Helle ja ukkonen

http://en.wikipedia.org/wiki/Thunderstorm

Helle jatkuu

*

http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/hurja-ennuste-mikkelin-seudulle-helle-jatkuu-koulujen-alkuun-183341

Helle

*

http://yle.fi/uutiset/helle_voi_olla_riskiryhmille_hengenvaarallinen/5383655

Rationaalinen psykopaatti

Mainoksia pidetään informaationa, johon sisältyy suosittelu ja suostuttelu. Itse asiassa mainokset pyrkivät manipuloimaan ja tavallaan hypnotisoimaan ihmisiä ostamaan tuotteita. Itse en pidä mainoksia pelkästään suosituksina vaan röyhkeimmillään häpeämättömänä tunkeiluna ihmisten kaikille elämänalueille. 

.

Psykopaatteja on vaikea hypnotisoida ja manipuloida. Olisiko siis psykopaatti perimmäinen mutta lausumaton ja tarkoin varjeltu totuus rationaaliseksi valitsijaksi mystifioidun kuluttajan tyypistä? Kyseessä on järkeään harkitusti käyttävä ihminen, jota ei ole helppoa kusettaa ja hämätä ja joka toimii itse asiassa saman kusetuslogiikan mukaan kuin suurinta mahdollista voittoa tavoittelevaa toimijaa palveleva mainosmarkkinointi?

.

Eikö jo pelkästään tämä paradoksi tai pikemminkin kaksoisstandardi ja tekopyhä valhe kerro siitä, minkälainen motiivi ja moraali sisältyy ei ainoastaan mainosmarkkinointiin vaan ylipäätään kapitalismiin? Sen tarkoitus on aina de facto huijata eikä sitä voi vastustaa kuin tyyppi, joka itse narsistisesti [vasta]manipuloi kanssaihmisiään. 

.

Tällaisesta asenteesta ja asetelmasta löytyy hyvin vähän mitään eettisesti arvostettavaa.
.
PS. Jos ihmiset ihan oikeasti ovat kerta kaikkiaan niin tyhmiä ja halujensa vietävissä, ettei heitä voi olla kusettamatta, ei oletusta rationaalisesti valitsevasta ihmisestä voi silloinkaan tehdä kuin sellainen saalistaja, joka haluaa käyttää ihmisen hölmöyttä hyväkseen rationaalisen valinnan imartelevaan mutta valheelliseen periaatteeseen vetoamalla.

Entä jos kangastuskin katoaa?

Kun lähteet kuivuvat, ihmiset yrittävät juoda kangastuksesta. 

Charles Ryder Evelyn Waugh'n romaanissa Mennyt maailma.

*

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2285652

http://en.wikipedia.org/wiki/Evelyn_Waugh

http://fi.wikipedia.org/wiki/Evelyn_Waugh

Tietoisuus ja Midaksen käsi

Tietoisuus on kuin Midaksen käsi. Kaikki, mihin tietoisuus tarttuu, muuttuu välineeksi johonkin päämäärään ja näännyttää omistajansa loputtoman kysymisen nälkään.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Midas

http://fi.wikipedia.org/wiki/Midas

Our sacred writ is advertising, our piety is shopping, our highest devotion is private choice

‘Late modern society is principally concerned with purchasing things, in ever greater abundance and variety, and so has to strive to fabricate an ever greater number of desires to gratify, and to abolish as many limits and prohibitions upon desire as it can. Such a society is already implicitly atheist and so must slowly but relentlessly apply itself to the dissolution of transcendent values. It cannot allow ultimate goods to distract us from proximate goods. Our sacred writ is advertising, our piety is shopping, our highest devotion is private choice. God and the soul too often hinder the purely acquisitive longings upon which the market depends, and confront us with values that stand in stark rivalry to the only truly substantial value at the center of the social universe: the price tag.’

― David Bentley Hart, The Experience of God: Being, Consciousness, Bliss

Usko edellyttää tietoa, tieto uskoa

Sinä päivänä, jolloin tiedämme mitä Jumala on, muutumme itse Jumalaksi [‘trad.’]

*

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta?start=30

Anteeksianto on sittenkin mahdollista

Vihollisilleen tulisi antaa anteeksi, mutta ei ennen kuin heidät on hirtetty  [Heinrich Heine]

*

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta?start=50

Joskus erimielisyydestä on hyviä seurauksia

Those people who tell me that I'm going to hell while they are going to heaven somehow make me very glad that we're going to separate destinations [Martin Terman]

*

Omistan tämän aforismin mm. Ironmistressille.

*

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta?start=40

Pidin optimismia joko typeryytenä tai fanatismina, kunnes luin tämän

Koska elämällä ei ole tarkoitusta, emme voi epäonnistua [Arno Kotro]

*

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta?start=10

Päivän aforismi

Elämä on ilon harha [Vexi Salmi]

*

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2288303

Sibelius, sinfonia nro. 5

.

Sibelius, sinfonia nro. 5 Es duuri opus 82, Herbert von Karajan, Berliinin filharmonikot

*

Jean Sibeliuksen sinfonia nro 5 Es-duuri op. 82 on vuonna 1919 valmistunut kolmiosainen teos sinfoniaorkesterille. Sinfonia on yleisilmeeltään valoisa ja luonnonläheinen ja siten täydellinen vastakohta Sibeliuksen neljännen sinfonian introverttisuudelle. Sibeliuksen itsekritiikki alkoi kuitenkin kasvaa, ja teoksen luomisprosessi oli tuskallinen. Säveltäjä laati teoksesta kolme eri versiota. Ensimmäinen versio valmistui vuonna 1915. Sibelius johti version kantaesityksen 50-vuotisjuhlillaan 8. elokuuta^[1]. Toinen versio valmistui vuonna 1916. Sibelius johti lopullisen version kantaesityksen 24. marraskuuta 1919. Ensimmäisen levytyksen sinfoniasta tekivät Robert Kajanus ja Lontoon sinfoniaorkesteri vuonna 1932. Helsingin kaupunginorkesteri soitti teosta Helsingissä Sibeliuksen kuollessa. Yleisradio radioi konsertin. [wikipedia]

Viidennen sinfonian näennäisestä tyylillisestä ongelmattomuudesta huolimatta säveltäjä ei tinkinyt epäsovinnaisuuden tarpeestaan. Ensimmäinen osa alkaa raukeana ja pastoraalisena, mutta keskivaiheilla päädytään lähes hätkähdyttävän modernilta kuulostavaan, jopa György Ligetin kenttätekniikan mieleen tuovaan taitteeseen. Viidettä sinfoniaa pidetään ainutlaatuisena muotorakenteellisista ratkaisuistaan: ensimmäinen ja nopea toinen osa ovat mestarillisesti yhteen sulautettuja. Finaalissa kuullaan yksinkertaisuudessaan nerokas käyrätorvien keinuva teema, joka huipentaa sinfonian suurenmoisella tavalla. Teoksen loppusivuilla Sibelius tarjoaa yllätyksen. Tavanomaisen koodan sijasta 5. sinfonia päättyy täyden sinfoniaorkesterin kuuteen painokkaaseen, tauoilla erotettuun sointuun, jotka kaikuvat kuin avaruuden keskeltä. [wikipedia]

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Symphony_No._5_%28Sibelius%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sinfonia_nro_5_%28Sibelius%29

Tietoisuus, totuus, vaikeneminen

Anonyymi kommentoi edellisessä päreessäni mm.:‘Mainittakoon, että tällä tietoisuustutkijalla olivat parhaat ajatukset.’

. 

Kyllä. Revonsuolla oli sentään esittää pari kolme erilaista näkemystä aiheen metafyysisestä ongelmallisuudesta, vaikkeivät biologi ja tähtitieteilijäkään turhan yksipuolisiin oletuksiin langenneet. Sen verran myönnettäköön [mutta samalla myös kritisoitakoon], että Valtaoja on useimmiten jopa yksipuolisuuteen asti täysin terveen järjen ihminen, mitä nyt ajoittain tuppaa ajautumaan sarjakuvamaiseen fantasia-metafysiikkaan [mikä on luonnontiedeihmisille varsin luonteenomaista], jonka ylivoimaisin edustaja lienee tällä hetkellä ‘tieteellisen’ paranoian kruunaamaton kuningatar Ironmistress.

. 

Eliminativismi itsessään on ihan koherentti teoria, mutta jos sitä halutaan käyttää naturalismin teoreettisena tukena tai ylipäätään kytkeä se naturalistiseen metafysiikkaan, ollaan vaikeuksissa. Eihän eliminitavismi voi sanoa edes sitä, että todellisuus ylipäätään on materialistinen. Eliminativismista nimittäin äärimmillään seuraa, ettemme voi puhua mitään edes yleiskäsitteellisistä entiteeteistä [niitä ei ole olemassa fysikaalisessa todellisuudessa], kun taas naturalismi tekee aina tämän eliminativististen lähtökohtiensa suhteen loogisesti ristiriitaisen hypoteesin - jos siis oletetaan, että eliminativismi on naturalismin perustava filosofinen lähtökohta. Jos taas naturalismi etsii tietoisuuden tutkimisessa teoreettista perustaa esim. emergentistä materialismista [joka on eräs hylomorfismin muunnelma ja siten oxymoron], se joutuu hylkäämään pelkästään fysikaalisten syy-yhteyksien kautta johdetun selityksen tietoisuudesta.

. 

