Kuva-arvoitus

(Lisäyksiä tulee vähitellen)

Late pisti äsken postia.

"Tuolta kuvasta pitäisi löytyä useiden kymmenien bändien nimet. Montako löydät?"

http://virgindigital.com/wallpapers/virgindigital1280x960.jpg

Väliaikatiedoitus Latelta klo: 18.50.

"Niitä nimiä pitäisi löytyä 74 kpl.
Ei, en minä niitä kaikkia ole löytänyt…"

Laten lista näyttää toistaiseksi seuraavalta:

"Tuossa jotain:

Led Zeppelin, Eagles, Queen, Prince, Sex Pistols, Alice in Chains, Smashing Pumpkins, Nine Inch Nails, T-Rex, Eels, Guns'n'Roses, Rolling Stones, Matchbox 20, Whitesnake, B52', U2, Zombies, Crowded House, Police, Cowboy, Junkies, Melonheads, Blur, Scissor sisters, Monkees, Prince, Hole, Red Hot Chili, Peppers, Dead Kennedys

Mahdollisesti:

Byrds, Blues Brothers, Beach Boys, Lovin Spoonful, Jaws?

Voisihan tuossa esiintyä myös Traffic

Dime, Bee Gees, Television, Black Flag, Blondie, Cypress Hill, Lemonheads"

*

RR lisää Gorillas, Asteroid B612, Scissors, Spoon, Country Joe and the Fish, Garbage, Fairytale,

HEHHEHHEHHEHHEHHEEE!!

(Lisäyksiä 16.35)

Via Mocartes - HS:n vaalikone

IHAN VAKAVASTI VASTASIN KYSYMYKSIIN - honestly (?) Sama result kaksi kertaa...

Kauhistuttavinta tässä tuloksessa on se, että inhoan syvästi Sauli Niinistöä.
Ihan kuten äitivainaa, joka nimitti Niinistöä marakatiksi...

Älkää äänestäkö tätä narsistista paapattajaa, jonka ainoa moraali löytyy luottokortin sisällöstä ja valheellisesta entente-retoriikasta (=Natoon ja heti)!

Hesarin kysymyslista, jonka vastauksia verrataan presidenttiehdokkaitten vastauksiin, saattaa kyllä paljastaa ristiriidan tai yhteyden persoonallisen pitämisemme ja yleisluonteisten poliittisten periaatteiden välillä, mutta se mitä vaalikone ei paljasta, on pitämisemme ja presidenttiehdokkaan maailmankatsomuksen välinen yhteys tai ristiriita!

Joten kiitti vaan Hesari (ja poliittinen jargon) orwellilaisesta sanamagiasta - jälleen kerran...

*
1
0 Niinistö Sauli
Kokoomus
356
2
0 Halonen Tarja
SDP
337
3
0 Soini Timo
Perussuomalaiset
305
4
0 Vanhanen Matti
Keskusta
256
5
0 Lax Henrik
RKP
218
6
0 Hautala Heidi
Vihreät
210
7
0 Kallis Bjarne
Kristillisdemokraatit
172

http://www.city.fi/lehti/article.php?id=157.

Richard Wagner - säveltäjävirtuoosi, hämärä libretisti, suuruudenhullu organisaattori, turhamainen narri ja egoisti antisemiitti

(Korjauksia tehty klo: 23.00)
Wagner

Felix Mottl

Richard Wagner harjoitutti keväällä ja kesällä 1876 laajinta oopperaprojektiaan Niebelungin sormusta Bayreuthin Festspielhausissa, tuossa suurimmassa elämänprojektissaan, joka oli rakennettu ennenkaikkea hänen omien teostensa esittämistä varten.

Seuraava katkelma on Derek Watsonin 1979 julkaistusta ja 1983 Seppo Heikinheimon suomentamasta biografiasta Richard Wagner - Nero ja keinottelija?, jonka painopiste on ainakin ajoittain Wagnerin miltei kaoottisen tuhlailevassa ja velkavankeuden partaalla keikkuvassa käytännön elämässä sekä hänen ihmissuhteissaan.

Kaiken elämänkerrallisen "inhorealismin" ohella ja Wagnerin antisemitismiä sekä varsinkin hänen myöhempien aikojen hämärää"filosofointiaan" kritisoituaan Watson ei kuitenkaan unohda ylistää Wagnerin musiikin ainutlaatuisuutta ja kumouksellisuutta.

Sitäpaitsi Wagnerin musiikkiteoreettiset pohdiskelut sekä useat musiikillisten instituutioiden käytännölliseen kehittämiseen tähdänneet tarkasti muotoillut ehdotukset (jotka alunperin yleensä hylättiin hallintobyrokratian johdossa!) osoittavat nekin, että hänellä todella oli myös käytännöllistä organisaatiokykyä.

Mutta myös oivallista käytännön psykologista kykyä pitää "joukkonsa kasassa" silloin, kun se Wagnerin mielestä oli kokonaisuutena huippuluokkaa, osoittaa myös seuraava katkelmakin.

Humoristisuudessaan se osoittaa myös, että runoilija Georg Herweghin vaimon, Emman, pirullisen sarkastinen huomautus on toki osuva kuvaus Wagnerin pimeästä puolesta, mutta - se ei suinkaan ollut hänen ainoa luonteenpiirteensä.
Emma totesi nopeasti ja ykskantaan Wagnerista, että tämä on "taskukokoinen (166 cm) miehenkuvatus, turhuuden, sydämettömyyden ja itsekkyyden perikuva."

Wagner nimittäin epäilemättä käytti ihmisiä hyväkseen, ja jos heistä ei ollut hänelle enää hyötyä (esim. rahallisesti, taiteellisesti tai projektien edistämisen suhteen), myös ystävyys sai jäädä.

Toisaalta esim. Friedrich Nietzsche, joka - harvinaista kyllä - lopulta varsin itsenäisesti ja Wagnerin sitä edes aavistamatta kääntyi muutaman vuoden erittäin tiiviin ystävyyden jälkeen kaikessa hiljaisuudessa Wagneria vastaan - irtiotto, joka oli hänen ajattelunsa kehityksen kannalta välttämätön mutta raskas ele - kirjoitti kerran, että "välillämme ei koskaan lausuttu pahaa sanaa, enkä ole varmasti kenenkään seurassa nauranut niin paljon."

Mutta Nietzschen 1878 julkaisema kirja Human All, too Human oli Wagnerille sekä yllätys että myrkkyä. Viimeistään sitä selattuaan (hän ei koskaan lukenut kirjaa kokonaan) paljastui karu totuus: entinen opetuslapsi oli luopunut hänestä. Nietzsche kirjoitti hylänneensä Schopenhauerin ajattelun, ja pelkästään jo se merkitsi irtisanoutumista Wagnerista.

Tulkoon vielä kerran todetuksi, että alta löytyvä katkelma antaa kuitenkin sekä Wagnerista (jonka Nietzsche Thus Spoke Zarathustran IV:ssä kirjassa nimitti "korkeimpien ihmisten" joukossa taikuriksi (siis lähinnä charlataniksi!)) - että hänen ensimmäisen Bayreuth-Ringin-esitysseurueestaan suorastaan hilpeän ja sympaattisen "pikakuvan".

*
"Oli väistämätöntä, että joukko nuoria ja hilpeitä teatterilaisia päästi rasittavan harjoituspäivän jälkeen ohjat löysälle ja keksi joitain harmittomia kujeita.
Hangenilla oli kaksi lemmikkiapinaa, jotka irti päästettyinä tekivät kaikenlaista konnuutta.

Günther ja Fasolt pelleilivät hotellinsa edustalla esittämällä lakanoihin pukeutuneina villin heimotanssin.

Felix Mottl (Wagnerin ja pääkapellimestari Hans Richterin 20:n vuotias huippulahjakas harjoituskapellimestari) lähti ostoksille naiseksi pukeutuneena.

Joku sekoitti huvikseen kengät ja saappaat keskenään, ja harjoituspianistit aiheuttivat kerran jopa skandaalin polttamalla piipullisen hasista.

Kun jumalinen Cosima (Richard Wagnerin toinen vaimo, Franz Lisztin tytär - Liszt oli Wagnerin erittäin läheinen ystävä, musiikillisten vaikutteiden antaja sekä tukija) suhtautui tähän kaikkeen nyreästi, Wagner - jolla oli kokemusta teatterielämästä - päinvastoin kannusti tällaista kujeilua ja seisoi kerran jopa päällään (63 vuotiaana!) osoittaakseen, kuinka paljon hän oli nauttinut solistiensa Wahnfriedin (Wagnerin Bayreuhin asunto) puutarhassa toimeen panemista kujeista (s.295-96)."

*
Vuonna 2003 on suomennettu Barry Millingtonin elämänkerrallinen johdatus Wagnerin musiikkiin. Tässä Eero Tarastin arvostelu ja artikkeli kyseisestä kirjasta sekä ylipäätään Wagner-tutkimuksesta - Monipuolinen johdatus Wagneriin.

Myös Paavo Pylkkö on julkaissut (2005) kiintoisan esseekokoelman - Richard Wagner ajattelijana.

*
http://www.hacom.nl/~detempel/ChronologieCW/biografieCW.htm.
http://www.sloganmaker.net/kreationen/.

Wagner-kirjat

The Shadow of Your Smile

Tässä yksi maailman kaikkein kuuluisimpia "viihde"sävellyksiä. Sitä ovat versioineet muun muassa Tony Bennett, Frank Sinatra, Astrud Gilberto, Sarah Vaughan, Dizzy Gillespie ja monet muut.

Eräässä palkintojenjakotilaisuudessa vuonna 1970 kappaleen säveltäjä Johnny Mandel (23.11.1925) totesi musiikin tekemisestä (ja ilmeisesti myös ihmiselämästä yleensä) lyhyesti ja ytimekkäästi:

"Jos et tiedä, mitä rakastat, haaskaat vain aikaasi."


