Hamartian vallassa

Linkki- ym. lisäyksiä - viimeksi 11.10.

I
HG kysyi edellisessä päreessäni Kristillisen teologian kohtalokkain harha-askel:

'Mitä siis yritätkään? PAKOTATKO JUMALAA SANOMAAN SINULLE, ETTÄ OLET PELASTETTU?'
*
En ole periaatteessa pelagiolainen lainkaan, vaikka vastustankin ehdottomasti forenssista vanhurskauttamiskäsitystä. - - Tästä voi myös päätellä, etten ole nominalisti enkä siten mitenkään ongelmattomasti myöskään voluntaristi.

Mieluummin kuulun ehkä arminiolaisiin ja enintään olen perin maltillinen semipelagiolainen (kaiken lisäksi sui generis sellainen), mikäli/jos pysytään reformaation soteriologisten linjausten puolella. - - Tässä spekuloinnissa on siis kyse konditionaalisesta mahdollisuudesta = modaaliloogisesta pelistä = älyllisestä leikittelystä.

Arminiolaisuus tuomittiin/kiellettiin vuonna 1619 vääräoppisuutena - kuinkas muuten.

Mutta jos näissä asioissa pitää tai ylipäätään voi valita (mikä jo itsessään on farssi asian luonteesta johtuen!), niin kannatan ilman muuta mieluummin ortodoksien oppia ihmisen ja Jumalan välillä vaikuttavasta ja vallitsevasta synergiasta.

Tämä saattaa ensi alkuun vaikuttaa erittäin pelagiolaiselta praxikselta, mutta on perusytimeltään vahvasti sakramentaalista uskoa, jossa Jumalan ja ihmisen välille voidaan luoda yhteys sakramenttien avulla.

Sakramenttien ajatellaan välittävän Jumalan armoa - mysteerioina - ei siis joinain kultillisen säännön legalistisina vaatimuksina, jolloin ne itse asiassa sisältäisivät lakiuskonnollisuutena perimmältään pelagiolaisen intention (laki nimittäin on määriteltyä/kontrolloitua tahdon vapautta).

(Edellä esitetyn tulkinnan perusteella myös Islam olisi pelagiolaista kunnian (Jumalaa miellyttävien tekojen) perässä juoksevaa teologiaa. - - Asia ei tosin ole ihan näin yksinkertainen.)

En pohdi sakramentteja tässä sen lähemmin tai syvemmin esim. ortodoksiselta kannalta mutta katso linkki, jos kiinnostaa - http://fi.wikipedia.org/wiki/Sakramentti

Siteeraan kuitenkin Augustinusta, jonka sakramenttikäsitys ikäänkuin puhaltaa elävän hengen metaforaan: 'Kun sana yhdistyy aineeseen, syntyy sakramentti.'

Hippon Aku ei(?) kuitenkaan lankea liialliseen allegorisointiin vaan tiedostaa määritelmänsä vaarat korostaen samanaikaisesti sakramenttien(sa) konkreettista tulkintaa.

II
Voisin vastata esittämääsi - varsin oleelliseen - kysymykseen hieman rajumminkin.

Jos Jumala on täysin tavoittamaton kuten luterilaisuudessa, niin mitä merkitystä on enää pelastuksellakaan? Ei mitään. Ja se joka sitä haikailee kuin Godot'a on hullu. - - Mietiskelköön järkevämpiä asioita. Silloin ei mielenrauha välttämättä horju niin helposti.

Mutta en sano näin.

Kristillisen soteriologian kysymykset (ja eriävät vastaukset) ovat merkinneet minulle ehkä kaikkein syvällisimmän pohdinnan tasoa sekä mielen- että moraalifilosofian alueella.

Aristoteelinen eudaimonismi (lattea onnen tavoittelu) on liian yksipuolinen ja siten tylsä näkemys ihmisen tahdon ja luonteen ongelmien analysoimiseksi.

Palauttamalla - kuten Aristoteles - epäonnistunut valinta (suostumus) parhaan rationaalisen vaihtoehdon suhteen pelkästään inhimilliseen heikkouteen, jota ei sen kummemmin problematisoida nimenomaan tahdon (tahtovan järkisielun liikkeitten) tasolla kuten esim. Augustinus, Anselm Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, joka tosin oli (taitavasti) kristillinen aristoteelikko, Petrus Abelard, Jean Buridan ja William Ockham, jäädään pinnallisimmillaan (sympatia moraalin perustana) tai fanaattisimmillaan (Nietzschen dionyysinen uhoilu) lähes egoistis-rasistisen ihmiskäsityksen tasolle: pelkkien luonteen sattumanvaraisten taipumusten varaan.

Aristoteles kyllä pohtii mielenkiintoisesti (joskin ylirationalistisesti/-kognitivistisesti kuten myöhemmin stoalaiset) luonteen heikkouden ja siitä hieman mutta samalla aivan oleellisesti eroavan hamartian käsitettä, joten otan kritiikkiäni jossain määrin takaisin.

Heikkous nimittäin voidaan tässä ajatella myös erehdykseksi, väärintekemiseksi/-valinnaksi, joka ei välttämättä ole täysin ihmisen itsensä vallassa (esim. Oidipus). Hamartia on kreikkalaisten tragedioiden ydinainesta.

Kristillisessä mielessä hamartia sen sijaan merkitsee ihmisluontoon erottamattomasti kuuluvaa pahetta/syntiä, kun taas kreikkalaisilla ei ollut hamartialle likikään yhtä uskonnollis-moraalisia, tahtoon ja vapaaseen valintaan liittyviä konnotaatioita kuin kirkkoisillä.

Hamartian ongelmaa kannattaa pohtia monesta näkökulmasta, jotta löytäisi oleellisia yhtäläisyyksiä mutta etenkin eroja em. kreikkalaisen tragedian ja kristillisen synti-(ja sovitus-)käsityksen välillä (kuolemansynnit, perisynti) - http://en.wikipedia.org/wiki/Hamartia
*
Suositus:
Lukekaa kirjasta Keskiajan filosofia Risto Saarisen ja Heikki Kirjavaisen (University of Helsinki) mainiot artikkelit. Ne valaisevat erinomaisesti tämänkin päreen kysymyksenasettelujen taustaa, lähtökohtia ja ydinongelmia.

Lukekaa saman tien koko kirja, joka on kuin aapinen aiheesta kiinnostuneelle. Siinä tiivistyy olennainen selkeästi ja osuvasti kirjoitettuna. - - Ja vielä enemmän: tuo kirja kuuluu kaikkien fiksujen ihmisten yleissivistykseen.- - Sillä haluathan sinäkin olla aidosti sivistynyt ihminen etkä mikään Das Man ;\].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Keskiajan_filosofia
*
http://www.huskworks.com/index3.html
http://www.thefreedictionary.com/hamartia
*
Lopuksi:
Koska vastaukseni HG:lle ei mahtunut kommenttilaatikkoon, tein siitä puoliväkisin uuden päreen.

Kristillisen teologian kohtalokkain harha-askel

Kuvassa Paholainen soittaa säkkipilliään Lutherin korvan ja nenän kautta.
*
(K-mafian tarkennuksia ja lisäyksiä osissa II ja III - viimeksi linkkilisäys alkuun: legalismi, filippistit ja lain kolmas käyttö versus antinomismi - 11.10.)

I
Eräs saksalaisen sielun kahtiajakoisen (auktoriteettiusko/nihilistis-individualistinen hurmoksellisuus/'mielenhäriö') eetoksen kaikkein vaikutusvaltaisimpia sylttytehtaita löytyy Lutherin/Melanchtonin forenssisesta (itse asiassa legalistisesta) vanhurskauttamisopista. - - Huomioi kuitenkin myöhemmät filippistit ja lain kolmas käyttö versus antinomismi - - ks. myös legalismi ja antinomismi.

(Toki epäonnistuneet kansannousut 1848 ja sittemmin Bismarckin politiikka sekä hänen henkilöpalvontakulttinsa ovat ehkä suurimmat yksittäiset tekijät natsismiin johtavalla tiellä.)

Kun ihminen kutsutaan Olemiseen Jumalassa, mutta hänelle julistetaan yhtä aikaa lähestymis- ja poistumiskielto tämän Jumalan suhteen, ei sellaisessa, tahdon rationaalisen merkityksen täydellisesti tuhoavassa kaksoissidoksessa voi selvitä tulematta joko tekopyhäksi (kalvinistit), hulluksi (pietistit) tai eroamatta kirkosta - ellei sitten vaihda vanhan kirkon puolelle, mikä ainakin minua miellyttää, vaikka myönnän sakramenttipainotteisen kirkon taikauskoiseksi ja puolipakanalliseksi.

Mutta siinä missä Luther puhuu totta ihmisen eettisen kompetenssin perimmäisestä egoistisuudesta ja vanhan kirkon symbolien mytologisuudesta, siinä hän tulee samalla kadottaneeksi Jumalan ja vahvan kirkon. - - Hänen lapsensa (usko/Jumala) menee puhdistavaksi tarkoitetun pesuveden mukana viemäriin.

Siinä missä vanha kirkko (etenkin ortodoksisuus) sen sijaan korostaa eettisen valinnan lähtökohtana Jumalan energeettis-esteettistä puolta (siten myös Jumalan ja ihmisen tahdon synergiaa: yhteistyötä) mystifioiden tällä tavoin moraalisten kysymysten ratkaisemattomuuden Jumalan kauneudella ja kaikkivaltiudella (Kristus Pantokrator) - eikä siis puhu analyyttisesti tarkastellen totta (kuten Luther), siinä se kuitenkin kohtaa Jumalan ja pystyy pitämään kirkon vahvana.

