November 17, 2009

Peter Sloterdijk - intellektuaalis-populistisen kulttuurirasismin mediajönglööri



(Lisäyksiä ja kofeiinia heti aamutuimaan - klo: 06.50)

I
Slavoj Zizek kertoo haastattelussa, joka löytyy äskettäin julkaistusta, informatiivisesta, ajankohtaisesta ja hauskasta kirjasta: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa mm. seuraavasti:

'Hän [Peter Sloterdijk] on oikeistolainen, mutta pidän oikeistolaisista, kunhan he eivät ole totaalisia idiootteja. Tavatessamme käymme aina saman keskustelun. Hän sanoo, että jos hän voittaa, minut ammutaan. Jos taas minä voitan, hän saa ensimmäisenä menolipun gulagille (s.101)'.
*
Niinpä niin. Pitäisiköhän meidän alkaa kohtapuoliin ryhtyä oikein porukalla ja 'käsityönä' kirjoittelemaan Sloterdijkille, tuolle alunperin kyynisen järjen (muka) kriitikolle, sitä Zizekin lupaamaa (meno?-)lippua vankileirien saaristoon?

Tästä Nietzscheä ja Heideggeria ihailevasta kulttuurihistorioitsijasta ja filosofisesta esseististä on nimittäin viimeistään 2000-luvulla tullut intellektuaalis-populistisella jargonilla ylemmän ja vauraan keskiluokan yhteiskunnallis-taloudellisia etuoikeuksia puolustava sekä yleisesti antihumaanis-sosiaalidarwinistisia arvoja propagoiva mediarasisti.
Mikäli olen ymmärtänyt ymmärtänyt oikein, ei Sloterdijk suorasanaisena mediapersoonana ole avoimesti identifioitunut post-politiikkaan ja sen muka ideologiattomiin poteroihin. - - Toisin sanoen hänelle vastakkainasettelun aika ei ole ohi vaan päinvastoin alkamassa - ja tämähän sopii mainiosti juuri ideologis-poliittisen vasemmistoleirin (erotuksena Michael Hardtin ja Antonio Negrin post-poliittiseen vasemmistoon) ehkä ainoan todellisen 'Don Quijoten' - Slavoj Zizekin ajatukseen siitä, että olemme nykyään väistämättä etenemässä kohti suurempaa aggressiivisuuden aikaa - ja hyvä hyvä niin.
Tosin Zizek kaikessa uhoilussaankin on niin joviaali ja keskustelevaa 'yksinpuhelua' kaikkien kanssa rakastava tyyppi, että en oikein osaa kuvitella häntä ihan oikeasti barrikaadien taakse kotitekoinen kranaatti kourassaan.
Joka tapauksessa - Sloterdijkin (kuten myös Zizekin) rinnalla meidän 'jussi halla-ahomme' ovat oppineisuudeltaan, älyllisyydeltään, luovuudeltaan ja mediataidoiltaan pelkkiä amatöörejä.
*
Pysykää ajan hermolla ja lukekaa tuore, avartavasti syventävä ja 'poliittisesti korrekti' artikkeli aiheesta.

II
German philosopher Peter Sloterdijk defends racist remarks by central banker
By Stefan Steinberg 26 October 2009

The German philosopher Peter Sloterdijk has waded into the controversy surrounding German Central Bank executive member Thilo Sarrazin with an open defence of racist remarks made by Sarrazin in an interview published in a prominent European cultural magazine.

Thilo Sarrazin is a long-time member of the Social Democratic Party and was for a number of years finance senator in the SPD-Left Party Senate coalition in Berlin. Just a few months after his appointment this past summer to the executive committee of the German Central Bank, Sarrazin unleashed a tirade against the poor, the socially deprived and, in particular, immigrant communities in Germany. His interview appears in the latest edition of the cultural magazine Lettre International. (See: “The racist outburst of German Federal Bank executive member Thilo Sarrazin”).

The World Socialist Web Site article noted that in his magazine interview, Sarrazin employed racial stereotypes and “language usually associated with far-right parties… to stir up hatred against the most vulnerable layers of society—the unemployed and poor—and, in particular, against Turkish and Arab residents.”

In his interview, Sarrazin combined racist agitation against foreign “conquerors” with anti-Semitic clichés. He declared: “The Turks are conquering Germany in exactly the same manner as the Kosovars conquered Kosovo: by a higher birth rate. I could accept that when it applied to East European Jews with around a 15 percent higher IQ than the German population.”

Now Sloterdijk, a well-known philosopher and media personality, has publicly defended Sarrazin’s views. In an interview for the forthcoming edition of the German political magazine Cicero, Sloterdijk lambastes those criticizing Sarrazin as opportunists.

“One would think that the circle of German opinion-makers has turned into a cage of complete cowards who complain and chivvy against any deviation from the norms of the cage,” Sloterdijk declares. He goes on to assert that Sarrazin had merely drawn attention to the “undeniable existence of a lack of will to integrate by certain Turkish and Arab milieus in Berlin.”

According to Sloterdijk, even the head of the German Central Bank, Axel Weber, demonstrated that he was not “immune from the plague of opportunism” because Weber made some criticisms of Sarrazin’s remarks after their publication. (In fact, Weber had seen Sarrazin’s text and did nothing to prevent its publication). Sloterdijk concludes that the criticism of Sarrazin’s views by various media commentators shows how “deep we have sunk into the linguistic mire.”

The disingenuous attempt by Sloterdijk to intimate that the debate over the comments made by Sarrazin involves some sort of “linguistic confusion” is absurd. There can be absolutely no confusion over the terms used by Sarrazin.

Anyone familiar with the ideological evolution of Sloterdijk will not be entirely surprised by his comments. Nevertheless, the speed and bluntness with which he has intervened to give his support to Sarrazin are remarkable.

Sloterdijk (62) is currently chancellor of the University of Art and Design in Karlsruhe. He appears frequently on German television, espousing his opinions on a wide range of contemporary ideological and cultural issues.

After completing his university studies, Sloterdijk spent the years between 1978 and 1980 studying under the Indian mystic Bhagwan Shree Rajneesh—a period he has subsequently described as having “irreversible” importance for his later writings. Sloterdijk began publishing a series of essays and philosophical works and first came to wider public attention in 1983, with the publication of his Critique of Cynical Reason (Kritik der zynischen Vernunft).

In this book and subsequent ones, Sloterdijk eclectically draws from the ideas of German thinkers such as Friedrich Nietzsche and Martin Heidegger and from prominent representatives of German critical theory in the twentieth century such as Max Horkheimer and Theodor Adorno.

Echoing Horkheimer and Adorno’s critique of the Enlightenment in their work Dialectic of the Enlightenment, Sloterdijk has sought to bury the Enlightenment, not to praise it. The result is an abstruse, rambling critique of Enlightenment and scientific thought. In common with Heidegger, Sloterdijk implies that Western thought went astray when it embraced the rationalist scepticism of Socrates.

Sloterdijk declares that Enlightenment values in modern times have degenerated and been reduced to “enlightened false consciousness.” “Enlightenment attempts to understand and improve the world have been nullified by the atrocities committed in the twentieth century.” No consistent, materialist analysis of the world and society is possible—all we are left with are shards.

Modern disillusionment in the Enlightenment ideals of rationality, science, equality and justice has grown over into cynicism, he asserts. In the opening chapter of Critique of Cynical Reason, Sloterdijk makes clear that one of the prime candidates for his designation of “enlightened false consciousness” is Marxism.

In line with his rejection of scientific method and historical analysis, Sloterdijk is under no obligation to prove his thesis. He himself says his book should not be taken too seriously.
Adopting the “playful stance” of post-modernist thinkers, he declares his work to be “a labour of entertainment, diversion, amusement: not so much work as relaxation.” The traditional rigours of philosophical thought are dissolved into air by Sloterdijk, who seeks to “reintegrate the truth capacity of literature, satire and art with that of scientific discourse.”

There is not a single original idea to be found in the verbose and self-indulgent arguments that run throughout Critique of Cynical Reason. Not surprisingly, Sloterdijk’s excavation of the Enlightenment concludes that its logical endpoint is the Christian tradition of unhappiness and the nuclear bomb.

Even here, Sloterdijk merely regurgitates the world-weariness and pessimism of one of his mentors, Theodor Adorno, who wrote, “No universal Theory leads from savagery to humanitarianism, but there is one leading from the slingshot to the megaton bomb…”
Purporting to reveal the Enlightenment path, which ends in cynicism, Sloterdijk merely provides a rationale for a cynical outlook.

Sloterdijk’s work, including his swipes at both Marxism and post-1968 “political correctness,” found an appreciative audience in the 1980s amongst a layer of middle-class ex-radicals who had tossed aside their left-wing political and ideological views of the 1960s to concentrate on furthering their own careers and making money.

For some time, Sloterdijk’s own social and political opinions remained buried in the morass of his dense and obtuse texts, but clear signs of a rightward radicalisation of his position emerged in a number of his works written at the cusp of the new century.

In his book Rules for the Human Park (Regeln für den Menschenpark, 1999), Sloterdijk pleaded for an intensified discussion on the implications of genetics and such notions as the regulation of “bio-cultural” reproduction. Sloterdijk’s book caused a controversy for pushing the issue of genetics into the spotlight of public debate for the first time since the crimes committed by the Nationalist Socialists in the name of racial selection.

In Rules for the Human Park, Sloterdijk poses the question whether it is the philosopher’s role to devise “rules for the human park” directed towards the “breeding of elites.” He does not directly answer his own question, but in the book comes down firmly in favour of the Greek philosopher Plato’s vision of a rigidly ordered society based on a dictatorial government drawn from an elite, which exercises absolute control over the population.

In his book Anger and Time (Zorn und Zeit, 2006), Sloterdijk is more explicit in his illiberal views. Sloterdijk declares rage and anger to be the decisive driving forces of human motivation and social action throughout history. He goes on to provide a list of organisations and institutions which, in his opinion, nefariously and illicitly canalise anger. This list of so-called “anger banks” includes revolutionary movements, protest parties, trade unions and religious communities.

At a time when leading politicians, intellectuals and media outlets in Western capitalist countries are warning of a “clash of civilisations” and advocating a new crusade against militant Islamism, Sloterdijk speculates in Anger and Time whether Islamism will take the place of communism in absorbing the “surplus of genocide-willing young men.” He prepares the reader for what he describes as an imminent prospect: “immense conflicts (. . .) which without exception will be instigated by anger collectives and offended civilisations,” and goes on to describe radical Islamism as a “desperate movement of economically superfluous and socially unusable individuals.”

Clearly siding with those seeking to demonise Islamism in the wake of the Iraq war, Sloterdijk is now increasingly turning to Germany itself. In a series of recent comments and interviews, he has castigated the German welfare state system as a form of society, which encourages kleptocracy—theft by the masses.

