Hyvä taide välittää oikeita tunteita

Leo Tolstoi ryhtyi tavallisen kansan edunvalvojaksi myös taiteen alalla. Nautiskelun ja kokeilujen vastustaja saakin hänen opuksestaan käyttöönsä oivat aseet.

 

Julkaistu: 27.12.2000 lehdessä osastolla Kulttuuri

Helsingin Sanomat 

Leo Tolstoin Mitä taide on? ilmestyi sata vuotta sitten ja ensimmäinen suomennos kohta sen jälkeen. Nyt Martti Anhava on suomentanut ja Kustannusyhtiö Taide julkaissut teoksesta uuden laitoksen.

Tiukka moralisti, ehdoton didaktikko ja kaiken nautinnon ja kokeilun vastustaja saa Tolstoilta oivat aseet käteen. Tavallisen kansan tarpeet ja maun tunteva pikkuporvari on Tolstoin hengenheimolainen.

Sosialistisen realismin käsitykset jokaisen työläisen tarpeista ja huomioon ottamisesta taiteen luomisessa löytyvät kaikki Tolstoilta.

Hän julkaisi taidekäsityksensä aikansa anarkistina ja toisinajattelijana. Keinot olivat hyökkäys ja vastustajan armoton teilaaminen.

Ne hän osasi. Tolstoi on loistava poleemikko, joka uskoi tehtäväänsä: "Koko maailma joutuu perikatoon, jos minä seisahdan."

Tolstoi kyseenalaisti, kuten suomentaja ja esipuheen kirjoittaja Martti Anhava toteaa, aikansa "uskonnon, ruokailun, seksuaalisuuden, kasvatuksen, rahan ja muut elämän välttämättömyydet, niin hän halusi myös taidetta kokeilla."

Tästä lähtee Tolstoin taidefilosofia, joka sai erikoismerkityksensä kirjoittajansa maailmanmaineesta.

Omasta kaunokirjallisesta tuotannostaan Tolstoi tuomitsi miltei kaiken. Tuomittavan ja vahingollisen taiteen kaivoon jouti suurin osa maailman taiteen huipputeoksista. Oman ajan modernismi, Wagner ja Shakespeare olivat vahingollisen taiteen pahimmat tuottajat.

Miksi? He edustivat huonoa ja väärää taidetta, koska hyvä ja oikea oli sellaista, joka välitti oikeita tunteita, viime kädessä uskonnollisia.

Tolstoi jakaa hyvän taiteen kahteen luokkaan: universaaliin, jossa esteettisetkin kriteerit osin painavat, ja uskonnolliseen, jonka arvo riippuu vain ja ainoastaan välitetyn "oikean" uskonnollisen kokemuksen ja tunteen määrästä. Näistä lähtökohdista Tolstoi arvottaa kaiken taiteen.

Hänellä on paikkansa estetiikan historiassa moralistisen taidekäsityksen ja tunneteorian klassikkona. Hänellä on edeltäjänsä, joita hän - niitä löytämättä - etsii teoksensa historiallisessa katsauksessa. Antiikin ajattelijoihin hän ei yllättävästi kuitenkaan ota siinä kantaa juuri lainkaan.

Vielä suurempi paradoksi on venäläisen tradition täydellinen sivuuttaminen. Venäläisen realismin ja sittemmin äärimmäisen utilitaristisen ja moralistisen taidekäsityksen klassikot Belinskistä eteenpäin hän jättää kokonaan mainitsematta, vaikka näkemykset ovat paljossa rinnakkaiset.

Tolstoi kysyy vain vielä realismin teoreetikkoja yksinkertaisemmin: mitä tästä ymmärtää tavallinen työläinen? Ylempien luokkien taide ei ole oikealla lailla kansanomaista, koska sitä säätelevät "ylpeys, sukupuolinen himo ja elämänahdistus".

Oikean taiteen ihanne on yksinkertaisen kylän akan laulama kansanlaulu, jonka kuultuaan tuntee itsensä virkeäksi ja tarmokkaaksi lähtemään hyviin ja oikeisiin toimiin. Pikku pioneerin ja partiolaisen oppaista löytynevät samat hyvän taiteen kriteerit.

Tolstoi on itse oppimestari, mutta samalla hän vihaa ja kyseenalaistaa taiteen selittäjien työn. Taidekriitikko on hänelle omiaan lasketteleva, totuuden hämärtävä selittäjä samalla lailla kuin itsensä myynyt pappikin. Ja totuuden hämärtäminen on Tolstoille synneistä suurin.

Totuus synnyttää aitoa taidetta eikä "taidekkeita" - kuten Anhava hauskasti ja osuvasti kääntää - joilla Tolstoi katsoo oman aikansa korvanneen oikean taiteen.

Oman aikansa taidetta Tolstoi rusikoi olan takaa. Modernistista runoutta hän siteeraa sivukaupalla ja asettaa sen sitten paikalleen: jäljelle ei jää kuin sekavaa sotkua. Sen vahingollisuudesta hän varoittaa liittämällä teokseensa vielä lisäluvun Lisää huonoja runoja.

