Mikä ilon päivä tämä onkaan!

Kirjoitettu kommentiksi mikasipuralle päreessään X.
*
mika kirjoitti

'Tarvitsemme valtiolta viisi miljoonaa, kuulutti Tuusulan kunnanjohtaja heti Jokelan tapauksen jälkeen. Jokin aika sitten hän esitteli tulosta ylpeänä: miljoona on nyt käytetty. Psykotehdas jauhaa mammonaa, eikä kukaan ei uskalla nousta manipulaattoreita vastaan. Miten kauan sen lunatikin annetaan jatkaa ammuskeluaan? Eikö olisi jo aika unohtaa?'
*
Mietihän äärimmäisintä esimerkkiä: holokaustia. Ihmisten reaktiot tähän natsien 'systemaattiseen infernoon' ovat olleet massiivisia.Tapahtuneen herättämä kauhunsekainen käsittämättömyys ja raakuus - miten tällainen voi olla mahdollista; miten 'tavallisista ihmisistä' voi tulla 'virkamiesteloittajia' - olivat sitä luokkaa rankkoja psyykkisiä kokemuksia, että ne vaikuttavat yhä edelleen.

Jokela oli mikrotason 'holokausti', mutta en tiedä enkä oikein uskokaan, että tämäntyyppiset järkytykset 'paranevat' millään terapialla - en ole koskaan 'uskonut' minkään psykoterapian kliiniseen pätevyyteen - ja silti on selvää, että ihmiset haluavat ja tarvitsevat jotain apua kriisitilanteissa.

Olisi aika tylyä todeta katastrofista ahdistuneelle heti kättelyssä että mene kotiin - kyllä aika parantaa haavasi. (En tosin osaa kuvitella, että juuri sinunkaltaisesi ihminen sanoisi noin.)

Mitä psykokulttuurin tulee, niin ilman muuta siitä on kehkeytynyt bisnes, jolla tehdään rahaa ihmisten ahdistuksella - mutta milläpä ei tehtäisi?

Toisaalta - jos kirkkoa ei enää koeta henkilökohtaisen lohdutuksen tyyssijaksi (ainakaan kovin syvällisellä tasolla: ev. lut kirkostahan on tullut kristillinen 'psykobisnes'), niin jostain se lohtu ja purkautumisväylä masennukseen ja tuskaan on kuitenkin löydyttävä.

Kollektiivinen 'mediasuru', tosin saattaa sisältää pelkän tekosyyn piilonarsistiselle poseeraukselle: siis eräänlaiselle pornolle, eikä ole siten muuta kuin yksi spektaakkeli kaiken muun mediahörhöilyn seassa.

Surutyö kaiken psyykkisen 'työn' ohella tapahtuu tietysti myös identifikaation ja projektion kautta, mutta mediaspektaakkelin muodossa surutyö voi toimia myös ikäänkuin katsomona, josta katsojat (surijat) voivat siirtyä näyttämölle - surun subjekteiksi.
Tällainen kokemisen nurinkääntäminen on media- ja massayhteiskunnan ilmiö, jota pidän pahimmillaan surun 'kollektiivisena ulkoistamisena' eikä sunkaan sisäistämisenä ja aitona läpityöstämisenä.

Surun 'ulkoistaminen' kuului esim. ortodoksisessa traditiossa hautajaisten kannalta tarkoituksenmukaisesti itkijänaisille, mutta vaikka heidän 'työnsä' olikin vain omalta osaltaan 'sijaistaa ja stimuloida' surun tunnetta surijoissa, niin nykyään näyttää siltä, että kaikista ihmisistä on tullut itkijänaisia - kaikki kokevat suorastaan velvollisuudekseen ottaa osaa tähän suremisen julkiseen rituaaliin.