Tähän dilemmaan ei ole empiirisesti mahdollista eikä loogisesti pätevää ratkaisua. Päädymme aina kehäpäättelyyn ja paradoksiin. Savoj Zizek tietysti selittäisi asian dialektisesti, mutta onko kaksiarvo-logiikkaan sitoutunut käsitteellinen dialektiikka lopulta muuta kuin käsitteisiin implikoidun semantiikan venytystä absurdeihin mittoihin eli lopultakin pelkkää sanoilla leikkimistä: eräänlaista teesi-antiteesi-peliä ad inf. Mitä nyt synteesiä yritetään joskus hahmottaa, mutta eihän dialektiikalle mitään loppua voi olla, ei ainakaan, jos oletetaan hengen kehityksen olevan analoginen biologisen evoluution kanssa[1]. Muussa tapauksessa dialektiikka pysähtyy hyvin nopeasti omien argumentatiivisten mahdollisuusehtojensa rajoihin. Jos se ne ylittää, liikutaan jossain naturalistisen holismin, panpsykismin tai platonistis-kristillisen mystiikan alueella.

. 

Poliittisesti ja metafyysisestikin hyvin erilaisia lähtökohtia edustavat Zizek ja Pauli Pylkkö väittäisivät yllättäen molemmat vastaan heittämällä Schellingin kehiin, mutta siinä vaiheessa minä nostan kädet ylös ja sanon: kiitti vaan, mutta nyt minä en enää ymmärrä. Kieltäydyn jatkamasta tätä verbaalisirkukseksi muuttunutta käsiteilotulitusta ja ‘valitsen’ mieluummin vaikka zeniläisyyden ja sen koanit, sillä siihen myös Schellingin täytyy lopulta semanttisesti päätyä: joko tautologiseen nonsenseen tai vaikenemiseen. Esikäsitteellinen dialektiikka on minulle tie tyhjyyteen. Ja jos tyhjyys on ‘totuus’ niin siinähän on, aina vain parempi, koska kysyminen loppuu ja alkaa lopullinen mielenrauha.

. 

Jälleen kerran Wittgensteinin askeettista mystiikkaa henkivä: siitä, mistä ei voi puhua [eli semantiikka ylipäätään] on vaiettava, pätee. Se, joka vaikenee lopullisesti, on saavuttanut ‘totuuden’ [joko palannut tai edennyt totuuteen, miten vain], ei ainoastaan luonnosta vaan myös ja etenkin tietoisuudesta. Ja, kuten sanottu, hän on saavuttanut silloin myös mielenrauhan. Tämän verran annan suosiolla periksi idän suurille ajatteluperinteille, buddhalaisuus mukaan lukien.

*

[1] Myös meemit on mahdollista tulkita käsitteellisiksi analogioiksi, jotka eivät siis ole todellisia samassa mielessä kuin geenit. Mikäli tällainen samaistus kuitenkin tehdään [esim. Ironmistress], on ajauduttu hylomorfistiseen metafysiikkaan niin että paukahti. Meemiä, toisin kuin geeniä, ei voi havaita. Meemi on pelkästään kätevä fiktio ja siten käsitteellinen väline jossain diskurssissa [kielipelissä].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/oikeudenmukaisuus-ansiona-aristoteles.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Wilhelm_Joseph_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_von_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eliminativismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Panpsykismi

Oikeudenmukaisuus ansiona: Aristoteles ja 'luonnollinen rasismi’

Jos Platonia voi pitää sekä proto-natsina että proto-kommunistina, ei Aristoteles ollut kuin enintään rasisti. Parlamentaarisen demokratian [erotuksena antiikin Kreikan suoraan demokratiaan, jossa suurin osa ihmisistä jätettiin kaiken poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle] perimmäinen lähtökohta sen sijaan juontuu stoalaisuudesta ja Paavalin stoalaisvaikutteisesta kristinuskosta, joka teki Jumalasta universaalin ja siten myös jokaisesta ihmisestä perimmältään tasavertaisen Jumalan edessä. Toki tämä periaate löytyy [joskin hieman ehdollisena johtuen Jumalan tekemästä liitosta nimenomaan Israelin kansa kanssa] myös Raamatun deuteronomisista teksteistä.

*

Demokratian ikuinen ongelma on siinä, miten oikeudenmukaisuus [mikä on oikein, mikä väärin] ja ansio [meriittinä ja aatteellisena arvona] voidaan sovittaa yhteen. Aristoteles ratkaisee tämän ongelman ehkä kaikkein käytännöllisimmin, mutta hänelle kyseessä on aina tietyn poliksen eli yhteisön sisäisistä, siis paikallissidonnaisista, ratkaisuista, joita ei voi soveltaa universaalisti.

*

Platonin ongelmana oli se, miten oikeudenmukaisuus voidaan määritellä ja oikeuttaa argumentatiivisesti pätevällä tavalla [varmana tietona], ja siten universaalisti. Kysymys on siitä, palautuuko oikeudenmukaisuus aina tehokkuuteen [hyöty, intressi, voima] vai voidaanko sille osoittaa jokin perustavaa laatua oleva Hyvän idea, jota tietyt perusarvot edustavat ja joita oikeudenmukaisuus yhteiskunnallisena organisaationa ilmentää.

*

Platon ei anna tähän kysymykseen lopullista ratkaisua, vaikka kehitteleekin Valtio-dialogissaan yhteiskunnan, jossa oikeudenmukaisuus muka toteutuu universaalisti ansioiden, kykyjen ja tasa-arvon periaatteen ‘sopusointuna’. Mutta Platonin valtiomalli muistuttaa pikemminkin jonkinlaista kastijärjestelmää [‘natsitettua’ kommunismia] kuin yhteisöorganismia, joka pystyy säätelemään itseään joustavasti. Tässä yhteiskuntamallissa ihmisten ansiot [siten myös oikeudet ja tarpeet] on arvioitu lopullisesti määriteltyjen kykyjen mukaan ammattien ja meriittien perusteella [vrt. systemaattinen älykkyysosamäärä-eugeniikka, johon eräät piilorasistit ovat hurahtaneet].

*

Aristoteleen vaihtoehto on yhteisöllisesti joustavampi ja siten käytännöllisempi, mutta voidaanko oikeudenmukaiseksi kutsua mitä tahansa yhteisöä, joka organisoituu paikallisesti tulkitun ansioperiaatteen ja arvoperustan mukaan? Aristoteleen malli on jos ei sentään yhtä idealistinen kuin Platonin, niin ainakin siinä vähät välitetään ihmisten välille syntyvän eriarvoisuuden oikeudenmukaisuusperustasta, mikäli se täyttää ne paikallisesti hyväksytyt hyvekriteerit, joilla ko. yhteisön ansioperiaate legitimoituu. Aristoteleelle mikä tahansa yhteisö, jossa toteutuu hyveellisen käytännön mukainen ansioperiaate, on myös oikeudenmukainen yhteisö, eikä hän problematisoi erikseen itse legitimaatio- ja päätösprosessia, jossa tietyt arvot ja ansiot arvioidaan jonkin erillisen oikeudenmukaisuusperiaatteen tai normatiivisen hyötykriteerin mukaan [vrt. Habermasin ‘tarkennettu’ desisionismi, jossa päätöksenteon ideaalinormisto takaa oikeudenmukaisuuden toteutumisen tai Rawlsin reflektiivisen tasapainon periaate].

*

Mitähän empiristi mutta ‘umpirationalistinen’ hyveteoreetikko Aristoteles sanoisi meidän arvoliberaalista demokratiastamme? Entä islamilaisten valtioiden  teokraattistyyppisestä järjestelmästä? Luultavasti pitäisi niiden käsitystä hyveellisistä käytännöistä enemmän tai vähemmän väärinä. Demokratiaa hän kritisoisi, koska siinä arvot ja siten myös päämäärät on korvattu keinoilla [menetelmäoikeus ~ proseduuri, enemmistöpäätös], jolloin demokratia on kykenemätön ansioihin perustuvan hyveen oikeaan soveltamiseen politiikassa. Islamia hän luultavasti pitäisi demokratiaa parempana vaihtoehtona, mutta kritisoisi sen liian dogmaattista arvoperustaa, joka estää ansioitten joustavan poliittisen arvioinnin kulloisestakin tilanteesta käsin sovellettuna käytäntönä. Aristoteles ei ollut fundamentalisti jos kohta ei myöskään demokraatti, pikemminkin jonkinlainen valistunutta itsevaltiutta kannattava konservatiivi.

*

Oletan, että Aristoteles olisi suhtautunut melko myötämielisesti älykkyysosamäärä-eugeenikkojen endogamia-projektiin eikä olisi pitänyt sitä ainakaan ‘väärällä tavalla’ rasistisena: perustaahan se lähtökohtansa määriteltävissä ja jopa laskettavissa[?] oleviin kykyihin, taipumuksiin ja tietynlaisiin tunteisiin, jotka tulkitaan hyveiksi ja joiden edistäminen tuottaa ansioita. Näin ajatellen Aristoteles hyväksyisi sellaisen politiikan, jota nykyään pidetään ainakin liberaalissa ja demokraattisessa järjestelmässä rasistisena.

*

Platonin hahmottelema universaalisti oikeudenmukainen ideaaliyhteiskunta ei siis ole Aristoteleelle toteutettavissa oleva malli, koska politiikka tapahtuu aina kaupunkivaltion [poliksen] sisäisinä käytäntöinä, ei alunperin utooppisessa teoreettisessa kuvitelmassa, joka väen väkisin yritetään saada toimimaan kaikkialla riippumatta siitä, miten se lopulta soveltuu erityyppisten ihmisryhmien käytännöksi. Yhteisöjä on monenlaisia ja Aristoteles pitää niitä suhteellisen itsenäisinä ja siten toisistaan poliittisesti riippumattomina yksikköinä. Aristoteleen yhteiskunnallinen perusyksikkö ei ole yksilö, kansa tai peräti utopia vaan kotitalous ja polis.

