(Viimeisin lisäys 6.11)
No niin teinit. Setä on taas löytänyt nuoren aikuisuutensa ihmeitä. Pub-rockin kruunaamaton kuningas Dr. Feelgood alkuperäisessä kokoonpanossaan 1971- 1977.
En paljoa pupise vaan siteeraan itseäni hieman kesken jääneestä päreestä - Rockia, bluesia ja progea - 2005 kesältä.
Se sisältää paljon hyviä linkkejä rockin eri alueisiin, joten kannattaa tsekata, jos kiinnostaa.
Videoitten laatu ei taaskaan ole aina paras mahdollinen, mutta olisittepa nähneet tämän Wilko Johsonin Dr. Feelgoodin keikalla Suomessa kesällä 1975.
Mies kiiti isohkoa lavaa pitkin kuin seonnut heinäseiväs ja soitti käsittämättömän rajulla soundilla, ilman plektraa, armottominta komppia, jota koskaan olen Telecasterista kuullut (kts. alla 18 vuotiaan Esa Pulliaisen kommentti mahdollisesti samalta keikalta).
Alkuperäinen kitaristi Wilko Johnson jätti yhtyeen 1977, ja toinen perustajajäsen sekä bändin tukipilari, laulaja Lee Brilleaux, liidasi yhtyettä kuolemaansa (1993) saakka.
Dr. Feelgood keikkailee vielä nykyäänkin, samoin Wilko Johnson soolourallaan, mutta itse bändissä ei ole enää ainuttakaan alkuperäistä jäsentä jäljellä.
*
(Sitaatti, jota on täydennetty ja korjattu alkuperäisestä)
'Punk-rockin erääksi edeltäjäksi sanottu ns. "pub-rockin" lahjomaton mestari Dr. Feelgood - etenkin sen neljä ensimmäistä LP:tä (joissa kitaristina on Wilko Jonson) kuuluu myös mainita. Tätäkään yhtyettä ei ole helppo kategorisoida, vaikkei se varsinaisesti mitään uutta rockiin tuonutkaan.
Dr. Feelgood on vanhaa rythm and bluesia tosi tiukassa tiukassa kuosissa ja äärimmäisen tiukalla kitarasoundilla (paljon tiukempaa vääntöä kuin esim. Rollareilla).
Mutta voin kritiikittä yhtyä Esa Pulliaisen kommenttiin, kun hän sanoo, että nähtyään Wilko Johnsonin (olisko ollut - 75) paukuttavan Telecasteriaan rystyset verillä kappaleessa She does it right - hän lopulta ymmärsi kertalaakista, "mistä rockissa oikein on kysymys."'
*
Joitain biisejä tulee pariin kertaan eri liveversioina, mutta se ei haittaa. Tsekatkaapa muuten Wilkon dramaattinen kitaran käyttö kappaleessa Riot in Cell Block Number Nine.
Se on vanha Jerry Leiber and Mike Stoller biisi, joka kertoo vankilakapinasta, ja kitaraa Wilko Johnson käyttää siinä kuin asetta.
Live-sarja - 1, 2, 3, 4 muodostaa yhden keikkakonaisuuden. Melko hyvälaatuinen video.
*
Dr Feelgood - She Does It Right
03:14
In 1975 Dr Feelgood appeared in a 25 minute local TV show in Newcastle entitled "The Geordie Scene" As Ive never lived up there I can't obviously remember it . Any Barcodes out there remember this programme? The original line-up of the band In 1975 Dr Feelgood appeared in a 25 minute local TV show in Newcastle entitled "The Geordie Scene" As Ive never lived up there I can't obviously remember it . Any Barcodes out there remember this programme? The original line-up of the band with Wilko Johnson of course .
Dr Feelgood roxette
02:43
Dr Feelgood performing Roxette on the Old Grey Whistle Test, 1975
Dr Feelgood - Live 1975 (1)
07:00
Filmed in Southend in 1975 with the original line-up of the band . Some great footage here with these 2 tracks 1 ) Going Back Home2 ) I Can Tell
Dr Feelgood - Live In 1975 (2)
06:42
another 2 tracks from the brilliant Dr Feelgood1 ) All Through The City2 ) I'm A Hog For You Baby
Dr Feelgood - Live 1975 (3)
07:35
Riot In Cell Block No 9 and Roxette performed superbly by the Wilko and Co.
Dr Feelgood - Live In 1975 (4)
07:08
1) Shouldn't Call The Doctor
2) Route 66
(Katsokaa Wilkon lava-akrobatiaa ja kuunnelkaa yhtä maailman tiukimman kitarariffitekniikan hallitsijaa!)
wilko johnson (All through the city)
02:55
One of the most important bands from UK in the 70s, Dr.Feelgood's first guitarist Wilko Johnson. This clip is from his first solo tour in Japan, with Norman Watt-Roy form the Blockheads, in the mid of 80s. Since Dr.Feelgood is called the le One of the most important bands from UK in the 70s, Dr.Feelgood's first guitarist Wilko Johnson. This clip is from his first solo tour in Japan, with Norman Watt-Roy form the Blockheads, in the mid of 80s. Since Dr.Feelgood is called the leaders of Punk/New Wave, just like Iggy and the Stooges, their first album, "Down By The Jetty" was a sensational album. In my personal opinion, DBTJ album is more important album than the Clash's first album to me. Unfortunately, the kids in the US don't know about this band much. I think it's because of no distribution of the album in the US back then. I've only seen their second album from CBS/Columbia. Collect me if I'm wrong.By the way Ronnie Yoshiko Fujiyama (from The 5678s)is in the audience in this clip
Dr Feelgood - Cell Block No9 & I Dont Mind (UK TV 1975)
05:13
Dr Feelgood - Boom Boom ( UK TV 1975 )
02:33
Dr Feelgood - Route 66 ( UK TV 1975 )
04:23
The last song from the TV programme "The Geordie Scene" from 1975 ( and the last of my Dr Feelgood clips ......honest !
***
Dr. Feeldgood ilman Wilko Johnsonia vuoden 1977 jälkeen.
Dr Feelgood - Milk & Alcohol
02:44
Great promo vid from the kings of Canvey . Probably the best ever non-punk live act I've ever seen . They'll be more to come soon.
Dr Feelgood - Milk & Alcohol ( German TV Show )
03:12
Another great performance from Dr Feelgood . I think this is the German TOTP's . Sorry about the gimp introducing them!
Dr Feelgood - Bony Marony/Tequila ( Live )
04:15
Some great live footage from Dr Feelgood.
Dr. Feelgood ilman Wilko Johnsonia ja alkuperäistä laulajaa Lee Brilleaaux'ta vuoden 1993 jälkeen.
Dr. Feelgood - See You Later Alligator
04:10
November 3, 2006
Freud, repressioteoria ja Troijan hevonen
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Kirkassilmät" - etenkin sen kommenteihin.
*
Freud ei halunnut antaa tuumaakaan periksi repressioteoriastaan, koska hän ilmeisesti tajusi, että psykoanalyysi kaatuu siihen paikkaan, mikäli seksuaalisuuden torjunnan periaatteesta tingittäisiin vähääkään.
Vaihtoehtoja oli kyllä tarjolla. Adler, Jung, Reich.
Itse olisin mennyt Alfred Adlerin suuntaan, koska hän painotti neuroosien synnyssä itsetuntoon vaikuttavia komplekseja, joita syntyy traumatisoivien kokemusten ja ihmissuhteitten (rakkaus-/valtasuhteitten) seurauksena.
Tätä käsitystä ei pidä kuitata toteamuksella: neuroosi on jonkinlaista alemmuuskompleksia, koska silloin sorrutaan vulgarisoimaan koko Adlerin idea - samaan tyyliin kuin Freud on vulgarisoitu tulkitsemalla esim. maalaustaide torjutun/tukahdutetun seksuaalisuuden sublimaatioksi (palaan tähän).
Jungia olen arvostanut, mutta nykyään ehkä vähemmän kuin ennen. Hän jos kuka on enemmän platonikko kuin Freud, sillä mitä muuta piilotajunnan arkkityypit ovat kuin modifikaatioita Platonin ikuisista, tajunnasta riippuvista ideoista. Uskokoon ken haluaa (toki minäkin uskon - aina silloin tällöin).
Wilhelm Reich vei Freudin repressioteorian tavallaan äärimmäiyyksiin ja myös ratkaisi sen siellä. On huomattava, ettei hän ollut yhtään sen "tieteellisempi" kuin Freud tai Jung, sillä hän kehitti suorastaan mystisiä oletuksia ruumiin panssaroitumisesta eli neurotisoitumisesta, mikäli seksuaali- eli orgonienergia, jota ihminen kaikkinensa lopulta on, ei pääse purkautumaan.
Hän myös kehitteli laitteita, joilla tuota energiaa kyettäisiin säätelemään, käyttämään ja varastoimaan.
Foucault nimitti Reichin teoriaa pirullisen oivaltavasti "pneumaattiseksi". Orgonienergia on Reichilla ikäänkuin psyykkistä "henkeä".
Vain Adler pystyi edellä mainituista - Freud mukaanlukien - "kohtuullisesti" välttämään psykoanalyysin mytologisoitumisen - olkoonkin, että hän epäilemättä oli kohdannut myös oman linjansa kehittelyssä metafysiikan houkutuksen.
Tarkoitan lähinnä nietzscheläistä vallantahdon ajatusta, joka Freudin teorioitten ohella lienee toiminut Adlerille ainakin etäisenä lähtökohtana oman psykologisen linjan kehittämisessä, vaikka eniten siihen lienevät vaikuttaneet hänen omat ikävät lapsuudenkokemuksensa, enkä viittaa nyt mihinkään oidipuskompleksiin vaan konkreettisiin traumoihin.
(Nietzschen ajatus kulttuurien ja yhteiskuntien synnystä perustuu repressioon sekin, mutta hänellä kyse ei ole nimenomaan seksuaalisuuden vaan ihmisen oman vallanhalun ja uhman tukahduttamisesta väkivaltaa käyttämällä.
Nietzschen "Tukahduttaja" saattaa "virallisesti" toimia Hobbesin Suvereenin tavoin hänelle luovutettuihin oikeuksiin ja sovittuihin periaatteisiin vedoten, mutta "Tukahduttajan" todellisena motiivina piilee kuitenkin - kuten Macchiavellin Ruhtinaallakin - tahto valtaan.
Norbert Elias on kirjoittanut tähän "ihmisen kesyttämisteemaan" liittyen laajan historiikin - The Civilizing Process.)
*
Freud antoi lopulta kenkää sekä Adlerille, Jungille että Reichille, eikä päästänyt heitä pysyvästi psykoanalyyttisen liikkeen johtopaikoille.
Mutta alkuun palatakseni - jos pidämme kiinni olettamuksesta, että repressioteoria (tietoisuus/kulttuuri torjutun seksuaalivietin sublimaationa) on psykoanalyysin ydin, ja että se myös on totta (mitä esim. Foucault ei uskonut - no hän ei kai uskonut mihinkään...), niin silloin Herbert Marcusen esittämään kysymykseen - onko ei-repressiivinen sublimaatio mahdollista? - annetussa vastauksessa fokusoituvat koko psykoanalyysin ja sen metodin sisältämät mahdollisuudet ja rajoitukset.
Pyrkimys emansipaatioon (mitä se sitten merkitseekään) ei nimittäin koskaan voi onnistua, mikäli repressioteoria pätee absoluuttisesti.
Kaikki niin sanotut henkiset toimintomme ovat silloin tuomittuja olemaan pelkkää korviketyydytystä ja tukahdutetun seksuaalisen ahdistuksemme seurausta.
Marcuse halusi vastata kysymykseensä myöntävästi, mutta en nyt muista miten hän ratkaisi metodisen ongelman repressioteorian ehdottomuudesta.
Loogisesti ottaen Marcuse ei kuitenkaan voi vastata myöntävästi, ellei hän ratkaisevasti heikennä teorian sitovuutta.
Psykologisesti hän toki voi selitellä ties mitä luopumatta Freudin paradigmasta, mutta tällaiset selittelyt sisältävät aina saman ongelman kuin, mihin ne perustuvatkin: ne ovat enemmän myyttistä propagandaa kuin sitä "oikeaa tiedettä", jonka tuntomerkit jotkut luulevat varmuudella tunnistavansa.
Kuten alussa väitin, Freudilla ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuutta luopua ehdottomasta libido-reduktionismistaan (tämä pätee kaikkiin äärireduktionistisiin teorioihin - myös esim. Dawkinsin tai Kari Enqvistin edustamiin), koska silloin hänen omaan teoreettiseen demarkaatiolinjaansa olisi tullut läpimentävä reikä.
Tuo reikä on alunperin miltei huomaamaton teorian suuressa muurissa, mutta varmaa on, että kun se kerran löydetään, siitä mentäisiin läpi yhä useammin.
Viimein sen kautta tuodaan hermeettisen paradigman"kaikkein pyhimpään" itse Troijan hevonen, ja lopun me jo tiedämmekin.
Nykyään Freudille kelpaisi varmasti analogia virushyökkäyksestä tietokoneeseen, mutta vanhana kokainistina hän olisi luultavasti vieroksunut porttiteoriaa, vaikka se ajaa tässä aivan saman asian kuin tietokonevirukset tai Troijan hevonen.
(Kokaiini muuten stimuloi seksuaalista halua. Siis...?)
Äärimmäinen reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut ja virheellinen tapa selittää ilmiöitä.
Olkaamme kriittisiä realisteja.
Mutta silloin joudumme hylkäämään psykoanalyysin ainakin, mitä tulee sen terapeuttiseen ja metodiseen uskottavuuteen.
Aatehistoriallisesti se kuitenkin säilyy yhä edelleen heuristisena metapsykologisena innovaationa.
*
Freud ei halunnut antaa tuumaakaan periksi repressioteoriastaan, koska hän ilmeisesti tajusi, että psykoanalyysi kaatuu siihen paikkaan, mikäli seksuaalisuuden torjunnan periaatteesta tingittäisiin vähääkään.
Vaihtoehtoja oli kyllä tarjolla. Adler, Jung, Reich.
Itse olisin mennyt Alfred Adlerin suuntaan, koska hän painotti neuroosien synnyssä itsetuntoon vaikuttavia komplekseja, joita syntyy traumatisoivien kokemusten ja ihmissuhteitten (rakkaus-/valtasuhteitten) seurauksena.
Tätä käsitystä ei pidä kuitata toteamuksella: neuroosi on jonkinlaista alemmuuskompleksia, koska silloin sorrutaan vulgarisoimaan koko Adlerin idea - samaan tyyliin kuin Freud on vulgarisoitu tulkitsemalla esim. maalaustaide torjutun/tukahdutetun seksuaalisuuden sublimaatioksi (palaan tähän).
Jungia olen arvostanut, mutta nykyään ehkä vähemmän kuin ennen. Hän jos kuka on enemmän platonikko kuin Freud, sillä mitä muuta piilotajunnan arkkityypit ovat kuin modifikaatioita Platonin ikuisista, tajunnasta riippuvista ideoista. Uskokoon ken haluaa (toki minäkin uskon - aina silloin tällöin).
Wilhelm Reich vei Freudin repressioteorian tavallaan äärimmäiyyksiin ja myös ratkaisi sen siellä. On huomattava, ettei hän ollut yhtään sen "tieteellisempi" kuin Freud tai Jung, sillä hän kehitti suorastaan mystisiä oletuksia ruumiin panssaroitumisesta eli neurotisoitumisesta, mikäli seksuaali- eli orgonienergia, jota ihminen kaikkinensa lopulta on, ei pääse purkautumaan.
Hän myös kehitteli laitteita, joilla tuota energiaa kyettäisiin säätelemään, käyttämään ja varastoimaan.
Foucault nimitti Reichin teoriaa pirullisen oivaltavasti "pneumaattiseksi". Orgonienergia on Reichilla ikäänkuin psyykkistä "henkeä".
Vain Adler pystyi edellä mainituista - Freud mukaanlukien - "kohtuullisesti" välttämään psykoanalyysin mytologisoitumisen - olkoonkin, että hän epäilemättä oli kohdannut myös oman linjansa kehittelyssä metafysiikan houkutuksen.
Tarkoitan lähinnä nietzscheläistä vallantahdon ajatusta, joka Freudin teorioitten ohella lienee toiminut Adlerille ainakin etäisenä lähtökohtana oman psykologisen linjan kehittämisessä, vaikka eniten siihen lienevät vaikuttaneet hänen omat ikävät lapsuudenkokemuksensa, enkä viittaa nyt mihinkään oidipuskompleksiin vaan konkreettisiin traumoihin.
(Nietzschen ajatus kulttuurien ja yhteiskuntien synnystä perustuu repressioon sekin, mutta hänellä kyse ei ole nimenomaan seksuaalisuuden vaan ihmisen oman vallanhalun ja uhman tukahduttamisesta väkivaltaa käyttämällä.
Nietzschen "Tukahduttaja" saattaa "virallisesti" toimia Hobbesin Suvereenin tavoin hänelle luovutettuihin oikeuksiin ja sovittuihin periaatteisiin vedoten, mutta "Tukahduttajan" todellisena motiivina piilee kuitenkin - kuten Macchiavellin Ruhtinaallakin - tahto valtaan.
Norbert Elias on kirjoittanut tähän "ihmisen kesyttämisteemaan" liittyen laajan historiikin - The Civilizing Process.)
*
Freud antoi lopulta kenkää sekä Adlerille, Jungille että Reichille, eikä päästänyt heitä pysyvästi psykoanalyyttisen liikkeen johtopaikoille.
Mutta alkuun palatakseni - jos pidämme kiinni olettamuksesta, että repressioteoria (tietoisuus/kulttuuri torjutun seksuaalivietin sublimaationa) on psykoanalyysin ydin, ja että se myös on totta (mitä esim. Foucault ei uskonut - no hän ei kai uskonut mihinkään...), niin silloin Herbert Marcusen esittämään kysymykseen - onko ei-repressiivinen sublimaatio mahdollista? - annetussa vastauksessa fokusoituvat koko psykoanalyysin ja sen metodin sisältämät mahdollisuudet ja rajoitukset.
Pyrkimys emansipaatioon (mitä se sitten merkitseekään) ei nimittäin koskaan voi onnistua, mikäli repressioteoria pätee absoluuttisesti.
Kaikki niin sanotut henkiset toimintomme ovat silloin tuomittuja olemaan pelkkää korviketyydytystä ja tukahdutetun seksuaalisen ahdistuksemme seurausta.
Marcuse halusi vastata kysymykseensä myöntävästi, mutta en nyt muista miten hän ratkaisi metodisen ongelman repressioteorian ehdottomuudesta.
Loogisesti ottaen Marcuse ei kuitenkaan voi vastata myöntävästi, ellei hän ratkaisevasti heikennä teorian sitovuutta.
Psykologisesti hän toki voi selitellä ties mitä luopumatta Freudin paradigmasta, mutta tällaiset selittelyt sisältävät aina saman ongelman kuin, mihin ne perustuvatkin: ne ovat enemmän myyttistä propagandaa kuin sitä "oikeaa tiedettä", jonka tuntomerkit jotkut luulevat varmuudella tunnistavansa.
Kuten alussa väitin, Freudilla ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuutta luopua ehdottomasta libido-reduktionismistaan (tämä pätee kaikkiin äärireduktionistisiin teorioihin - myös esim. Dawkinsin tai Kari Enqvistin edustamiin), koska silloin hänen omaan teoreettiseen demarkaatiolinjaansa olisi tullut läpimentävä reikä.
Tuo reikä on alunperin miltei huomaamaton teorian suuressa muurissa, mutta varmaa on, että kun se kerran löydetään, siitä mentäisiin läpi yhä useammin.
Viimein sen kautta tuodaan hermeettisen paradigman"kaikkein pyhimpään" itse Troijan hevonen, ja lopun me jo tiedämmekin.
Nykyään Freudille kelpaisi varmasti analogia virushyökkäyksestä tietokoneeseen, mutta vanhana kokainistina hän olisi luultavasti vieroksunut porttiteoriaa, vaikka se ajaa tässä aivan saman asian kuin tietokonevirukset tai Troijan hevonen.
(Kokaiini muuten stimuloi seksuaalista halua. Siis...?)
Äärimmäinen reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut ja virheellinen tapa selittää ilmiöitä.
Olkaamme kriittisiä realisteja.
Mutta silloin joudumme hylkäämään psykoanalyysin ainakin, mitä tulee sen terapeuttiseen ja metodiseen uskottavuuteen.
Aatehistoriallisesti se kuitenkin säilyy yhä edelleen heuristisena metapsykologisena innovaationa.
Kyynikot, kristityt ja Kairos-hetki
Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Oletko kyynikko?".
(Tekstiin on tehty lisäyksiä)
*
Varhaiskristittyjen ja kyynikoiden välistä vuorovaikutusta on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon.
Kristityilläja kyynikoilla oli joitain samankaltaisia suhtautumistapoja maailmaan, elämään ja yhteiskuntaan.
Kummassakin aatesuunnassa korostettiin varsinkin askeettisuutta, köyhyyttä ja sitoutumattomuutta suhteessa maailman/valtion asettamiin arvoihin ja hierarkioihin.
Kyynikot eivät kuitenkaan odottaneet mitään pelastusta tuonpuoleisessa toisin kuin kristityt, jotka noudattivat em. ideaaleja juuri eskatologisista ("oppi" viimeisistä ajoista) ja pelastusopillisista syistä.
Kristityt siis aivan kirjaimellisesti elivät "lopun ajan" odotuksessa, eikä silloin mihinkään maalliseen sitoutuminen voinut olla kuin esteenä Jumalan tuomion kohtaamisessa.
"Vanha kirkko ei osannut rakastaa elämää tässä maailmassa", kirjoittaa mm. teologi ja psykohistorioitsija Juha Molari yhdessä kolmesta kirjoituksestaan, jotka on linkitetty wikipediaan.
Lukekaa yhteenvedot, niin saatte jotain tuntumaa asiaan.
Kyynikot sen sijaan korostaessaan "yksilön täydellistä vastuuta moraalisena yksikkönä, ja toisekseen tahdon vapautta ja itsevaltiutta" olivat irtautuneet paitsi maailmallisesta kunniasta myös tuonpuoleisen odotuksesta.
Gilles Deleuzen postmoderni ajatus ihmisistä ja etenkin filosofeista "nomadeina" eli yksinäisinä, itsenäisinä, yhteiskunnasta irrallisina vaeltajina, on selvästikin sukua kyynikkojen periaatteille.
Antiikin ja myöhäisantiikin aatteellinen (filosofisten systeemien umpikuja, synkretismi), valtiollinen (Rooman valtakunnan luhistuminen) ja väestötieteellinen (kansainvaellukset) kehitys muistuttaa omaamme, koska myös se päätyi suuren kulttuurisen kukoistuksen jälkeen samankaltaiseen kaoottiseen näköalattomuuteen kuin, minkä vallassa me nyt elämme.