Taiteen ja taidekkeiden raja on hämärä, vaikka Tolstoi vaatiikin sitä selväksi. Yksi hänen parhaita ja edelleen pitäviä määrittelyjään hyvän taiteen synnystä on kuvaus 1800-luvun alun kuulun kuvataiteilijan Brjullovin ohjeesta oppilaalleen, joka ihmetteli opettajansa kosketuksen vaikutusta työhönsä. "Taide alkaa siitä mistä alkaa himpun verran", opetti Brjullov, ja se on taiteen luonteenomaisin piirre.

Arkkivihollisille, Tolstoin ajan modernisteille, hänen taidenäkemyksensä olivat kiitollinen pilkan kohde.

Niinpä Anhava on liittänyt niteeseen mukaan aikalaisesseen, Vasili Rozanovin Tolstoi, Dostojevski ja taide. Rozanov on Suomessa jokseenkin tuntematon kirjailija, filosofi ja esseisti, joka oli aikanaan tunnettu ja kiistelty immoralisti, samalla kuitenkin vakaa oman moraalinsa julistaja hänkin.

Rozanov asettaa klassisesti vastakkain Tolstoin ja Dostojevskin ja rusikoi jälkimmäisellä edellistä. Rozanovin lähtökohta on Tolstoin teilaava Shakespeare-essee, joka ilmestyi muutama vuosi myöhemmin kuin Mitä taide on? -nide.

Toivoisiko Tolstoi todella, että hänen tyttärensä olisivat lautoja, jotka eivät miellytä ketään, aloittaa Rozanov ja jatkaa: "Tolstoin Kuningas Lear -selvitys on tasoltaan lukiolaisen töherrystä." Lukiolaisen tuotetta kehnommaksi sen tekee se, että Tolstoi haluaa teokselta kaavaa, moraalista opetusta eikä elämää.

"Hän ei ole pilvenylinen kirjailija", Rozanov toteaa. Dostojevski on kaikin tavoin sivistävämpi ja kasvattavampi.

Rozanovin essee on hyvä kontrasti Tolstoin teokselle, perin yksipuolinen sekin. Poleemisuudessaan ne ovat samasta puusta. Tolstoin kiukkuisia purkauksia vastaa Tolstoin tekstin kirvoittama Rozanovin parkaisu "Hyi, henkeen ottaa!" Tolstoin tekstin kirvoittamana.

Tolstoin teosta lukiessa nykylukijaakin saattaa ottaa henkeen, vakavana sen ääressä on vaikea pysyä, ellei ole vakavissaan tiukkapipoinen moraalikasvattaja. Ja heistähän ei koskaan liene puutetta. 

*

Hienon novellinsa Hadži-Murat Tolstoi loi kohta esseensä jälkeen rikkomalla miltei kaikki ne ohjeet ja säännöt, jotka oli toisille opiksi ja ojennukseksi luonut. Niin syntyi suurta ja oikeata taidetta.

Eläväksi nykysuomeksi Hadži-Muratin on nyt kääntänyt Eero Balk. Hänen suomennoksensa on jo neljäs. Ensimmäisestä vastasi Tolstoin tuttu, Arvid Järnefelt.

Hadži-Murat oli kuuluisa tštseenisankari, josta Tolstoi kuuli paljon olleessaan mukana Krimin sodassa 1850-luvulla. Sankari vaihtaa venäläisten puolelle, mutta karkaa takaisin.

Hän on sodan lakien mukaan petturi, mutta Tolstoi tekee hänestä sankarin: ylevän, moraalisen, esikuvallisen hahmon. Hänen yksityisen onnen tavoittelunsa ei ole elämässä mahdollinen. Ihminen on alistettu olemassaoloamme ohjaavien suurten voimien edessä.

Tämän Tolstoi halusi opettaa samoin kuin korkean moraalin, hyvyyden ja rakkauden lait. Hadži-Muratissa ei ole jälkeäkään samaan aikaan luodun Mitä taide on? -teoksen saarnaavuudesta, vaikka italialainen ooppera Kaukasuksella ja naisten paljastava vaatetus saavatkin tuomionsa samoin kuin sokea venäläinen hallintovalta, jonka johtaja - tuolloin Nikolai I - uskoo olevansa hovinsa "ainoa rehellinen ihminen".

Hadži-Murat on Tolstoin viimeisiä kertomuksia ja yksi maailmankirjallisuuden suuria tarinoita.

Kaiken lisäksi se on uskomattoman ajankohtainen. Taistelussa toisenlaista, vierasta ja omasta näkökulmasta uhkaavaa vastaan ei ole muuttunut mikään.

Tolstoi eläytyy loistavasti vieraaseen ja toisenlaiseen ja näyttää yksioikoisen nationalistiset näkemykset toisessa valossa. Hän tekee sen kertomalla tarinansa lumoavasti.

Pekka Pesonen

*

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Hyv%C3%A4+taide+v%C3%A4litt%C3%A4%C3%A4+oikeita+tunteita/HS20001227SI1KU02jjj

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoi