KEMPPINEN-MAINOS

(Korjaus 16.11)
Tustustukaa hyvät ihmiset tähän tyyppiin - Jukka Kemppinen.

Kemppinen

Suomen oppineimpia ja "kumma kyllä" - parhaimpia esseistejä.

Hän opetti minua ymmärtämään Tsehovia...(siis nerokasta, absurdia "jahkailua").

http://www.virtuaaliyliopisto.fi/index.php?node=vy_ajankohtaista_nyt_fin.
http://www.soberit.hut.fi/teknologiaoikeus/FAQ.html

***
1 Adams Douglas Dirk Gently

Da Vinci ja Disneyland

Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus

Timo Eskola

Kustannus Oy Uusi Tie

Maailmankuulun romaanin väitteiden tarkastelua historian ja kristinuskon näkökulmasta.
Päätettiinkö Jeesuksen jumaluudesta vasta äänestyksellä kirkolliskokouksessa? Oliko Jeesuksella lapsi? Mikä on Graalin malja? Romaanin myötä gnostilainen salatiede elää jälleen ihmisten ajatuksissa.
Joku lukee romaania niin, että sen ajatuksista aletaan tehdä uutta historiaa.

Dosentti Timo Eskola, TT, FM, on perehtynyt Jeesuksesta kertovaan kaunokirjallisuuteen ja on kirjoittanut myös alkukirkon historiasta.
Hänen aikaisempiin teoksiinsa kuuluvat mm. Qumran, Juutalainen nimeltä Jeesus, Tyhjän haudan arvoitus, Paavali: kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli sekä Evankeliumi Paavalin mukaan: Roomalaiskirje kaikelle kansalle.

Nettikirjakauppa.com - Kristillisen kirjallisuuden ja musiikin ...

***
Jokainen, joka on lukenut tai aikoo lukea Dan Brownin Da Vinci koodin, pitäisi suorastaan velvoittaa lukemaan myös tämä kirjanen (88 s.), jossa kiteytyy olennaisin kritiikki Brownin kirjan niin sanottua "fakta-aineistoa" kohtaan. Samoin siinä pohditaan romaanin ja historiallisen tutkimuksen välistä eroa ja suhdetta sekä romaanin etiikkaa.

Äsken lukemani Timo Eskolan kirjanen oli ainakin minulle (monien nettilinkkien ohella, kts. alla) viimeinen naula Brownin tutkimusten totuudellisuuden arkkuun. Silti DaVinci koodi on dekkarina edelleenkin - tietyistä tyylillis/kerronnallisista kömpelyyksistään huolimatta - sekä toimiva että kiinnostava romaani.

Kirjallisuudenhistoriaan se jää silti pikemminkin massiivisten myyntilukemien ja aiheuttamansa tosi laajan keskustelun kuin nimenomaan kirjallisten arvojensa ja ansioittensa takia.
Mutta hyvä niin. Kirjailija on siten osoittanut onnistuneensa ainakin aiheen sommittelun suhteen.

Pitää kuitenkin jatkuvasti muistaa, että tämä dekkari kuten monet kaltaisensa on perimmältään viihdettä (sitä on korostanut myöhemmässä keskustelussa itse Brownkin), vaikka juuri se, mikä siinä meihin vetoaa onkin tietyllä - hyvin äärimäisellä - tavalla "totta"; - eihän kirjaa muuten olisi myyty tähän mennessä jo noin 40 miljoonaa kappaletta!

Tuohon "totuuteen" eli postmodernissa aate- (=aatteettomassa/relativistisessa/ultranominalistisessa) maailmassa elävän ihmisen taipumukseen ja tarpeeseen luoda - tieteellisestä tutkimuksesta piittaamatta - oma tulkintansa jopa yksittäisistä faktoista Eskola kirjan lopussa ottaa myös kantaa - tosin varsin yleisellä tasolla.

Brownin koodin "metsästys" on fiktiivinen tekele, joskin hänen kirjan alussa esittämänsä huomautus kirjassa käytettyjen faktojen ja dokumenttien totuudellisuudesta antaa jo lähtökohdissaan - jos ei vääristyneen niin ainakin hyvin johdattelevan vihjeen siitä, miten lukijan pitäisi tätä kirjaa lukea.
Itse asiassa Brown jo tässä "sertifikaatissa" viekoittelee meidät uskomaan omaksumaansa ja edelleen kehittelemäänsä salaliittoteoriaan...

