Nainen: 'Mä haluaisin puhua'. - Mies: 'Puhutaan vaan.'

Valitettavasti en löytänyt tarpeeksi 'huumorintajuisia' kuvia. Nämähän vaikuttavat melkein vakavilta ja autenttisilta. Onkohan heillä ihan oikeasti jotain sanottavaa toisilleen. Ei siis pelkästään juupas-eipäs-ajankulua vaan sitä ihteään eli huolen täyttämää rakkauden kaipuuta ;\].
*
Luvatusta poiketen, ennenkuin esittelen Carl Schmittin huikeaa tekstiä Teologisesta politiikasta, en kerta kaikkiaan malta olla siteeraamatta HS.fi.:n viimeisintä, Perttu Häkkisen kolumnia. Juuri näin minäkin asian ajattelen ja koen. Eläköön teennäisen muka-empaattinen, lattea ja tylsä psykokulttuuri! Kyllä nauratti. - Siis eikun:

VATVOTAAN
Perttu Häkkinen (HS.fi. 18.3)

Tuntemusten vatvomisesta tuli pornografiaakin kivempi juttu.

Mari Rantasila makaa sängyllä sikiöasennossa ja mittailee katseellaan huoneeseen astuvaa Ville Virtasta.

"Mä haluaisin puhua", Rantasila sanoo. "Puhutaan vaan", Virtanen vastaa. Sananvaihtoa seuraa 57 minuuttia tuskallista ihmissuhdevatvontaa. Kotikatsomon Jälkilämpö-sarja on piinaavaa väijyttävää.

Ei tosin siksi, että se olisi välttämättä roskaa, vatvominen vain on itsessään piinallista.

Suomalaiset tunne-elämän kuvaukset ovat jaettavissa jotakuinkin kahteen lajiin. Ensimmäisessä eivät suomalaisen miehen puista jumalnaamiota tunteiden viillot juuri korista. Vastoinkäymisen kohdatessaan hän hiihtää metsään ja tekee nuotion. Kuukkeli pyrähtää lähipuun oksalle, ja mies katsoo sitä hiljaisuuden vallitessa. Lopulta hän palaa kotiinsa metsän parantamana. Porstuassa mies kohtaa vaimonsa. Vaimo ei metsää selviytymiseen tarvitse: hänen tunteensa ovat jo aikaa sitten hautautuneet nälkäisen lapsikatraan kirkumiseen.

Jälkilämmön post-agraarinen vatvominen perustuu toiseen tulkintaan: siihen todellisuuteen, jonka minä tunnen. Kulttuuriin, jossa tuntemusten vatvomisesta on tullut pornografiaakin kivempi juttu. Lehtien kansissa ja televisioiden plasmanäytöillä julkisuuden henkilöt oksentelevat ympäriinsä sielunelämänsä mustaa liejua ja onanoivat henkisillä kuohuillaan.

Ja rahvas seuraa perässä. Jokainen kivi käännetään, jokainen tunne pilkotaan, ja lopussa hymyillään voitokkaasti. Tai siis hymyiltäisiin, jos sille saatanan vatvomiselle ikinä tulisi loppua.

Tunteista puhuminen on kai välttämätöntä. Kyseenalaista silti on, tarvitseeko niistä koko ajan jauhaa tai johtaako polveileva keittiöpsykologisointi ylipäätään haluttuihin lopputuloksiin.

Minut ylenmääräinen vatvominen ainakin tekee väsyneeksi ja ilottomaksi. Usein haaveilenkin lepäileväni ateenalaisen pylväshallin viileydessä kuuntelemassa viisaudenrakastaja Zenonin ajatuksia tunteettomuuden hyveistä.

Väitetään, että viime maailmansodan jälkeen maassamme ei ollut muodissa puhe, vaan hiljainen selviytyminen. Saattaa pitää kutinsa. Mutta onko suurten ikäluokkien lapsuudessaan oppima vaikenemisen kulttuuri synnyttänyt vastareaktion, jonka mukaan tunteitaan pitää jatkuvasti eritellä, ellei halua vaikuttaa umpimieliseltä alkuihmiseltä?

"Kyllähän me vahvassa psyko-kulttuurissa elämme", Mielenterveysyhdistyksen SOS-keskuksen johtaja Outi Ruishalme vastaa uteluuni. "Ääri-individualismi tuntuu johtavan ylipsykologisointiin ja liioitteluun."

Voiko itsensä henkinen auki repiminen sitten aiheuttaa liiallisina annoksina ahdistusta? Ruishalme sanoo pitävänsä sitä mahdollisena.