Valistusoptimismin sekä modernistisen teknohuuman jälkeinen aikamme ja maailmamme on näin ollen tulossa otolliseksi kyynikoille ja lopun aikoja odotteleville "uskon askeeteille".
*
Kulttuurikehityksen lineaarisuus on siitä merkillistä, että edetessään ja edistyessään kehitys samalla kiertää kehää - toistaa itseään - palaa ikuisesti alkuun.
Äärimmäisen makrotason (tämä on tietysti jo metafysiikkaa) aatehistoriassa on mahdotonta tehdä eroa diakronisen ja synkronisen välillä - ikäänkuin istuisimme tarkkailijoina aitiopaikalla raketissa (synkroninen ulottuvuus), joka liikkuu yhä nopeammin (diakroninen ulottuvuus) - johonkin.
On vähintäinkin paradoksaalista, että tällainen positio muistuttaa erehdyttävästi solipsismia.
Kun näkee kaiken (ikäänkuin Jumalan tavoin) ei näe muuta oman perspektiivinsä.
Mutta ehkä juuri tämä on se kuuluisa Kairos -hetki, josta ovat kirjoittaneet sekä Aristoteles, Heidegger että kristilliset teologit - "otollinen" hetki, jolloin ikuisuus tunkeutuu aikaan (*).
####
(*)
"Aika, jolloin aikaa ei enää ole"
Kaiken olemassa olevan ja ajan keskinäinen yhteenkuuluvuus muuttuu kun, kun alkaa "aika, jolloin aikaa ei (enää) ole", vaikka olemassaolo jatkuu. Ei ole mikään pelkästään kielellinen pikkuseikka että Raamattu puhuu sekä ajan "(määrä)hetkistä" (kairos) että ajasta, joka kuluu ja jota voidaan mitata (khronos). Kairos on hetki, jolloin Jumalan ja ihmisen todellisuus kohtaavat erityisellä tavalla, aikasuoran jakso tai piste, joka on ihmiselle (kansalle, kansoille, yhteisölle, yksilölle) kuin Jumalan tarkoitusten tihentymä ja hänen suunnitelmiensa liikahdus ihmiseen päin, etsikkoaika, tai Jumalan suunnitelmien (näkyväkin) toteutuminen. Jeesuksen pelastusteot, esim. hänen syntymänsä (Gal. 4:4; alkuteksti tosin puhuu tässä "ajan, khronos, täyttymyksestä"), ovat UT:n tunnetuimmat kairokset. Nämä hetket ovat mitattavan ajan eli khronoksen jatkumolla, "aikasuoralla", jolla historia etenee.
Ilm. 10:6:ssä oleva toteamus "aika on lopussa" näyttää kertovan tietystä käsillä olevasta aikavälistä, joka on lyhentynyt lähelle loppuaan: aika ei enää ollut riittävän pitkä tiettyjen asioiden tekemiseen (ennen kuin jotain tapahtuisi). Ajan kairos eli määrähetki (jotain tarkoitusta varten), oli mennyt ohi. KR 38:n käyttämä kirjaimellinen käännös on kuitenkin merkittävä: "aikaa ei enää ole oleva". Alkukielen muoto on nimittäin selvästi futuuri. Ilmestyskirjan tekstiyhteys avaa näköalan, jossa myös itse aika eli kuluva aika (khronos) loppuu kerran, eivätkä ainoastaan tietyt aikavälit ja -määrät kulu umpeen. Käsite "ylihistoriallinen" on paremman puutteessa riittävä ajatuksellinen kosketuskohta ajan loppumista seuraavan uuden vaiheen kuvaajaksi. Teologiassa puhumme ikuisuudesta ja iankaikkisuudesta. Vielä emme ole tässä tilanteessa.
Juhani Lindgren
*
Early Christianity
History of Christianity
Cynicism
Stoalaisuus
Stoicism
Stoicism
Gilles Deleuze
Monitieteisyys-verkkokirja: 3. Määritelmiä
Sofistiikka retoriikan vaihtoehtona
(Tekstiin on tehty lisäyksiä)
*
Varhaiskristittyjen ja kyynikoiden välistä vuorovaikutusta on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon.
Kristityilläja kyynikoilla oli joitain samankaltaisia suhtautumistapoja maailmaan, elämään ja yhteiskuntaan.
Kummassakin aatesuunnassa korostettiin varsinkin askeettisuutta, köyhyyttä ja sitoutumattomuutta suhteessa maailman/valtion asettamiin arvoihin ja hierarkioihin.
Kyynikot eivät kuitenkaan odottaneet mitään pelastusta tuonpuoleisessa toisin kuin kristityt, jotka noudattivat em. ideaaleja juuri eskatologisista ("oppi" viimeisistä ajoista) ja pelastusopillisista syistä.
Kristityt siis aivan kirjaimellisesti elivät "lopun ajan" odotuksessa, eikä silloin mihinkään maalliseen sitoutuminen voinut olla kuin esteenä Jumalan tuomion kohtaamisessa.
"Vanha kirkko ei osannut rakastaa elämää tässä maailmassa", kirjoittaa mm. teologi ja psykohistorioitsija Juha Molari yhdessä kolmesta kirjoituksestaan, jotka on linkitetty wikipediaan.
Lukekaa yhteenvedot, niin saatte jotain tuntumaa asiaan.
Kyynikot sen sijaan korostaessaan "yksilön täydellistä vastuuta moraalisena yksikkönä, ja toisekseen tahdon vapautta ja itsevaltiutta" olivat irtautuneet paitsi maailmallisesta kunniasta myös tuonpuoleisen odotuksesta.
Gilles Deleuzen postmoderni ajatus ihmisistä ja etenkin filosofeista "nomadeina" eli yksinäisinä, itsenäisinä, yhteiskunnasta irrallisina vaeltajina, on selvästikin sukua kyynikkojen periaatteille.
Antiikin ja myöhäisantiikin aatteellinen (filosofisten systeemien umpikuja, synkretismi), valtiollinen (Rooman valtakunnan luhistuminen) ja väestötieteellinen (kansainvaellukset) kehitys muistuttaa omaamme, koska myös se päätyi suuren kulttuurisen kukoistuksen jälkeen samankaltaiseen kaoottiseen näköalattomuuteen kuin, minkä vallassa me nyt elämme.
Valistusoptimismin sekä modernistisen teknohuuman jälkeinen aikamme ja maailmamme on näin ollen tulossa otolliseksi kyynikoille ja lopun aikoja odotteleville "uskon askeeteille".
*
Kulttuurikehityksen lineaarisuus on siitä merkillistä, että edetessään ja edistyessään kehitys samalla kiertää kehää - toistaa itseään - palaa ikuisesti alkuun.
Äärimmäisen makrotason (tämä on tietysti jo metafysiikkaa) aatehistoriassa on mahdotonta tehdä eroa diakronisen ja synkronisen välillä - ikäänkuin istuisimme tarkkailijoina aitiopaikalla raketissa (synkroninen ulottuvuus), joka liikkuu yhä nopeammin (diakroninen ulottuvuus) - johonkin.
On vähintäinkin paradoksaalista, että tällainen positio muistuttaa erehdyttävästi solipsismia.
Kun näkee kaiken (ikäänkuin Jumalan tavoin) ei näe muuta oman perspektiivinsä.
Mutta ehkä juuri tämä on se kuuluisa Kairos -hetki, josta ovat kirjoittaneet sekä Aristoteles, Heidegger että kristilliset teologit - "otollinen" hetki, jolloin ikuisuus tunkeutuu aikaan (*).
####
(*)
"Aika, jolloin aikaa ei enää ole"
Kaiken olemassa olevan ja ajan keskinäinen yhteenkuuluvuus muuttuu kun, kun alkaa "aika, jolloin aikaa ei (enää) ole", vaikka olemassaolo jatkuu. Ei ole mikään pelkästään kielellinen pikkuseikka että Raamattu puhuu sekä ajan "(määrä)hetkistä" (kairos) että ajasta, joka kuluu ja jota voidaan mitata (khronos). Kairos on hetki, jolloin Jumalan ja ihmisen todellisuus kohtaavat erityisellä tavalla, aikasuoran jakso tai piste, joka on ihmiselle (kansalle, kansoille, yhteisölle, yksilölle) kuin Jumalan tarkoitusten tihentymä ja hänen suunnitelmiensa liikahdus ihmiseen päin, etsikkoaika, tai Jumalan suunnitelmien (näkyväkin) toteutuminen. Jeesuksen pelastusteot, esim. hänen syntymänsä (Gal. 4:4; alkuteksti tosin puhuu tässä "ajan, khronos, täyttymyksestä"), ovat UT:n tunnetuimmat kairokset. Nämä hetket ovat mitattavan ajan eli khronoksen jatkumolla, "aikasuoralla", jolla historia etenee.
Ilm. 10:6:ssä oleva toteamus "aika on lopussa" näyttää kertovan tietystä käsillä olevasta aikavälistä, joka on lyhentynyt lähelle loppuaan: aika ei enää ollut riittävän pitkä tiettyjen asioiden tekemiseen (ennen kuin jotain tapahtuisi). Ajan kairos eli määrähetki (jotain tarkoitusta varten), oli mennyt ohi. KR 38:n käyttämä kirjaimellinen käännös on kuitenkin merkittävä: "aikaa ei enää ole oleva". Alkukielen muoto on nimittäin selvästi futuuri. Ilmestyskirjan tekstiyhteys avaa näköalan, jossa myös itse aika eli kuluva aika (khronos) loppuu kerran, eivätkä ainoastaan tietyt aikavälit ja -määrät kulu umpeen. Käsite "ylihistoriallinen" on paremman puutteessa riittävä ajatuksellinen kosketuskohta ajan loppumista seuraavan uuden vaiheen kuvaajaksi. Teologiassa puhumme ikuisuudesta ja iankaikkisuudesta. Vielä emme ole tässä tilanteessa.
Juhani Lindgren
*
Early Christianity
History of Christianity
Cynicism
Stoalaisuus
Stoicism
Stoicism
Gilles Deleuze
Monitieteisyys-verkkokirja: 3. Määritelmiä
Sofistiikka retoriikan vaihtoehtona
November 2, 2006
Filosofit ja politiikka
Kirjoitettu kommentiksi Leonooralle A-K.H:n päreessä ""Pirun hyviä kirjoja"" .
Leonoora said...
Strindbergin Pienestä katekismuksesta (suom. Rauno Ekholm Love -81)
"Mitä filosofia on? Totuuden etsimistä. Miten filosofia voi sitten olla yläluokan ystävä? Yläluokka maksaa filosofeille, niin että he keksivät vain miellyttäviä totuuksia. Entä jos keksitään epämiellyttäviä? Silloin filosofeille ei makseta."
*
RR
Tuo pätee nykyään ehkä (suurin varauksin) akateemisiin filosofeihin, jotka ovat kaikin puolin muutenkin sitoutuneet tiedeyhteisön "protokollaan", joka pönkittää sosiaalista konsensusta.
Se ei kuitenkaan mittaa filosofin merkittävyyttä.
Esimerkiksi Hegel oli "metafyysinen nationalisti", ja tämän ansiosta hän nousi Preussin valtion "viralliseksi" filosofiksi.
Nuorempi aikalainen Schopenhauer halveksi Hegelin metafyysisiä koukeroita ja myös saksalaista nationalismia. Hänen luennoillaan ei käynyt juuri kukaan eikä häntä luettu.
Vasta 1850-luvulla, kun Schopenhauer oli jo yli 60 ,hänestä tuli I:een maailmansotaan asti suuri tähti filosofian taivaalla.
Hegelin vaikutus (esim. Marxiin (sosialismi), Horkheimeriin ja Adornoon (Frankfurtin koulukunta) sekä Sartreen (eksistentialismi)) on joka tapauksessa ollut vahvempi ja pitkäjänteisempi kuin Schopenhauerin, joka kuitenkin sai opetuslapsen, jonka merkitystä tuskin voi edes yliarvioida - Nietzsche.
Nietzsche on vaikuttanut paljon myös eksistentialismiin ja Frankfurtin kriittiseen teoriaan - jopa sosialismiin esim. nuoren Lukacsin kautta.
Strindberg leimaa filosofit poliittisiksi propogandisteiksi, ja tietysti nämä ovat usein palvelleet jotain vallanpitäjää tai kirkkoa, muttei tämä sellaisenaan tee heistä vielä poliitikkoja.
On myös useita filosofeja, jotka ovat joutuneet kärsimään ehdottomuutensa takia joko nimitysten suhteen tai poliittisesti - kuuluisimpana esimerkkinä Sokrates.
Descartes, Hume, Spinoza, Schopenhauer, Marx, Nietzsche ovat moderneja esimerkkejä sekä tiede-/yliopistopoliittisesta että valtiopoliitisesta ja uskonnollisesta diskriminaatiosta.
Spinoza karkoitettiin jopa omasta, juutalaisesta yhteisöstään Amsterdamissa hänen keltäydyttyään mm. tunnustamasta Jumalaa persoonalliseksi voimaksi vaan samasti tämän Luontoon (panteismi).
Tätä pikakatsausta vasten Strindberg liioittelee vahvasti, mutta hänen kritiikkinsä kohde lienee ymmärtääkseni juuri laitosfilosofian ja sen rahoittajien välisessä kytkennässä, ei itse filosofoinissa.
Tietysti koulukuntakiistat vaikuttavat filosofinkin maineeseen, mutta nykyään - varsinkin analyyttisesta filosofiasta on tullut niin spesifi alueensa, että se ei kosketa politiikkaa juuri mitenkään.
Edes John Rawlsin yhteiskuntafilosofian klassikolla - Oikeudenmukaisuusteoria - ei ole ollut aina edes epäsuoraa vaikutusta poliittiseen elämään. Tosin siinä ei flirttailla minkään poliittisen ohjelman (ellei sitten maltillisen liberalismin) kanssa eikä puututa arvokysymyksiin.
Jürgen Habermasin vaikutus politiikkaan on ollut ehkä hiukan suorempi, koska hän - vaikkei kai julkisesti mihinkään poliittiseen arvomaailmaan sitoudukaan - esittää kommunikatiivisen toiminnan teoriaissaan näkemyksiä, joita sosiaalidemokrattien on luontevampaa omaksua kuin oikeistolaisten.
Foucault`n relativismi sen sijaan sopii uusliberaaleille (mutta ei arvokonservatiiviselle oikeistolle!), joskin hänen oma aktiviteettinsa vähemmistöjen puolesta - relativismin nimissä! -vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta.
Jos/kun kaikki vaativat tasa-arvoon (universaali vaatimus) ja samalla relativismiin pohjautuvan suvaitsevuuden nimissä omien arvojensa tulla tunnustetuiksi, niin tällainen arvopluralismi johtaa väistämättä ristiriitaan ja konflikteihin eri ryhmien välillä.
Wittgensteinilainen ongelma kielipelien (elämänmuotojen, arvojen, uskomusten jne.) keskinäisestä kommunikaatioperustasta ei ratkea foucault`laisen anarkismin hengessä vaan johtaa sotiin.
Habermasin filosofinen "neuvottelupolitiikka" sen sijaan antaa edes jotain toivoa - olkoon sitten vaikka epätoivoa.
Leonoora said...
Strindbergin Pienestä katekismuksesta (suom. Rauno Ekholm Love -81)
"Mitä filosofia on? Totuuden etsimistä. Miten filosofia voi sitten olla yläluokan ystävä? Yläluokka maksaa filosofeille, niin että he keksivät vain miellyttäviä totuuksia. Entä jos keksitään epämiellyttäviä? Silloin filosofeille ei makseta."
*
RR
Tuo pätee nykyään ehkä (suurin varauksin) akateemisiin filosofeihin, jotka ovat kaikin puolin muutenkin sitoutuneet tiedeyhteisön "protokollaan", joka pönkittää sosiaalista konsensusta.
Se ei kuitenkaan mittaa filosofin merkittävyyttä.
Esimerkiksi Hegel oli "metafyysinen nationalisti", ja tämän ansiosta hän nousi Preussin valtion "viralliseksi" filosofiksi.
Nuorempi aikalainen Schopenhauer halveksi Hegelin metafyysisiä koukeroita ja myös saksalaista nationalismia. Hänen luennoillaan ei käynyt juuri kukaan eikä häntä luettu.
Vasta 1850-luvulla, kun Schopenhauer oli jo yli 60 ,hänestä tuli I:een maailmansotaan asti suuri tähti filosofian taivaalla.
Hegelin vaikutus (esim. Marxiin (sosialismi), Horkheimeriin ja Adornoon (Frankfurtin koulukunta) sekä Sartreen (eksistentialismi)) on joka tapauksessa ollut vahvempi ja pitkäjänteisempi kuin Schopenhauerin, joka kuitenkin sai opetuslapsen, jonka merkitystä tuskin voi edes yliarvioida - Nietzsche.
Nietzsche on vaikuttanut paljon myös eksistentialismiin ja Frankfurtin kriittiseen teoriaan - jopa sosialismiin esim. nuoren Lukacsin kautta.
Strindberg leimaa filosofit poliittisiksi propogandisteiksi, ja tietysti nämä ovat usein palvelleet jotain vallanpitäjää tai kirkkoa, muttei tämä sellaisenaan tee heistä vielä poliitikkoja.
On myös useita filosofeja, jotka ovat joutuneet kärsimään ehdottomuutensa takia joko nimitysten suhteen tai poliittisesti - kuuluisimpana esimerkkinä Sokrates.
Descartes, Hume, Spinoza, Schopenhauer, Marx, Nietzsche ovat moderneja esimerkkejä sekä tiede-/yliopistopoliittisesta että valtiopoliitisesta ja uskonnollisesta diskriminaatiosta.
Spinoza karkoitettiin jopa omasta, juutalaisesta yhteisöstään Amsterdamissa hänen keltäydyttyään mm. tunnustamasta Jumalaa persoonalliseksi voimaksi vaan samasti tämän Luontoon (panteismi).
Tätä pikakatsausta vasten Strindberg liioittelee vahvasti, mutta hänen kritiikkinsä kohde lienee ymmärtääkseni juuri laitosfilosofian ja sen rahoittajien välisessä kytkennässä, ei itse filosofoinissa.
Tietysti koulukuntakiistat vaikuttavat filosofinkin maineeseen, mutta nykyään - varsinkin analyyttisesta filosofiasta on tullut niin spesifi alueensa, että se ei kosketa politiikkaa juuri mitenkään.
Edes John Rawlsin yhteiskuntafilosofian klassikolla - Oikeudenmukaisuusteoria - ei ole ollut aina edes epäsuoraa vaikutusta poliittiseen elämään. Tosin siinä ei flirttailla minkään poliittisen ohjelman (ellei sitten maltillisen liberalismin) kanssa eikä puututa arvokysymyksiin.
Jürgen Habermasin vaikutus politiikkaan on ollut ehkä hiukan suorempi, koska hän - vaikkei kai julkisesti mihinkään poliittiseen arvomaailmaan sitoudukaan - esittää kommunikatiivisen toiminnan teoriaissaan näkemyksiä, joita sosiaalidemokrattien on luontevampaa omaksua kuin oikeistolaisten.
Foucault`n relativismi sen sijaan sopii uusliberaaleille (mutta ei arvokonservatiiviselle oikeistolle!), joskin hänen oma aktiviteettinsa vähemmistöjen puolesta - relativismin nimissä! -vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta.
Jos/kun kaikki vaativat tasa-arvoon (universaali vaatimus) ja samalla relativismiin pohjautuvan suvaitsevuuden nimissä omien arvojensa tulla tunnustetuiksi, niin tällainen arvopluralismi johtaa väistämättä ristiriitaan ja konflikteihin eri ryhmien välillä.
Wittgensteinilainen ongelma kielipelien (elämänmuotojen, arvojen, uskomusten jne.) keskinäisestä kommunikaatioperustasta ei ratkea foucault`laisen anarkismin hengessä vaan johtaa sotiin.
Habermasin filosofinen "neuvottelupolitiikka" sen sijaan antaa edes jotain toivoa - olkoon sitten vaikka epätoivoa.
Nautintoa askeesista
Kirjoitettu kommentiksi Panun päreesen Raittius, viinakuolemat ja märkä pilvi.
*
Paras "päihde" lienee askeesi.
En ole itse tätä konstia vakavasti kokeillut, mutta koska kaikki muut päihdekokeiluni ovat päätyneet enemmän tai vähemmän miinusmerkkiseen lopputulokseen, niin asian täytyy olla näin.
Itse asiassa odottelen hartaasti, milloin päässäni alkaa vihdoin tapahtua entsyymitoiminallisia muutoksia, jotka poistavat kaksi saatanallisinta himoa, jotka minua ovat elämäni aikana riivanneet - seksuaalisen halun ja viinantuskan.
Vasta sitten voin seestyneenä, rauhoittuneena, suorastaan kuulaan kirkkaasti ajattelevana ihmisenä lausua puolueettoman tuomioni Luonnon ihmisen osaksi langettamasta via dolorosasta - kärsimyksen tiestä, joka ajaa hänet hekkumassaan mielettömiin ihmissuhteisiin ja vielä mielettömimpiin viinahöyryihin.
Entä kohtuus ja maltillisuus nautinnoissa - minulta kysytään. Nehän olivat jo antiikin kreikkalaisten (varsinkin Aristoteleen) suurimmat hyveet.
Vastaan: kohtuus on nykymaailmassa porvallista tekopyhyyttä eli kaikkien valheitten isä, koska julistaessaan kohtuullisuutta, markkinavoimat (Jorma Ollila) toivoo samalla, että ihmiset kuluttaisivat entistä enemmän kaikkea sitä krääsää, mitä luonnontieteen teknologiset sovellutukset aikaansaavat.
Ethän voi olla hyvä teknokrääsän kuluttaja, jos lankeat kohtuuttomuuksiin muiden päihteitten kuin kuluttamisen suhteen.
Ollila osoittautui tapakulttuuria ja sosiaalietiikkaa käsittelevien lausuntojensa vuoksi Georg W. Bushin tasoiseksi "ajattelijaksi" eli "rehellisesti" markk- siis nuorisosta huolestuneeksi business-fundamentalistiksi.
Siis - jos olet kohtuullinen "vaarallisten" himojen ja päihteitten suhteen, et varmaankaan ole - et ainakaan saisi olla sitä "suositeltavien" addiktioitten suhteen.
Myös ihmisten seksuaalinen halu on nykyään valjastettu busineksen palvelukseen niinkuin suuret kosket sähköä tuottamaan , joten tuskinpa täti Ollilalla on mitään kritisoitavaa kaikkialle tunkevasta "aikuisviihteestä", joka on jo saanut populaarikulttuurissa hegemonisen aseman.
(Mutta aikuisviihteen (ent. porno) liepeillä on aina lymyillyt huumediileri, parittaja sekä aids...)
Kertaan lopuksi sen, mistä aloitin. Askeesi on rehellisin, suorin - ehkä jopa nautinnollisin tapa katkaista riippuvuutensa kaikkiin niihin himoihin, jotka ihmistä riivaavat - myös uusliberaalisen teknomarkkinatalouden synnyttämään kulutus- ja esineriippuvuuteen.