JOHNNY MANDELThemes In The Key Of Mandel
http://www.ascap.com/about/board/mandel-bio.html.
http://www.jazzguitarresources.com/scores/gtr/ShadowOfYourSmile

Astrud Gilberto - The Shadow Of Your Smile - Verve Records

Leevi Lehto kirjoittaa Hesarin epitafia...terävämmin kuin ehkä kukaan...

November 22, 2005 1:05 PM The day of the TextTaide / TekstiKonst: suomeksi, på svenska, in English. And here's my - not totally unrelated - note on Miksi vouhkaan Hesarista (Why Do I Rant About Helsingin Sanomat (Finnish now)).

Leevi Lehto 22.11.2005

Esimerkkini on mikroskooppisen pieni: tänä iltana Helsingissä järjestetään kolmenkymmenen ruotsalaisen, suomenruotsalaisen ja suomalaisen runoilijan maratonluenta. Helsingin Sanomat ei kerro tilaisuudesta lukijoilleen.

En sano, että olisi pitänyt kertoa. Minua kiinnostaa se logiikka, johon kertomatta jättäminen nojaa. Voin kuvitella monenkinlaisia selityksiä, joita HS:n kulttuuritoimitus kysyttäessä tarjoaisi: "Emme julkaise puffeja" (ei ole totta), "Ei meille vaan mitään tiedotetta ole tullut" (oudon yleinen variantti; ei totta tässä), "No kun meillä just oli runousjuttu", "Ei nähty yleisesti kiinnostavaksi"...

Mitä tahansa näistä selityksistä on sinänsä OK. Tietysti jokainen media heijastaa (tai on heijastamatta) ympäröivää maailmaa oman näkemyksensä pohjalta, ja parhaan kykynsä mukaan. Se on osa liberaalia demokratiaa ja moniarvoisuutta.

Toinen osa on julkaisemisen ja kilpailun vapaus. Olen ottanut Hesarin esiin (ja päättänyt pitää sen siellä) siksi, että tämä ihanne ei sen edustamalla alueella (ja sen syystä) toteudu. Kilpailun ja vapauden sijalla on yhden julkaisun ja yhden yhtiön monopoli eli määräävä markkina-asema, niin kuin kilpailulainsäädännössä sanotaan.

Asian perimmäinen logiikka on tämä: kuvaamani selitykset olisivat hyväksyttäviä, jos moniarvoisuus ja kilpailu vallitsisivat. Mutta silloin niitä ei tarvitsisi kysyä ja esittää: kulttuurin vähäpätöisistäkin asioista kerrottaisiin, koska naapurikin saattaa kertoa. Aika ja kilpailu saisivat seuloa hyvät pakanoista.

Haluamatta idealisoida väitän, että Suomen mediakenttä oli lähempänä tätä ihannetilannetta viitisentoista vuotta sitten, kun Uusi Suomi vielä ilmestyi.

Haluamatta kärjistää huomautan, että valtajulkisuus on tuskin missään läntisessä demokratiassa yhtä keskittynyt kuin Suomessa.

Haluamatta pelotella ennustan, että tämä seikka ei lupaa hyvää suomalaisen demokratian (ja talouden, kulttuurin...) tulevaisuudelle. Ehkä puolueet eivät sittenkään ole niin "samanlaistuneet"; ehkä niitä samanlaistaa - ja niiden välistä aitoa debattia ehkäisee - eräänlaiseksi yleispuolueeksi kehittynyt valtamedia (milloin näitte poliitikon viimeksi arvostelevan Hesaria?). Niin kuin eräs jo aikaa sitten (eikä täysin Hesariin liittymättömistä syistä) muualle muuttanut ystäväni asian ilmaisee: kuvitelkaa maa, jossa yhä ilmestyy Pravda - ja ihmiset vielä ottavat sen tosissaan...

Ajatus vapaasta lehdistöstä ilman vapaata kilpailua on sama kuin ajatus demokratiasta ilman puolueita.

Kysymys ei ole henkilöistä tai henkilösuhteista eikä kenenkään pahasta tai hyvästä tahdosta. Kaikki viestimet ovat osa monenlaisten yhteiskuntasuhteiden, lobbauksen, kaveruuksien yms. verkostoa - vain monopolin kohdalla (mutta silloin väistämättä) tämä johtaa epäterveisiin suosikkijärjestelmiin, leipääntymiseen, subjektivismiin ja tiedon pimitykseen. Ja tässä esimerkkini vähäpätöisyys lisää sen painoa: jos näin on asiassa, johon liittyvät intressit ovat mitättömiä ja epämääräisiä (ja tiedän että niin on), miten sitten suuremmissa...

Voitaneen kysyä, eikö Hesari sittenkin edusta vanhaa, väistyvää mediaa. Eikö huoli siitä ole yliampuvaa? Eikö muilla viestinnän alueilla vallitseva moniarvoisuus korjaa Hesarin aiheuttamat vääristymät?

Vastaan paradoksilla (koska se osoittaa, mistä on kysymys). Monopoli ei koskaan (vrt. taannoinen Neuvostoliitto) ole täydellinen, mutta samalla: osittaista monopolia ei olekaan (kuten ei voi olla vain vähän raskaana). Myös kaikki muut mediat ovat riippuvaisia Hesari-julkisuudesta (vrt. vaikkapa Kuukausiliitteen äskettäisen blogijutun Blogistanian hiekkalaatikolla aiheuttama vähemmän ylevä kuhina...) Valtalehden hyväksynnän tavoittelusta on tullut luonnollinen osa minkä tahansa yhteiskunnan osa-alueen - ja median - normaalia toimintaa.

Tämän kehityksen tuloksena kansallinen todellisuus ja tietoisuus jakautuvat kahtia: osaan, jonka valtalehti tunnustaa, ja siihen, josta se syystä tai toisesta vaikenee. Kokemus osoittaa, että tällaiset vaikenemiset muuttuvat helposti arvovaltakysymyksiksi ja ikuistuvat: ei kirjoitettu silloin, ei kirjoiteta nytkään. Tarve oikeuttaa omat aiemmat ratkaisut puolestaan johtaa niiden arvottamiseen: valtalehden seulan läpäisseet asiat, teemat, ihmiset, teokset eivät ole vain "parempia", vaan myös "oikeita". (Ei ole kauaa siitä, kun meille kerrottiin uudesta, "oikeasta" tavasta valmistaa pyttipannua. Tästä samasta syystä Hesarin "esikoiskirjapalkinto" lieveilmiöineen on minusta sietämätön.)

Mutta vastaan myös: kyllä, onneksi Hesari tosiaan edustaa vanhaa, väistyvää julkisuutta. Uskon, että on syntymässä edellytykset aidolle, kriittiselle keskustelulle sen asemasta. Se voi ottaa aikaa - kymmenen? kaksikymmentä? vuotta - mutta ennustukseni on, että demokratia, markkinatalous ja vapaus voittavat lopulta. Yhteiskunta tulee ryhtymään toimiin oman moniarvoisuutensa turvaamiseksi - joko kilpailu- tai jonkin muun lainsäädännön nojalla. Minä haluan antaa tähän oman vähäisen (ja perimmältään epäyhteiskunnallisen) panokseni. Siksi vouhkaan - ja tulen vouhkaamaan - Hesarista.

Jesus was...?

Even God enjoys a good laugh.
(Otherwise, he wouldn't have created humans... )

There were 3 good arguments that Jesus was Black:

1. He called everyone "brother,"
2. He liked Gospel
3. He couldn't get a fair trial.

But then there were 3 equally good arguments that Jesus was Jewish:

1. He went into His Father's business.
2. He lived at home until he was 33.
3. He was sure his Mother was a virgin, and his mother was sure
he was God.

But, then, there were 3 equally good arguments that Jesus was Italian:

1. He talked with his hands.
2. He had wine with every meal.
3. He used olive oil.

But, then, there were 3 equally good arguments that Jesus was aCalifornian:

1. He never cut his hair.
2. He walked around barefoot all the time.
3. He started a new religion.

But, then, there were 3 equally good arguments that Jesus was Irish:

1. He never got married.
2. He was always telling stories.
3. He loved green pastures.

But the most compelling evidence of all....3 things that prove thatJesus could have been a woman:

1. He fed a crowd at a moment's notice when there was no food.
2. He kept trying to get a message across to a bunch of men who just
didn't get it.
3. And, even when he was dead, He had to get up because there was more
work to do.

Amen!!!!

http://www.livejournal.com/users/flagpolesitta/2005/04/07/.
http://www.lysistrataproject.org/humor.htm.

Donald Rumsfeld - A Poet of Bush

Poems by Donald Rumsfeld

The Unknown

As we know, There are known knowns.
There are things we know we know.
We also know
There are known unknowns.
That is to say
We know there are some things
We do not know.
But there are also unknown unknowns,
The ones we don't know
We don't know.

A Confession

Once in a while,
I'm standing here, doing something.
And I think,
"What in the world am I doing here?"
It's a big surprise.

The Situation

Things will not be necessarily continuous.
The fact that they are something other than perfectly continuous
Ought not to be characterized as a pause.
There will be some things that people will see.
There will be some things that people won't see.
And life goes on.

*
From "The Poetry of Donald Rumsfeld" © Hart SeelyThe CD is available for $15.99 at http://www.stuffedpenguin.com/.
San Francisco Chronicle

http://www.blogsofwar.com/category/humor.
http://www.nebelspalter.ch/club/rubriken/fallbeil/2003/fb02/

Quiz-hömppää

(Lisäys 22.11) En totisesti tunnista itseäni tästä kuvauksesta...

Which famous artist most reflects your personality?brought to you by Quizilla

Via Anita Kokka - Sanat.

