Antigone hautaamassa veljeään Polynices'ta vastoin kuningas Creonin kieltoa, joka jätätti maanpetturina (virheellisesti) pitämänsä Polynikeen taivasalle, koirien syötäväksi.
*
Kirjoitettu kommentiksi Mikikselle ja Vaarille edellisessä päreessäni Impolite Observations.
I
Mikis kirjoitti:
'Minkä takia heitä [Halmeen äänestäjiä] nyt tolla tavalla pitää halveksia'
En minä noita ihmisiä halveksi. Enintään säälin - mikä tietysti on tietyssä mielessä halveksunnan toinen puoli.
Oleellista on, että tuo porukka itse elää nimenomaan ressentimentistä: rasistisesta halveksunnasta.
Hazardin 'hasardi' näyttäytyy vähäiseltä purkaukselta verrattuna siihen kollektiiviseen vainoharhaan, mikä Halmeeseen henkilöityi.
On valitettavaa, että poliittisesti oikeutettu, objektiivisia sosiaalisia epäkohtia korjaamaan pyrkinyt liike mystifioitui etenkin Halmeessa lähes erottamattomaksi osaksi maahanmuuttokielteisyyttä ja lopulta silkkaa rasismia (kyllä - natsikortti sopii tähän erinomaisesti).
Joten miksi en siis minäkin saisi asettua (as if) joitain ihmisiä vastaan eräänlaisen counter-contemptin, vastahalveksunnan muodossa? - - Enhän kuitenkaan suvaitse rasisteja - mutta en myöskään ilmeisen rikollisia ihmisiä, olivat he sitten keskiluokkaisia valkoisia naisia, mustalaisia tai somaleja.
Tämä ei ole psykologinen attitude vaan dialektiikaa. Siksi siitä voi oppia enemmän kuin pragmaattisista asennejaaritteluista tai mielipidetutkimuksista (tosin kummastakin voi toki päätellä, miten ovelasti/patologisesti ideologia toimii).
En kiellä perimmäistä arroganssiani, mutta mitä pahaa siinä on verrattuna Halmeen ja hänen kaltaistensa arroganssiin?
Sitäpaitsi 'riitelemässähän' täällä ollaan (aivan oikein Toni!) - ei hyssyttelemässä jotain valheellista yksimielisyyttä, joka dialektisesti aina kätkee vastakohtansa.
Esimerkiksi - kun rasistit väittävät halveksimansa ihmisryhmän olevan periaatteessa (huom. siis olemuksellisesti, mikä on silkkaa natsismia) negatiivisesti sitä tai tätä, he tekevät niin, olipa väestökoostumuksemme mikä tahansa.
Heidän psyykensä libidinaalinen talous (kuten pyskoanalyyttisesti sanottaisiin) on rakentunut ja toimii sellaisen patologian dynamiikasta, jonka olennainen piirre on paranoia - vrt. patologinen mustasukkaisuus, joka ei vähene, vaikka ihminen saisi varmat todisteet siitä, että kumppani ei häntä petä.
Tällaisen ihmisen persoonaa konstituoiva puute - kalvava tunne siitä, että häntä riistetään sisäisesti (identiteetti-deprivaatio/rr) tietyn/tiettyjen ihmisten taholta, ei täyty koskaan, vaihdettiinpa objektia toiseksi kuinka monta kertaa tahansa.
Nyt ei siis pelata, kuten rasismikeskusteluissa tavallista on, mitään pragmaattis-seuraamus-eetillistä peliä vaan tarkastellaaan dialektisesti ihmisen imaginaaris-fantasmaattisia (ideologisia) samaistumis-/torjumistapoja psyykkisen patologian erilaisina ja/tai säännönmukaisina ilmentyminä.
Silti tällainen tarkastelukäytänne ei anna kenellekään ihmiselle täysin ulkopuolisen tarkkailijan privilegioita, olkoonkin, että se, joka tosissaan pyrkii totuuteen, haluaa aina etsiä mahdollisimman riippumattoman (mutta ei puolueetonta) näkökulman.
II
Etenkin Vaarille:
Tässä nekrologien paskanheitossa tuppaa tietysti unohtumaan kiistan journalistinen ydin, eli miten on mahdollista olla perustellun kriittisesti (ei siis pelkästään räksyttävän populistisesti) totuudellinen ja siten myös julkaista pätevää mediakritiikkiä (kääntäen: journalismin omaa itsekritiikkiä) yhdessä kaikkein pahimmin kaikkia asioita mystifioivassa iltapäivälehdessä (ideologisen illuusion käärmeenpesässä).
Vaikka Hazardin itsekontrolli tapaus Halmeen kohdalla ei hälyttänytkään tarpeeksi lujaa journalistisen etiikan ideaalien mukaisesti (yhä silti pidän H:n juttua helvetin hyvin kirjoitettuna; Hazard-parodia ei yllä samaan mm. syistä, jotka mainitsin kommentissani), niin edelleenkin väitän vakaasti, että Kaarina Hazard meni ansaan, jonka Iltalehden toimitus, hyväksyessään kolumnin julkaisun, hänelle pragmaattis-kyynisesti viritti nostaakseen lehden myyntilukuja.
