Aivan oikein. Päivi Räsänen on tai ainakin edustaa patriarkaalista uskoa. Kirkon nykysuosion hinnalla.

Sinä Finnsanity sen sijaan edustat androgyynis-feminiinistä eli reaalis-imaginaarista uskonnollisuutta [ks. päreeni Oikosulku], jossa emansipaatiosta on tehty autuaaksi tekevä mystinen oppi ja auktoriteettikammo korotettu fundamentaalisen dogmin asemaan.
*
Tilanne luterilaisessa hajaannuksen kirkossa näyttäytyy minulle melko selvältä. Joko kirkko on opillisesti ja ihmiskäsitykseltään yhtenäinen tai sitten se ei sitä ole vaan muuttuu opillisesti selkeän ja vahvan sanoman omaavasta instituutiosta valintamarketiksi ellei peräti kirpputoriksi.

Pluralisoituminen [pirstoutuminen, lahkolaistuminen] näennäisesti yhtenäisen instituution alaisuudessa ei kuitenkaan lisää demokratiaa eri ryhmien kesken vaan ajaa ne eristyneisyyteen toisistaan, mikä vain ylläpitää kytevää rasismia - nyt vain liberaalimmassa mutta samalla välinpitämättömämmässä organisatorisessa konstellaatiossa.

On umpiliberaalien harhaa luulla, että muodollinen toleranssi laukaisisi tuosta vain hajoamisuhan alla elävän kirkon perimmäisen jännitteen ja pelastaisi sen ajautumisesta kohti lopullista hajoamista tai ainakin kohti opillisen ytimen täydellistä hämärtymistä, mikä prosessi merkitsee kirkon identiteetin murtumista ja vesittymistä. Jäljelle jää lahkojen kaaos.

Päivi Räsäsen [Kansanlähetysopiston rehtori Niilo Räsänen ei ymmärtääkseni ole sukua minulle; en ole varma] katalysoima räjähdys oli vain ajan kysymys. Luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa: separatismia, partikularismia ja sekularismia.

Suomalaiset kansankirkon jäsenet kuitenkin luulevat, että yksi ainoa ja sama kirkko voi ottaa kaikki mahdolliset elämänmuodot tasavertaisesti vastaan, mutta siinä he erehtyvät.

Kirkko on erotteleva ja hierarkinen valtakoneisto samalla, kun se yrittää olla kaikki ihmiset huomioon ottava empatialaitos. Tämä lienee kirkon, kuten kaikkien poliittis-tyyppisten systeemien ikuinen dilemma, jota ne eivät koskaan pysty kunnolla ratkaisemaan.

En siis ole liberaaliteologian ystävä vaan pikemminkin barthilainen. Toisaalta olen myös ateisti, vaikka kuulunkin ortodoksiseen kirkkoon.

Jos luterilainen kirkko ajautuu nyt suureen hajaannukseen, niin olen siitä vain erittäin tyytyväinen. Hajaannus kun osoittaa kaikkein selvimmin liberaali-kristillisen yhteisöllisyyden ambivalentin tilan sekä erityisesti Suomessa että yleisesti jo Lutherista alkaen vaikuttaneena reformaation sisäisenä [sen dogmatiikkaan implikoituneena] jännitteenä, jonka varassa mikään olennaisimmat kristilliset tunnusmerkkinsä säilyttämään pyrkivä universaali kirkko ei voi kestää loputtomiin.

Hajaannus olisi kirkon johtoporukalle - miksei myös kaikille luterilaisiksi itseään nimittäville tapa- ja muka-kristityille tavallaan ihan oikein. Joutuisivathan he paljon suoremmin tutkistelemaan todellisuutta [että se on muuttunut] ja itseään [kysyen mitä he todella haluavat ja voivat saada kirkolta ja sen opilta], jos oman uskonjärjestyksen ja -järjestelmän perustukset ovat hajoamassa jalkojen alta.

Rakentakaapa sitten 'puhdistavan' hajaannuksen jälkeen kirkko, joka on yhtä aikaa paitsi absoluuttisen tasa-arvoinen myös opillisesti sekä hengellisesti uskottava - ja mieluummin juuri kristillisesti uskottava, vaikka sillä asialla ei enää taida olla niin kovin suurta merkitystä. - Kunhan vain saadaan häät ja muut bileet järjestettyä. Kunhan vain päästään kaikki osallisiksi tietystä, brändiksi muuttuneesta kaupallisesta spektaakkelista. Uskolla ei niin väliä. Kunhan hänes on. Pääasia että on kivaa [ikäänkuin kirkko olisi jonkinlainen sirkus].

