1
'anonymous kirjoitti edellisessä päreessä:
'minun mielestäni etukonflikti on jo se, etten saa tehdä mitä haluan'
*
Kiteytät esimerkillisesti (joskin luultavasti tahtomattasi) sen, mitä minun mielestäni seuraa siitä sinänsä täysin luovuttamattomasta periaatteesta, että jokainen ihminen saa ja hänen melkein pitääkin sanoa, mitä hän haluaa ja mitä vaatii jopa oikeudekseen (sananvapauden nimissä).
Mutta - jos/kun miljoonat ja taas miljoonat ihmiset alkavat vaatia yksityisille intresseilleen laillista oikeutta ja vaikutusvaltaa ellei peräti privilegioita, niin silloin tämä 'täydellinen/absoluuttinen' sananvapaus lopulta kumoaa itsensä, koska pluralismissaan se väistämättä hajottaa kaiken poliittis-aatteellisen yhtenäisyyden - jättäen samalla markkinatalouskapitalismille ja sen kaupallisille kulutusintresseille suorastaan loistavan maaston edetä.
Kun kaiken lisäksi tiedämme, mikä on nettikeskustelujen yleinen taso ja henki, tilanne muuttuu entistä absurdimmaksi poliittisen sanavapauden merkityksen kannalta. Vähänkin koherentimpien ei-populististen poliittisten aatteiden hahmottuminen muuttuu suorastaan mahdottomaksi tällaisessa hölinässä ja hälinässä.
Äärimmäinen mielipiteiden pluralismi johtaa politiikan rappeutumiseen aatteellis-kommunikatiivisena toimintana - toisin sanoen laajemman poliittisen tahdon rapautumiseen, hajoamiseen ja sulautumiseen mediaviihteeksi sekä itsetarkoitukselliseksi puoluelotoksi vailla muuta ideologiaa kuin suosion kasvattamispyrkimys populistisella strategialla (entisen SMP:n nykyinen jälkeläinen Persu akuuteimpana esimerkkinä).
Yhteisten asioiden (mikäli niitä kaoottisen mielipide-pluralismin jälkeen on siis enää edes olemassa) hoitamiseksi tarvitaan kuitenkin juuri poliittisen tahdon integroitumista ja organisoitumista, ellei sitten eduskunnasta tule lopullisesti finanssiyritystä, joka toteuttaa intressiryhmien toiveita vain oletettujen(mutta kenen?) markkinataloudellisten etunäkökohtien perusteella.
2
Entä miten poliittinen tahto saataisiin organisoitua - tai miten se spontaanisti organisoituu? Kärjistetysti sanottuna yleensä siten, että jostain 'vain' ilmestyy karismaattinen ja sitkeä henkilö, joka personoi itseensä makrotason intressejä eli tietyn poliittisen asenneilmapiirin. Tästä 'ilmestymisestä' sitten (mahdollisesti) seuraa, että kyseisen johtajakandidaatin ajatukset itselleen läheiseksi kokevat, potentiaaliset kannattajat, vähitellen omaksuvat ja ottavat omikseen nuo vasta hahmottumassa olevan poliittisen tahdon periaatteet.
Kun tällainen kokoava ideologinen hahmo ilmaantuu, niin yksittäisten, sattumanvaraisten mielipiteenilmaisujen esittäjät (minä mukaan lukien) reagoivat aina kahdella eri tavalla:
1) He alkavat joko vastustaa kyseistä tyyppiä jatkaen höpötystään puuttuen useinkin epäolennaisuuksiin yrittäessään tuhota tämän johtajaksi muuttuneen henkilön maineen, minkä provokaation tarkoitus on tietysti kyseenalaistaa (monesti vyön alle iskien) hänen poliittinen lahjakkuutensa sekä aatteensa ja siten tietysti estää hänen tulevaisuutensa poliitikkona.
2) Tai päinvastoin (kuten edellä jo esitettiin) - tietty osa mielipiteen ilmaisijoista ryhtyykin seuraamaan tarkemmin, mitä kyseinen tyyppi oikein sanoo ja ääneen ajattelee, eli he ikäänkuin hiljenevät kuuntelemaan häntä - jos ei aivan lopettaen niin ainakin hilliten aiempaa, 'osallistuvaa' kommentointiaan ryhtyen samalla tarkentamaan ja muokkaamaan omia, monista yksittäisistä ja yhteensopimattomistakin intresseistä koostuvia asenteitaan entistä yhteneväisemmiksi tämän johtohahmoksi muuttuvan/muuttuneen henkilön esittämien teesien kanssa, koska ovat alkaneet kokea ne itselleen läheisiksi.
Yksinkertaista? Triviaalia? Mutta totta.
Tällä tavalla ilmaantuvat poliittisen tahdon todelliset organisoijat. Eivät he siis synny suoraan ja kausaalisesti pluralistisen keskustelun ja mielipiteen ilmaisujen kaaoksesta vaan oman lahjakkuutensa ja poliittisen kykynsä ansiosta (esim. Obama) - olkoonkin, että heidän taustallaan saattaa lopulta toimia valtava puolueorganisaatio.
Yhä tylymmin tiivistäen ja yksinkertaistaen: kun poliittisen tahdon integroija ilmestyy näyttämölle ja vakuuttaa lopullisesti erittäin suuren määrän tiettyjä yksilöitä, niin nämä yksilöt eivät enää hoekaan sitä samaa omaa henkilökohtaista mantraansa vaan alkavat toistaa poliittisen johtajansa teemoja sekä iskulauseita, joiden kokevat ilmaisevan akkuraatisti myös heidän omia intressejään.
3
Vaikuttaako kuvaukseni jotenkin tutulta - ehkä jopa demokratian vastaiselta prosessilta? Kuitenkin - pääpiirteissään - juuri näin ilmaantuu/syntyy poliittinen tahto, aate ja ideologia: jonkun erityisen yksilön personoimana - ei ikäänkuin kausaalisena, loputtoman keskustelun summana, lopputuloksena ja (yhteiskunta-)sopimuksena.
(Tietenkin kaikki muutos tapahtuu väistämättä tietyssä yhteiskunnallis-historiallisessa kontekstissa ja asenneilmapiirissä, mutta en painota sitä syytä tässä yhteydessä).
Seuraavaksi pitää tietysti kysyä: miten erottaa pelkät populistit eli perimmältään vallanhimoiset valehtelijat ja demagogit (esim. Mussolini, Hitler, Stalin, joilla toki oli omat ansionsakin) 'vilpittömän, tehokkaan ja oikeudenmukaisen' poliittisen aatteen, muutoksen ja tahdon julistajista (lukija nimetköön tähän omat suosikkinsa ;\)?
Jätin tietoisesti nimeämättä ainuttakaan 'hyvää' poliittista johtajaa, koska emme voi välttää kysymystä siitä, onko tuo erottelu hyvien ja pahojen/huonojen poliittisen tahdon julistajien välillä lopulta mahdotonta (kontingenttia ja subjektiivista), koska kukaan todellinen poliitikko, joka joutuu tekemään suuria päätöksiä, ei voi olla (enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti) tahrimatta käsiään jopa viattomien vereen ajaessaan omaa ja ehkä myös kannattajiensa(kin) aatetta niin tehokkaasti kuin vain pystyy.
*
http://www.biske.com/blog/?cat=28
