*
Kommentoija - meri - kritisoi filosofiaa ja filosofeja (kirjallisen) humanistin näkökulmasta.
RR
Ensinnäkin. En oikein ymmärtänyt, mikä oli vuodatuksesi pointti. Sorry mutta minäkin olen vain ihminen enkä selvänäkijä...
Muistutan, etten itse ole osallistunut ainoaankaan flosofiseen keskustelupiiriin netissä, vaikka pari kertaa on pyydetty. Minä EN ole filosofi sanan akateemisessa ja ammattimaisessa merkityksessä.
Olen idenfioitunut (Jumalan?) narriksi, houkaksi ja ilveilijäksi. Lienet huomannut?*
Ketähän vastaan sinä nyt halusit hyökätä? No - minä keskityn seuraavassa kuitenkin Nietzscheen kuten arvata saattaa.
Vaikka minulla on perin ambivalentti suhtautuminen analyyttisen filosofian argumentaatiosaivarteluihin ja tavallaan myös Platonista alkaneeseen dialektiseen perinteeseen (sorry Platon - teen kymmenen katumusharjoitusta :), niin olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että pelkkä argumenttien tekninen vääntäminen ei erityisemmin innosta.
Tekstissä tulee olla huumoria ja tyyliä, satiiria ja ironiaa sekä aikalais- ja kulttuurikritiikkiä. Ainakin minun mielestäni.
Mainitsemasi Deleuze on ajoittain sekavaa käsitteillä ja sanoilla leikittelyä (siinä mielessä hän on kuin onkin sukua eräille kirjallisille humanisteille!), Rawls matemaattisen tarkkaa, ikäänkuin menetelmäoikeudellista taloustiedettä, joka yrittää perustaa reflektiivisen tasapainon periaatteensa kantilaiselle, universaalille moraaliaksioomalle.
Nämä kaksi filosofointitapaa ovat toisistaan yhtä kaukana kuin yö ja päivä.
Nietzsche kirjallisena filosofina on tietenkin ratkaisevan paljon lähempänä Deleuzea kuin Rawlsia.
Deleuzehan on saanut vaikutteita Nietzscheltä ja kirjoittanut tämän filosofiasta esittelyn, joka kertoo kyllä pikemminkin hänen omasta filosofointitavastaan kuin Nietzschen filosofian todellisista ristiriidoista ja jännitteistä (RR:n mielipide).
Deleuze runoilee Nietzschestä ikäänkuin 'systemaattisen' filosofin ja hänen filosofiastaan yhtenäisen kokonaisuuden. Pötyä.
Tosin Nietzschen ajattelusta löytyy kyllä Deleuzen omiin teksteihin ja hänen Nietzsche-tulkintoihinsa verrattuna uskottava genealoginen (syntyopillinen) kaksoisteema: moraalin paljastuminen vallantahdoksi, mitä ilmentää sille aate- ja mentaliteettihistoriallisesti rinnakkainen ja sitä seuraava ilmiö eli nihilismin vääjäämätön 'invaasio' nimenomaan eurooppalaisten kollektiiviseen tajuntaan, moraalisten arvojen osoittautuessa vallantahdon ilmentymiksi myös kristillisyydessä.
I:ssä maailmasodassa ja sen jatkeessa eli Saksan revanssiyrityksessä - II:ssa maailmasodassa - kärjistyivät tämän nihilismin poliittisyhteiskunnalliset seuraukset.
Moraali vallantahtona ja siten kollektiivisena nihilisminä ei voi päätyä muuhun kuin tuhoavuuteen, kun se kohtaa ihmiset, jotka ovat menettäneet uskonsa kristillistä moraalia ylläpitävään Jumalaan.
Näillä ihmisillä ei ole mitään omakohtaista käsitystä vallan hallinnasta, koska he ovat kääntäneet oman moraalinsa sisäistäneenä kaikki valtayllykkeet itseensä - omaksitunnoksi, ja kun siis omantunnon moraali hajoaa sekä tyhjenee sisällöstä Jumalan kuolemassa, se Nietzschen mukaan muuttuu näiden ihmisten tajunnassa ja siten myös toiminnassa tuhoavaksi voimaksi.
Nietzsche itse oli erittäin epäröivä sen suhteen, voiko aktiivinen nihilismi passiivisen nihilismin (mitä itse asiassa kristinusko lopulta merkitsi) ylittäjänä koskaan toteutua rauhanomaisesti. Silti hän ei halunnut ryhtyä estämään ja moralisoiden varoittelemaan kehityksestä, jonka lopputuloksen hän arvioi oikein - ja juuri tämä on se syy, miksi häntä on niin paljon parjattu.
Entä olisiko maailma muuttunut yhtään sen paremmaksi, vaikka Nietzsche olisi kirjoittanut 'opettavaisen' kirjan nimeltään esimerkiksi 'Nihilismin vaaralliset seuraukset'?