Sekoittaakseni kirkollis-teologista pakkaa vielä lisää väitän kertauksenkin uhalla, että Luther siis puhuu totta eettisistä lähtökohdista tarkastellen, mutta ajautuu juuri sen vuoksi ateismiin ja kirkon muuttumiseen propagandasaliksi (Raamattua paukutetaan päähän kuin puolueohjelmaa - esimerkiksi: Rakastakaa toisianne niinkuin Kristus teitä rakasti. - - Ja piste. - - Yksinkertaista, helppoa - vai mitä?).

Ortodoksisuus puolestaan ei edes pyri puhumaan kirjaimellisesti totta (sikäli kuin Raamattua ylipäätään voi lukea 'totena' - sola scriptura (ilman tulkintaa) - kuten Luther naivissa raamattupositivismissaan oletti ) vaan vetoaa mainittuun esteettis-mystiseen kokemukseen, mutta kas - nimenomaan kanonisena ja sakramentaalisena kirkkona se tosiaan pysyy ikuisena, mihin luterilainen 'mielenhäiriö' ei milloinkaan ole kyennyt eikä tule kykenemään.
*
Luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa: partikularismia, separatismia ja perverssiä individualismia. - - Perverssiä, koska ihmisen tahto Jumalan suhteen on kielletty, torjuttu, mitätöity ja julistettu jopa synnin alkuperäksi - ikäänkuin suhteellisesti vapaa tahto ei samalla olisi ihmisluonnon kaikkein perimmäisin lähtökohta myös hyvässä - ei vain pahassa.
*
Siis: kyetäkseen uskomaan (toimimaan ja luottamaan) ihmisen on hyväksyttävä sakramentaalinen 'valhe'. Siksi hänen tahdolleen on annettava suhteellinen oikeutus valintaan Jumalan suhteen - kuten varhainen Augustinus teki hyväksymällä alunperin stoalaisen suostumus-käsityksen tahdon tekona rationaalisesti parhaan vaihtoehdon suhteen.

Pelagiuksen täysin vapaata tahtoa (vastuulliset teot varmentavat pelastuksen) vastaan oikeutetusti ja perustellusti myöhemmässä tuotannossaan argumentoinut Augustinus ajautui kuitenkin loogiseen umpikujaan predestinaatio-opissaan, jonka mielettömyyden kalvinistit sittemmin ratkaisivat dogmansa suhteen ennenkuulumattoman tekopyhästi ja valheellisesti (sosiaalisesti menestyneimmät ovat saaneet merkin kuulumisestaan pelastettujen joukkoon).

Sekä predestinaatio-oppi (Jumala on ennalta määrännyt pelastetut ja helvettiin joutuvat) että apokatastasis-oppi (helvettiä ei ole, eli lopulta kaikki - jopa paholainen - pelastetaan) johtavat moraalisen vastuun kannalta kestämättömään tilanteesen (antinomismi). - - Pelkkä lähimmäisenrakkaus kun ei takaa tekojemme oikeellisuutta. Tarvitaan myös lakia.

Luther ei - fiksua kyllä - hyväksynyt ennaltamääräytymistä, vaikkei äärimmäisessä pessimismissään ihmisluonnon suhteen (hän oli vielä pessimistisempi kuin myöhempi Augustinus) antanut ihmisen vapaalle ratkaisuvallalle edes sitä, vähäistä, merkitystä kuin vanha Hippon piispa.

Niinpä Luther yritti ratkaista vapaan tahdon ja synnin dilemmaa Jumalan 'armahtavasta' tuomiosta käsin. - - Tässä pitää muistaa, että vaikka tuomio on vapauttava/armahtava se yhtä kaikki on tuomio - täysin ulkopuolisen instanssin langettama sanktio, jonka suhteen ihmisellä ei ole mitään sanomista. [(Papeilla on kuulemma oikeus langettaa tällaisia tuomioita Jumalan välittäjinä toimiessaan(?!)].

Kaikki myöhemmät saivartelut hyväksi luetusta armosta (kunhan vain ollaan lojaalisia kirkolle - ehto, joka muuten kumoaa yksin armosta-opin), jota on Jeesukselta jäänyt ikäänkuin yli, eivät tätä perustilannetta muuksi muuta.

Lieventääkseen tekemistään opillisista ratkaisuista seuraavaa ihmisen ja Jumalan absoluuttista eroa toisistaan (vakaumus, jonka Barth vei äärimmilleen ja Jumalan kuoleman teologit päätepisteeseensä) Luther vetosi ristin teologiaan (kadotetuimmat ovat lähimpänä pelastusta).

Mutta ihmisluonnon perimmäisen tekijän: tahdon suhteellisen pätevyyden (huom! jälleen: suhteellisen) yhtä aikaa sekä myöntävä että kieltävä (ihmisen vapaa tahto voi olla vain egoismia ja siten syntiä) sekasotku väistämättä altisti saksalaista - jo muutenkin auktoriteettien perään kuolaavaa - mentaliteettia vahvan hallitsijan, lopulta myös Hitlerin ja natsien suuntaan.

Mitä painaakaan silloin esimerkiksi Bonhoefferin jo lähes ateistinen (tunnemme Jumalan läsnäolon enää vain hänen poissaolossaan) teologia (+ Altizerin nietzscheläinen Jumalan kuoleman teologia ja useimmat postmodernit teologit) rakkauden sanomineen, jos ja kun tuota rakkautta ei voi enää perustella ja kuvata muuten kuin kuoliniskua odottavan, synnintunnossaan tomussa kieriskelevän ihmisen saamana tyhjänä vapautuksena - - armahduksena, jonka sisältö kumisee paitsi onttouttaan myös sadistisen myöntäjänsä tyrannimaista eetosta (vrt. natsit).

Ei! Tällainen hulluus pitää ehdottomasti torjua. Luterilaisuus on ollut kristinuskon karkein erehdys. Écrasez l'infame! - - Erotkaa luterilaisesta kirkosta!

II
Myös kahden regimentin oppi teki Saksan luterilaisille helpommaksi siirtyä heidän psyykkistä vakauttaan horjuttavan, tuntemattoman, ylivertaisen ja lähes sadistisen Jumalan 'rakkauden' piiristä diktatorisen, maallisen auktoriteetin alaisuuteen ilman, että he olisivat kokeneet suurtakaan eroa tai muutosta eksistenttisessä tilanteessaan muuten kuin sen suhteen, että natsien joukoissa heidän tahdolleen palautettiin merkitys, jonka Luther oli siltä riistänyt. - - Koska transsendenttinen Jumala koettiin tavoittamattomaksi, Hitleristä tuli hänen maallinen inkarnaationsa.

Vanhurskauttamista äärimuodossaan korostava kristinusko ei siis voi johtaa muuhun kuin ihmisen mitätöimiseen, josta seuraa lopulta Jumalan täydellinen vieraantuminen, katoaminen ja kuolema. - - Jumala maallistuu poliittiseksi ja viihteelliseksi, suurten spektaakkelien siivittämäksi epäjumalaksi (= idoli).

Luther tappoi Jumalan Paavin hahmossa, koska hänen piti kyetä säilyttämään psyykkinen tasapainonsa. Hän siis tappoi itsessään sietämättömällä tavalla jatkuvasti tuomitsevan huonon omatunnon, joka oli hänen autoritaarisen, vaativan ja poikansa psyykkistä itsenäisyyttä uhkaavan oman isän ääni.

Tämä ääni kuitenkin siirtyi myös Lutherin 'uuden', vanhurskauttavan Jumalan luonteeseen - nyt vain julmasti rääkättyä poikaansa muka rakastavana (mikä irvokkuus, groteskius ja perverssiys tähän rakkauteen sisältyykään!) - mutta ihmiseen nähden pysyvästi ja lopullisesti toisena - kadotettuna Jumalana.

Luther löysi rakastavan Jumalan menettämällä hänet. Sellainen 'hinta' Jumalasta(an) on kova ellei kohtuuton. - - Lutherin oppi huokuu eksistentiaalista tyhjyyttä, emotionaalista kylmyyttä ja tuskaa sekä rivoa maskuliinisuutta.

Onko tällä naulakenkäisellä talonpojalla ainuttakaan merkittävää kuvausta naisesta/naisista teologiansa keskiössä? Ei ole. - - Aivan toisin koetaan uskonnollis-teologinen tilanne katolisuudessa (Madonna) ja etenkin ortodoksisuudessa (Jumalan äiti).

Tällainen - kaiken lisäksi epäfeminiininen - teologia ei voi antaa lämpöä ja turvaa, koska sitä ei siinä yksinkertaisesti ole!

III
Summa: Ihmisen pelot, ennakkoluulot ja neuroottisuus (kaikkein yleisimmällä tasolla: aikakauden eetos) muovaavat hänen käsitystään Jumalasta (ja siten omasta itsestään). Olemme siis itse luoneet Jumalamme, ja itse me hänet/heidät myös tuhoamme.

Jos Jumala antoi todellisuudelle, joka tosiasiallisesti on pelkkää pintaa, syvyyden eli merkityksellisyyden, meidän täytyy luterilaisuuden (ylipäätään ikonoklastisen eli juutalaisen kristillisyyden, joka on perimmältään mono-ateismia) jälkeen kuvitella aivan uusi Jumala.

