Showing posts with label komiikka. Show all posts
Showing posts with label komiikka. Show all posts

August 30, 2008

Credo quia hömppä est

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen blogiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.

Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.

Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.

Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.

Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.

Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.

Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.

Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.

Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.

Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.