Tieteen ja pseudotieteen ongelma

Suuri osa tieteellistä tutkimusta on pseudotiedettä. Pseudotiede ei tutki todellisuutta vaan metodis-paradigmaattisia projektioita. Teknisesti reliabileinkaan metodi ei vielä tee tieteestä tiedettä vaan 'se' todellisuus [joka ei viime kädessä ole mikään yksittäinen ilmiö], jota metodin pitäisi kyetä kuvaamaan sellaisena kuin todellisuus on. Metodien validiteetti on kuitenkin väistämättä ontologinen valinta ja ontologiset valinnat ovat tiedeyhteisöllisiä paradigmoja [ideologisia käsitteen laajassa mielessä]. Näin ollen voidaankin esittää kysymys, onko todellisuutta itsessään [‘out there’] tutkivaa tiedettä lainkaan olemassa vai onko tieteen tutkima todellisuus aina todellisuutta ‘meille’ [‘in here’]. Tähän kysymykseen ei voi kuitenkaan vastata pätevästi [jos lainkaan], jos emme tiedä todellisuudesta muuta kuin paradigmamme, jotka todennetaan kokeellis-pragmaattisesti, mikä kertoo pikemminkin ihmisen kekseliäisyydestä ja intresseistä kuin todellisuuden olemassaolon ‘tavasta’, todellisuudesta itsestään puhumattakaan. Jos joku sanoo nyt, että silloin tällaista pätevyys-kysymystä on itse asiassa mahdoton esittää [vrt. Wittgensteinin Tractatuksen viimeinen aksiooma vaikenemisesta], hän on tavallaan oikeassa myös sen vuoksi, että tieteen ja pseudotieteen välisestä demarkaatiolinjasta väitteleminen/argumentoiminenkin vain siirtää ongelmaa loputtomasti eteenpäin, muttei pysty loogisesti ratkaisemaan sitä. Tässä mielessä, ollakseni samalla ironinen, loputtoman argumentaation käsitteellis-dialektisesti ratkaisematon totuusarvo ei todellakaan riipu esittäjän persoonasta. Ratkaisu eli premissien/evidenssin regression pysäyttäminen on nimittäin/sen sijaan mahdollinen vain henkilön ‘persoonaan’ [tiedeyhteisö, paradigma, ideologia, intressi, hyöty jne.] vetoamalla.  Dialektinen päättely-proseduuri, jolla evidenssi oikeutetaan ei sitä kykene tekemään. Matematiikka eli triviaalit todistukset on jälleen asia erikseen, mutta matematiikka onkin laskemista eikä 'tietoa'.