Sellainen Jumala tosin on olemassa - on ollut jo pitkään. Vanhan kirkon Jumala. Sillä Vanha kirkko on oman ikonoklastisen sielun kriisinsä eli juutalais- ja muslimivaikutteitten invaasion aikoinaan läpielänyt, ja tuon taistelun itsessään silloin myös voittanut. - - Luterilaisuus sen sijaan upposi ja tuhoutui ikonoklasmiin kuin kauhun vallassa huutava Edward Munchin maalauksen ihmishahmo eksistentiaaliseen tyhjyyteen.

Vain vanha - siis sakramentaalinen - kirkko; kärjistetysti sanottuna: taikausko ja pakanallisuus, voi pelastaa Jumalan. Luterilais-nietzscheläinen protesti ja nihilismi sen sijaan saattavat Jumalan mukana (koska Jumala ja ihminen ovat 'Olemisen mitalin' kääntöpuolet) tappaa henkisen, hengellisen ja moraalisen olemassaolomme edellytykset jopa lopullisesti. - - Ehkä niin on jo tapahtunut.
*
http://www.gjlts.com/photo_archives/index.htm

Raskolnikovin omatunto

I
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Rauhoitu - ei se ollut totta. Pelkkää sanoilla, ajatuksilla ja tyylillä keikailua. Tahallista provokaatiota. Miehistä uhoa. Ehkä jopa lievästi sadistista. Alistavaa. Kukkoilua. Viettelyä ja vallanhimoa.

II
Mieleni on niin raskas sinun takiasi. Mieleni on niin kevyt sinun takiasi. Ja sitten. Yhtäkkiä varjosi katoaa. Sinä häviät usvaan. Jonnekin. Sanoit minulle joskus: 'minä lähden nyt, mutta sinä voit minut vielä löytää. Minä olen täällä. Itsessäni'. Mikä on sellainen paikka? Missä se sijaitsee? Ihmisen sydän ja sielu.

III
Minä yritin epätoivoisesti seurata sitä laivaa, joka sinut vei. Mutta sumussa ei näe. Oman mielensä kuohuissa ei erota edes itseään. Katosit mereen...

IV
Minä olen suuri narri. Pahempi kuin narri. Peto. Hirviö, joka raatelee lähimmäisiään hymyssä suin - nautiskellen. Analysoi, pilkkoo ja paloittelee heidät, kunnes ahmii suihinsa noin vain. Välipalakseen. Khronos ja Typhoon samassa persoonassa.

Ketä minä nyt raatelen, kun sinä et enää ole olemassa? Vai olitko koskaan? Ja silti onnistuin raatelemaan sinua. Ehkä se oli telepatiaa. Painajainen, joka tuli sinun uniisi. Painajainen, joka halusi tulla rakastetuksi.

Mutta jättiläisen on mahdotonta vakuuttaa ihmisiä lempeydestään. Jättiläinen kun on.

V
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Ja kuitenkin: yhä vain sinä olet lähdössä. Enkä silti vieläkään halua että lähtisit, vaikka olet jo mennyt.

Minun oli pakko irrottaa otteeni, että sinä saisit elää. En voinut enää tappaa sinua sanoillani. En ole murhaaja - vai olinko sittenkin?

VI
Tämän tarkoitus ei ole olla mikään puolustuspuhe tai vetoomus oikeudelle. Ikäänkuin viimeinen mahdollisuus tulla armahdetuksi. Tämä on vain ja yksinomaan surullinen juttu. Raskolnikovin omatunto.
*

blogs.orlandosentinel.com/entertainment_stage...

onegoodmove.org/1gm/1gmarchive/2004/02/raskolnikov.html

Äänestä Otto Suomen valtakunnankansleriksi

Nyt loppui liberaalidemokraatti(n)en kähmintä. Matti Vanhasen valikoiva huonomuistisuus vaikuttaa jo aivan liikaa hänen kykyynsä puhua totta - huolimatta siitä, että poliitikot eivät koskaan valehtele yrittäessään olla sanomatta, mitä asioista(an) todella ajattelevat.

Äänestä sinäkin siis Otto von Bismarckia seuraavissa presidentinvaaleissa, niin saamme tähän maahan todellisen dikt - - ee - - hallitsijan emmekä mitään lausuntoautomaattia eli yleishumanistista muumimammaa tai pankkimaailman lipevää marakattia, joka palvoo animistisesti outoa luonnonvoimaa: näkymätöntä kättä - - jopa keskellä surkeinta lamaa.

Kun äänestät Ottoa, saat valtaan miehen, jolta ei puutu tahtoa eikä kykyä panna asioita järjestykseen.

Ennemmin valitsemme selkeästi ajattelevan vanhanaikaisen diktaattorin kuin vellihousuisen liberaalidemokraatin - oli hän sitten herkkätunteinen ja lähimmäisenrakkautta(!) lisäbudjetin tasapainottamiseen käyttävä nuorehko savolainen Isä - - tai eräs rahojensa kanssa ketkuileva Nobelin rauhanpalkinnon saaja, joka on viime aikoina osoittanut tyrannin elkeitä niin kansalaisten sananvapauden suhteen (vaalirahoitustutkimukset lopetettava!) kuin kehitysyhteistyömäärärahojen kohteistamisessa (niillä pitäisi rahoittaa Afganistanin sotaa!).

Ei! Mieluummin valitsemme rautaisella tahdonvoimalla varustetun Otto von Bismarkin käyttämään ujostelematonta kättään ja sanomaan suorat sanat (ilman demokratian valepukua) kuin yhtäkään edellä mainituista ketkukalleista jaarittelemaan demokratian nimissä liirumlaarumejaan - siis kaksinaismoralismejaan.

Emme ole englantilaista small-talk-boring-as-hell-folkia, - - aistimaailmansa ja rationaalisuutensa perverssillä tavalla samaistaneiksi ranskalaisiksi tai venäläisiksi hällä-väliä-kunhan-vain-saan-votkaa-sekopäiksi emme tule - - olkaamme siis saksal - - ee - - suomalaista soturikansaa, joka puolustaa kunniaansa loppuun asti.

Eläköön Hegel ja Snellman! Eläköön Otto von Bismarck! Eläköön Suuri Suomi!
*
http://www.famozz.com/historic/otto-von-bismarck

Terveisiä Saul Zaentzille

Viimeisin muutos 3.10 (my birthday) klo:08:00, ja nyt tarjoan kielimafian porukalle viinaryypyt kullekin.

Kyseessä lienee kaikkein heavy-tyylisin kappale John Fogertylta, ja kun live-esitys vielä runttaa menemään paljon raskaammin kuin studioversio, niin tätä voinee pitää parhaana esimerkkinä siitä, että John ei ole pelkästään swamp-rockin ja country-americanan veteraani.

Mr. Greed oli yhtä aikaa Johnin isähahmo ja Mefisto - CCR:n
levy-yhtiön Fantacy-Recordsin johtaja Saul Zaentz, joka lähes sanattomasti ja 'hiljaisen' röyhkeästi (sopimus=laki)kiristi ja kusetti etenkin John Fogertya.

Zaentz oli hyvä kauppamies. Sellaisia nimittäin todella taitavat bisnesmiehet aina ovat: kusettajia, jotka osaavat toimia lain kirjaimen puitteissa välittämättä lain hengestä tuon taivaallista

Mitäs uskoit bisnes-miehen lupauksiin - 22-vuotias ja bisnes-etiikasta (kyseessä on oxymoron ja contradictio in adjecto, sillä bisnes kumoaa etiikan) tietämätön John Cameron. Sellaisesta saa aina takkiinsa - sekä rahallisesti että henkisesti. Saattaa jopa usko ihmisiin mennä lopullisesti - ainakin vähäksi aikaa.

Tässä siis laulu kusettajalle: Herra Ahne:
*
John Fogerty Mr.Greed Live (1986)
*
Centerfield (1985) - albumi, jolta alkuperäinen Mr. Greed löytyy.

Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona

Kuvassa Slavoj Zizek - Ljubljanan jättiläinen ja kulttuuriteorian Elvis.

(Kielimafia tarkensi oleellisesti symbolisen toimintaa reaaliseen nähden kuolemanvietin ilmentymänä. - - - Toinen oleellinen lisäys 2.10 - klo: 14.15)

Pitkässä wikisitaatissani on osuvasti tiivistetty Slavoj Zizekin ehkä tärkein filosofinen eli hegeliläis-lacanilainen lähtökohta: - subjektin muotoutuminen itsestään vieraantumisen kautta - sekä imaginaarisen (peilivaihe) että symbolisen (kieli) prosessissa.

Substanssidualismin välttäen Zizek voikin Lacania uudelleen työstämällä rehabilitoida Descartes'n cogiton - - tosin tavalla, joka luultavasti saisi modernin filosofian isän huokaamaan epätoivosta (ja Nietzschen nyökyttelemään hyväksyvästi).

Tämä uusi cogito on nimittäin ontologiselta statukseltaan jakautunut, minkä seurauksena minuus ei voi milloinkaan tulla identtiseksi itsensä kanssa. Sillä mahdollistuuhan tietoisuus juuri ja vain ontologisen splitin seurauksena.

Zizekin/Lacanin cogito on (olemiseltaan) tyhjä/ilmaisematon (reaalinen). Sen olemassaolo/ilmeneminen on a) kuvitteellisen (imaginaarinen) ja b) kielellis-kieliopillisen (symbolinen) negaation (hegeliläinen vieraantuminen) prosessissa tapahtuvaa a') esikielellisestä vaiheesta kumpuavaa narsistista fetissoitumista (fantasia/peilivaihe) ja b') käsitteellistä rajautumista (symbolinen/Laki).