Nietzsche kuitenkin katsoi, että on parempi, ettei edellä esitettyä kehitystä pyritä jarruttamaan millään tavoin, koska se on joka tapauksessa väistämättä meidän edessämme, vaikka voisimmekin muka jarruttaa kehityksen kulkua esim. 30-50 vuotta (vuosilukemat ovat tietysti täysin summittaisia).
Nietzschen mukaan oli parempi, mitä nopeammin kohtaamme nihilismin seuraukset, jotta voisimme ne ylittää ja luoda sellaisen arvomaailman, joka kestää pitkään ja jonka varaan voi rakentaa uutta kulttuuria - samaan tapaan kuin esimerkiksi kristinuskon maailmankatsomukseen pohjautunut moraali toimi aikoinaan uuden kulttuurin primus motorina.
Pahimmat Nietzsche-kriitikot ovat osoittautuneet liki tekopyhiksi retorikoiksi juuri siksi, etteivät he ole kyenneet tunnistamaan ja tunnustamaan tätä ensiarvoisen tärkeää ulottuvuutta Nietzschen ajattelussa.
He vaativat Nietzscheltä ikäänkuin 'anteeksipyyntöä' samaan tapaan kuin Heideggerilta vaadittiin anteeksipyyntöä hänen 1930-luvun natsiseikkailustaan.
Mutta kumpikaan ei pyytänyt anteeksi - ei kuollut Nietzsche edes jälkeenjääneissä muistiinpanoissaan tai kirjeissään (joita on paljon) eikä elävä Heidegger suullisesti tai kirjallisesti.
Suoraan sanottuna - vaikka Nietzsche ei ollut eikä varmasti koskaan olisi ollut natsi - ongelmallisinta tässä asiassa lienee, keneltä näiden miesten olisi pitänyt pyytää anteeksi? Koko maailmaltako? Jumalalta? Kymmeniltä miljoonilta sodissa kuolleilta ja heidän omaisiltaanko?
Sanoisin esim. Nietzschen murjoneelle Jonathan Gloverille (Ihmisyys), että pelkästään tällainen vaatimus itsessään - paradoksaalista kyllä - korottaa Nietzschen lähes jumalan asemaan.
Rene Girardille (mm. Väkivalta ja pyhä) toteaisin, että että syntipukin tarve se yhä vain jatkuu jatkumistaan (vaikka Jeesuksen piti olla viimeinen uhri) huolimatta siitä, että kumpaakaan mainituista filosofeista ei ole voitu osoittaa syylliseksi ainoaankaan tappoon tai murhaan - eikä edes yllytykseen.
Tämä kristillinen tunnustamisen kulttuuri (josta Foucault oli ennen kuolemaansa luonnostellut jo aika lailla neljättä osaa Seksuaalisuuden historiaansa) saavuuttaa lopulta median kautta perverssit mittasuhteet: ihmiset suorastaan janoavat syyllisiä (syylliset ja uhrit ovat eräs laji julkkiksia), ja media 'yhteistoiminnassa' yhä väkivaltaistuvan uusliberalistisen kulttuurimme kanssa myös tuottaa heille niitä.
Viittaan luonnollisesti etenkin äskettäisiin Jokelan koulun tapahtumiin. Väitän, että tällaiset tapaukset tuottavat ihmisille järkytyksen ja surun 'kylkiäisenä' tiedostamatonta, perverssiä nautintoa, vaikka he ovatkin heti ensi käänteessä valmiita tuomitsemaan murhaajan sekä jopa hänen lukemiensa kirjojen kirjoittajat!
Ja kun media tietää, että tämä perversio myy, se myös sitä entisestään ruokkii - ylilyönteihin asti.
*
Tämän mielestäni tarpeellisen 'välihuomautuksen' jälkeen totean vielä, ettei Deleuze (kuten ei Derrida tai Rorty niin monien muiden ohella) ole kiinnostunut Nietzschen teksteihin sisältyvien ongelmien pohtimisesta kuin kirjallisella tasolla, vaikka kaikkein merkittävin ja kiinnostavin problematiikka piilee niissä rivien väliin kätkeytyvissä Nietzschen persoonallisuuteen kytkeytyvissä jännnitteissä, jotka hän yrittää peittää näkyvistä joko provosoimalla tai vaikenemalla.
Nuo Nietzschen tekstissä piilevät 'sisäiset=persoonalliset' jännitteet erotuksena yksinomaan tekstuaaliseen tarkasteluun on hyvän tulkitsijan ja hyvän filosofin yritettävä löytää ja perustellen ilmaista eikä langeta hurmokseen oman sanallisen arkkunsa aarteista ja/tai tarkastelun kohteena olevan filosofin mahdollisesta verbaalivirtuositeetista.
Olen itse nuorna miesnä tämän 'hurmosvirheen' Nietzschen suhteen tehnyt (ehkä sen teki - traagista kyllä - myös P-E Auvinen, joskin hänen psyykensä oli vielä paljon häiriintyneempi kuin minun), mutta oppirahat on nyt maksettu. On aika keskittyä olennaiseen.