Kirjassa on kyllä paljon fakta-aineistoa, mutta suurin osa sen käsittelystä perustuu tyystin Brownin teosofisten (eli epätieteellisten ja myös usein täysin valheellisten) taustalähteitten ja hänen omien yksipuolisten yleistystensä luomaan - gnostilaisuuden suhteen jopa täysin ristiriitaiseen! - illuusioon siitä, että Jeesuksen historia pitäisi tulkita yksinomaan Maria Magdaleenasta käsin.

Timo Eskola osoittaa selkeästi, että Brownin "feminismi" on katteetonta retoriikkaa - jopa naiseuden ignorointia - johtuen ennenmuuta hänen gnostilaisesta aatemaailmasta tekemiensä, perustavaa laatua olevien väärintulkintojen takia sekä romaanin naissankarin toissijaisuudesta professori Langdoniin ja uskonnonhistorioitsijia Sir Teabingiin verrattuna.

Brownin kirja on postmodernia uusgnostilaisuutta ja sellaisenaan sekavaa että ristiriitaista.
DaVinci koodia voisikin nimittää aikamme ehkä täydellisimmäksi aatehistoriaa soveltavaksi "Disneyland-romaaniksi", jossa tärkeintä on ennenkaikkea todellisuuden vaikutelman luominen näennäisesti tosista ainesosista - ei niinkään tutkittu ja argumentatiivisesti pätevä totuudellisuus, joka perustuu tunnustetuihin metodeihin ja tutkimuskäytäntöihin.

Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen tuotos, niin nykyisen tulkinnallis/paradigmaattisen pluralismin ja median ruokkiman pseudointellektualismin aikana on selvää, että tradition ja auktoriteetin aliarvioiminen sekä metodis/retorinen sekavuus ja hämäryys etenkin humanistis/historiallisen tutkimuksen alueella on omiaan jopa oikeuttamaan tällaisten "faktio-romaanien" totena pitämisen.

Itse vertaisin Da Vinci koodin julkistamista ja vastaanottoa Alan Sokalin kuuluisaan tiedehuijaukseen (Sokal Affair) vuonna 1996.
Humanistitutkijat kai oppivat siitä jotain, mutta tuskin niin sanottu suuri yleisö, jolle Da Vinci koodista on tullut uusi - "todempi" myytti kuin, mitä kristinusko edustaa.

Kuitenkin esimerkiksi Umberto Econ romaanit (joihin DaVinci code tietenkin rinnastetaan) - The Name of the Rose, (etenkin) Foucault's Pendulum sekä Baudolino - ovat Browniin verrattuna myös kirjallisesti, historiallisesti että semioottisesti ansiokkaita, mutta sanottakoon nyt vielä kerran: Dan Brown on kirjoittanut hankalasta aiheesta kirjan kaikille ihmisille ja ennen kaikkea naisille.

Kaikki voivat muodostaa siitä "asiantuntevan" mielipiteensä ilman, että kirjan fiktiivistä eklektismiä ymmärtääkseen tarvitsisi vaivautua tarkistamaan sen aatehistoriallisten taustojen ja "faktojen" paikkansa pitävyyttä (eli pätemättömyyttä).

(Tämä kirja on tosiaankin malliesimerkki mm. SchizoJannen ihannoimasta ultranominalismista...)