*
Toki pitää lausua pari ymmärryksenkin sanaa. Jukka Kemppinen on ollut noin 30 vuotta täysin raitis. Pystyn tätä taustaa vasten erinomaisesti ymmärtämään Kemppisen vimman kerätä esimerkiksi puukkoja, joita hän viinamäen miehenä saattaisi käyttää peräti turmiollisella tavalla.
Puukkojen keräilyä voi nimittäin freudilaisittain pitää kehittyneenä defenssimekanismina, joka torjuu sadististen taipumusten aiheuttamaa syyllisyyttä samalla, kun se tiedostamattomasti kiihottaa mieltä veritekoon.
Kemppinen ei ole kulutus - vaan pelkästään esineriippuvainen, mutta se hänelle suotakoon. Voimakas aggressiovietti on hänellä "sublimoitunut" tällä tavoin - liki vaarattomaksi.
Esitänkin hänet tässä lopuksi esimerkkinä mahdollisuudesta "puoli-askeettiseen" himojen kontrollointiin. Korostan vielä, että kyse ei ole kohtuullisuudesta vaan erityisestä askeettisuuden/pidättyvyyden lajista.
*
Paras "päihde" lienee askeesi.
En ole itse tätä konstia vakavasti kokeillut, mutta koska kaikki muut päihdekokeiluni ovat päätyneet enemmän tai vähemmän miinusmerkkiseen lopputulokseen, niin asian täytyy olla näin.
Itse asiassa odottelen hartaasti, milloin päässäni alkaa vihdoin tapahtua entsyymitoiminallisia muutoksia, jotka poistavat kaksi saatanallisinta himoa, jotka minua ovat elämäni aikana riivanneet - seksuaalisen halun ja viinantuskan.
Vasta sitten voin seestyneenä, rauhoittuneena, suorastaan kuulaan kirkkaasti ajattelevana ihmisenä lausua puolueettoman tuomioni Luonnon ihmisen osaksi langettamasta via dolorosasta - kärsimyksen tiestä, joka ajaa hänet hekkumassaan mielettömiin ihmissuhteisiin ja vielä mielettömimpiin viinahöyryihin.
Entä kohtuus ja maltillisuus nautinnoissa - minulta kysytään. Nehän olivat jo antiikin kreikkalaisten (varsinkin Aristoteleen) suurimmat hyveet.
Vastaan: kohtuus on nykymaailmassa porvallista tekopyhyyttä eli kaikkien valheitten isä, koska julistaessaan kohtuullisuutta, markkinavoimat (Jorma Ollila) toivoo samalla, että ihmiset kuluttaisivat entistä enemmän kaikkea sitä krääsää, mitä luonnontieteen teknologiset sovellutukset aikaansaavat.
Ethän voi olla hyvä teknokrääsän kuluttaja, jos lankeat kohtuuttomuuksiin muiden päihteitten kuin kuluttamisen suhteen.
Ollila osoittautui tapakulttuuria ja sosiaalietiikkaa käsittelevien lausuntojensa vuoksi Georg W. Bushin tasoiseksi "ajattelijaksi" eli "rehellisesti" markk- siis nuorisosta huolestuneeksi business-fundamentalistiksi.
Siis - jos olet kohtuullinen "vaarallisten" himojen ja päihteitten suhteen, et varmaankaan ole - et ainakaan saisi olla sitä "suositeltavien" addiktioitten suhteen.
Myös ihmisten seksuaalinen halu on nykyään valjastettu busineksen palvelukseen niinkuin suuret kosket sähköä tuottamaan , joten tuskinpa täti Ollilalla on mitään kritisoitavaa kaikkialle tunkevasta "aikuisviihteestä", joka on jo saanut populaarikulttuurissa hegemonisen aseman.
(Mutta aikuisviihteen (ent. porno) liepeillä on aina lymyillyt huumediileri, parittaja sekä aids...)
Kertaan lopuksi sen, mistä aloitin. Askeesi on rehellisin, suorin - ehkä jopa nautinnollisin tapa katkaista riippuvuutensa kaikkiin niihin himoihin, jotka ihmistä riivaavat - myös uusliberaalisen teknomarkkinatalouden synnyttämään kulutus- ja esineriippuvuuteen.
*
Toki pitää lausua pari ymmärryksenkin sanaa. Jukka Kemppinen on ollut noin 30 vuotta täysin raitis. Pystyn tätä taustaa vasten erinomaisesti ymmärtämään Kemppisen vimman kerätä esimerkiksi puukkoja, joita hän viinamäen miehenä saattaisi käyttää peräti turmiollisella tavalla.
Puukkojen keräilyä voi nimittäin freudilaisittain pitää kehittyneenä defenssimekanismina, joka torjuu sadististen taipumusten aiheuttamaa syyllisyyttä samalla, kun se tiedostamattomasti kiihottaa mieltä veritekoon.
Kemppinen ei ole kulutus - vaan pelkästään esineriippuvainen, mutta se hänelle suotakoon. Voimakas aggressiovietti on hänellä "sublimoitunut" tällä tavoin - liki vaarattomaksi.
Esitänkin hänet tässä lopuksi esimerkkinä mahdollisuudesta "puoli-askeettiseen" himojen kontrollointiin. Korostan vielä, että kyse ei ole kohtuullisuudesta vaan erityisestä askeettisuuden/pidättyvyyden lajista.
November 1, 2006
Oletko Demosthenes, putkiopiskelija vai Kemppinen? Päretystä opiskelemisen taidoista ja taipumuksista.
Kommentti Saaralle päreessään "Matalamielisyyskäyrän jyrkkä kohoaminen".
(Viimeisimmät tarkistukset ja lisäykset klo: 06.20)
*
Saara said...
No se kuulkaa selvisi nyt. Olin jättänyt yksityiskohtaiset viitteet pois ja käytin vain lähdeluetteloa sekä tekstin yhteydessä mainintoja kuka on sanonut, eikä se nyt tässä tapauksessa käynyt. Ja toisekseen Åbergia lukematon ei kuulemma olisi ymmärtänyt esseetäni. Heheh. Mä alan oppia tän akateemisen jargonin nyt kuitenkin.
Hahhaaa... tää on kyllä ironista jos mikä.
RR
Lähdeviitteiden käyttö on tietysti se tekijä, jonka kautta arvioija pääsee kontrolloimaan tekstiäsi kaikkein parhaiten.
Itselläni lähdeviitteiden käyttö on aina ollut essee-/seminaarityön heikoin lenkki. Olen tosin filosofian opinnoissa onnistunut "korvaamaan" niiden puutteita tietomäärällä, joka ylittää roimasti kulloisenkin vaatimustason - ehkä myös argumenttien retorisella käytöllä.
Mutta tämä pätee yleensä vain filosofiaan (ehkä myös osittain teologiaan), jossa ei voida aina suoraan vedota kirjoista löytyviin faktatietoihin, koska niissä esitetyt ajattelumallit ovat useinkin niin jumalattoman abstrakteja, ettei niitä välttämättä ymmärretä edes filosofian laitoksella.
Huippuesimerkkinä Platonin kuuluisa tietoteoreettinen dialogi Theaitetos.
(Esimerkkini pohjaa Markus Lammenrannan kanssa käymääni keskusteluun.)
Tietenkään en väitä, että ilman lähdeviitteiden käyttöä selviäsi filosofiankaan opiskelusta. Haluan vain painottaa, miten ongelmallista on viitata johonkin, mistä ei vallitse "täyttä ymmärrystä" yksimielisyydestä puhumattakaan.
On sitten asia erikseen tehdä historiallistyyppinen katsaus ja esittely aiheeseen - esimerkiksi
Sami Pihlströmin tai Mikko Salmelan perusteelliset filosofian väitöskirjat. Kummatkin pursuavat lähdeviitteitä.
(Huom! Wittgenstein ja Nietzsche eivät tarvinneet ainoatakaan viitettä! Heideggerkin vain muutaman.)
*
Jos siis olet väsäämässä esseetä "fakta-aineista" - olkoonkin sitten tulkinnanvaraisempia ("pehmeämpiä") eli vaikkapa psykologiasta, sosiologiasta tai historiasta, niin varmistaaksesi hyvät tiedot, sinun on syytä käyttää paljon lähdeviitteitä ja merkata ne sekä lähdemateriaalin tiedot erittäin tarkasti.
Lähdeviitteistön merkitsemistavalla ei ole merkitystä - pääasia, että se on johdonmukainen.
(Luonnontieteissä tämä on tietenkin itsestään selvä ja tietyssä mielessä helpompi vaatimus, koska näiden aineiden fakta-aineistot ovat niin sanotusti "kovia" eli laskennallisia. "Improvisointia" ja retoriikkaa ei silloin voida sallia missään tapauksessa.
"Einsteinit" ovat asia erikseen kuten "wittgensteinit" filosofiassa. He tekevät, mitä haluavat, eivät sitä, mitä on pakko. Mutta nyt puhutaankin neroista - ei akateemisista työmuurahaisista.)
*
Mitä tenttivastauksiin tulee, niin siellä voi kyllä käyttää jonkun verran retorista kikkailua, kunhan tietää edes jotain olennaista kysymyksistä.
Aivan tietämättömänä on kuitenkin turha lähteä "säveltämään" ihan omaa juttua. Ei tentaattoreita sentään täysin voi huijata - ainakaan kahta kertaa peräkkäin.
Tähän liittyen - Pentti Saarikoskesta kulkee anekdotti, jonka mukaan eräs professori päästi hänet tentistä läpi (liekö ollut Suomen folkloristiikasta), mutta oli muistikirjaansa kirjoittanut jotenkin seuraavasti: "opiskelija Saarikoski ei selvästikään ole lukenut kaikkia tenttikirjoja, mutta onnistuu vastauksellaan kiertämään tämän tosiasian niin hyvin, että päästän hänet läpi."
Timo Airaksinen sen sijaan pitää periaatteenaan, että jos tentitään esim. luento ja yksi kirja, niin ei riitä, että on vastannut hyväksyttävästi luentokysymykseen muttei kirjatenttikysymykseen. Silloin hän hylkää koko vastauksen.
Vaihtoehtoisia kysymyksiä Airaksinen ei myöskään tenteissä käytä. Se kun suosii kuulemma niitä, jotka eivät lue tai lukevat vain huonosti ja mahdollisia tärppejä.
Tässä on kieltämättä perää, mutta samalla se saattaa pahimmillaan tehdä tenteistä äärimmäisen vaikeita.
(Filosofian laitosten paras luennoitsija ja opettaja Heikki Kannisto, joka on pedagogisesti (*) lahjakkaampi kuin fakki-idioottimaisen didaktinen Timo A., noudattaa melko erilaista käytäntöä tenttikysymysten suhteen.)
Itselläni ei kuitenkaan ollut ongelmaa Airaksisen suhteen, koska luin tentteihin aina hyvin - joskus ylenmäärin ylimääräistäkin.
Kuitenkaan en koskaan sopeutunut virallisena opiskelijana valtiotieteellisessä siihen, että tenttikirjan saattoi saada luettavaksi jopa vain päivää ennen tenttiä.
Avoimessa yliopistossa oli enemmän aikaa valmistautua varsinkin, kun tenttikirjoja sai helpommin maakuntakirjastoista kuin Helsingin opiskelijakirjastosta.
Tenttikirjan hätäinen selailu aivan viimetingassa turhauttaa minua ja vie motivaation. Tarvitsen aikaa keskittymiseen, koska haluan todella varmistua, että olen oppinut jotain, ja se vaatii perusteellisuutta.
(Olen aina halveksinut niitä, jotka kehuvat, miten he pääsivät läpi tentistä säkällä - lukematta juuri mitään.)
Tietysti voi väittää, etten ole samalla tavalla lahjakas kuin Jukka Kemppinen ja eräät muut lukumaanikot, joille olennaiset asiat jäävät ehkä jo kertalukemalla päähän.
Pikemminkin vertaisin itseäni - vaatimaton kun olen - antiikin suurimpaan puhujaan, valtiomies Demostheneehen, joka alunperin kärsi änkytysviasta, mutta opetteli puhumaan selkeästi ja vaikuttavasti tunkemalla ensin suuhunsa pieniä kiviä ja harjoitellen sitten ääntämistä - vastatuuleen!
Samalla tavoin minä olen edennyt opintojeni suhteen tavallaan vaikeimman kautta. Olen lukenut liikaa ja samalla jossain määrin hajottanut ajatteluani, kun taas jotkut menevät "putkiopiskelijoina" läpi lukematta ainuttakaan ylimääräistä kirjaa. Yleissivistys on näille ihmisille tarpeeton ja hyödytön valmius.
He ovat tosiaankin "erikoistuneet" - vai sanoisinko "silmälappuistuneet". Erikoistumiseen minä taas en ole koskaan edes pyrkinyt.
Mutta - muun muassa tämän takia (kyseessä on siis vain yksi syy) jäinkin junnaamaan paikalleni opintojeni suhteen.
Minulla ei tosiaankaan ole Kemppisen lukupäätä. Hänhän väittää kyenneensä paitsi lukemaan myös omaksumaan parituhatta sivua vieraskielistä tekstiä vuorokausi ennen tenttiä ja saamaan hyvät tiedot.
(Minusta sellaisen ihmisen pää muistuttaa semantiikkaa ymmärtämätöntä tietokonetta kuten pahimmillaan ehkä myös kirjoituksensa. Mutta onneksi Kemppinen ei sentään ole tietokone vaan useinkin hyvin syvästi tunteva ihminen.)
*
Kuten sanoin - lähdeviitteiden runsas käyttö tuntuu minusta ikävältä puurtamiselta, vaikka se lopulta onkin täysin välttämätöntä yliopisto-opiskelujen kannalta.
Kyseessä on rutiini, joka pitäisi vain hyväksyä ja oppia, koska lähinnä juuri se takaa tiedeyhteisön hyväksynnän eli tutkimuksen tieteellisyyden.
Kokeet ovat tietysti toinen tieteellisyyden mittari, mutta humanistithan (joista nyt on ollut puhe) eivät tee kokeita - elleivät sitten ajatuskokeita.
Kun tsekkaat yhtäkään väitöskirjaa, niin huomaat että ne, jotka on tehty prikulleen "protokollan" ja kaavan mukaan, niistä jopa 1/3 kirjan sivumäärästä on lähdeviittauksia ja lähdemateriaalia.
Ja tieteellisyyteen Saara sinuakin ryhdytään kasvattamaan - heti alusta pitäen.
*
Nietzsche, joka oli alunperin loistava opiskelija myös metodien ja siten lähdeviitteittenkin suhteen, viittasi lopulta kintaalla koko tälle tieteelliselle rituaalille ja ryhtyi kirjoittamaan vapaamuotoisia esseitä ja aforismeja, koska ne mahdollistivat luovan kirjoittamisen.
Varsinaista työtään filologian professorina (antiikin retoriikan tutkimusta) hän ehkä hieman liioitellusti vähätteli, vaikka sen arvo ei olekaan missään suhteessa hänen muuhun kirjalliseen työhönsä.
(Huomautettakoon, että myös Nietzsche oli erittäin nopea lukija likinäköisyydestään huolimatta.)
On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa kirjoittaa luovaa tekstiä ja tehdä tehdä tutkimusta - olkoonkin, että tutkimuksen perusidea olisikin jopa radikaalisti uusi innovaatio.
Jotkut ovat luonnostaan tutkijoita (99-vuotias Eino Jutikkala ehkä kunnioitettavimpana suomalaisena esimerkkinä elossaolevista).
He ovat kärsivällisiä, pitkäjännitteisiä, itsekriittisiä, tarkistavat huolellisesti aineistonsa, eivät "sorru" retoriseen haihatteluun" tai "henkevään lurjusteluun" (kuten Nietzsche).
Ylipäätään heitä voi pitää kovina duunareina, joille on viimeistään ajan myötä kehittynyt tutkijan tärkein fyysinen ominaisuus - kestävät ja "sitkistyneet" perslihakset, joiden avulla kestää istua penkomassa tuhansien ja taas tuhansien lähteitten viidakkoa.
Tietysti kirjailijan persuukset ovat kirjoituskoneen ääreessä istumisen vuoksi kehittyneet nekin - ovathan skribentitkin parhaimmillaan kovia duunareita, mutta kokonaan eri tehtävää varten.
Senpä takia heidän lihaksensa eivät ole samalla tavoin "sitkeän kuivettuneet" kuin tutkijalla vaan pikemminkin "tiukan kimmoisat".
(Varmaankin oivalsit, että edellinen väite on tulkittava metaforana tutkijan ja kirjailijan psyykkisen rakenteen erilaisuudesta - ;~).
*
(*) 6.2. Opettajien pedagoginen osaaminen (HTML-versio)
Laitoksen opettajakunnan osaaminen on laajaa ja motivaatio korkeaa, sillä merkittävä osa opetustarjonnasta perustuu opettajien omaan tutkimukseen. Opiskelijapalautetta on annettu säännöllisesti ja se on ollut pääosin myönteistä.
Keväällä 2003 laitoksen dosentti Heikki Kannisto valittiin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa vuoden parhaaksi opettajaksi.
(Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Kannisto on palkittu samasta syystä myös laajemman arvostelulautakunnan päätöksellä - 90-luvun puolivälissä, ja hänestä julkaistiin poikkeuksellisesti 50-vuotis-juhlakirja -97, minkä kunnian saavat yleensä vasta -60:t Hesan yliopiston dosentit ja professorit.
Sitäpaitsi Georg Henrik von Wright piti hänen Wittgenstein-väitöskirjaansa - "Subject and it`s Thought" yhtenä kolmesta parhaimmasta Wittgenstein tutkimuksesta, jotka hän koskaan oli lukenut.)
(Viimeisimmät tarkistukset ja lisäykset klo: 06.20)
*
Saara said...
No se kuulkaa selvisi nyt. Olin jättänyt yksityiskohtaiset viitteet pois ja käytin vain lähdeluetteloa sekä tekstin yhteydessä mainintoja kuka on sanonut, eikä se nyt tässä tapauksessa käynyt. Ja toisekseen Åbergia lukematon ei kuulemma olisi ymmärtänyt esseetäni. Heheh. Mä alan oppia tän akateemisen jargonin nyt kuitenkin.
Hahhaaa... tää on kyllä ironista jos mikä.
RR
Lähdeviitteiden käyttö on tietysti se tekijä, jonka kautta arvioija pääsee kontrolloimaan tekstiäsi kaikkein parhaiten.
Itselläni lähdeviitteiden käyttö on aina ollut essee-/seminaarityön heikoin lenkki. Olen tosin filosofian opinnoissa onnistunut "korvaamaan" niiden puutteita tietomäärällä, joka ylittää roimasti kulloisenkin vaatimustason - ehkä myös argumenttien retorisella käytöllä.
Mutta tämä pätee yleensä vain filosofiaan (ehkä myös osittain teologiaan), jossa ei voida aina suoraan vedota kirjoista löytyviin faktatietoihin, koska niissä esitetyt ajattelumallit ovat useinkin niin jumalattoman abstrakteja, ettei niitä välttämättä ymmärretä edes filosofian laitoksella.
Huippuesimerkkinä Platonin kuuluisa tietoteoreettinen dialogi Theaitetos.
(Esimerkkini pohjaa Markus Lammenrannan kanssa käymääni keskusteluun.)
Tietenkään en väitä, että ilman lähdeviitteiden käyttöä selviäsi filosofiankaan opiskelusta. Haluan vain painottaa, miten ongelmallista on viitata johonkin, mistä ei vallitse "täyttä ymmärrystä" yksimielisyydestä puhumattakaan.
On sitten asia erikseen tehdä historiallistyyppinen katsaus ja esittely aiheeseen - esimerkiksi
Sami Pihlströmin tai Mikko Salmelan perusteelliset filosofian väitöskirjat. Kummatkin pursuavat lähdeviitteitä.
(Huom! Wittgenstein ja Nietzsche eivät tarvinneet ainoatakaan viitettä! Heideggerkin vain muutaman.)
*
Jos siis olet väsäämässä esseetä "fakta-aineista" - olkoonkin sitten tulkinnanvaraisempia ("pehmeämpiä") eli vaikkapa psykologiasta, sosiologiasta tai historiasta, niin varmistaaksesi hyvät tiedot, sinun on syytä käyttää paljon lähdeviitteitä ja merkata ne sekä lähdemateriaalin tiedot erittäin tarkasti.
Lähdeviitteistön merkitsemistavalla ei ole merkitystä - pääasia, että se on johdonmukainen.
(Luonnontieteissä tämä on tietenkin itsestään selvä ja tietyssä mielessä helpompi vaatimus, koska näiden aineiden fakta-aineistot ovat niin sanotusti "kovia" eli laskennallisia. "Improvisointia" ja retoriikkaa ei silloin voida sallia missään tapauksessa.
"Einsteinit" ovat asia erikseen kuten "wittgensteinit" filosofiassa. He tekevät, mitä haluavat, eivät sitä, mitä on pakko. Mutta nyt puhutaankin neroista - ei akateemisista työmuurahaisista.)
*
Mitä tenttivastauksiin tulee, niin siellä voi kyllä käyttää jonkun verran retorista kikkailua, kunhan tietää edes jotain olennaista kysymyksistä.
Aivan tietämättömänä on kuitenkin turha lähteä "säveltämään" ihan omaa juttua. Ei tentaattoreita sentään täysin voi huijata - ainakaan kahta kertaa peräkkäin.
Tähän liittyen - Pentti Saarikoskesta kulkee anekdotti, jonka mukaan eräs professori päästi hänet tentistä läpi (liekö ollut Suomen folkloristiikasta), mutta oli muistikirjaansa kirjoittanut jotenkin seuraavasti: "opiskelija Saarikoski ei selvästikään ole lukenut kaikkia tenttikirjoja, mutta onnistuu vastauksellaan kiertämään tämän tosiasian niin hyvin, että päästän hänet läpi."
Timo Airaksinen sen sijaan pitää periaatteenaan, että jos tentitään esim. luento ja yksi kirja, niin ei riitä, että on vastannut hyväksyttävästi luentokysymykseen muttei kirjatenttikysymykseen. Silloin hän hylkää koko vastauksen.
Vaihtoehtoisia kysymyksiä Airaksinen ei myöskään tenteissä käytä. Se kun suosii kuulemma niitä, jotka eivät lue tai lukevat vain huonosti ja mahdollisia tärppejä.
Tässä on kieltämättä perää, mutta samalla se saattaa pahimmillaan tehdä tenteistä äärimmäisen vaikeita.
(Filosofian laitosten paras luennoitsija ja opettaja Heikki Kannisto, joka on pedagogisesti (*) lahjakkaampi kuin fakki-idioottimaisen didaktinen Timo A., noudattaa melko erilaista käytäntöä tenttikysymysten suhteen.)
Itselläni ei kuitenkaan ollut ongelmaa Airaksisen suhteen, koska luin tentteihin aina hyvin - joskus ylenmäärin ylimääräistäkin.