In the conservative FAZ newspaper in June, Sloterdijk condemned the progressive income tax as “functionally equivalent to socialist expropriation” and referred to a “tendency to reverse exploitation.” The “unproductive,” he claimed, were living at the expense of the “productive,” i.e., top earners and entrepreneurs. He went on to call for the abolition of “obligatory taxes” and for a “revolution of the giving hand,” i.e., a revolution from above aimed at putting an end to the thieving (kleptocratic) tendencies of broad layers of the population.

Sloterdijk’s social Darwinist blathering against the German welfare system, which was developed in the period following the Second World War and has since been significantly undermined by successive German governments, echoes the rants against the poor, sick and disadvantaged by the English bourgeois sociologist Herbert Spencer in the second half of the nineteenth century.

Sloterdijk speaks for a social layer—including an appreciable layer of former middle-class radicals—which fought its way to the top in the 1970s and 1980s. Radicalised to the right by the collapse of the Soviet Union, and in many cases able to make fortunes during the stock market boom at the end of the 1990s, this layer is determined to hang onto its wealth and social privileges at any cost. This process of rightward radicalisation was encouraged by the SPD-Green government of 1998-2005, which opened the sluices for entirely new forms of speculation and wealth for the banks and the rich, while hacking away at the welfare state.

This layer received a shock in the financial crisis of last year, which had major repercussions for their portfolios. Now, however, with the election of the new right-wing coalition in Germany between the conservative union parties and the free market Free Democratic Party, it feels fresh wind in its sails. Sloterdijk is speaking out on their behalf and calling for a revolution from above based on the racist nostrums of a rabble-rouser such as Thilo Sarrazin.

Just over a century ago, the Russian revolutionary Leon Trotsky characterised similar social layers in Germany, who, in the midst of the so-called Golden Age of German imperialism, were avid followers of the philosopher Friedrich Nietzsche.

In his essay on the German philosopher, Trotsky notes that Nietzsche is “the ideologist of a group living as predators at the expense of society but under happier conditions than the poor lumpen-proletariat: the parasite-proletariat of a superior calibre… what ties together all the members of this ill-sorted estate of bourgeois knighthood is… plunder on an immense scale of social wealth without any (we are anxious to underline this) systematic participation in the organised process of production and distribution.”

Sloterdijk is now openly offering his services as spokesman for these modern-day parasites of “offended civilisation” and appealing to the most right-wing and fascistic political forces for a mobilisation aimed at suppressing the working population and the struggle for socialism in the forthcoming “immense conflicts."
*
http://www.wsws.org/articles/2009/oct2009/slot-o26.shtml
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
*
http://woldhek.nl/image/show/618-peter-sloterdijk-1
http://www.psp-tao.de/interview
http://www.ict.mic.ul.ie/websites/2002/Aisling_OMahony/The%20symbols%20of%20Hinduism.htm

November 14, 2009

'Vastakkainasettelun aika on ohi'

Kuva: Libertaristis-rasistisen uuskielen alkeita oppimassa
*
Otsikkoni uusliberalistinen - aiemmin Sauli Niinistön presidenttikampanjassaan käyttämä doublespeak-slogan tulee koodattua auki ja siten ymmärrettäväksi seuraavien neljän kohdan kautta:

1. Tottele ja rakasta auktoriteettiasi. 2. Olet oman onnesi seppä; onnistumisellasi tai epäonnistumisellasi ei ole rakenteellisia syitä. 3. Muista velvollisuutesi: olet aina alamainen. 4. Ole "solidaarinen": suojele samanlaista, epäile lähimmäistä, tuhoa erilainen.
*
Nämä ovat Jussi Vähämäen määrittelemät oikeistolaisen yhteisöpuheen ”katekismuksen” neljä käskyä: Vähämäki, Jussi (2008). Yhteistyöstä työyhteisöksi. Tiedepolitiikka 4/2008.
*
Sitaatti löytyy artikkelin Vertaistaloutta rakentamaan - lähtökohtia commons-perustaiseen yhteiskuntaan viitteistä.
*

November 12, 2009

Zizek: äänekäs sivullinen, jonka tärkein positiivinen ohjelma on vastarinta

Kuka on tämä keski-ikäinen, nuoren Hegelin ja Karl Marxin näköinen mies?
*
anonymous kysyi päreessäni Adorno, Zizek ja Minotauroksen labyrintin arvoitus epämääräisesti:
*
'uskotko manipulaatioon' ja http://www.nytimes.com/2009/11/09/opinion/09zizek.html?pagewanted=2&_r=3 - - ei mit''n uutta, ei todella'
*
Miten manipulaatioon on ylipäätään mahdollista uskoa? - - Onko tuo kysymys vitsi, paradoksi vai kumpiakin - zizek'läisessä hengessä?
*
Minun mielestäni on joka tapauksessa erinomainen asia, että Zizek pitää ääntä näistä fantasia/ideologia/politiikka/vasemmisto-asioista. - - Sitäpaitsi jo kritiikki itsessään sisältää oman oikeutuksensa, kunhan se on sekä asiallisesti että retorisesti hyvin perusteltua.

Tästä kritiikin ikäänkuin valmiiksi annetusta oikeutuksesta (jota ei pidä yksinkertaistaa liikaa kuten myöhemmin käy ilmi) huolimatta kukaan muu kuin Zizek ei ole viime aikoina kritikoinut ja analysoinut kapitalismia samassa laajuudessa ja samalla persoonallisella inspiraatiolla sekä perusteellisuudella kuin hän.

Me tavalliset pulliaiset emme ole hänen lukeneisuutensa, oppeisuutensa, luovuutensa ja mediarohkeutensa rinnalla kuin pelkkiä imitaattoreita ja/tai suunsoittajia - - jos kohta myönnettäköön (em. linkki), että myös Zizek on omassa ajattelussaan 'ei-välttämättä-aina-ihan-niin-kovin-omaperäinen-kompilaattori', mutta silti aivan eri tasolla kuin suurin osa tavanomaisesta ideologiakritiikistä ja etenkin Blogistanin monista pikku teknokraatti-besserwissereistä, jotka ovat muka löytäneet funktion, joka ratkaisee kaikkeen kommunikatiiviseenkin toimintaan sisältyvät hankaluudet.

Sinänsä arvostettava, perusteellinen ja oikeaankin osuva visionääri Manuel Castells on myös hän lopulta systeemin käsikassara kuten yksi monista apinoistaan: Pekka Himanen tai joku Esa 'Nokia-pop' Saarinen. - - Nämä tyypit ovat nimittäin myyneet itsensä kapitalistisen järjestelmän suomien media- sekä palkkioetujen seireeneille ja muuttuneet siten epäillyttäviksi eli jääveiksi projektiensa vilipttömyyden suhteen.

Zizek sen sijaan on säilyttänyt hämmästyttävästä mediahuomiostaan huolimatta kompromissittoman kriittisyytensä ja sivullisen roolinsa. Hän on, kuten olivat myös Schopenhauer, Marx ja Nietzsche, aito maverick - piirre, josta ehdottomimmat filosofiset vaikuttajat yleensä tunnistaa.

Zizek ei nuoleskele rahaa eikä juokse huippuvirkatarjousten perässä (joita kyllä löytyisi) vaan keskittyy omaan projektiinsa.

On aina helppo arvostella, jos luulee, että koska omaa mielipidettä pidetään oikeutettuna ja jopa toivottuna, ja että se siten myös (muka) sisältää varteenotettavaa tietoa - ei pelkästään kyselyyn annetun kyllä tai ei-vastauksen. - - Mutta tällainen luulo on etenkin mediademokratian luoma harhakuva todellisesta tasa-arvosta ja todellisesta edistyksestä.

Luullaan siis, että kenen tahansa mielipide voi olla yhtä painava kuin sen, joka ihan oikeasti ymmärtää asioista jotain varsinkin, jos hänellä on arvovaltaa ja etenkin oikeaa valtaa = rahaa ja/tai maan hallitus ja armeija takanaan.

Lue siis Platonin valtio, niin löydät tehokkaan systeemin, jonka avulla kyettäisiin puuttumaan esim. myös ympäristötuhoihin. - - Siinä valtiossa ihmisille on osoitettu heidän paikkansa, jonka rajoissa liikkuminen takaa yhteisön kiinteyden ja perustellut/pitävät/asiantuntevat päätökset eikä salli mitään julkimosirkusta parlamenttiin! - olkoon, että homma toki kärjistetymmillään haiskahtaa totalitarismilta.

(Karl Popper sai 1945 vaikean "'hengen ahdistuskohtauksen'" Platonin 'kommunistisesta' Valtiosta: lue Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. - - Mutta kuten myöhempien tutkijoitten taholta on todistettu, Popper tulkitsee Platonia kuin piru Raamattua ja on lukenut, ymmärtämisestä puhumattakaan Hegelin - toisen (muka) totalitaristin - kirjoituksia luvattoman huonosti).

Mutta jopa maltillinen ja avoimesti perusteltu/määritelty yksilön vapauksien rajoittaminen on vähäinen hinta oikeasta poliittis-yhteiskunnallis-ekologisesta kurssista, jota sen sijaan sinne tänne poukkoileva, muka demokraattinen uskomus-hömppä-kapitalismi ei pysty kulkemaan.

Kapitalismilta kyllä löytyisi kaikki välineet, valmiudet ja rahaa maltillisempaan ekspansiivisuuteen, jos ahneuden määrälle kyettäisiin asettamaan raja, mutta koska silloin romutettaisiin markkinatalouden pyhiä perusteita (laissez-faire, jatkuvan kasvun myytti), niin antaa vain sademetsien tuhoutua vapaan kilpailun nimissä.

Ja kun uskotaan illusorisesti, että kapitalismin näkymätön käsi lopulta pelastaa romahdukselta (jota se nostaessaan eräitten ryhmien elintasoa itse eskaloi), ja että liberaalin demokratian mielipiteen vapaus on todellista tasa-arvoa, niin eipä meitä enää 'mietinnän kalvas karva sairaaks muuta' - kuten vielä Hamletille kävi.

Itse asiassa geeni tuhoutuu lopulta juuri omaa koodiaan toteuttaessaan, koska geeni lisääntyy aina yhä niin kauan, kunnes sen kantaja kuolee sukupuuttoon olosuhteitten pakosta eli niiden aiheuttaman ylittämättömän esteen vuoksi, joihin se ei enää ehdi sopeudu - kuten kävi dinosauruksille. (Tämän jälkeen geeni jatkaa toisessa oliossa samaa megalomaanista pakkotoimintaansa.)

Näin käy myös ihmiselle, koska tekniikan mahdollistama erikoistuminen tuhoaa hänen geneettisen muuntumiskykynsä poistaessaan mutaatioriskit, jotka ovat muuntautumisen, kehittymisen ja siten myös sopeutumisen ehto.

Tätä muuntumista ei kyetä etukäteen ennakoimaan kuin hyvin lyhyellä aikavälillä. Lopputulos saattaa kuitenkin olla olio, johon eivät virukset enää pysty tarttumaan, mutta joka ei näin ollen pysty myöskään enää muuttumaan kuin yhä enemmän tietokoneen kaltaiseksi simulaattoriksi.