Subjekti (reaalisena) tulee kuitenkin kontrolloidusti ja luotettavasti ilmaistuksi vain kielessä (symbolisena), sillä (aiempaan viitaten) pelkkä imaginaarivaiheen minuus on pikemminkin fantasiarakennelmaa eli narsistinen/fetissoitunut projektio/introjektio (ks. etenkin interpellaatio) kuin loogisesti koherentti kieliopillinen subjekti.

(Ideologiat ovat syvimmältään imaginaarisen dynamiikan aikaansaamia fantasianomaisia sisäistyksiä.)

Subjektin itseidentiteetin ongelmaa Zizek kuvaa osuvasti. - - Lausumisen subjekti ('I am', minä puhuvana, ajattelevana, reaalinen subjekti) ja lausuttu subjekti (lauseen kieliopillinen minä, 'I think', symbolinen subjekti) eivät ole sama asia, eikä niiden välillä vallitse vastaavuussuhdetta kuin em. negaation, rajautumisen eli vieraantumisen kautta.

Tämä tarkoittaa, että vaikka ainoa 'käsitteellis-ontologinen' (erotuksena taiteeseen/fantasiaan) keino ilmaista subjekti reaalisena on artikuloida se kielellisesti, niin tämä prosessi ei suinkaan lähennä meitä lausumisen subjektiin (reaalinen) vaan siis negeeraa, rajaa, kieltää, vieraannuttaa - lacanilaisttain: murhaa reaalista subjektia jokaisessa kielellis-käsitteellisessä reflektoinnissaan.

Kyseessä on perustavaa laatua oleva, jatkuvasti prosessoituva ontologinen katkos, jota Lacan ja Zizek vertaavat jopa freudilaiseen kuolemanviettiin, koska tietoisuuden täydellistämiseen ja vapauttamiseen pyrkivä luonnon ja ylipäätään todellisuuden (siten myös subjektin reaalisena) haltuunotto kielessä on illusorista ja merkitsee tuon alkuperäisen vapauden - siis vapauden vailla kiinnikettä Sanaan (jälleen subjekti reaalisena) äärimmäisen kontrolloitua pakottamista kielen symbolisen Lain alaisuuteen - prosessi, joka on toiston pakon kaltaista, robottimaista toimintaa.

Ihminen tulee näin kesytetyksi paitsi vaistoistaan (kontrolloimaton aggressiivisuus, kontrolloimaton seksuaalisuus, kokemisen rajaamaton oseaanisuus) myös kokemiseltaan, koska kaikki tapahtuu kielessä - symbolisena mallinnuksena.

Siten reaalinen voi ilmetä enää vain irvokkaasti, ikäänkuin perversiona - kieleksi muutettuna/muuttuvana, koko ajan murhaamisen kohteena olevana petona kuin Minotauros Theseukselle, sfinksi Oidipukselle tai lohikäärme Yrjölle (reaalinen luonto on aina uhka - myös subjekti reaalisena).

###
Reaalinen 'avautuu' meille symbolisessa murhattuna ja muumioituna.

Tästä analogiasta nousee todella mielenkiintoisia assosiaatioita myös Jumalan kuolemaan ristillä Jeesuksen hahmossa! - - Me tapoimme Jumalan - - siis Reaalisen. Tai paremminkin Reaalinen (meissä) murhasi itse itsensä meidän kauttamme, meidän lankeemuksemme (tietoisuuden ja tahdon vapauden: moraalin synty) sovittaakseen, pelastaakseen meidät Lain ja perimmältään animistisen kultin (mitä oli myös kreikkalainen polyteismi) yksilöllistä kokemista sitovilta kahleilta.

Olemmeko nyt vapaita? Sovitettiinko syntimme? Korvasiko Rakkaus ('oikea' vapaus) Lain? Mitä on Rakkaus..?

Mutta eikö ole niin, että koska Jumala - kuten Johanneksen evankeliumi sanoo - oli Sana, joka tuli lihaksi, niin me tapoimme Jeesuksessa myös sen symbolisen, joka oli muuttunut ihmisessä synniksi eli pelkäksi rituaaliksi vailla henkilökohtaista uskoa.
*
(Zizekin ontologisen (itse asiassa ontologisia sitoumuksia vähentävän) lähtökohdan eli subjektin em. jakautuneisuuden - yhtä lailla kuin tietoisuuden ja havainnon välillä vallitsevan dialektiikan: epäidenttisyyden ja erikaikaisuuden - implikaatioista tai filosofisista seuraannoista riittänee vielä kirjoittamista muutamaan päreeseen.)

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.
*
Kts. myös vanishing mediator, joka on kiinnostavan käyttökelpoinen tekijä selitettäessä yhteiskunnallisten muutosten (dialektisia) siirtymäprosesseja. - - Psykoanalyysissa hysteria voidaan ymmärtää tällaisena välittäjänä - 'oireen performaationa', joka toimii eräänlaisena muutokseen pakottavana kriisireaktiona, kunnes tasapainoisempi tila on saavutettu:

In terms of psychoanalytic theory, when someone is caught in a dilemma they experience Hysteria. The conceptual deadlock, exists until the resulting Hysteric breakdown precipitates some kind of resolution, therefore the Hysteria is a vanishing mediator in this case.[2]
In terms of political history, it refers to social movements, which operate in a particular way to influence politics, until they either are forgotten or change their purpose.[3]
(wikipedia)
*
The formation of the subject

Žižek argues that Descartes' cogito is the basis of the subject. However, whereas most thinkers read the cogito as a substantial, transparent and fully self-conscious "I" which is in complete command of its destiny, Žižek proposes that the cogito is an empty space, what is left when the rest of the world is expelled from itself. The Symbolic Order is what substitutes for the loss of the immediacy of the world and it is where the void of the subject is filled in by the process of subjectivization. The latter is where the subject is given an identity and where that identity is altered by the Self.

Once the Lacanian concepts of the Imaginary, the Symbolic and the Real are grasped, Žižek, in philosophical writings such as his discussion of Schelling, always interprets the work of other philosophers in terms of those concepts. This is so because "the core of my entire work is the endeavour to use Lacan as a privileged intellectual tool to reactualize German idealism". (See The Žižek Reader) The reason Žižek thinks German idealism (the work of Hegel, Kant, Fichte and Schelling) needs reactualizing is that we are thought to understand it in one way, whereas the truth of it is something else.

The term "reactualizing" refers to the fact that there are different possible ways to interpret German idealism, and Žižek wishes to make "actual" one of those possibilities in distinction to the way it is currently realized. At its most basic, German idealism believes that the truth of something could be found in itself. For Žižek, the fundamental insight of German idealism is that the truth of something is always outside it. So the truth of our experience lies outside ourselves, in the Symbolic and the Real, rather than being buried deep within us. We cannot look into our selves and find out who we truly are, because who we truly are is always elsewhere.

Our selves are somewhere else in the Symbolic formations which always precede us and in the Real which we have to disavow if we are to enter the Symbolic order.
To Žižek, Lacan's proposition that self-identity is impossible becomes central in structuration of the subject. The identity of something, its singularity or "oneness", is always split. There is always too much of something, and indivisible remainder, or a bit left-over which means that it cannot be self-identical (e.g., the meaning of a word can never be found in the word itself, but rather in other words; its meaning therefore is not self-identical). This principle of the impossibility of self-identity is what informs Žižek's reading of the German idealists. In reading Schelling, for example, the Beginning is not actually the beginning at all - the truth of the Beginning lies elsewhere, it is split or not identical to itself.

How, precisely, does the Word discharge the tension of the rotary motion, how does it mediate the antagonism between the contractive and the expansive force? The Word is a contraction in the guise of its very opposite of an expansion - that is, in pronouncing a word, the subject contracts his being outside himself; he "coagulates" the core of his being in an external sign. In the (verbal) sign, I - as it were - find myself outside myself, I posit my unity outside myself, in a signifier which represents me ("The Indivisible Remainder: An Essay on Schelling and Related Matters").

The subject of enunciation is the "I" who speaks, the individual doing the speaking; the subject of the enunciated is the "I" of the sentence. "I" is not identical to itself - it is split between the individual "I" (the subject of enunciation) and the grammatical "I" (the subject of the enunciated). Although we may experience them as unified, this is merely an Imaginary illusion, for the pronoun "I" is actually a substitute for the "I" of the subject. It does not account for me in my full specificity; it is, rather, a general term I share with everyone else. In order to do so, my empirical reality must be annihilated or, as Lacan avers, "the symbol manifests itself first of all as the murder of the thing".

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.

The concept of vanishing mediator is one that Žižek has consistently employed since For They Know Not What They Do. A vanishing mediator is a concept which somehow negotiates and settles - hence mediating - the transition between two opposed concepts and thereafter disappears. Žižek draws attention to the fact that a vanishing mediator is produced by an asymmetry of content and form.

As with Marx's analysis of revolution, form lags behind content, in the sense that content changes within the parameters of an existing form, until the logic of that content works its way out of the latter and throws off its husk, revealing a new form in its stead. "The passage from feudalism to Protestantism is not of the same nature as the passage from Protestantism to bourgeois everyday life with its privatized religion. The first passage concerns "content" (under the guise of preserving the religious form or even its strengthening, the crucial shift - the assertion of the ascetic acquisitive stance in economic activity as the domain of manifestation of Grace - takes place), whereas the second passage is a purely formal act, a change of form (as soon as Protestantism is realized as the ascetic acquisitive stance, it can fall off as form)" (For They Know Not What They Do: Enjoyment as a Political Factor).

