Kirjallisuudesta ja lukemisesta

Tästä päreestä löytyy kaksi alunperin Iineksen päreeseen Pilvihipiäinen kirjoittamaani kommenttia.
*
Kielimafian rikosetsivä muisti Shakespearen narrit absurdin liki paradigmaattisena esimerkkinä - klo: 13.30.

I
Minä olen radikaaliuteen asti retro ja äärikonservatiivi estetiikan/taiteen alalla.

Miksi esimerkiksi lukea uusia kirjoja? Ne ovat varmasti huonompia kuin vanhat, hyviksi havaitut klassikot, jotka toimivat paradigmaattisina malleina myöhemmille teoksille.

Matkiminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaikka tyylilaji annettaisiin valmiina eteen.

Esimerkiksi Shakespeare ja Dostojevski, jonka moniäänistä ja dialogista ekspressionismia ei ole osattu kovin paljon matkia. - Mutta eipä ole Shakespeareakaan kyetty imitoimaan 'aidosti', koska hän on niin kerta kaikkisen uniikki. - - Parodiat ja pastissit ovat sitten asia erikseen.

Minun mielestäni 1900-luvun kokeileva kirjallisuus on jopa viihteellisesti (jos sisältöjä ajatellaan) huonompaa kuin aiempien vuosisatojen tuotokset.

Taideteos teknisen uusintamisensa aikana on totisesti - jos ei menettänyt niin menettämässä auransa. Walter Benjamin, joka asiaa pohti, oli kuitenkin optimistisempi taiteen teollistumisen suhteen kuin minä ja Adorno.

Minä tosin lyttään (tarkoituksellisen provosoivasti) jopa Adornon arvostaman äärimodernismin ja avantgarden.

Aina toki saa ja pitää kokeilla uutta, mutta olisi kyllä mukava jos kokeilijat miettisivät, jääkö heidän sekoilujensa jälkeen enää mitään järjellisesti hahmotettavaa jäljelle.

Esimerkiksi niin sanottu tajunnanvirtakirjoitus (jonka pohjanoteeraus on Hans Selo), dadaismi, moderni klassinen musiikki, free-jazz tai moderni kuvaamataide/kuvanveisto.

Moderni klassinen musiikki tunnustetaan jo nyt ikäänkuin kuolleeksi kieleksi ('olemmeko viimeinen sukupolvi tätä musiikkia?', kysyi Magnus Lindberg).

Poikkeuksena 'sääntöön' tulee absurdi teatteri, josta pidän jo senkin takia, että se juontaa juurensa myös Shakespearelta - esim. Beckettin Leikin loppu, jossa on selviä vaikutteita Kuningas Learistä (sokeaksi raadeltu Gloucester ja hänen naamioitunut poikansa Edward - sekä tietysti itse Lear).

Sitäpaitsi absurdius on kaiken kokeilemisen isä ja äiti. - - Ja kuten sanottu - Shakespeare osasi ja uskalsi olla sekä groteskilla (Lear) että intellektuaalis-ironisella (Hamlet) tavalla absurdi.

(Shakespearen groteskeista ja hieman absurdeista joskaan ei niin kovin epätodellisista hahmoista on syytä muistaa myös rabelaismainen suurisuu Falstaff, Macbetin (molempien) hulluus, Jago - tuo Othellon 'Saatana', Myrskyn 'puolimieli/mielipuoli' (mooncalf) Caliban;- - ja ettei kaikkein tärkein unohtuisi: Shakespearin narrit ovat tietysti kaikkein paras esimerkki siitä, mitä absurdilla tässä yhteydessä tarkoitan).

Ja mitä ovatkaan Dostojevskin henkilöhahmot äärimmillään muuta kuin liki mielipuolia (siis tavallisia joskin dramatisoituja ihmisiä).

Mutta jos ilmaisu on tarpeeksi (tarkoitan: liian) sekavaa, niin taideteos ei avaudu ennenkuin sen konteksti selitetään kokijalle definitiivisesti, juurta jaksaen. Silloin se ei kuitenkaan ole enää taidetta vaan eräänlaista tiedettä.

Esteettinen eläytyminen vaatii aina 'oman esteettisen järkensä' päästäkseen kohti optimaalista tyydytyksen tilaa, ja tuon järjen olemus eroaa kontekstiselityksistä, koska se on perimmältään autonomista.