Kuitenkaan en koskaan sopeutunut virallisena opiskelijana valtiotieteellisessä siihen, että tenttikirjan saattoi saada luettavaksi jopa vain päivää ennen tenttiä.
Avoimessa yliopistossa oli enemmän aikaa valmistautua varsinkin, kun tenttikirjoja sai helpommin maakuntakirjastoista kuin Helsingin opiskelijakirjastosta.
Tenttikirjan hätäinen selailu aivan viimetingassa turhauttaa minua ja vie motivaation. Tarvitsen aikaa keskittymiseen, koska haluan todella varmistua, että olen oppinut jotain, ja se vaatii perusteellisuutta.
(Olen aina halveksinut niitä, jotka kehuvat, miten he pääsivät läpi tentistä säkällä - lukematta juuri mitään.)
Tietysti voi väittää, etten ole samalla tavalla lahjakas kuin Jukka Kemppinen ja eräät muut lukumaanikot, joille olennaiset asiat jäävät ehkä jo kertalukemalla päähän.
Pikemminkin vertaisin itseäni - vaatimaton kun olen - antiikin suurimpaan puhujaan, valtiomies Demostheneehen, joka alunperin kärsi änkytysviasta, mutta opetteli puhumaan selkeästi ja vaikuttavasti tunkemalla ensin suuhunsa pieniä kiviä ja harjoitellen sitten ääntämistä - vastatuuleen!
Samalla tavoin minä olen edennyt opintojeni suhteen tavallaan vaikeimman kautta. Olen lukenut liikaa ja samalla jossain määrin hajottanut ajatteluani, kun taas jotkut menevät "putkiopiskelijoina" läpi lukematta ainuttakaan ylimääräistä kirjaa. Yleissivistys on näille ihmisille tarpeeton ja hyödytön valmius.
He ovat tosiaankin "erikoistuneet" - vai sanoisinko "silmälappuistuneet". Erikoistumiseen minä taas en ole koskaan edes pyrkinyt.
Mutta - muun muassa tämän takia (kyseessä on siis vain yksi syy) jäinkin junnaamaan paikalleni opintojeni suhteen.
Minulla ei tosiaankaan ole Kemppisen lukupäätä. Hänhän väittää kyenneensä paitsi lukemaan myös omaksumaan parituhatta sivua vieraskielistä tekstiä vuorokausi ennen tenttiä ja saamaan hyvät tiedot.
(Minusta sellaisen ihmisen pää muistuttaa semantiikkaa ymmärtämätöntä tietokonetta kuten pahimmillaan ehkä myös kirjoituksensa. Mutta onneksi Kemppinen ei sentään ole tietokone vaan useinkin hyvin syvästi tunteva ihminen.)
*
Kuten sanoin - lähdeviitteiden runsas käyttö tuntuu minusta ikävältä puurtamiselta, vaikka se lopulta onkin täysin välttämätöntä yliopisto-opiskelujen kannalta.
Kyseessä on rutiini, joka pitäisi vain hyväksyä ja oppia, koska lähinnä juuri se takaa tiedeyhteisön hyväksynnän eli tutkimuksen tieteellisyyden.
Kokeet ovat tietysti toinen tieteellisyyden mittari, mutta humanistithan (joista nyt on ollut puhe) eivät tee kokeita - elleivät sitten ajatuskokeita.
Kun tsekkaat yhtäkään väitöskirjaa, niin huomaat että ne, jotka on tehty prikulleen "protokollan" ja kaavan mukaan, niistä jopa 1/3 kirjan sivumäärästä on lähdeviittauksia ja lähdemateriaalia.
Ja tieteellisyyteen Saara sinuakin ryhdytään kasvattamaan - heti alusta pitäen.
*
Nietzsche, joka oli alunperin loistava opiskelija myös metodien ja siten lähdeviitteittenkin suhteen, viittasi lopulta kintaalla koko tälle tieteelliselle rituaalille ja ryhtyi kirjoittamaan vapaamuotoisia esseitä ja aforismeja, koska ne mahdollistivat luovan kirjoittamisen.
Varsinaista työtään filologian professorina (antiikin retoriikan tutkimusta) hän ehkä hieman liioitellusti vähätteli, vaikka sen arvo ei olekaan missään suhteessa hänen muuhun kirjalliseen työhönsä.
(Huomautettakoon, että myös Nietzsche oli erittäin nopea lukija likinäköisyydestään huolimatta.)
On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa kirjoittaa luovaa tekstiä ja tehdä tehdä tutkimusta - olkoonkin, että tutkimuksen perusidea olisikin jopa radikaalisti uusi innovaatio.
Jotkut ovat luonnostaan tutkijoita (99-vuotias Eino Jutikkala ehkä kunnioitettavimpana suomalaisena esimerkkinä elossaolevista).
He ovat kärsivällisiä, pitkäjännitteisiä, itsekriittisiä, tarkistavat huolellisesti aineistonsa, eivät "sorru" retoriseen haihatteluun" tai "henkevään lurjusteluun" (kuten Nietzsche).
Ylipäätään heitä voi pitää kovina duunareina, joille on viimeistään ajan myötä kehittynyt tutkijan tärkein fyysinen ominaisuus - kestävät ja "sitkistyneet" perslihakset, joiden avulla kestää istua penkomassa tuhansien ja taas tuhansien lähteitten viidakkoa.
Tietysti kirjailijan persuukset ovat kirjoituskoneen ääreessä istumisen vuoksi kehittyneet nekin - ovathan skribentitkin parhaimmillaan kovia duunareita, mutta kokonaan eri tehtävää varten.
Senpä takia heidän lihaksensa eivät ole samalla tavoin "sitkeän kuivettuneet" kuin tutkijalla vaan pikemminkin "tiukan kimmoisat".
(Varmaankin oivalsit, että edellinen väite on tulkittava metaforana tutkijan ja kirjailijan psyykkisen rakenteen erilaisuudesta - ;~).
*
(*) 6.2. Opettajien pedagoginen osaaminen (HTML-versio)
Laitoksen opettajakunnan osaaminen on laajaa ja motivaatio korkeaa, sillä merkittävä osa opetustarjonnasta perustuu opettajien omaan tutkimukseen. Opiskelijapalautetta on annettu säännöllisesti ja se on ollut pääosin myönteistä.
Keväällä 2003 laitoksen dosentti Heikki Kannisto valittiin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa vuoden parhaaksi opettajaksi.
(Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Kannisto on palkittu samasta syystä myös laajemman arvostelulautakunnan päätöksellä - 90-luvun puolivälissä, ja hänestä julkaistiin poikkeuksellisesti 50-vuotis-juhlakirja -97, minkä kunnian saavat yleensä vasta -60:t Hesan yliopiston dosentit ja professorit.
Sitäpaitsi Georg Henrik von Wright piti hänen Wittgenstein-väitöskirjaansa - "Subject and it`s Thought" yhtenä kolmesta parhaimmasta Wittgenstein tutkimuksesta, jotka hän koskaan oli lukenut.)
October 31, 2006
Andrei Tarkovskin elokuvia
Tämä postaus/päre on viime vuoden (2005) syyskuun lopulta kyseenalaisesta - jo telakalle siirretystä rinakkaisblogistani RAUNO RÄSÄNEN: Second Coming, jossa satsasin suurimmaksi osaksi kuviin - useimmiten pilailumielessä, mutta nyt ei ollut/ole kyse pilailusta vaan elokuvataiteesta parhaimmillaan.
Kuvapäre sisältää paljon informatiivisia linkkejä mm. Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Myös ikonimaalari Andrei Rublevin töistä löytyy kooste selityksineen.
ANDREI TARKOVSKI
(Tarkistin, että kaikki linkit toimivat. Niistä löytyy yllättävääkin kuvamateriaalia.)
Kuvapäre sisältää paljon informatiivisia linkkejä mm. Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Myös ikonimaalari Andrei Rublevin töistä löytyy kooste selityksineen.
Olen liittänyt mukaan mm. Ingmar Bergmanin ylistävän arvion ja luonnehdinnan Tarkovskin tavasta tehdä elokuvaa, sillä Bergman on varmaankin kaikkein merkittävin ja ehkä jopa asiantuntevin Tarkovski-fani koko elokuvamaailmassa.
ANDREI TARKOVSKI
(Tarkistin, että kaikki linkit toimivat. Niistä löytyy yllättävääkin kuvamateriaalia.)
October 30, 2006
Andrei Rublev ja Lentäjän poika
Kommentti Telemakhoksen kommenttiin päreessäni One of the most saddest songs in rock.
(Viimeisimmät tarkennukset ja lisäys klo:15.30)
*
Telemakhos said...
Valitsemallani nimimerkillä ei ehkä kannattaisi osallistua keskusteluun isien merkityksestä, mutta esitänpä silti yhden pointin. Nuo kaksi tyyppiä: murhaaja ja palvelija voivat kai liittyä myös miehen elämän erilaisiin elämänvaiheisiin.
Joidenkin täytyy katkaista välit pystyäkseen myöhemmin rakentamaan uuden ja erilaisen isäsuhteen. Toiset jäävät paikoilleen, jotkut lapset joutuvat aikuisen rooliin isän ollessa se suhteen lapsi
RR
Tämä olisi mielenkiintoinen keskustelunaihe. Ei aina sitä samaa, ikuista mies-nainen vastakohta-asettelua ja sukupuolten välistä taistelua.
Olen profiilitiedoissa nimennyt suosikkielokuvakseni Andrei Tarkovskin myöhäiskeskiajan venäläisestä ikonimaalarista kertovan elokuvan Andrei Rublev.
Yksi syy tähän on elokuvan lopputeemana kuvattu ja kirkonkellon valamisen kautta kerrottu isä-poika-teema/problematiikka.
Keskustelimme sattumoisin ko. elokuvasta ja juuri tästä aiheesta kirjallisuuskriitikko/runoilija Matti Paavilaisen kanssa Kriittisen korkeakoulun aikoinani niin sanotulla tekstien vastaanotolla (luovan kirjoittamisen kirjoitusnäytteiden arviointia).
1300-luvun lopulla erään venäläisen paikkakunnan suureen uuteen kirkkoon tarvitaan vielä kello. Elokuvan poika väittää ihmisille, että hänellä on muistissaan isänsä hänelle kertoma kaava tai "resepti" siitä, miten isoja kirkonkelloja tehdään, niin etteivät ne halkea valettaessa. Kukaan muu ei sitä nimittäin tiennyt kuin pojan isä.
Totuus kuitenkin oli, ettei isä koskaan kertonut pojalleen valutekniikan lopullista salaisuutta. Tämä asia selviää katsojalle dramaattisesti vasta elokuvan viime vaiheissa.
Poika on oppinut valamisen isänsä apulaisena, muttei suinkaan ole täysin varma siitä, miten homma käytännössä todella tapahtuu, vaikka hän muille niin uskotteleekin.
Niinpä hän haluaa myös ottaa aika valtavan riskin ja koettaa mielessään päätellä tekotavan oikein.
Loppu on kuitenkin onnellinen. Poika onnistuu. Kello ei ole haljennut.
Tämän "initaation" suoritettuaan poika on astunut isänsä saappaisiin, ja siten hänestä on samalla tullut mies, jonka arvo mestarina tunnustetaan.
Muistelimme Matti Paavilaisen kanssa, miten vaikuttava oli kohtaus, jossa kello riisutaan valumuotistaan ja havaitaan ehjäksi, hienoksi työksi.
Poika juoksee sivummalle ja kaatuu itkemään huutaen etäisyyteen jotenkin näin: Sinä et koskaan kertonut minulle salaisuuttasi! Silti minä osasin tehdä tämän kellon!
Tärkeää tässä kohtauksessa on kuolleen isän toimiminen esimerkkinä suuresta taidosta mutta samalla myös siitä, miten isä voi olla saavuttamaton, pysytellä etäisenä ja autoritaarisena tavalla, joka sattuu.
Väitän kuitenkin, että etäisyys ei satu ainoastaan poikaan vaan myös isään, joka ehkä itse siirtää lapsiinsa omalta isältään opittua ja perittyä kommunikaatiokyvyttömyyttä.
Olennaisinta elokuvan tarinassa lienee kuitenkin se, että pojasta ei tule omassa mielessään isänsä "veroista" miestä, ennenkuin hän on osoittanut pystyvänsä tavallaan samaan kuin tämäkin - ehkä jopa olemaan joskus isäänsä "parempi" - muistakaamme esim. Edu Kettusen "Lentäjän poika" tai Eero Raittisen laulaman "Holvikirkko"-biisin sanat.
Kuvatun kaltaista sisäistä taistelua oman maskuliinisen itseymmärryksensä ja miehisen omanarvon tunteensa kanssa jokainen poika joutuu läpikäymään - ehkä koko ikänsä - oli hänellä sitten isää tai ei.
Mies voi valloittaa mielin määrin naisia ja saada tällä tavoin heidän hyväksyntänsä ja myöntymyksensä, mutta silti naisten jahtaaminen on miehille lopultakin "vain" seksuaalista kukkoilua.
Pysyvämmän itsearvostuksen mies kokee saavansa vasta sitten, kun isän kaltaiset auktoriteetit ja/tai hänen kunnioittamansa toiset miehet hyväksyvät hänet hänen omien persoonallisten kykyjensä ja ansioittensa vuoksi.
Tässä asiassa yliseksuaalisella mieskuntoisuudella on aika vähän tekemistä; - "osaavathan" kaikki eläimetkin paritella.
(Lisäys)
Tiivistän edellisen kappaleen väittämän sanontaan, jonka mukaan äidin rakkaus saadaan pyytämättäkin, mutta isän rakkaus pitää ansaita.
Aika kovaa tekstiä, muttei aivan tuulesta temmattua...
Sanottakoon vielä lopuksi, jottei syntyisi minkäänlaisia väärinkäsityksiä päreeni sanomasta: nainen ei pysty isää pojalle korvaamaan; vain yliholhoava äiti tai henkisesti kieroutunut, kaunaa (ressentimenttiä) "pihisevä" feministi voi väittää niin.
*
Andrei Rublev (ikonimaalari)
(Viimeisimmät tarkennukset ja lisäys klo:15.30)
*
Telemakhos said...
Valitsemallani nimimerkillä ei ehkä kannattaisi osallistua keskusteluun isien merkityksestä, mutta esitänpä silti yhden pointin. Nuo kaksi tyyppiä: murhaaja ja palvelija voivat kai liittyä myös miehen elämän erilaisiin elämänvaiheisiin.
Joidenkin täytyy katkaista välit pystyäkseen myöhemmin rakentamaan uuden ja erilaisen isäsuhteen. Toiset jäävät paikoilleen, jotkut lapset joutuvat aikuisen rooliin isän ollessa se suhteen lapsi
RR
Tämä olisi mielenkiintoinen keskustelunaihe. Ei aina sitä samaa, ikuista mies-nainen vastakohta-asettelua ja sukupuolten välistä taistelua.
Olen profiilitiedoissa nimennyt suosikkielokuvakseni Andrei Tarkovskin myöhäiskeskiajan venäläisestä ikonimaalarista kertovan elokuvan Andrei Rublev.
Yksi syy tähän on elokuvan lopputeemana kuvattu ja kirkonkellon valamisen kautta kerrottu isä-poika-teema/problematiikka.
Keskustelimme sattumoisin ko. elokuvasta ja juuri tästä aiheesta kirjallisuuskriitikko/runoilija Matti Paavilaisen kanssa Kriittisen korkeakoulun aikoinani niin sanotulla tekstien vastaanotolla (luovan kirjoittamisen kirjoitusnäytteiden arviointia).
1300-luvun lopulla erään venäläisen paikkakunnan suureen uuteen kirkkoon tarvitaan vielä kello. Elokuvan poika väittää ihmisille, että hänellä on muistissaan isänsä hänelle kertoma kaava tai "resepti" siitä, miten isoja kirkonkelloja tehdään, niin etteivät ne halkea valettaessa. Kukaan muu ei sitä nimittäin tiennyt kuin pojan isä.
Totuus kuitenkin oli, ettei isä koskaan kertonut pojalleen valutekniikan lopullista salaisuutta. Tämä asia selviää katsojalle dramaattisesti vasta elokuvan viime vaiheissa.
Poika on oppinut valamisen isänsä apulaisena, muttei suinkaan ole täysin varma siitä, miten homma käytännössä todella tapahtuu, vaikka hän muille niin uskotteleekin.
Niinpä hän haluaa myös ottaa aika valtavan riskin ja koettaa mielessään päätellä tekotavan oikein.
Loppu on kuitenkin onnellinen. Poika onnistuu. Kello ei ole haljennut.
Tämän "initaation" suoritettuaan poika on astunut isänsä saappaisiin, ja siten hänestä on samalla tullut mies, jonka arvo mestarina tunnustetaan.
Muistelimme Matti Paavilaisen kanssa, miten vaikuttava oli kohtaus, jossa kello riisutaan valumuotistaan ja havaitaan ehjäksi, hienoksi työksi.
Poika juoksee sivummalle ja kaatuu itkemään huutaen etäisyyteen jotenkin näin: Sinä et koskaan kertonut minulle salaisuuttasi! Silti minä osasin tehdä tämän kellon!
Tärkeää tässä kohtauksessa on kuolleen isän toimiminen esimerkkinä suuresta taidosta mutta samalla myös siitä, miten isä voi olla saavuttamaton, pysytellä etäisenä ja autoritaarisena tavalla, joka sattuu.
Väitän kuitenkin, että etäisyys ei satu ainoastaan poikaan vaan myös isään, joka ehkä itse siirtää lapsiinsa omalta isältään opittua ja perittyä kommunikaatiokyvyttömyyttä.
Olennaisinta elokuvan tarinassa lienee kuitenkin se, että pojasta ei tule omassa mielessään isänsä "veroista" miestä, ennenkuin hän on osoittanut pystyvänsä tavallaan samaan kuin tämäkin - ehkä jopa olemaan joskus isäänsä "parempi" - muistakaamme esim. Edu Kettusen "Lentäjän poika" tai Eero Raittisen laulaman "Holvikirkko"-biisin sanat.
Kuvatun kaltaista sisäistä taistelua oman maskuliinisen itseymmärryksensä ja miehisen omanarvon tunteensa kanssa jokainen poika joutuu läpikäymään - ehkä koko ikänsä - oli hänellä sitten isää tai ei.
Mies voi valloittaa mielin määrin naisia ja saada tällä tavoin heidän hyväksyntänsä ja myöntymyksensä, mutta silti naisten jahtaaminen on miehille lopultakin "vain" seksuaalista kukkoilua.
Pysyvämmän itsearvostuksen mies kokee saavansa vasta sitten, kun isän kaltaiset auktoriteetit ja/tai hänen kunnioittamansa toiset miehet hyväksyvät hänet hänen omien persoonallisten kykyjensä ja ansioittensa vuoksi.
Tässä asiassa yliseksuaalisella mieskuntoisuudella on aika vähän tekemistä; - "osaavathan" kaikki eläimetkin paritella.
(Lisäys)
Tiivistän edellisen kappaleen väittämän sanontaan, jonka mukaan äidin rakkaus saadaan pyytämättäkin, mutta isän rakkaus pitää ansaita.
Aika kovaa tekstiä, muttei aivan tuulesta temmattua...
Sanottakoon vielä lopuksi, jottei syntyisi minkäänlaisia väärinkäsityksiä päreeni sanomasta: nainen ei pysty isää pojalle korvaamaan; vain yliholhoava äiti tai henkisesti kieroutunut, kaunaa (ressentimenttiä) "pihisevä" feministi voi väittää niin.
*
Andrei Rublev (ikonimaalari)
October 29, 2006
October 27, 2006
One of the most saddest songs in rock
(Viimeisin lisäys klo: 22.20)
Isän merkityksestä on hedelmöityshoitokeskustelun yhteydessä täällä Blogistaniassakin esitetty mielestäni hieman omituisia - etten sanoisi vainoharhaisia mielipiteitä.
Hedelmöityshoitolakia puolustavat naiset ovat pitäneet miehiä yleensä väkivaltaisina, juoppoina, uskottomina - ylipäätään tarpeettomina - jopa vaarallisina naisten ja lasten kannalta.
Haluan tuoda tähän keskusteluun näytteen John Fogertyn tuntemuksista ja kokemuksista omasta isästään ja omasta isyydestään vielä silloin kun hän oli niin sanotun trio-CCR:n jäsen eli 26-27-vuotias.
Tästä laulusta on sanottu, että se on "saddest song in rock". Isä kuvataan siinä tekopyhäksi selittelijäksi, joka hylkää lapsensa ja perheensä. Todella traagiseksi laulun kuitenkin tekee se, että John Fogerty havaitsi 1971-72 olevansa itse samassa tilanteessa perheensä suhteen kuin oma isänsä aikoinaan.
Maineeseen nousseen rock-bändin johtaminen oli ajanut Johnin erilleen perheestään, jonka hän tämän laulun tekovaiheessa oli jo jättänyt (palatakseen kuitenkin takaisin 1973).
En sen kummemmin ota kantaa jyrkimpien feministien kommentteihin, joissa miehet ja isät tuomitaan - ikäänkuin tuomitseminen hyödyttäisi lopulta ketään!
Haluan tämän Fogertyn laulun myötä kuitenkin painottaa, että ainakin jotkut miehet - vaikka he saavat isäsuhteestaan pahoja traumoja ja toistavat samoja virheitä kuin isänsä, voivat lopulta myös oppia niistä - olkoonkin, että sieluun kasvanut hämmennys ja tuskainen tietämättömyys ei koskaan täysin häviäisikään.
John lauloi Some day never comes silloin, kun oli jättänyt perheensä 1972 soimaten siitä itseään joka päivä, mutta olen täysin varma, että tänä päivänä - toisen ja ehkä hieman onnellisemman avioliittonsa kestettyä jo saman verran kuin ensimmäisenkin (lähes 20 vuotta), hän ei enää tekisi tuota laulua. Eikä hän sitä koskaan keikoillaan esitäkään, vaikka se on suuremmoinen biisi.
Miksi? Olkoonkin retoriikkaa, mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että viimeisten 20 vuoden aikana Johnille Someday has come...viimeinkin.
*
On sanottu miehiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat syöstä vanhan kuninkaan (isän) vallasta, ja niitä, jotka etsivät kuningasta (isää), jota voisivat palvella.
(Kuulin tämän "määritelmän" Torsti Lehtiseltä eräässä Valamon luostarissa1996 järjestetyssä seminaarissa.)
(Lisäys)
John Fogerty edustanee ensimmäistä tyyppiä, varsinkin kun ajattelemme hänen "toista" isäsuhdettaan - oman isänsä ikäiseen, aiempaan hyvään ystäväänsä ja tulevaan Fantasy-Recordsin (CCR:n levy-yhtiö) pomoon - Saul Zaentziin, joka sittemmin huijasi Johnilta kunnon levytyssopimuksen ja oli jopa huijata "suhdetoiminnallaan" hänen (ja koko CCR:n) säästönsä - yhteensä 8,3 mijoonaa dollaria.