Sellaista kirkkoa, joka sopii kivuttomasti kaikille ei ole olemassakaan - eikä tule olemaan. - Ellemme sitten käänny itsehillintäänsä pakahtuvaan buddhalaiseen päänrauhoitus-kulttiin, jossa pyritään luopumaan kyvystä/taipumuksesta ajatella egoistis-kriittisen [dialektisen] rationalismin lähtökohdista ja jauhetaan jotain tyhjää tautologiaa nimeltään karman laki.

Kaikkien ihmisten tarpeet ja toiveet täyttävä kirkko löytyy enintään utopioista [mutta onko kirkon pääasiallinen tehtävä ylipäätään olla vain kritiikitön anteeksianto-automaatti?]. Toisin sanoen ei ole myöskään olemassa sellaista kristinopillista teologiaa, joka ei sortaisi jonkun ihmisen erityistarpeita vai pitäisikö sanoa [etu-]oikeuksia [kirjoitan 'pan-empatia-logisesta' kaikki pelastuvat-opista myöhemmin].

Suurin eroajaryhmä eli [jotain mystistä] emansipaatiota tavoittelevat biletysnaikkoset eivät näytä ymmärtävän näitä tosiasioita [eivätkä ne kyllä helppoja tajuta olekaan - kenellekään] vaan närkästyvät Päivi Räsäsen eli vanhemman, autoritaarisen ja holhoavan äitihahmon homo-kriittistä, abortin ja avioliiton ulkopuolisen seksuaalisuuden suhteen tiukkapipoista linjaa (*), joka [RR:n provokaatio!] on silti - äärikonservatiivisesta ja epäkäytännöllisen moralistisesta komentopolitiikastaan huolimatta - oikeassa sen suhteen, mitä kirkko-instituution opilliseen integraatioon tulee [vaikka en PR:n tiukkapipoisuutta hyväksykään].

Kaikkea ei voi saada. Ja jos saisikin, ei lopputulos ole välttämättä lainkaan se, mihin pyrittiin [ks. aiemmin pluralismista ja toleranssista kirjoittamani teksti].

(*) Lisään vielä, että luultavasti kukaan mies ei olisi saanut aikaan näin massiivista reaktiota - ei ainakaan naisissa, joiden [stereotyyppinen] suhde miesauktoriteetteihin on sekä totteleva, jopa halveksivan ylenkatsova että vetoava - yhtä aikaa! - - Päivi Räsänen sen sijaan näyttäisi harvinaisen radikaalilla tavalla aktivoivan etenkin nuorempien naisten äitisuhteen traumat, mikä on itse asiassa melko harvinaista. Pojat kyllä asettuvat usein isiään vastaan, mutta tyttöjen aggressio äitiä kohtaan on jo huomattavasti tukahdutetumpaa. - Nyt tuo patoutunut, tukahdutettu viha [ressentimentti] näyttäisi purkautuvan lähes hysteerisellä voimalla.

II
Itse suorastaan toivon luterilaisen kirkon hajaannuksen lisääntymistä kahdesta - toisiinsa nähden ehkä hieman ristiriitaisesta syystä.

1) luterilainen kirkko kuten sanottu näyttäytyy minulle alunperinkin hajaannuksen, hihhuloinnin, pinnallisen rakkaus-retoriikan ja maallistumisen kirkkona, joten tällaisen instituution ajautuminen hajaannuksen tilaan olisi pelkästään looginen seuraus sen liberaaliteologisista lähtökohdista.

2) a) joko luterilaisuus omaksuu opillisesti tietyn linjan, ottaa riskin, että menettää satoja tuhansia jäseniä mutta pysyy dogmaattisesti kasassa - tai b) että se muuttuu 'kaikki käy'-market-kirpputoriksi, joka katsoo tärkeimmäksi tehtäväkseen toimia bisnes-henkisesti spektaakkelien järjestäjänä kaikille ihmisille - sulkien totaalisti silmänsä siltä, mitä nuo ihmiset oikein elämässään edustavat, tekevät ja ovat [kaikki saavat bilettää ja kaikki pelastuvat (mikä merkitsee käytännössä, että millään ei ole mitään väliä)].