Taideteos joko tekee vaikutuksen tai ei tee. Mikään selittely ei tuota eläytymistä voi korvata tai edes kunnolla mahdollistaa.
*
Tervoista (varauksin), Remeksistä sun muista viihde- ja dekkariteollisuuden teollisuuskynäilijöistä en sano mitään. Arvatkaa miksi.

Mainos- ja kauppamiehille sekä -naisille nämä viihdepellet ovat tietysti taivaan lahja, koska suurin osa ihmisistä on kuin lapsia, jotka syövät mieluiten kaikkein makeutetuinta ruokaa.

Mutta eikö juuri tällainen asenne ole pahimmanlaatuista konservatiivisuutta konformismin ja opportunisimin muodossa?

Kyllä. Juuri siksi kutsunkin itseäni radikaaliksi konservatiiviksi taiteen alalla.

II
Kysyn seuraavassa van Vaarilta ja muultakin jengiltä kysymyksen, johon annan pohdintaa helpottaakseni(?) myös vastauksen:

Miksi kirjoja luetaan?

Pelkän ajankulun vuoksi - - tai mahdollisesti rahallisen korvauksen (työn) takia?

Näihin seikkoihin näyttäisi perustuvan eräitten ammattilaisten kuten van Vaarin lukutapa sekä motiivi lukea.

Minulle sen sijaan on merkityksellisempää mahdollisimman selkeästi etukäteen määritelty projekti, jonka puitteissa suuntaudun johonkin isompaan - mahdollisesti jopa äärimmäisen syvään ja piinaavaan - etten sanoisi kiihottavaan (älyllisesti - huom!) - eksistentiaaliseen ongelmaan.

Sattumilta ei tietenkään voi välttyä elämässä. Niinpä en ollut lainkaan varautunut esim. alunperin keväällä FST5:stä tulleeseen Kenneth Branaghin Hamlet-tulkintaan, joka valloitti minut aivan totaalisti ja laukaisi päälle (tosin kauan kyteneen ja eläneenkin) Shakespeare-himon.

Entä mitä tarkoitan suurilla ongelmilla ja suurilla projekteilla?

Itseäni, sillä ongelmista ja projekteista suurinhan olen tietysti minä itse - minun oma subjektiivinen identiteettini - kuten hienosti sivistyssanalla sanotaan.

Aiemmin keväällä toteutunut päätös lukea kymmenen Dostojevskin romaania (osan ensimmäistä kertaa) sai näin Hamletissa ja ylipäätään Shakespearessa loistavan jatkon.

Niinpä jos minulle tarjottaisiin luettavaksi joko nykydekkaristeja tai klassikkoja, valitsisin ilman muuta jonkun klassikon.

Sillä enhän toki ehdi lukea kaikkea mahdollista kirjallisuuden alalta elämäni aikana. On siis pakko valita - mutta ennenkaikkea pitää osata valita - ja oikein (ainakin omalta kohdaltaan).

Eräs hyvän maun tärkeimpiä edellytyksiä onkin sumeilematon mutta perusteltu itsevarmuus.

Tartun klassikkoon jopa sellaisessa tapauksessa, jossa minulle ei olisi edes annettu varaa valita muuta kuin joku hemmetin aikamme sankari - tuo hieman neuroottinen, kolleega-, nais- ja lapsihuolissaan jatkuvasti piehtaroiva everyman, joka sitten ikäänkuin siinä arkiähkyn sivutoimena ratkoo (muka nerokkaasti) henki- ym. rikoksia.

Kutsun tuota aikamme arkki-ihmistä eli rikosetsivää tässä fiktiivisesti vaikka Robban Runqvistiksi. Hän on luultavasti ruotsalainen.

Mutta mutta - - koska olen radikaali konservatiivi minun on pakko sanoa, että Porfiri Petrovits (Rikos ja rangaistus) on paljon kiinnostavampi kuin esimerkiksi Kurt Wallander. - - En perustele, koska pidän tätä tosiasiaa itsestään selvyytenä.
*
Olen siis viime aikoina ehtinyt intensiivisesti samaistua klassisena pidetyn (myös 1900-luvun - myönnettäköön) kirjallisuuden henkilöhahmoihin (myös naisiin) ja heidän problematiikkaansa sekä elää heidän elämäänsä ja ongelmiaan niin ajattelussani kuin mielikuvituksessanikin (näiden kahden psykoaktiivisen virittyneisyystilan välillä on hienonhieno mutta oleellinen ero).

Yhteenvedonomaisesti kärjistän, että tärkeintä ovat omat projektit ja oma problematiikka (koska 'siellä' ilmenevät myös muiden ihmisten ongelmat) - vasta sitten ne kirjat, joita hyödynnetään ja joista saadaan aineksia näitten ongelmaprojektien psyykkiseen työstämiseen.