*
Da Vinci -koodi ja historia (suppea esitys Eskolan kirjan teemoista)

The Da Vinci Code - Wikipedia

Umberto Eco

The Da Vinci Code: Of Magdalene, Gnostics, the Goddess and the Grail (tiivis katsaus mm. gnostilaisuuden perusteisiin ja Brownin omituiseen tulkintaan siitä)

Dismantling The Da Vinci Code (kovaa mutta asiantuntevaa kritiikkiä katoliselta naistoimittajalta)
The Da Vinci Hoax (saman toimittajan laajempi, kriittinen katsaus aiheeseen)

John Keats - Leevi Lehto

John Keats: Oodi kreikkalaisesta uurnasta

Suomentanut Leevi Lehto, luonnos marraskuu 2005

Alkuteksti: Ode on Grecian Urn
Suomentajan kommentti
Keats post

I
Sä morsian, raiskaamaton, tyyneyden,
kasvatti hiljaisuuden, hitaan ajan,
metsien tiedon tulkki, ken siis runouden
varjoosi jättäin taidat kukkain kertoman:
Sua mikä myytti lehvin verhonnee -
pyhiä koskeeko? vai myöskin meitä?
Tempen tai Arkadian laaksoissako?
Ja nämä jumalia? Nuo impyeitä?
Pyrintö hullu mikä? Ken pakoon tempoilee?
Rummut ja huilut mitkä? Ja villi hurmio?

II
Kauniita kuullut soinnut, kauniimmin
soi kuulemattomat - siis soikaa, huilut,
ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin,
hengelle soikaa äänettömät laulut:
Heleä nuoruus, alla puiden, jättää et
voi lauluasi, puu olla lehdetön;
et, Ylkä, suudella voi milloinkaan,
vaan aina melkein vain - mut suotta huokailet;
ei haallu hän, jos ei vie hekumaan,
alati lemmit, hän aina kaunis on.

III
Ah oksat onnekkaat! kun varistaa
voi lehtiänne ette - Kevääseen jäätte;
onnekas huiluniekka, huolta vailla
saat aina soittaa jotain aina uutta:
lempeä onnekasta: lisää! lisää!
se aina lämmin on, ja tarjoutuu,
alati huohottaa, on aina-nuori -
taaksensa hengittävän halun jättää,
tuon, josta sydän surustuu, ja urtuu,
saa otsa hehkumaan, ja kuivuu kieli.

IV
Keitä tuo uhrikansa tuossa lie?
Ja mille alttarille, vehreälle,
ammuvan hiehon, pappi kumma, viet,
kupeensa hienot peiteltyinä lehväin alle?
Kylänen mikä - rannalla meren, joen,
tai vuoren laella, tornein, rauhassaan -
on väestä tyhjentynyt aamuun pyhään?
Katusi, kylä pieni, ikuiseen
nyt vaikenevat - ei syytä kertomaan,
sä miksi autioiduit, palaa yksikään.

V
Oi muoto muinen, ylväs! Palmikoin
marmorisin miesten, neitsykäisten,
ja oksin huojuvin ja ruo'oin tallatuin,
sä, vaiti, tarjoot lahjaa unhoituksen
kuin ikuisuus: tuo Kylmä Auvous!
Kun jo ikä polvemme on riuduttanut,
murheita muita täällä kuulostellet
kuin meidän, sä tuttu ihmisen, ja sanot:
"On kauneus totuus, totuus kauneus;
sen tiedät, muuta et - ja tuskin tarvinnet."

*
Kommentti

Luonnostelmani - "Minuus, perinne ja metafysiikan heikkeneminen osa 1", johon Leevi Suomentajan kommentissaan viittaa, on todellakin vain - tosin peruslinjattu - idearaakile, jonka tarkentaminen ja kehittely vaatii vielä sekä (väljän) tutkimuksellista että (vapaasti) luovaa ideointia.

Esimerkiksi - romantiikan reaktio Valistuksen järkeä ja sen "punktualistista" ("juridis-proseduralistista") minäkäsitystä vastaan oli lopulta - hegeliläistä dialektiikkaa vapaasti soveltaaksemme - massiivinen uusien tieteellisten saavutusten - paradoksaalisesti sekä näivettämän/rajoittaman että korostaman modernimman egon - radikaali laajennus (eli suoraan Valistuksesta kumpuava!), joka ei ikäänkuin ennaltamääräytyneesti olisi voinut nousta taiteellisen eetoksen perusideaaliksi 1800-luvun alussa ilman tuota "esipositivistisen" järjen/kokeellisen tieteen luomaa aatekenttää, jota poliittisella tasolla korreloi esteettisen romantiikan poliittinen vastinpari: eri kansallisuuksien voimakas - romanttis-nationalistinen - pyrkimys oman identiteetin/itsenäisyyden luomiseen.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen...