*

Demokratiassa taitava retorikko voi Aristoteleen [myös Platonin] mukaan manipuloida äänestäjänsä katteettomilla lupauksilla jopa siinä määrin ja sillä seurauksella, että poliittinen valta saattaa keskittyä harvojen käsiin tai nostaa valtaan tyrannin [vrt. pankkien valta liberaalissa demokratiassa, jota Alain Badiou kutsuu pääomaparlamentarismiksi].

***

Mutta miten ansio ja oikeudenmukaisuus lopultakin kytkeytyvät periaatteellisesti toisiinsa? Sitä minä en vieläkään ymmärrä. Aristoteles nimittäin esittää pelkästään hyper-rationaalisen mallin, jonka mukaan poliittisten käytäntöjen tulee kussakin yhteisössä rakentua, käytäntöjen sisällöistä riippumatta. Minun mielestäni myös tällainen etiikka ja politiikka, olipa se sitten miten joustavaa tahansa, mitä se ei loputtomiin tietenkään voi olla, koska ratkaisut eivät synny itsestään eli suoraan hyveellisistä käytännöistä [*], on lopulta vain pelkkä malli ja proseduuri myös sen vuoksi, että se jättää arvo- ja normikysymykset kunkin yhteisön erikseen ratkaistavaksi. Ikään kuin juuri ne eivät aiheuttaisi suurimpia kiistoja ihmisten välillä.

.

Itse olen sitä mieltä, että jos aristoteelinen malli toimii, se ei johdu itse mallista vaan jostain muusta, mutta siihen muuhun ei  Aristoteles juurikaan ota kantaa, vaikka tiedämme, että hän oli jonkinlaisen valistuneen itsevaltiuden kannalla, joskin perimmältään kai jonkinlainen eklektikko, mitä poliittiseen järjestelmään tulee.

* 

[* ] Aristoteles-spesialisti Alasdair MacIntyre kuitenkin olettaa, että juuri tämä on yksi Aristoteleen käytännöllisen järjen peruslähtökohtia. Tiedollisesti pätevä praktinen syllogismi, joka Aristoteleella väistämättä implikoi perustakseen ja päämääräkseen hyveellisen käytännön, ei toteutuakseen tarvitse erillistä päätösaktia [ja siten erillistä legitimaatiota] vaan toteuttaa itse itsensä. Tiedollinen, hyveellinen ja käytännöllinen ovat Aristoteleella yksi ja sama asia [vrt. muodon, aineen ja liikkeen ykseys Aristoteleen biologis-metafyysisessä teleologiassa]. Legitimaatio sisältyy jo tähän prosessiin itsessään.

*

Eräät modernin poliittisen teorian suuntaukset [arvoliberalismi, sosialismi] eivät kuitenkaan ole tästä asiasta Aristoteleen kanssa samaa mieltä vaan pitävät sitä kehäisenä ja metafyysisenä verbaliikkana, joka ei pysty tekemään ja jossa ei kai edes haluta tehdä eroa esim. rasististen ja ei-rasististen käytäntöjen välillä, mikä tietenkin vaatisi rasismin kieltäviä lakeja. Aristoteleen oma, positiivinen, näkemys sellaisesta eriarvoisuudesta, jota me kutsumme rasismiksi, mutta jota ei hänen aikanaan pidetty lainkaan samassa mielessä tuomittavana kuin nykyään, ei Aristoteleen teorian kannalta ole kuitenkaan olennaista, koska sen lähtökohta ei ole yksittäisissä arvoissa tai oikeuksissa vaan kunkin yhteisön hyveellisissä käytännöissä, jotka vaihtelevat.

*

Mutta onko rasismi lopulta vain määritelmäkysymys eikä kuvaa todellisia ihmisten välisiä suhteita ja hierarkioita, mikä merkitsee, että ainakin liberaalidemokraattiset lait ovat tässäkin asiassa enemmän tai vähemmän ‘luonnottomia’? Ehkä meidän pitäisi tosiaan unohtaa koko rasismin ajatus, kuten nimimerkki Valkea [Hiljaista pohdintaa] toteaa, ja ryhtyä kaikin voimin toteuttamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus toteutuu luonnonmukaisesti ja toimivasti, siten myös hyveellisesti, kuten hyveellinen hylomorfisti Aristoteles asian ymmärsi. Vai mitä? Eikö tämä ole vakavan pohtimisen arvoinen asia? Hm. Joku pyörittelee päätään...ei, se ei ole vain minun peilikuvani vaan myös joku muu. Itse asiassa moni muu.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre#Whose_Justice.3F_Which_Rationality.3F_.281988.29

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4yt%C3%A4nn%C3%B6llinen_syllogismi

Sallivat ja kieltäjät

Ote Ykkösaamun kolumnista 'Eksynyt lipilaari', 8.7 [Alf Rehn]
.
[...]
‘Tämä, koulutusjärjestelmämme, onkin erinomainen esimerkki siitä mitä tarvitsemme lisää. Ei lisää kieltoja, tai säännöksiä, tai lakeja, vaan tapoja joilla voimme vapauttaa ihmisten potentiaalia. Tapoja joilla voimme sallia lisää tekemistä, ja yrittämistä, ja toimintaa. Tapoja jotka vähentäisi jo etabloituneen pääoman voimaa, ja joka antaisi kaikille mahdollisuuksia – ihonväriin, sukupuoleen, luokkataustaan tai seksuaalisuuteen katsomatta.
.
Hyvä testi taas siitä josko puolue on oikeasti salliva tai kieltävä on luonnollisesti  josko se haluaa sekaantua siihen kuka saa mennä naimisiin kenen kanssa. Itse en voi ottaa vakavasti ketään joka haluaa kieltää rakkauden julistuksen kahden aikuisen välillä. Jos haluaa kieltää joltakulta jotain niin luonnollista kuin rakkauden tunnusmerkit, silloin on valinnut kieltämisen tien, ja tämä on suurempi asia kuin kuvitellaan. Tässä ei nimittäin ole kyse vain marginaaliryhmän marginaalitoiveesta, vaan siitä josko yhteiskuntaamme ajavat sallivat vai kieltäjät.
.
Koska nämä kieltäjät eivät koskaan saa tarpeekseen. Kun he ovat saaneet yhden asian kiellettyä, he etsivät jo seuraavaa asiaa – oli se sitten pelottava teknologia, outo kulttuurin muoto tai miksei koulutusjärjestelmämme tapaa toimia. He eivät halua kehitystä, eikä he oikeasti halua kasvuakaan. He eivät etsi mahdollisuuksia, vaan maatumista. Ennemmin tai myöhemmin he haluavat kieltää myös sinulta jotain.
.
Siinä vaiheessa minä olen jo alkanut etsiytyä muualle. Porvarillinen vasemmisto-älykkö kun olen.’
*
http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2325926
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alf_Rehn

Ateismia[kin] on monenlaista, fiksua ja typerää

 “I can honestly say that there are many forms of atheism that I find far more admirable than many forms of Christianity or of religion in general. But atheism that consists entirely in vacuous arguments afloat on oceans of historical ignorance, made turbulent by storms of strident self-righteousness, is as contemptible as any other form of dreary fundamentalism. And it is sometimes difficult, frankly, to be perfectly generous in one’s response to the sort of invective currently fashionable among the devoutly undevout, or to the sort of historical misrepresentations it typically involves.”

.
― David Bentley Hart, Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

Ajatus, joka pätee kaikkeen luovuuteen

Kaikkein herkullisin tulkinta on vain hiuskarvan päässä katastrofista [Nikolaus Harnoncourt]

* 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/04/14/laulaja-maestro-harnoncourtin-opissa

One O' Clock Jump

Lester Young – Harry Edison Sextet [1955] - One O' Clock Jump 

*

Recorded: Radio Recorders, Hollywood, CA, November 1, 1955
.
Personnel:
Harry Edison - Trumpet
Lester Young - Tenor Sax
Oscar Peterson - Piano
Herb Ellis - Guitar
Ray Brown - Bass
Buddy Rich - Drums

.

Vai ei jatsi svengaa? Ainakin nyt svengaa, mutta tällä superkokoonpanolla luultavasti svengaisi ihan mikä tahansa kappale.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/One_O%27Clock_Jump

Tiede tutkii, laki säätää

Endogamian suosimisen laajentaminen yhteiskuntaa yleisemmin rakenteistavaksi perusperiaatteeksi älykkyysosamääräerojen periytyvyyteen vetoamalla ei ole mitään muuta kuin systemaattista eugeniikkaa, siis rodunjalostusta. Tällainen periaate tunnetaan laeissa, joita suurin osa liberaaleista ja demokraattisista yhteiskunnista noudattaa, rotusyrjinnän eli rasismin nimellä, käytettiinpä siitä sitten mitä tahansa muita nimityksiä tai vedottiinpa sen suosimisen preferoimiseen mitä tahansa tieteellisinä pidettyjä todisteita geneettisesti toisistaan eroavien ihmisryhmien eroista myös älykkyyden suhteen. On kategorisesti kaksi eri asiaa a] esittää tällaisia todisteita ja b] vaatia, että niiden perusteella pitäisi organisoida yhteiskunnallisia rakenteita. Tiede ei ole lain perimmäinen lähtökohta vaan enintään asiantuntevana pidetty taho, jolta tarvittaessa pyydetään tutkittua informaatiota erilaisista ilmiöistä. Tiede tutkii, laki säätää. Tiede on lain palvelija, ei sen herra ja lähtökohta. Joka muuta väittää, ei, ilman argumentaatioonsa sisältyvää sisäistä ristiriitaa, pysty enää uskottavasti puolustamaan tieteellisen tutkimuksen luotettavuutta.