Geenin tuhoutumisen kaava sisältyy itse asiassa jo moderniin, ei-teleologiseen (anti-aristoteeliseen) liikkeen määritelmään Galileolla, ja jota Hobbes sovelsi ihmisluontoon.

Ja mikä pöyristyttävintä - eräissä libertaristisissa teknokraattipiireissä (esim. Björn Wahlroos ja kump.) on täysin legitimoiduksi luokiteltua päättelyä, että koska ne, jotka luultavasti hyötyvät sademetsien tuhoista eniten ja kärsivät niistä vähiten eivätkä elä enää 100:n vuoden päästä, on täysin oikeutettua, ilman mitään omantunnon ongelmia, siirtää vastuu esim. sademetsien hakkuista tulevaisuuteen (jälleen mm. kaiken 'hyväksi' järjestävän näkymättömän käden hoidettavaksi).

Mutta jos tällainen ajattelu täyttää alkeellisemmankaan etiikan perusvaatimukset, niin silloin minä en ole koskaan ymmärtänyt etiikasta yhtään mitään - enkä tule ymmärtämään. - - Itse asiassa silloin mitään etiikkaa ei ole (ainakaan minulle) olemassakaan, on vain preferenssejä ja sopimuksia, joista ei lopulta tarvitse pitää kiinni (vastuu voidaan viime kädessä sysätä yksipuolisesti kansalle) - - varsinkaan, jos esim. vakuutusyhtiöit sopimustekstiensä 'kryptisine' ehtoineen ja pankit ylikuumenneine luototuskampanjoineen vähän ennen kuplan puhkeamista eli likviditeetin lamautumista eivät enää hyödy sopimuksistaan.

Kapitalismi (loputtoman, pakonomaisen riskinoton eskaloima oikeutettu riisto) pysyy kasassa lakien ja oikeusjärjestelmän varassa. Ja mikäli asianajaille on varaa maksaa mielettömiä summia, ei ole huolta huomisesta. Saat valehdella mielin määrin, koska pääset pälkähästä mahdollisimman lievin rangaistuksin. - - Vain huono onni eli ikävä sattuma, voi silloin olla ainoa vihollisesi - ei suinkaan oikeudenmukaisuuden vaatimus.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=zizek
http://thephoenix.com/Boston/Arts/66267-IN-DEFENSE-OF-LOST-CAUSES-SLAVOJ-ŽIŽEK/?rel=inf

November 11, 2009

Äärettömien avaruuksien hiljaisuuksissa kaikuu tyhjyyttään oman sieluni hiljaisuus

Albert Camus kirjoitti 'Kapinoivassa ihmisessä': Kumpi, aurinko vai maa kiertää toistensa ympäri on loppujen lopuksi yhdentekevää. Se on suoraan sanoen mitätön kysymys. Sitä vastoin olen nähnyt, kun monet ihmiset ovat kuolleet sen takia, ettei elämä ole ollut heidän mielestään elämisen arvoinen.

Myös matemaatikko ja tiedemies Blaise Pascalia vaivasi kysymys: 'mitä oleminen tarkoittaa?' Hänelle ei Galileon ja Kopernikuksen kosmologia kuitenkaan ollut yhdentekevää - vaan ikäänkuin paljon paljon pahempaa: se oli avannut spekulatiivisen tyhjiön ei pelkästään avaruuteen vaan myös inhimilliseen ajatteluun. 'Noiden äärettömien avaruuksien hiljaisuus kammottaa minua'.

Se, mikä kammottaa Pascalia, on hänen ajattelunsa 'iankaikkinen hiljaisuus' (jota myös Camus käyttää eräänä esimerkkinään: 'minä kysyin, mutta taivas oli hiljaa') - hiljaisuus, joka ei sulje sisäänsä mitään. Pascal oli todistanut tieteellisesti tyhjiön olemassaolon ja löysi nyt sisältään 'todisteen tyhjyydestä'.

Pascal oli ensimmäinen eksistentialisti, joka löysi ihmisestä 'Jumalan mentävän reiän'. Hän aavisti, että uskonkriisi olisi nyt pysyvä olotila. - - Perustelut uskonnolliselle kokemukselle murenevat. Jäljelle jää fideistinen vakaumus, mikä tarkoittaa, että uskominen uskoon itseensä on ainoa pohja uskolle.

Mutta jos Tertullianus toteamuksessaan 'uskon, koska se on mahdotonta' ei vielä pitänyt nimenomaan uskoa mahdottomana vaan sitä, mitä pitäisi uskoa tapahtuneeksi (ylösnousemus jne.) , johon hän kuitenkin uskoi juuri tuon mahdottomuuden vuoksi (quia absurdum est), ja vaikka Pascalilla uskon piti täyttää mystisessä elämyksessä - jonka hän itse myös koki - Jumalan mentävä aukko (tyhjyys) sielussa, niin Kierkegaard meni vielä pitemmälle kyseenalaistaen rationaalisesti itse uskon lopullisesti - mutta ei ateistina vaan yhä 'uskovana' - ja määritteli sen uudestaan absurdin ja hypyn (eräänlainen älyn uhraus viimeisen varmuuden saavuttamiseksi) käsitteillä, joissa järki kohtaa uskossa täysin uuden ja ennen kuulemattoman.

Absurdista tulee tavallisesti mieleen mielettömyys. Kierkegaardille sanalla on kuitenkin erillinen merkitys, joka viittaa alkuperäiseen latinankieliseen sanaan: (ab)surdus: kuuro, mykkä, hiljainen, merkityksessä 'se, josta ei ole kuultu'.

Kun Kierkegaard sanoo meidän eksistoivan 'absurdin vallassa', hän tarkoittaa 'sen vallassa, josta ei ole kuultu'. Hän tarkoittaa hiljaisuutta, joka syntyy tajutessamme sen musertavan tosiseikan, että meidät on heitetty maailmaan. Tässä merkityksessä absurdi on kutsu, maailman meissä herättämä vaatimus löytää vastaus.

Heideggerin ajattelu modifioituu tässä Kierkegaardilta ja on linjassa kutsun kanssa, kun hän yrittää määritellä Das Manista vapautunutta ja riippumatonta, varsinaista olemista.

Ehdoton varmuus ei koskaan ole mahdollista. Jos ihmisen usko on aitoa, ei siis teeskenneltyä huonoa uskoa, se tekee ihmisen olemassaolosta väistämättä vaikeaa. Kierkegaard sanoo: Äärettömän suhteen vain yksi petos on mahdollinen, nimittäin itsepetos. Mitä hän tarkoittaa äärettömällä? Tarkoittaako hän 'varmuuden rajaa', joka kidutti Pascalia? - - myöhemmin myös Wittgensteinia tämän viimeisissä, Varmuudesta-muistiinpanoissaan.

Esimerkkinä käsittämättömän varmuuden (itsepetoksen?) ongelmasta äärettömän edessä Kierkegaard käyttää kuuluisaa kertomusta Aabrahamista ja Iisakista. Siinä enkeli välittää Aabrahamille viime hetkellä Jumalan uuden käskyn, jossa hän aiemman käskynsä kumoten kieltää/estää Aabrahamia uhraamasta poikaansa uskonsa todistamiseksi (kuten ensin oli vaatinut).

Jäljelle jää elossa olevan Iisakin lisäksi yhä silti usko. Pelkkä käsittämätön usko, jonka erottaminen itsepetoksesta tosin on mahdotonta, mutta joka absurdiudessaankin lienee ihmisen ainoa varmuus olemassaolonsa tarkoituksen suhteen.
*
Siteerattu ja lisäyksin muokattu Richard Appignanesin kirjasta 'Mihin uskovat eksistentialistit' (2006/2008)
*
http://www.waterfront.co.uk/news/archivedetails.aspx?id=1123

November 10, 2009

Adorno, Zizek ja Minotauroksen labyrintin arvoitus






Etsi kuvista a) Minotauros, b) Adorno, c) Zizek

Kirjoitettu kommentiksi Timo:lle edellisessä päreessäni Opi elämään huuliherpeksesi kanssa.
(Kielimafia tarkisteli - klo: 23.05)
*
Kiitos Timo linkistä. Olen odottanut tuon Adornon kirjan käännöstä, mutta ei kuulu ei näy - - joten tilasin sen nyt viimeinkin amazon uk:lta. - - £3,17 ei ole kallis hinta, vaikka postikulut tekevät saman verran tai enemmänkin.

By the way - tsekkasin myös kirjan The Culture Industry (Routledge Classics) by Theodor W Adorno and J. M. Bernstein (Paperback - 17 May 2001) sisällysluetteloa ja ellen olisi etukäteen tiennyt, olisin saattanut pitää ko. kirjaa koosteena Zizekin teksteistä ;].
http://www.amazon.co.uk/gp/reader/0415253802/ref=sib_rdr_toc?ie=UTF8&p=S006&j=0#reader-page

Zizek tosin pystyy 'lacanisoidusta' Freudista käsin analysoimaan Adornoa - jos ei syvemmin niin sanokaamme johdonmukaisemmin (ellemme sitten hyväksy täysin Adornon pessimismiä) sitä, miksi pop ja rock edustavat nykyään myös 'kapitalistisen työväenluokan' (fantasioitua) vapauden ääntä.

Marxilaisittain oletettua 'väärää tietoisuutta' ei nimittäin ole/ollut olemassa kuin protokolla-propagandana.

On 'vain' fantasioita, joissa erilaiset - usein vastakkaiset ja itsensä sisäisesti kumoavat uskomukset kietoutuvat yhteen tieteellis-poliittis-kulttuurisiksi 'faktoiksi' ja tällaisina fantasioituina 'faktoina' loputtomaksi solmuksi jopa niin tiukasti, että tuon solmun avaava koodi on hävinnyt jonnekin solmun sisään (vrt. antiikin myytti Minotauroksesta, Ariadnen langasta ja Theseuksesta).

http://fi.wikipedia.org/wiki/Minotauros

Onko Zizek meidän aikamme Theseus? Hitto - tätä pitäisi jonkun häneltä kysyä - yhtä aikaa sekä huumorin pilke silmäkulmassa että vakavasti.

Monitulkintaisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia esim. Nietzsche piti Minotauroksesta, Ariadnesta ja Theseuksesta kertovaa labyrintti-myyttiä yhtenä kaikkein syvällisimmistä tarinoista, joissa 'luonnollinen' yhtyy metaforiseen (kuten kaikki inhimillisessä tietoisuudessa), ja joka siten voi auttaa meitä inhimillisen ja kulttuurisen tietoisuuden kehityksemme oivaltamisessa ja 'purkamisessa'.
*
Ensin pitäisi luultavasti hahmottaa, mikä on se meidän aikamme Minotauros, jonka kynsistä Totuus (Ariadne?) halutaan pelastaa? - - Ja mitä totuus meille 'enää' merkitsee tai ylipäätään voi merkitä - - tilanteessa, jossa saamme äärimmäiset vastaukset joko manipuloitavissa olevilta geeneiltä sekä uskomuksenvaraisista allegorioista ja metaforista (molemmat selitysmallit - kuten manipuloida-verbistä jo voimme päätellä - ovat kietoutuneet toisiinsa)?