Fantastic!!

You are GEORGIA O'KEEFE.
You are a true spirit of nature, and it shows in the flowing floral paintings for which you are most famous. You feel the beauty of all things around you, and your friends appreciate you for your ability to share that extraordinary beauty with them.166 other people got this result!

This quiz has been taken 637 times.26% of people had this result.

Alivaltiosihteeri klo: 15.07

"Suomalaisten on talvisaikaan monesti vaikeaa saada auto käyntiin, mutta ranskalaisten sen sijaan on nykyään vaikea saada auto sammumaan."

Nuorempi (nykyinen) muttei ihan alkuperäinen Alivaltiosihteeri.

warthog.fi/.../ vinkki25-2004.html

http://www.rytmi.com/rytmi701/
Alivaltiosihteeri – Wikipedia

"Kylläpä jätkä putosi!"

Uuden pädägögisen tutkimuksen mukaan koulukiusaajien sijoittaminen samalle luokalle on toistaiseksi nopein ratkaisu kiusaamisongelman vähentämiseksi. Ne tekevät sen itse!

Kertoo sosiaalitutkija Armas Lahopää.

John Fogerty: "THE LONG ROAD HOME" - full tracks

Levyltä löytyy 25 biisiä, joista 6 on tänä vuonna äänitettyjä live-raitoja. Kaikki kappaleet ovat tietenkin Fogertyn omia sävellyksiä ja sanoituksia. Sopii kuunnella.
Muistakaa, että tämä mies on juuri nyt tasan 60 vuotias. Ei totisesti uskoisi!

Listening Party: The Long Road Home: Ultimate John Fogerty Creedence Collection.
This is your chance to hear all of the full-length tracks from the album. Listen now!

***

Music Videos
"Old Man Down the Road" (full length) Label: Warner Brothers Records
"Centerfield" (full length) Label: Warner Bros. Records
"Eye Of The Zombie" (full length) Label: Warner Bros. Records
"Change In The Weather" (full length) Label: Warner Bros. Records
"Walking In A Hurricane" (full length) Label: Warner Brothers Records, Inc.
"Blue Boy" (full length) Label: Warner Brothers Records, Inc.
"Premonition" (full length) Label: Reprise Records
"Proud Mary" (full length) Label: Reprise Records

***
John Fogerty

CMT.com : John Fogerty : Artist Main

Amazon.com: The Long Road Home: The Ultimate John Fogerty ...

Kumpi tyhmistä filosofeista on oikeassa paikassa?

Filosofian (toivoton) perusongelma on löytää Arkhimedeen piste, josta näkee maailman/todellisuuden niinkuin "se on".
Siten kyseessä ei ole yksittäinen perspektiivi vaan "se oikea 'other side'".

"Käytännöllistä solipSismia"

Tämä "analyysi" on kommentti Karri Kokon kommenttiin edellisen päreeni johdosta.
(Itse asiassa tulen tässä tavallaan kumonneeksi edellisen AFORISMIni väitteen.)

*
Motoksi:

Numerot eivät osaa matematiikkaa. Siihen tarvitaan ihminen.

*
Mielenkiintoinen sattuma KK.

Kun näet kuvasi peilistä - mitä oikeastaan näet? Et itseäsi vaan kuvan itsestäsi.
Ja kuva - niin identtisenä/totena kuin sitä empiirisessä mielessä voinee katsojan kannalta pitääkin - on kuitenkin pelkkä "pinta" - kuori vailla sisältöä - kalkyloitavissa oleva materia/energia - eräänlainen syntaksi.

Siten se ei myöskään ole erhettä vaan matematiikkaa - algebraa ja geometriaa: "kuollutta muotoa" sanoisi Oswald Spengler.

Toisin kuin pelkkä kuva tai täydellinen representaatio/impressio (erotuksena olemuksellisiin ideoihin) eli se, mitä me olemme (geneettisestikin ainutlaatuisina) persoonina, ei näy peilistä, koska itseymmärrys ja persoonallinen kokemus eivät ole pelkästään aistien varaisia - ja siten kalkyloitavissa olevia - havaintoja.

Kuitenkin se, mitä "minä" semanttisen (toisin sanoen subjektiivisen) kokemukseni syvyydessä olen/merkitsen itselleni ja muille, lienee lopultakin transsendentaalinen tai jopa transsedenttinen kuvitelma, illuusio - ehkä suurin erehdykseni.

Mutta tämä "kuvitelma" yhtenäisestä ja alkuperäisestä minuudesta, johon järjellinen elämäni perustuu, on mahdoton osoittaa vääräksi ilman, että "tuhoutuisin" samalla itse persoonana.

Minuuden kokemuksen kadottua peilikuvani ei kuitenkaan katoa. Se on siellä kuten aina - samanlaisena kuin ennenkin - määriteltävissä ja analysoitavissa.

Nyt vain ei ole enää ketään, joka "tunnistaisi" itsensä. Peilistä tuijottaa joku - en minä vaan kuka tahansa...

AFORISMI

Elämä on erehdys, mutta se ei ole minun erehdykseni...

Alan Sokal ja Dan Brown "huijareina"

Tämä päre on vastaus ANDROGYYNIHULLUMIEHEN kommenttiin jutussani Da Vinci ja Disneyland. (Lisäys/korjauksia 17.11)

AHM kirjoittaa

Toistaiseksi Da Vinci koodia lukematta kysyn: Mikä on Sokalin ja Brownin yhteys? Onko Brown esittänyt jossain "huijanneensa" tietoisesti yleisöä? (kuten Sokal jokin aika kuuluisan artikkelinsa jälkeen paljasti tehneensä)

***
Totta kyllä - Sokal huijasi täysin tietoisesti, Brown sen sijaan on väittänyt - "tutkimustensa" myötä - ryhtyneensä viimein jopa itse uskomaan lukemaansa ja kirjoittamaansa.
Mutta Brownin "tutkimukset" ovat pseudotiedettä, sillä hän kietoo sanomansa yksipuolisiin ja epätieteellisiin dokumentteihin sekä tulkitsee useita historiallisia faktoja monesti täysin väärin tai omavaltaisesti.
Brownin lähteet eivät siis ole tieteellisesti kestäviä vaan teosofisia polemiikkeja sekä menneisyyteen suuntautuvia "scifi-romaaneja". Silti hän ei tietääkseni ole julkisesti tunnustanut tätä tosiasiaa.

Kuitenkin Brown voi kirjoittaa mitä haluaa juuri siksi, koska hänen lajityyppinsä on romaani - siis fiktio - ei tieteellinen artikkeli, jonka kriteerit on kyllä selvästi määritelty tiedemaailmassa.
Romaanille sen sijaan ei ole tyylillisiä eikä sisällöllisiä rajoja. Eettisiä toki lienee, mutta, miten ne soveltuvat Brownin tapaukseen?

Sokal toki kirjoitti artikkelinsa kuin romaanikirjailija, mutta teki sen siis tietoisessa huijaamistarkoituksessa.
Brown esittää sanomansa ikäänkuin totena, mutta voi samalla paeta valehtelusyytöksiä romaanimuodon ja kirjailijan vapauden taakse.

Totta kai Sokalin temppu oli aika törkeä (joskin samalla erittäin opettavainen ja sellaisenaan kiitettävä!), mutta eettisesti se ei minun mielestäni ole millään muotoa niin kyseenalainen kuin Brownin pyrkimys saattaa nimenomaan yksittäinen ja nykyhetkessä vaikuttava katolinen järjestö Opus Dei huonoon valoon faktaa ja fiktiota sekoittaviin näennäistotuuksiin vetoamalla.

Katolista kirkkoa opetuksineeen ja traditioineen voi toki arvostella paljon vapaammin, koska kyseinen instituutio on ikäänkuin historiallinen jatkumo, jota kritikoidessa ei lyödä nimenomaan yhtä yksittäistä ihmistä tai yhdistystä vaan koko historiaa.

Kun Sokal huijasi nimenomaan humanistista tiedemaailmaa/-yhteisöä, sen nykyparadigmoja sekä niin sanottua "asiantuntemusta", hänen intentionsa oli ikäänkuin "valistava." Postmoderni, kvasi-ideologinen ja huuhaa-nominalistinen retoriikka saakoon kyytiä!
Ja tässä tavoitteessaan Sokal onnistui.

Sitäpaitsi - paljastuttuaan Sokal tunnusti heti huijanneensa (17.11 Kuten Matti kommentissaan tarkentaa, Sokal paljasti itse itsensä heti artikkelin ilmestyttyä).

Brownin ei tarvitse tehdä sellaista koskaan, koska häntä ei voi saattaa vastuuseen mistään. Tietenkään Brownin ei Sokalin tapaan (koska Sokalin intentio oli toinen kuin Brownin) edes "tarvitse" huijata, koska romaanikirjailijana hänellä on vapaus yhdistellä - totuudenvastaisestikin - eri aatehistoriallisia faktoja.

(17.11) Olennaisin seikka tässä kuitenkin on, että Da Vinci koodia ryhdyttiin myymään muka uutena ja periaatteessa "totena" tulkintana. Suuri yleisö, joka ei tunne aiheen taustoja johdettiin myynninedistämistarkoituksessa tahallisesti harhaan. Miten paljon vähemmän huomiota kirja olisikaan saanut, jos Brown olisikin johdantohuomautuksessaan ilmoittanut tulkintojensa (ja jopa monien ns. faktojen) olevan pääosin täyttä fiktiota?

Tässä mielessä Brownia ja hänen kustantajaansa voi syyttää - jos ei sentään huijauksesta niin ainakin epäreilusta pelistä. Saman syytöksen - ja muodollisesti samoin perustein - voi esittää esimerkiksi luontaistuotteita myyville firmoille. Nekin myyvät "totena" jotain sellaista, minkä luvattu vaikutus on kaikkea muuta kuin todistettu...