Žižek sees in this process evidence of Hegel's "negation of the negation", the third moment of the dialectic. The first negation is the mutation of the content within and in the name of the old form. The second negation is the obsolescence of the form itself. In this way, something becomes the opposite of itself, paradoxically, by seeming to strengthen itself. In the case of Protestantism, the universalization of religious attitudes ultimately led to its being sidelined as a matter of private contemplation. Which is to say that Protestantism, as a negation of feudalism, was itself negated by capitalism.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

//dgeramifard.wordpress.com/http://www.3quarksdaily.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/

What does it mean to be a communist today?

Kuvassa Zizek kotiasussaan, joka ei kovin paljon eroa hänen eräistä luentoasuistaan.

(K-maf. lis. - 1.10.)
*
Slavoj Žižek Suomeen 30.11.–2.12.2009

Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek (s. 1949) palauttaa poliittiseen keskusteluun ideologian ja vastakkainasettelut. Žižek on myös aina tuottanut päänvaivaa. Žižek nähdään Euroopassa ja Yhdysvalloissa kulttuuriteorian Elviksenä. Hänestä on tehty kaksi elokuvaaja hänen intohimonsa ovat Wagnerin oopperat.

Žižek saapuu marras-joulukuun vaihteessa luentovierailulle Helsinkiin Voima-lehden ja Into-Kustannuksen kutsumana. Vierailun aikana julkistetaan Into-pamfletti Politiikka idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa ja Gaudeamuksen kustantama suomennoskokoelma Pehmeä vallankumous.

Maanantai 30.11.2009

Julkistamistilaisuus lehdistölle

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide ja politiikka. Käännös Elia Lennes & Janne Porttikivi.Suomennoskokoelma tarjoaa kattavan läpileikkauksen Žižekin ajattelusta. Nid. 400 s. Gaudeamus 2009.

Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa.Toim. Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela.Haastattelukirja pohjautuu tekijöiden keskusteluun Žižekin kanssa ja Žižekin yhteiskunnallisiin teksteihin. Nid. 160 s. Into-pamfletti, Like 2009.

Kello 15–18 What does it mean to be a communist today? Slavoj Žižek esitelmöi.

Tiistai 1.12.2009

Kiasma-teatteri
Mannerheiminaukio 2, Helsinki

Kello 12 Žižek! –elokuva.
Elokuvaesitys.

Kello 14–17 Cinema and ideology: report from battleground
Slavoj Žižek esitelmöi

Kello 17.30–20 Pervets guide to cinema –elokuva.
Elokuvaesitys.

Järjestäjät:
Gaudeamus, Into Kustannus, Kiasma-teatteri, KSL, Taiteiden tutkimuksen laitos ja Yleisen valtio-opin laitos Helsingin yliopisto, Vasemmistofoorumi, Voima.

Lisätiedot:
INTO/Jaana Airaksinen, jaana.airaksinen@mondediplo.fi
GAUDEAMUS/Riitta Korpipää, riitta.korpipaa@gaudeamus.fi
Haastattelupyynnöt ym. Žižek –tapaamiset: VOIMA/Kimmo Jylhämö, kimmojylhamo@voima.fi

– Verkossa
» http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_Žižek
» http://www.zizekthemovie.com/
» http://zizekstudies.org/
*
http://filosofia.fi/tiedotteet/#4688 (tiedote Zizekin vierailusta)

II
Kirjoituksissaan Žižek liikkuu suvereenisti niin populaarikulttuurin, taiteen, tieteen kuin tavallisen arjen, politiikan, uskonnon ja teoreettisen spekulaationkin välillä. Hän analysoi kulttuurisia ja poliittisia ilmiöitä tavalla, joka saa näkemään ne uudessa ja usein yllättävässä valossa. Žižek arvostelee monia nykyajattelun valtavirtauksia (kulttuurintutkimus, kognitiotieteet, feminismi, postmodernismin eri muodot), mutta samalla pyrkii tarjoamaan niille vaihtoehdon.

Žižekin ajattelu on omalaatuinen sekoitus Hegeliä ja Hitchcockia, Schellingiä ja kyberavaruutta, Kantia ja hovirakkautta, Lacania ja huonoa huumoria. Hänen ajattelunsa voi herättää vastustusta ja ärsyttää, mutta se ei koskaan ole tylsää tai mitäänsanomatonta.

Lähtökohtana on ajatus, että ilman saksalaisen idealismin perinnettä (Kant, Schelling, Hegel) on mahdotonta ymmärtää modernia subjektiutta sekä niitä poliittisia, eettisiä ja ideologisia umpikujia, joihin se väistämättä törmää nykyisessä reaalikapitalismissa. Tämä on kuitenkin mahdollista vain Jacques Lacanin psykoanalyyttisen ajattelun avulla.

Tällä hetkellä Slavoj Žižek toimii opettajana University College of Londonissa ja vanhempana tutkijana Ljubljanan yliopiston sosiologian laitoksella. Hän kirjoittanut lukuisia teoksia, viimeisimpinä The Parallax View (2006), In Defence of Lost Causes (2008) ja Violence (2008), ja niitä on käännetty yli 12 kielelle. Žižek vierailee Suomessa 30.11.-2.12.2009.

SITAATTI: ”Miksi länsimaat olivat niin lumoutuneita kommunismin romahtamisesta Itä-Euroopassa? Vastaus näyttää ilmeiseltä: länsimaita kiehtoi demokratian uudelleenkeksiminen. Ikään kuin lännessä yhä enemmän ja enemmän rappeutumisen ja kriisiytymisen merkkejä osoittava ja byrokraattisiin rutiineihin ja julkisuusvetoisiin vaalikamppailuihin hukkuva demokratia olisi löydetty uudelleen Itä-Euroopassa kaikessa tuoreudessaan ja uutuudessaan. Tämän lumoutumisen funktio on siis puhtaasti ideologinen: Länsi etsii Itä-Euroopasta omia kadonneita juuriaan, omaa kadotettua alkuperäistä kokemusta ’demokratian keksimisestä’.”
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=slavoj&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

http://www.gaudeamus.fi/?p=2310
http://www.gaudeamus.fi/?cat=91
http://www.intokustannus.fi/politiikkaaidiootti.html

http://dgeramifard.wordpress.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/
http://eltingladodesantaeufemia.com/page/30/

Good Old John

Kuvassa: The Haunted House Paradise Party (Puutarhajuhlat kummitustalon pihaparatiisissa).

(Kielimafia ei malttanut olla sörkkimättä ja täydentämättä - 29.9 - viimeksi klo:16.45.)
*

Garden Party-kappaleen (alla) viimeisen säkeistön loppu on John Fogertylle eräänlainen motto:

'But if memories were all I sang, I rather drive a truck. - -(chorus) 'But it's all right now, I learned my lesson well, You see, ya can't please everyone, So ya got to please yourself.'

*

John Fogertylla on (ollut jo monta vuotta) etenkin tällä hetkellä maailman paras country & rock-bändi: The Blue Ridge Rangers - - Rides Again. - - Olen valikoinut päreeseeni kolme uuden albumin live-esitystä - kaikki eri keikoilta.

*

http://www.youtube.com/watch?v=NdciJwXN9Ak

Haunted House + Lyrics - - Tämän kappaleen sanoista John Fogerty lienee saanut ainakin osan inspiraatiota biisiinsä Looking Out My Back Door - Creedence Clearwater Revival. - - Tosin myös cover version aloitus viittaa avoimesti LOMB:iin. - - Kuunnelkaa vertailun vuoksi alkuperäinen Jumpin' Gene Simmonsin - Haunted House. - - Fogerty halusi sovittaa biisin 'straight-countryksi' (rr) ;] ja hyvä niin. Nyt se tosiaan myös kuulostaa hiukan enemmän 'Looking out my backdoorilta' kuin Simmonsin 'jump-rockabilly'(rr).

*

http://www.youtube.com/watch?v=W6-QEUYNsXs

Paradise + Lyrics - - John Prinen countryfolk-henkinen lapsuusmuistelo (jonka melodiasta ja sovituksesta tulee jotenkin mieleen myös irlantilainen kansanmusiikki; - Fogerty-sukunimi on muuten irlantilaista perua) taas tunnetaan ehkä paremmin Dave Lindholmin mainiona ei-ihan-yksi-yhteen-käännöksenä ja esityksenä: Dave Lindholm: Tupakka, viina ja villit naiset (live 1991).
*
http://www.youtube.com/watch?v=rv6dKYFaJQw
Garden Party + Lyrics - - - John selittää ennen biisin alkua, miksi kyseinen Ricky Nelsonin kappale on hänelle niin kovin läheinen. - - Kipeiden CCR:ään eli hänen omien laulujensa kohtaloihin liittyvien muistojen takia - - niinpä tietysti. - Vaikkei John yksityiskohtia ymmärrettävästi tässä kertaakaan. - - Ja nythän kaikki on hyvin. Ollut jo monta vuotta. - - Pistän tähän vielä äänentoistoltaan ja kuvalaadultaan hiukan paremman (joskin ennen loppua kesken katkeavan) Garden Partyn bändin promokiertueen valmistelevista harjoituksista elokuun lopulta: JOHN FOGERTY-BLUE RIDGE RANGERS RIDES AGAIN.
*
John Fogerty, Americana Life Time Achievement Award for Song Writing - 17. 9. 2009
*
http://www.marthastewart.com/article/the-haunted-house-party

Sarkastinen hautajaisvieras

Goodbye Mister Godot. Farewell!
*

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Tässäkö se on?, jossa kuullaan ja nähdään Vesa-Matti Loirin viimeisin, maallisen ja 'puolihengellisen' farssinomaiseen rajamaastoon sijoittuva haikean mutta lähes vahingoniloisen sarkastinen hautajaislaulu Hyvää puuta.

