Kun mieli hajoaa

Unen, toden ja hallusinaation rajalla mieli hajoaa pirstaleiksi.

*

http://beinart.org/modules/Word-Press/page/18/

Hitaasti nopeutuvaa kuolemaa aamulla kello kuusi

(Kielimafian jengi kävi aamulenkillä. Puhuttiin niitä näitä van Goghista ja sen korvasta. Oikolukija suostui viimein ratsaamaan tekstin. En tiedä, tekikö se hommansa taaskaan ihan tosissaan.)

***
Hitaasti. Rauhallisesti. Venytellen. Nousen ylös. Sängystä. Mikä on tämä tunnetila? Joka vääntää minua. Kääntää minut sikiöasentoon kuin alkueläimen. Tyhjä. Täysi. Alku. Loppu. Kaikki samassa. Ei rauhaa. Jatkuva ihanuus. Vatsalihasten tärinä. Panssaroitu kovuus palleassa. Turbulenssia päässä ja jaloissa. Joka paikassa. Ajatusten virta. Kaaos, jonka muodot ovat geometrisen kauniita. Pollocklaisen deliriööttisiä. van Goghin taivas. Tulessa vehnäpelto. Mustat varikset kuin kuolema. Ja minä taivun. Nöyrryn. Oksennan. Olen loppu. Tappava jännitys. Loputon raukeus. Keho kuin liikkuvaa magmaa. Sielu kuin viiteen kertaan ihanasti tapettu, soiva urkupilli.

*********************************************

Yhtäkkiä kaikki pysähtyy viimeistä kertaa ennen kuolemaa nähdäkseen kaiken koetun elämän, kaikki tunteitten aallot, kivettyneet kalliot ja murheen laakson. Yhdessä katseessa koko elämä ja todellisuus, historia projisoituna valkokankaalle, jossa näyttelen pääosaa teennäisten ja petollisten vastanäyttelijöitten pilatessa tunnelmani. Muutaman minua paljon briljantimman saattaessa oman osani kalpenemaan varjoksi heidän häikäisevyydessään. Katsojien taputtaessa jos vain kerrankin saisin heidät nauramaan tälle säälittävälle roolille, jota olen yrittänyt vetää kaikki nämä vuodet kuin kurja, kylkeen potkittu aasi, vailla muuta rakkautta kuin kirjat, kirjoittaminen, C2H5OH, kaipuu takaisin äidin syliin, loputtomat fantasiat ja mieleni äänten sekamelska, mielikuvitukseni täydellinen väripaletti, jolle ei näy mitään määrää, rajaa tai estettä. Olen yhtä täydellinen kuin en ole mitään. Mutta silti yhä jollain käsittämättömällä tavalla olen enkä pääse pakoon ennen tätä viimeistä katsetta yli kaiken menneen kohti kaikkea tulevaa, joka on yhtä aikaa kaikkialla - ulkona ja sisällä, ylhäällä ja alhaalla, mikä tarkoittaa, että loppua ei ole, yhtä vähän kuin alkua. Olen maailman kaikki asiat samassa ruumiissa, joka viimein palaa tuhkaksi ja muuttuu ikuisuuden näkymättömäksi tuleksi vailla lämpöä.

***
Kärsimykseni ja iloni on paketoitu tuhkauurnan sisään. Mutta onko tuosta lippaasta kenellekään mitään hyötyä? Kuka sitä tarvitsee? Mihin tarkoitukseen? Joku kai teki sen vain palvoakseen omaa turhaa kärsimystään kuin jumala, jolle tuli ikävä itseään. Saakoon tekijä kuitenkin anteeksi tuon ennenkuulumattoman omahyväisyytensä, jota kutsuu ikuisuuden taiteekseen, sillä vaikkei kauneus tulekaan pelastamaan tätä maailmaa, joka on yhtä turha tai mielekäs kuin kuvitelmamme siitä, se on silti ainut keino jättää todellisuuteen pieni jälki, jonka joku joskus löytää - ja jota hän alkaa ehkä hellien vaalia kuin rakkainta asiaansa.

***
Mutta eikö tuollainen ajatus lippaasta vailla oikeastaan mitään tarkoitusta, ei missään eikä milloinkaan - lippaasta, jonka joku löytää ja ottaa rakastaakseen, ole äärimmäisen lohduttava voima? Jopa siinä määrin, että sellaisen avulla saattaisi kuvitella pääsevänsä hyväkuntoisena ja reippain mielin - jos ei nyt ihan Taivaaseen niin jonnekin Nirvanan itäisessä nurkassa sijaitsevaan sisäpihalla varustettuun mukavankokoiseen kaksioon ainakin.

Jotain suuremmoisen naurettavaa ja hellyyttävää on siinä, että uskomme taiteeseen - tuon turhista kaikkein turhimman - pelastavaan vaikutukseen. Ikäänkuin yrittäisimme tehdä vaihtokaupat ikuisuuden kanssa. Mutta se kannattaa - kuten usko Jumalaan Pascalin vedonlyönnissä. Et menetä mitään, jos uskot, vaikkei Jumalaa olisikaan. Mutta jos hän on olemassa, saat kaiken.