*
Rinnastaessani Brownin "faktion" (sehän ei ole huijausta?) Sokalin huijaukseen en tarkoittanut nimenomaan sitä, että näiden kahden teot olisivat eettisesti samanlaisia ja yhtä tuomittavia vaan, että niitä vertaamalla saamme paremmin analysoitua Brownin strategian epäeettisyyttä.

Sanottakoon vielä kerran: mielestäni nimenomaan Opus Dein suhteen Brownia voi pitää ainakin demagogina, joka varsin röyhkeästi käyttää faktan ja fiktion välisen suhteen hämärtämistä - ikäänkuin faktoja ei olisi olemassakaan kuin lähes mielivaltaisina tulkintoina (jälleen Nietzsche!) - olemassaolevan, maailmankatsomuksellisen instituution halventamiseen.
Eeettisesti reilumpaa olisi ollut kirjoittaa oma mielipiteensä suoraan ja julkisesti omana kantanaan kuin verhota se romaanin kaapuun.

Mutta miten tällainen eettisyyden "kontrolli" voisi toimia käytännössä? Onko siinä mitään järkeä?

Tuskin - koska langettaesamme esim. Brownille tuntuvat sakot epäeettisestä aiheen käsittelystä joutuisimme tämän jälkeen - johdonmukaisuuden nimissä - sakottamaan ehkä jopa suurinta osaa julkaistavista romaaneista, mikä tietysti on vähintäinkin naurettavaa ja käytännössä mahdotonta.

On muistettava, että tällainen asenne merkitsee myös sananvapauden radikaalia kaventamista ja askelta kohti poliisivaltiota.
Kuka sellaista haluaa? Näitäkin ihmisiä nimittäin kyllä löytyy.

Itse en heihin kuulu, vaikka minussa piilevä moralisti sitä aina silloin tällöin vaatiikin.
Toistaiseksi olen tuon oman moralistini kanssa tullut nipin napin toimeen - kiitos periskeptisen, toisen minäni...

***
http://www.physics.nyu.edu/people/sokal.alan.html.

service.spiegel.de/ cache/international/0,1518....

KEMPPINEN-MAINOS

(Korjaus 16.11)
Tustustukaa hyvät ihmiset tähän tyyppiin - Jukka Kemppinen.

Kemppinen

Suomen oppineimpia ja "kumma kyllä" - parhaimpia esseistejä.

Hän opetti minua ymmärtämään Tsehovia...(siis nerokasta, absurdia "jahkailua").

http://www.virtuaaliyliopisto.fi/index.php?node=vy_ajankohtaista_nyt_fin.
http://www.soberit.hut.fi/teknologiaoikeus/FAQ.html

***
1 Adams Douglas Dirk Gently

Da Vinci ja Disneyland

Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus

Timo Eskola

Kustannus Oy Uusi Tie

Maailmankuulun romaanin väitteiden tarkastelua historian ja kristinuskon näkökulmasta.
Päätettiinkö Jeesuksen jumaluudesta vasta äänestyksellä kirkolliskokouksessa? Oliko Jeesuksella lapsi? Mikä on Graalin malja? Romaanin myötä gnostilainen salatiede elää jälleen ihmisten ajatuksissa.
Joku lukee romaania niin, että sen ajatuksista aletaan tehdä uutta historiaa.

Dosentti Timo Eskola, TT, FM, on perehtynyt Jeesuksesta kertovaan kaunokirjallisuuteen ja on kirjoittanut myös alkukirkon historiasta.
Hänen aikaisempiin teoksiinsa kuuluvat mm. Qumran, Juutalainen nimeltä Jeesus, Tyhjän haudan arvoitus, Paavali: kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli sekä Evankeliumi Paavalin mukaan: Roomalaiskirje kaikelle kansalle.

Nettikirjakauppa.com - Kristillisen kirjallisuuden ja musiikin ...

***
Jokainen, joka on lukenut tai aikoo lukea Dan Brownin Da Vinci koodin, pitäisi suorastaan velvoittaa lukemaan myös tämä kirjanen (88 s.), jossa kiteytyy olennaisin kritiikki Brownin kirjan niin sanottua "fakta-aineistoa" kohtaan. Samoin siinä pohditaan romaanin ja historiallisen tutkimuksen välistä eroa ja suhdetta sekä romaanin etiikkaa.

Äsken lukemani Timo Eskolan kirjanen oli ainakin minulle (monien nettilinkkien ohella, kts. alla) viimeinen naula Brownin tutkimusten totuudellisuuden arkkuun. Silti DaVinci koodi on dekkarina edelleenkin - tietyistä tyylillis/kerronnallisista kömpelyyksistään huolimatta - sekä toimiva että kiinnostava romaani.

Kirjallisuudenhistoriaan se jää silti pikemminkin massiivisten myyntilukemien ja aiheuttamansa tosi laajan keskustelun kuin nimenomaan kirjallisten arvojensa ja ansioittensa takia.
Mutta hyvä niin. Kirjailija on siten osoittanut onnistuneensa ainakin aiheen sommittelun suhteen.

Pitää kuitenkin jatkuvasti muistaa, että tämä dekkari kuten monet kaltaisensa on perimmältään viihdettä (sitä on korostanut myöhemmässä keskustelussa itse Brownkin), vaikka juuri se, mikä siinä meihin vetoaa onkin tietyllä - hyvin äärimäisellä - tavalla "totta"; - eihän kirjaa muuten olisi myyty tähän mennessä jo noin 40 miljoonaa kappaletta!

Tuohon "totuuteen" eli postmodernissa aate- (=aatteettomassa/relativistisessa/ultranominalistisessa) maailmassa elävän ihmisen taipumukseen ja tarpeeseen luoda - tieteellisestä tutkimuksesta piittaamatta - oma tulkintansa jopa yksittäisistä faktoista Eskola kirjan lopussa ottaa myös kantaa - tosin varsin yleisellä tasolla.

Brownin koodin "metsästys" on fiktiivinen tekele, joskin hänen kirjan alussa esittämänsä huomautus kirjassa käytettyjen faktojen ja dokumenttien totuudellisuudesta antaa jo lähtökohdissaan - jos ei vääristyneen niin ainakin hyvin johdattelevan vihjeen siitä, miten lukijan pitäisi tätä kirjaa lukea.
Itse asiassa Brown jo tässä "sertifikaatissa" viekoittelee meidät uskomaan omaksumaansa ja edelleen kehittelemäänsä salaliittoteoriaan...

Kirjassa on kyllä paljon fakta-aineistoa, mutta suurin osa sen käsittelystä perustuu tyystin Brownin teosofisten (eli epätieteellisten ja myös usein täysin valheellisten) taustalähteitten ja hänen omien yksipuolisten yleistystensä luomaan - gnostilaisuuden suhteen jopa täysin ristiriitaiseen! - illuusioon siitä, että Jeesuksen historia pitäisi tulkita yksinomaan Maria Magdaleenasta käsin.

Timo Eskola osoittaa selkeästi, että Brownin "feminismi" on katteetonta retoriikkaa - jopa naiseuden ignorointia - johtuen ennenmuuta hänen gnostilaisesta aatemaailmasta tekemiensä, perustavaa laatua olevien väärintulkintojen takia sekä romaanin naissankarin toissijaisuudesta professori Langdoniin ja uskonnonhistorioitsijia Sir Teabingiin verrattuna.

Brownin kirja on postmodernia uusgnostilaisuutta ja sellaisenaan sekavaa että ristiriitaista.
DaVinci koodia voisikin nimittää aikamme ehkä täydellisimmäksi aatehistoriaa soveltavaksi "Disneyland-romaaniksi", jossa tärkeintä on ennenkaikkea todellisuuden vaikutelman luominen näennäisesti tosista ainesosista - ei niinkään tutkittu ja argumentatiivisesti pätevä totuudellisuus, joka perustuu tunnustetuihin metodeihin ja tutkimuskäytäntöihin.

Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen tuotos, niin nykyisen tulkinnallis/paradigmaattisen pluralismin ja median ruokkiman pseudointellektualismin aikana on selvää, että tradition ja auktoriteetin aliarvioiminen sekä metodis/retorinen sekavuus ja hämäryys etenkin humanistis/historiallisen tutkimuksen alueella on omiaan jopa oikeuttamaan tällaisten "faktio-romaanien" totena pitämisen.

Itse vertaisin Da Vinci koodin julkistamista ja vastaanottoa Alan Sokalin kuuluisaan tiedehuijaukseen (Sokal Affair) vuonna 1996.
Humanistitutkijat kai oppivat siitä jotain, mutta tuskin niin sanottu suuri yleisö, jolle Da Vinci koodista on tullut uusi - "todempi" myytti kuin, mitä kristinusko edustaa.

Kuitenkin esimerkiksi Umberto Econ romaanit (joihin DaVinci code tietenkin rinnastetaan) - The Name of the Rose, (etenkin) Foucault's Pendulum sekä Baudolino - ovat Browniin verrattuna myös kirjallisesti, historiallisesti että semioottisesti ansiokkaita, mutta sanottakoon nyt vielä kerran: Dan Brown on kirjoittanut hankalasta aiheesta kirjan kaikille ihmisille ja ennen kaikkea naisille.

Kaikki voivat muodostaa siitä "asiantuntevan" mielipiteensä ilman, että kirjan fiktiivistä eklektismiä ymmärtääkseen tarvitsisi vaivautua tarkistamaan sen aatehistoriallisten taustojen ja "faktojen" paikkansa pitävyyttä (eli pätemättömyyttä).

(Tämä kirja on tosiaankin malliesimerkki mm. SchizoJannen ihannoimasta ultranominalismista...)