Johnin mukaan rahoista on vuosien mittaan saatu takaisin 80-90%.
Sittemmin Zaentz haastoi Johnin kaksi kertaa oikeuteen - plagioinnista ja herjauksesta ym. ym.
Jaa-a. Oma isä jätti, "toinen" isä huijasi ja kiristi. Kieltämättä aika paskamaisia isiä. Ei ihme, että John sai vatsahaavan 1979 ja häneltä oli mennä hermot 1986.
Onneksi syksyllä 1986 tapahtui "ihme". John tutustui kiertueeellaan Julie Krameriin, joka sitten "lepytti" loukatun ja ärisevän perfektionistin...
*
Someday Never Comes
04:01
J.C. FOGERTY/CCR,-72, LP:ltä Mardi Gras - CCR:n viimeinen albumi, jonka ainoat kunnon biisit (4kpl) ovat Johnin tekemiä tai tulkitsemia.
(Video ei suoranaisesti liity musiikkiin. Kyse ei ole levy-yhtiön produktiosta.)
*
First thing I remember was asking papa, why,
For there were many things I didn't know.
And daddy always smiled and took me by the hand,
Saying, someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
Well, time and tears went by and I collected dust.
For there were many things I didn't know.
When daddy went away, he said, try to be a man,
And someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
And then one day in April, I wasn't even there,
For there were many things I didn't know.
A son was born to me. Mama held his hand,
Sayin' someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
Think it was September, the year I went away,
For there were many things I didn't know.
And still I see him standing tryin' to be a man,
I said, someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
*
Jos joku haluaa henkilökohtaisemman kuvauksen laulun taustoista lukekoon tämän sitaatin Hank Bordowitzin CCR-historiikista (p. 136).
*
"...; the other (song) was "Some Day Never Comes". Sung in his most harrowing tenor, John pulled the song from his guts as a writer and a performer.
"My parents divorced when I was young" John said. "My wife and I separated around that time. We got back together for a long time and eventually did divorce, which is a very sad thing. The song was basically me talking about how it happened to me when I was young, and here I go, doing the same damn thing."
"That song was for Josh (Johnin pieni poika) "Rohrer (ystävä) explains. "John and Martha were estranged and living apart when John and Lucy (Kööpenhaminalainen dick-jockey, johon John ihastui CCR:n ensimmäisellä Euroopan kiertueella 1970) were happening. John was struggling.
"John had left home", Doug (CCR:n rumpali) expanded. "He left his family and his little boy. His father left him when he was a child and had a divorce. John felt very guilty about it, and very bad. It was a deep, deep, deep song. It was the most personal song John ever did. I think it`s a beautiful song. It`s a song that really didn`t get it`s just reward, since the album was so strange."
"I`ve always felt 'Someday Never Comes' was John`s finest song" Stu (CCR:n basisti) says. "It brought tears to my eyes, as well."
Isän merkityksestä on hedelmöityshoitokeskustelun yhteydessä täällä Blogistaniassakin esitetty mielestäni hieman omituisia - etten sanoisi vainoharhaisia mielipiteitä.
Hedelmöityshoitolakia puolustavat naiset ovat pitäneet miehiä yleensä väkivaltaisina, juoppoina, uskottomina - ylipäätään tarpeettomina - jopa vaarallisina naisten ja lasten kannalta.
Haluan tuoda tähän keskusteluun näytteen John Fogertyn tuntemuksista ja kokemuksista omasta isästään ja omasta isyydestään vielä silloin kun hän oli niin sanotun trio-CCR:n jäsen eli 26-27-vuotias.
Tästä laulusta on sanottu, että se on "saddest song in rock". Isä kuvataan siinä tekopyhäksi selittelijäksi, joka hylkää lapsensa ja perheensä. Todella traagiseksi laulun kuitenkin tekee se, että John Fogerty havaitsi 1971-72 olevansa itse samassa tilanteessa perheensä suhteen kuin oma isänsä aikoinaan.
Maineeseen nousseen rock-bändin johtaminen oli ajanut Johnin erilleen perheestään, jonka hän tämän laulun tekovaiheessa oli jo jättänyt (palatakseen kuitenkin takaisin 1973).
En sen kummemmin ota kantaa jyrkimpien feministien kommentteihin, joissa miehet ja isät tuomitaan - ikäänkuin tuomitseminen hyödyttäisi lopulta ketään!
Haluan tämän Fogertyn laulun myötä kuitenkin painottaa, että ainakin jotkut miehet - vaikka he saavat isäsuhteestaan pahoja traumoja ja toistavat samoja virheitä kuin isänsä, voivat lopulta myös oppia niistä - olkoonkin, että sieluun kasvanut hämmennys ja tuskainen tietämättömyys ei koskaan täysin häviäisikään.
John lauloi Some day never comes silloin, kun oli jättänyt perheensä 1972 soimaten siitä itseään joka päivä, mutta olen täysin varma, että tänä päivänä - toisen ja ehkä hieman onnellisemman avioliittonsa kestettyä jo saman verran kuin ensimmäisenkin (lähes 20 vuotta), hän ei enää tekisi tuota laulua. Eikä hän sitä koskaan keikoillaan esitäkään, vaikka se on suuremmoinen biisi.
Miksi? Olkoonkin retoriikkaa, mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että viimeisten 20 vuoden aikana Johnille Someday has come...viimeinkin.
*
On sanottu miehiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat syöstä vanhan kuninkaan (isän) vallasta, ja niitä, jotka etsivät kuningasta (isää), jota voisivat palvella.
(Kuulin tämän "määritelmän" Torsti Lehtiseltä eräässä Valamon luostarissa1996 järjestetyssä seminaarissa.)
(Lisäys)
John Fogerty edustanee ensimmäistä tyyppiä, varsinkin kun ajattelemme hänen "toista" isäsuhdettaan - oman isänsä ikäiseen, aiempaan hyvään ystäväänsä ja tulevaan Fantasy-Recordsin (CCR:n levy-yhtiö) pomoon - Saul Zaentziin, joka sittemmin huijasi Johnilta kunnon levytyssopimuksen ja oli jopa huijata "suhdetoiminnallaan" hänen (ja koko CCR:n) säästönsä - yhteensä 8,3 mijoonaa dollaria.
Johnin mukaan rahoista on vuosien mittaan saatu takaisin 80-90%.
Sittemmin Zaentz haastoi Johnin kaksi kertaa oikeuteen - plagioinnista ja herjauksesta ym. ym.
Jaa-a. Oma isä jätti, "toinen" isä huijasi ja kiristi. Kieltämättä aika paskamaisia isiä. Ei ihme, että John sai vatsahaavan 1979 ja häneltä oli mennä hermot 1986.
Onneksi syksyllä 1986 tapahtui "ihme". John tutustui kiertueeellaan Julie Krameriin, joka sitten "lepytti" loukatun ja ärisevän perfektionistin...
*
Someday Never Comes
04:01
J.C. FOGERTY/CCR,-72, LP:ltä Mardi Gras - CCR:n viimeinen albumi, jonka ainoat kunnon biisit (4kpl) ovat Johnin tekemiä tai tulkitsemia.
(Video ei suoranaisesti liity musiikkiin. Kyse ei ole levy-yhtiön produktiosta.)
*
First thing I remember was asking papa, why,
For there were many things I didn't know.
And daddy always smiled and took me by the hand,
Saying, someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
Well, time and tears went by and I collected dust.
For there were many things I didn't know.
When daddy went away, he said, try to be a man,
And someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
And then one day in April, I wasn't even there,
For there were many things I didn't know.
A son was born to me. Mama held his hand,
Sayin' someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
Think it was September, the year I went away,
For there were many things I didn't know.
And still I see him standing tryin' to be a man,
I said, someday you'll understand.
Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.
*
Jos joku haluaa henkilökohtaisemman kuvauksen laulun taustoista lukekoon tämän sitaatin Hank Bordowitzin CCR-historiikista (p. 136).
*
"...; the other (song) was "Some Day Never Comes". Sung in his most harrowing tenor, John pulled the song from his guts as a writer and a performer.
"My parents divorced when I was young" John said. "My wife and I separated around that time. We got back together for a long time and eventually did divorce, which is a very sad thing. The song was basically me talking about how it happened to me when I was young, and here I go, doing the same damn thing."
"That song was for Josh (Johnin pieni poika) "Rohrer (ystävä) explains. "John and Martha were estranged and living apart when John and Lucy (Kööpenhaminalainen dick-jockey, johon John ihastui CCR:n ensimmäisellä Euroopan kiertueella 1970) were happening. John was struggling.
"John had left home", Doug (CCR:n rumpali) expanded. "He left his family and his little boy. His father left him when he was a child and had a divorce. John felt very guilty about it, and very bad. It was a deep, deep, deep song. It was the most personal song John ever did. I think it`s a beautiful song. It`s a song that really didn`t get it`s just reward, since the album was so strange."
"I`ve always felt 'Someday Never Comes' was John`s finest song" Stu (CCR:n basisti) says. "It brought tears to my eyes, as well."
Hälytys: narsisteja wikipediassa!
Tämä kannanotto löytyy Juha K. Korennon blogista, päreestä Fuck you äijät! T: Riikinkukko (26.10).
*
Koska kommentoin Prosperoa kyseistä aihetta käsittelevässä päreessään Just just, niin tulkoon nyt tässä selvyyden vuoksi sanottua, että ei minua henkilökohtaisesti närkästytä - toisin kuin näköjään Prosperoa - wikipediaan itsestään kirjoittavat.
Jos joku närkästyy, hän saattaa (huom! saattaa - en väitä mitään varmaa) olla jopa tiedostamattaan kateellinen muiden "narsismista" - mikäli tämä "oma-wikipediointi" nyt ylipäätään narsismiksi pitää luokitella.
Olen ihan 'vakavasti' puhuen itsekin ajatellut kirjoittaa sinne itsestäni - tosin sillä ehdolla, ettei minun tarvitse kirjaimellisesti pysyä totuudessa. Voisin vaikka antaa itsestäni puolueellisesti myönteisen kuvan ja siinä sivussa ovelan epäsuorasti mollata muita.
Olisi hauska seurata, kuka "uskaltaa" muuttaa niitä tietoja, joita olen itse (vaikkakin harhauttamismielessä) antanut itsestäni (ja ehkä myös muista).
Silti noita antamiani "faktoja" pitäisi muuttaa, koska eihän wikipediassa saa levittää epätotuuksia!
(Kommenttini clue: missä menee tässä tapauksessa narsismin ja "muunnellun" totuuden välinen raja?)
*
Mutta paneeko se, joka kirjoittaa itsestään wikipediaan, itsensä alttiiksi, vai pyrkiikö hän pelkästään luomaan itselleen fasadin - julkisen panssarin, jonka läpi hänen persoonallisuutensa ja haavoittuvuutensa ei näy?
Problematisoidakseni vastausta siteeraan itseäni alunperin Korennolle kirjoittamassani aforismissa.
"Jos et ole haavoittuva, sinusta ei näy muuta kuin panssari - ja se on kaikilla samanlainen. Haavoittuvuus sen sijaan on aina yksilöllistä."
*
Koska kommentoin Prosperoa kyseistä aihetta käsittelevässä päreessään Just just, niin tulkoon nyt tässä selvyyden vuoksi sanottua, että ei minua henkilökohtaisesti närkästytä - toisin kuin näköjään Prosperoa - wikipediaan itsestään kirjoittavat.
Jos joku närkästyy, hän saattaa (huom! saattaa - en väitä mitään varmaa) olla jopa tiedostamattaan kateellinen muiden "narsismista" - mikäli tämä "oma-wikipediointi" nyt ylipäätään narsismiksi pitää luokitella.
Olen ihan 'vakavasti' puhuen itsekin ajatellut kirjoittaa sinne itsestäni - tosin sillä ehdolla, ettei minun tarvitse kirjaimellisesti pysyä totuudessa. Voisin vaikka antaa itsestäni puolueellisesti myönteisen kuvan ja siinä sivussa ovelan epäsuorasti mollata muita.
Olisi hauska seurata, kuka "uskaltaa" muuttaa niitä tietoja, joita olen itse (vaikkakin harhauttamismielessä) antanut itsestäni (ja ehkä myös muista).
Silti noita antamiani "faktoja" pitäisi muuttaa, koska eihän wikipediassa saa levittää epätotuuksia!
(Kommenttini clue: missä menee tässä tapauksessa narsismin ja "muunnellun" totuuden välinen raja?)
*
Mutta paneeko se, joka kirjoittaa itsestään wikipediaan, itsensä alttiiksi, vai pyrkiikö hän pelkästään luomaan itselleen fasadin - julkisen panssarin, jonka läpi hänen persoonallisuutensa ja haavoittuvuutensa ei näy?
Problematisoidakseni vastausta siteeraan itseäni alunperin Korennolle kirjoittamassani aforismissa.
"Jos et ole haavoittuva, sinusta ei näy muuta kuin panssari - ja se on kaikilla samanlainen. Haavoittuvuus sen sijaan on aina yksilöllistä."
Miten Humen guiljotiinia käytetään?
Kirjoitettu alunperin kommentiksi ikkunaiineksen päreessä "Hedelmöityshoidot miehen näkökulmasta" olleeseen kommenttiin.
(Viimeisimmät lisäykset klo: 17.15)
*
molly said...
"Voi olla vaikea muotoilla vastaus, jossa ei jollain lailla todeta, että (naispuoliset/RR)huoltajat eivät halunneet lapselle normaalia elämää.
Pelkästään heteroperheille hedelmöityshoidon sallivat ihmisetkö ovat tosissaan sitä mieltä että normaali on aina sama kuin hyvä?
Että koostumukseltaan normaalissa mutta väkivaltaisessa isän, äidin ja lapsen muodostamassa perheessä kasvaa normaalimpia(=onnellisempia?) ihmisiä kuin kahden naisen ja lapsen muodostamassa epätyypillisessä mutta väkivallattomassa perheessä?
Siinäpä vasta pätevää argumentointia Humen giljotiinin hengessä."
RR
Et taida Molly ymmärtää Humen giljotiinista mitään.
Tässä keskustelussa hedelmöityshoitolaista on sitäpaitsi mennyt jo alusta lähtien puurot ja vellit sekaisin.
Loppujen lopuksi kukaan ei tarkkaan ottaen tiedä, mitä vastustaa tai kannattaa kyseisen lain nimissä.
Pitäisikö vedota luonnonoikeudelliseen perusteeseen vai tasa-arvoon? Ensimmäisen mukaan lapsia syntyy luonnollisesti vain tietyllä tavalla, heteropohjalta, joten hedelmöityshoitolakia ei tulisi hyväksyä.
Tasa-arvon nimissä laki on hyväksyttävä vasta sillä edellytyksellä, että myös miespareille annetaan oikeus lapsen saantiin - joko adoption kautta tai vuokrattua kohtua käyttämällä.
Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa (katso kuitenkin PS.).
Juridisen tasa-arvon nimissä myös miesparin on saatava oikeus lapsen hankkimiseen tavalla tai toisella. Tasa-arvo liittyy universalisoitavuuteen. Muodollisesti samassa asemassa olevien on saatava yhtäläiset oikeudet.
Jos naiset vastustavat kohdunvuokrausta homopareille, koska on "luonnotonta" hyväksyä se, he lankeavat paitsi naturalistiseen virhepäätelmään (Humen guiljotiinin/lain johdannainen), ovat ristiriidassa myös muodollisten tasa-arvoperustelujen kanssa.
Naturalistinen virhepäätelmä pitää päättelyä: se, mikä on luonnollista, on myös hyvää ja siten hyväksyttävää, virheellisenä.
Luonnollisesta ominaisuudesta ei voi johtaa ei-luonnollista hyvää.
Siten ei heterosuhteestakaan voi päätellä, että se olisi moraalisesti hyvää.
Ja kun muitakin tapoja lisääntymiseen löytyy, niin tuo moraalinen hyvyys kyseenalaistuu entisestään, vaikkei näillä uusilla tavoilla olekaan suoraa yhteyttä itse naturalistiseen virhepäätelmään.
Mutta yhtä lailla siitä, että miehillä ei ole kohtua, ei voida päätellä, ettei miesparille voisi myöntää keinohedelmöityslain suomaa oikeutta kohdunvuokrauksen avulla - tai sitten adotio-oikeutta.
Mikään tunteilu naisen "9 kuukauden urakasta" ei kumoa Humen lakia eikä myöskään tasa-arvovaatimusta, koska miehen siemenneste ei hedelmöittymisen suhteen ole oikeudellisesti jotenkin vähemmän tasa-arvoinen kuin naisen munasolu.
*
Näin tämä Humen guiljotiiniin/lakiin (johon Mooren naturalistinen virhepäätelmä siis perustuu) pohjaava argumentointi menee sovellettuna hedelmöityshoitolain puolustajien ja sen homopareilta kieltävien argumentointiin.
Älkää hyvät naiset (tai miehet) aina vedotko yksittäisiin empiiriisiin heittoihin - väkivaltainen heteroperhe jne. - ajatelkaa piru vieköön kerrankin loogisesti!
Vaikkei se välttämättä asiaan ratkaisua toisikaan, niin ainakin se tekee selväksi, missä kohtaa rikomme argumentaation sääntöjä vetoamalla omiin subjektiivisiin tuntemuksiimme ja epämääräisiin empiirisiin tilastoihin, mikä merkitsee laajasti tulkittuna samaa kuin naturalistinen virhepäätelmä, eli siinä rikotaan Humen lakia.
Laajasti ottaen päättelymme kulkee naturalistisessa virhepäätelmässäkin kehämäisesti eli se, mikä piti todistaa, todistetaan sillä itsellään. Toisin sanoen - vastauksemme kysymykseen oli valmiina jo ennen perusteluja. Todistimme oikeaksi pelkästään oman uskomme, eli perustelut olivat sekä muodollisesti että sisällöllisesti yhtä tyhjän kanssa.
(Lisäys)
Yksityiskohtaisemmin eriteltynä ad hoc- ja ad hominem argumentit, joita keinohedelmöityskeskustelussa tiuhaan käytettiin, ovat paitsi kehäpäättelyjä myös naturalistisen virhepäätelmän muunnelmia.
*
Entä miten joku enemmistöpäätös muka osoittaisi myös enemmistön argumentit päteviksi? Ei mitenkään!
Joku tietysti kysyy nyt, miksi ylipäätään vaadin selkeyttä argumentaatiossa, jos päätökset tämänkaltaisissa arvokysymyksissä tehdään lopulta musta tuntuu- pohjalta ja epämääräisillä enemmistöpäätöksillä?
Vastaan - sen vuoksi, että itse kunkin on hyvä tiedostaa, että hän ei edusta ainoaa oikeaa totuutta asiassa, vaan on ihan samalla tavalla ennakkoluuloinen ja johdateltavissa kuin kaikki muutkin.
*
PS. "Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa."
Noo - kyllä minä tiedän, että tasa-arvon perusteluissa joudutaan usein vetoamaan niin sanottuihin luonnollisiin oikeuksiin, jotka johdetaan ("luonnollisista") samankaltaisuuksista/erilaisuuksista tai asiaintilojen yleisistä ("luonnollisista") käytännöistä.
Yhä varmemmaksi siis käy, ettemme koskaan pysty välttämään loogisia virhepäätelmiä täydellisesti.
Kirjoitti pyrrholainen skeptikko.
*
Naturalistinen virhepäätelmä
Pyrrho
(Viimeisimmät lisäykset klo: 17.15)
*
molly said...
"Voi olla vaikea muotoilla vastaus, jossa ei jollain lailla todeta, että (naispuoliset/RR)huoltajat eivät halunneet lapselle normaalia elämää.
Pelkästään heteroperheille hedelmöityshoidon sallivat ihmisetkö ovat tosissaan sitä mieltä että normaali on aina sama kuin hyvä?
Että koostumukseltaan normaalissa mutta väkivaltaisessa isän, äidin ja lapsen muodostamassa perheessä kasvaa normaalimpia(=onnellisempia?) ihmisiä kuin kahden naisen ja lapsen muodostamassa epätyypillisessä mutta väkivallattomassa perheessä?
Siinäpä vasta pätevää argumentointia Humen giljotiinin hengessä."
RR
Et taida Molly ymmärtää Humen giljotiinista mitään.
Tässä keskustelussa hedelmöityshoitolaista on sitäpaitsi mennyt jo alusta lähtien puurot ja vellit sekaisin.
Loppujen lopuksi kukaan ei tarkkaan ottaen tiedä, mitä vastustaa tai kannattaa kyseisen lain nimissä.
Pitäisikö vedota luonnonoikeudelliseen perusteeseen vai tasa-arvoon? Ensimmäisen mukaan lapsia syntyy luonnollisesti vain tietyllä tavalla, heteropohjalta, joten hedelmöityshoitolakia ei tulisi hyväksyä.
Tasa-arvon nimissä laki on hyväksyttävä vasta sillä edellytyksellä, että myös miespareille annetaan oikeus lapsen saantiin - joko adoption kautta tai vuokrattua kohtua käyttämällä.
Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa (katso kuitenkin PS.).
Juridisen tasa-arvon nimissä myös miesparin on saatava oikeus lapsen hankkimiseen tavalla tai toisella. Tasa-arvo liittyy universalisoitavuuteen. Muodollisesti samassa asemassa olevien on saatava yhtäläiset oikeudet.
Jos naiset vastustavat kohdunvuokrausta homopareille, koska on "luonnotonta" hyväksyä se, he lankeavat paitsi naturalistiseen virhepäätelmään (Humen guiljotiinin/lain johdannainen), ovat ristiriidassa myös muodollisten tasa-arvoperustelujen kanssa.
Naturalistinen virhepäätelmä pitää päättelyä: se, mikä on luonnollista, on myös hyvää ja siten hyväksyttävää, virheellisenä.
Luonnollisesta ominaisuudesta ei voi johtaa ei-luonnollista hyvää.
Siten ei heterosuhteestakaan voi päätellä, että se olisi moraalisesti hyvää.
Ja kun muitakin tapoja lisääntymiseen löytyy, niin tuo moraalinen hyvyys kyseenalaistuu entisestään, vaikkei näillä uusilla tavoilla olekaan suoraa yhteyttä itse naturalistiseen virhepäätelmään.
Mutta yhtä lailla siitä, että miehillä ei ole kohtua, ei voida päätellä, ettei miesparille voisi myöntää keinohedelmöityslain suomaa oikeutta kohdunvuokrauksen avulla - tai sitten adotio-oikeutta.
Mikään tunteilu naisen "9 kuukauden urakasta" ei kumoa Humen lakia eikä myöskään tasa-arvovaatimusta, koska miehen siemenneste ei hedelmöittymisen suhteen ole oikeudellisesti jotenkin vähemmän tasa-arvoinen kuin naisen munasolu.
*
Näin tämä Humen guiljotiiniin/lakiin (johon Mooren naturalistinen virhepäätelmä siis perustuu) pohjaava argumentointi menee sovellettuna hedelmöityshoitolain puolustajien ja sen homopareilta kieltävien argumentointiin.