Kysymys, arvoitus, mysteeri

1

Arvoituksen voi ratkaista. Arvoitukselle löytyy aina jonkinlainen järjellisen päättelyn tukema luonnollinen syy. Mysteeri sen sijaan on ratkeamaton dilemma. Mutta miten arvoitus ja mysteeri voidaan erottaa toisistaan. Miten voimme sanoa, että jokin on ratkeamaton arvoitus eli mysteeri? Milloin voimme luopua kysymisestä ja sanoa: se on mysteeri. Eikö meidän tunnustaaksemme, että emme pysty ratkaisemaan jotain arvoitusta, pitäisi tietää, ettei se ole ratkaistavissa? Mutta jos tiedämme, ettei jokin ongelma ole ratkaistavissa, meidän täytyy tietää silloin edes jotain [mutta jotain varsin olennaista] itse mysteeristä. Emmehän voi luopua kysymisestä, vaikka arvoituksen mahdottomuus olisi todistettu tiedollisesti ja/tai kokeellisesti. Voimmeko? Vai paremminkin: pitäisikö meidän luopua silloin?

.

2

Kysymys on ensisijaisesti siitä, miksi kysymme ja toissijaisesti siitä, miten kysymme. Jos evoluutio on ‘luonut’ meidät uteliaina ja ajattelevina olentoina kysymään ja myös mahdollisimman taitavasti ratkaisemaan kysymyksemme, voiko eteemme koskaan tulla mitään sellaista, mitä ei voisi pätevästi ratkaista? Evoluution ‘ihmiseen sisällyttämän paineen ja voiman’ eteenpäin sysäämänä toimiva ihmisluonne kuitenkin pakottaa meitä etsimään parempia ratkaisuja jo pelkästään hengissä selviämisemme ja paremman hyvinvointimme vuoksi. Jos päädymme silti olettamaan, ettei jokin kysymys ja ongelma ole mitenkään ratkaistavissa, meidän olisi luovuttaaksemme opittava tyytymään johonkin jo saavutettuun ratkaisuun, lopetettava sen kysyminen yhtään perustavammin ja itse asiassa unohdettava koko ongelma, koska se on nyt saanut tiedonhankintamahdollisuuksiemme rajoissa ratkaisun, jota emme voi muuksi muuttaa.

.

3

On loogisesti itsensä kumoavia väittämiä, jotka eivät ole arvoituksia vaan paradokseja. Kun sanon: nyt minä valehtelen, niin valehtelenko silloin vai en? Jos väitteeni on totta, en valehtele, jos se taas on valhetta, se on totta. Tällainen itsensä kumoavuus ilmentää kaikkein yksinkertaisimmillaan mahdottomuutta todistaa kielessä yhtään mitään ajautumatta kehäpäättelyyn ja/eli paradokseihin. Kieli on itseensä viittaavaa ja siksi valehtelijan paradoksi toistuu ja ikään kuin uusintaa itseään loputtomiin kaikissa loogisissa todistuksissamme koskien ei ainoastaan dialektista argumentaatiota vaan myös hypoteeseista kokeellisen tieteen havaintojen perusteella tehtyjä induktiivisia yleistyksiä, jotka on teoriatasolla todistettava deduktiivisesti. Ainoa ‘tosi’, tieto, mitä meillä kielellisinä olentoina voi olla, on jotain, mitä ei voi eikä tarvitse todistaa. Se on yhtä aikaa sekä itsestään selvyyttä, uskoa että tervettä järkeä, joka koskee vain tuttuja asioita ja ilmiöitä.

.

4

Silti kysymme. Alusta lähtien ja loppuun asti. Miksi? Uteliaisuutemme ei lopu, vaikka keinomme näyttäisivät loppuvan. Ja kun uteliaisuutta ei voi tyydyttää enää tarkoitusperiimme nähden pätevimmiksi testatuilla keinoilla ja kokeilla, se muuttuu ihmettelyksi, joka on kaiken filosofisen kysymisen alku – ja loppu. Ihmettely sinänsä on jos ei välttämättä mysteeri niin ainakin se ilmaisee uteliaisuuden viimeisen pisteen, jossa ratkaisukeinot loppuvat, mutta uteliaisuus ei. Uteliaisuudella on tässä kaksi vaihtoehtoa: joko siirtää kiinnostuksensa kohde muualle tai muuttua ihmettelyksi. Ihmettely on kaiken uskonnon ja kaiken rationaalisen filosofian lähtökohta. Se on myös mysteerin lähtökohta.

.

5

Pelkästään utelias sen sijaan ei koe olemassaolossa mitään mysteeriä. Kohdatessaan mielestään ratkaisemattoman ongelman utelias empiristi yleensä jossain vaiheessa siirtää kiinnostuksensa muualle, muihin kohteisiin. Koska hänen intellektinsä ‘tyydyttyy’ vain aistien kautta saavutetuista kohteista, se ei voi edes ajatella ei-aistillista [ikään kuin jopa inhimillinen ajattelukin olisi vain ‘aistimista’ = empiristin kategorinen virhe].

.

6

Uskonnollinen ihminen ja filosofi sen sijaan jatkavat kysymistä. Uskonnollinen ihminen ratkaisee kysymisensä loputtomuuden päätymällä Jumalaan ja ryhtymällä palvomaan ‘häntä’. Filosofi sen sijaan ihmettelee loputtomiin. Filosofi voi toki uskoa tai olla uskomatta Jumalaan, mutta siitä huolimatta ja lopultakin juuri sen takia, koska hän ei lopeta ihmettelyään, mysteeri on myös hänelle koko ajan läsnä. Utelias empiristi sen sijaan jatkaa havainnointiaan ja jatkuvaa tiedonkeruutaan eikä ala ihmetellä jotain/mitään loputtomiin vaan etsii uuden vielä ratkaisemattoman kohteen, jolle yrittää löytää tiedonhankintamahdollisuuksiensa rajoissa jos ei varmaa niin ainakin tyydyttävän selityksen.

.

7

Kuitenkin myös havainnoista ‘totuuden’ todisteita etsivä empiirikko voi uskoa klassisen teismin ‘ei-havaittavaan’ Jumalaan, jota/mitä ei voi olettaa ja ymmärtää projektiivisesti eli ihmisenkaltaiseksi ‘suureksi toiseksi’, joka ‘sijaitsee’ kuin mikä tahansa materiaalinen kohde jossain ‘paikallistetussa ajassa’ vaan inhimillisen ajattelun mahdollistavaksi tietoisuuden ja olemassaolon Ykseydeksi. Näin ajatellen Jumala [em. ‘Ykseytenä’] on empiirikolle itsestään selvyys, jota ei tarvitse problematisoida ja joka oletetaan annettuna - uskoipa hän ‘siihen’ Jumalana tai pitipä sitä a-teistisesti ‘luonnollisena asiana’[?]

.

8

Rationaaliselle metafysiikalle Jumala on inhimillisen ajattelun perustana perimmäinen paradoksi, jota ei voi ‘ratkaista’, ja jonka voi määritellä vain tautologiana tai performatiiveilla [rukoukset], metaforilla ja narratiiveilla [*]. Niinpä evankeliumien Jeesuksen Jumala on tosi narratiivisena kuvauksena, ei loogisesti eikä empiirisesti.

.

9

Se, joka uskoo Jeesuksen Jumala/an, uskoo tietyn kertomuksen Jumala/an. Sitä, onko tämä usko ristiriidassa sen Jumalan kanssa, jota Tuomas Akvinolainen pitää olemisen analogiana, pidän kuitenkin outona väitteenä [jonka esim. Luther ja Heidegger esittävät (tosin hyvin erilaista lähtökohdista)]. Jumala ei ole persoona eikä mikään tunteva ‘olio’ siinä mielessä kuin ihminen. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat pelkästään teologis-metafyysisiä metaforia, jotka hahmottavat evankeliumin jumalakäsitystä teologis-filosofisessa kontekstissa. Joka muuta väittää, on joko ymmärtänyt Jumalan kategorisesti väärin ja ajautuu väistämättä jonkinlaiseen polyteismiin ja antropomorfismiin/antroposentrismiin [kreationismi] tai samaistaa J/jumalan  ei-subjektiiviseen eksistenssiin [Heidegger].

.

10

Jumala-selitykset ja -kuvaukset tyypittyvät hyvinkin erilaisilla tavoilla kohti ‘ratkaisua’, joka ei ole enää puhtaasti empiirinen eikä pelkästään rationaalinen: 1] Jumalan/jumalien ‘lepyttäminen ja lahjominen’: luonnonuskonnot ja polyteismi yleensä, 2] J/jumalaa kohti pyrkiminen [a) Platon: anamnesis: rationalistinen ‘paluu’ alkuperäisiin [‘jumalallisiin’] Ideoihin, b) Aristoteles: teleologia: kehitys kohti täydellistymistä eli täydellistä Hyvää, c) Plotinos: (i) kääntymys kohti kaiken alkua eli Yhtä; (ii) Augustinus, Pseudo-Dionysios: mystinen tie: purgatio, illuminaatio, unio)] tai 3] Jumalan ihmiselle antaman ‘ehdollisen’ lupauksen täyttyminen [kirjan uskonnot: lähtökohtana juutalainen monoteismi: uskonnollinen kultti ja uskonnollinen laki Jumalan lupauksen ‘ehtoina’]. Vaihtoehdot 1 ja 3 ovat lähellä toisiaan, koska juutalainen monoteismi oli ainakin varhaisimmassa vaiheessa monolatriaa [Jahve oli/on yhden kansan oma Jumala, vaikka hänen lakinsa päti kaikkiin ihmisiin] eikä universaali monoteistinen transsendenssi, kuten klassinen teismi asian määrittelee [esim. David Bentley Hart: The Experience of God].