Jos kerran geenejä voidaan poistaa, lisätä tai jalostaa, niin kuka päättää sen, kenen preferointeja eli fantasioita ja siten metaforia meidän tulee uskoa? Keiden geenimanipulaattoreitten (suurkarjankasvattajien) talliin me lopulta hakeudumme tai ajaudumme?

Geenit eivät nimittäin ole tippaakaan helpottaneet eettisiä valintojamme - päinvastoin, koska yhä tieteellisemmiksi ja siten auktoriteettia omaavammiksi naamioituneilla tutkimuksilla kyetään manipuloimaan yhä suurempaa joukkoa ihmisiä - ilman, että he pystyvät ymmärtämään, kenen etua preferoinnit/fantasiat kulloinkin palvelevat.

Sikainfluessa-rokote-kampanja on tästä hyvä esimerkkki, koska rokotteiden terveydelliset vaikutukset ovat epäselviä. Toisin sanoen rokotteiden lääketieteellisten haittojen ja hyötyjen puolueeton arviointimahdollisuus on häivytetty terveyspoliittisella propagandalla, joka paljastuu jääviksi jouduttuaan jo aikaa sitten turvautumaan suurbisneksen eli lääketehtaitten rahalliseen tukeen. - - Seurauksena on väistämätön lojaliteettikriisi, koska kahta herraa (kansaa ja suurbisnestä) ei voi palvella eettisesti samalta pohjalta - ei ellei laki anna myöten. (Ja sehän antaa...)

Mutta onko itse lainkäyttökin viime kädessä jääviä, koska se kulkee suuren rahan perässä kuin pässi narussa. Tuo naru on toki joustava, jotta oikeuslaitokset säilyttäisivät itsenäisyyden, vapauden ja puolueettomuuden illuusion, mutta se joustaa vain tiettyyn rajaan asti - rajaan, jonka viivan piirtää aina raha. - - Tapaus Mauno Saari ja Paavo Haavikko viestii meille osaltaan myös jotain tällaisen lainkäytön korruptoituneisuudesta.

Voidaan jopa väittää, että itäblokin murtuminen johtui rahasta. Tosin tässä tapauksessa oletettiin, että raha takaisi juuri sen vapauden ja hyvinvoinnin toteutumisen, minkä kommunistisen tehottomuuden, sensuurin ja kulissitehtailun jähmettämä kulttuuri oli estänyt. - - Kyseinen projekti on sittemmin toteutunutkin - tietysti kapitalismin ehdoilla.

Herää kysymys, kenen etua tässä viime kädessä ajetaan. Vastaus: kaikkien, vaikka kukaan ei koskaan kerro mitä 'kaikilla' tarkoitetaan, koska olemme koko ajan ovelasti indoktrinoitujen uskomusten varassa - jopa niin ovelien, että niihin uskoo myös Suomen tyylikkäin ja fiksuin nainen: optimisti-Anne (Brunila).

Mitä eivät suurbisnes ja poliitikot valehtelisikaan saadakseen miljardikaupat pyörimään? - - Eihän sotakaan yhtä miestä kaipaa - ei edes uhrina.

Mutta miksi valittaisin, koska syy palautuu aina itseeni: minultahan puuttuu yksi ja sen mukana kaikki, mitä kapitalismiin tarvitaan: uskallus (tosin myös mahdollisuus - lukuunottamatta lottoamista, jota en sitäkään harrasta, laiskuri kun olen!) ottaa taloudellisia riskejä - loputtomiin!
*
Palatakseni alkuun: Adornoa ja kriittistä teoriaa (taustalla Hegel, Marx, Freud ja Nietzsche) voinee perustellusti pitää eräänä Zizekin ajattelun filosofisena alku- ja peruslähtökohtana.

'Vanhassa' Jugoslaviassa - maltillisemman poliittisen sensuurin ('suojasää') aikana - vaikutti aikoinaan filosofiryhmä Praxis (n. 1964-74), joka käsitteli juuri kriittisen teorian lähtökohdista muun muassa vallitsevaa kommunistista marxismia ja Heideggeria.

Silti kyseessä ei ollut varsinaisesti ideologia-kriittinen oppositioliike (sellaista ei olisi sallittu), mutta yllättävän vapaa (ja 'liiankin' suosittu) joka tapauksessa.

Zizekin ajattelu on suurelta osin lähtenyt etenemään sekä käytännössä että henkisesti tästä liikkeestä laajentuen sitten ehkä merkittävimmäksi ideologia- ja kulttuurikritiikiksi, mitä viimeisten 20:n vuoden aikana on maailmassa esitetty.
*

November 8, 2009

Opi elämään huuliherpeksesi kanssa, vaikka vihaisit sitä kuin preferenssi-utilitarismia tai ontologista reduktionismia

Tämän hiirenloukun juusto-syötti vaikutti minuun kohtalokkaalla tavalla.
*
(Kielimafian editointeja 9.11.)

Kirjoitettu Sediksen Hiirenloukku-kuvapäreen syötiksi ja houkuttimeksi asetetun juusto-hallusinogeenin vaikutuksen alaisena.

I
Onpa upea ilmoitus Mousetrapin esityksestä, joka on meneillään jo 57:ttä vuotta kyseisellä näyttämöllä - näin ymmärsin. - - Näytelmä kuuluu Agatha Christien tuotannon suosituimpiin.

Hiukan ihmettelen Agathan suosiota. En ole lukenut kuin murto-osan hänen kirjoistaan mutta ihan tarpeeksi arvatakseni, että esim. neiti Marple on englantilaisen sinkku-bi-sex-vanhapiian potretti eli hetero-Agathan fiktiivinen omakuva fantasioiden tasolla (hehheh - uskokoon tämän ken haluaa).

Marple on naispuolinen Hercule Poirot: tylsä eli näennäisen hauska luonne, näppärä loogikko mutta surkea psykologi ja vielä kerran: helvetin ikävystyttävä - ellei sitten ryhdy tutkimaan häntä tieteellisesti, mikä tietysti sopii brittiläiseen eetokseen erinomaisesti.

Brittiläiset nimittäin pitävät siitä, että heitä tutkitaan tieteellisesti, koska brittien mukaan tieteessä yhdistyvät sekä moraali että hyöty (= utilitarismi - - 'That nation of shopkeepers, you know').

Herkules Puaröö puolestaan on ranskalaisia apinoivan, belgialaisen sinkku-piilo-bi-sex-vanhanpojan peribrittiläistetty karikatyyri: miespuolinen neiti Marple.- - Jessös miten ihanasti lespaava transvestiitti!

II
Onkin tavallaan käsittämätöntä, että juuri Shakespeare sattui syntymään Englannissa. - - Se lienee kohtalon ivaa, sillä Shakespeare on groteskiuteen asti rehellinen, kun taas englantilaiset kirjoitti(a)vat sekä ennen Shakespearea että hänen jälkeensä lähinnä lipeviä ja stereotyyppis-rasistisia moraliteetteja.

En tietenkään kiellä, etteikö Elisabethin (hallitsijana 1558-1603) ja siten myös Shakespearen Englanti ollut melko levotonta ja jopa barbaarista aikaa verrattuna Viktorian Englantiin 300 vuotta myöhemmin.
*
Tosin koko Eurooppa - ei ainoastaan Englanti - ajatui uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeen jatkuvaan kriisiin 1600-luvulla (30- vuotinen sota), joskin protestantismi - rehellisen kyynisesti tarkastellen - oli suurelta osin pelkkä ideologinen savuverho sille, että maallinen hallitsija pyrki ottamaan kirkon johtajuuden - lopulta myös Englannissa.

Ranskan ja etenkin Englannin hallitsijat olivat tietysti jo kauan ennen reformaatiota havitelleet saavuttavansa yliotteen Paavista ja siten myös kirkkonsa poliittisen hallinnan, mutta erillinen, hieman eristäytynyt ja myöhemmin ajoittain pakkokeinoinkin eristetty saarivaltio Englanti halusi maalleen autonomiaa vähän kaikissa asioissa suhteessa manner-Eurooppaan ja sen institutionaalisiin käytäntöihin (ääriesimerkkinä Henrik VIII, joka halusi Paavin sijasta päättää itse eroaako, meneekö naimisiin ja kuinka monen naisen kanssa).

Lutherilla perimmäisen vallanjaon hegemonia-ongelman kuitenkin poisti kahden regimentin oppi, jossa maallisen ja hengellisen regimentin hallinnointialueet erotettiin legitimaatioperustaltaan autonomisiksi.

Englanti onnistui sekin irtautumaan Paavista alistaen - erotuksena vuoteen 1866/1870 asti pirstaleisten ruhtinaskuntien Saksaan - kirkon lopulta parlamentin poliittisille päätöksille. - - Saksassa protestanttinen kirkko hajaantui tai ironisesti sanottuna reformoitui yhä lahkolaisemmiksi hihhuliporukoiksi. Poliittinen hallinto sen sijaan nationalisoitui etenkin Bismarckin vaikutuksesta ikäänkuin maallisen Vatikaanin kaltaiseksi valtakeskittymäksi.

Ranskassa käytiin monia sisällissotia hugenottiprotestanttien (ranskalaisten kalvinistien) uskonnonvapaudesta (hugenotteihin kohdistuviin verilöylyihin asti). - - Kuningas Henrik IV teki melkoisen kameleonttitempun diplomaattisesti ja antoi hugenoteille uskonnonvapauden Nantesin ediktissä 1598, vaikka itse kääntyikin - tosin vain muodollisesti - katolisuuteen. - Katolinen fanaatikko murhasi (kuinkas muuten) kiitetyn ja sovintoa omalla esimerkillään hakevan, aikakauteensa nähden suvaitsevan hallitsijan 1610.

Yksinvaltias, Aurinkokuningas Ludwig XIV kumosi näiden ahkerien, aikaansaavien ja yhteiskunnan tärkeissä asemissa vaikuttaneitten hugenotti-protestanttien uskonnonvapauden 1685, mikä kielto kumottiin täydellisesti vasta Ranskan vallankumouksen aikana yli sata vuotta myöhemmin.

Katolisen Ranskan vainoja paetessaan hugenotit emigroituivat vuosisatojen ajan ympäri Eurooppaa ja lähes koko maailmaa - myös Suomeen (esimerkiksi van 'hugenotti' Vaarinkin suku). - - Väitetään, että 1600-/1700-luvun vaihteen Ranska ei vuosikausiin elpynyt hugenottien maastamuuttoon sisältyneestä aivoviennistä, jota on verrattu USA:n Saksan juutalaisilta saamaan brain drainiin antisemitistisen natsihallinnon aikana.