Hieman kyynisesti mutta totuudelle uskollisena voin väittää, että prinsessa Dianan hautajaiset, jossa 'vieraili' kymmeniä tuhansia ihmisiä, eivät ilmentäneet mitään aitoa surua vaan tarjosivat ihmisille paikan, jossa surun osoittaminen merkitsi iloa ja yhteenkuuluvuutta. Viimeinkin massatilaisuus, joka ei ollut festari, mutta jossa sai vapaasti tavata tuntemattomia ja itkeä heidän kanssaan: mikä ilon päivä!
*
Kodin pitäisi tietysti olla se paikka, jossa käydään yhdessä läpi myös ilot, surut ja ahdistavat ajatukset, mutta sitä se monesti ei ole vaan pikemminkin päinvastoin: koti itsessään on varsinainen traumojen kohtu; - itse asiassa Jokelan tapaus osoitti (taas kerran) tämänkin todeksi.
Edes omat vanhemmat eivät tajunneet, miten vääristyneesti poika oli heidän(kin) 'aatteensa' omaksunut (Okei - havaitsen miten nyrpistät nenääsi: ei pidä osoittaa sormella vanhempia: olkoon poika sitten jo luontojaan lunatic: pestään kaikki kätemme lunaticeista, koska niille ei voi mitään - me Pilatukset...niinkö?)
*
Rahojen syytäminen kriisiapuun sisältää sekä aidosti auttavan että pelkästään intressivetoisen pyrkimyksen. On ilman muuta realistista antaa ainakin tietyille ihmisille mahdollisuus myös psyykkiseen kriisiapuun, mutta epärealistista tai pikemminkin mystifioivaa ajatella, että tällä keinolla kyettäisiin ikäänkuin poliittisin toimin 'kiillottamaan kollektiivisen oman- ja vastuuntunnon kilpeä' - mikä hallitus sitten onkin vallassa eli jakamassa rahoja poliittisten pisteitten toivossa.

Joka tapauksessa ahdistus, masennus ja syyllisyys ovat ihmisten jokapäiväistä 'leipää'. Ja jos ihmiseltä puuttuu sellaisia ihmissuhde- tai kollektiivisia verkostoja, joiden kautta ahdistusta voi purkaa, kanavoida ja läpikäydä, niin hän saattaa ajautua psyykkiseen umpikujaan, jonka selvittämiseksi tarvitaan ammattiapua - vai tarvitaanko?

Parantaako aika haavat? Kyllä se sitäkin tekee. Mutta yhtä lailla se katkeroittaa, mikäli koettu trauma jää kalvamaan vuosikausiksi. Tässä mielessä Nietzschen: 'se mikä ei minua tapa, vahvistaa mnua', on jopa psyykkisesti vaarallinen maksiimi, vaikka pieninä annoksina traumat toki ilman muuta toimivat niinkuin mikä tahansa rokote - ne ovat toipumisen ja kasvamisen edellytys.

Mutta on myös traumoja, jotka lamauttavat totaalisti ja/tai leviävät ja toimivat psyykessä kuin pahanlaatuinen syöpä. Sellaisia vastaan pitäisi oppia taistelemaan - eikä sitä taitoa opi välttämättä yksin - piti sitten sitten itseään kaiken kestävänä 'yli-ihmisenä' tai ei.

Monologi kyllä auttaa ja helpottaa (tiedän sen omasta kokemuksesta jopa tätä kirjoittaessa, vaikkei tämä nyt ihan pelkkää yksinpuhelua olekaan), mutta ei välttämättä paranna ainakaan itse yksinäisyyttä (jota on toki monentyyppistä), jolloin elämästä tulee monologinpitäjälle hänen oman yksityisen 'teatterinsa näyttämö'.

Jokelan surmaaja siirsi oman mielettömäksi muuttuneen yksityisen näyttämönsä julkisiin tiloihin. Miksi hän ei päässyt esittelemään sitä vaikka psykiatrille, jos kerran halusi? Määrärahat eivät riittäneet, eivätkä oireet olleet tarpeeksi rankkoja, joten häntä ei otettu vastaanotolle. Nyt tätä karkeaa 'mokaa' on sitten yritetty 'sovittaa' jälkikäteen - miljoonabudjetilla. Pitäisikö siis syyttää vain psykobisnestä?

Hyvää Vappua.

Surusta ja suremisesta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Di".
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)

Löysin tuon Audenin runon Funeral Blues 2½ vuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.

*
Suru on merkillinen tunne.

On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.

Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.

Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.

Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.

*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.

(Tosin laulussa Esplanadi (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)

Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.

Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee kesällä 2001 erään leikkauksen jälkeen, ja kohtasin menetyksen tosiasian totaalisti juuri silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan, mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.

Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.

Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolema tai sen vakava uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.

(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan.
Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)

*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on sittenkin kehnoa ja kvantitatiivista psykologisointia asiassa, jossa sellaista ei tunneulottuvuuden tasolla on mieletöntä tehdä, ellei lukeudu sosiaalidarwinistiseksi reduktionistiksi.

Tässä kohtaa on nyt hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.

'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'

(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)

***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?

Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...