I
Nää nyt on näitä jollotuksia, joita kirjoitellaan ja lauletaan vähän ennen kuolemaa varmaan, kun toinen ehti mennä ensin - ellei sitten ajatella Loirin laulavan siinä sivussa hieman myös itselleen - ikäänkuin kaksoisolennolleen.

Tässä tapauksessa toinen ei tosin ollut mikään rakastettu tai pitkäaikainen ystävä vaan ihminen, jota ehdittiin kadehtia ties kuinka kauan - joskus ehkä hampaita kiristellen.

Syntyjään saakka muita parempi vainaja taisi kuitenkin olla varsin vittumainen etuilija, mutta nyt on aika ja mahdollisuus maksaa kalavelat vihonviimeisen kerran takaisin.

'Hän on mennyt. Mutta hyvää puuta on arkkunsa. Niinkuin oli elämänsäkin. Hehheh. Siinähän lepäät. Et enää uhoile ja leveile mulle. Ei tarvi enää mun nöyrtyä, että on se perkele parempi kuin mä. Vaikka kyllä se jaksoi mua siitä paremmuudestaan muistuttaakin. - - Sillä oli kaikki niin hyvin. Mutta niinpä vaan kuoli - - ja onneksi kuoli. Lopullisesti. - - Nyt saan itse vielä vähän aikaa hehkuttaa elävien kirjoissa täällä maan päällä ja sylkäistä haudallensa päin - myötuuleen.'
*
Väsynyt Loiri laulaa väsyneesti ja saa minutkin miltei nukahtamaan. Mutta jotenkin (itse-)tyytyväiseltä hän vaikuttaa. Ei kuitenkaan liian vahingoniloiselta.

Arkkuhan häntäkin kohta odottaa ja varmasti hänenkin hautajaisissaan joku laulaa mielessään tätä samaa biisiä.

Kadehdinko Loiria? No jaa - pikemminkin olen ihaillut.

Miten voi ihminen olla huippulahjakkuus niin näyttelemisessä, 'laulumusiikissa' kuin urheilijana - sekä biljardissa (ja missä vielä).

(Biljardihan ei ole urheilua vaan taiteen ja dokaamisen kohtaamisesta syntynyt hallittu tapa iskeä kepillä pikku pikku palloa, joka on asetettu aidatulle verkapöydälle muiden eriväristen pikku pikku pallojen kiusaksi).

Biisi on oivan sarkastinen samalla kun siitä huokuu stoalaista - on kai kyynisen stoalaisuuden yhteydessä väärin sanoa nöyryyttä mutta mielen jämptiyttä ainakin - olkoonkin siis aika väsynyttä, vaikka emmehän me kukaan? enää Loirin iässä jaksa - eikä ole syytäkään? - ihmeemmin uhoilla.

Loirin väsymys on kuitenkin syvää, seestynyttä ja itseironista myös vainajaan kohdistuvassa sarkastisuudessaan.

Sen vuoksi sitä ei voi pitää pelkästään itsetyytyväistä laulajaa pitkään kalvaneen kateuden, kaunan ja kostonhimon perverssisti helpottuneena lamenttina.

Eikä hautajaislaulua sovi muutenkaan laulaa liian häjysti. Onhan kyseessä jo nytkin sanoiltaan tarpeeksi 'vino virsi' ( mutta ei siis huono).

Eihän jaksa tuo hyväpuisessa tammiarkussa luonnon kiertokulkuun palautuvakaan enää uhota - ellei se sitten satu syntymään uudestaan. Siaksi. Tai öljysheikiksi. - - Ei se kuitenkaan niin hyvin - turhan pollea pelle - elänyt, että olis päässyt ihan Nirvanaan asti ja/tai lokosasti tsiigaileen ikuista jumalallista autuutta (Akvinon Tuomaan beata visio).

II
'Tietoisku' teologiasta

Pelastusta ei anneta ilmaiseksi itse asiassa muualla kuin Lutherin kristinuskon tulkinnassa. Forenssisen vanhurskauttamisen /armon hinta on kuitenkin kova: ihmisen oman tahdon täydellinen menetys Jumalan suhteen.

Näin siis Jumalan 'armolahja' muuttuu kuin mielivaltaisen kosmisen sadistin julistamaksi tuomioksi - olkoonkin, että kyseessä on 'vapauttava' tuomio eli armahdus.

Vai onko kyseessä armahdus? Sitäkään emme voi tietää. Emmekä edes kysyä onko. Emme käyttää omaa tahtoa ja omia tekoja Jumalaa lähestyäksemme. - - Me vain odotamme ja odotamme - kuolemaa. - - We are waiting for Godot - forever and endlessly like tortured little animals.

Mutta eikö meidän pikemminkin pitäisi ahdistavan odottamisen sijaan valita: joko elämä tai kuolema, mutta ei enää tätä ikuista, kalvavaa odotuksen epävarmuutta, joka lamauttaa sekä ajattelun että toiminnan. Siis - haudatkaamme Mr. Godot. Emme odota häntä enää - turhaan.

Kuinka kukaan voi hyväksyä näin nöyryyttävän ja pysyvästi traumatisoivan vanhurskauttamiskäsityksen - alistua siihen tuhkaa päälleen ripotellen ja maassa kieriskellen? Odottaen armahdusta kuin tikariniskua rintaan? - - Eikö tällainen asenne vaadi aivan erityistä kykyä itsensä (ja siinä sivussa lähimmäistensä) henkiseen ja hengelliseen raatelemiseen.

Kyseessä on psyykkinen häiriötila, jossa itsensä satuttaminenkin tuntuu helpottavammalta kuin vaienneen Jumalan kuunteleminen. - - Ja yhä silti tätä painajaista kutsutaan rakkauden uskonnoksi! - - Rakkauden?
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=hyv%c3%a4%c3%a4+puuta
*
http://www.forget-me-not-florists.com/zen/index.php?main_page=product_info&cPath=84&products_id=298

Valitse sukupuolesi - ole mies! - - tai nainen

Kuvan tilanne on epätavallinen - lähes päinvastainen kuin yleensä. - - Nainen ajattelee: No - päätä nyt jo viimein mikä sinä oikein olet ja mitä teet! - - Mies ajattelee: Hitto! Miksi minun pitikään mennä sinne filosofian kursseille. Nyt mä en enää tiedä enkä osaa valita mitään.
*

Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessäni Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

*
AHM kirjoitti:

'Kyllähän evoluutiopsykologia on melko vahvasti jo osoittanut, että sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio.'

Entä geenitutkimus ja molekyylibiologia? Puhumattakaan nanofysiikasta.

Voidaanko molekyylien tasolla puhua eri sukupuolista? Luovaa mielikuvitusta käyttäen kyllä, mutta sellaista kykyä biologeilla rajoittaa jyrkästi tutkimuksen metodiikka. Ei pidä nähdä mitään sellaista, mitä ei havaitse - vai oliko se päinvastoin?

Jospa jako kahteen sukupuoleen on kuin onkin pelkkää ilmenemistä, kontingentti representaatio, joka nyt vain on sattunut kehittymään evoluution primus motorista, geenin itsensä kopioimisen paineesta, luonnollisen (en pidä tästä termistä, jolla evoluutiobiologit oikeuttavat lähes kaiken) valinnan kautta ihmisellä (ja suurella osalla muita elollisia) juuri sellaiseksi kuin sen nyt havaitsemme.

Viittaan tässä yhteydessä jälleen itsenäisten lajien tai lajien itsenäisyyden ongelmaan, joka tuo väistämättä mieleen skolastisen - Platonista ja Aristoteleesta alkaneen - kiistan universaalien ja yksityisolioiden olemassaolon suhteesta ja ontologisesta statuksesta.

Kun biologi pohtii tätä asiaa, niin kaikista empiirisistä havainnoistaan, seurannoistaan ja tarkoista kokeistaan huolimatta (tai juuri niiden takia - miten vain) hän joutuu päättelyn sääntöjen puitteissa asettamaan kysymyksen lajeista lopulta aivan samaan dialektiseen sapluunaan kuin Platon ja Aristoteles: millä tavoin esim. lajikäsite hevonen sisältyy yksilöolioon hevonen?

(En ota nyt huomioon tilastollista todennäköisyyttä ja tilastollista kausaliteettia, koska induktiivinen päättely ei ole tietoa - ei aina edes tieteeseen sitoutuneelle filosofille /- ks. PS/. Tietoteoreeetikoiden supervenienssiviilailuista ei myöskään ole juuri apua tässä asiassa.)

Jos hevosuus ei ole riippumaton hevosesta yksilönä (kuten Platon ajatteli - Aristoteles sen sijaan 'sitoi' universaalit yksilöolioihin), niin millä tavoin se on yhdessä hevosessa?

Aristoteles ei antanut tähän kysymykseen definitiivistä vastausta, koska siihen ei ehkä edes ole vain yhtä vastausta vaan ontologisesta uskomusnäkökulmasta riippuen vähintäin kaksi (esim. kvalitatiivisen ja numeerisen identiteetin kautta).

Nyt on tietysti niin, että sekä empiiriseen että konstruktivistiseen äärireduktionismiin (nämä ovat toistensa diskursiivisia vastineita - ikäänkuin mitalin eri puolet - vastakohtanaan realismi) perustuvan päättelyn seurauksena mikään ei lopulta ole mitään, ja siten kaikki puhe biologisten erojen fundamentaalisuudesta - lopulta siis jopa biologisesta ihmisestä, subjektista ja tietoisuudesta nyt puhumattakaan - ovat pelkkää ilmenemistä, joka - vastoin husserlilaista havainnon pysyvien noemojen etsintää fenomenologisessa reduktiossa - katoaa simbsalabim, kunhan vain menemme tarpeeksi syvälle aineen nanomaailmaan tai jos pidämme sitä konstruktivistisesti pelkkänä artefaktana/keksintönä/taidetuotoksena.