Älkää hyvät naiset (tai miehet) aina vedotko yksittäisiin empiiriisiin heittoihin - väkivaltainen heteroperhe jne. - ajatelkaa piru vieköön kerrankin loogisesti!
Vaikkei se välttämättä asiaan ratkaisua toisikaan, niin ainakin se tekee selväksi, missä kohtaa rikomme argumentaation sääntöjä vetoamalla omiin subjektiivisiin tuntemuksiimme ja epämääräisiin empiirisiin tilastoihin, mikä merkitsee laajasti tulkittuna samaa kuin naturalistinen virhepäätelmä, eli siinä rikotaan Humen lakia.
Laajasti ottaen päättelymme kulkee naturalistisessa virhepäätelmässäkin kehämäisesti eli se, mikä piti todistaa, todistetaan sillä itsellään. Toisin sanoen - vastauksemme kysymykseen oli valmiina jo ennen perusteluja. Todistimme oikeaksi pelkästään oman uskomme, eli perustelut olivat sekä muodollisesti että sisällöllisesti yhtä tyhjän kanssa.
(Lisäys)
Yksityiskohtaisemmin eriteltynä ad hoc- ja ad hominem argumentit, joita keinohedelmöityskeskustelussa tiuhaan käytettiin, ovat paitsi kehäpäättelyjä myös naturalistisen virhepäätelmän muunnelmia.
*
Entä miten joku enemmistöpäätös muka osoittaisi myös enemmistön argumentit päteviksi? Ei mitenkään!
Joku tietysti kysyy nyt, miksi ylipäätään vaadin selkeyttä argumentaatiossa, jos päätökset tämänkaltaisissa arvokysymyksissä tehdään lopulta musta tuntuu- pohjalta ja epämääräisillä enemmistöpäätöksillä?
Vastaan - sen vuoksi, että itse kunkin on hyvä tiedostaa, että hän ei edusta ainoaa oikeaa totuutta asiassa, vaan on ihan samalla tavalla ennakkoluuloinen ja johdateltavissa kuin kaikki muutkin.
*
PS. "Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa."
Noo - kyllä minä tiedän, että tasa-arvon perusteluissa joudutaan usein vetoamaan niin sanottuihin luonnollisiin oikeuksiin, jotka johdetaan ("luonnollisista") samankaltaisuuksista/erilaisuuksista tai asiaintilojen yleisistä ("luonnollisista") käytännöistä.
Yhä varmemmaksi siis käy, ettemme koskaan pysty välttämään loogisia virhepäätelmiä täydellisesti.
Kirjoitti pyrrholainen skeptikko.
*
Naturalistinen virhepäätelmä
Pyrrho
October 26, 2006
Kissat ovat ihania?
Anita Konkka on hankkinut itselleen uuden kissan, jota kutsutaan nimellä Kannibal.
Kirjailijatar kertoo, että " näin alkuvaiheessa Kannibalilla on ollut hieman sopeutumisvaikeuksia, mutta purilaista kun sille tarjoaa tarpeeksi kauan, niin jo se viimein irrottaa hampaansa mun kyynärpäästäni."
Alla olevasta linkistä saamme videokuvaa Anitan uudesta kisusta. Söpö - vai mitä?
http://www.youtube.com/watch?v=VRsw72FJ7Kk&mode=related&search=
Kirjailijatar kertoo, että " näin alkuvaiheessa Kannibalilla on ollut hieman sopeutumisvaikeuksia, mutta purilaista kun sille tarjoaa tarpeeksi kauan, niin jo se viimein irrottaa hampaansa mun kyynärpäästäni."
Alla olevasta linkistä saamme videokuvaa Anitan uudesta kisusta. Söpö - vai mitä?
http://www.youtube.com/watch?v=VRsw72FJ7Kk&mode=related&search=
Rauhattoman rukous
Minä tääll' olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.
Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll' ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.
Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi,
syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.
Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)
PS. 20-21 vuotiaan nuoren miehen kirjoittamaksi tämä on paitsi nerokasta myös jopa järkyttävää tekstiä.
Painukoon Matti Klinge palvomaan chauvinisti-Runebergiaan! Minä valitsen Eino Leinon.
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.
Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll' ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.
Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi,
syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.
Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)
PS. 20-21 vuotiaan nuoren miehen kirjoittamaksi tämä on paitsi nerokasta myös jopa järkyttävää tekstiä.
Painukoon Matti Klinge palvomaan chauvinisti-Runebergiaan! Minä valitsen Eino Leinon.
Tuijotin tulehen kauan
Tuijotin tulehen kauvan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.
Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät,
- poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauvan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.
Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.
Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät,
- poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauvan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.
Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)
July Morning - Uriah Heep
(Viimeisin lisäys ja tarkennus 26.10 klo: 14.05.
Huom! Tarkkailkaa päreen - Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja! - päivityksiä.)
Tähän kappaleeseen liittyy syviä muistoja. Oli alkusyksy 1971 ja teinit kokoontuivat pänttäämään päänsä kipeiksi lukiossa. Tai kuka pänttäsi ja kuka ei.
Minulle kuitenkin tapahtui sen syksyn aikana jotain hyvin radikaalia ja ennenkuulumatonta. Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti ja tosissani.
Se rakastuminen oli niin mind-blasting eli tajuntaa räjäyttävä kokemus, että siitä on riittänyt "virtaa" meikäläiselle koko elämän ajaksi, olkoonkin, että suhde kariutui, koska Räsänen kokemansa "välttämättömyyden pakosta" sekä oman ristiriitaisen luonteensa takia "vaihtoi maisemaa".
Mutta kyllä riitti virtaa sillä toisellakin, sillä noin 20:n vuoden kuluttua tuo rakkaus leimahti uudestaan (tosin täysin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa, eri elämänkokemusten kolhimina) Räsäsen tehtyä klassisen ja sitkeän "uudelleenvalloitusoperaation".
Tätä - parhaimmillaan jopa onnellista vaihetta kesti kymmenisen vuotta, ja se päättyi miltei samaan kuin ensimmäiselläkin kerralla - Räsänen vaihtoi - ei ihmistä vaan maisemaa.
Vieläköhän leimahtaa kolmannen kerran ennen kuolemaa? Noo - ei kerrota kaikkea, niin säilyy lukijallakin jännitys.
Joka tapauksessa tämä Uriah Heepin biisi juuri ilmestyneeltä albumilta Look at Yourself tuo mieleen 1971 syksyn tapahtumat - jopa tietyn välitunnilla kävellyn tien viereisten puiden värit hehkuvimmassa ruskassaan.
Suokaa anteeksi, jos kuulostan romanttiselta ja nostalgiselta, mutta minulla ei taida tällä hetkellä olla muuta uskontoa kuin nämä kaksi emotionaalista ulottuvuutta, joista voisi käyttää yhteistä nimeä - kaipaus.
Ja mitä pahaa sitäpaitsi on rehellisessä naiviudessa, joka tunnustaa itselleen kaipauksen? Vai eivätkö tämän ajan teinit enää koe suuria ja syviä emootioita rakastuessaan? Ovatko kaikki ihmissuhteet muuttuneet heille pornon jatkeeksi, jolloin kaikki turha tunteilu koetaan välittömän nautinnon saavuttamisen esteeksi?
Tällainen asiaintila (jos se on totta) jotenkin säälittää minua, sillä rakastuminen on valtava voimavara. Vaikka se vaatiikin aivan mielettömästi psyykkistä energiaa, se myös saa ihmisen toimimaan. Rakastuminen on psykosomaattisesti ikäänkuin elimistön omaa, luonnollista ecstasya.
Endorfiiniksi sitä tietenkin voisi kutsua, jos ollaan "tieteellisiä", mitä en rakkaudesta puhuessani suin surminkaan halua olla, koska tiede tappaa rakkauden, kuten kaikki muutkin tunteet, ja alkaa puhua sen sijaan kemiallisista reaktioista, hormoneista ja geeneistä. Hyi helvetti!
Rakkaus on eräänlaista positiivista "skitsofreniaa" ja siksi se on niin rankkaa. Aleksis Kivi on Nummisuutarin Eskon suulla kiteyttänyt oivallisesti rakastumisen rakastavassa aiheuttaman psyykkisen "sekavuustilan".
Esko hihkaisee suhteestaan morsiameensa oudon maanisen tilan vallassa jotenkin seuraavasti: "Esko-Kreeta tai Kreeta-Esko - ihan sama kummin päin tahansa! (ei sanatarkka lainaus).
Hänen identiteettinsä on joutunut ennenkokemattoman myllerryksen tilaan.
*
Kun nyt kuuntelen tätä live-videota, muistan itseni kävelemässä koulun välitunnilla pientä lenkkiä, jonka ehtii mukavasti kiertää tuon 15 minuutin aikana - poissa koulupihan hälisevästä laumasta - sen ihmisen kanssa, joka tuntui sillä hetkellä olevan minulle yhtä kuin koko maailma - ehkä jopa enemmän!
Voi sieluparkaa...
*
Selvyyden vuoksi täytyy huomauttaa, että tämän videon live-esitys on huomattavasti hevimpi kuin alkuperäisen albumin studioversio, johon edellä viittaan. Se oli sekä soundillisesti että soitannoltaan hillitympi ja yksinkertaisempi - siten myös tunteikkaampi, mutta live-esityksissä pyritään tietysti aina massiiviseen vaikutukseen - ainakin kun on hevibändi kyseessä.
(Lisäys)
Kuten loadaaja arvelee, tämä versio on ilmeisesti jostain -80-luvulta, jolloin alkuperäisen bändin laulaja David Byron ja yhtyeen perustaja keyboardisti Ken Hensley olivat jo eronneet.
Mutta ennenkaikkea kitaristi Mick Box pitää yhtyettä kasassa yhä edelleen. Uusi levykin näyttää wikipedian mukaan olevan luvassa ensi vuonna.
Laulumelodia on kaunis ja sanoitus (pinnallisesti?) herkkää. Box kurittaa ansiokkaasti Gibson Les Pauliaan, ja kuunnelkaapa itse herkkua: Boxin ja keybordistin (alunperin siis Hensleyn) liki unisonossa soittamaa insrumentaaliteemaa. Se on suorastaan ylväs ja jylhä.
Kuullessani biisin ensimmäisiä kertoja, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin aina, kun tuo teema lähti liikkeelle.
Tämän kappaleen ohella Uriah Heepin kuuluisimpia biisejä ovat Gypsy, Come away Melinda, Lady in Black, Look at Yourself, The Wizard, Easy Living, Sweet Lorraine ja Stealin.
*
Uriah Heep July Morning
10:15
Uriah Heep playing July Morning in the 1980s ? Dunno the year, sorry. Image quality is a bit squareish/pixelly , blame the mpeg-encoder.
*
http://www.allposters.com/-sp/Autumn-Road-Posters_i1334653_.htm.
Huom! Tarkkailkaa päreen - Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja! - päivityksiä.)
Tähän kappaleeseen liittyy syviä muistoja. Oli alkusyksy 1971 ja teinit kokoontuivat pänttäämään päänsä kipeiksi lukiossa. Tai kuka pänttäsi ja kuka ei.
Minulle kuitenkin tapahtui sen syksyn aikana jotain hyvin radikaalia ja ennenkuulumatonta. Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti ja tosissani.
Se rakastuminen oli niin mind-blasting eli tajuntaa räjäyttävä kokemus, että siitä on riittänyt "virtaa" meikäläiselle koko elämän ajaksi, olkoonkin, että suhde kariutui, koska Räsänen kokemansa "välttämättömyyden pakosta" sekä oman ristiriitaisen luonteensa takia "vaihtoi maisemaa".
Mutta kyllä riitti virtaa sillä toisellakin, sillä noin 20:n vuoden kuluttua tuo rakkaus leimahti uudestaan (tosin täysin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa, eri elämänkokemusten kolhimina) Räsäsen tehtyä klassisen ja sitkeän "uudelleenvalloitusoperaation".
Tätä - parhaimmillaan jopa onnellista vaihetta kesti kymmenisen vuotta, ja se päättyi miltei samaan kuin ensimmäiselläkin kerralla - Räsänen vaihtoi - ei ihmistä vaan maisemaa.
Vieläköhän leimahtaa kolmannen kerran ennen kuolemaa? Noo - ei kerrota kaikkea, niin säilyy lukijallakin jännitys.
Joka tapauksessa tämä Uriah Heepin biisi juuri ilmestyneeltä albumilta Look at Yourself tuo mieleen 1971 syksyn tapahtumat - jopa tietyn välitunnilla kävellyn tien viereisten puiden värit hehkuvimmassa ruskassaan.
Suokaa anteeksi, jos kuulostan romanttiselta ja nostalgiselta, mutta minulla ei taida tällä hetkellä olla muuta uskontoa kuin nämä kaksi emotionaalista ulottuvuutta, joista voisi käyttää yhteistä nimeä - kaipaus.
Ja mitä pahaa sitäpaitsi on rehellisessä naiviudessa, joka tunnustaa itselleen kaipauksen? Vai eivätkö tämän ajan teinit enää koe suuria ja syviä emootioita rakastuessaan? Ovatko kaikki ihmissuhteet muuttuneet heille pornon jatkeeksi, jolloin kaikki turha tunteilu koetaan välittömän nautinnon saavuttamisen esteeksi?
Tällainen asiaintila (jos se on totta) jotenkin säälittää minua, sillä rakastuminen on valtava voimavara. Vaikka se vaatiikin aivan mielettömästi psyykkistä energiaa, se myös saa ihmisen toimimaan. Rakastuminen on psykosomaattisesti ikäänkuin elimistön omaa, luonnollista ecstasya.
Endorfiiniksi sitä tietenkin voisi kutsua, jos ollaan "tieteellisiä", mitä en rakkaudesta puhuessani suin surminkaan halua olla, koska tiede tappaa rakkauden, kuten kaikki muutkin tunteet, ja alkaa puhua sen sijaan kemiallisista reaktioista, hormoneista ja geeneistä. Hyi helvetti!
Rakkaus on eräänlaista positiivista "skitsofreniaa" ja siksi se on niin rankkaa. Aleksis Kivi on Nummisuutarin Eskon suulla kiteyttänyt oivallisesti rakastumisen rakastavassa aiheuttaman psyykkisen "sekavuustilan".
Esko hihkaisee suhteestaan morsiameensa oudon maanisen tilan vallassa jotenkin seuraavasti: "Esko-Kreeta tai Kreeta-Esko - ihan sama kummin päin tahansa! (ei sanatarkka lainaus).
Hänen identiteettinsä on joutunut ennenkokemattoman myllerryksen tilaan.
*
Kun nyt kuuntelen tätä live-videota, muistan itseni kävelemässä koulun välitunnilla pientä lenkkiä, jonka ehtii mukavasti kiertää tuon 15 minuutin aikana - poissa koulupihan hälisevästä laumasta - sen ihmisen kanssa, joka tuntui sillä hetkellä olevan minulle yhtä kuin koko maailma - ehkä jopa enemmän!
Voi sieluparkaa...
*
Selvyyden vuoksi täytyy huomauttaa, että tämän videon live-esitys on huomattavasti hevimpi kuin alkuperäisen albumin studioversio, johon edellä viittaan. Se oli sekä soundillisesti että soitannoltaan hillitympi ja yksinkertaisempi - siten myös tunteikkaampi, mutta live-esityksissä pyritään tietysti aina massiiviseen vaikutukseen - ainakin kun on hevibändi kyseessä.
(Lisäys)
Kuten loadaaja arvelee, tämä versio on ilmeisesti jostain -80-luvulta, jolloin alkuperäisen bändin laulaja David Byron ja yhtyeen perustaja keyboardisti Ken Hensley olivat jo eronneet.
Mutta ennenkaikkea kitaristi Mick Box pitää yhtyettä kasassa yhä edelleen. Uusi levykin näyttää wikipedian mukaan olevan luvassa ensi vuonna.
Laulumelodia on kaunis ja sanoitus (pinnallisesti?) herkkää. Box kurittaa ansiokkaasti Gibson Les Pauliaan, ja kuunnelkaapa itse herkkua: Boxin ja keybordistin (alunperin siis Hensleyn) liki unisonossa soittamaa insrumentaaliteemaa. Se on suorastaan ylväs ja jylhä.
Kuullessani biisin ensimmäisiä kertoja, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin aina, kun tuo teema lähti liikkeelle.
Tämän kappaleen ohella Uriah Heepin kuuluisimpia biisejä ovat Gypsy, Come away Melinda, Lady in Black, Look at Yourself, The Wizard, Easy Living, Sweet Lorraine ja Stealin.
*
Uriah Heep July Morning
10:15
Uriah Heep playing July Morning in the 1980s ? Dunno the year, sorry. Image quality is a bit squareish/pixelly , blame the mpeg-encoder.
*
http://www.allposters.com/-sp/Autumn-Road-Posters_i1334653_.htm.
October 25, 2006
Maailman paras Proud Mary - Tina Turner
(Viimeisin muutos ja lisäys klo: 23.30)
Heti siitä lähtien, kun Ike ja Tina Turnerin versio CCR:n/John Fogertyn Proud Mary:stä julkaistiin 1971, ovat eräät kuulijat luulleet, että kyseessä on Ike Turnerin sävellys, ja että CCR:n versio on cover.
Mutta asiahan on tasan päinvastoin.
Siitä voidaan sitten toki väitellä, pidetäänkö Iken ja Tinan tulkintaa parempana kuin Fogertyn.
Minulle Fogertyn originaalissa toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla se svengi, jota John itse alunperin haki, ja jonka hän myös hienosti onnistui välittämään, mutta jos etsitään tämän laulun personifioitumaa, niin ilman muuta sellaisena voi pitää Tina Turneria.
Proud Mary on koottu sillä tavoin jännittävistä aineksista, että se on melko vaivatonta sovittaa "souliksi", kuten Turnerit sitten tekivätkin.
Biisin kitarariffi sekä melodia-/rytmirakenne ovat pikemminkin soulia kuin countrya, ja tätä tosiasiaa Ike Turner hyödyntää loistavasti.
Soul oli lähellä Fogertya, sillä CCR:n ensimmäiseltä albumilta löytyy jopa Wilson Pickettin soul-klassikko Ninety-nine and a half, jonka John laulaa kuin "soul-ukko" konsanaan.
Johnin on täytynyt aktiivisesti kuunnella myös Pickettin Mustang Sallya, jonka riffistä löytyy - samoin kuin eräistä Otis Reddingin Englannin kiertueen live-biiseistä vuodelta 1967 - paljon aineksia Proud Maryn riffikuvioon.
Alkuperäisen Proud Maryn kitarasoolosta löytyy myös selviä vaikutteita CCR:n kaverien suuresti arvostaman ja sen lämmittelybändinä 1970 toimineen Booker T. & the M.G.'s - yhtyeen kitaristin Steve Cropperin kitaralickeistä.
Cropper sävelsi Pickettille ja Reddingille, jotka kuuluivat soul-levy-yhtiö Stax Recordsin artisteihin. Booker T. & MGs puolestaan oli Staxin virallinen studio- eli housebändi.
*
Proud Mary siis sisältää countrahtavan "ulkokuoren" alla syvän soul-ulottuvuuden, ja tämä on varmasti yksi syy siihen, että Ike Turner, joka oli tosi lahjakas ja idearikas muusikko ja sovittaja, onnistui kehittämään biisistä sellaisen sovituksen, joka vetää jalat alta jokaiselta, joka sen ensimmäistä kertaa kuulee ja varsinkin näkee - ehkä vielä vähän myöhemminkin.
Mutta ilman Tinan häikäisevää eläytymistä, tanssia ja laulua tuo sovitus olisi jäänyt tavallaan puolitiehen. Tinan vuoksi tämä versio hätkädyttää yhtä vahvasti kuin 35 vuotta sitten.
Proud Mary on toiminut sekä Ike ja Tina Turnerin että sittemmin Tinan soolokeikkojen lopetuskappaleena. John Fogerty itse on käynyt - muistaakseni vuonna 2000 - laulamassa sitä Tinan kanssa tämän jäähyväiskiertueella.
Linkin alta löytyy Johnin omaa kuvausta Proud Maryn syntyvaiheista.
*
PS. Lisäsin päreeseen linkin The Ike and Tina Turner Showsta - 70-luvun alusta. Kuten lataajan esittelytekstissäkin todetaan, Proud Mary oli silloin duon superhitti.
Samaten lisäsin linkin Proud Mary on soultrain (1972), joten live-esitysten välillä voi tehdä vertailuja, jos haluaa.
*
Ike and Tina Turner ~ Proud Mary (1971)
05:28
Proud Mary on soultrain (Ike and Tina Turner 1972)
06:15
The phrase "Proud Mary" reminded John Fogerty of a domestic washerwoman, which is what he started writing the song about.
When he wrote the music, the first few chords reminded him of a paddle-wheel going around, and he thought of the Mississippi River. Instead of "Proud Mary" being a clean-up lady, "she" became a boat. (Thanks to Ron Foster. More from Ron at www.oldiesradioonline.com.)
Fogerty wrote the lyrics based on 3 song title ideas- "Proud Mary," "Riverboat," and "Rolling On A River."This was a hit for Ike And Tina Turner in 1971. It was a highlight of their live shows.
This was the first of 5 singles by Creedence that went to #2 on the US chart. They had the most #2 songs without ever having a #1.
Despite popular belief, John Fogerty was not writing from experience when he wrote this. Thanks to his military commitment, he hadn't ventured further east than Montana. (thanks, Brad Wind - Miami, FL)"Proud Mary" attracted 35 covers in the year 1969 alone. Over 100 have been made so far.
Fogerty carried around a notebook with titles that he thought would make good songs. "Proud Mary" was at the top of the list.The line, "Pumped a lot of pain down in New Orleans" is actually "Pumped a lot of 'Pane," as in propane. He was pumping gas.
Leonard Nimoy, who played "Mr. Spock" on Star Trek, recorded an infamous cover of this song. Near the end, he sings the chorus Elmer Fudd style - "Big wheel keep on toynin', Pwoud Mawy keep on boinin'..." It is included on a CD called Golden Throats.
John Fogerty: (about how the guitar riff came about) "I don't know where the germ started. I can kind of remember writing the chords at the beginning of the song. Believe it or not, I was playing around with the famous riff from Beethoven's Fifth Symphony. I used to tell people that the song sounds like what it's about. I thought, by the way, that the opening riff sounded just like the wheel at the back of a boat. 'Proud Mary' is not a side-wheeler, it's a stern-wheeler." (thanks, Brett - Edmonton, Canada, for above 2)
Even though Creedence Clearwater Revival was from El Cerrito (San Franciscon taajama, Berkeleyn vieressä/RR), California, many people thoght they were from New Orleans because of their sound. They helped feed the rumor by naming their second album Bayou Country.
*
The Ike and Tina Turner Show
21:18
Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show. A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show.
A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud mary", and many more21 mins... and includes the interview that was shown in the Tina movie "What's love got to do with it".