Katolinen vastauskonpuhdistus Trentossa 1545-60 ymmärsi, että maallinen valta ja maallikkoliikkeet Fransiscuksesta ja fransiskaaneista, 1200-luvulta alkaen, toimivat poliittisesti linjassa luterilaisen pelastusopin kanssa, joka korosti yksilöä uskon keskipiteessä, vaikka samalla totaalisti mitätöikin yksilön tahdon pelastuksen suhteen - ei kuitenkaan Paavin auktoriteetin takia. - - Jo 1534 Loyola ystävineen oli luonut sotilaallisen 'vastavallankumousjärjestön' eli jesuiittaveljestön puolustamaan Paavin hegemoniaa.

III
Tuo merkillinen oppi (luterilaisuus) omaksui fransiskaanien kehittämästä nominalismista voluntarismin, mutta halusi yhä silti säilyttää Jumalan kaikkivaltiuden tavalla, joka tuhosi ko. yksilö-voluntarismin pätevyyden, koska se olisi johtanut pelagiolaisuuteen tai augustinolaisen predestinaatio-käsityksen hyväksymiseen (kumpikin äärimmillään mielipuolisia valintoja kristillisen soteriologian ja siten myös etiikan kannalta!).

Lopputuloksena oli perimmältään ateistis-nihilistinen oppi - olkoonkin, että se saattaa sopivin varauksin kuvata maailmassaolemisemme psykologis-intellektuaalista situaatiota ja positiota erittäin osuvasti.

Sillä - - ihmiskunnan kulttuurinen ja aatteellinen historia on juuri nihilismin eli arvojen pluralisoitumisen, individualistumisen, relativoitumisen ja rationaalisen oikeutuksensa menettäneitten ja sillä tavoin mystifioituneitten eettisten vakaumusten - sanalla sanoen: ajattelun ontologian heikentymisen ja jopa sen aksiologisen tuhoutumisen - historiaa, kirjoitti Nietzsche.

Luterilaisuus tuhosi sakramentaalisen, kristillisen kirkon eli kaiken muun paitsi uskon, armon ja kirjoitukset eli Raamatun kirjaimellisen 'ulkoluvun'/rr. - - Totuus kuitenkin on, että luterilaisuus tuhosi myös em. vanhurskauttamisopin perustan, koska se riisti ihmisiltä järkeä ja psyykkistä tasapainoa edellyttävät mahdollisuudet, joiden varassa usko ja armo olisivat heidän elämässään voineet, institutionaalisten eli sakramentaalis-fantasianomaisten käytänteiden puitteissa, toteutua.

Mutta kas - Englannissapa hyväksyttiin konsensuksen ja kaupanteon hengessä tietysti molemmat, toisensa kumoavat ääripäät - niin tahdon vapaus kuin ennaltamäärätyminenkin. - - Tästä sekasotkusta sitten syntyi anglikaaninen evankelismi, joka on näin ollen (jälleen) pikemminkin utilitarismia apinoivaa opportunimismia kuin teoreettisesti kirkasta ajattelua.

IV
Lukekaa Alasdair McIntyren Hyveen jälkeen, niin tajuatte, miksi Mooren intuitionismi ja sen suora johdannainen: emotivismi, julistaessaan itsensä objektiivisiksi ja universaaleiksi moraaliperiaatteiksi, ei ainoastaan esimerkeiksi siitä, miten moraalista kieltä käytetään vaan myös itse moraalisten arvostelmien ilmaisuiksi, valehtelivat itselleen ja muille päin naamaa.

Mutta mikäs oli valehdellessa, kun ei ymmärretty, tiedostettu ja tunnustettu, että intuitionismi sekä emotivismi heijastelivat englantilaiseen utilitarismiin sisältyvää kvantitatiivista preferenssi-ideologiaa - siis ikiaikaista kaupankäynnin eetosta.

Näin ollen huudahdus 'Ihana auto!' ilmaisee paitsi ei-moraalisen arvotuksen, joka on ilmaisultaan samaa muotoa kuin kaikki moraalisten ilmaisujen käyttö, se myös samalla (muka) on universaalinen moraalinen arvostelma, joka mm. implikoi käskyn/kehotuksen: 'osta siis sinäkin samanlainen'.

Mutta tuo objektiivisuus ja universaalisuus ei löydy itse intuitiivis-emotiivisen ilmaisun moraalisesta käytöstä, joka on samalla - jälleen muka (?!) objektiivinen moraalinen arvostelma vaan siitä, että sen taustalla vaikuttavat pyyteet kiinnittyvät paitsi yliopistojen sisällä käytyyn akateemiseen keskusteluprosessiin, myös laajempaan aate- ja sosiaalihistorialliseen kontekstiin, josta intuitionismin ja emotivismin kannattajat väittivät pokkana olevansa vapaita - - kuin yhtä lailla loogisista empiristeistä moraalin suhteen 'autistisimmat ja hedelmättömimmät' - Ludwig Wittgenstein ja häntä väärinkäsittäen apinoiva Rudolf Carnap väittivät olevansa.

Wittgenstein sentään oivalsi etiikan, estetiikan ja uskonnon ongelmien ymmärtämisen voivan olla mahdollista mutta täysin eri lähtökohdista kuin, mitä Carnapin fakki-idioottinen 'filosofia on tieteen kielen looginen syntaksi'-slogan edellytti ja mihin se antoi mahdollisuuden.

Nyky-Suomessa emotivistien ja Carnapin kanssa yhtä hedelmättömän kannan uskontoon on äskettäin esitänyt fyysikko Kari Enqvist. Hänen mukaansa uskonto on rupi - herpes-rupi, joka kasvaa ikävä kyllä sinne tänne huuliamme.

Ennenkuin käsittelen tarkemmin Enqvistin provosoivasti yksipuolista mutta huom! - erinomaisen johdomukaista ja harkittua määritelmää: uskonto alempien organismien sairaalloisesta atrofiasta kasvaneena rupena, totean vain, että reduktionistina Enqvist joutuu käyttämään 'rupeaan' semanttisesti vain ja yksinomaan rupena, koska reduktionisteille fysikaalis-biologisen ja mentaalis-kulttuurisen välinen vuorovaikutus toimii aina vastavuoroisesti ja yhden kielellisen vokabulaarin puitteissa (aivan kuten Carnapilla.) - - Fysikaalinen ja mentaalinen ovat siten sekä periaatteessa että ongelmattomasti palautettavissa toisiinsa.

Toistan: saamme vielä tulevaisuudessa hymähdellä Enqvistin kustannuksella (se kai osittain on hänen ovela tarkoituksensakin), mutta emme siis siksi, että hän reduktionistina olisi väärässä rupi=uskonto=rupi kehän suhteen vaan siksi, että tämän verran reduktionisti voi avartaa meitä yrittäessämme ymmärtää uskontojen mentaalis-psyykkis-kulttuurista luonnetta.

Toivon, että Enqvist pysyy tiukkana eikä luovu tuosta herpes=uskonto samaistuksestaan, sillä jos hän vähänkään lipsahtaa käyttämään sitä metaforana, hänen johdonmukaisuutensa on iäksi mennyttä, koska kyseessä olisi tällöin pahimman luokan kategoriavirhe, mitä hän ontologisena reduktionistina fysikaalisen suhteen tulisi tietoisuuden ja kulttuuri-ilmiöiden suhteen tekemään.

Edelleen toistoa: silmänkääntötemppu eli tässä: ontologisen reduktionistin turvautuminen käyttämään esim. herpes-käsittettään metaforisena abstraktiona on metafyysinen eli ontologisen tason muutos/siirto, koska temppu ei siis seuraa materialistisesta perustastaan vaan kielenkäytössä tapahtuu kategoriseen virheeseen rinnastettava hyppäys, jota teoreettiset sitoumukset eivät missään tapauksessa voi uskottavuuttaan menettämättä sallia!

V
Shakespeare itse on immoralisti ja sillä tavoin nihilisti.

Voidaan tietysti kysyä, eikö juuri immoraalisuus ole myös englantilaisen small talk-utilitarismin todellinen ydin. - - Toisin sanoen kun puhutaan ystävällisesti ja 'neutraalisti' säästä, niin perimmäisenä tarkoituksena tällöin saattaakin olla pyrkimys saada toinen osapuoli huijattua ostamaan ylihintaan jo matkan aikana osaksi pilaantuneita hedelmiä, joita siis on viimein tullut laivalastillinen Lontoosen asti.

Jos näistä 'kaunis-ilma-tänään-joten-ostakaa-ei-ihan-vielä-täysin-mätiä-appelsiinejamme-ylihintaan-ja-luulkaa-että teitte-hyvät-kaupat'-käytännöistä löytyy jotain positiivista (ei pelkästään win-loose vaan myös win-win) moraalia, niin opetus siitä, miten moraalia ei missään tapauksessa tule ymmärtää!

Jos ja kun minulta nyt kysytään, että miten kaupankäynti ylipäätään voi olla mahdollista, mikäli poikkeuksia tekemättä kritisoidaan kaikkea voitontavoittelua väittämällä sen aina sisältävän epärehellisen ja epäoikeudenmukaisen pyrkimyksen (kohtuuttomaan) lisäarvoon, niin voin luvata vain sen, että vastaan tähän ihmiskunnan historian kannalta perustavaan ja perimmäiseen kysymykseen heti, kun olen keksinyt 'oikean' ratkaisun - - siis mahdollisesti vasta haudan takaa - jos sieltäkään.

Joka tapauksessa kaikki voitontavoittelu liikkuu aina hyvän tavan, hyvän maun, ahneuden, kohtuuden, kohtuuttomuuden ja tolkun välimaastossa.

Sopimukset eivät takaa vielä mitään moraalin suhteen, sillä niissä on aina kysymys kaupankäynnistä, joka jo rakenteellis-psykologisesti perustuu lailliseen mahdollisuuteen rikastua sattuman sekä huijauksen avulla. Sitäpaitsi sopimukset voidaan aina mitätöidä joko väistämällä niiden velvoitteita tai suoranaisesti rikkomalla niitä.

Toisaalta kaupankäynti, jossa toimisimme mahdollisimman moraalisesti - määrittelemällä yleisesti, mikä on voiton määrän ja sen saavuttamisen keinojen kannalta kohtuullista ja mikä ei (ilmeisesti mahdoton määrittely-yritys ellei sitten mennä niin abstraktin analyysin alueelle kuin John Rawls), tyrehdyttäisi kaupan tai palauttaisi sen lopulta takaisin agraaris-tyyppiseen vaihtotalouteen tuotteilla ja palveluilla.

Toisten huijaaminen konkreettisten käyttöarvojen pohjalta ei kuten tiedetään ole aivan yhtä helppoa kuin abstraktien vaihtoarvojen, esim. sijoitusrahastojen, pörssikeinottelun - ylipäätään koronoton eri muotojen kautta.

