Vaikeneminen kuin kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu

Kielimafia kävi aamuteellä klo: 09.45.

Päiväkirjatekstisi on hieno. Se pitää lukea moneen kertaan, jotta uskaltaisin edes koskettaa sielusi tuskan, kärsimyksen, syyllisyyden, säälin ja koston nyansseja - sen monikerroksista, limittäistä ja liikkuvaa dialektiikkaa. Jotain salaperäistä ja jopa mysteeristä. Jotain, jonka olemassaolo itsessään on tabu – pyhä ja irstas samassa olemuksessa.

Sanat ovat kuin asvalttia, jonka läpi vain kaikkein sitkeimmät kasvit pystyvät kasvamaan samaan tapaan kuin emootiot läpäisevät intellektin skemaattisen kerroksen, joka mahdollistaessaan tunteitten ilmaisun ja tulkinnan toimii samalla esteenä niiden syvimmälle tiedostamiselle ja ilmitulolle. Tässä on sanojen ja kielen ehkä suurin paradoksi.

Sinun ilmaisusi ja kielenkäyttösi on kaikessa johdonmukaisuudessaankin niin vereslihalla, että miltei kavahdan sen kosketusta, vaikka janoankin yhä enemmän sen arvoituksellista voimaa – kuin olisin löytänyt labyrintista aarteen, jota yritän sekä itsekkäitten että pyyteettömästi auttavien motiivien vakuuttamana kuljettaa pois vankilastaan ulos maailmaan - vapauteen. Sillä labyrintin sisällä asuu hirviö, Minotauros, joka raatelee aarteeni salaisuutta kuin korppikotkat Prometheuksen maksaa, joka yhä uudelleen on tuomittu kasvamaan samanlaiseksi kuin entinen, vereslihainen elin, josta sykkii elävä ja haavainen tuska.

Mutta ehkä yritykseni pelastaa yhä elossa kituva, minulle aarteeksi muuttunut uhri tuomalla se ulos labyrintista, on lopulta väärin ja aiheuttaa ainakin hetkellisesti enemmän kipua kuin helpotusta hänelle, joka tätä kärsimystä personifioi. Silti jokin minussa vaatii, etten voi enää sallia Minotauroksen ruhjoa ja repiä tuota haavaista ja tuskansa mykkyydessä minut miltei lamaannuttavaa olentoa yhtään tämän enempää.

Yhä uudestaan ja uudestaan vaille vastausta jääden minun on kysyttävä, onko ratkaisuni lopputulos toivoton. Ehkä pelastin labyrintin kirouksesta vapauteen olennon, joka lopulta kuolee sinä hetkenä, kun se saavuttaa auringon, lämmön ja vapaan ilman. Silloin minulla ei ole enää muuta lohdutuskeinoa kuin ajatella, että tuo kiusattu uhri kuoli kaikista maailmaan ja ihmisiin kohdistuvista peloistaan huolimatta lopulta onnellisena, koska maailmasta löytyi edes yksi, joka tunnisti hänessä aarteen, yksi, joka ei sallinut Minotauroksen enää jatkaa hänen ikuisuuteen asti kestävää tappamistaan – siitäkin huolimatta, että hän ei enää kestänyt eikä jaksanut elää siinä vapaudessa, jota valaisee ja lämmittää totuuden lempeä aurinko eikä ainoastaan loputtoman vaikenemisen ja kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu.

Rauno