I
Minulle rokki on (näin jälkeenpäin määritellen) ollut eräänlainen lapsuudesta vapautumisen riitti - nuoruuteen siirtymisen (miltei) pyhä toimitus - auktoriteettien yksipuolisen holhoavuuden kumoutumista.
Sitä se on luultavasti merkinnyt hyvin suurelle osalle nuorisoa aina - koko olemassaolonsa ajan.
Mutta nykyään - ja oikeastaan jo monien vuosien ajan - rock on merkinnyt minulle yhä enemmän nostalgiaa ja/tai mahdollisesti uusia vaikuttavia biisejä tai todella lahjakkaita artisteja (esim. Amy Winehouse), joita äänitteiden julkaisuvolyymiin nähden on suhteellisesti ottaen vähemmän kuin 1960-luvulla.
(Ehkä tämä usein tunnustettu (tosi-)asia liittyy pääosin kahteen muuttujaan: 1) suurten ikäluokkien aikuistuminen ja 2) täysin uudenlaisen elektroniikan mahdollistamat soittovälineet - etenkin sähkökitara ja uudenlaiset vahvistimet.)
Toisaalta on myös niin, että rock nuorison emansipaation välineenä ja merkityskokemuksena on latistunut musiikkimaailman teollistumisen myötä yhä mielikuvituksettomamman trendikaupallisuuden suuntaan.
Rockista on tullut ikäänkuin valikoima erilaisia ruokamakkaroita, ja kuluttajalle yritetään myydä 'tarjouskampanjan' puitteissa eli myynnninedistämistarkoituksessa A-luokan makkarana jotain ylituotettua, ylimainostettua ja ei-musiikillisia arvoja yhä vahvemmin korostavaa 'elämysruokaa', vaikka lopulta kyseessä on musiikillisesti pelkkä B-luokan ruokamakkara.
Tällaista musiikkia minun on vaikea kokea vapauttavaksi, mutta kyse on tietysti myös siitä, että 'ikä painaa' ja että on tullut huomattua, miten rokin vanhat - alunperin luovat - ideat myydään nyt kerta toisensa jälkeen - siis tavallaan kierrätetään - vain hieman eri pakettiin käärittyinä.
On toisaalta aivan luonnollista, jos fanit ovat uskollisia nuoruutensa ihanteille, mutta en tarkoita 'kierrättämisellä' nyt sitä, että esim. John Fogerty on uskollinen alkuperäiselle ja pitkälti itse luomalleen persoonalliselle tyylille (varsinkin uudella - erinomaisen hienolla - albumillaan 'Revival') vaan sitä, että musiikkiteollisuuden trendistyminen on johtanut artistien yksilöllisyyden 'heikkenemiseen' ja 'vähenemiseen' tuotantokeskeisyyden kustannuksella.
Poikkeuksia onneksi löytyy, mikä merkitsee, että jotkut lahjakkaat artistit kykenevät yhä itse säveltämään ja sanoittamaan suuren osan omista biiseistään (kuten Amy Winehouse).
Uusi teknologia on tehnyt tällaisen kierrättämisen uskomattoman helpoksi.
Musiikkia on ylipäätään yhä helpompi tuotteistaa, mutta todella hyvien sävellysten ja sanoitusten tekeminen on vähintäin yhtä vaikeaa - ellei jopa vaikeampaa - kuin ennen.
II
Olen kai sen verran patakonservatiivinen ja 'kehityksen kelkasta pudonnut', etten pidä hiphoppia/rappia ensisijaisesti musiikkina vaan pikemminkin sosiologisena tai sosiaalipsykologisena ilmiönä, joka on vähän alle 20:ssä vuodessa muuttunut alakulttuuri-ilmiöstä valtavirran teolliseksi trendiksi.
'Mustien' musiikkia myydään USA:ssa nykyään enemmän kuin valkoihoisten ensimmäisen kerran maan historiassa.
On kuitenkin nähtävissä että hiphopilla ja rapilla on ollut valtava emansipatorinen merkitys USA:n mustien tietoisuuden ja kulttuuri-identiteetin kannalta.
Tästä kommentista seuraa väistämättä se (itselleni(kin)) hieman yllättävä johtopäätös, että joudun lopulta avoimesti myöntämään, etten pysty itsekään erottelemaan toisistaan musiikillisia ja sosiaalipsykologisia arvoja omassa musiikkimaussani, vaikka juuri se on ollut ja oli alunperin myös nyt intentioni hiphopin ei-musiikillistamisessa.
Kun kirjoitin alussa rockin merkityksestä (sekä omalla kohdallani että yleisesti) paternalismista vapautumisen 'välineenä' tai eräänlaisena siirtymäriittinä jouduin myöntämään, että populaarimusiikilla - ja lopulta kaikella! musiikilla - on sosiaalipsykologinen funktionsa.
Esimerkiksi Järveläinen ja Kemppinen klassisen musiikin suurina ystävinä vetävät hekin oman 'habitusreviirinsä' (Bourdieu/RR) rajoja tiettyä musiikinlajia harrastaessaan.
Kun minä harrastan rokkia (sen vähän, mitä sitä enää teen) vedän myös itse oman habitusreviirini rajoja.
Ei ole 'pyyteetöntä' taide-elämystä - tässä tapauksessa musiikkinautintoa - vaan jokainen taiteelliseen arvostelukykyyn liittyvä erottelu yhtäaikaisesti sekä heijastelee että luo erotteluja sekä yksilöitten että eri viiteryhmien välillä.
Monet vannoutuneet taiteen ja etenkin klassisen musiikin ystävät eivät tätä väitettä ja argumenttia välttämättä edes siedä, mutta minun lienee nykyään (näin oletan) jo helpompi hyväksyä se, mitä Pierre Bourdieu ja Stuart Hall ovat tästä aiheesta kirjoittaneet merkittävissä sosiologisissa teoksissaan - olkoonkin, että pidän edelleen sitkeästi itsestään selvänä tietyn artistin ja jopa tietyn musiikkigenren paremmuutta toiseen nähden - muka puhtaasti musiikillisten arvojen ja perusteiden nojalla.
Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin.
Pakko myöntää, että joudun tämän argumentaation lopuksi myös itse jossain määrin naurunalaiseksi, mutta mitäpä ei 'Sokrates' kestäisi 'totuuden tähden' ;)