Kirja muuttaa meitä, kirjoitti Kemppinen aivan oikein. Kirja on siis eräänlainen identiteetin muokkaus- ja kehittämisväline samalla, kun se tuottaa meille parhaimmillaan pysyvää esteettistä mielihyvää, jonka jäljet jäävät ikuisesti corteximme poimukkaisiin kudoksiin.

Tämän takia kirjallisuutta luetaan. Tämän vuoksi kirjallisuutta tarvitaan.

Ei pelkästään kulutettavaksi samaan tapaan kuin aikaa, sukkia tai Sinistä lenkkiä.

Vai mitä Vaari?
*
vig.pearsoned.co.uk/catalog/academic/product/...

Dekkarikirjailija Dostojevskin 'erehdys'(?)

(Hei - - kuvat ja teksti ei nyt synkkaa yhteen täysin asiallisesti?!)

Ylimmän kuvan kaljupäinen irstas äijä ei ole meikäläinen (vaikka yhdennäköisyyttä kyllä löytyy) vaan ukko-Karamazov. Pöydässä istuvat veljekset Aljosha (ilmeisesti vas.) ja Ivan. Vanhin poika Dmitri ilmestynee piakkoin vetämään ukkoa turpaan. Palvelija Smerdjakov tuijottaa taustalla, oven edessä seisten, ihailemaansa Ivania (ellei kyseessä sitten ole jo itse vihainen Dmitri - tuskin). Pöydän takana istuu? luultavasti vanhempi palvelija Grigori.

Oletan siis (en tiedä), että kuva liittyy kolmannessa kirjassa/luvussa - Hekumoitsijat - kerrottuihin tapahtumiin, jotka alkavat sivulta 174 ja päättyvät sivulla 204, ja joiden aikana Dmitri tunkeutuu taloon pahoinpidellen isäänsä perintöriitojen ja mustasukkaisuuden takia. Isällä ja pojalla sattuu nimittäin olemaan sama ihastuksen kohde: Agrafena Aleksandovna Svetlova! (tunnetaan paremmin lempinimellä Grusenka). Varsinainen murha tapahtuu pari päivää myöhemmin.

Kielimafia teki viimeisiä muutoksiaan 23.4 klo: 12.05.

Versio A

Tässä esimerkki 'visapäästä', joka ei ole joko lukenut kunnolla Karamazoveja tai sitten hän haluaisi kirjoittaa sen uudelleen rikoksen osalta - ellei hän sitten peräti ole ollut yhteydessä Dostojevskin henkiruumiiseen ja keskustellut tämän kanssa kirjailijan intentioista!

(Tunnustan kuitenkin heti perään, että Pasasen kommentti on mainio ja päätin pohtia väitettään varsinkin, kun tarkoitukseni oli maaliskuun lopulla lukea Riivaajien jälkeen Karamazovien veljekset uudestaan - 35 vuoden! tauon jälkeen. Nyt se on tehty. - - Idiootti on paraikaa luvun alla ja Meriltä lahjaksi ('tietokilpailupalkinnoksi') saatu uusin painos (2008) Rikoksesta ja rangaistuksesta odottaa vuoroaan).

Anonyymi sanoi...

Luin tässä taannoin kirjan, siinä oli murhakuvaus, joka on siitä lähtien kaihertanut mieltäni. Myöhemmin sain kuulla että oli kyse kesken jääneestä kirjasta ja se kai osittain selittää asian.

Niin, siis… miksi Smerdjakov pyyhki paperinpainimen puhtaaksi ja laittoi sen paikoilleen? Hänhän halusi osoittaa että murhaaja, siis Mitja oli toiminut harkitsemattomasti, kuin äkkipikaisuuksissaan, jättäen rahojen päällyspaperin todisteeksi itseään vastaan. Miksi ei myös paperinpaininta, murha-asetta? Verinen paperinpainin surmatun vieressä olisi tehostanut vaikutelmaa: tässä uhri, tuossa ase, tuolla revitty käärinpaperi, murhan motivaatio. Näin lavastus olisi ollut täydellinen. Sillä eihän Smerdjakov tiennyt mitään survimesta; ja jollakin Mitjan täytyy surmata isänsä. Miksei siis tuo paperinpainin, jolla hänet on jo surmattu? Sehän olisi ollut täysin loogista.