Suljen puhelimen ja avaan tietokoneen. Suositulla keskustelupalstalla suomalaiset vatvovat innokkaasti sitä, miksi suomalaiset eivät vatvo riittävästi.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/Vatvotaan/1135254789802/?cmp=tm_etu_kolumni
http://www.superstock.com/stock-photos-images/1569R-9016600
http://www.telegraph.co.uk/science/science-news/5612036/Want-to-get-something-done-talk-to-people-in-their-right-ear.html

Kun jätteet menivät pörssiin ja muuttuivat puhtaiksi eli kannattaviksi

Kiitos taas Tuomas Nevanlinnalle, jota pidän Suomen terävimpänä filosofisena kriitikkona - ainakin verrattuna analyyttisen filosofian pelipalikoitten siirtelijöihin - noihin semanttisesti naiveilla, didaktisen teknokratian implikoivilla argumenteillaan näperteleviin akateemisiin robotteihin, jotka 'ratkaisevat' ongelmia objektiivisesti (lue: ideologisesti) venyttämällä niiden käsitteellistä perustaa loputtomiin tai katkaisemalla näiltä käsitteiltä joko pään tai jalat (Prokrusteen vuode) - sen sijaan että loisivat uusia käsitteitä, koska vanhat on korruptoitu ja rappeutettu naturalistisen 'vaihtoarvo'-pragmatismin sekä 'mikään ei o mitään'- dekonstruktionismin teilipyörässä. - (Naturalismi ja dekonstruktionismi ovat reaktiivisen nihilismin (metafysiikan ja ontologian romahtamisen) kääntöpuolia/seurauksia, eivät suinkaan toistensa vastakohtia).
*
Vihreiden outo yhtälö
Tuomas Nevanlinna
10.2.2010

Vihreästä liikkeestä tulee mieleen "luonto". Muuta yhdistävää tekijää ei olekaan helppo jäljittää. Liikkeessä ovat piipertäneet niin uushipit kuin uusteknokraatit, niin reaalipoliitikot kuin haaveilijat, niin Linkola kuin vannoutuneet kissaihmiset.

Vihreän ajattelun taustalla ei ole yhtä teoriaa. Se ei edes teeskentele että olisi, niin kuin marxismi vielä saattoi tehdä.

Miksi näin?

Hahmotan taustaksi kaksi 1800-luvun mittaan tiivistynyttä aatehistoriallista ilmiötä. Niistä kumpikaan ei ole yksi oppi. Pikemminkin ne ovat eräänlaisia pohjavirtauksia, jotka ovat synnyttäneet erilaisia filosofisia ja poliittisia kukintoja.

Ensimmäistä nimitän ekonomismiksi. Sen perusidea on, että talouden ja tekniikan mylly tuottaa sellaista aineellista materiaalista hyvää, joka on poliittisesti kiistatonta. Ekonomismin kaikki totuudet on johdettu talousteoriasta ja sen taustalla on usko järkeen ja edistykseen. Sitä edustavat monet liberalismeista ja monet marxismeista. Ja sosiaalidemokratia.

Toista pohjavirtausta kutsun rousseauismiksi. Se kumpuaa romantisoivista tavoista tulkita Jean-Jacquesin filosofiaa. Luonnollinen ja orgaaninen elämä on, kas, parempaa kuin vieraantunut ja pirstaloitunut. Pahiksia ovat välineellinen luontosuhde, yhteisöllisyyden puute, massoittuminen, kerskakulutus. Edistysusko on tiessään, tilalla kumajaa utooppis-nostalginen saarnasävy.

1960-luvulla alkoi ilmestyä raportteja ja pamfletteja, joiden kautta sana "ekologia" sai nykyisen merkityksensä. Perushuomio oli se, ettei luonto olekaan loppumaton resurssi. Sekin on niukkuushyödyke ja siksi osa talouden järjestelmää.

Sittemmin luonnonvaratuhlauksen estämiseksi on kehitetty erilaisia keinoja. Ne eivät olennoi ekonomian kritiikkiä. Ne ovat päinvastoin tapoja ekonomisoida lisää.

Pahin ulkoisvaikutuksista onkin ympäristön tärveltyminen. Siitä päästöverot. Kierrätyksessä jätteetkin tehostetaan. Onko ekonomisempaa ajatusta?

Ekologia on ekonomismin triumfi: kaikki todella on taloutta. Mutta samalla ekologia tuhoaa ekonomismin, koska kokonaisdiagnoosi on vääjäämättä rousseauistinen. Tavalla tai toisella.