.

11

Sekä tiukan rationaalinen filosofi että empiirisen evidenssin etsijä voi päätyä uskomaan johonkin näistä jumala-käsitysten tyypeistä, jotka eroavat toisistaan merkittävästi, mutta ainakaan rationalisti ei lopeta ihmettelyään, koska hänelle empiirinen evidenssi ei milloinkaan voi tavoittaa Jumalaa eikä mystinen kokemus taas ole ymmärrettävissä järjellisesti. Jumala ei siis ole rationalistille arvoitus, joka joskus jollain tavalla ratkeaa havainnon tai jopa kokemuksen kautta, ymmärrettiinpä tuo ratkaisu sitten mysteeriksi tai ‘tiedoksi’. Ihmettely on filosofille loputon ‘tehtävä’ ja rationaalinen metafyysinen ihmettely on ihmettelyn äärimmäisin ja syvällisin muoto - myös hylomorfisti Aristoteleelle, jonka teleologis-metafyysinen empirismi ja biologismi perustui kuitenkin johdonmukaisella tavalla käytännölliseen järkeen [jonka, kuten järjen yleensä] ensimmäiset peruskategoriat pitää olettaa kategoris-rationaalisesti [joskin pragmaattisesti] tosiksi; niitä ei voi löytää suoraan yksilöolioista vaan ne ovat metafyysisiä postulaatteja, tosin ‘käytännöllisiä’ sellaisia.

.

[*] Performatiivi on sanallinen ‘teko’, esimerkiksi: 'kastan sinut Liisaksi', 'julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi’, mutta myös: 'ajattelen siis olen'.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Monolatria

First Aid Kit – live

 

My silver lining [London Southbank, 2014]
 

King of the world [The Bing Lounge, 2012]
 

Emmylou [The Bing Lounge, 2012]

The Lions’s roar [The Bing Lounge, 2012]

My silver lining [The Bing Lounge, 2014]

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/ensiapupakkauksen-tytot.html

http://en.wikipedia.org/wiki/First_Aid_Kit_%28band%29

http://sv.wikipedia.org/wiki/Benkt_S%C3%B6derberg

Minkälaisia ajatuksia puuttuvat pilkut saattavat herättää?

Iines kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: 'Minua taas häiritsevät anonyymin puuttuvat pilkut, jotka tekevät lauseesta lukukelvottoman.', johon RR: ‘Puuttuvat pilkut? No jos muuta ei puutu, niin soon ISMO’.

.

Rehellinen ollakseni, pilkut ovat tärkeitä, koska ne rytmittävät luetussa ilmenevän ajatuksen kulkua ja tekevät siitä samalla ymmärrettävämpää. Englanninkielisen tekstin lukeminen on tässä mielessä hieman ongelmallisempaa. Kun on tottunut 'suomenkieliseen' pilkutukseen, se saattaa hankaloittaa erittäin pitkien virkerakenteiden ilmaisemien ajatusten avautumista. Mutta tällaiset ongelmat tietysti minimoituvat, jos lukee jatkuvasti eri tyyppistä englanninkielistä tekstiä ja etenkin jos joutuu keskustelemaan englanniksi päivittäin. Tätä jälkimmäistä ‘vaaraa’ ei minulla taida olla, enää.

.

Lukemisen suhteen olen vuosi vuodelta päätynyt yhä valikoidumpaan ja rajatumpaan makuun, eikä tämä blogikaan tunnu enää pyörivän kuin tietoisuuden ongelman ympärillä, ikään kuin kissa kuumaa puuroa kiertäen. ‘Pelkän’ historian, jos sellaista nyt on olemassakaan [tarkoitan historiaa historian itsensä takia: en voi ymmärtää sellaista tutkimusmotivaatiota, jossa ollaan kiinnostuneita ‘vain’ tosiasioista (mitä ne ovat)?] osuus on vähentynyt jatkuvasti 15-20 vuotta sitten suorittamani kolmen historian perusopintoarvosanan jälkeen [kulttuuri-, yhteiskunta-, sekä Suomen ja maailmanhistorian perusopinnot]. 
.
Mutta tietenkin historia on koko ajan läsnä, niin filosofiassa kuin tieteessä. Joka muuta väittää, ymmärtää rationaliteetin [ja järjenkäytön ylipäätään] jos ei valheellisesti ja väärin niin ainakin toivottoman yksipuolisesti ja siten fundamentalistisesti. Silti koen 'pelkän' historian nykyään peräti tylsäksi projektiksi tai pidän sitä jonkinlaisena anekdoottikokoelmana, joka voi viihdyttää, mutta joka ei esimerkeistä huolimatta anna valmiita [jos minkäälaisia] ratkaisuja mihinkään ongelmaan. Viimeinen päätös jää aina oman henkilökohtaisen vakuuttuneisuuden varaan; sitä ei voi johtaa menneisyydestä [ks. MacIntyre , joka ei ole näin pessimistinen historian suhteen].

.

Myöskään 'kauno'kirjallisuutta en enää nykyään kovin paljon lue. Olen kai laiskistunut lopullisesti sairauden myötä. Sitä paitsi kirjallisuudesta on tullut nykyään siistiä genre- ja bulkkityyppistä tavaraa [esim. dekkarit], jos kohta kirjallisuus on jo 1800-luvulta lähtien ollut lisääntyvässä määrin myös massojen kertakäyttökamaa. Jopa ja nimenomaan dada on ‘myynyt itsensä’ kulutushömpälle. Mutta dadahan elää ei ainoastaan tässä hetkessä vaan myös tulevaisuudessa, ehkä jopa ikuisuudessa. Onko dada siis perimmältään romanttinen projekti?

*

Jos joku haluaa tietää, mitä kirjoja arvostan eniten juuri nyt [ja ehkä aina], suosittelen Alasdair MacIntyren 1980-luvun aikana julkaistuja teoksia: 'After Virtue, Whose Justice? Which Rationality? ja Three rival versions of moral enquiry'.

.

Mutta olenko minä kuten skotti MacIntyre, roomalaiskatolisuuteen kääntynyt, skotlantilaista skeptisismin ja utilitarismin perinnettä kritisoiva entinen marxilainen? No en todellakaan ole, joskin mieluusti haluaisin olla. MacIntyren hyve-etiikan kehitykseen painottuvat tutkimukset edustavat minulle laaja-alaisimmin ja koherenteimmin perusteltua näkemystä siitä, mitä järjenkäyttö [‘optimaalinen’ rationaliteetti] parhaimmillaan voi olla, koska hän pystyy uskottavasti ellei peräti vakuuttavasti yhdistämään analyyttisen filosofoinnin, poliittisen filosofian ja uskonnollisen tradition vertailemalla intellektuaalisen historian eri kehityslinjojen yrityksiä ratkaista aiemman päälinjan perusratkaisujen ongelmat, joita tuo aiempi linja ei omista rationaalisista lähtökohdistaan käsin pysty välttämättä edes näkemään. Intellektuaalisella kehityksellä on MacIntyren mukaan paitsi historialliset alkuehtonsa myös jonkinlainen päätepiste, joka MacIntyrelle itselleen on Tuomas Akvinolaisen Summa Theologicassa tekemä synteesi Aristoteleen empiristisestä [joskin äärimmäisen rationaalisesta] teleologiasta ja Augustinuksen [uus-]platonilaisesta teologiasta.

.

MacIntyrea voi pitää kommunitaristina [mikä ei tarkoita lainkaan samaa kuin kommunismi]. Minä itse taas olen hyveeseen pyrkivä nihilisti, jonkinlainen Nietzschen ‘vammauttama’ uskonnollis-filosofinen desperado. Mutta MacIntyre siis edustaa minulle tällä hetkellä filosofisen ajattelun perinteen [laajasti käsitettynä] ehkä kaikkein merkittävintä eettis-poliittista vaihtoehtoa, olkoonkin, että käytännössä hän tulee pysymään enintään eräänlaisena oman ajatteluni ‘filosofisena ideaalina’, ei de facto sellaisen filosofisen vaihtoehdon edustajana, johon itse avoimesti sitoutuisin ja jonkalaista filosofiaa itse kirjoittaisin, jos ylipäätään sellaista kirjoitan. Mutta pitäähän ihanteita olla, vai mitä?

