Vallankumous on pätevää psykoterapiaa niin kauan, kun se ei toteudu/rr.
*
[Kielimafia korjaa, viilaa ja rauhoittaa - klo: 12.35]
Ranskan poliittis-historiallinen matka ja tie oli toinen kuin Englannin/USA:n, eikä mannermaisen ja angloamerikkalaisen [edustuksellisen] demokratian kehitystä ylipäätään voi pitää täysin yhteismitallisena ja siten suoraan vertailukelpoisena keskenään. 'Ne syntyivät eri aikoihin ja vastauksina hieman erilaisiin kysymyksiin.'
Mitä ranskalaisten kansalliseen mentaliteettiin tulee, niin ehkä he eivät koskaan ole olleet hengeltään kovin yhteistyökykyisiä liberaaleja vaan pikemminkin räikeä ja kovääninen tilkkutäkki [pitää tietysti kysyä, mitä poliittisella yhteistyöllä kulloinkin tarkoitetaan: mitä se on virallisesti ja mitä se julkisena toimintana kätkee]. - Olennaista vallankumouksen syntymisessä on kuitenkin muistaa Ranskan poliittinen tilanne 1600- ja 1700-luvuilla.
Englannissa edettiin vähitellen ja maltillisesti kuninkaan [hallitsijan/suvereenin] ja alamaisten välisten suhteitten kehityksessä. Hallitsijan asemaa ei siellä [eikä USA:ssa] koskaan kyseenalaistettu kuten Ranskassa vaan se pyrittiin ja onnistuttiin ajan mittaan saamaan siedettävästi parlamentaarisen kontrollin piiriin [alkaen Magna Cartasta ja habeas corpuksesta].
Ranskassa alamaisten oli 1600- ja vielä 1700-luvullakin lähes mahdotonta neuvotella ja sovitella brittiläiseen tyyliin poliittisesti yksinvaltaisen kuninkaan päätösvallasta.
[Vallankumous vapautti keskustelun politiikasta mutta ei oikeuttanut sananvapuden arvoa demokraattisen kontrollin lähtökohtana vaan legitimoi sen kulloinkin valtaa pitävän eli päättävän ja toimeenpanevan poliittisen elimen (etenkin jakobiinit) ehdoilla, mikä merkitsi tiettyjen piirien sananvapauden mitätöimistä ja lopulta diktatoorista kumoamista].
Ranska oli käytännössä feodaalinen valtio [säätyjen ja ammattikuntien oikeudet oli määritelty äärimmäisen jäykästi ja epäoikeudenmukaisesti ylhäältä alas}vallankumoukseen saakka, kun taas Englannissa etenkin maalaisaatelisto (gentry) muodosti olennaisesti tärkeän välittäjäluokan, jonka poliittisen tahdon tinkimättömyys mahdollisti edustuksellisen demokratian syntymisen instituutiona.
[Toisaalta juuri Englannissa aatelisarvo ja omaisuuden määrä säännöstelivät pitkään 1900-luvulle asti eri sosiaaliryhmien demokraattisten oikeuksien määrää, mikä ominaispiirre on rasistinen jäänne anglosaksisessa kulttuurissa. Samanlainen jäänne säilyi vielä pitempään USA:ssa mustiin kohdistuvana rotusortona, jota mitkään lakimuutoksetkaan eivät kyenneet estämään ja muuttamaan ennnenkuin musta väestö itse [Ranskan vallankumouksellisten tapaan - sic] alkoi jopa väkivaltaisesti korostaa ja puolustaa omaa identiteettiään.
Niinpä sitten Ranskassa päädyttiin poliittiseen räjähdykseen ja kaaokseen, jossa eri intressiryhmät eivät kyenneet toimimaan poliittisesti kestävällä tavalla minkään tietyn hallintoauktoriteetin alaisuudessa vaan päitä alkoi pudota. Lopulta jakobiinien kanssa veljeillyt organisaationero Napoleon kaappasi vallan sekavassa eli otollisessa tilanteessa ajaen nationalistisessa ja narsistisessa suuruudenhulluudessaan vallankumoukseen väsyneen Ranskan vielä suurempaan katastrofiin kuin, minkä jakobiini-terrorin vuodet olivat aikaansaaneet..
Voidaankin sanoa, että vasta Wienin kongressin jälkeen Ranskan kivulias kehitys kohti edustuksellista demokratiaa pääsi käytännössä alkamaan - tosin kompastellen edelleen.
[Historioitsijat usein esittävät restauraation [Ranska 1815-1830] Englannin ja USA:n tapahtumien toisintona, joskin esim. Frank Ankersmithin mielestä nämä kertomukset kätkevät manner-Euroopan poliittiset uudistukset - niiden poliittis-historiallisten lähtökohtien ongelmallisuuden ja monimutkaisuuden.]
Vallankumous ja Napoleon olivat ikäänkuin lakaisseet pöydän puhtaaksi väistämättömälle muutokselle. Puhdistustyö oli ollut varsin tehokasta: jakobiinien giljotiini louskutti päivittäin omaa irvokasta spektaakkeliaan ja Napoleonin sotilaita kuoli Venäjällä kuin kärpäsiä luoteihin, räjähdyksiin ja tauteihin.