Heti siitä lähtien, kun Ike ja Tina Turnerin versio CCR:n/John Fogertyn Proud Mary:stä julkaistiin 1971, ovat eräät kuulijat luulleet, että kyseessä on Ike Turnerin sävellys, ja että CCR:n versio on cover.
Mutta asiahan on tasan päinvastoin.
Siitä voidaan sitten toki väitellä, pidetäänkö Iken ja Tinan tulkintaa parempana kuin Fogertyn.
Minulle Fogertyn originaalissa toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla se svengi, jota John itse alunperin haki, ja jonka hän myös hienosti onnistui välittämään, mutta jos etsitään tämän laulun personifioitumaa, niin ilman muuta sellaisena voi pitää Tina Turneria.
Proud Mary on koottu sillä tavoin jännittävistä aineksista, että se on melko vaivatonta sovittaa "souliksi", kuten Turnerit sitten tekivätkin.
Biisin kitarariffi sekä melodia-/rytmirakenne ovat pikemminkin soulia kuin countrya, ja tätä tosiasiaa Ike Turner hyödyntää loistavasti.
Soul oli lähellä Fogertya, sillä CCR:n ensimmäiseltä albumilta löytyy jopa Wilson Pickettin soul-klassikko Ninety-nine and a half, jonka John laulaa kuin "soul-ukko" konsanaan.
Johnin on täytynyt aktiivisesti kuunnella myös Pickettin Mustang Sallya, jonka riffistä löytyy - samoin kuin eräistä Otis Reddingin Englannin kiertueen live-biiseistä vuodelta 1967 - paljon aineksia Proud Maryn riffikuvioon.
Alkuperäisen Proud Maryn kitarasoolosta löytyy myös selviä vaikutteita CCR:n kaverien suuresti arvostaman ja sen lämmittelybändinä 1970 toimineen Booker T. & the M.G.'s - yhtyeen kitaristin Steve Cropperin kitaralickeistä.
Cropper sävelsi Pickettille ja Reddingille, jotka kuuluivat soul-levy-yhtiö Stax Recordsin artisteihin. Booker T. & MGs puolestaan oli Staxin virallinen studio- eli housebändi.
*
Proud Mary siis sisältää countrahtavan "ulkokuoren" alla syvän soul-ulottuvuuden, ja tämä on varmasti yksi syy siihen, että Ike Turner, joka oli tosi lahjakas ja idearikas muusikko ja sovittaja, onnistui kehittämään biisistä sellaisen sovituksen, joka vetää jalat alta jokaiselta, joka sen ensimmäistä kertaa kuulee ja varsinkin näkee - ehkä vielä vähän myöhemminkin.
Mutta ilman Tinan häikäisevää eläytymistä, tanssia ja laulua tuo sovitus olisi jäänyt tavallaan puolitiehen. Tinan vuoksi tämä versio hätkädyttää yhtä vahvasti kuin 35 vuotta sitten.
Proud Mary on toiminut sekä Ike ja Tina Turnerin että sittemmin Tinan soolokeikkojen lopetuskappaleena. John Fogerty itse on käynyt - muistaakseni vuonna 2000 - laulamassa sitä Tinan kanssa tämän jäähyväiskiertueella.
Linkin alta löytyy Johnin omaa kuvausta Proud Maryn syntyvaiheista.
*
PS. Lisäsin päreeseen linkin The Ike and Tina Turner Showsta - 70-luvun alusta. Kuten lataajan esittelytekstissäkin todetaan, Proud Mary oli silloin duon superhitti.
Samaten lisäsin linkin Proud Mary on soultrain (1972), joten live-esitysten välillä voi tehdä vertailuja, jos haluaa.
*
Ike and Tina Turner ~ Proud Mary (1971)
05:28
Proud Mary on soultrain (Ike and Tina Turner 1972)
06:15
The phrase "Proud Mary" reminded John Fogerty of a domestic washerwoman, which is what he started writing the song about.
When he wrote the music, the first few chords reminded him of a paddle-wheel going around, and he thought of the Mississippi River. Instead of "Proud Mary" being a clean-up lady, "she" became a boat. (Thanks to Ron Foster. More from Ron at www.oldiesradioonline.com.)
Fogerty wrote the lyrics based on 3 song title ideas- "Proud Mary," "Riverboat," and "Rolling On A River."This was a hit for Ike And Tina Turner in 1971. It was a highlight of their live shows.
This was the first of 5 singles by Creedence that went to #2 on the US chart. They had the most #2 songs without ever having a #1.
Despite popular belief, John Fogerty was not writing from experience when he wrote this. Thanks to his military commitment, he hadn't ventured further east than Montana. (thanks, Brad Wind - Miami, FL)"Proud Mary" attracted 35 covers in the year 1969 alone. Over 100 have been made so far.
Fogerty carried around a notebook with titles that he thought would make good songs. "Proud Mary" was at the top of the list.The line, "Pumped a lot of pain down in New Orleans" is actually "Pumped a lot of 'Pane," as in propane. He was pumping gas.
Leonard Nimoy, who played "Mr. Spock" on Star Trek, recorded an infamous cover of this song. Near the end, he sings the chorus Elmer Fudd style - "Big wheel keep on toynin', Pwoud Mawy keep on boinin'..." It is included on a CD called Golden Throats.
John Fogerty: (about how the guitar riff came about) "I don't know where the germ started. I can kind of remember writing the chords at the beginning of the song. Believe it or not, I was playing around with the famous riff from Beethoven's Fifth Symphony. I used to tell people that the song sounds like what it's about. I thought, by the way, that the opening riff sounded just like the wheel at the back of a boat. 'Proud Mary' is not a side-wheeler, it's a stern-wheeler." (thanks, Brett - Edmonton, Canada, for above 2)
Even though Creedence Clearwater Revival was from El Cerrito (San Franciscon taajama, Berkeleyn vieressä/RR), California, many people thoght they were from New Orleans because of their sound. They helped feed the rumor by naming their second album Bayou Country.
*
The Ike and Tina Turner Show
21:18
Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show. A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show.
A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud mary", and many more21 mins... and includes the interview that was shown in the Tina movie "What's love got to do with it".
October 23, 2006
Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja!
27.10. Päivitys. Etsikää isoilla kirjaimilla merkattu CREDENCE CLEARWATER REVIVAL - LIVE I. Siitä löytyy Born on the bayou ja Green river.
26.10 Päivitys. Löysin "I heard it through the Grapevinesta" uuden ja melko laadukkaan videopätkän. Tsekatkaa siis alimpana oleva linkki, niin kauan kuin se toimii.
24.10 - Toivottavasti nämä linkit nyt toimisivat, koska juuri hakuvaivan olen halunnut lukijalta poistaa.
Vaikuttaa siltä, että osa toimii, osa ei. Myös Fantasy Records näyttää pitävän kiinni oikeuksistaan viimeiseen saakka ja kieltää niitten videoitten näytön, joihin sillä on copyright.
Aika nopeaa toimintaa. Vielä eilen illalla yhdenkään CCR-videon kohdalla ei ollut estettä.
On tässä näköjään yksi takaportti, mutta se edellyttää, että Tubeen on siirretty useampia kappaleita samaa videota, jolloin "sensuroidun" kopion voi vaihtaa toimivaan ;).
Kaikille kopioille kun ei ainakaan samanaikaisesti kyetä asettamaan estoa.
Tilanne muuttuu ajan myötä, eli olen vaihtanut jo muutaman "sammutetun" videon uuteen.
*
Non niin teinit ja ikiteinit. Setä jaksaa heilua ja on etsinyt teille Creedence-videoharvinaisuuksia. (Saattaa olla, että tulen päivittämään tätä listaa, jos löydän lisää ylläreitä.)
Kesän ja syksyn aikana You Tubeen on ilmestynyt valtavasti uusia videoita CCR:nkin nimikkeellä.
Olen aivan mykistynyt esimerkiksi Woodstock-pätkästä, josta löytyy kolme biisiä.
Oletin, etten koskaan tule näkemään vilaustakaan CCR:n Woodstock-keikasta, koska John Fogerty ei suostunut julkaisemaan siitä mitään - ei levylle eikä elokuvaan.
Johnillahan ei juurikaan ollut oikeuksia omiin biiseihinsä, mutta tässä asiassa oli. Kieltäytymisen syyt lienevät sekä henkilökohtaisia (keikka ei ollut tekniikan osalta paras mahdollinen CCR:lekään) että kaupallisia, koska Fantasy Records (Saul Zaentz) olisi joka tapauksessa netonnut näistäkin tuloista suurimman osan.
Tsekatkaapa Bootleg, niin saatte hieman ajankuvaa siitä, miten 1969 bailattiin CCR:n tyyliin siipirataslaivalla! Tätäkään en ole koskaan nähnyt.
The Night time is the right time on myös ennennäkemätöntä herkkua. John Cameron Fogertyn ääni on siinä parhaimmillaan. Ohjaaja vain tekee käsittämättömän mokan ja siirtää kameran rytmiryhmään kitarasoolon ajaksi.
(Lisää pöpinää alempana muutaman linkin yhteydessä.)
Nämä videot eivät ole oikeastaan missään järjestyksessä. Ajallisesti ne sijoittuvat melkein kaikki vuosiin 1969-70, joten kronologisuuskaan ei sen kummemmin selkiytä niiden suhdetta toisiinsa.
*
Itseironiseksi lopuksi muistutan ihan ilkeyttäni itseäni - olenhan aivan umpitollo Fogerty-friikki - ja myös muita siitä, että tsekatkaapa näistä videoista (esim Looking out my backdoor) nuoren John Fogertyn etuhampaitten välissä oleva rako (ei näy enää, on käyty hammaslääkärissä). Söpö, vai mitä? ;)...???!!!
*
Creedence Clearwater Revival - Night Time Is The Right Time (1969)
03:10
Fortunate Son (1969)
02:04
bad moon rising creedence clearwater revival (Ylläri!)
02:16
Born on the Bayou / Bad Moon Rising / I Put a Spell on You
11:27 (linkki ei toimi enää)
Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
04:53
Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
Woodstock 1969.
(Woodstockin äänentoisto on tässä vaiheessa sunnuntaiaamuyötä (kello on noin 03:00) aika lailla perseestä. Vain laulu ja kitara kuuluvat kunnolla - ajoittain eivät nekään. Aikataulusta ollaan tuntikaupalla jäljessä. Fogerty laulaa I put spell on you:n kuin täynnä vihaa, minkä vallassa hän kyllä saattoikin olla. Siitä huolimatta tai juuri sen takia tästä taisi tulla yksi parhaimpia kyseisen biisin live-versioista :).
Creedence Clearwater Revival - Bad Moon Rising/Proud Mary (1969)
05:33
Creedence Clearwater Revival - Down On The Corner (1969 - ylläri)
02:34
Creedence Clearwater Revival
Down on the corner-Ed Sullivan Show 1969
02:54
Creedence C. R.-Have you ever seen the rain?
02:36
(Alkuperäinen studioversio)
Creedence Clearwater Revival - Proud Mary (1970)
02:59
CCR Travellin' Band (1970)
02:07
(Tosi tiukka vääntö! Ja katsokaapa teinit, miten ennenvanhaan bailattiin rock-konsertissa.)
Creedence Clearwater Revival - Looking Out My Backdoor (1970)
02:22
(Huomatkaa, miten iloisilta ja hyväntuulisilta nämä veikot näyttävät - myös Tom Fogerty (se vaaleatukkainen rytmikitaristi) - vielä 1970 kesällä. Syksyllä veljesten välit kiristyivät katkeamispisteeseen. Vanhempi veli Tom ei enää suostunut nuoremman eli Johnin pompotettavaksi vaan jätti yhtyeen 1971 alussa.)
C.C.R-Commotion (1969) (Iljettävän liipattu juontaja "syö" playbackina soitetun biisin alun ja lopun.)
02:48
C.C.R-Green River (1969)
3.38
Creedence Clearwater Revival on Stage, Written by John Cameron Fogerty, From their third album "Green River" on 20/09/1969.
(Mikähän kavereita naurattaa? Rumpali Doug Cliffordin pokka ei meinaa pitää millään. Tom Fogerty kai tekee kiusaa ilmeillään ja tuijotuksellaan?
Lopuksi saavat kultalevyn Green River albumista. Kuunnekaa myös, mitä juontaja kysyy Johnilta annettuaan hänelle kultalevyn. "Kohtalokas" kysymys. Bändihän "haaksirikkoutui" 1971 alussa ja "upposi" 1972. Ei tainnut John syksyllä 1969 edes pahimmissa unissaan aavistella tällaista tapahtuvaksi).
C.C.R-Bootleg (1969)
03:02
a great song performed by Creedence Clearwater Revival, written by John Cameron Fogerty, from their second album "Bayou Country" on 1969
(Bailausta siipirataslaivalla. Kyseessä ei tällä kertaa ole Riverboat Queen Proud Mary vaan Princess.)
Creedence Clearwater Revival- Midnight Special (1970)
03:29
CREDENCE CLEARWATER REVIVAL -LIVE- (I) (1970)
07:51
(Sisältää 29 minuutin konserttivideosta aloitusbiisit Born on the Bayou ja Green River. Tämä on aidointa ja alkuperäisintä CCR:ää ihan oikeasti livenä - ei siis playbackinä.)
C.C.R-I Put a Spell on You (1968) (Alkuperäinen studioversio)
04:26
Someday Never Comes (1972)
04:01
(John Fogertyn eräs omakohtaisimmista ja sydäntäraastavimmista lauluista. Trio CCR:n (Mardi Gras) ylivoimaisesti paras kappale Sweet Hitchikerin ohella, vaikkei John tätä koskaan keikoillaan esitäkään. Video sisältää yllärin.)
Creedence - I Heard It Through The Grapevine (1970)
02:31
( Harvinainen pätkä 11:sta minuuttisesta kappaleesta, joka saattaa olla CCR:n paras levytys ever. Silkkaa mannaa! Miten hyvin kundeilla svengaakaan yhteissoitto. Tässä on iloa.
Koettakaa olla välittämättä nauhakohinasta.
Tää taitaa olla playback, vaikka jätkät kyllä soittaakin ihan oikeasti.)
26.10 Päivitys. Löysin "I heard it through the Grapevinesta" uuden ja melko laadukkaan videopätkän. Tsekatkaa siis alimpana oleva linkki, niin kauan kuin se toimii.
24.10 - Toivottavasti nämä linkit nyt toimisivat, koska juuri hakuvaivan olen halunnut lukijalta poistaa.
Vaikuttaa siltä, että osa toimii, osa ei. Myös Fantasy Records näyttää pitävän kiinni oikeuksistaan viimeiseen saakka ja kieltää niitten videoitten näytön, joihin sillä on copyright.
Aika nopeaa toimintaa. Vielä eilen illalla yhdenkään CCR-videon kohdalla ei ollut estettä.
On tässä näköjään yksi takaportti, mutta se edellyttää, että Tubeen on siirretty useampia kappaleita samaa videota, jolloin "sensuroidun" kopion voi vaihtaa toimivaan ;).
Kaikille kopioille kun ei ainakaan samanaikaisesti kyetä asettamaan estoa.
Tilanne muuttuu ajan myötä, eli olen vaihtanut jo muutaman "sammutetun" videon uuteen.
*
Non niin teinit ja ikiteinit. Setä jaksaa heilua ja on etsinyt teille Creedence-videoharvinaisuuksia. (Saattaa olla, että tulen päivittämään tätä listaa, jos löydän lisää ylläreitä.)
Kesän ja syksyn aikana You Tubeen on ilmestynyt valtavasti uusia videoita CCR:nkin nimikkeellä.
Olen aivan mykistynyt esimerkiksi Woodstock-pätkästä, josta löytyy kolme biisiä.
Oletin, etten koskaan tule näkemään vilaustakaan CCR:n Woodstock-keikasta, koska John Fogerty ei suostunut julkaisemaan siitä mitään - ei levylle eikä elokuvaan.
Johnillahan ei juurikaan ollut oikeuksia omiin biiseihinsä, mutta tässä asiassa oli. Kieltäytymisen syyt lienevät sekä henkilökohtaisia (keikka ei ollut tekniikan osalta paras mahdollinen CCR:lekään) että kaupallisia, koska Fantasy Records (Saul Zaentz) olisi joka tapauksessa netonnut näistäkin tuloista suurimman osan.
Tsekatkaapa Bootleg, niin saatte hieman ajankuvaa siitä, miten 1969 bailattiin CCR:n tyyliin siipirataslaivalla! Tätäkään en ole koskaan nähnyt.
The Night time is the right time on myös ennennäkemätöntä herkkua. John Cameron Fogertyn ääni on siinä parhaimmillaan. Ohjaaja vain tekee käsittämättömän mokan ja siirtää kameran rytmiryhmään kitarasoolon ajaksi.
(Lisää pöpinää alempana muutaman linkin yhteydessä.)
Nämä videot eivät ole oikeastaan missään järjestyksessä. Ajallisesti ne sijoittuvat melkein kaikki vuosiin 1969-70, joten kronologisuuskaan ei sen kummemmin selkiytä niiden suhdetta toisiinsa.
*
Itseironiseksi lopuksi muistutan ihan ilkeyttäni itseäni - olenhan aivan umpitollo Fogerty-friikki - ja myös muita siitä, että tsekatkaapa näistä videoista (esim Looking out my backdoor) nuoren John Fogertyn etuhampaitten välissä oleva rako (ei näy enää, on käyty hammaslääkärissä). Söpö, vai mitä? ;)...???!!!
*
Creedence Clearwater Revival - Night Time Is The Right Time (1969)
03:10
Fortunate Son (1969)
02:04
bad moon rising creedence clearwater revival (Ylläri!)
02:16
Born on the Bayou / Bad Moon Rising / I Put a Spell on You
11:27 (linkki ei toimi enää)
Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
04:53
Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
Woodstock 1969.
(Woodstockin äänentoisto on tässä vaiheessa sunnuntaiaamuyötä (kello on noin 03:00) aika lailla perseestä. Vain laulu ja kitara kuuluvat kunnolla - ajoittain eivät nekään. Aikataulusta ollaan tuntikaupalla jäljessä. Fogerty laulaa I put spell on you:n kuin täynnä vihaa, minkä vallassa hän kyllä saattoikin olla. Siitä huolimatta tai juuri sen takia tästä taisi tulla yksi parhaimpia kyseisen biisin live-versioista :).
Creedence Clearwater Revival - Bad Moon Rising/Proud Mary (1969)
05:33
Creedence Clearwater Revival - Down On The Corner (1969 - ylläri)
02:34
Creedence Clearwater Revival
Down on the corner-Ed Sullivan Show 1969
02:54
Creedence C. R.-Have you ever seen the rain?
02:36
(Alkuperäinen studioversio)
Creedence Clearwater Revival - Proud Mary (1970)
02:59
CCR Travellin' Band (1970)
02:07
(Tosi tiukka vääntö! Ja katsokaapa teinit, miten ennenvanhaan bailattiin rock-konsertissa.)
Creedence Clearwater Revival - Looking Out My Backdoor (1970)
02:22
(Huomatkaa, miten iloisilta ja hyväntuulisilta nämä veikot näyttävät - myös Tom Fogerty (se vaaleatukkainen rytmikitaristi) - vielä 1970 kesällä. Syksyllä veljesten välit kiristyivät katkeamispisteeseen. Vanhempi veli Tom ei enää suostunut nuoremman eli Johnin pompotettavaksi vaan jätti yhtyeen 1971 alussa.)
C.C.R-Commotion (1969) (Iljettävän liipattu juontaja "syö" playbackina soitetun biisin alun ja lopun.)
02:48
C.C.R-Green River (1969)
3.38
Creedence Clearwater Revival on Stage, Written by John Cameron Fogerty, From their third album "Green River" on 20/09/1969.
(Mikähän kavereita naurattaa? Rumpali Doug Cliffordin pokka ei meinaa pitää millään. Tom Fogerty kai tekee kiusaa ilmeillään ja tuijotuksellaan?
Lopuksi saavat kultalevyn Green River albumista. Kuunnekaa myös, mitä juontaja kysyy Johnilta annettuaan hänelle kultalevyn. "Kohtalokas" kysymys. Bändihän "haaksirikkoutui" 1971 alussa ja "upposi" 1972. Ei tainnut John syksyllä 1969 edes pahimmissa unissaan aavistella tällaista tapahtuvaksi).
C.C.R-Bootleg (1969)
03:02
a great song performed by Creedence Clearwater Revival, written by John Cameron Fogerty, from their second album "Bayou Country" on 1969
(Bailausta siipirataslaivalla. Kyseessä ei tällä kertaa ole Riverboat Queen Proud Mary vaan Princess.)
Creedence Clearwater Revival- Midnight Special (1970)
03:29
CREDENCE CLEARWATER REVIVAL -LIVE- (I) (1970)
07:51
(Sisältää 29 minuutin konserttivideosta aloitusbiisit Born on the Bayou ja Green River. Tämä on aidointa ja alkuperäisintä CCR:ää ihan oikeasti livenä - ei siis playbackinä.)
C.C.R-I Put a Spell on You (1968) (Alkuperäinen studioversio)
04:26
Someday Never Comes (1972)
04:01
(John Fogertyn eräs omakohtaisimmista ja sydäntäraastavimmista lauluista. Trio CCR:n (Mardi Gras) ylivoimaisesti paras kappale Sweet Hitchikerin ohella, vaikkei John tätä koskaan keikoillaan esitäkään. Video sisältää yllärin.)
Creedence - I Heard It Through The Grapevine (1970)
02:31
( Harvinainen pätkä 11:sta minuuttisesta kappaleesta, joka saattaa olla CCR:n paras levytys ever. Silkkaa mannaa! Miten hyvin kundeilla svengaakaan yhteissoitto. Tässä on iloa.
Koettakaa olla välittämättä nauhakohinasta.
Tää taitaa olla playback, vaikka jätkät kyllä soittaakin ihan oikeasti.)
Deep Purple - Child in Time, live at BBC 1970
Tässä eräs Deep Purple-yhtyeen suurimmista suosikeistani, joita on toki monia, mutta lienemmekö jo kyllästymiseen asti kuulleet Smoke on the Wateria, joten nyt on syytä esittää jotain muuta.
Child in Time edustaa (ainakin 50%:sti) Purplen tuotannon hitaampaa ja herkempää materiaalia - ei kuitenkaan vähemmän dramaattista - päinvastoin!
Biisin keskivaiheilla bändi improvisoi yhtäkkisesti erittäin nopeatempoisen rock-osion, ja lopetus on sitten eräänlainen soittimien ja Ian Gillanin kerrassaan loistavien ylä-äänien kaaokseen päättyvä amok.
Kyseessä on Purplen monista kokoonpanoista se kaikkein tunnetuin, jonka ensimmäinen periodi sijoittuu vuosiin 1969-1973. Tällöin tehtiin myös bändin kaikkein tunnetuimmat hitit.