Kyseessä on siis kirjailijan tekemä virhe. Erehdys. Hänen on ensin täytynyt miettiä kuinka Mitjan syyllisyys todistetaan ja vasta sen jälkeen kuinka surma varsinaisesti tapahtuu. Hän keksii survimen todistajineen Mitjan syyllisyyden vahvistamiseksi, mutta myös siksi, että jollakin hänen on lyötävä Grigoria. Ja häntä Mitjan on lyötävä sen vuoksi että saadaan aikaan veri, joka lopullisesti sinetöi Mitjan syyllisyyden. Ja kun on survin, ei tarvita paperinpaininta verisenä todisteeksi, sillä sehän olisi vääjäämättömästi osoittanut että Mitja on syytön. Sen vuoksi Smerdjakov toimii vastoin logiikkaa ja kuvaus Fedor Pavlovitsin surmasta ontuu.

Ilkka Pasanen

(Kemppisen blogista maaliskuun lopulta - https://www.blogger.com/comment.g?blogID=17011369&postID=1554409836015713132)
*
Minusta vaikuttaa siltä, että Ilkka Pasaselle Dostojevskin ainut virhe tai erehdys piilee loppujen lopuksi pelkästään siinä, ettei hän ole kertonut meille avoimesti, tiesikö Smerdjakov survimesta vai ei (hymiö).

Pasanen näyttää nimittäin tietävän kirjailijan 'virheestä' jotain, mitä me emme voi päätellä tekstistä edes epäsuorasti; toisin sanoen sen tietämiseen lukijalla pitäisi olla vallan erityinen intuitio! Toisin sanoen - Pasanen tietää 'liikaa'...

Mutta mikä hämmästyttävintä Pasanen näyttäisi jopa väittävän, että Dostojevski ei ole itsekään huomannut, ettei Smerdjakov tiennyt mitään survimesta. Tämä on ennenkuulumaton paljastus ja mullistanee täysin Karamazov-tulkinnat (haha).

Entä mitä faktoja meillä on survimesta Pasasen tekstikohtaan liittyen?

Karamazovien veljesten sivulla 561 (Karisto, 6. painos, 1997) lukee euraavasti:

'Mitjan kädessä oli vaskinen survin ja sen hän paiskasi koneellisesti nurmikolle. Survin putosi parin askeleen päähän Grigorista, mutta ei nurmikolle vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan.'

Sivulla 889 Smerdjakov kertoo:

'- Oli, oli, juoksi pois! Dmitri Fedorovits oli siis ollut. - Hän tappoi Grigorin! - Missä? kuiskasin hänelle [ukko-Karamazoville/rr]. - Tuolla, nurkassa, hän osoitti ja puhui myös kuiskaamalla. - Odottakaa, sanoin. menin nurkkaan etsimään ja seinän luona törmäsin Grigori vasiljevitsiin, hän makasi maassa, verissään, tiedottomana. Siis Dmitri Fedorovits oli todellakin käynyt, välähti mielessäni ja samassa minä päätin lopettaa jutun äkkiä jne...'

Tämän verran tiedämme tarkkaan siitä, oliko Smerdjakovilla mahdollisuus tietää survimesta vai ei. Mutta Pasaselle tämä ei riitä. Hän näemmä haluaisi, että kirjailija olisi ilmaissut eksplisiittisesti, että Smerdjakov ei havainnut tai että hän nimenomaan havaitsi survimen, ja kun näin ei tehdä, Pasanen päättelee survimen olevan pelkkä jälkeenpäin väsätty lavastus, jolla Mitjan syyllisyys saadaan kätevimmin todistettua.

Mutta Smerdjakov joko näki survimen tai sitten hän vain yksinkertaisen kylmäverisesti ja oikein päätteli tietäen rikostutkijoidenkin päättelevän, että Mitja on joka tapauksessa lyönyt Grigoria jollain 'tylpällä' esineellä kuten sanonta kuuluu, ja että tuolla samalla esineellä hän myös tuli tappaneeksi isänsä. Sen vuoksi vaskinen paperinpainin on tietenkin syytä puhdistaa ja asettaa entiselle paikalleen.

Mutta huom! - Tämä ei kuitenkaan olisi ollut välttämätöntä, sillä vaikka paperinpainin olisi jäänyt ukko-Karamazovin vierelle kuten Smerdjakovin avaama rahakirjekuorikin, niin se ei olisi todistanut Mitjaa syyttömäksi vaan tehnyt todistamisen pelkästään monimutkaisemmaksi - toki siten hieman epäuskottavammaksi.