Mutta tuskin enää ketkään muut kuin pessimistisimmät ekofasistit: Pentti Linkola ja Paavo Haavikko-vainaa, kieltävät sitä, että olemme jo liian pitkällä abstraktin vaihto-, korko-, ja/eli sijoitustalouden suossa, jotta maailma kyettäisiin pelastamaan anglo-saksisen luonteen tekopyhältä utilitarismilta, joka sai lisäpotkua kalvinismista (tunnetaan Englannissa metodismin nimikkeellä).

Optimistis-idealistisimmat vihreätkin ovat hyväksyneet käytännön, jonka mukaan päästöistä kuten kaikesta muustakin (lopulta myös moraalisista arvoista!) voidaan käydä kauppaa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Englantilaiset (ja heitä apinoivat pintaliitäjät: amerikkalaiset) - nuo 'kärsivälliset, huumorintajuiset ja suvaitsevaiset' ihmiset yrittivät rakentaa imperialismin ja kolonialismin aikana maailman, joka omaksuisi lopulliseksi moraalikseen kaupankäynnin - - siis käytännön, jota hallitsevat kaksoisstandardit kaikissa eri muodoissaan.

Tämä moraalin perusopetus tai -maksiimi kuului ja kuuluu edelleen:

Älä koskaan luota toiseen kuin sen verran, että tiedät voivasi tiukan paikan tullen kiristää vaikka oikeusteitse sen voiton, minkä olit alunperin suunnitellut häneltä - toistenne luottamuksen varaan rakentuvan 'reilun kaupan/sopimuksen' jälkeen - ahnehtivasi.

Tällä tavoin et nimittäin tule itse kovin helposti petetyksi, vaikka toisen osapuolen lakimiehet olisivat yhtä päteviä ja vaikutusvaltaisia (lue: rahalla ostettavissa) kuin sinunkin - - edellyttäen toki viime kädessä, että sinulta löytyy enemmän rahaa/luottoa heidän palkkaamisekseen kuin sopimuksen toiselta osapuolelta.
*
http://neuronarrative.wordpress.com/2009/10/05/once-you-start-trusting-a-source-beware-the-trust-trap/

November 6, 2009

Kuka puhuu? Ei kukaan vai? - - Mutta eiväthän nobodyt osaa puhua...


Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:n kommenttiin edellisessä päreesäni Heidegger, oleminen ja zen, jne.

Kielimafia kävi editoimassa klo:21.22.
***
Kiitos Tapsa. Pitkästä aikaa järkevä ja asiasta puhuva kommentti. - - Silti esität asian mielestäni jotenkin liian helppona ja yksinkertaisena, mutta olet toki täysin oikeassa suunnassa.

Minähän en henkilökohtaisesti väitä tuossa siteeraamassasi tekstikohdassani mitään. Sen sijaan koko Platonista ja Aristoteleesta alkanut länsimainen filosofia ja sittemmin etenkin yksilöllistä tahtoa korostanut, juutalais-kristillinen ajattelu (Augustinus ja latinalainen teologia, itäisempi on lähempänä buddhalaisuutta) väittää.

Filosofian ja teologia historiasta löytyy totta kai myös niitä, jotka lähentyvät itämaista subjektittomuutta (itäisissä kielissä yksilöllisen subjektin käsite on muuten oleellisesti 'heikompi' kuin läntisissä) lukuunottamatta mystikoita ja reduktionisteja, jotka ikäänkuin palauttavat subjektin totaalisti perustavmpiin osiinsa - joko Jumalaan (esim. Heideggerin ihailemmat Eckhardt ja Silesius), materiaan (luonnontieteelliset reduktionistit) tai olemiseen kuten Heidegger.

Minun mielestäni Zizekin lacanilais-hegeliläinen käsitys subjektin ja substanssin dialektisesta yhtäaikaisuudesta, jossa kumpaakaan ei voi olettaa ilman toista, on kuitenkin oikea.

Subjekti on kyllä olemassa vääristyneesti eli imaginaarisena, narsistisena fantasiana ja symbolisesti, lausuttuna, kieliopillisena määreenä, mutta itse fantasioiva ja lausuva subjekti on sitten asia erikseen ja jää tuntemattomaksi, koska ytimeltään (lacanilaiseen reaaliseen kuuluvana) se on tyhjä, ei-mikään.

Toistan, että ohitat Tapsa subjektin olemassaolon tavan liian ongelmattomasti. Sinä se puhut puhuessasi, vaikket olisikaan kuin suhteellinen minä tai mieli/harha, mutta yhä silti se olet sinä, joka puhut.

Mutta vaikka tuo merkillinen mieli - ei siis mikään metafyysinen subjekti! - ajattelee meissä, niin meidän on mahdollista ymmärtää subjektina olemistamme juuri fantasian (esim. uskomukset ja ideologiat) sekä symbolisen (kieli funktioineen) muodossa - kuitenkin samanaikaisesti muistaen, että cogitomme olemassaolostaan huolimatta on perimmältään tyhjä.

Tämänkaltainen itsensä muistaminen ei-olevana on tietenkin kokemuksellis-tietoisesti eli fenomenogisesti mahdotonta, eli joudumme väistämättä käyttämään sen oivaltamiseksi loogis-matemaattis-symbolista kieltä: 'kaavaa'.

Kyseessä on siis kuitenkin 'kaava' - ei mikään zeniläinen koan, joka kaikkein parhaiten ilmaisisi minuuden paradoksaalisen ei-olemisen myös kokemisen tasolla. Valitettavasti vain koanit eivät kommunikoi, ja siksi zizekiläinen (fantasioidun) subjektin/(minimaalisen tai tyhjän) substanssin dialektiikka on käyttökelpoisempaa (mutta ei kuitenkaan syvällisempää kuin zen) filosofian kannalta.

Yleisesti ottaen: mitään pelkästään metafyysis-substantiaalista minuutta ei ole olemassa, joskin se, mitä kutsumme minuudeksi yhä silti on vaikkakin juuri jonkinlaisena harhana (fantasia, ideologia, kieli).

Mutta jos tuota harhaa ei olisi, emme ymmärtäisi maailmaa, toisia ja itseämme tai ymmärtäisimme hyvin eri tavalla kuin tähän asti - olkoonkin, että kieli (symbolinen), jonka avulla reaalinen avautuu avatessaan samalla rajaa, reifikoi ja ikäänkuin murhaa sitä ei-kielellistä olemista (reaalinen), joka todellinen minuutemme yhtä aikaa on ja ei ole (reaalinen ei ole kielellistä).

Väittäisin, että Zizekin lacanilais-hegeliläinen (fantasioitu) subjekti/(minimaalinen tai tyhjä) substanssi-malli on näennäisestä monimutkaisuudestaan huolimatta erinomaisen selityvoimainen 'synteesi' välttäessään tyhjän/triviaalin mystiikan ja luonnontieteen triviaalit reduktionismit, jotka ajautuvat ristiriitaan itsensä kanssa heti siitä väistämättömästä hetkestä, kun niiden kannajilta kysytään, mikä heissä ajattelee.

Vastaukseksi reduktionistit konstruoivat mystikkojen ja zen-buddhalaisten tapaan äkkiä kehiin tuon zeniläis-tyyppisen mielen tai ylipäätään sanovat, että minuus on materian emergenssi (tai dekoherenssin ilmentymä), joka kuitenkin palautuu aina alkuperäänsä.

OK - olkoon niin, mutta emme kovin hyvin pysty ymmärtämään minuuttamme tällaisen silmänkääntötempun puitteissa. Sitäpaitsi se vaikuttaisi kaiken lisäksi olevan ristiriidassa alkuperäisen teoreettisen lähtökohtansa kanssa, sillä pelkästään materian (puhumattakaan tyhjyydestä) mahdollistama minuus on oletuksena kategoriavirhe - ajattelun väärinkäsitys.

Reduktionisti kuten mystikkokin joutuu ikäänkuin taikomaan minuuden/subjektin jostain ad hoc-postulaatista kuten taikuri kaniinin hatustaan. Hyvä temppu mutta tempuksi jää, joten ei voi kuin ihmetellä, miksi monet luonnontieteilijät ovat langenneet selitysvoimaltaan näin kyseenalaiseen ja keinotekoiseen käsitykseen subjektista.

Siten minuus pitää olettaa hiukan 'vahvemmin' kuten edellä on esitetty (vielä kerran: ei kuitenkaan metafyysisena substanssina), jotta voisimme käyttää sitä tavalla, jolla on muutakin kuin pelkkä triviaalis-nominalistinen mieli ja merkitys (meillä jokaisella on esim. ajallinen kokemushistoria).

On paitsi terveen järjen myös teoreettisen intuition vastaista, jos joku tulee ja sanoo minulle, että tässä minä nyt puhun sinulle, mutta minä olen silti harha(a). - - Vastaan hänelle pokkana: et sinä ole harhaa, ainakaan niin kauan kuin kuin minä olen olemassa!
*
Zeniläistä ajattelua on vaikea ymmärtää siksi, koska olemme täällä länsimaisessa perinteessä kasvaneet niin tiukasti yksilöllisen subjektikäsityksen ympärille esim. juuri (latinalais-)kristillisen uskon pelastusopillisten perusratkaisujen kautta.

Toisaalta tuo subjektikäsitys on myös ollut tähänastisen menestyksemme eräs perimmäisiä 'salaisuuksia', mutta kuten Heidegger osoitti, olemme saattaneet todella pahasti harhautua olemisen suhteen (myös luonnon suhteen) tehdessämme minuudesta ja minän kyvystä rakentaa maailmasta tosia/epätosia propositioita ajattelun ja jopa olemisen perimmäisen perustan.

Zen ja Heidegger ovatkin erinomainen haaste/vaihtoehto perinteiselle käsityksellemme ajattelusta, olemista ja minuudesta, vaikka minun mielestäni Slavoj Zizek on jo mainitusta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta määritellyt subjektin (minimaalisen) ontologian toistaiseksi kaikkein hyväksyttävimmin ja 'käyttökelpoisimmin'.

Heidegger nimittäin ajautui kommunikaation ulkopuolelle: - mystiikka yhdistyi hänen kielenkäytössään solipsismiin, kuten aina käy - niin psykoottisille kuin zeniläisillekin.

Zeniläiset tosin ovat pystyneet tekemään koaneista ikäänkuin elämäntavan. Ja sitä minä pidän lähes ylittämättömänä eksistentiaalisena saavutuksena - - tai pikemminkin inhimillisen ajattelun historian parhaimpana 'temppuna', joka kumoaa inhimillisen ajattelun mahdollisuuden.