Palaan aiheeseen varmasti jossain vaiheessa. Kiitos Leeville erinomaisesta käännöksestä ja selventävistä kommenteista.

*
Mutta kumpi on tärkeämpää: taide (kauneus) vai totuus (/itse-/reflektio), mikäli tämä erottelu ylipäätään voidaan tehdä.

(Nuorempi Heidegger painotti totuutta, nuorempi Nietzsche taidetta. Myöhemmässä vaiheessaan molempien näkökulma vaihtui päinvastaiseksi alkuperäisestä - jos nyt hieman kärjistetään ja oiotaan "mutkia.")

Matematiikkaa ja politiikkaa

TIMO HARAKKA: Köyhien miljoonat
http://www.soneraplaza.fi/

VIIME viikko oli taas kansallinen kateusviikko, kun Suomen rikkaimpien tulot ja verot julkaistiin. Tai siis mikä kateus? Kateutta ei näkynyt missään – paitsi talouslehdissä, joissa painokkaasti varoitettiin kansaa olemaan kadehtimatta huipputuloisia; osaamisensa optiomiljoonilla todistaneita johtajia ja työpaikkoja tarmokkaasti takoneita suuromistajia.

Edes kommareiden julkaisuista en löytänyt kateuden hiventä. Galluppien kadunväki ylsi ilkeimmilläänkin vain päivittelemään supersummia, joille harva osaa keksiä käyttöä sen jälkeen kun Torressa on käyty ja Vectra vaihdettu uudempaan.

Suomessa on opittu, amerikkalaisittain, arvostamaan omaisuutta ja ihailemaan suuria tuloja. Se on kalvinismia - uskovaisuuden sitä lajia, joka ei puhu mitään rikkaista, kameleista ja neulansilmästä, vaan tulkitsee maallisen menestyksen suoraan Jumalalta saaduksi. Ennen puhuttiin ”ökyrikkaista” – nyt nätimmin ”hyvistä veronmaksajista”.

KADONNEEN kateuden on korvannut ajoittain huvittavakin rikkaiden palvonta.
Lauantain Helsingin Sanomat hehkutti kahden sivun verran, miten ”Helsinki hyötyy huippupalkoista”. 500 suurimman ansaitsijan verot nousivat ”yli viidenneksen”: 33 miljoonasta 41 miljoonaan. Tavalliselle lukijalle ne ovat toki tajuttoman suuria lukuja. Voisi luulla, että Fortumin optiot suorastaan pelastavat pääkaupungin päiväkodit ja lakkautettavat koulut.

Lehti unohtaa mainita, että Helsingin kaupunki kerää asukkailtaan kunnallisveroa joka vuosi 1,6 miljardia euroa. Isot otsikot tehtiin siis siitä, että isotuloisimpien osuus koko potista nousi 2 prosentista 2,5 prosenttiin.
97,5 prosenttia veroista maksamme me huonommat veronmaksajat.

KIIVAASTA kateudesta ei puhu sekään, että maan hallitus täysin mukisematta poistaa rikkaiden maksaman varallisuusveron. Työväenjohtaja Eero Heinäluoman esityksestä. Esimerkiksi Ilta-Sanomat käyttää sanaa ”kateusvero”, joten mediankaan mielipiteestä ei ole epäselvyyttä.

Tuntuu, että mediassa on käytössä kaksi eri valuuttaa. Nuo äskeiset miljoonat olivat isoja rahoja julkiselle taloudelle, mutta paljon isompi varallisuusveron kertymä on yllättäen valtiolle ihan tarpeeton. Ja siinä, missä Erkon ja Salonojan maksamat verot mainitaan eurolleen, niin varallisuusveron tuotto ilmoitetaan julkisuudessa melko lailla alakanttiin. Koko ajan puhutaan 70 miljoonasta, mutta todellinen tuotto viime vuonna oli…

Ajatteles, jos sinulle luvattaisiin auto kymppitonnilla, mutta lopulta laskussa lukisikin 19 000. Pitäisitkö myyjää huijarina? Varallisuusveron tuotto viime vuonna oli 130 miljoonaa euroa eli lähes 90 prosenttia enemmän kuin eduskunnalle esitetty luku.

