Pyhä Henki antaa meille ideologian, psykoanalyysi transferenssin, mutta yhä silti me pysymme salaisuuksina itsellemme ja toisillemme: minuutemme transparenssi/läpinäkyvyys on yhtä aikaa sekä mysteeri että trivialiteetti (transparenssin antinomia on analoginen olemisen/ajattelemisen ajattelemisen eli kielen itsensä tapahtumisen kanssa)

Ideologia syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta ja tässä ovat sen tehtävät
*
Finnsanity kirjoitti edellisen päreeni kommentissa:
'Ideologia on patologia.... Mutta pakollinen patologia...'
*
Siinäpä se. Mikään aito, lopullinen transparenssi ei voi olla mahdollinen, koska ideologinen matriisi (jota myös patologia edustaa) sekoittuu kaikkeen tulkintaan. Siten myöskään väärää tietoisuutta ei ole. - Zizek on todennut, että identiteetti ei voi olla transparentti juuri niistä onto-psykologisista syistä, jotka päreessäni mainitsin. Me emme pysty näkemään itsemme 'läpi'.
Mutta - saatamme toki päästä juuri psykoanalyysin avulla lähemmäs tilannetta, jossa 'ME' on ideologisesti vähemmän (tai tietoisemmin) välittynyt eli vähemmän itsestään selvänä totuutena pitämämme fantasian kätkemä kuin esim. avoimesti fantasioissaan elävien populistien tai muka objektiivisen fakta-rautarouva-Takkiraudan 'hallusinaatiot' psykososiaalisesta todellisuudesta. Tämän verran voin uskoa psykoanalyysiin - en enempää.

Korostan kuitenkin vielä, että en siis usko psykoanalyysiin kuin johonkin maagiseen puhekuuriin ja etenkin sen tärkeimpään 'operaattoriin' eli transferenssiin kuin sakramentin toimittamiseen tai loitsuun, jonka seurauksena on vapautuminen totuuteen (Jumalaan).

Kaikki tällainen usko psykoanalyysin kaikkivoipaisuuteen on suurta mystifikaatiota ja tekee siitä pikemminkin vain yhden symbolis-imaginaarisen tuotteen vastustamassaan kaupallisessa psykokulttuurissa kuin järkevää ideologiakritiikkiä.

Ylipäätään olen paljon skeptisempi psykoanalyysin kliinisen toimivuuden kuin sen metapsykologisen selityskyvyn suhteen, mutta totta kai lisään heti perään, että psykoanalyysi lienee ainoa terpiamuoto, joka ei edes yritä parantaa ihmistä ikäänkuin vaihtamalla hänelle jonkin toimivamman osan psyykeä - ellei peräti kokonaisen uuden egon - muistakaamme Lacanin osuva irvailu egopsykologiasta = ego-ortopedia.

Psykoanalyysissa on opittava samaistumaan oireeseensa: ottamaan oire omaan hallintaansa analyytikolta, joka tietoisesti, analyysin metodiin kuuluvana, analyyttisen 'draaman' oleellisena osana, pidättää analysoitavan kehittämän ja analyytikkoon siirtämän transferenssin (joka on trauman/oireen aiheuttaman ihmisen: esim. isän tai äidin fantasianomainen inkarnaatio analyytikon hahmossa) itsellään/itselleen, ja lopulta tajuttava, että analyytikko ei itse asiassa tiedä mitään - hän ei ole 'SE' - että minä itse olen tehnyt hänestä suuren toisen (Big Other), joka panttaa sitä tietoa ja vapautta, joka kuuluu nimenomaan minulle eikä hänelle.

Juuri tämänkaltaisen irtautumisprosessin, joka ei ole vihaa vaan itsenäistymistä ja vastuunottoa omasta itsestä, voi katsoa olevan merkki siitä, että analyysi on saavuttanut tarkoituksensa ja siten päätepisteensä. - Voiko tätä kutsua 'parantumiseksi' jostain psyykkisestä epävakaudesta vai ei, siihen en ota kantaa. Toivottavaa tietenkin on, että ihminen sen jälkeen pystyisi kohtaamaan sisäiset ristiriitansa avoimemmin, käsittelemään niitä joustavammin ja kanavoimaan niitä luovemmin.

2
Minun katsannossani Zizekin oma ideologinen sitoutuminen marxismiin vaikuttaa ajoittain hysteeriseltä ja pakkomielteiseltä (Zizek varsin hyvin tiedostaa affektiivisuutensa kuten myös dokumenttielokuvassa 'Zizek!' nähtiin) joskin rationaalisesti erittäin hallitulta ja 'hyödynnetyltä' neuroosilta.

Minulle Zizekin politiikasta tulee ajoittain mieleen kirkon sittemmin heresiaksi tuomitsema montanolainen hurmosliike, johon sekä kolminaisuusopin että kristologisen kaksiluonto-opin teologisesti ehkä innovatiivisin luonnostelija läntisessä (latinalaisessa) kirkossa (yli 100 vuotta ennen Nikean ja yli 200 vuotta ennen Khalkedonin kirkolliskokousta!) kirkkoisä Tertullianus vanhoilla päivillään (liikkeen jo hiipuessa) kirkosta erottuaan(!) liittyi.

Samalla Tertullianus hylkäsi kolminaisuuskäsityksensä ja kääntyi absoluuttiseen monoteismiin, minkä vuoksi hänet leimattiin skismaatikoksi. - Tertullianuksen ekklesiologiset perustelut olivat ja ovat silti edelleenkin voimassa: kristillisestä kirkosta oli jo silloin (ainakin Tertullianuksen mielestä) tullut pelkkä korruption, konformismin ja maallisuuden lässähtänyt pesäpaikka eikä mikään pyhyyden tyyssija.

Tuota samaa 'ideologista pyhyyttähän' myös Zizek mutatis mutandis itse asiassa saarnaa: oikeudenmukaisuutta marxilaisen ja psykoanalyyttisen tulkinnan hengessä. Mutta täyttä Pyhän Hengen (ainoa, mikä Zizekillä jää hegeliläisittäin tulkitusta inkarnaatiosta jäljelle) eli poliittisen puolueen ja/tai psykoanalyyttisen yhdistyksen sekä rationaalisesti että inspiroidusti ilmentämää ja legitimoimaa tranparenssia se ei ole vaan yksinomaan vahvasti perusteltu ideologinen valinta, joka näkee muiden ideologioiden läpi - paremmin kuin ne itse. - Mutta tämäkin on siis lopulta ideologian eli uskon - ja ennenkaikkea elävän uskon - asia.
*
http://finnsanity.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Montanolaisuus
http://en.wikipedia.org/wiki/Montanism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transferenssi
http://en.wikipedia.org/wiki/Transference
http://www02.oph.fi/etalukio/uskonto/kurssi3/sivu_3_1_5.html

Credo quia hömppä est

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen blogiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.

Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.

Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.

Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.

Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.

Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.

Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.

Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.

Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.

Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.