Zenin mukaan vain tyhjä jää. - - Minulle tuo tyhjä on kuin se taiottu kaniini eli minuus, jota ei itse asiassa ole olemassakaan, mutta joka kumma kyllä puhuu ei-olemassaolevaksi suorastaan epäuskottavan paljon taikojansa suulla.
*
Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin päreessäni Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona.
*
http://www.fullertonj.com/loft/

November 5, 2009

1) Heidegger, oleminen ja zen, 2) Nietzsche, Wagner ja oidipuskompleksi




Kirjoitettu Mummon päreen "Uhrit" kommentteihin van Vaarille, Tapsa P:lle ja Mummolle itselleen.
(Kielimafia teki lisäyksiä: linkkejä sekä kappale Heideggerin sodanjälkeisestä tilanteesta + PS. - - - Kappalelisäys Nietzschen viimeisestä kriittisestä Wagner-esseestä sekä aiempien Wagner-kritiikkien koosteesta- 9.11)
I
Vaari kirjoitti:

Ymmärsinkö oikein, että olemme Tapsan kanssa jonkinlainen maallis-kaupallinen vastavoima sinun henkiselle heideggeriläisyydellesi?

Sinä ja Tapsa olette vastavoima apaattiselle pessimismilleni. Saan teistä voimaa hermostuessani joihinkin mielipiteisiinne ;]

Tapsa kirjoitti:

Miksei ihminen saisi olla onnellinen - sulkeeko maailman tiedostaminen tai kaiken ymmärtäminen tyhjyydeksi onnen pois elämästä?

Onnea ei ole olemassa ilman vastakohtaansa (huoli, ahdistus, kärsimys), mutta voimmeko täysin ongelmattomasti kutsua länsimaisen, subjektikeskeisen liberalismin ja prgamatismin alunperin aristoteelista, teleologista eudaimonia-käsitystä onneksi?

Arska tosin painotti yksilöllisen hyveen palvelevan väistämättä myös yhteisöä (ja siten velvollisuutta yhteisöllisen roolin ilmentäjänä) paljon enemmän kuin modernit libertaristit tekevät.

Sitäpaitsi onnesta voi olla pelkästään määritelmiä ja ennakkoluuloja. - - Hetkellistä hyvän olon kokemista eli iloa ja mielihyvää toki ilmenee - joskus ehkä useinkin, mutta kyseessä on siis aina vain hetkellinen, enemmän tai vähemmän sattumanvarainen, subjektiivinen ilmiö, kun taas onnen täytyy, ollakseen onnea, toteuttaa myös ja juuri päinvastaiset ominaisuudet

Mummo kirjoitti:

"Zen oli Heideggerille syvempää ajattelua", on minusta muutamallakin tavalla kummallinen muotoilu,

Olet ihan oikeassa: kirjoittamani 'Zen oli Heideggerille syvempää ajattelua', vaikuttaa hieman kummalliselta sekä Heideggerin että zeniläisyyden kannalta.

II
Zenhän ei ole ajattelua - ei ainakaan yksinomaan onttis-propositionaalisessa mielessä - kuten ei ole Heideggerinkaan filosofia, joten ilmaisin harhaanjohtavasti molempien: niin Martin Heideggerin kuin zenin peruslähtökohtia suhteessa olemiseen/todellisuuteen.

Mutta jos kyseessä ei ole onttis-propositionaalinen päättely, niin miten tällainen ajattelu pystyy kommunikoimaan? - - Sillä jos ajattelun kieli ja termit eivät viittaa (referoi) todellisuuteen korrespondentiaalisuuden (vastaavuuden) merkityksessä, niin miten niillä ylipäätään on mahdollista ilmaista luotettavasti yhtään mitään - niin todellisuutta kuin omia intentioita.

Performatiivinen eli 'esittävä' ajattelu on kömpelö termi (ja suomennos) sekä Heideggerin että zenin kannalta, mutta se ilmaisee ainakin länsimaiselle ihmiselle hiukan paremmin, millaisesta todellisuuskuvasta tässä saattaa olla kyse.

Syvempää tuo 'ajattelu' (Heidegger ei myöhäisvaiheessaan käytä enää sanaa filosofia vaan vetää ruksit sen yli) ei itse asiassa myöskään ole, koska varsinkaan zen ei tunne vastakkainasettelua pinnan ja syvyyden välillä kuten läntisemmät rationaalisuusopit.

Heideggerille jako onttiseen ja ontologiseen kuitenkin implikoi tietyssä mielessä jaon syvempään ja pinnallisempaan, vaikka hän ei esim. teknologiaa suoralta kädeltä runttaakaan', sillä H:n mukaan toki myös teknologia avaa/paljastaa olemista (aletheia) kuten kaikki ihmisen oleminen (Daseinin käytännöt).

Heideggerin mielestä teknologia (laajasti ottaen kaikki diskurssit) nimittäin kätkee enemmän kuin paljastaa eli siten myös typistää, reifikoi ja vääristää olemista.

Kuitenkin juuri Heideggerin ajatteluun sisältyvä peruslähtökohta: ontologisen eron(ttelun) tekeminen olevan ja olemisen välillä implikoi (ainakin minun mielestäni) lopulta sen, että H. on kuin onkin toisella jalallaan yhä kiinni länsimaisessa rationaalisuusperinteessä, vaikka hän kerrassaan radikaalilla tavalla onnistuukin (mahdottomassa) ajoittain myös täysin irtautumaan siitä - 'toisella jalallaan' - painottaessaan filosofisten peruskäsitteitten etymologian avaamista ja ymmärtämistä.

Heidegger jatkaa Nietzschen etymologis-filologisis-filosofisilla linjoilla jopa luovemmin kuin Nietzsche itse.

Nietzschen toista - etymologiaan kytkeytyvää peruslinjaa eli moraalin ja totuuden genealogista tutkimusta (historiallis-psykologista syntyoppia) jatkoi puolestaan Foucault, jonka lähtökohta 'Seksuaalisuuden historiassa 1-3)' on Nietzschen käsityksessä totuuden- ja tiedontahdosta (osa 1) sekä esteettisessä etiikassa (esteettinen minä-projekti eli hyvä/huono erotuksena velvollisuuseettiselle hyvä/paha-moraalille, osat 2 ja 3) .

Heidegger oli hyvin tietoinen yrityksensä paradoksaalisesta ja äärimmäisen hankalasta luonteesta luopuessaan subjektista ja substanssista ajattelun metafyysisinä perustoina, koska ne - totuudeksi kivettyneinä mutta alunperin sattumanvaraisina metaforina /Nietzsche - jopa estävät tai ainakin rajoittavat ja esineellistävät olemisen avautumista (aletheia), ja koska filosofinen ajattelu elää koko ajan tämänkaltaisessa käsitteellisessä perinteessä ja perinteestä.

Silti Heidegger ei suinkaan hylkää traditiota kulttuurisena eetoksena, mutta aivan niin pitkälle kuin Gadamer hän ei ymmärtääkseni mene. Arkkihermeneutikko Gadamer nimittäin tekee traditiosta suorastaan viimekätisen perustan ihmisten ja diskurssien välisen kommunikaation (ymmärryksen) mahdollistamiseksi.

Mutta.

Näin ymärrettynä traditio saattaa kuitenkin muodostua lähtökohdaksi totalitarismille, mistä Habermas ja Derridakin Heideggeria kritisoivat. - - Silti keskeneräiseksi jääneen 'Olemisen ja ajan' (1927) loppupuolella Heidegger ajautuu käyttämään esimerkiksi 'maata ja maaperää' lähes myyttisinä metaforina - ikäänkuin oleminen olisi hänelle analogista Saksan 'maan', kansan ja kielen (joka muistutti hieman antiikin kreikkaa kieliopiltaan) ('yli-') historiallisen tehtävän kanssa, mikä merkitsi H:lle Euroopan kulttuurisen rappion eli teoreettisesti ilmaistuna: perinteisen onttisen järjen reifikoivan ylivallan voittamista (H. käyttää tästä prosessista käsitettä destruktio, josta Derrida johtaa käsitteensä dekonstruktio) ja siten ajattelun perustan = kulttuurin uudistamista (Saksassa ja muualla).

Juuri näitten lähes mytologisten analogioiden on sanottu ilmentävän ja valmistelevan Heideggerin natsisympatioita ja hänen liittymistään natsipuolueeseen 1933 - - olkoonkin, että natsien 'intellektuaalinen kyvyttömyys' selvisi Heideggerille nopeasti, eikä hän toiminut (natsien valitsemana) Freiburgin yliopiston rehtorina kuin vajaat kaksi vuotta 1933-34, minkä jälkeen erosi virasta vaikka luennoikin loppuikänsä Freiburgissa.

Heidegger ei silti koskaan irtautunut virallisesti ja julkisesti natseista eikä milloinkaan elämänsä aikana pyytänyt julkisesti anteeksi natsimenneisyyttään ja erityisesti tiettyjä rehtorinvirassa tehtyjä ilmeisen natsimielisiä ja siten rasistiseksi leimattavia päätöksiään yliopistovirkojen valinnassa ja erottamisissa - muun muassa juutalaisen oppi-isäänsä Husserlin suhteen, vaikka hän Husserlia koko ikänsä arvostikin.

Heidegger ei esim. suostunut poistamaan kokonaan Olemisen ja ajan omistuskirjoitustaan Husserlille kirjan myöhemmistä painoksista, ja niinpä ko. omistus löytyy kirjan alkupuolelta mutta ei siis kuitenkaan ensimmäiseltä sivulta, mihin omistuskirjoitus alunperin (perinteisen tavan mukaan) oli sijoitettu.
On myös muistettava, että vaikkei katunutkaan julkisesti, niin myöhemmin olemisen ajattelijamme nimitti poliittista aktiivisuuttaan natsien suuntaan hairahdukseksi ja erehdykseksi. Kyseessä olikin hänen ammatillisen elämänsä ikävällä tavalla muuttanut harharetki ja virhearviointi, sillä Heidegger joutui sodan päätyttyä luentokieltoon saksalaisissa yliopistoissa 1950-luvun alkuun saakka (ks. PS.).
*
Zen ymmärtääkseni elää niin erilaisessa ('subjektittomassa') traditiossa, ettei sen sisällä aseteta kysymystä perinteestä sen sisällöstä puhumattakaan samassa mielessä kuin Euroopassa - olkoonkin, että Heidegger siis kokee zeniläisyyden olevan 'sukua' omalle ajattelulleen - aivan kuten zeniläiset vastaavasti löytävät sukulaisuutta Heideggerin ontologiasta oman henkisen perinteensä kanssa.

Myös Heidegger hylkää metafyysisen subjektin ja käyttää ihmisen olemisesta 'subjektipakoista' käsitettä Dasein ('täällä oleminen'). - - Termin konnotaatioita on vaikea kääntää ja ilmaista suomeksi yhdellä tai edes kahdella sanalla.
Heidegger in Japan (You Tube)
Keiji Nishitani and Buddhist Existentialism in Japan (You Tube)

III
Minun mielestäni Heidegger on paljon lähempänä itämaista ajattelua kuin buddhalaisuuden ensimmäistä kertaa vakavasti eurooppalaisen filosofian näyttämölle tuonut Schopenhauer, jonka kokonaisnäkemys on merkillinen sekoitus (gnostilais-uusplatonistista) voluntarismia ja saksalaista idealismia. - (Schellingin luonnonfilosofian epäsuora vaikutus Schopenhaueriin on ilmeinen, vaikka Arthur haukkuu hänetkin samaan syssyyn kuin Hegelin ja Ficten.)