Ketä hyödyttää liioitella isopalkkaisten maksamien tuloverojen merkitystä ja toisaalta vähätellä rikkailta perittyjen omaisuusverojen tuottoa?

EHKEI 130 miljoonaa ole sitten valtiolle tarpeen. Se on kuitenkin neljä kertaa suurempi kuin hallituksen toitottama ”köyhyyspaketti”.

Köyhien miljoonat ovat tietysti vähäarvoisempia kuin rikkaiden miljoonat.
Mitäpä köyhät niistä ymmärtäisivät, tuskin ovat sellaisia nähneetkään. Vertailu ei ole populistinen.

Amerikkalaisen kalvinismin mallista on näet Suomeen omaksuttu vain toinen puoli, rikkauden hyväksyntä. Yhdysvalloissa siihen liittyy erottamattomasti myös vastuu. Rikkailla on eettinen velvollisuus jakaa omaisuudestaan valtaosa hyväntekeväisyyteen – kuten Rockefeller ennen, siten Gates nyt.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ei nojaa armeliaisuuteen. Antajaa nolottaisi ja saajaa hävettäisi. Erkko on ihan liian tyylikäs halutakseen nimensä sairaalan oven yläpuolelle. Olemme korvanneet sen korkealla verotuksella. Antaja on anonyymi eikä saaja ole kiitollisuudenvelassa. Kateudesta ei ole ollenkaan kysymys, vain ihmisarvosta.
Hyvä tarkoitus on sama, mutta järjestelmä vähän toinen. Amerikkalaisten rikkaiden hyväntekeväisyys on Suomessa nimeltään varallisuusvero.

* harakka@txti.net

John Fogerty live at the Federal Building - 1988

"It was the concert even Bill Graham couldn`t put on." Hank Bordowitz, Bad Moon Rising: The Unofficial History of Creedence ...(p. 236)

Jewsrock.org : Words : Unfortunate Son

Unfortunate Son

by Kara Baskin
Tucker Ranson/ Time & Life Pictures/ Getty Images


Imitation may be the sincerest form of flattery, but not when it comes to rock and roll. (Case in point: "Ice Ice Baby.") But few vocalists would dare attempt John Fogerty’s signature growl.
Which was precisely Fogerty’s problem when he was sued for sounding too much like ... himself.

Saul Zaentz, a businessman whose credits include movie producer, chicken-coop farmer, and chairman of Fantasy Records, accused the Creedence Clearwater Revival singer of pulling off the ultimate rock and roll hat trick: defamation of character, copyright infringement, and self-plagiarism. Zaentz charged that Fogerty’s 1985 solo hit "The Old Man Down the Road" sounded strangely similar—illegally similar—to a previous CCR hit, "Run Through the Jungle." It was a song to which Zaentz, not Fogerty, held the rights.

Bad blood between the singer and the impresario had simmered since the sixties. Fantasy was then a small Berkeley, California, operation specializing in blues and jazz; John Fogerty toiled in the company mailroom as a shipping clerk. Zaentz, a Russian-Polish Jew from California by way of Passaic, managed jazz acts like Duke Ellington and had recently acquired the Fantasy mantle.

Though the label specialized in blues and jazz, savvy Zaentz knew a good thing when he heard it. He signed CCR—who thankfully changed their name from the Golliwogs—and the group became famous for a new brand of rock known as "swamp pop." A little "Bad Moon Risin’," some "Fortunate Son," and the El Cerrito garage band was on the map. Zaentz was also sitting pretty, thanks in large part to Fogerty’s distinctive rasp.

But Zaentz allegedly failed to pay the band their rightful songwriting dues. Fogerty and his bandmates sued him for nonpayment of royalties; Zaentz countered that the musicians had signed away most of their rights to him, and contractual battles hemorrhaged in litigation for years.

(Taustaselvitykseksi esiteltäköön lyhyesti eräs populaarimusiikkibusineksen röyhkeimmistä huijauksista! The Castle Bank of Nassau Story. Muistakaa lukiessanne, että Zaentz (toisin kuin CCR) ehti jostain kumman syystä tai "ennakkoaavistuksen" johdosta vetää omat miljoonansa pois pankista ennen sen katoamista...Tätä asiaa ei tekstissä erikseen mainita.)