Ensimmäinen kohta perustuu siihen, että liberaalinen teologia osaltaan on johtanut kirkon tähän hajaannuksen tilaan. - Toisessa kohdassa taas lähdetään siitä, että liberaaliteologian pinnan alla koko ajan vaikuttanut konservativismi [etenkin naispappeuden ja homoliittojen vastustus] edustaa dogmaattisesti kirkon vuosisataisen ihmiskäsityksen ja itseymmärryksen linjaa, josta luopuminen johtaa vähitellen myös luopumiseen tietyistä muista perustavista opillisista periaatteista tai ainakin se merkitsee niiden vesittymistä.

Mutta juuri kirkollisen perinteen säilyttäjien eli kanonien ja kristillisen Jumalan armon ilmentäjien eli sakramenttien [kasteen ja ehtoollisen perimmäisiä sakramentteja lukuunottamatta] roskikseen heittohan oli myös jo Lutherin alkuperäinen tavoite, mikä 'puhdistustyö' kuitenkin automaattisesti - ikäänkuin omalla painollaan [kuin tappi olisi otettu irti veneen pohjasta] alkoi upottaa itse vastavalmistunutta uutta venettä - luterilaisuutta.

Luther itse kuitenkin ajatteli naivisti, ettei toiminnallaan ja periaatteillaan halua hajottaa kirkkoa.

Tuohon en voi todeta hämmästyneenä muuta kuin, että Lutherilta näköjään puuttui kykyä ymmärtää sitä, mihin teologia [huom. - en sanonut armo ja rakkaus] lopulta perustuu [loppuun asti pohdittuun ja yhtenäiseen teologiseen dogmatiikkaan], ja kun tuo perusta hajoitetaan, hajoaa myös kirkko instituutiona - ennemmin tai myöhemmin - ei paukahtaen vaan kitisten, kuten [angli-]katolinen konservatiivi T.S.Eliot kirjoitti runossaan Ontot miehet.

Luterilais-reformatorinen perinne on sisäisesti ontto eli pluralisoitunut ja sekularisoitunut [siitä puuttuu pyhyyden läsnäolo]. Luterilaisuus julistaa patologista kaksoissidosta eli uskovan tahdon sadomasokistisesti murtavaa pelastusoppia [ja tästä huolimatta tai juuri tämä takia Lutherin soteriologiassa on tiettyä paradoksaalista selväjärkisyyttä - ja tästä huolimatta esim. Karl Barth on teologinen nero].
*
Vaikka olenkin teologiasta erittäin kiinnostunut [enkä vain tiedollisesti vaan henkisesti (huom. - en sanonut hengellisesti)] ortodoksiseen kirkkoon kuuluva ateisti [joka tietyistä vaikuttimista johtuen ei ole eronnut tuosta kirkosta, vaikka siihen liittymisen ja kuulumisen tärkein syy ei enää 'vaikutakaan' hänen elämässään], jolle kirkollinen elämä ei silti käytännössä merkitse juuri mitään, niin paljastan tämän kommenttipuheenvuoron lopuksi omasta kirkko-instituutioon liittyvästä asenteestani sen verran, että mikäli ortodoksinen kirkko hyväksyisi naispappeuden, eroaisin siitä silloin välittömästi.

Jos ortodoksinen kirkko hyväksyisi tämän jälkeen sukupuolineutraalit avioliitot, ei sillä taas olisi enää mitään merkitystä minulle, koska olenhan jo eronnut kirkosta.

Ylipäätään olen käytännössä ei-kirkollinen ja ei-uskonnollinen individualisti, joskaan en välttämättä pidä positiotani mitenkään tyydyttävänä. - Miten paljon joskus kaipaankaan sekä älyllistä että emotionaalista yhteyden tunnetta, jonka voi kokea juuri olemalla osallinen kirkon  toiminnasssa.

[Älkää ottako tiettyjä kärjistyksiäni aivan kirjaimellisesti. Minulla on nimittäin se perusvakaumus, että ilman strategisia asetelmia [parallakseja] aito rehellisyys ei ole edes mahdollista. - Minun kanssani voi kuitenkin neuvotella, jos kestää tylyn tyylini. En ole sisimmältäni täysin paha ja konservatiivinen ihminen - en pysty siihen - olen toki yrittänyt ja yritän kai ajoittain edelleenkin - ;\]
*
Tarkoitukseni on kirjoittaa täsmällisemmin tästä aiheesta työnimellä 'Liberaaliteologian viimeinen harharetki'.
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/10/homofobia-uskonto-seksuaalisuus.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/10/oikosulku.html
http://www.oulunseurakunnat.fi/uskojakirkko