Kantin moraalifilosofiaa, joka ei noteeraa ihmisluonnon psykologiaa ja epärealistisen pyyteetöntä esteetistä kokemusta Schopenhauer ei pidä mahdollisena (eikä siten ymmärrä), mutta Kantin Puhtaan järjen kritiikki (I Kritiikki) on hänen filosofiansa ensimmäinen ja ehkä suurin systemaattinen vaikuttaja sekä lähtökohta, joskin Kantin tuntemattomaksi jättämän 'olion sinänsä' Schopenhauer korvaa kaikkivaltiaalla Tahdolla.

Schopenhauerin väitöskirja Riittävän syyn periaatteen nelinkertaisesta perustasta on Kantin inspiroima ja eräänlainen johdanto hänen magnum opuksensa - Maailma tahtona ja mielteenä (1. painos 1819) - systematiikkaan.

Mutta jo nuori filologian opiskelija Friedrich Nietzsche, johon Schopenhauerin kokonaisesitys kuitenkin kolahti todella lujaa - aivan kuten Nietzschen korvaavaan isähahmoon Richard Wagneriin 15 vuotta aiemmin - kysyi itseltään, miten pitäisi suhtautua filosofiseen systeemiin, joka on niin täynnä 'reikiä' (holes) tarkoittaen mm. ilmeisiä ristitiitaisuuksia, joita Schopenhauerin yleisesitykseen sisältyi.

Myöhemmin Wagner merkitsi Nietzschelle isää, jonka kanssa hän väistämättä ajatui sisäisiin ja ulkoisiin erimielisyyksiin ja joka Nietzschen oli 'voitettava' oman itsenäisyytensä ja luovan edistymisen vuoksi. Wagner nimittäin oli erittäin dominoiva mies huolimatta siitä (tai juuri sen takia), että hän ikäänkuin adoptoi Nietzschen henkiseksi pojakseen ja oli tähän erinomaisen tytyväinen Tragedian synnyn ja etenkin Nietzschen ensimmäisen Epäajanmukaisia tarkasteluja esseen vuoksi. Tuo poleeminen kirja oli oli eräänlainen tilaustyö, jossa Nietzsche käytti kritiikin maalitauluna mm. kuuluisan Das Leben Jesu-kirjoittajaa - David Straussia.

Nietzsche ei tuntenut Straussia henkilönä lainkaan ja oli loppujen lopuksi melko lailla samoilla linjoilla tämän nuoruuden teoksen kanssa (kuten oli Nietzschen elämänikäinen hyvä ystävä ja seinänaapuri 5. vuoden ajalta: Baselin yliopiston teologian ja kirkkohistorian professori Frans Overbeck), mutta koska Strauss oli viimeisimmässä kirjassaan tölväissyt Wagnerin elämäntapaa (tuhlailevaisuus ja eläminen monia vuosia toisen miehen vaimon - Cosima Lisztin (Frans Lisztin tytär) - kanssa, Wagner halusi kostaa kritiikin ja sai nuoren 'lakeijansa' Nietzschen ylipuhuttua tähän tehtävään.

Nietzsche nimitti Straussin porvarilliseksi kulttuurifilisteriksi, joka toistaa moralistisesti sovinnaista ja opportunistista elämäntapaa. Termi jäi elämään puhuttaessa opillisesti sivistyneistä joskin ajattelun- ja mielenlaadultaan melko pinnallisista besserwissereistä.

Mutta Nietzsche ei voinut pitemmän päälle hyväksyä Wagnerin dominoivuutta ja pikkumaisuutta. - - W. jopa loukkaantui siitä, kun Nietzsche toi kerran - ilmeisesti tahallaan ja kokeilumielessä - erään Brahmsin partituurin tullessaan kyläilemään (nyt Bayreuthissa, jossa N. vieraili vain muutaman kerran) ja soitti sitä pianolla. - - Tästä W:n omahyväisestä narsismista huolimatta Nietzsche piti tapaamisiaan ja ystävyyttään Wagnerin kanssa elämänsä ehkä parhaana aikana.
Nietzsche vieraili noin 25 kertaa (1869-72), yleensä useita päiviä kerrallaan, Wagner-fanaatikko Baijerin kuningas Ludwig II Wagnerin käyttöön antamalla huvilalla Sveitsin Tribschenissä, Lucerne-järven rannalla.- - Wagnerin muutettua Bayreuthiin toukokuun lopulla 1872 Nietzschen vierailut vähenivät johtuen sekä hänen professorin työstään Baselissa, monista sairauskohtauksista ja lopulta siitä syystä, että N. vieraantui Wagnerista monestakin syystä. - Hänelle oli sitäpaitsi koitunut Wagner-ystävyydestä haittaa yliopistossa tultuaan leimatuksi Wagnerin lakeijaksi. - - Akateeminen maailma ei arvostanut liian vapaamuotoista Tragedian syntyä ('henkevää lurjustelua' totesi N:n aiempi opettaja sekä tukija, professori Ritschl). Mutta muusikkojen ja taiteilijoiden piireissä ylipäätään Nietzsche otettiin innokkaasti vastaan.
Nietzsche oli kuitenkin eri mieltä myös Wagnerin vankkumattoman antisemitismin (vaikka esim. osa hänen muusikoistaan oli juutalaisia ja siten tuttavia!) ja nationalistisen aatteellisuuden (poliittisen esinatsismin) kanssa.

Kohtalokkaaksi osoittautuneista asenne-ja luonne-eroista huolimatta Nietzschen on sanottu jopa rakastaneen (kritisoidessaankin) nuorena kuolleen isänsä ikäistä (ja jopa näköistä - näin on väitetty!) Wagneria (sekä tämän nuorta vaimoa Cosimaa, joka oli vain 7 vuotta Nietzscheä vanhempi) oikeastaan koko loppuikänsä - - On jotenkin niin noloa ja hölmöä luopua rakastamasta yhtä elämänsä tärkeintä ihmistä vain sen vuoksi, että tietää olevansa oikeassa joidenkin asioiden suhteen, kirjoittaa Nietzsche Peter Gastille, Overbeckin ohella toiselle parhaimmista ystävistään.

Tämä kulttuurihistoriallisesti merkittävä ystävyyssuhde - josta voimme esittää freudilaisen 'juorun', jonka mukaan kyseessä oli oidipaalinen asetelma: Nietzsche (kuten aiemmasta sitaatistakin voimme päätellä) rakastui paitsi suuresti ihailemaansa ja kunnioittamaansa Wagneriin myös tämän vaimoon - oli kaikesta tunnemyllerryksestään ja suhteen tahallisesta katkaisemisesta (joka tuli Wagnerille täytenä yllätyksenä) huolimatta Nietzschelle hänen elämänsä tärkein:

Välillämme ei koskaan lausuttu pahaa sanaa, enkä ole milloinkaan nauranut niin paljon kuin silloin, kirjoitti dionyysinen filosofimme nostalgisen surumielisesti eräässä myöhäisessä tekstissään, ja kun Nietzsche kuuli Wagnerin kuolemasta Venetsiassa alkuvuodesta 1883, hän kutsui tämän kuolinhetkeä pyhäksi.

Thomas Mann kirjoitti pitkässä esseessään Nietzschestä (Totuudesta ja kauneudesta, esseitä Manniin vaikuttaneista kirjailijoista ja taiteilijoista, suom. 1987), miten vaikea hänen oli pidätellä hämmästynyttä liikutustaan, kun Nietzsche Wagneriin kohdistamiensa ilkeitten arvostelujen jälkeen, säveltäjän kuolemasta kuultuaan, kirjoittaakin tuosta pyhästä hetkestä, jolloin Richard Wagner kuoli Venetsiassa.
Wagnerin kuoleman jälkeen Nietzsche jatkoi ambivalentin ja siten itsetuntoaan samalla oudosti soimaavan kritiikkinsä julkaisemista, vaikka hän kirjeessään kehuu Gastille Wagnerin Parsivalin (1883) alkusoittoa ehkä parhaaksi koskaan kuulemistaan Wagner-teemoista - - Niinpä niin: 'miten noloa onkaan lakata/luopua rakastamasta elämänsä ehkä tärkeintä ihmistä vain siksi, että tietää tietyissä asioissa olevansa oikeammassa kuin tämä').
Toiseksi viimeisin kriittinen essee-pamfletti on musiikillis-kulttuuripoleeminen Tapaus Wagner (1888) ja kaikkein viimeisin Nietzsche contra Wagner (1889). - - Viimeksi mainitun luonnosta eli teoksistaan kronologiseen järjestykseen valikoimia tekstejä (joista voimme seurata Nietzschen (kriittisen) Wagner-asenteen kehittymistä) tämä puristi kouristuksenomaisesti käsissään Overbeckin tultua tapaamaan ja hakemaan häntä Torinosta Baseliin - tammikuun alussa 1889 - historian professori Burckhardtille ja professori Overbeckille itselleen lähetettyjen erittäin omituisten kirjeitten jälkeen.

Oli muuten erittäin lähellä (Nietzsche muistaa asian), etteivät nämä kaksi neroa olisi tavanneet Venetsiassa juuri vähän ennen Wagnerin kuolemaa (ensimmäisen kerran sitten vuoden 1877). - - Psykosomaattisesta tilastaan johtuen levottomana ja säätiloihin nopeasti reagoivana Nietzsche oli lähtenyt Venetsiasta vain hieman ennenkuin Wagner ja Cosima olivat tulleet sinne. Wagner yritti vielä sairautensa vuoksi lämpimämpään talvenviettopaikkaan tultuaan jatkaa uuden oopperan kirjoittamista, mutta työ jäi kesken.
PS.
After leaving the Nazi Party in May 1945, Heidegger did not again participate in any other political organizations. However, he never repudiated his prior statements praising Hitler and National Socialism. Citing his Nazi ties during the years 1933 to 1945, the French Occupation Authority ruled that Heidegger had been a "Mitläufer" (fellow traveller, tagalong) with the Nazis and banned him from teaching in Germany. Authorities later rescinded this decision in 1951, and Heidegger became Professor emeritus with all privileges. He then taught regularly from 1951 until 1958, and by invitation until 1967.
*

November 2, 2009

Fysiikan lait koetuksella

Kuvan kissa (Reino?) ilmenee havainnoitsijasta riippuen joko aaltoliikkeenä tai hiukkasena. Itse asiassa se on reaalimaailmassa molempia yhtäaikaisesti mutta ihmiselle siis joko liikettä tai karvamökkyä. - - Kollin uhkayritys ulkoistaa ruumiinsa materiasta löytyneen liian pienen raon läpi on analoginen kuuluisan kaksoisrakokokeen kanssa. Kyllä fysiikka on ihmeellistä.
*
http://www.darkroastedblend.com/2008/04/argument-to-beethovens-5th.html