Bitter and excluded from his rightful tax bracket, the front man refused to play any CCR hits for a decade. But he slammed back in 1985 with Centerfield, which was released on the Warner Brothers label.

The album contained the FM-friendly title track and another hit, "Rock and Roll Girls." It also took a swipe at Zaentz: "Zanz Kant Danz" (sounds mysteriously like Zaentz, doesn’t it?). The song about a pet pig trained to steal was widely whispered to be a dig at the businessman: "Zanz Kant Danz/But he’ll steal your money/Watch him or he’ll rob you blind."
Though Fogerty insisted it was nothing more than an innocent tune about a boy and his pet pig named Zanz, the pig was renamed Vanz and the song changed to "Vanz Kant Danz" in later pressings.

Centerfield also featured a fiery "Mister Greed," ("You’re a devil of consumption! I hope you choke, Mister Greed!"), which Fogerty snarled with the same ire he displayed on "Fortunate Son" years earlier. (The older song railed against the draft, the new one decried corporate greed: The eighties had arrived.)

Perhaps feeling insecure about his dancing skills, Zaentz also got hung up on "The Old Man Down the Road," the album’s smash hit. The chord progression was identical to the 1970 CCR hit "Run Through the Jungle," he decreed. Fogerty had plagiarized a song that he—not the erstwhile CCR singer—rightfully owned.

And so Behind the Music met Court TV. Fogerty gamely spent two days on the witness stand during the two-week U.S. District Court trial, guitar in hand, playing many of his compositions to demonstrate his songwriting style, contending that any similarities between the songs were simply part of his distinctive "swamp rock" style. He strummed his guitar during breaks and regaled star-struck jurors with rock folklore.

Fantasy fired back with testimony by musicologists equipped with charts, a piano, and a computer sound system that superimposed one pattern of notes on another. A rival musicologist for Warner Bros. served as DJ, spinning a series of Creedence records ("Green River," "Keep on Chooglin’," "Tombstone Shadow," and "Bootleg") while jurors nodded in time to the beat.

In the end, Fogerty’s star power was no match for Zaentz’s musicologists: Jurors took only three hours to vote in favor of Fogerty 5-1. But, although he emerged victorious from Fogerty v. Fantasy Records, the win was bittersweet.
The musician later insisted that it cost him more than $400,000 to defend himself against the plagiarism allegations—more, in fact, than he would have earned from the song. "He sues me for breathing," Fogerty was quoted as saying of Zaentz at the time.

Unbowed, Zaentz went on to greater success, earning an Oscar for producing The English Patient. (It was not his first: he also produced the Oscar-winning One Flew Over the Cuckoo’s Nest and Amadeus.)
Still on the pop culture pulse as an octogenarian, one of Zaentz’s latest endeavors was securing rights to The Lord of the Rings, though he has since sued New Line Cinema for $20 million in Rings royalties. The Fantasy label was recently sold to Concord Records, Inc.

And John Fogerty has gone on to make more music. His latest album (2004/RR), Déjà Vu All Over Again, actually sounds nothing like anything he’s recorded before.

*
Kara Baskin is an assistant editor of The New Republic and also a managing editor of Jewsrock.org. As a college freshman, she drove her roommate to the brink of insanity by listening exclusively to Steely Dan’s Gaucho. She also has Tiny Tim’s autograph.

*
RAUNO RÄSÄNEN: Pragmaattista solipismia: John Cameron Fogerty 60 ...

From 'Bad Moon' to 'Deja Vu'

John Fogerty's dispute with label settled, but others remain


AP Photo: John Fogerty poses in his home near Beverly Hills, Calif., Wednesday, Oct. 19, 2005. Fogerty's...

Fogerty Back on Fantasy Records After Spar.
John Fogerty's dispute with label settled, but others remain



By DAVID BAUDER, Associated Press Writer Mon Oct 24, 11:28 PM ET
NEW YORK

John Fogerty is back on Fantasy Records. Most music fans would gloss over such a small detail, but for years that simple statement was about as realistic as Neil Armstrong flying back to the moon.