Olisi vain todettu, että Mitjalla oli survin, mutta hän tappoi paperinpainikkeella. Vastaus siihen, miksi hän teki näin jäisi hämärän peittoon, mutta niin jää moni muukin asia tässä rikoksessa. Etenkin se, että Smerdjakov muka kykeni näyttelemään kaatumatautikohtausta niinkin pitkään täysin uskottavasti ilman, että hänet ja hänen aidot kohtauksensa hyvin tunteneet ja kokeneet palvelija Grigori, tämän vaimo ja ukko-Karamazov eivät epäilleet mitään.
*
Survimen suhteen löytyy kyllä eräs epäselvyys. Mitjan puolustusasianajaja Fetjukovits toteaa edellä mainitun kirjan sivulla 1033 loppupuheenvuorossaan:

'Enkä ole unohtanut edes sitä [survin/rr] tielle enkä hajamielisyydessäni ja hämmennyksissäni pudottanut sitä: ei, me [Mitja/rr] nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se on löydetty noin viidentoista askeleen (bold/rr) päästä siitä paikasta, missä Grigori oli tuupertunut maahan.'

Herää siis kysymys verrattuna sivun 561 sitaattiin: miten on mahdollista, että Mitja kertojan mukaan pudotti survimen alunperin kahden askeleen päähän hänet yllättäneestä palvelija Grigorista, jos se kerran tutkijoiden toimesta löydettiin vasta 15 askeleen päästä?

Oliko Grigori raahautunut etäämmälle Dmitrin iskun jälkeen (tuskin)? Vai oliko survin jostain käsittämättömästä syystä peräti 'itse' liikkunut 13 askelta sen jälkeen, kun Mitja sen oli heittänyt maahan? Eikö kirjailija mahdollisesti ole itsekään huomannut, että tällaisia merkillisyyksiä tapahtui hänen teoksessaan, koska hän ei kerro meille mitään tästäkään asiasta?
Leikki leikkinä mutta kieltämättä tuota 13:sta askeleen siirtymää en itsekään ymmärrä, joskin sen vaikutus itse Smerdjakov-survin-problematiikkaan ei kaikesta huolimatta ole oleellinen, vaikka saatamme ajatella, että kahden askeleen päästä Smerdjakov varmaankin havaitsi survimen, mutta 15 askeleen etäisyydeltä se on jo paljon epätodennäköisempää.

Pasasen päättelyä voidaan kuitenkin yhä edelleen horjuttaa pelkästään toteamalla, että koska Smerdjakov näki verissään makaavaa Grigoria lyödyn - ja ilmeisesti jollain - kuten sanonta kuuluu - tylpällä esineellä, hän päätti jo senkin vuoksi, että nyt hänen tilaisuutensa on tullut, koska kaikki epäilyt kääntyvät ilman muuta Mitjaan, sillä oletettavasti Grigori ei kuole.

Grigorin todistusta pidettäisiin ensiarvoisen tärkeänä, joten Smerdjakov ei turhaan ollut huolestunut hänen eloonjäämisestään.

Joka tapauksessa - näin Smerdjakov kertoo Ivanille sivulla 889 (välitön jatko aiempaan sitaattiin):

'Siis Dmitri Fedorovits oli tosiaankin käynyt, välähti mielessäni ja samassa minä päätin lopettaa jutun äkkiä, koska Grigori Vasiljevits ei voinut nähdä mitään, kun makasi tajuttomana, vaikka olisikin vielä elossa.'

Smerdjakov ottaa riskin ja päättää tappaa ukon huolimatta siitä, että Grigorin vaimo saattaa herätä - 'himo sai minussa kokonaan vallan, henki tuskin kulki' ...(emt. s. 889).

Näin ollen Smerdjakov on minun mielestäni ollut koko ajan tarkoin selvillä siitä, että Mitjan voi lavastaa syylliseksi juuri sillä tavalla kuin tapahtui - ja ilman, että tuon Ivanin nihilismiä perverssisti ihailevan ja apinoivan ressentimenttisen lakeijan olisi tarvinnut tietää mitään survimen olemassaolosta.
*
Samanaikainen versio B samasta aiheesta eli kirje H:lle.

Hei

Kirjoittelen tässä pikku hiljaa pärekommenttia erään Ilkka Pasasen väitteeseen (Kemppisen blogissa kolme viikkoa sitten) siitä, että Dostojevski keksi jälkeenpäin Mitjan survimen, josta Smerdjakov ei muka voinut tietää mitään. Ja kuitenkin juuri tämän vuoksi Smerdjakov (vaikkei siis voinut tietää survimesta!) pani paperipainikkeen siististi takaisin kalautettuaan sillä ukko-Karamazovin kuoliaaksi.