Mutta vaikka mitään sukupuolta, puhumattakaan kahdesta, ei voisi olettaa primaaristi olemassaolevaksi kuin spekulatiivisessa merkityksessä - esim. aristoteelisen substanssin potentiaalisena muotona, joka on valmis aktualisoitumaan päämäärähakuisesti oikeissa olosuhteissa - tai Jumalan suunnittelemana luomistyönä ex nihilo; - - vaikka siis emme pystyisi definitiivisesti ja pysyvästi todistamaan sukuopl(t)ten reaalista olemassaoloa kuin metafyysiseen realismiin ja/tai uskoon tukeutuen, niin silti tulemme - koska se on yksinkertaisesti totta - konkreettisesti elämään kahteen biologiseen sukupuoleen jakautuneessa ihmismaailmassa niin kauan kuin onnistumme rakentamaan täydellisen koneen - tai ainakin mahdollisimman täydellisen cyborgin.

Joten Butlerin ääriväite siitä, että sex ja gender ovat itse asiassa yksi ja sama asia, on paitsi intuitiivisen ja pragmaattisen common sense-tajun kannalta absurdi myös väistämättä relativismiin ja jopa solipsismiin sortuessaan vailla perusteita. Ylipäätään äärikonstruktivismilla ei voi olla normatiivisesti sitovaa tai velvoittavaa voimaa, koska se on osoittanut jopa sukupuolisten erojen olevan diskursiivisen vallan (ideologisten valtiokoneistojen/intituutioiden) säätelemiä, muuttuvia sopimuksia.

Ainoa tapa, jolla Butler voisi saada esimerkiksi minut uskomaan väitteisiinsä on juuri se sama tapa, jolla hän foucault'laisesti osoittaa perinteisen, maskuliinisen (sovinistisen) sukupuolidiskurssin syntymisen ja ylläpitämisen: - vallankäyttö eli suoraan sanottuna minun kiristämiseni tai jopa uhkailu, mikäli epäilen häntä.

Yksipuolista kiristämistä ja/tai pakottamista käyttämällä (aikaan-)saatu lojaalius ei kuitenkaan velvoita pakotettua sisäisesti - ellei hän sitten rakasta kiristäjäänsä, jolloin suhde on muuttunut sadomasokistiseksi (mitä asiaintilaa tosin voi pitää varsin yleisenä rakkausuhteissa), eikä Foucault'n ja Butlerin omiakaan vaatimuksia tarvitse näin ollen ottaa kovin vakavasti.

Tässä ajattelussa ei-strateginen, normatiivinen moraali on totisesti osoitettu/paljastettu valheeksi. Ja kun niin käy, kenenkään ei tarvitse uskoa tai totella enää ketään. Jumala on kuollut. Siksi onkin ihme, että sekularisoituneet länsimaiset yhteisöt eivät ole jo 'räjähtäneet' kappaleiksi, ja ihmiset niiden vaikutuspiirissä tappaneet toisiaan pelkästä ilosta ja helpotuksen tunteesta havaittuaan, että jos omatunto alkaa kolkuttaa, niin kyseessä onkin pelkkä ääniharha tai jokin psykosomaattisen sairauden oire - häiriö, jota ei tarvitse enää pitää todellisena ja josta voi vapautua niinkuin koira kirpuistaan - itseään 'ravistelemalla'.
*
Summa: Butlerin intersukupuolisuus/-seksuaalisuus ilmenee luonnontieteellisesti parhaiten molekyylibiologien ja etenkin kvanttifyysikoiden laboratorioissa. Etiikaltaan se kuuluu Markiisi de Saden buduaariin ja esteettisesti kyseessä on shakespearelainen draama - Kesäyön unelma (ks. alla oleva linkki), jossa ihmiset, eläimet ja sukupuolet menevät sikin sokin.

Toista on tämä tylsä mutta ah niin turvallinen arkitodellisuus, joka toimii - ahdistavaa tai ei - väistämättä joidenkin muka itsestäänselvien ja vähemmän itsestäänselvien koventioiden varassa - niin biologisesti kuin psykologisestikin.
*
Jos siis äärikonstruktivisti tai päättelysääntömuutoksillaan ja yksilöoliotermeillään kikkaileva nominalistinen modaaliloogikko tulee väittämään sinulle jotain tästä maailmasta, voit aivan rauhassa ja perustellusti sanoa hänelle: valehtelet, koska päättelyilläsi ei ole muuta perustaa kuin se, minkä itse olet niille postuloinut: therefore: communication breakdown - ellen minä sitten silkkaa suopeuttani (the principle of charity) yritä ymmärtää ja hyväksyä sinun merkillisyyksiäsi.

Saman voit sanoa säieteoreetikoille ja muille yli kymmenen ulottuvuuden uskovaisille - ylipäätään ihmisille, jotka väittävät tietävänsä jotain pysyvästi varmaa aineen olemuksesta tai maailmankaikkeudesta, mutta joiden spekulaatiot ovat kuitenkin viime kädessä ilmiselvää metafysiikkaa ja/tai mystisismiä.
*
Ole kuin Sokrates. Epäile. Älä usko ketään muuta kuin itseäsi, jos edes se on skeptikolle täysin mahdollista. - - Ja kas - deja vu - sinun lienee kaikkien pohdintojesi jälkeen pakko myöntää, että dialektinen kehä sulkeutui edessäsi - taas kerran. - - Aloitat kierroksesi alusta.

Tämä on minun zen-buddhalaisuuttani.

PS.
Sellaiset ajattelijat kuten Karl Popper ja David Miller ovat kyseenalaistaneet kaikenlaisen induktiivisen päättelyn olemassaolon, tarpeellisuuden ja pätevyyden, mukaan lukien probabilistinen bayesilainen päättely.[5] Heidän mukaansa tieteilijät eivät voi tästä syystä turvautua induktioon.
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Sex_and_gender_distinction

http://en.wikipedia.org/wiki/Gender_role

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=juhannusy%c3%b6n+uni (Kesäyön unelma)

*

http://www.metro.co.uk/metrosexual/article.html?in_article_id=143283&in_page_id=8

Kirjallisuudesta ja lukemisesta

Tästä päreestä löytyy kaksi alunperin Iineksen päreeseen Pilvihipiäinen kirjoittamaani kommenttia.
*
Kielimafian rikosetsivä muisti Shakespearen narrit absurdin liki paradigmaattisena esimerkkinä - klo: 13.30.

I
Minä olen radikaaliuteen asti retro ja äärikonservatiivi estetiikan/taiteen alalla.

Miksi esimerkiksi lukea uusia kirjoja? Ne ovat varmasti huonompia kuin vanhat, hyviksi havaitut klassikot, jotka toimivat paradigmaattisina malleina myöhemmille teoksille.

Matkiminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaikka tyylilaji annettaisiin valmiina eteen.

Esimerkiksi Shakespeare ja Dostojevski, jonka moniäänistä ja dialogista ekspressionismia ei ole osattu kovin paljon matkia. - Mutta eipä ole Shakespeareakaan kyetty imitoimaan 'aidosti', koska hän on niin kerta kaikkisen uniikki. - - Parodiat ja pastissit ovat sitten asia erikseen.

Minun mielestäni 1900-luvun kokeileva kirjallisuus on jopa viihteellisesti (jos sisältöjä ajatellaan) huonompaa kuin aiempien vuosisatojen tuotokset.

Taideteos teknisen uusintamisensa aikana on totisesti - jos ei menettänyt niin menettämässä auransa. Walter Benjamin, joka asiaa pohti, oli kuitenkin optimistisempi taiteen teollistumisen suhteen kuin minä ja Adorno.

Minä tosin lyttään (tarkoituksellisen provosoivasti) jopa Adornon arvostaman äärimodernismin ja avantgarden.

Aina toki saa ja pitää kokeilla uutta, mutta olisi kyllä mukava jos kokeilijat miettisivät, jääkö heidän sekoilujensa jälkeen enää mitään järjellisesti hahmotettavaa jäljelle.

Esimerkiksi niin sanottu tajunnanvirtakirjoitus (jonka pohjanoteeraus on Hans Selo), dadaismi, moderni klassinen musiikki, free-jazz tai moderni kuvaamataide/kuvanveisto.

Moderni klassinen musiikki tunnustetaan jo nyt ikäänkuin kuolleeksi kieleksi ('olemmeko viimeinen sukupolvi tätä musiikkia?', kysyi Magnus Lindberg).

Poikkeuksena 'sääntöön' tulee absurdi teatteri, josta pidän jo senkin takia, että se juontaa juurensa myös Shakespearelta - esim. Beckettin Leikin loppu, jossa on selviä vaikutteita Kuningas Learistä (sokeaksi raadeltu Gloucester ja hänen naamioitunut poikansa Edward - sekä tietysti itse Lear).

Sitäpaitsi absurdius on kaiken kokeilemisen isä ja äiti. - - Ja kuten sanottu - Shakespeare osasi ja uskalsi olla sekä groteskilla (Lear) että intellektuaalis-ironisella (Hamlet) tavalla absurdi.