Jännityksellä sopiikin odottaa, että vielä kerran joku rakastava ja hellä ihminen - Jumalan korvike - löytäisi minunkin lippaani. Silloin maallinen kärsimykseni ei menisi aivan täysin hukkaan vaan tulisi lunastettua tuon kiltin löytäjänsä hahmossa. Vihdoinkin voisin kokea hetkisen onnellisuutta, jota mikään paha ja ruma ei ole päässyt koskaan turmelemaan.

Kyseenalaisia väitteitä mielestä ja tietoisuudesta

Kommentti kahdelle edellisen päreeni kommentoijalle.
(lisäyksiä klo: 15:50)

anonymous
rane, minuun iski dawkins-virus..en tiedä miten suhteellisuusteoria häneen suhtautuu (vain kolme sivua, please) mutta ongelmani on mieli
mikä on mieli eihän se voi olla sijaitsematta jossain paikassa

aino anonymoys
minä taidan toimia biofysiikalla

RR

Aivot sijaitsevat jossain paikassa. Mieltä et sieltä kuitenkaan löydä, vaikka olisit jumalallisella tietokyvyllä varustettu - vain kasan kudosta.

Voit sanoa, että jos/kun ko. kudos poistetaan, mitään mieltäkään ei enää ole olemassa.

Minä väitän, että on. Mieli on yhtä aikaa jotain konstruoitua/-nutta (kulttuurista) että jotain universaalia (kulttuurista riippumatonta)
(vrt. Aristoteleen universaali järki).
Se ei häviä, vaikka ihminen katoaisi tykkänään (kts. kuitenkin PS).

Väitän jopa, että mieli on evoluution tarkoitus! Olkoonkin, että se saattaa koitua kohtaloksemme.

Mieli tietoisuutena on lähes täydellinen väline maailman/todellisuuden tajuamiseen ja muokkaamisen, mutta koska se on edelleen sidoksissa evoluutioon, joka pyrkii vain geenin kopioitumiseen, olemme ajatuneet samalla tuhon partaalle yksipuolisessa ylivoimaisuudessamme muihin lajeihin nähden.
(Tämä on aika kauhea paradoksi).

Koska emme kuitenkaan enää voi palata takaisin luontoon eli aikaan ennen tietoisuuden/mielen ja kielen kehitystä, meidän pitäisi kehittyä siltä mielen osalta, joka liittyy eettisyyteen ja niin sanottuun kestävään kehitykseen.

Mieli/tietoisuus on siis lähes täydellinen väline, mutta silti se ei kykene hallitsemaan todellisuutta täydellisesti - siten ei myöskään omia biopsyykkisiä taipumuksiaan.

Me emme tiedä, emmekä ehkä koskaan tule tietämään tarpeeksi, koska jo tietämiseen itseensä sisältyy paradoksi, jonka olen 'tietämättäni' ilmaissut alta 20:nä aivan oikein eräässä aforismissani: 'Mitä lähemmäs totuutta pääsen, sitä kauemmas horisontti kaikkoaa.'

Täydellinen reflektiokyky merkitsisi tavallaan kaiken kommunikaation loppumista, koska tässä tilanteessa ihminen tajuaa itsereflektiivisesti oman psykofyysisen/-fysikaalisen perustansa ja -kytköksensä todellisuuteen absoluuttisesti.

Kyseessä ei oikeastaan ole enää mikään 'tilanne'/positio/tila vaan kosmologinen 'Identiteetti' - ei-paikka, ei-tila - eräänlainen ykseys kaiken kanssa: - Plotinoksen Yksi.

Silloin kaikki perspektiivit ja etäisyydet katoavat, koska on löydetty se, mitä etsittiin: - kaiken tapahtumisen ja liikkeen 'läsnäolo', alkuperä ja mahdollinen suunta (determinismi) tai liikkeen säännöttömyyden 'laki' (indeterminismi). Vallitsee hiljaisuus. Kaikki on yhtä kaiken kanssa.

Enää ei ole mitään kysyttävää, koska ei ole mitään puuttuvaa eli/tai ennustamatonta tietoa - ei edes indeterminismin suhteen.

*
Onko tämä mahdollista? Sitä minä en tiedä - vaikken tietysti tietämällä tiedä mitään muutakaan siitä, mitä mielen olemassaolosta väitän. Jos joku haluaa, voi kaikin mokomin kutsua sitä mystiseksi näkemykseksi.

*
Se, että mieli/tietoisuus ei voi olla olemassa ilman aivokudosta, ei tarkoita, että mieli olisi tuo aivokudos.

Joka niin väittää, väittää itse asiassa samalla myös pystyvänsä hoitamaan kaikki ihmisen mentaaliset, esteettiset, eettiset, poliittiset ja ylipäätään kulttuuriset ongelmat neurokirurgialla ja geeniterapialla.

Kuulostaako uskottavalta?

PS. Edelleenkään en silti usko realistisesti mihinkään reaaliseen Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan vaan siihen, että evoluutiolla on 'taipumus' kohti täydellisyyttä kunkin lajin kohdalla. Ihmisellä se on ollut tietoisuus, mieli ja kieli.