Olisi hauska tietää, tajusiko päätoimittaja, että lehdellä ei tässä ole muuta kuin voitettavaa, ja että jos joku uppoaa, niin se on Hazard. - Eikö Hazard, tiukan vasemmistolainen ja kokenut media-ammattilainen, puolestaan tajunnut, että juuri näin kapitalismi toimii? Se muuttaa kaiken rahaksi - jopa paskanheiton, piittamatta mitään mistään muusta.
Ja nyt Iltalehti sitten saa sitä, mitä on tilannut eli myyntiluvut nousemaan. - Entä saiko Hazard sen, mitä tilasi? Kuuliko 'tarjoilija' ehkä tilauksen väärin tarjoillessaan Hazardille hänen oman nekrologinsa?
No - minä en kuitenkaan usko, että K.H. alunperin tilasi juuri tällaisen 'aterian'. Nyt vain on aiemmin kirjoittamaani viitaten niin, että hän sai sen automaattisesti kylkiäisenä Iltalehden toimituksen hyväksyttyä 'muistokirjoituksen' julkistamisen.
Entä kuka tässä sitten lopulta on suurin syyllinen, jos nyt syyllisiä pitää välttämättä etsiä?
Ketä/mitä tässä loppujen lopuksi loukataan, eli kuka/mikä loukkaantuu silloin, kun jotain meille läheistä vainajaa kritisoidaan mielestämme aivan liian rankalla kädellä, niinkuin Kaarina Hazard nyt on tehnyt?
Jospa lukisimme tämän itsekriittisen eettisen pohdinnan aluksi ensin Antigonen tarinan. Väitän, että myös Kaarina Hazardilla, joka kyllä Sofokleen tragedian hyvin tuntee, on siitä vielä jotain opittavaa...
*
Ettei lopetus jäisi liian arvoitukselliseksi ja pateettiseksi kuittaan vielä, että olipa nyt miten tahansa, minä luen mieluummin Zizekiä kuin Iltalehteä yrittäessäni ymmärtää, miksi esineellistävä, kaunainen syyllistäminen (ressentimenttinen pahantahtoisuus) on niin paljon yleisempää kuin kunnon dialektis-dialoginen 'turpiinveto' (sokraattinen agon).
*
The Story Of Antigone.
http://www.gutenberg.org/files/14994/14994-h/14994-h.htm
I
Mikis kirjoitti:
'Minkä takia heitä [Halmeen äänestäjiä] nyt tolla tavalla pitää halveksia'
En minä noita ihmisiä halveksi. Enintään säälin - mikä tietysti on tietyssä mielessä halveksunnan toinen puoli.
Oleellista on, että tuo porukka itse elää nimenomaan ressentimentistä: rasistisesta halveksunnasta.
Hazardin 'hasardi' näyttäytyy vähäiseltä purkaukselta verrattuna siihen kollektiiviseen vainoharhaan, mikä Halmeeseen henkilöityi.
On valitettavaa, että poliittisesti oikeutettu, objektiivisia sosiaalisia epäkohtia korjaamaan pyrkinyt liike mystifioitui etenkin Halmeessa lähes erottamattomaksi osaksi maahanmuuttokielteisyyttä ja lopulta silkkaa rasismia (kyllä - natsikortti sopii tähän erinomaisesti).
Joten miksi en siis minäkin saisi asettua (as if) joitain ihmisiä vastaan eräänlaisen counter-contemptin, vastahalveksunnan muodossa? - - Enhän kuitenkaan suvaitse rasisteja - mutta en myöskään ilmeisen rikollisia ihmisiä, olivat he sitten keskiluokkaisia valkoisia naisia, mustalaisia tai somaleja.
Tämä ei ole psykologinen attitude vaan dialektiikaa. Siksi siitä voi oppia enemmän kuin pragmaattisista asennejaaritteluista tai mielipidetutkimuksista (tosin kummastakin voi toki päätellä, miten ovelasti/patologisesti ideologia toimii).
En kiellä perimmäistä arroganssiani, mutta mitä pahaa siinä on verrattuna Halmeen ja hänen kaltaistensa arroganssiin?
Sitäpaitsi 'riitelemässähän' täällä ollaan (aivan oikein Toni!) - ei hyssyttelemässä jotain valheellista yksimielisyyttä, joka dialektisesti aina kätkee vastakohtansa.
Esimerkiksi - kun rasistit väittävät halveksimansa ihmisryhmän olevan periaatteessa (huom. siis olemuksellisesti, mikä on silkkaa natsismia) negatiivisesti sitä tai tätä, he tekevät niin, olipa väestökoostumuksemme mikä tahansa.