*
Filosofiaa on - meri - siis moneksi, eli ei kannata yleistää liikaa, kun haukkuu sitä.
*
Olet kuitenkin oikeassa: filosofit ovat vartiointiliikkeen miehiä (Jälkisanat/Sianhoito-opas (Lehtola, Eskelinen, 1987) on ollut minun suuria innoittajiani).
Vai oliko se Esa Saarinen, joka tuon vartiointiliikesloganin ennen Sianhoito-opasta heitti, ja että kundit antavat juuri siitä yhden (ainoan?) plus-pisteen Saariselle.
Heidän mielestään kun jopa murrosikäinen ja yli-innostunut 'rankkuuden' ihannoijakin on sentään parempi kuin robottimaisesti argumentoiva filosofikone (RR:n versio Lehtolan/Eskelisen tekstistä)
Mutta omalla tavallaan vartiointiliikkeen miehiä oli myös kulttuuri- ja aikalaiskriitikko Nietzsche, joka nimenomaisesti korosti, että filosofia on vallanhimoinen 'vietti'.
Ajatelkaa nyt vaikka Platonia ja hänen Valtio-dialogiaan tai Aristoteleen hyve-eettistä elitismiä.
Mainitut herrat tiesivät kyllä intellektuaalisen arvonsa ja halusivat sen myös julkituoda, vaikkeivät politiikassa (Platon ja Sisilian tyranni Dionysos II - kts. PS.) tai vallanpitäjien kasvattamisessa (Aristoteles ja Aleksanteri Suuren megalomania sekä juoppous) menestyneetkään.
Filosofia on Nietzchelle lakia laativaa toimintaa, eli kyse on arvoista ja niihin liittyvistä hyveistä, joita filosofi haluaa korostaa.
Tieto-opilliset saivartelut ja väitelauseitten tosi-epätosi-arvottaminen sen sijaan ovat Nietzschelle jotain varsin rahvaanomaista ja pinnallista puuhastelua (!?)
Nietzsche jopa kirjoittaa, että antiikin aikana ylimystö suhtautui dialektiikkaa harjoittavaan sofistiin varsin epäillen.
Sillä jos tietoa piti välttämättä perustella niin mielettömän järkevästi kuin dialektikko teki, siihen täytyi sisältyä jotain hyvin epällyttävää ja outoa.
Mutta toki filosofian voi aivan hyvin ymmärtää myös peliksi - eräänlaiseksi 'todistuskielipeliksi', jota käydään tiettyjen sääntöjen ja ehtojen vallitsessa.
Kuitenkin on täysin oma asia pitääkö siitä vai ei. Turha kiduttaa itseään seuraamalla esim. Sokrates-kahvilan väittelyitä, jos se ei kerta kaikkiaan kolahda. Eihän kenenkään ei tarvitse olla masokisti vastoin tahtoaan ;)
*
'sitäpaitsi minähän käytän juuri samaa ressentimenttistä strategiaa kuin ne joita vastaan taistelen.'
Tää meni mun hilseen yli. Selitä paremmin...Siis vielä kerran: ketä vastaan sinä taistelet?
PS.
Failed attempts in Sicily
Plato did try to realize some of his philosophical visions in real life, but with the experiences from Sicily were he came to know about the intrigues among the royal court in Syracuse. On his first visit Plato started at a friendship with Dion, a relative of the tyrant Dionysos I. After the death of Dionysos, Plato was called by Dion as a political mentor of Dionysos II. The project failed and when Dion was murdered Plato's own life were in danger. Whether it was due to practical disabilities of Plato, the difficulties in Syracuse or other restrictions is unknown or other. The lessons Plato learned was that the realization of an ideal state at least hard to attain.
http://www.findlink.dk/?Plato
..............................
*
PPS. Hitto. Mulla on ajoittain paha ongelma. Ollut koko ikäni. Yritän samanaikaisesti keskittyä aivan liian moneen aktiviteettiin: kirjoittaa tätä paginaa, kuunnella ratiosta rock-radion ohjelmaa Kysykää Juice Leskisen maailmakuvasta (vuodelta 1982), tsekata välillä televisio-ohjelmaa, lukea pätkiä parista kirjasta, varmistaa faktoja netin kautta (esim. wikipedia), syödä (viinaa ei nyt ole tarjolla), kuunnella valikoitua osaa Nevanlinnan ja Relanderin filosofisesta 'ratio-hupailusta' Tukevasti ilmassa jne.
Vaatii aikamoista keskittymistä, että pystyy tekemään kaikkea tätä melkein yhtä aikaa. Ehkä kyseinen tarkkaavaisuuden hajoitus selittää tekstieni ajoittaisen sekavuuden ;)
(No - mitä nyt tuossa taas vähän kärjistin...)