*
Da Vinci -koodi ja historia (suppea esitys Eskolan kirjan teemoista)

The Da Vinci Code - Wikipedia

Umberto Eco

The Da Vinci Code: Of Magdalene, Gnostics, the Goddess and the Grail (tiivis katsaus mm. gnostilaisuuden perusteisiin ja Brownin omituiseen tulkintaan siitä)

Dismantling The Da Vinci Code (kovaa mutta asiantuntevaa kritiikkiä katoliselta naistoimittajalta)
The Da Vinci Hoax (saman toimittajan laajempi, kriittinen katsaus aiheeseen)

John Keats - Leevi Lehto

John Keats: Oodi kreikkalaisesta uurnasta

Suomentanut Leevi Lehto, luonnos marraskuu 2005

Alkuteksti: Ode on Grecian Urn
Suomentajan kommentti
Keats post

I
Sä morsian, raiskaamaton, tyyneyden,
kasvatti hiljaisuuden, hitaan ajan,
metsien tiedon tulkki, ken siis runouden
varjoosi jättäin taidat kukkain kertoman:
Sua mikä myytti lehvin verhonnee -
pyhiä koskeeko? vai myöskin meitä?
Tempen tai Arkadian laaksoissako?
Ja nämä jumalia? Nuo impyeitä?
Pyrintö hullu mikä? Ken pakoon tempoilee?
Rummut ja huilut mitkä? Ja villi hurmio?

II
Kauniita kuullut soinnut, kauniimmin
soi kuulemattomat - siis soikaa, huilut,
ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin,
hengelle soikaa äänettömät laulut:
Heleä nuoruus, alla puiden, jättää et
voi lauluasi, puu olla lehdetön;
et, Ylkä, suudella voi milloinkaan,
vaan aina melkein vain - mut suotta huokailet;
ei haallu hän, jos ei vie hekumaan,
alati lemmit, hän aina kaunis on.

III
Ah oksat onnekkaat! kun varistaa
voi lehtiänne ette - Kevääseen jäätte;
onnekas huiluniekka, huolta vailla
saat aina soittaa jotain aina uutta:
lempeä onnekasta: lisää! lisää!
se aina lämmin on, ja tarjoutuu,
alati huohottaa, on aina-nuori -
taaksensa hengittävän halun jättää,
tuon, josta sydän surustuu, ja urtuu,
saa otsa hehkumaan, ja kuivuu kieli.

IV
Keitä tuo uhrikansa tuossa lie?
Ja mille alttarille, vehreälle,
ammuvan hiehon, pappi kumma, viet,
kupeensa hienot peiteltyinä lehväin alle?
Kylänen mikä - rannalla meren, joen,
tai vuoren laella, tornein, rauhassaan -
on väestä tyhjentynyt aamuun pyhään?
Katusi, kylä pieni, ikuiseen
nyt vaikenevat - ei syytä kertomaan,
sä miksi autioiduit, palaa yksikään.

V
Oi muoto muinen, ylväs! Palmikoin
marmorisin miesten, neitsykäisten,
ja oksin huojuvin ja ruo'oin tallatuin,
sä, vaiti, tarjoot lahjaa unhoituksen
kuin ikuisuus: tuo Kylmä Auvous!
Kun jo ikä polvemme on riuduttanut,
murheita muita täällä kuulostellet
kuin meidän, sä tuttu ihmisen, ja sanot:
"On kauneus totuus, totuus kauneus;
sen tiedät, muuta et - ja tuskin tarvinnet."

*
Kommentti

Luonnostelmani - "Minuus, perinne ja metafysiikan heikkeneminen osa 1", johon Leevi Suomentajan kommentissaan viittaa, on todellakin vain - tosin peruslinjattu - idearaakile, jonka tarkentaminen ja kehittely vaatii vielä sekä (väljän) tutkimuksellista että (vapaasti) luovaa ideointia.

Esimerkiksi - romantiikan reaktio Valistuksen järkeä ja sen "punktualistista" ("juridis-proseduralistista") minäkäsitystä vastaan oli lopulta - hegeliläistä dialektiikkaa vapaasti soveltaaksemme - massiivinen uusien tieteellisten saavutusten - paradoksaalisesti sekä näivettämän/rajoittaman että korostaman modernimman egon - radikaali laajennus (eli suoraan Valistuksesta kumpuava!), joka ei ikäänkuin ennaltamääräytyneesti olisi voinut nousta taiteellisen eetoksen perusideaaliksi 1800-luvun alussa ilman tuota "esipositivistisen" järjen/kokeellisen tieteen luomaa aatekenttää, jota poliittisella tasolla korreloi esteettisen romantiikan poliittinen vastinpari: eri kansallisuuksien voimakas - romanttis-nationalistinen - pyrkimys oman identiteetin/itsenäisyyden luomiseen.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen...

Palaan aiheeseen varmasti jossain vaiheessa. Kiitos Leeville erinomaisesta käännöksestä ja selventävistä kommenteista.

*
Mutta kumpi on tärkeämpää: taide (kauneus) vai totuus (/itse-/reflektio), mikäli tämä erottelu ylipäätään voidaan tehdä.

(Nuorempi Heidegger painotti totuutta, nuorempi Nietzsche taidetta. Myöhemmässä vaiheessaan molempien näkökulma vaihtui päinvastaiseksi alkuperäisestä - jos nyt hieman kärjistetään ja oiotaan "mutkia.")

Matematiikkaa ja politiikkaa

TIMO HARAKKA: Köyhien miljoonat
http://www.soneraplaza.fi/

VIIME viikko oli taas kansallinen kateusviikko, kun Suomen rikkaimpien tulot ja verot julkaistiin. Tai siis mikä kateus? Kateutta ei näkynyt missään – paitsi talouslehdissä, joissa painokkaasti varoitettiin kansaa olemaan kadehtimatta huipputuloisia; osaamisensa optiomiljoonilla todistaneita johtajia ja työpaikkoja tarmokkaasti takoneita suuromistajia.

Edes kommareiden julkaisuista en löytänyt kateuden hiventä. Galluppien kadunväki ylsi ilkeimmilläänkin vain päivittelemään supersummia, joille harva osaa keksiä käyttöä sen jälkeen kun Torressa on käyty ja Vectra vaihdettu uudempaan.

Suomessa on opittu, amerikkalaisittain, arvostamaan omaisuutta ja ihailemaan suuria tuloja. Se on kalvinismia - uskovaisuuden sitä lajia, joka ei puhu mitään rikkaista, kameleista ja neulansilmästä, vaan tulkitsee maallisen menestyksen suoraan Jumalalta saaduksi. Ennen puhuttiin ”ökyrikkaista” – nyt nätimmin ”hyvistä veronmaksajista”.

KADONNEEN kateuden on korvannut ajoittain huvittavakin rikkaiden palvonta.
Lauantain Helsingin Sanomat hehkutti kahden sivun verran, miten ”Helsinki hyötyy huippupalkoista”. 500 suurimman ansaitsijan verot nousivat ”yli viidenneksen”: 33 miljoonasta 41 miljoonaan. Tavalliselle lukijalle ne ovat toki tajuttoman suuria lukuja. Voisi luulla, että Fortumin optiot suorastaan pelastavat pääkaupungin päiväkodit ja lakkautettavat koulut.

Lehti unohtaa mainita, että Helsingin kaupunki kerää asukkailtaan kunnallisveroa joka vuosi 1,6 miljardia euroa. Isot otsikot tehtiin siis siitä, että isotuloisimpien osuus koko potista nousi 2 prosentista 2,5 prosenttiin.
97,5 prosenttia veroista maksamme me huonommat veronmaksajat.

KIIVAASTA kateudesta ei puhu sekään, että maan hallitus täysin mukisematta poistaa rikkaiden maksaman varallisuusveron. Työväenjohtaja Eero Heinäluoman esityksestä. Esimerkiksi Ilta-Sanomat käyttää sanaa ”kateusvero”, joten mediankaan mielipiteestä ei ole epäselvyyttä.

Tuntuu, että mediassa on käytössä kaksi eri valuuttaa. Nuo äskeiset miljoonat olivat isoja rahoja julkiselle taloudelle, mutta paljon isompi varallisuusveron kertymä on yllättäen valtiolle ihan tarpeeton. Ja siinä, missä Erkon ja Salonojan maksamat verot mainitaan eurolleen, niin varallisuusveron tuotto ilmoitetaan julkisuudessa melko lailla alakanttiin. Koko ajan puhutaan 70 miljoonasta, mutta todellinen tuotto viime vuonna oli…

Ajatteles, jos sinulle luvattaisiin auto kymppitonnilla, mutta lopulta laskussa lukisikin 19 000. Pitäisitkö myyjää huijarina? Varallisuusveron tuotto viime vuonna oli 130 miljoonaa euroa eli lähes 90 prosenttia enemmän kuin eduskunnalle esitetty luku.

Ketä hyödyttää liioitella isopalkkaisten maksamien tuloverojen merkitystä ja toisaalta vähätellä rikkailta perittyjen omaisuusverojen tuottoa?

EHKEI 130 miljoonaa ole sitten valtiolle tarpeen. Se on kuitenkin neljä kertaa suurempi kuin hallituksen toitottama ”köyhyyspaketti”.

Köyhien miljoonat ovat tietysti vähäarvoisempia kuin rikkaiden miljoonat.
Mitäpä köyhät niistä ymmärtäisivät, tuskin ovat sellaisia nähneetkään. Vertailu ei ole populistinen.