*

Niin, olenhan minä nyt jonkun nykyromaaninkin lukenut. Esimerkkinä Joel Haahtelan ‘Tähtikirkas, lumivalkea’. Ei Kemppinen sitä turhaan ole kehunut. Se on kiehtovaa ja sielun syvyyksiin luotaavaa tekstiä: päiväkirjamerkintöihin perustuva tarina ihmisestä, jonka elämän ja ajattelun vaellus päätyy liian pitkälle mielen syvyyksiin ja joka lopulta tuhoutuu tai itse asiassa tuhotaan systemaattisen endogaamis-eugeenisen yhteiskunnan ihmisjalostuskoneistossa: natsien eutanasiaprojektissa, Bernburgin psykiatrisessa sairaalassa. Kirjoittajan tietty impressionismi tuo ajoittain mieleen minäkertojaksi ryhtyneen Tsehovin, joka samaistuu päähenkilöönsä tällä kertaa psykiatriaan erikoistuneen lääkärin näkökulmasta.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Communitarianism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunitarismi

http://www.iep.utm.edu/p-macint/

http://en.wikipedia.org/wiki/Summa_Theologica

http://en.wikipedia.org/wiki/Rationality

http://en.wikipedia.org/wiki/Bernburg_Euthanasia_Centre

Tietoisuus on valhe, joka kertoo totuuden [= tarinan totuudesta]

Anonyymi kommentoi päreessäni ‘Evoluutiota vai sykliä?: Viittasin noissa kommenteissani siis Ken Wilberin teorioihin, joihin voi tutustua lisää hänen kirjoistaan. Esim. tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Sex,_Ecology,_Spirituality

. 

Hyvä, että linkkasit tuon sivun, en ollut sitä laiskuuksissani lukenut. Paljon kiinnostavaa Wilderin yrityksessä saavuttaa ‘kokonaisnäkemys’ toki löytyy, mutta en minä nyt ihan noin maailmoja ‘syleilevä’ holisti ole, jos kohta holisti lainkaan. Painotan sillä tavoin ‘dualistista’ näkemystä, ettei meillä ole mitään pääsyä ulos tietoisuuskuplasta [vrt. Kant ja kyvyttömyytemme saada ‘suoraa’ tietoa empiirisestä maailmasta kokonaisuutena: ‘oliosta sinänsä’]. Emme voi tietää edes sitä, onko sen ulkopuolella mitään ja jos on, niin emme me siitä pysty mitään kertomaan tietoisuuden ‘sisällä’ – paitsi metaforisesti ja/tai täysin subjektiivisen kokemuksen tasolla, joka on yleensä enemmän tai vähemmän käsittämätöntä ‘privaattikieltä’ [jos sellaista nyt voi olla olemassakaan, koska kieli/kielenkäyttö perustuu aina paitsi symboleihin myös kieliopilliseen rakenteeseen, joka mahdollistaa ymmärrettävän kommunikoinnin]. Metaforinen puhe on aina ‘as if’ eli ‘ikään kuin’-kuvausta: ‘ilmenemisen’ kuvausta ‘toisin sanoin’. Tavallaan jo ‘toisin sanoin’ on liiallinen oletus, koska silloin oletetaan, että ilmenemiselle on olemassa ‘oikea ilmaisu’, jonka vielä joskus löydämme. Mitään sellaista ei voi olla, koska tietoisuus on syntynyt singulaarin järjen tekemistä yleistyksistä. Näitä metaforisia yleistyksiä voi käyttää kätevästi yksilöolioiden luokittelevaan ilmaisuun, mutta samalla ne myös vieraannuttavat meidät ilmenemisen ikuisesta indifferenssistä, jossa asiat ovat niin kuin ovat: tosiasioiden, ei olioiden, kokonaisuus [ks. Wittgensteinin Tractatuksen alkulause]. Ja siihen loppuu meidän ’suora’ tietomme tosiasioista, jos kohta sekään ei tietysti voi olla muuta kuin metaforista symboliikkaa tai merkkijärjestelmää: siis epäsuoraa yleistystä singulaarista perspektiivistä. Lopullinen representatiivisen tietoisuutemme ontologinen paradoksi tai katkos syntyy, kun tajuamme, ettei kaikkein eksakteimmallakaan tiedolla [ja varsinkaan sillä], siis tosiasioilla an sich [itsessään], ole mitään semanttista arvoa. Ne vain ovat: itsessään täydellisiä ja ‘välinpitämättömiä’. Ne eivät ‘avaudu’ meille, ellemme sulje niitä merkkijärjestelmiimme ja tee niistä tällä tavoin ontologisesti jotain muuta kuin, mitä ne tosiasioina itsessään ovat. Me emme toki symboleillamme [merkkijärjestelmillämme] tietoisesti väärennä tosiasioiden ilmenemisen kausaalisia ketjuja, koska merkkijärjestelmiin perustuvat mittaustapamme [*] kehittyvät, mutta me väistämättä irrotamme tosiasiat olemassaolon ‘puhtaasta aktuaalisuudesta’ oman ‘representatiivisen aktuaalisuutemme’ osiksi, jotta voisimme ikään kuin omistaa ne ja hallita niitä [vrt. magia]. Mikään perinteisen logiikan [kaksiarvologiikka, jossa eksistenssi-kvanttoreiden arvo on selvästi määritelty] puitteissa operoiva holismi ei voi ratkaista tätä paradoksia ajautumatta kehäpäättelyyn, joka osoittaa logiikan joko täydelliseksi [suljettuna systeeminä, joka täyttää vain omien ehtojensa ‘totuusvaatimuksen’] tai epätäydelliseksi [ristiriitaiseksi suhteessa totuusehtoihinsa]. Matematiikka sen sijaan, mitä lähemmäs tosiasioita se ‘päätyy’, sitä triviaalimmaksi se muuttuu. Matematiikassa kehämäisyys on hyväksyttyä ad hoc, sillä jos matematiikka ilmentää tosiasioita niin kuin ne tapahtuvat, kehät ovat itsestään selvä [triviaali] osa ilmenemistä. Kehät kuitenkin tekevät representaation eli symbolis-dialektisen argumentaation jos ei loogisena projektina mahdottomaksi niin ainakin ‘kyvyttömäksi’, sillä tosiasioiden ilmeneminen, vaikka se mitä ilmeisimmin näyttää toteuttavan usein tiettyjä säännönmukaisuuksia, ei sisällä symbolisia sääntöjä, jotka ovat transsendentaalisia suhteessa ilmenemiseen. Transsendentaalisuus on tässä tietoisuuden ‘ominaisuus’ [ymmärryksen muoto], joka ikään kuin ylittää ilmenemisen ‘puhtaan aktuaalisuuden/tapahtumisen’ konstituoimalla havainnoidut tosiasiat enemmän tai vähemmän käsitteellis-intuitiiviseen skeemaan. Käsitteelliset skeemat eivät ole ‘luonnollisen’ ilmenemisen ominaisuuksia [hylomorfisti tekee siis täysin metafyysisen alkuoletuksen ‘sekoittamalla’ keskenään kaksi eri tason ontologista/kategorista modusta]. Olen tässä asiassa enemmän Platonin rationaalisen ideaopin [yleisesti ottaen ‘matemaattisen’ lähestymistavan] kuin Aristoteleen empiristisen [‘käytännöllisen’ joskin samalla ‘umpimetafyysisen’] hylomorfismin kannalla. Sillä erotuksella, että en usko Platonin luolan ulkopuolisen maailman [Totuuden] olevan ihmisjärjen tavoitettavissa, ei ainakaan ‘järjellisenä’ kokemuksena. Kun puhutaan platonilaisittain alkuperäisten ideoiden muistamisesta [‘anamnesis’] ja ‘katselemisesta eli ‘theoriasta’, ollaan siirrytty vähintäänkin estetiikan ellei sitten jo [luku]mystiikan alueelle. Jokainen voi toki kokea, mitä kokee, mutta on täysin eri asia käyttää mitä tahansa merkkijärjestelmää [laajasti ymmärrettynä kieltä] tuon kokemuksen kuvaamiseen kuin ‘kokea’ se tässä ja nyt, suoraan ja ilman reflektiota [vrt. meditaatio]. Näin ollen me kaikki symbolis-representatiivisella tietoisuudella ‘varustetut’ olennot esitämme eräänlaista näytelmää [narratiivia], joka kuvaa todellisuutta, mutta joka ei ole todellisuutta vaan pelkästään ‘kertoo’ siitä jotain. Tietoisuus on kuin taide eli valhe, joka kertoo totuuden. Myös logiikka ja jopa matematiikka.

*
[*]  Vain mittaustavat kehittyvät, sillä itse ‘ilmeneminen’ ei ‘ontologisesti’ kehity, vaikka onkin muutoksen tilassa. Tietystä perspektiivistä nähty [ja muuta lähtöpistettä kuin singulaari perspektiivi meillä ei havainnointiin ole: kaavat ovat merkkijärjestelmiä, eivät havaintoja] kehittymisen/evoluution ajatus sisältää kuitenkin väistämättä funktioihin ‘piilotetun’ teleologian: perspektiivinen havainnointi ei yksinkertaisesti voi välttää tätä oletusta.
*

http://www.handprint.com/SC/NIE/GotDamer.html#sect4

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/evoluutiota-vai-syklia.html

Ensiapupakkauksen tytöt

First Aid Kit - The Lion's Roar

*

First Aid Kit –  My Silver Lining

*

First Aid Kit – Emmylou

*

Olenkohan minä vanha ukko nyt hurahtanut näihin tukholmalaisiin neitokaisiin: Johanna ja Klara Söderbergiin. Laulujen tietty melankolisuus kuitenkin vetoaa minuun syvästi. Ah, miten ihanaa surumielisyyttä ja kaipuuta: kuin rakastettu nainen, minun iloisin suruni.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/First_Aid_Kit_%28band%29

http://www.youtube.com/watch?v=PC57z-oDPLs&list=ALHTd1VmZQRNqVzsptELeyYnbMJtpeoyCv

Evoluutiota vai sykliä?

1

Anonyymi kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘Kehityssuunta on siis kohti sitä, että kaikki on pohjimmiltaan yhtä’.

. 