Näitä hirveyksiä voi toki valittaa, mutta laajemmassa mittakaavassa tarkastelultuna ne näyttäytyvät ajoittain jopa ymmärrettävinä [en sanonut hyväksyttävinä] eikä moralisoinnilla ole tässä asiassa enää mitään virkaa. Eri juttu jos eläisimme juuri nyt Pariisissa vuonna 1793-1794 välisenä aikana [jos siis enää eläisimme]. Silloin moralisointi olisi politiikkaa par excellence - nyt se on pelkkää nurkkakuntaista kitinää ja tyhjää jälkiviisastelua.
Ranskan vallankumouksen valtiokeskeisyys [negatiivisessa tai positiivisessa mielessä] on minulle kuitenkin hyvin ongelmallinen väite. Esimerkiksi - en hyväksy tai en ainakaan täysin ymmärrä Slavoj Zizkin positiivista kantaa jakobiinien suhteen, mikäli se ei sitten perimmältään ole harkittua provokaatiota, kuten Zizekiltä voisi tietysti odottaa(*).
Minun katsannossani jakobiinit loivat 'dogmaattisen' terrorin vailla yleistä ja tarpeeksi yhtenäistä tahtoa [vrt. Rousseaun yleistahto] eivätkä valtiota [ellei sitten vahvaa valtiota ja pyrkimystä siihen ymmärretä automaattisesti terrorismiksi] - ks. PS.
[(*)Provokaatio ei Zizekillä kuitenkaan merkitse pelkkää ärsyttämistä ja shokeeraamista, sillä (tässä tapauksessa) hän ei todellakaan usko kapitalistisen systeemin periaatteelliseen muuttumiseen ilman jonkinlaista (ainakin väliaikaista) vallankeskitystä ja vahvaa auktoriteettia , koska mikään todella perustava yhteiskunnallinen muutos ei koskaan ole tapahtunut täysin ilman niitä. On sitten toinen asia, pidämmekö hänen tavoitteitaan realistisina nykyaikana (vrt. esim. Linkolan ekofasismi)].
Napoleon oli ikäänkuin symmetrinen siirtymä kollektiivisesta jakobiini-horrorista vastakkaiseen suuntaan eli kaikkein ehdottomimpaan yksinvaltiuteen, mutta mikä systeemissä lopulta muuttui? Napoleonin kansansuosio oli valtava ja yleinen järjestys kohentui huomattavasti, vaikka demokratiasta ei ollut tietoakaan, mutta silti voisi sanoa, että sisäisesti valtio oli edelleen potentiaalisen kaaoksen tilassa [fanaattinen nationalismi korvasi sekavasti vellovan vallankumouksellisen paranoian, johon ihmiset olivat jo ehtineet väsyä].
Tekisi mieleni rääkätä sekä faktoja että kausaliteettia ja väittää Napoleonin olleen jakobiinisen vallankumoushenkisyyden seuraus niin poliittista epävakautta hyväkseen käyttävänä vallananastajana kuin verisen ja hallitsemattoman vallansiirtoyrityksen loogisena loppuhuipentumana eli katastrofaalisena umpikujana [yritettiin saavuttaa liian paljon, liian nopeasti, liian väkivaltaisesti].
Napoleon halusi personoida itseensä koko Ranskan valtion tai pikemminkin [jos asiat olisivat edenneet kuten piti] koko maailman. Seuraukset olivat sen mukaisia. Robespierre sen sijaan ei personoinut henkilöönsä muuta kuin giljotiinin ja vallankumouksen synnyttämän patologisen vainoharhaisuuden.
Robespierren vainoharhainen perintö elää yhä - joka päivä, mutta Napoleonin suuruusluokkaa olevia hirviöitä syntyy paljon harvemmin - enkä tarkoita nyt Hitleria ja Stalinia, jotka olivat [lainatakseni Trotskin ehkä hieman liioiteltua ironiaa Stalinista] 'puolueen huomattavimpia keskinkertaisuuksia'.
Hitler ja Stalin tekivät useita virheitä, mutta Napoleon ei tehnyt kuin yhden. Hän sattui syntymään 'oikeaan' aikaan.
PS.
Jos siis valtiota vallankumouksen jälkeisessä pesänselvittelyssä ylipäätään vahvistettiin, niin eikö se tapahtunut juuri Wienin kongressin jälkeen, kun konservatiivi-Bourbonit palautettiin valtaan [näin siis päädyn jälleen kerran flirttalemaan konservatiivien kanssa]?
Loppukysymys, jonka vain tyhmyytensä tunnustava filosofi saattaa esittää, kuuluu seuraavasti: mitä on valtio kansalle ja kansa valtiolle?
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Bourbon_Restoration
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_suuri_vallankumous
http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/75544.html
http://www.lassemiettinen.net/politiikka/yhteiskunnallista/quo_vadis.shtml
http://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleon_I
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valtio