Amerikkalaisen kalvinismin mallista on näet Suomeen omaksuttu vain toinen puoli, rikkauden hyväksyntä. Yhdysvalloissa siihen liittyy erottamattomasti myös vastuu. Rikkailla on eettinen velvollisuus jakaa omaisuudestaan valtaosa hyväntekeväisyyteen – kuten Rockefeller ennen, siten Gates nyt.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ei nojaa armeliaisuuteen. Antajaa nolottaisi ja saajaa hävettäisi. Erkko on ihan liian tyylikäs halutakseen nimensä sairaalan oven yläpuolelle. Olemme korvanneet sen korkealla verotuksella. Antaja on anonyymi eikä saaja ole kiitollisuudenvelassa. Kateudesta ei ole ollenkaan kysymys, vain ihmisarvosta.
Hyvä tarkoitus on sama, mutta järjestelmä vähän toinen. Amerikkalaisten rikkaiden hyväntekeväisyys on Suomessa nimeltään varallisuusvero.

* harakka@txti.net

John Fogerty live at the Federal Building - 1988

"It was the concert even Bill Graham couldn`t put on." Hank Bordowitz, Bad Moon Rising: The Unofficial History of Creedence ...(p. 236)

Jewsrock.org : Words : Unfortunate Son

Unfortunate Son

by Kara Baskin
Tucker Ranson/ Time & Life Pictures/ Getty Images


Imitation may be the sincerest form of flattery, but not when it comes to rock and roll. (Case in point: "Ice Ice Baby.") But few vocalists would dare attempt John Fogerty’s signature growl.
Which was precisely Fogerty’s problem when he was sued for sounding too much like ... himself.

Saul Zaentz, a businessman whose credits include movie producer, chicken-coop farmer, and chairman of Fantasy Records, accused the Creedence Clearwater Revival singer of pulling off the ultimate rock and roll hat trick: defamation of character, copyright infringement, and self-plagiarism. Zaentz charged that Fogerty’s 1985 solo hit "The Old Man Down the Road" sounded strangely similar—illegally similar—to a previous CCR hit, "Run Through the Jungle." It was a song to which Zaentz, not Fogerty, held the rights.

Bad blood between the singer and the impresario had simmered since the sixties. Fantasy was then a small Berkeley, California, operation specializing in blues and jazz; John Fogerty toiled in the company mailroom as a shipping clerk. Zaentz, a Russian-Polish Jew from California by way of Passaic, managed jazz acts like Duke Ellington and had recently acquired the Fantasy mantle.

Though the label specialized in blues and jazz, savvy Zaentz knew a good thing when he heard it. He signed CCR—who thankfully changed their name from the Golliwogs—and the group became famous for a new brand of rock known as "swamp pop." A little "Bad Moon Risin’," some "Fortunate Son," and the El Cerrito garage band was on the map. Zaentz was also sitting pretty, thanks in large part to Fogerty’s distinctive rasp.

But Zaentz allegedly failed to pay the band their rightful songwriting dues. Fogerty and his bandmates sued him for nonpayment of royalties; Zaentz countered that the musicians had signed away most of their rights to him, and contractual battles hemorrhaged in litigation for years.

(Taustaselvitykseksi esiteltäköön lyhyesti eräs populaarimusiikkibusineksen röyhkeimmistä huijauksista! The Castle Bank of Nassau Story. Muistakaa lukiessanne, että Zaentz (toisin kuin CCR) ehti jostain kumman syystä tai "ennakkoaavistuksen" johdosta vetää omat miljoonansa pois pankista ennen sen katoamista...Tätä asiaa ei tekstissä erikseen mainita.)

Bitter and excluded from his rightful tax bracket, the front man refused to play any CCR hits for a decade. But he slammed back in 1985 with Centerfield, which was released on the Warner Brothers label.

The album contained the FM-friendly title track and another hit, "Rock and Roll Girls." It also took a swipe at Zaentz: "Zanz Kant Danz" (sounds mysteriously like Zaentz, doesn’t it?). The song about a pet pig trained to steal was widely whispered to be a dig at the businessman: "Zanz Kant Danz/But he’ll steal your money/Watch him or he’ll rob you blind."
Though Fogerty insisted it was nothing more than an innocent tune about a boy and his pet pig named Zanz, the pig was renamed Vanz and the song changed to "Vanz Kant Danz" in later pressings.

Centerfield also featured a fiery "Mister Greed," ("You’re a devil of consumption! I hope you choke, Mister Greed!"), which Fogerty snarled with the same ire he displayed on "Fortunate Son" years earlier. (The older song railed against the draft, the new one decried corporate greed: The eighties had arrived.)

Perhaps feeling insecure about his dancing skills, Zaentz also got hung up on "The Old Man Down the Road," the album’s smash hit. The chord progression was identical to the 1970 CCR hit "Run Through the Jungle," he decreed. Fogerty had plagiarized a song that he—not the erstwhile CCR singer—rightfully owned.

And so Behind the Music met Court TV. Fogerty gamely spent two days on the witness stand during the two-week U.S. District Court trial, guitar in hand, playing many of his compositions to demonstrate his songwriting style, contending that any similarities between the songs were simply part of his distinctive "swamp rock" style. He strummed his guitar during breaks and regaled star-struck jurors with rock folklore.

Fantasy fired back with testimony by musicologists equipped with charts, a piano, and a computer sound system that superimposed one pattern of notes on another. A rival musicologist for Warner Bros. served as DJ, spinning a series of Creedence records ("Green River," "Keep on Chooglin’," "Tombstone Shadow," and "Bootleg") while jurors nodded in time to the beat.

In the end, Fogerty’s star power was no match for Zaentz’s musicologists: Jurors took only three hours to vote in favor of Fogerty 5-1. But, although he emerged victorious from Fogerty v. Fantasy Records, the win was bittersweet.
The musician later insisted that it cost him more than $400,000 to defend himself against the plagiarism allegations—more, in fact, than he would have earned from the song. "He sues me for breathing," Fogerty was quoted as saying of Zaentz at the time.

Unbowed, Zaentz went on to greater success, earning an Oscar for producing The English Patient. (It was not his first: he also produced the Oscar-winning One Flew Over the Cuckoo’s Nest and Amadeus.)
Still on the pop culture pulse as an octogenarian, one of Zaentz’s latest endeavors was securing rights to The Lord of the Rings, though he has since sued New Line Cinema for $20 million in Rings royalties. The Fantasy label was recently sold to Concord Records, Inc.

And John Fogerty has gone on to make more music. His latest album (2004/RR), Déjà Vu All Over Again, actually sounds nothing like anything he’s recorded before.

*
Kara Baskin is an assistant editor of The New Republic and also a managing editor of Jewsrock.org. As a college freshman, she drove her roommate to the brink of insanity by listening exclusively to Steely Dan’s Gaucho. She also has Tiny Tim’s autograph.

*
RAUNO RÄSÄNEN: Pragmaattista solipismia: John Cameron Fogerty 60 ...

From 'Bad Moon' to 'Deja Vu'

John Fogerty's dispute with label settled, but others remain


AP Photo: John Fogerty poses in his home near Beverly Hills, Calif., Wednesday, Oct. 19, 2005. Fogerty's...

Fogerty Back on Fantasy Records After Spar.
John Fogerty's dispute with label settled, but others remain



By DAVID BAUDER, Associated Press Writer Mon Oct 24, 11:28 PM ET
NEW YORK

John Fogerty is back on Fantasy Records. Most music fans would gloss over such a small detail, but for years that simple statement was about as realistic as Neil Armstrong flying back to the moon.

When the California-based record label was sold last year, it ended one of the most famously contentious artist-management relationships in music, freeing the former Creedence Clearwater Revival frontman to return to the company that distributed his most famous work.

Their first project together, The Long Road Home: Ultimate John Fogerty-Creedence Collection, is a 25-song disc that pulls together his old band's hits with Fogerty's solo material, up to the anti- Iraq war song "Deja Vu (All Over Again)." (It's being released Nov. 1.)

"There's no way to overstate how cool this is," said Fogerty.
In an almost impossibly productive period (1968-71) Creedence churned out concise, often socially conscious rock hits like "Proud Mary," "Bad Moon Rising," "Down on the Corner," "Who'll Stop the Rain" and "Green River." That burst of work alone earned Creedence induction into the Rock and Roll Hall of Fame, and Fogerty wrote and sang them all.

Yet Fogerty, now 60, spent years without performing those songs because of bitterness over his feud with former Fantasy owner Saul Zaentz dating to Creedence's messy breakup in the early 1970s.

Their bickering kept generations of lawyers fed. Fogerty spent years as a recluse, and his 1985 comeback album contained thinly disguised contempt in "Mr. Greed" and "Vanz Kant Danz" (renamed from "Zanz Can't Dance" after, of course, a lawsuit).

Zaentz unsuccessfully sued Fogerty, claiming the songwriter had plagiarized himself because the comeback hit "The Old Man Down the Road" sounded too much like Creedence's "Run Through the Jungle."

The fight became heartbreakingly personal when Fogerty's older brother Tom, also a former Creedence member, took Zaentz's side. The brothers were estranged at Tom's death in 1990.
The years of court time had taken such a toll that Adam Sweeting, a writer for The Guardian, wrote about Fogerty in 2000 that "it remains to be seen whether he will be remembered for his music or his lawsuits."

That's why seeing Fogerty's name willingly associated with a Fantasy product is so startling.
After the Concord Music Group, partly owned by legendary TV producer Norman Lear, bought Fantasy, Fogerty asked for a meeting with the new leadership.
He came away feeling they respected him and his music. It also didn't hurt that Concord restored Fogerty's rights to royalties, which he had signed away decades ago to escape Fantasy.

They asked for Fogerty's opinion on decisions about how his old music would be used, which had never happened since his split with Zaentz.

"It's turned out to be, for me, a very, very happy, wonderful time in my life and career," he said. "Even a year ago I could not have envisioned this. The most happy thing is that I am reconnected with the music I made on Fantasy Records all those years ago, that I had basically been cut off from financially and emotionally for a long, long time."

He has also recorded a DVD that will be released sometime next year, and hopes to make new music for Fantasy soon after.