Linkin biisi löytyy 1970 ilmestyneeltä albumilta In Rock. Muistettakoon, että bandin kosketinsoittaja Jon Lord oli 1969 säveltänyt teoksen Concerto for Group and Orchestra, joka myös levytettiin ja filmattiin. Eli kyseessä ei ole ihan tavanomainen "vanhan liiton" hevibändi.
Paljon muutakin juttua tästä 1968 perustetusta vanhan hevin dinosauruksesta löytyy, mutta lukekaa itse suomen- ja englanninkielisistä wikipedioista.
Deep Purple - Child In Time
Deep Purple
Child in Time edustaa (ainakin 50%:sti) Purplen tuotannon hitaampaa ja herkempää materiaalia - ei kuitenkaan vähemmän dramaattista - päinvastoin!
Biisin keskivaiheilla bändi improvisoi yhtäkkisesti erittäin nopeatempoisen rock-osion, ja lopetus on sitten eräänlainen soittimien ja Ian Gillanin kerrassaan loistavien ylä-äänien kaaokseen päättyvä amok.
Kyseessä on Purplen monista kokoonpanoista se kaikkein tunnetuin, jonka ensimmäinen periodi sijoittuu vuosiin 1969-1973. Tällöin tehtiin myös bändin kaikkein tunnetuimmat hitit.
Linkin biisi löytyy 1970 ilmestyneeltä albumilta In Rock. Muistettakoon, että bandin kosketinsoittaja Jon Lord oli 1969 säveltänyt teoksen Concerto for Group and Orchestra, joka myös levytettiin ja filmattiin. Eli kyseessä ei ole ihan tavanomainen "vanhan liiton" hevibändi.
Paljon muutakin juttua tästä 1968 perustetusta vanhan hevin dinosauruksesta löytyy, mutta lukekaa itse suomen- ja englanninkielisistä wikipedioista.
Deep Purple - Child In Time
Deep Purple
October 22, 2006
John Fogerty live at You Tube
(Täydennystä klo: 11.30)
Kuten perinteiseen "kaavaan" kuuluu, Nietzschen jälkeen esitellään Fogertya. YouTube:sta löytyy nykyään aivan uskomaton määrä musavideoita - sekä huonolaatuisia että hyviä, kuten - hyvistä puheenollen - nämä valitut Fogertyn neljä biisiä.
Aion esitellä jatkossa muitakin kuin Fogertya, jottei musiikkimakuani pidettäisi aivan yksipuolisena. Sitä se ei mielestäni ole.
Kiinnittäkää huomiota seuraavissa videoissa kahteen asiaan. Ensinnäkin - Fogertyn ääneen, joka vielä 60:nä on uskomattoman hieno (Have you ever seen the rain?).
Toinen asia on Fogertyn kitaransoitto, joka tulee esiin 1997 live-esityksissä.
Kuka rockin kitaristeista osaa käyttää niin tyylikkäästi Rickenbacker-feedbackia kuin J.C biisissä I put Spell on you? Kysyn vaan. Kyseessä ei nimittäin ole helppo kikka.
(I put Spell on you oli/on Creedence Clearwater Revival- yhtyeen ensimmäisen LP:n ensimmäinen kappale.)
*
Mutta mikä tärkeintä: John Fogerty svengaa aivan hillittömästi (Blueboy, The Midnight Special).
The Midnight Special on myös yhteiskunnallinen kannanotto, joka viittaa Johnin arvostukseen blues-kulttuuria kohtaan.
Johnin alkoholisti-isä jätti perheensä (viisi poikaa!), kun tämä (3/5:stä) oli kahdeksan-vuotias.
Ei ihme, että kyseinen Willy and the Poor Boys- albumille päätynyt (Midnight Special) biisi heijastelee tuntoja, joita San Franciscolainen (Berkeley), tavallaan isättömäksi jäänyt, poika fantasioi omalle kohdalleen musiikillisesti niin suuresti arvostamassaan Louisianassa ja New Orleansissa.
*
John Fogerty - I put A Spell On You
05:02
Album : premonition (4/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997
John Fogerty - Blueboy
04:12
Album : premonition (17/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997
The Midnight Special - John Fogerty
04:19
John Fogerty performing Leadbelly's Midnight Special at Radio City Music Hall from the film Lightning In A Bottle (2004)
John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live
02:36
John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live at the Wiltern Theatre in Los Angeles in September, 2005. From "The Long Road Home - In Concert" DVD released in June, 2006
*
www.nrk.no/musikk/4568184.html.
Kuten perinteiseen "kaavaan" kuuluu, Nietzschen jälkeen esitellään Fogertya. YouTube:sta löytyy nykyään aivan uskomaton määrä musavideoita - sekä huonolaatuisia että hyviä, kuten - hyvistä puheenollen - nämä valitut Fogertyn neljä biisiä.
Aion esitellä jatkossa muitakin kuin Fogertya, jottei musiikkimakuani pidettäisi aivan yksipuolisena. Sitä se ei mielestäni ole.
Kiinnittäkää huomiota seuraavissa videoissa kahteen asiaan. Ensinnäkin - Fogertyn ääneen, joka vielä 60:nä on uskomattoman hieno (Have you ever seen the rain?).
Toinen asia on Fogertyn kitaransoitto, joka tulee esiin 1997 live-esityksissä.
Kuka rockin kitaristeista osaa käyttää niin tyylikkäästi Rickenbacker-feedbackia kuin J.C biisissä I put Spell on you? Kysyn vaan. Kyseessä ei nimittäin ole helppo kikka.
(I put Spell on you oli/on Creedence Clearwater Revival- yhtyeen ensimmäisen LP:n ensimmäinen kappale.)
*
Mutta mikä tärkeintä: John Fogerty svengaa aivan hillittömästi (Blueboy, The Midnight Special).
The Midnight Special on myös yhteiskunnallinen kannanotto, joka viittaa Johnin arvostukseen blues-kulttuuria kohtaan.
Johnin alkoholisti-isä jätti perheensä (viisi poikaa!), kun tämä (3/5:stä) oli kahdeksan-vuotias.
Ei ihme, että kyseinen Willy and the Poor Boys- albumille päätynyt (Midnight Special) biisi heijastelee tuntoja, joita San Franciscolainen (Berkeley), tavallaan isättömäksi jäänyt, poika fantasioi omalle kohdalleen musiikillisesti niin suuresti arvostamassaan Louisianassa ja New Orleansissa.
*
John Fogerty - I put A Spell On You
05:02
Album : premonition (4/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997
John Fogerty - Blueboy
04:12
Album : premonition (17/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997
The Midnight Special - John Fogerty
04:19
John Fogerty performing Leadbelly's Midnight Special at Radio City Music Hall from the film Lightning In A Bottle (2004)
John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live
02:36
John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live at the Wiltern Theatre in Los Angeles in September, 2005. From "The Long Road Home - In Concert" DVD released in June, 2006
*
www.nrk.no/musikk/4568184.html.
October 20, 2006
Kuka saa "pelata" ilman sääntöjä?
Kirjoitettu alunperin kommentiksi tähän: Rakel Liekki: Seksiä vai syntiä.
*
Kirjoitan pitkästi, koska sanottavaani ei voi ilmaista tarpeeksi selventävästi vain muutaman lauseen yleisluontoisilla tiivistyksillä, eikä nyt ole "musta tuntuu" sloganien paikka. Seksi on vakava asia ;).
Huomasin saatuani tämän tekstin valmiiksi, että Pirkko Brusilaa oli näillä palstoilla haastateltu sitoutumiskammosta. Kirjoitan lähes samasta asiasta, mutta kuitenkin niin kovin eri näkökulmasta.
*
"Voisiko kuitenkin olla niin, että seksi on vain seksiä eikä syntiä?" ja "Kun kaikki seksiin osallistuvat nauttivat, ei pelisääntöjä ole."
Pitää paikkansa, mutta vain sellaisten ihmisten kesken, joilla on tietty, yhteinen käsitys seksistä ja seksuaalisuudesta.
Synti on aika käyttökelvoton termi seksin suhteen, vaikka ymmärrän kyllä siihen liittyviä emotionaalisia latauksia.
Niistä en kuitenkaan tässä yhteydessä jaarittele, koska sinun asenteesi seksuaalisuuteen on periaatteessa "viaton" (sinulla ei siis ole kokemusta synnistä ;), eli et ole maailmakatsomuksellisten ennakkoluulojen uhri tai edes uhmaaja näissä asioissa ? Viattomat kun eivät edes uhmaa - he vain ovat, mitä ovat.
Tuo tietty yhteinen käsitys, johon viittaan, sisältää ajatuksen ja ikäänkuin sopimuksen siitä, että seksi on nimenomaan nautinnon hakemista jopa siinä määrin, että sitä voi pelkistetysti pitää itsetyydytyksenä, jossa toista ihmistä käytetään masturboinnin välineenä.
Tällainen käsitys irrottaa ihmissuhteet ja seksin totaalisti toisistaan.
Erottelusta pitäisi seurata, että seksi ei herätä mitään syviä kiintymyksen tai mustasukkaisuuden tunteita vaan on pelkkää vaistomaista kiimaa, jota eläimet tuntevat parittelun yhteydessä.
En kuitenkaan kiellä, etteikö seksiä biologisen vietin purkamisena voisi pitää myös ihmisen kohdalla lähes ei-tahdonvaraisena eli pakonomaisena pyrkimyksenä laukeamiseen. Alkoi "panettaa/naitattaa" kuvaa seksuaalisen paineen persoonatonta ja eläimellistä voimaa varsin hyvin.
Nuori Saarikoski muistaakseni kirjoitti haluavansa elää maailmassa, joka on "yhtä eläintä". Onko sinunkin maailmasi Rakel juuri sellainen - "yhtä eläintä"?
Hieman tosin hymyillyttää, kun sultakin saattaa "lipsahtaa" hellyttäviä termejä ihmissuhteisiin liittyen. Eiväthän ne kuulu sellaiseen seksuaaliseen vapautuneisuuteen, jota sinä edustat - vai?
Olen omassa blogissani kertonut eräästä minua hieman vanhemmasta Lyyli Leväperästä, johon hullussa nuoruudessani törmäsin. Nainen oli paitsi seksuaaliterapeutti ja psykologi myös nymfomaani, jolla ei totisesti ollut mitään pelisääntöjä seksin suhteen. Hän kun tosiaan ajatteli, että "kaikki nauttivat", ja että hän itse voi aivan vapaasti naida kenen kanssa huvittaa ilman, että partnerit siitä mitenkään loukkaantuvat - ja jos loukkaantuvat, he ovat jotenkin seksuaalisesti estyneitä..?!
Minäkin nautin hänen peräti runsaasta ja avomielisestä seksualisuudestaan, mutten hänen pelisäännöttömyydestään. Kun tajusin, että kyseessä ei ole ihmissuhde vaan pelkkä seksisuhde, häivyin kuvioista hyvin nopeasti.
Ja niin luultavasti tekivät monet muutkin hänen kanssaan muhinoineet miehet - myös aviomies.
Huomautan, että kyseessä ei ollut huora tai prostituoitu, vaan ihan vain seksinhimoinen naaras, jolle näissä asioissa ei ollut mitään estoja.
Minun "virheeni ja heikkouteni" oli se, että ihastuin häneen (rakastua en "ehtinyt"), minkä jälkeen aloin kokea mustasukkaisuutta ja ihmettelin, mikä ihme voi olla minun roolini hänen elämässään. Asuimme sentään yhdessä muutaman kuukauden.
Tällä esimerkillä tahdon problematisoida tuon väitteesi: jos kaikki nauttivat, mitään pelisääntöjä ei ole. Kyllä se analyyttisesti pätee edelleenkin, ja käytännössä esim. sovittuihin parinvaihtoihin ja ryhmäseksiin, mutta vain niihin.
Ongelmalliseksi se muuttuu heti, kun ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa ja tuon kiintymyksen myötä kokea myös mustasukkaisuutta eli vaatia toiselta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Mutta yhtä lailla Saarikosken kuin esimerkkini Lyyli Leväperän, jotka nuorempana elivät ikäänkuin maailma todella olisi yhtä eläintä (Saarikoski petti kolmea ensimmäistä vaimoaan, minkä ehti), oli lopulta mahdoton toimia täysin pelisäännöttömästi, koska kaikki partnerit eivät sellaista anarkiaa voineet hyväksyä.
Edelleen väitän, että vaikka ei ole mahdotonta elää koko elämäänsä etsien partnereita, jotka haluavat vain nauttia mutteivät sitotua, mikä kuitenkin on tällaisen elämäntavan ehdoton edellytys, niin varmasti se on lopulta aika yksinäistä elämää.
En sano tätä siksi, että yksinäisyys olisi pelkästään paha asia. Sitä vain on niin monenlaista, ja siihen päätyy sekä tahtoen että tahtomattaan. Yksinäisyydestä voi nauttia - tiedän sen, mutta tiedän myös kokemuksesta, että se voi kalvaa sielua kuin kadotuksen tyhjyys.
Kyse ei ole siitä, että pitäisi saada seksipartneri ja äkkiä - ne asiat kyllä hoituvat ilmankin, vaan siitä, että sisimmässään ihminen kaipaa jotain, jota rakastaa - ehkä jotain jota on jo rakastanut paljon, mutta josta on ajautunut erilleen.
Kysymys on toki erotiikasta, mutta ennemminkin yhteenkuuluvuuden kuin yksinomaan seksuaalisen purkautumisen tarpeesta.
Avoimeksi kun taas olen heittäytynyt, on otettava huomioon, että tätä kirjoittaa yli 50:nen äijä, jolla ei enää ole 25 vuotiaan innostusta eikä myöskään tämän naiviutta seksuaalisen nautinnon autuaaksitekevyyden suhteen. Seksi lupaa onnea, mutta on virhe luulla nautintoa onneksi.
Tavallaan seksi valehtelee ihmiselle päin naamaa, koska sen pakottavuutta on niin kovin vaikea vastustaa - lankeamme ansaan, jos luulemme rakastavamme, kun nautimme seksuaalisesti toisesta. Ei, ei se niin ole. Rakkaus tulee, jos on tullakseen, eikä seksillä ole silloin kuin eräs - toki tärkeä - rooli siinä prosessissa.
Saatamme saada elämässämme lukemattomia orgasmeja, saatamme ihastua kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta voi olla, että rakastumme vain yhden ainoan kerran.
*
Loppuun provosoinniksi tarkoitettu epätieteellinen ja kärjistetty yhteenveto. Ihminen, joka elää etsien kaltaisiaan - "pelisäännöttömiä", joiden kanssa "nauttia", on tunneköyhä, itseensä käpertynyt narsisti, joka ei kykene solmimaan seksisuhdetta kiinteämpää kontaktia toiseen ihmiseen.
Sen vuoksi kuulostaa vähintäinkin paradoksaaliselta ja ironiselta, että hän julistaa seksuaalisen vapauden olevan tyydyttävintä elämää. Hänhän on pelisäännöttömyydessään astunut ulos niistä ihmissuhteisiin liittyvistä sopimuksista, joiden perustalle keskinäinen kiintymys voi rakentua.
*
Kirjoitan pitkästi, koska sanottavaani ei voi ilmaista tarpeeksi selventävästi vain muutaman lauseen yleisluontoisilla tiivistyksillä, eikä nyt ole "musta tuntuu" sloganien paikka. Seksi on vakava asia ;).
Huomasin saatuani tämän tekstin valmiiksi, että Pirkko Brusilaa oli näillä palstoilla haastateltu sitoutumiskammosta. Kirjoitan lähes samasta asiasta, mutta kuitenkin niin kovin eri näkökulmasta.
*
"Voisiko kuitenkin olla niin, että seksi on vain seksiä eikä syntiä?" ja "Kun kaikki seksiin osallistuvat nauttivat, ei pelisääntöjä ole."
Pitää paikkansa, mutta vain sellaisten ihmisten kesken, joilla on tietty, yhteinen käsitys seksistä ja seksuaalisuudesta.
Synti on aika käyttökelvoton termi seksin suhteen, vaikka ymmärrän kyllä siihen liittyviä emotionaalisia latauksia.
Niistä en kuitenkaan tässä yhteydessä jaarittele, koska sinun asenteesi seksuaalisuuteen on periaatteessa "viaton" (sinulla ei siis ole kokemusta synnistä ;), eli et ole maailmakatsomuksellisten ennakkoluulojen uhri tai edes uhmaaja näissä asioissa ? Viattomat kun eivät edes uhmaa - he vain ovat, mitä ovat.
Tuo tietty yhteinen käsitys, johon viittaan, sisältää ajatuksen ja ikäänkuin sopimuksen siitä, että seksi on nimenomaan nautinnon hakemista jopa siinä määrin, että sitä voi pelkistetysti pitää itsetyydytyksenä, jossa toista ihmistä käytetään masturboinnin välineenä.
Tällainen käsitys irrottaa ihmissuhteet ja seksin totaalisti toisistaan.
Erottelusta pitäisi seurata, että seksi ei herätä mitään syviä kiintymyksen tai mustasukkaisuuden tunteita vaan on pelkkää vaistomaista kiimaa, jota eläimet tuntevat parittelun yhteydessä.
En kuitenkaan kiellä, etteikö seksiä biologisen vietin purkamisena voisi pitää myös ihmisen kohdalla lähes ei-tahdonvaraisena eli pakonomaisena pyrkimyksenä laukeamiseen. Alkoi "panettaa/naitattaa" kuvaa seksuaalisen paineen persoonatonta ja eläimellistä voimaa varsin hyvin.
Nuori Saarikoski muistaakseni kirjoitti haluavansa elää maailmassa, joka on "yhtä eläintä". Onko sinunkin maailmasi Rakel juuri sellainen - "yhtä eläintä"?
Hieman tosin hymyillyttää, kun sultakin saattaa "lipsahtaa" hellyttäviä termejä ihmissuhteisiin liittyen. Eiväthän ne kuulu sellaiseen seksuaaliseen vapautuneisuuteen, jota sinä edustat - vai?
Olen omassa blogissani kertonut eräästä minua hieman vanhemmasta Lyyli Leväperästä, johon hullussa nuoruudessani törmäsin. Nainen oli paitsi seksuaaliterapeutti ja psykologi myös nymfomaani, jolla ei totisesti ollut mitään pelisääntöjä seksin suhteen. Hän kun tosiaan ajatteli, että "kaikki nauttivat", ja että hän itse voi aivan vapaasti naida kenen kanssa huvittaa ilman, että partnerit siitä mitenkään loukkaantuvat - ja jos loukkaantuvat, he ovat jotenkin seksuaalisesti estyneitä..?!
Minäkin nautin hänen peräti runsaasta ja avomielisestä seksualisuudestaan, mutten hänen pelisäännöttömyydestään. Kun tajusin, että kyseessä ei ole ihmissuhde vaan pelkkä seksisuhde, häivyin kuvioista hyvin nopeasti.
Ja niin luultavasti tekivät monet muutkin hänen kanssaan muhinoineet miehet - myös aviomies.
Huomautan, että kyseessä ei ollut huora tai prostituoitu, vaan ihan vain seksinhimoinen naaras, jolle näissä asioissa ei ollut mitään estoja.
Minun "virheeni ja heikkouteni" oli se, että ihastuin häneen (rakastua en "ehtinyt"), minkä jälkeen aloin kokea mustasukkaisuutta ja ihmettelin, mikä ihme voi olla minun roolini hänen elämässään. Asuimme sentään yhdessä muutaman kuukauden.
Tällä esimerkillä tahdon problematisoida tuon väitteesi: jos kaikki nauttivat, mitään pelisääntöjä ei ole. Kyllä se analyyttisesti pätee edelleenkin, ja käytännössä esim. sovittuihin parinvaihtoihin ja ryhmäseksiin, mutta vain niihin.
Ongelmalliseksi se muuttuu heti, kun ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa ja tuon kiintymyksen myötä kokea myös mustasukkaisuutta eli vaatia toiselta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Mutta yhtä lailla Saarikosken kuin esimerkkini Lyyli Leväperän, jotka nuorempana elivät ikäänkuin maailma todella olisi yhtä eläintä (Saarikoski petti kolmea ensimmäistä vaimoaan, minkä ehti), oli lopulta mahdoton toimia täysin pelisäännöttömästi, koska kaikki partnerit eivät sellaista anarkiaa voineet hyväksyä.
Edelleen väitän, että vaikka ei ole mahdotonta elää koko elämäänsä etsien partnereita, jotka haluavat vain nauttia mutteivät sitotua, mikä kuitenkin on tällaisen elämäntavan ehdoton edellytys, niin varmasti se on lopulta aika yksinäistä elämää.
En sano tätä siksi, että yksinäisyys olisi pelkästään paha asia. Sitä vain on niin monenlaista, ja siihen päätyy sekä tahtoen että tahtomattaan. Yksinäisyydestä voi nauttia - tiedän sen, mutta tiedän myös kokemuksesta, että se voi kalvaa sielua kuin kadotuksen tyhjyys.
Kyse ei ole siitä, että pitäisi saada seksipartneri ja äkkiä - ne asiat kyllä hoituvat ilmankin, vaan siitä, että sisimmässään ihminen kaipaa jotain, jota rakastaa - ehkä jotain jota on jo rakastanut paljon, mutta josta on ajautunut erilleen.
Kysymys on toki erotiikasta, mutta ennemminkin yhteenkuuluvuuden kuin yksinomaan seksuaalisen purkautumisen tarpeesta.
Avoimeksi kun taas olen heittäytynyt, on otettava huomioon, että tätä kirjoittaa yli 50:nen äijä, jolla ei enää ole 25 vuotiaan innostusta eikä myöskään tämän naiviutta seksuaalisen nautinnon autuaaksitekevyyden suhteen. Seksi lupaa onnea, mutta on virhe luulla nautintoa onneksi.
Tavallaan seksi valehtelee ihmiselle päin naamaa, koska sen pakottavuutta on niin kovin vaikea vastustaa - lankeamme ansaan, jos luulemme rakastavamme, kun nautimme seksuaalisesti toisesta. Ei, ei se niin ole. Rakkaus tulee, jos on tullakseen, eikä seksillä ole silloin kuin eräs - toki tärkeä - rooli siinä prosessissa.
Saatamme saada elämässämme lukemattomia orgasmeja, saatamme ihastua kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta voi olla, että rakastumme vain yhden ainoan kerran.
*
Loppuun provosoinniksi tarkoitettu epätieteellinen ja kärjistetty yhteenveto. Ihminen, joka elää etsien kaltaisiaan - "pelisäännöttömiä", joiden kanssa "nauttia", on tunneköyhä, itseensä käpertynyt narsisti, joka ei kykene solmimaan seksisuhdetta kiinteämpää kontaktia toiseen ihmiseen.
Sen vuoksi kuulostaa vähintäinkin paradoksaaliselta ja ironiselta, että hän julistaa seksuaalisen vapauden olevan tyydyttävintä elämää. Hänhän on pelisäännöttömyydessään astunut ulos niistä ihmissuhteisiin liittyvistä sopimuksista, joiden perustalle keskinäinen kiintymys voi rakentua.
Subscribe to:
Posts (Atom)