Kylähullun filosofiaa

Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
herman melvillen bartleby oli kenties hullu ja mielipuoli hänkin, psykootikko, jota vaivasi sielun ’sisäinen ja parantumaton epäjärjestys’
hänen, niin kuin aika monen muunkin kylähullun tuntomerkkejä ovat nukkavieru olemus, joutava seisoskelu kalu paljaana, sekava höpinä matkahuollon kulmilla, hurja monologi puistonpenkillä, sekava huohotus tulevasta kuolosta, sekä terapeuttinen merkitys ympäristölle.
*
Itse olen niin sanottu fallböleläinen kaksio-hullu, joka aivan liian harvoin lähtee kylille kuseskelemaan, mutta sinun laillasi hinku pultsarimaiseen flanööriuteen - lue: kylähulluuteen - saa minut ajoittan näkemään poroporvarilliselta keski- ja yläluokalta kiellettyjä unia, joita itse Jean Francois Godard-Truffautkin kadehtisi.

Sitäpaitsi olen erakkona harjoitellut monologia jo useita vuosia täällä kuolin-kaksiossani. Viime aikoina olen tosin laajentanut repertuaariani ja höpissyt lähes päivittäin sekavia skypeen fantisoimalla kuuntelijan omien tarpeitteni mukaiseksi.

Kuolo on huulillani päivin öin, olemukseni runsas ja kaluakin olen vilautellut - tosin harvoille ja valituille - etten sanoisi kutsutuille, jos tässä on lupa puhua kristillisiä kielikuvia käyttäen.

Että ihan selvää kylähullun ainestahan minusta(kin) löytyy. Ja kylähullu todella on yhteisön terapeutti: eräänlainen hauska syntipukki jo syntyessään etten sanoisi.

PS.
Täytyy lainata tänään kirjastosta Melvillen novellikokoelma Lumotut saaret, josta löytyy tuo Bartleby. Tyyppihän muistuttaa meikäläistä (vastoin tahtoaan) - aivan kuten Ulrich Musilin kirjassa Mies vailla ominaisuuksia (asiat ovat aina samanaikaisesti myös toisin).

Tästä assosioituu mieleeni seuraavaa:

Asiat ovat aina toisin, koska vain sillä tavoin ne voivat olla jotakin itsessään - negatiivisesti - ei positiivisesti. Jos asiat näyttäytyisivät meille vain positiivisesti - vailla havainnon ja haivaitun tarkasteluetäisyyttä, ne eivät voisi ilmetä meille tietoisesti.

Tätä ilmiselvää havainnon/tietoisuuden peruslakia eivät empiristit ymmärrä, koska olettavat voivansa sulkeistaa itsensä havaintotapahtumasta.

Voi vain kysyä: kuka silloin havaitsee, kun havaitsija on sulkeistettu havainnon objektiivisuuden tähden? Havaintovälinekö? Mistä lähtien havaintoväline on havainnut itsenäisesti yhtään mitään? Vastaus: siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi tulkitsemaan sen antamaa sense-dataa.

Mutta tällöin kyseessä ei ole enää puhdas empiirinen havainto (mitä se on?) vaan ontologisen eron ‘parallaksoima’ skemaattinen katse.