Heidän psyykensä libidinaalinen talous (kuten pyskoanalyyttisesti sanottaisiin) on rakentunut ja toimii sellaisen patologian dynamiikasta, jonka olennainen piirre on paranoia - vrt. patologinen mustasukkaisuus, joka ei vähene, vaikka ihminen saisi varmat todisteet siitä, että kumppani ei häntä petä.
Tällaisen ihmisen persoonaa konstituoiva puute - kalvava tunne siitä, että häntä riistetään sisäisesti (identiteetti-deprivaatio/rr) tietyn/tiettyjen ihmisten taholta, ei täyty koskaan, vaihdettiinpa objektia toiseksi kuinka monta kertaa tahansa.
Nyt ei siis pelata, kuten rasismikeskusteluissa tavallista on, mitään pragmaattis-seuraamus-eetillistä peliä vaan tarkastellaaan dialektisesti ihmisen imaginaaris-fantasmaattisia (ideologisia) samaistumis-/torjumistapoja psyykkisen patologian erilaisina ja/tai säännönmukaisina ilmentyminä.
Silti tällainen tarkastelukäytänne ei anna kenellekään ihmiselle täysin ulkopuolisen tarkkailijan privilegioita, olkoonkin, että se, joka tosissaan pyrkii totuuteen, haluaa aina etsiä mahdollisimman riippumattoman (mutta ei puolueetonta) näkökulman.
II
Etenkin Vaarille:
Tässä nekrologien paskanheitossa tuppaa tietysti unohtumaan kiistan journalistinen ydin, eli miten on mahdollista olla perustellun kriittisesti (ei siis pelkästään räksyttävän populistisesti) totuudellinen ja siten myös julkaista pätevää mediakritiikkiä (kääntäen: journalismin omaa itsekritiikkiä) yhdessä kaikkein pahimmin kaikkia asioita mystifioivassa iltapäivälehdessä (ideologisen illuusion käärmeenpesässä).
Vaikka Hazardin itsekontrolli tapaus Halmeen kohdalla ei hälyttänytkään tarpeeksi lujaa journalistisen etiikan ideaalien mukaisesti (yhä silti pidän H:n juttua helvetin hyvin kirjoitettuna; Hazard-parodia ei yllä samaan mm. syistä, jotka mainitsin kommentissani), niin edelleenkin väitän vakaasti, että Kaarina Hazard meni ansaan, jonka Iltalehden toimitus, hyväksyessään kolumnin julkaisun, hänelle pragmaattis-kyynisesti viritti nostaakseen lehden myyntilukuja.
Olisi hauska tietää, tajusiko päätoimittaja, että lehdellä ei tässä ole muuta kuin voitettavaa, ja että jos joku uppoaa, niin se on Hazard. - Eikö Hazard, tiukan vasemmistolainen ja kokenut media-ammattilainen, puolestaan tajunnut, että juuri näin kapitalismi toimii? Se muuttaa kaiken rahaksi - jopa paskanheiton, piittamatta mitään mistään muusta.
Ja nyt Iltalehti sitten saa sitä, mitä on tilannut eli myyntiluvut nousemaan. - Entä saiko Hazard sen, mitä tilasi? Kuuliko 'tarjoilija' ehkä tilauksen väärin tarjoillessaan Hazardille hänen oman nekrologinsa?
No - minä en kuitenkaan usko, että K.H. alunperin tilasi juuri tällaisen 'aterian'. Nyt vain on aiemmin kirjoittamaani viitaten niin, että hän sai sen automaattisesti kylkiäisenä Iltalehden toimituksen hyväksyttyä 'muistokirjoituksen' julkistamisen.
Entä kuka tässä sitten lopulta on suurin syyllinen, jos nyt syyllisiä pitää välttämättä etsiä?
Ketä/mitä tässä loppujen lopuksi loukataan, eli kuka/mikä loukkaantuu silloin, kun jotain meille läheistä vainajaa kritisoidaan mielestämme aivan liian rankalla kädellä, niinkuin Kaarina Hazard nyt on tehnyt?
Jospa lukisimme tämän itsekriittisen eettisen pohdinnan aluksi ensin Antigonen tarinan. Väitän, että myös Kaarina Hazardilla, joka kyllä Sofokleen tragedian hyvin tuntee, on siitä vielä jotain opittavaa...
*
Ettei lopetus jäisi liian arvoitukselliseksi ja pateettiseksi kuittaan vielä, että olipa nyt miten tahansa, minä luen mieluummin Zizekiä kuin Iltalehteä yrittäessäni ymmärtää, miksi esineellistävä, kaunainen syyllistäminen (ressentimenttinen pahantahtoisuus) on niin paljon yleisempää kuin kunnon dialektis-dialoginen 'turpiinveto' (sokraattinen agon).
*
The Story Of Antigone.
http://www.gutenberg.org/files/14994/14994-h/14994-h.htm