Miksi? Eikö paperipainikkeen jättäminen uhrin viereen samaan tapaan kuin Smerdjakov lavastaen Mitjaa syylliseksi jätti tyhjän rahakirjekuorenkin olisi ollut vakuuttava näyttö murha-aseesta?

Pasanen väittää, että Dostojevski pohti ensin, miten Mitjan syyllisyys voidaan todistaa, ja keksi vasta sitten survimen, ja että jos paperipainin olisi ollut lattialla, Mitjan syyllisyys olisi kyseenalaistunut heti, koska hänhän käytti aseenaan survinta, josta siis (vielä kerran toistettuna) Smerdjakov ei tiennyt mitään, mutta toimi ikäänkuin olisi tiennyt.

Hyvä kommentti mutta ei mitenkään sataprosenttisen pätevä. Aion osoittaa vastaväitteeni perustelut eräiden sitaattien ja oman päättelyni kautta.

Sitäpaitsi minua hieman huvittaa ironisesti se, että Pasanen ikäänkuin haluaisi välttämättä tietää, tiesikö Smerdjakov survimesta vai ei, ja että koska kirjailija ei sitä paljasta (rikosromaanissa - häh), Dostojevski ei ole Pasasen mukaan ollut itsekään tietoinen (!?), että Smerdjakov toimi epäloogisesti siihen nähden, mitä pystyi tietämään murha-aseesta.

Näin yksioikoiseen syytteeseen tämän rikoksen logiikka ei kuitenkaan kaadu. Smerdjakoville nimittäin riitti aivan hyvin syyksi paperipainimen asettamiselle entiselle paikalleen jo se, että Mitja oli kalauttanut verissään makaavan Grigorin puolikuoliaaksi mitä ilmeisimmin jollain 'tylpällä' ja raskaalla esineellä, kuten sanonta kuuluu olettaen, että rikostutkijat päättelevät Mitjan tappaneen myös isänsä tuolla samalla esineellä.

Todistaminen olisi tietysti tullut tässä tapauksessa - mikäli murha-asetta ei löydettäisi - monimutkaisemmaksi, mutta lopputulos olisi ollut sama: Mitja on syyllinen. Näin lienee Smerdjakov minun mielestäni ajatellut. Olihan hän muutenkin suunnitellut kaiken äärimmäisen tarkasti etukäteen.

Toistan vielä Pasasen väitteeseen viitaten: 'Smerdjakov ei tiennyt survimesta' -, että ei kai Dostojevski hitto soikoon kaikkea voi kertoa etukäteen. Mikä rikosromaani se sellainen enää olisi - - - vaikka loppujen lopuksihan ukon murha ja oikeudenkäynti on Karamazoveissa 'vain' suuri kehyskertomus, jonka ytimestä löytyy aatteellinen ja moraalinen pohdiskelu sekä sanoma.

Kyseessä kun ei ole mikään Agatha Christien shakkipelinomainen dekkari, jossa ollaan kiinnostuttu vain murhan teknisestä todistamisesta, ei mistään psykologisista, moraalisista ja/tai yhteiskunnallisista tekijöistä sen taustalla.

Survimen suhteen voidaan kyllä esittää yksi kommentti, joka antaa hetkellisesti aiheen kritisoida Dostojevskin mahdollista epätarkkuutta murhan teknisen todistamisen suhteen, mutta joka ei edelleenkään horjuta itse Smerdjakovin toiminnan logiikan uskottavuutta (ks. versio A, sitaatti puolustusasianajaja Fetjukovitsilta).

Toistan tässäkin kohtaa yhä sitä, ettei lukijalle voi, pidä eikä tarvitse kertoa kaikkea, mitä kirjan fiktiivisessä todellisuudessa tapahtuu, koska silloin kertomuksesta tulisi lähinnä dokumentti.
.....
rr

The Brothers Karamazov - Wikipedia, the free encyclopedia

com/image/dostoevsky/applesauche/farel_dostoevsky.jpg

http://www.sparknotes.com/lit/brothersk/terms/char_6.html

http://cruciality.wordpress.com/category/fyodor-dostoevsky/

http://chicagolandtheaterreviews.com/13.html

musicweb.uk.net/film/2004/Jan04/brothers_karamazov.html