(Shakespearen groteskeista ja hieman absurdeista joskaan ei niin kovin epätodellisista hahmoista on syytä muistaa myös rabelaismainen suurisuu Falstaff, Macbetin (molempien) hulluus, Jago - tuo Othellon 'Saatana', Myrskyn 'puolimieli/mielipuoli' (mooncalf) Caliban;- - ja ettei kaikkein tärkein unohtuisi: Shakespearin narrit ovat tietysti kaikkein paras esimerkki siitä, mitä absurdilla tässä yhteydessä tarkoitan).

Ja mitä ovatkaan Dostojevskin henkilöhahmot äärimmillään muuta kuin liki mielipuolia (siis tavallisia joskin dramatisoituja ihmisiä).

Mutta jos ilmaisu on tarpeeksi (tarkoitan: liian) sekavaa, niin taideteos ei avaudu ennenkuin sen konteksti selitetään kokijalle definitiivisesti, juurta jaksaen. Silloin se ei kuitenkaan ole enää taidetta vaan eräänlaista tiedettä.

Esteettinen eläytyminen vaatii aina 'oman esteettisen järkensä' päästäkseen kohti optimaalista tyydytyksen tilaa, ja tuon järjen olemus eroaa kontekstiselityksistä, koska se on perimmältään autonomista.

Taideteos joko tekee vaikutuksen tai ei tee. Mikään selittely ei tuota eläytymistä voi korvata tai edes kunnolla mahdollistaa.
*
Tervoista (varauksin), Remeksistä sun muista viihde- ja dekkariteollisuuden teollisuuskynäilijöistä en sano mitään. Arvatkaa miksi.

Mainos- ja kauppamiehille sekä -naisille nämä viihdepellet ovat tietysti taivaan lahja, koska suurin osa ihmisistä on kuin lapsia, jotka syövät mieluiten kaikkein makeutetuinta ruokaa.

Mutta eikö juuri tällainen asenne ole pahimmanlaatuista konservatiivisuutta konformismin ja opportunisimin muodossa?

Kyllä. Juuri siksi kutsunkin itseäni radikaaliksi konservatiiviksi taiteen alalla.

II
Kysyn seuraavassa van Vaarilta ja muultakin jengiltä kysymyksen, johon annan pohdintaa helpottaakseni(?) myös vastauksen:

Miksi kirjoja luetaan?

Pelkän ajankulun vuoksi - - tai mahdollisesti rahallisen korvauksen (työn) takia?

Näihin seikkoihin näyttäisi perustuvan eräitten ammattilaisten kuten van Vaarin lukutapa sekä motiivi lukea.

Minulle sen sijaan on merkityksellisempää mahdollisimman selkeästi etukäteen määritelty projekti, jonka puitteissa suuntaudun johonkin isompaan - mahdollisesti jopa äärimmäisen syvään ja piinaavaan - etten sanoisi kiihottavaan (älyllisesti - huom!) - eksistentiaaliseen ongelmaan.

Sattumilta ei tietenkään voi välttyä elämässä. Niinpä en ollut lainkaan varautunut esim. alunperin keväällä FST5:stä tulleeseen Kenneth Branaghin Hamlet-tulkintaan, joka valloitti minut aivan totaalisti ja laukaisi päälle (tosin kauan kyteneen ja eläneenkin) Shakespeare-himon.

Entä mitä tarkoitan suurilla ongelmilla ja suurilla projekteilla?

Itseäni, sillä ongelmista ja projekteista suurinhan olen tietysti minä itse - minun oma subjektiivinen identiteettini - kuten hienosti sivistyssanalla sanotaan.

Aiemmin keväällä toteutunut päätös lukea kymmenen Dostojevskin romaania (osan ensimmäistä kertaa) sai näin Hamletissa ja ylipäätään Shakespearessa loistavan jatkon.

Niinpä jos minulle tarjottaisiin luettavaksi joko nykydekkaristeja tai klassikkoja, valitsisin ilman muuta jonkun klassikon.

Sillä enhän toki ehdi lukea kaikkea mahdollista kirjallisuuden alalta elämäni aikana. On siis pakko valita - mutta ennenkaikkea pitää osata valita - ja oikein (ainakin omalta kohdaltaan).

Eräs hyvän maun tärkeimpiä edellytyksiä onkin sumeilematon mutta perusteltu itsevarmuus.

Tartun klassikkoon jopa sellaisessa tapauksessa, jossa minulle ei olisi edes annettu varaa valita muuta kuin joku hemmetin aikamme sankari - tuo hieman neuroottinen, kolleega-, nais- ja lapsihuolissaan jatkuvasti piehtaroiva everyman, joka sitten ikäänkuin siinä arkiähkyn sivutoimena ratkoo (muka nerokkaasti) henki- ym. rikoksia.

Kutsun tuota aikamme arkki-ihmistä eli rikosetsivää tässä fiktiivisesti vaikka Robban Runqvistiksi. Hän on luultavasti ruotsalainen.

Mutta mutta - - koska olen radikaali konservatiivi minun on pakko sanoa, että Porfiri Petrovits (Rikos ja rangaistus) on paljon kiinnostavampi kuin esimerkiksi Kurt Wallander. - - En perustele, koska pidän tätä tosiasiaa itsestään selvyytenä.
*
Olen siis viime aikoina ehtinyt intensiivisesti samaistua klassisena pidetyn (myös 1900-luvun - myönnettäköön) kirjallisuuden henkilöhahmoihin (myös naisiin) ja heidän problematiikkaansa sekä elää heidän elämäänsä ja ongelmiaan niin ajattelussani kuin mielikuvituksessanikin (näiden kahden psykoaktiivisen virittyneisyystilan välillä on hienonhieno mutta oleellinen ero).

Yhteenvedonomaisesti kärjistän, että tärkeintä ovat omat projektit ja oma problematiikka (koska 'siellä' ilmenevät myös muiden ihmisten ongelmat) - vasta sitten ne kirjat, joita hyödynnetään ja joista saadaan aineksia näitten ongelmaprojektien psyykkiseen työstämiseen.

Kirja muuttaa meitä, kirjoitti Kemppinen aivan oikein. Kirja on siis eräänlainen identiteetin muokkaus- ja kehittämisväline samalla, kun se tuottaa meille parhaimmillaan pysyvää esteettistä mielihyvää, jonka jäljet jäävät ikuisesti corteximme poimukkaisiin kudoksiin.

Tämän takia kirjallisuutta luetaan. Tämän vuoksi kirjallisuutta tarvitaan.

Ei pelkästään kulutettavaksi samaan tapaan kuin aikaa, sukkia tai Sinistä lenkkiä.

Vai mitä Vaari?
*
vig.pearsoned.co.uk/catalog/academic/product/...

Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

Kuvassa ollaan niin lähellä muttei koskaan perillä.
*
(Kielimafia tuli kahville ja ryhtyi taas rääkkäämään uutta tekstiäni lisäämällä huomautuksia - viimeksi klo: 18.55.)
*
Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessään 160909.
*
AHM siteeraa:
Päivän mietelause:'"Ihmisen pitää tehdä itsemurha 20-vuotiaana", sanoo Sartre. Olen raskasmielinen luonnostani ja pidän siitä, puolittaisesta hulluudesta."' (Kalervo Palsa päiväkirjassaan 7.12.1967)
*
Hehheh. Kyllä.

Itsemurha olisi tosiaan pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Nyt on liian myöhäistä. Mutta ainahan voi tehdä 'väliaikaisia' itsemurhia eli masturboida tai nukkua. Niissä toimissa kun yhdistyvät niin kuoleminen kuin luominenkin. - - Nukkuva on kuollut muulle maailmalle mutta näkee unta ja orgasmissa simuloidaan siittämistä ejakuloimalla (ks. PS.), vaikka neurologisesti laukeaminen muistuttaakin kuoleman hetkeä.

Sartre muuten oli viimeiset vuotensa täysin sokea hänen toisenkin silmänsä irtisanouduttua viimein lopullisesti -70-luvun puoleenväliin mennessä. Sartre kyllä saneli tekstejä tämänkin jälkeen, mikä ei ole suinkaan epätavallista kirjailijoille tai eräille filosofeillekaan (mm. silmäsairas Nietzsche ja velkainen 'urakkatyömies' Dostojevski).

Kalervo Palsa oli mielestäni Timo K. Mukan henkinen veli. Molemmat ikäänkuin hukassa ja eksyneitä viettiensä viidakoihin/erämaihin.

Mutta kuten tiedämme (ainakin Lacan tiesi) jouissance eli seksuaalinen (orgastinen) nautinto (joka tarkoittaa tässä hieman eri asiaa kuin ei-seksuaalinen mielihyvä) ajaa ihmisen äärimmillään hulluuden partaalle, koska sitä ei voi tyydyttää lopullisesti koskaan. Nautinnon olemus on puute.

Askeesistakin tulee harjoittajalleen lopulta nautinnon lähde. Siis eräänlainen tuskan ja mielihyvän pakkoneuroottinen sekoitus.

Orkkuja, endorfiineja muttei lopullista täyttymystä - siinä nautinnon psykokemiallinen 'kaava'. Lopullinen täyttymys tulee vasta kuolemassa, jota pienet kuolemat: uni ja orgasmi ikäänkuin simuloivat.

Rolling Stonesin I can't get no Satisfaction on siis kirjaimellisesti totta - monessa mielessä.
*
PS.
Näin siis kokee vain mies, vaikka nainenkin toki laukeaa. Huomatkaa tämä 'luonnonmukainen' tosiasia - te äärikonstruktivisti Judith Butler ja/eli ne feministit, joille jopa biologinen sukupuoli on muka pelkkä sosiaalinen normi (!?)
*
academic.evergreen.edu/curricular/awareness/springlinks.htm