Most of Creedence's biggest hits appear in their original form on "The Long Road Home," but he replaces a handful of older songs with live versions recorded recently.

"Keep On Chooglin'" was replaced because Fogerty feels it is a substantially different song now than when he wrote it. He went with the live version of "Fortunate Son" because it's "a white-hot dose of energy," he said.

The toughest call was the live version of "Hey Tonight," which is primarily different because he did all the background vocals himself in the original version.

His current good feelings don't extend to Stu Cook and Doug Clifford, Creedence's other surviving members, whom Fogerty also sued for performing under the banner of Creedence Clearwater Revisited.

He compared them to a rattlesnake.

"They bit me very badly in the same way that the old folks at Fantasy did," he said. "That hasn't changed, so I will continue to give them a very wide berth."

*
Fogerty Back on Fantasy Records After Spar - Yahoo! News

RAUNO RÄSÄNEN: Pragmaattista solipismia: John Cameron Fogerty 60 ...

Dazed and Confused - Led Zeppelin

Led Zeppelin
Led-Zeppelin.com
Accurate Led Zeppelin Lyrics
LED ZEPPELIN ALBUMS
Led Zeppelin Albums

*
Dazed and Confused (via Kasa, lokakuu 13, 2005)

Google Video: Led Zeppelin: "Dazed and Confused" (live 1969). Hyvä yhtye esittää hyvän kappaleen, ei mitään lisättävää. Lähde: stationsvakt.

Omia kommentteja/RR

Tänks. Tää oli muuten Zeppelinin ensimmäisiä keikkoja - siis ensimmäiseltä kiertueelta.
Eka LP oli juuri ilmestynyt.
Hitto - ja bändi toimii aivan loistavasti jo nyt.

*
Kitaristi Jimmy Page on syntynyt - tammikuussa 44, basisti/keyboardisti (ylipäätään multi-instrumentalisti), Pagen jo - 68 - pitkäaikainen ystävä ja studiotyötoveri John Paul Jones tammikuussa - 46, John Bonham ja Robert Plant kumpikin vuonna - 48.

Jones oli Pagen ensimmäinen ja ilmeinen valinta uuden bändin basistiksi, Chris Drejan erottua Yardbirdseistä. Zeppelinhän sitäpaitsi esiintyi aivan alkuvaiheessa nimellä The New Yardbirds. Mutta kyllä se oli bändinä paljon rankempaa kamaa kuin Yardbirds heti alusta lähtien, joten myös uusi nimi oli paikallaan.

Toki vapailta markkinoilta olisi löytynyt juuri - 68 lopulla myös jopa Jack Bruce, mutta hehheh! - tuskin - 68 syksyllä hajonneen Creamin loistava, jazziin taipuvainen ja hyvä-ääninen basisti olisi lähtenyt mukaan.
Ja jos olisi, niin väitän, että musiikillisia erimielisyyksiä olisi Pagen kanssa ilmaantunut liki välittömästi!

Sitäpaitsi JP Jonesin "mukautuvainen monilahjakkuus" hyödynsi Pagen suunnitelmia erinomaisesti. Esim. Stairway to Heaven-biisin alkuhyminät soittaa studiossa JPJ, mutta millä instrumentilla? Kts. alla oleva englanninkielinen selostus.

Ettei aina kehuttaisi vain Zeppelinin loistavaa kitaristia, Jimmy Pagea, esitellään vähän JPJ:nkin taitoja.

John Paul Jones is the stage name of John Baldwin (born January 3, 1946), the bassist and keyboard player for Led Zeppelin until the band's breakup after the death of John Bonham in 1980. A true musical talent, JPJ also plays guitar, mandolin, koto, Lap steel guitars, autoharp, ukulele, mellotron, organ, cello, and the over-dubbed bass recorder heard on Stairway to Heaven. (bassonokkahuilu siis!)

PS.
Bändin nimen tavallaan "keksi" Whon rumpali Keith Moon, joka sanoi, että pankaa nimeksi Lead Zeppelin (vihjaten, että tulette rytisten alas kuin "lyijyzeppelin"....
A pudotettiin pois, eikä tämä Led Zeppelin pudonnut kuin vasta 1980 -
Kuolinsyyn tutkijalääkäri sanoi, että toinen vaihtoehto olisi ollut erittäin vakava alkoholimyrkytys.

Moon oli kuollut paria vuotta aiemmin viinan ja Heminevrin-nimisen melko vahvan alkoholivieroituslääkkeen yhteisvaikutukseen."Hemin" annostelussa on oltava tarkka, koska myrkytysoireet tulevat nopeasti pienenkin yliannostuksen jälkeen.

Miksi pirussa lääkäri siis antoi sen Heminevrin-purkin Moonille itselleen! Järjetöntä huolimattomuutta, kun tiedettiin, että Moon veti kaikkea mahdollista ja aina liikaa.
Pete Townsendilla on kyllä ollut asiasta omantunnontuskia - tiedetään.
Samoin otti Page tosi rankasti Bonhamin kuoleman eikä koskenut kitaraan lähes puoleen.

My Logo

Viikon lainaus (Kiitos Minh)

Decidedly it will never have been given to me to finish anything, except perhaps breathing. One must not be greedy.

Malone Dies

Samuel Beckett

http://www.theactingcompany.org/aboutus/.

Psychiatry - well lost 4

Leian alkuperäisen kommentin löysin maalaisen "Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa", 28.10, kommenttilootasta.
Hieman lyhyemmän version siitä Leia kirjoitti päreeseeni Psychiatry - well lost.

Vastaukseni julkaisen Yle Radio Suomen periaatteella - ikäänkuin uusintoina sekä maalaisen blogissa, em. päreessäni että tässä. Tehokasta? (Turhauttavaa?)

(Tähän versioon on tehty PS. lisäys).

*
Leia said...

Pitäisikö tässä nyt pukeutua säkkiin ja ripotella tuhkaa päälle. Olen itse nk. MIELISAIRAS ja hyvä jumala - vakavan masennuksen vuoksi ollut jopa kuukauden osastohoidossakin! Perkeleellisiä lääkkeitä nautiskelin myös. Ilmeisesti sairastan myös harhaisuutta, sillä harhaisesti koin ao. osastoni viihtyisäksi ja inhmilliseksi paikaksi.
Lääkityksellä on ehdoton sija toipumisessani, toinen vaihtoehto olisi päätyä narunjatkoksi.
Todennäköisesti olen parantunut mielestänne väärällä tavalla: en ryhtynyt meditoimaan, joogamaan, tulkitsemaan kohtaloani tähtikartan avulla -enkä myöskään antautunut loppuikääni kestäviin terapiasessioihin. Olen työssä ja työkuntoinen.

RR

En oikein ymmärrä, miksi sinun pitäisi (toki hieman ironisesti) kokea olevasi "harhainen" , jos/kun olet saanut apua ja kokenut hoidon miellyttäväksi.

Päinvastoin - sinulla on aihetta tyytyväisyyteen. Silloin ei ole mitään syytä ripotella tuhkaa päälleen - päinvastoin.

Minä tarkastelen ja kritisoin psykiatriaa pirun laajaa - ideologista ja teoreettista - perspektiiviä vasten, enkä tietenkään näin ollen tee (ainakaan yleensä) empiirisiä yleistyksiä yksityistapauksista.

Muistutan edelleen, että korostan silti vahvasti mielenterveystyön tärkeyttä, vaikka kritisoinkin alan tieteenteoreettisten lähtökohtien ja terapeuttisten kokeilujen epämääräisyyttä sekä (tilastollistakin) epäluotettavuutta.

Silloin en siis kuitenkaan kirjoita kenestäkään yksilötasolla - en varsinkaan sinusta ja monista "kohtalotovereistasi", joista EI tullut mielisairaala-sekä mielenterveysbyrokratian marionetteja.

Tähän asiaintilaan vaikuttaa kuitenkin varmasti myös se, että te olette aktiivisempia (ja siten myös "terveempiä") kuin monet monet muut potilaat, joiden kohtalona on ollut tulla "hyviksi" mutta passiivisiksi mielenterveyshoidon/-palvelujen pitkäaikaiskäyttäjiksi...

Mutta olkoon - hyvä niinkin. Pääasia, että pystymme pitämään huolta näistä heikommista ja sairaammista lähimmäisistä.

PS.
Asenteeni saattaa varmaankin olla turhan negatiivinen ja pessimistinen...
En voi kuin pyytää anteeksi.
Minulta ei riitä voimaa jatkuvaan positiivisuuteen - johtuen luonteestani ja yksinkertaisesti siitä, miten maailman näen ja etenkin, mitä siellä näen...

"Taantumus" vastaa SchizoJannelle

Wagner
Richard Wagner

(Wagner iskee maailman tärykalvoon).

Janne kommentoi, että kritiikkini äärinominalistista konstruktivismia ja "artefaktismia" kohtaan päreessä Vastaus SchizoJannelle on yhtä pätevää luokkaa kuin sanoa, että "jokainen uskoo johonkin jumalaan."

Mutta eihän tuo ole mikään vasta-argumentti ainakaan sille, että pidän äärinominalistista semiotiikkaa yhtä tuhoisana myytin (tietoisuutemme alkuperän) kannalta kuin uskontotiedettä (mitä luterilaisuus todellisuudessa nykyään on) kristillisen uskon kannalta.

Lapsi on kadotettu pesuveden (tieteellisen tutkimuksen) mukana.
Jäljelle jäi vain pesuvati - tuo pragmaattisen ja kriittisen toimintamme väline.

*
Hah! Taidanpa ryhtyä ihan vain piruuttani wagnerilaiseksi ja julistaa modernin pannaan!

Jaa - mutta silloihan itse asiassa lähestyn takaoven kautta näitä ultranominalisteja postmodernihörhöjä..?