En jatka tässä yhteydessä metafyysisen käsitekielipelin puitteissa vaan kysyn: mitä tuo kaikkeuden pohjimmainen ‘ykseys’ merkitsee ja tarkoittaa käytännössä eli miten se sopii paitsi biodiversiteetin ideaan myös ja etenkin arvopluralismiin, jota kohti ‘demokraattinen’ vapauden ja  tasa-arvon markkinatalous muka on matkalla? Suhtaudun skeptisesti moiseen ‘ykseyteen’. Minun mielestäni kapitalismi tekee arvoista ja identiteeteistä [ylipäätään ihmisistä] ikään kuin ‘ykseyttä’ ohentamalla niiden sisällön pelkäksi markkinatavaraksi.

. 

Jo monet antiikin filosofeista [Platon, Aristoteles] ja historioitsijoista [Thukydides, Polybios] osoittivat, että demokraattinen järjestelmä implikoi tyrannian [ks. esim. MacIntyre: ‘Whose justice? Which rationality?’]. Toki meidän parlamentaarinen demokratiamme eroaa proseduuriltaan jossain määrin antiikin suorasta [mutta epätasa-arvoisesta ellei jopa rasistis-elitistisestä] kansanvallasta, mutta sen käytännöllisen järjen perusperiaate on sama.

. 

Demokraatti-poliitikko ei nimittäin vetoa niinkään tiettyyn arvoperusteiseen hyvään, jota vahva rationaalinen argumentaatio tukee vaan pyrkii kätkemään piilevät arvonsa [tai pikemminkin niiden puutteen] retoriseen manipulaatioon, mikä merkitsee viime kädessä, että demokraattisen järjestelmän oikeuttama retoriikka implikoi ennemminkin [sekä aatteettoman, opportunistisen että ‘egoistisen’] voima- kunnia- ja hyötypolitiikan [vrt. demokraatti Perikles] kuin kampanjoi tiettyjen kollektiivisten [yleensä konservatiivisten] perusarvojen puolesta.

. 

Toki Platon asettui vastustamaan niin demokratiaa kuin tyranniaa ja oligarkiaa vedoten rationaalisen hyvän periaatteeseen. Toisin sanoen, jos oikeudenmukaisuutta ylipäätään voi olla olemassa, se täytyy voida ja kyetä perustelemaan rationaalisesti täysin pätevällä ja siten uskottavalla tavalla – ei pelkästään voimaan, hyötyyn ja tietyn ihmisryhmän intresseihin vetoamalla. Onnistuuko tällainen projekti muuten kuin poliittis-totalitaarisesti ja/tai [laki]uskonnollisena käytäntönä. Toisin sanoen romahtaako Platonin valtio käytännössä takaisin vielä rankempaan enemmistö-, voima-, ja hyötypolitiikkaan kuin ne poliittiset strategiat ja proseduurit, joita hän vastusti, on tietenkin kyseenalaista [Platon itse kirjoitti Valtio-dialogin osittain parodiaksi, osittain täysin vakavissaan].

. 

Strategi Perikleen yhtä kenraalia, Thukydidestä, sen sijaan voinee pitää varhaisena hobbes’laisena, jolle voimapolitiikka on oikeudenmukaisuuden viimeinen tae. Platonin Valtio mitä ilmeisimmin on kommentti myös Tukydideen Peloponnesolaisotaa käsittelevään teokseen. Skeptikko Polybios sitten aiempaa havainnollisemmin ja historiallisesti systemaattisemmin osoitti, millainen on poliittisten järjestelmien sykli tai kierto. Polybiokselle ihmiskunnan edistys oli eräänlaista ‘näköharhaa’, joka toistuu eri muodoissaan historian kuluessa.

. 

Polybioksen lähtökohdista menneisyyttä katsellen auringon alla ei ole tapahtunut mitään uutta [ei ainakaan ihmisen perusluonteen suhteen] yli 2500-3000 vuoteen eli koko ihmisen kirjallisesti tunnetun historian aikana. Tätä mieltä olivat myös ‘Saarnaaja’ sekä Sinuhe.

.

2

Jos ja kun minuuden [ennen muuta tietoisuutena] kehitystä tapahtuu, niin se tapahtuu [sen jälkeen kun ihminen on tietyn olemassaolotietoisuuden tason ensin kulttuurissaan saavuttanut] perimmältään aina vain yksilössä, yksilön maailmakokemuksessa. Massojen kehitysvaiheet toistavat itseään loputtomiin hieman erilaisin tavoin [etenkin teknologian tasosta riippuen], kunnes tapahtuu jonkinlainen, ei välttämättä nopea vaan eliot’laisittain hieman ‘kitisevä’ loppu/romahdus [ihminen on joka tapauksessa osa biologisten eliöiden evoluutiota].

.

Tosin yksilönkin kehitys on tietoisuuden suhteen aina samankaltaista jokaisessa ihmisessä, mutta koska se on vain yksilökohtaisesti koettavissa, se on myös ainutlaatuista ja siten tavallaan aitoa kehitystä/edistystä. Onko tämä ‘edistys/kehitys’ mahdollista kuvata positiivisesti, on kuitenkin enemmän kuin epäselvää. Pikemminkin voisi sanoa, mitä se ei ole. Tämä on yksi perustavimpia lähtökohtiani: negatiivinen päättely [vrt. apofaattinen l. negatiivinen teologia; deduktiivisen argumentaation negatiivinen käyttö: Sokrateen elenchos].

. 

Käyttääkseni mitä ilmeisintä oxymoronia, toistan silti edelleen kuuluvani Kierkegaardin ‘heimoon’, en Hegelin totaalin ‘maailmanhengen kaikkeuteen’, vaikka mikrokosmoksena olenkin väistämättä osa makrokosmosta. Singulaarinen tietoisuuteni sekä erottaa minut makrokosmoksesta että yhdistää minut siihen. Onko tällainen asiaintila paradoksi [logiikan rajat ylittävä ‘ihme’] vai dialektisen päättelyn seuraus [hegeliläisessä merkityksessä: teesi-antiteesi-synteesi]? Sen pohtiminen jääköön toiseen kertaan. 

.

Lisättäköön kuitenkin, että sanoa tietoisuuden olevan biologisen evoluution tulos, on yhtä selventävää kuin väittää kemiallisen molekyylikaavan, esim. vesi-nimisen kemiallisen yhdisteen H2O olevan johdettavissa suoraan vedystä ja hapesta, ja että tietoisuuden tällä tavoin naturalistisesti kuvattuamme/selitettyämme tulimme kaiken lisäksi ymmärtäneeksi siitä jotain muutakin kuin sen, mikä on itsestään selvää [triviaalia].

.

PS. Muistin juuri, että olen tainnut väittää jossain aiemmassa päreessä ja kommentissa hapen olevan H2O. No, juuri tällaista on tietoisuus. Se tekee enemmän tai vähemmän tahattomia virheitä ja itse asiassa se itsessään on nimenomaan eräänlainen virhe luonnonlakien kausaalisessa ketjussa, anomalia, jota ei voi johtaa suoraan ‘aineellisesta’ perustastaan – ellei sitten tyydy ns. H2O-selitykseen, ikään kuin mikään kemiallinen kaava [tai kaava ylipäätään] selittäisi mitään olennaista tietoisuuden ‘ei-ulottuvaisuudesta’. 

*

http://www.thefreedictionary.com/Elenchos

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/tietoisuus-on-pullon-henki.html

Tietoisuus on pullon henki

Anonyymi kysyi edellisen päreeni kommentissaan: ‘Oletko lukenut Ken Wilberiä?’

.

No en todellakaan. Nimi on tullut jossain vastaan, mutta mikäli ensivaikutelmiini ja wikipedian tietoihin on luottaminen, en tule koskaan lukemaankaan. Lähestymistapani on täysin käsitteellinen eikä pyri sekoittamaan päättelyyn mitään empiristis-kognitiivisia [huuhaa-]oletuksia minän mystisestä evoluutiosta. Tietenkin myös minän evoluutiota on tapahtunut, mutta Wilberin lähestymistapa tähän asiaan on minulle jos ei nyt vastenmielinen niin ainakin vieras ja outo. Korostan vielä, että ‘pelaan’ tässä filosofista käsitepeliä, enkä pyri todistamaan yhtään mitään, en ainakaan käsitteiden ‘ulkopuoliseen’ todellisuuteen vetoamalla.

.

En pyri tietoisesti ‘nondualismiin’, vaikka kieltämättä tästä tekstistä sellainen vaikutelma saattaa jäädä, eikä se toki ole ihan väärin päätelty. Monismin ja dualismin ongelma on perustava myös tietoisuutta käsittelevässä ajattelussa. Mutta kuten olen viime aikoina enemmän kuin useasti pyrkinyt korostamaan [myös ja etenkin hylomorfismi-kritiikissäni], tietoisuus on peruuttamattomasti vieraantunut fysikaalisesta. Emme pääse ‘takaisin’ fysikaaliseen elävinä, tietoisina olioina, vaikka miten nerokkaasti havainnoisimme maailmaa. Tässä mielessä ontologinen dualismi on ihmisen kohtalo. Kaikki puhe kuolemattomasta sielusta, sielunvaelluksesta tai jälleensyntymästä ja mystisistä kokemuksista ovat minulle huuhaata. Kokemuksia ja tunteita toki on kaikensorttisia, mutta jopa tunneäly on minun mielestäni pikemminkin kategorinen väärinkäsitys kuin todella olemassa olevaa ei-käsitteellistä todellisuutta. Itse asiassa mitään ei-käsitteellistä todellisuutta ei ihmiselle ole olemassakaan, ei ainakaan niin kauan kuin hän on tietoinen olio.