Vihreä liike syntyy ekonomismin ja rousseauismin mahdottoman risteyspisteen ympärille. Ei ihme, että kiista on jatkuvaa. Kyseessä on sekä pakkoavioliitto että sukuriita.
*
http://www.istockphoto.com/file_closeup/concepts-and-ideas/5370677-trashed-euro-banknotes.php?id=5370677

Tää onko niitä hazardihommia vaan?

Onko Kaarina Hazard nyt itse langennut kontalleen eli eksynyt samoilemaan jonnekin Matti-Esko Hytösen ja Jyrki Lehtolan harmaalle Stalker-vyöhykkeelle, missä on taannuttu 'ihmissyönnin' nautinnollisiin orgioihin? - - Jos näin käynyt, niin Kaarina onnistuu ainakin Halme-dissektiossaan tekemään tästä perversiosta hätkähdyttävää taidetta - päinvastoin kuin edellä mainitut tosikkoruikuttajat.
*

Kirjoitettu jälleen Iineksen kommenttiin päreessään Pahaa puhetta?.
*
Iines kirjoitti:
Jos kiinnostaa Hazardin oma selitys hänen kirjoittamisensa motiiveista, niin kannattaa katsoa tämä kolmiminuuttinen aamutelevisiosta.

Heheh. Ei vakuuta nyt Hazard täysin meikäläistä. Ymmärsin toki itsekin, että kirjoitus on totta kai myös mediakriittinen, mutta Hazardin valitsema näkökulma ja tarkastelupa oli äärimmäisen subjektikeskeisesti poleeminen - Halmetta vastaan hyökkäävä.

Tavallaan kyseessä on mitä tyypillisimmin iltalehtimäinen purkaus, mutta mikäli on haluttu kritisoida juuri iltapäivä- ja viihdelehtiä, niin tuloksena on ollut sekaannus.

Tekstistä puuttuu ikäänkuin eksegeettinen ulottuvuus tai sanoisinko vaikka tekstiin itseensä sisällytetty analyyttinen dekoodaus siitä, mitä tällä ad hominem-tyyppisellä kritiikillä todella tarkoitetaan. Mihin sen on implisiittisesti tarkoitus viitata?

Hazard on - mikäli uskomme sitä, mitä hän puhelimessa (Aamu-tv:n videopätkä) moneen kertaan painottaa - tavallaan mennyt helppoon tai langennut kiusaukseen ja kirjoittanut otollisesta aiheesta/julkkiksesta loistavan kolumnin mutta ei loistavaa mediakritiikkiä vaan sekoittanut puurot ja vellit.

Jos nyt sitten hyväksyn edellä sanomani, seuraa siitä, että olen myös itse erehtynyt Hazardin intentioitten selkeyden suhteen, koska pidin niitä pääosin sekä Halmeen poliittisen/julkisen että hänen yksityisen henkilönsä kritiikkinä ja vasta toissijaisesti kritiikkinä siitä, miten media käsitteli ja hyödynsi Halmetta (mikä siis sekin tarkoitus kyllä ilmenee tekstistä, mutta jää täysin varjoon henkilötykityksen rinnalla).

Mikäli Hazard haluaa tästä lähtien kritisoida mediaa nimenomaan iltalehtimäisesti silti samalla mediakriittisen missionsa säilyttäen, hänen täytyy tosiaankin kirjoittaa jollain tapaa tarkemmin ja ottaa enemmän etäisyyttä kirjoittamaansa. Muussa tapauksessa emme välty vastaavilta sekaannuksilta.

Vielä kerran: jos Hazardin selitys pätee, niin kyseessä on yhä edelleen kirjallisesti loistava kolumni, joka analyyttisesti tarkastellen näyttäytyy peräti omituiselta ainakin mediakritiikkinä.

Kutsuisimmeko tätä kriittisen intention tahatonta(?) kohteensiirtoa 'iltalehti-syndroomaksi tai peräti dilemmaksi'.

Tarkoitan tällä sitä, että Iltalehti ikäänkuin onnistui assimiloimaan jopa yhden parhaimman kolumnistinsa mediakritiikin niin hyvin poleemis-sosiaalipornoiseen linjaansa, että tämän huippukolumnin analyyttinen terä - ei ehkä tylsynyt mutta suuntautui tai alkoi osoittaa - - niin minne?

Halme-Hazard-kohun kuohunnassa lienee oikeutettua kysyä (eikä ainoastaan kieli poskessa), onko Kaarina Hazardista nyt tullut jäävi kirjoittamaan mediakritiikkiä Iltalehdessä? ; /\]
*
http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=102