Ei - ei sittenkään. Wagnerin pyrkimys kokonaistaideteoksen (joka yhdistäisi poliittisen, uskonnollisen ja esteettisen/taiteen) luomiseen on synteettinen, kun taas nominalistit ovat hajoittajia - siis analyytikkoja.

*
1) Kaikki me olemme ensin common sense intuitionisteja.

2) Sen jälkeen meistä tulee väistämättä pragmaatikkoja, koska yhteistyö muitten kanssa ei suju ilman kommunikatiivis-toiminnallista kompromissia.

3) Mutta "loppupeleissä" me joudumme aina valitsemaan "puolemme", ja silloin nominalismi potkaistaan roskikseen.
Siitä ei totisesti (ainakaan tässä kohtalokkaassa tilanteessa) ole apua maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä.

Sillä se, jolla on maailmankatsomus, uskaltaa tehdä mitä tahansa puolustaakseen sitä, mikä hänelle on pyhää!
Muut sitten näpräävät sekä tyhjiksi kaluttujen merkkiensä (symboliensa) että sisällöttömien (proseduraalisten) oikeudenmukaisuusteorioittensa kanssa ja/tai menevät paniikkiin...

(Pyöri vain haudassasi Michel (Foucault), mutta itsehän sinä tämän johtopäätöksen todistit genealogisen valta-analytiikkasi myötä!)

4) Tietenkin loppupeleissä voi valita myös skeptisismin, mutta silloin ei voi olla minkään "ryhmän jäsen"...(vrt. Groucho Marx ja Russellin tyyppiteoria).

*
http://www.operaheb.co.il/wagner/wag74.html.
clanky.muzikus.cz/ clanek.php?id=1985.

Teoria ja käytäntö a`la Peirce

Systems, scientific and philosophic, come and go. Each method of limited understanding is at length exhausted. In its prime each system is a triumphant success: in its decay it is an obstructive nuisance.

Alfred North Whitehead, Adventures of Ideas

http://www.jfsowa.com/pubs/signproc.htm.

Charles Peirce

Pragmatism

Vastaus SchizoJannelle

tlc94010.org/ Trinity%20Stained%20Glass%20Wind....

www.tagnet.org/ llt/NIGC%201.htm.

VASTAUSKOMMENTTEJA Schizo-Jannen 31.10 JUTTUUN HAASTATTELUJA.
(Editointi RR).

Janne kirjoittaa.

Ostin pitkästä aikaa filosofiaa käsittelevän kirjan. Tutkijaliitto on vihdoinkin saanut ulos koneistostaan Gilles Deleuzen haastatteluja sisältävän teoksen Haastatteluja. Kiitos tästä, koska teos on mittavin deleuze-käännös kymmeneen vuoteen.
Kirjahyllyssäni on miltein koko Deleuzen (ja Félix Guattarin) tuotanto alkukielellä. Mutta suomennosten lukeminen on aina palkitsevaa. Miten hän on kääntänyt sen ja sen termin? Mitä vivahde-eroja omaan tulkintaani nähden kääntäjä on korostanut?

Esipuheen kirjoittanut Jussi Vähämäki summaakin hyvin sen, mitä oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii tekemään hieman pienemmässä mittakaavassa:

Elämän ja yhteiskunnan muutokset, mutta esimerkiksi myös uusien ihmistä koskevien teknotieteiden saavutukset, vaativat rakentamaan uuden metafyysisen kuvajaisen, Dionysoksen peilin, ajattelun kuvan, jonka kautta voidaan ottaa etäisyyttä muutoksiin ja arvioida sekä valikoida aktiivisesti. Metafysiikan luomiseksi tarvitaan kykyä astua ulos omasta ajasta, sen vaatimuksista ja tarpeesta ylipäätään kommunikoida oman aikansa kanssa.

Jeps. Pitää päivittää omaa filosofista käyttöjärjestelmää eli halu-konetta. Mennä taas vähän enemmän keskelle ... etääntyä alusta ja lopusta.

*
RR

Deleuze/Guattari määrittelevät asian oikein, mutta korostan silti, että metafysiikka ei tarkkaan ottaen (äärimmäisen tärkeä erottelu) ole "tilaustyö" tai konstruktio aivan samassa mielessä kuin fiktiiviset taideteokset.
Metafysiikka on myytin systematisoitu perillinen, ja se - kuten myytti - on niin erottamattomasti kiinni empiirisessä, ettei metafysiikan kuten ei myytinkään nimittäminen konstruktioksi ilmaise osuvasti, miten väistämättömän kehämäisellä tavalla se on kietoutunut ymmärrykseemmme itsestämme ja maailmasta.

Mites se Levi-Strauss totesikaan: me emme puhu myytissä vaan myytti puhuu meissä.
Esimerkin antaakseni - metafysiikan "tekeminen" on tämän tyyppistä toimintaa.

"The formula of art as “flight from boredom” is rich in significance, assuming we take boredom to be an experience of nothingness. If we do so, however, we switch from the physiology of self-stimulation to the metaphysics of the horror vacui ("tyhjyyden kauhu").

Nietzsche was a virtuoso of this leap from physics to metaphysics. He knew how to imbue his physiological disenchantment with a new metaphysical magic. For him everything was ultimately colossal."

Kts. tarkemmin päreeni THE DRAMA OF DISSILLUSIONEMENT .

*
Janne

Joo. Mutta ultranominalistille metafysiikka on yksi kontruktio ja artefakti muiden joukossa. Minä ja Deleuze olemme ultranominalisteja ...

*
RR

Se oli hyvä tarkennus.

Mutta - siinähän räpläätte merkkienne kanssa.

Deleuze on äärinominalisti kuten sanoi olevansa myös Foucault, mutta tässä kohtaa minä erkaannun ranskalaisesta postmodernista, olkoonkin, että minulla ei välttämättä ole kovin hyviä perusteluja siihen (en missään tapauksessa kannata käsiterealismia).

Motivaationi sen sijaan näyttää juuri siihen suuntaan, mihin Nietzschenkin (rivien välistä luettava) intentio, mutta eivät! hänen eksplisiittiset tekstinsä esim. "Hyvän ja pahan tuolla puolen" luku I, "Filosofien ennakkoluuloista") - "elävään ja innostavaan" myyttiin, joka ei katoa heti seuraavana päivänä uuden trendimeemin myötä eikä myöskään ole pelkkä disneyland-animaatio, sirkus tai eläintarha.

Ajatelkaamme vain, kuinka moni käy Uuden Valamon luostarissa tuijottamassa munkkeja sekä liturgiaa kuin apinoita ja niiden touhuja Korkeasaaressa - haluamatta edes ymmärtää syvemmin, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Riittää kun on nähty merkillinen merkkimaailma äänineen, eleineen ja merkillisine "alieneineen."On taas koettu jokin uusi elämys ja juostaan "äärinominalisteina" heti suin päin kohti uutta...(Sitäpaitsi suhtaudun turismiin ylipäätään kielteisesti. Se on länsimais-japanilaisen ylä- ja keskiluokan tyhjäpäistä, ylimääräisen rahan tuhlausta.)

Entä mitä vakavasti otettavaa virkaa/tehtävää tuollaisella disney-myytillä/metafysiikalla lopultakaan voisi olla?
Tietokonepelaajille ja trendipelleille ehkä, mutta ei sille, jonka toisessa vaakakupissa on maailman täydellinen absurdius a`la Beckett/itsemurha tai elävä ja elämää motivoiva myytti/"pelastus."
Sellaiselle ihmiselle nuo väkisin väännetyt artefaktit ovat pelkkää pintaliitäjien tyhjääkin tyhjempää idols-narsismia.

Ultranominalismi ei itse asiassa ole metafysiikkaa vaan "halpaa" käsiterunoutta...

Voisin verrata äärinominalisti-semiootikkoja ikäänkuin tyhjiin kuoriin tai uusien "roolien" vaatimaan kasvomaskiin/make-upiin, joka uusitaan tarpeen vaatiessa.
Äärinominalisti on näyttelijä par excellence ja sellaisena, minä hänet kyllä hyväksyn, mutta jos hän vaatii itsensä vakavasti otettavaksi - sallikaa mun nauraa!

Ääriskeptikkona (mutten äärinominalistina) osaan kyllä nauraa itsellenikin...

Mutta okei - olemme molemmat kiinnostuneet ranskalaisista filosofeista. Ei paha.

*
PS.
Näytelmä teatterina (myös elokuva) ja esim. katolinen sekä ortodoksinen typicon liturgiana/vakavana Jumalan palveluksena ovat "maallinen" ja "taivaallinen" versio siitä, miten myytti koskettavimmillaan tunkeutuu tajuntaamme.

Niiden suhde on - on ollut ja tulee aina olemaan - mielenkiintoinen vertailujen ja kiistojen kohde. Kristillinen kirkko on alusta lähtien suhtautunut teatteriin enemmän tai vähemmän kielteisesti, koska teatteri tulkittiin pakanallisten symbolien pesäpaikaksi ja maallisten - jopa irstaitten - aiheitten mässäilyareenaksi.

(Dan Brownin kökön best-sellerin Da Vinci-coden clue tai taustalla vaikuttava juoni rakentuu pitkälti tähän kristinuskon eri symbolien (epäonnistuneeseen?) modifoimiseen pakanallisista kristillisiksi - ja tuon muuntelu- ja peittely-yrityksen seurauksiin.)

Mutta näytelmää se liturgiakin perimmältään on! Jumalallista näytelmää mutta näytelmää kuitenkin. Ei siitä mihinkään päästä.

(Tästä toivon jaksavani kirjoittaa vielä lisää).

*
RR

Lyhyesti: Metafysiikka konstruktiona ja artefaktina on jo valmiiksi kuollut myytti...