.

Ihminen on maksanut tietoisuudestaan todella kovan hinnan. Evoluution ‘jumala karkotti’ hänet lopullisesti vaistojen ‘paratiisista’ tottelemattomuuden eli hyvän ja pahan omavaltaisen ‘haltuun ottamisen’ jälkeen käsitteellisen tiedon helvettiin. Oliko tottelemattomuudessa kyseessä ihmisen prometheusmaisesta hybriksestä vai oidipusmaisesta hamartiasta, jääköön tällä erää pohtimatta. Ulospääsy tietoisuuskuplasta on kuitenkin mahdotonta. Olemme kuin kärpäsiä tietoisuus-pullossamme. Luulemme pääsevämme sieltä joskus pois järkemme säilyttäen ja jopa älyllisesti parempina kuin ennen. Ei onnistu, ellei sitten pysty ‘valehtelemaan’ itselleen [ja muille] todella taitavasti.

.

Sorry Platon [sinä, joka olet edelleen yksi kaikkein suurimmista], minä en usko siihen luolan [pullon] ulkopuoliseen, häikäisevään totuuden valoon, en vaikka olettaisimme, että pullo [luola] on läpinäkyvä. Itse asiassa juuri pullon läpinäkyvyys osoittaa lopullisesti yrityksemme mahdottomuuden. Me kyllä näemme ja koemme todellisuuden sellaisenaan, tosin yhä suuremmassa määrin vain mittalaitteiden kautta. Tajuamme samalla myös erillisyytemme ja irrallisuutemme todellisuudesta, joka ei koskaan avaudu meille singulaareina olioina universaalisti vaan pala palalta, perspektiivi perspektiiviltä, mutta ei koskaan kokonaisuutena – paitsi teorioissa, mutta teoriat ovat pelkkiä symboleita, eivät todellisuutta. Todellisuudessa ei ole symboleita. Siellä on vain ‘puhdasta’ olemista, joka ei eroa olemattomuudesta. Meidän pitäisikin lähes ‘itsestään selvästi’ ymmärtää, että tämä ‘irrallisuus’ myös ja nimenomaan johtuu tietoisuudesta eli se, mikä mahdollistaa todellisuuden yhä tarkemman havainnoinnin [tietoisuus], erottaa meidät siitä.

.

Yritys päästä ‘ulos’ tietoisuuden vankilasta sekoittamalla päätään esim. meditaatiolla tai muulla huumeella ei auta, koska minkään päihteen vaikutus ei kestä loputtomiin. Nirvana tässä elämässä on harhaa. ‘Jossain muussa’ elämässä sitä ei tarvitse edes miettiä, mutta siitä elämästä emme voi tietää muuta kuin sen, minkä mielikuvituksemme taikoo esiin. Eikä se tietenkään välttämättä ole vähän. Nähtävästi myös Ken Wilber kuuluu näihin fantasia-jengiläisiin. Suhtaudun heihin kuin filosofinen mutta kolonialistinen antropologi täysin vieraaseen kulttuuriin [kaikki antropologit ovat väistämättä jonkinlaisia kolonialisteja]. En kuitenkaan edes teeskentele suvaitsevaisuutta vaan yritän pelkästään sietää ja joskus jopa ymmärtää.

.

Kärjistäen ja metaforisesti sanottuna Jumala on minulle se pullo, jonka läpi kärpänen katselee. Pullo ‘aiheuttaa’ tietoisuuden syntymisen. Kärpänen eli tietoisuus on tuon pullon vangittu henki [tämän enempää en anna periksi gnostilaisuudelle]. Pullon ulkopuolella on jotain, mistä emme [huolimatta nerokkaista ajattelujärjestelmistämme ja mittauslaitteistamme sekä juuri niiden takia] voi lopulta tietää mitään muuta kuin, että se on kaikki eikä mitään eikä senkään vuoksi voi ‘sijaita’ meidän representatiivisten ajattelujärjestelmiemme ulottuvuudessa.

.

Mikään ei ole niin mieletöntä kuin sanoa, että tieto ja tiede lähestyy totuutta. Metaforisesti, narratiivin puitteissa ilmaistuna vain kokemus voi päästä totuuden ‘läheisyyteen’, mutta edes kokemus ei voi sitä saavuttaa – tuhoutumatta: ‘Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.’ [2. Moos. 33:17-23].

*

http://www.evl.fi/arkkipiispa/jp17-1-99.htm

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/mahdollista-ja-mahdotonta-puhetta.html

Mahdollista ja mahdotonta puhetta Jumalasta

Kaikki subjekti-predikaattirakenteeseen perustuva kielenkäyttö, jolla puhutaan Jumalasta, on väärinkäsitys ja mahdottomuus. Siksi jokainen, joka puhuu Jumalasta, puhuu aina jostain muusta kuin Jumalasta. Jumalasta ei voi puhua kuin havaittavasta olennosta. Yhtä vähän kuin voin havaita itseni tietoisena ajattelevana subjektina, yhtä vähän voin havaita Jumalan. Yhtä vähän kuin voimme pelkästään aistiemme kautta nähdä itsemme itsereflektiivisinä persoonina, ikään kuin voisimme osoittaa itsessämme kohdan, joka on ‘minä itse’, yhtä vähän voimme osoittaa, että tuossa on Jumala. Silti koemme vahvasti [eikä tuo kokemus ole pelkkää havaintoa vaan jotain perustavampaa, jotain, mikä on mahdollistaa inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen syntymisen materiassa], että olemme olemassa juuri tiettynä olentona, jolle on annettu kasteessa tietty nimi. Jumala on olemassa juuri tuollaisen kokemuksen ytimessä, eikä ‘häntä’ tarvitse erikseen todistaa olemassa olevaksi tai ei-olemassa olevaksi. Mutta siinä mielessä kuin Jumala on vain meidän tietoisuutemme kautta, on häntä myös mahdoton kieltää ilman, että kieltäisimme samalla oman itsetajuisuutemme. Itse asiassa Jumalan kieltäminen onkin väärinkäsityksistä naurettavin. Lähes yhtä naurettava on tietysti mikä tahansa argumentatiivinen todistus Jumalan olemassaolon puolesta. Ikään kuin minun pitäisi erikseen todistaa olemassaoloni subjektiivisena olentona.

. 

Yhtä lailla kuin minun ei tarvitse ollakseni olemassa todistaa olemassaoloani, yhtä vähän minun tarvitsee todistaa Jumalan olemassaolo, sillä Jumala ei voi olla ilman minun tietoisuuttani. Jumalan ei kuitenkaan ollakseen tarvitse olla olemassa tietoisuutena. Minun tarvitsee. Miten sitten voin erottaa itseni Jumalasta? Empiirisesti en mitenkään, sillä ero on ontologinen. Ero minun ja Jumalan välillä on olemisen tavassa, ei fysikaalisessa luonnossa. Minä olen singulaari, joka kykenee päättelemään käsitteellisesti olemassaoloon, universaaliin, Jumalaan, mutta ei havaitsemaan sitä/häntä. Jumala taas on universaali, joka voi olla olemassa vain minun, singulaarin, kautta. Mutta tietenkin Jumala on, vaikkei sattuisikaan olemaan olemassa minun kauttani, sillä, yhtä vähän kuin minä olen itse ‘keksinyt’ itseni, yhtä vähän olen itse keksinyt Jumalan [PS.].

.

Jos empiirikko nyt [kuten yleensä] sanoo, ettei mitään ontologista eroa ole olemassa kuin metafysiikkana ja että metafysiikka on pelkkää käsitteillä pelailua, hänen täytyy kyetä selittämään tietoisuus, olemassaolo, aika ynnä muita perinteisesti metafysiikkaan luettuja asioita naturalistisesti, havaittujen materiaalisten syy-yhteyksien loogisesti välttämättöminä seurauksina. Ja sitä hän ei kykene tekemään ajautumatta ristiriitaan omien metodisten periaatteidensa kanssa. Tietoisuutta ja olemassaoloa ei voi havaita, koska ne aina jo toimivat kaiken havainnon perustana. Havainto ei luo tietoisuutta ja olemassaoloa. Pikemminkin on päinvastoin: vasta tietoisuus ja olemassaolo antavat havainnoille mielen ja merkityksen.

*

PS. Huomautettakoon, että sekä deismi että fideismi ovat perimmältään ateismia. Kreationismi deismin antropomorfistisena ja fundamentalistisena muunnelmana on näin ollen myös perimmältään jos ei ateismia niin ainakin projektiivista epäjumalanpalvontaa. Fideisti taas voi uskoa mihin tahansa miten tahansa mistään perusteluista mitään piittaamatta. Näin ollen fideisti on relativistinen voluntaristi, joka de facto palvoo itseään jumalana.

 

Panteismista puuttuu uskova subjekti. Ateismi on modaalilooginen väärinkäsitys.

Miksi Jimmy ei vastaa?

Onko Jimmy nirvanassa?

*

http://funny-pictures.picphotos.net/tagged-chicken-chickens-hen-hens-animals-animal-god-gods-religion/toonpool.com*user*610*files*oh_my_god_664165.jpg/

Minä olen kana, sinun Jumalasi

Richard Dawkins ja hänen J/jumalansa

*
http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/richard-dawkinsin-perimmainen-oivallus.html

http://funny-pictures.picphotos.net/tagged-chicken-chickens-hen-hens-animals-animal-god-gods-religion/toonpool.com*user*610*files*oh_my_god_664165.jpg/