Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Puhalsi mereltä".
*
Colin Wilsonin Sivullisen ongelmaa pidän yhtenä niistä kirjoista, joiden lukemisen jälkeen en enää ollut enkä myöskään palannut entiselleni - aiempaan 'tietämättömyyteeni ja viattomuuteeni' (luin kirjan alunperin 1971).
Minusta tuli eksistentialisti ja rupesin polttamaan - Albert Camus'n kaveri kun olin - Galois-cigaretteja. Koin näkeväni kauemmas ja 'syvemmälle' kuin 'eräät' muut. (Siis en paljon nenääni pitemmälle...)
Ehkä tämä itsetunnon ylennys johtui juuri Galois-tupakista, jota erehdyin silloin tällöin vetelemään jopa keuhkoihin asti.
Mutta on se kyllä kummallinen tunne, kun kokee törmänneensä 'sukulaissieluihin', ja niitä minä 'Sivullisen ongelmasta' totisesti löysin - olinhan hieman vakava- ja synkkämielinenkin nuorukainen siihen aikaan - sellainen sisäisen ja estyneen Sturm und Drangin vallassa oleva tyyppi.
Nykyään olen enää ylimielisen kyyninen ja suorastaan naurettavan epätoivoinen huru-ukko, joka silti yhä vielä haikailee suurten tunteitten perään.
Oikein itseänikin tuppaa moinen asenteellisuus välillä naurattamaan...(ehkä muitakin).
Ei se kirjaelämys aivan (ensi-)rakkauteen verrattavaa ollut mutta silti aika vahvasti jotakin sinne päin. Ja koko elämänhän tuo tunne näyttää kestäneen - ensirakkauden tapaan.
Oikeat asiat pysyy ja paranoo, niin kuin viilimainoksessa aikoinaan sanottiin.
*
http://fredrikantoinen.blogspot.com/2007/12/sivullisen-ongelma-luvut-4-5.html (Kas - joku on näköjään lukemassa luultavasti ko. kirjan uutta painosta)
Minäkin luin sen kirjan 25 vuotta sitten, kun kaveri Tosse teki siitä teologisen etiikan gradun. Ihmeukko tämä Colin, kouluja käymätön täysskolaari, joka otti kulttuurin "haltuun" intellektuaalisesti perustellulla tavalla.
ReplyDelete