When the California-based record label was sold last year, it ended one of the most famously contentious artist-management relationships in music, freeing the former Creedence Clearwater Revival frontman to return to the company that distributed his most famous work.

Their first project together, The Long Road Home: Ultimate John Fogerty-Creedence Collection, is a 25-song disc that pulls together his old band's hits with Fogerty's solo material, up to the anti- Iraq war song "Deja Vu (All Over Again)." (It's being released Nov. 1.)

"There's no way to overstate how cool this is," said Fogerty.
In an almost impossibly productive period (1968-71) Creedence churned out concise, often socially conscious rock hits like "Proud Mary," "Bad Moon Rising," "Down on the Corner," "Who'll Stop the Rain" and "Green River." That burst of work alone earned Creedence induction into the Rock and Roll Hall of Fame, and Fogerty wrote and sang them all.

Yet Fogerty, now 60, spent years without performing those songs because of bitterness over his feud with former Fantasy owner Saul Zaentz dating to Creedence's messy breakup in the early 1970s.

Their bickering kept generations of lawyers fed. Fogerty spent years as a recluse, and his 1985 comeback album contained thinly disguised contempt in "Mr. Greed" and "Vanz Kant Danz" (renamed from "Zanz Can't Dance" after, of course, a lawsuit).

Zaentz unsuccessfully sued Fogerty, claiming the songwriter had plagiarized himself because the comeback hit "The Old Man Down the Road" sounded too much like Creedence's "Run Through the Jungle."

The fight became heartbreakingly personal when Fogerty's older brother Tom, also a former Creedence member, took Zaentz's side. The brothers were estranged at Tom's death in 1990.
The years of court time had taken such a toll that Adam Sweeting, a writer for The Guardian, wrote about Fogerty in 2000 that "it remains to be seen whether he will be remembered for his music or his lawsuits."

That's why seeing Fogerty's name willingly associated with a Fantasy product is so startling.
After the Concord Music Group, partly owned by legendary TV producer Norman Lear, bought Fantasy, Fogerty asked for a meeting with the new leadership.
He came away feeling they respected him and his music. It also didn't hurt that Concord restored Fogerty's rights to royalties, which he had signed away decades ago to escape Fantasy.

They asked for Fogerty's opinion on decisions about how his old music would be used, which had never happened since his split with Zaentz.

"It's turned out to be, for me, a very, very happy, wonderful time in my life and career," he said. "Even a year ago I could not have envisioned this. The most happy thing is that I am reconnected with the music I made on Fantasy Records all those years ago, that I had basically been cut off from financially and emotionally for a long, long time."

He has also recorded a DVD that will be released sometime next year, and hopes to make new music for Fantasy soon after.

Most of Creedence's biggest hits appear in their original form on "The Long Road Home," but he replaces a handful of older songs with live versions recorded recently.

"Keep On Chooglin'" was replaced because Fogerty feels it is a substantially different song now than when he wrote it. He went with the live version of "Fortunate Son" because it's "a white-hot dose of energy," he said.

The toughest call was the live version of "Hey Tonight," which is primarily different because he did all the background vocals himself in the original version.

His current good feelings don't extend to Stu Cook and Doug Clifford, Creedence's other surviving members, whom Fogerty also sued for performing under the banner of Creedence Clearwater Revisited.

He compared them to a rattlesnake.

"They bit me very badly in the same way that the old folks at Fantasy did," he said. "That hasn't changed, so I will continue to give them a very wide berth."

*
Fogerty Back on Fantasy Records After Spar - Yahoo! News

RAUNO RÄSÄNEN: Pragmaattista solipismia: John Cameron Fogerty 60 ...

Dazed and Confused - Led Zeppelin

Led Zeppelin
Led-Zeppelin.com
Accurate Led Zeppelin Lyrics
LED ZEPPELIN ALBUMS
Led Zeppelin Albums

*
Dazed and Confused (via Kasa, lokakuu 13, 2005)

Google Video: Led Zeppelin: "Dazed and Confused" (live 1969). Hyvä yhtye esittää hyvän kappaleen, ei mitään lisättävää. Lähde: stationsvakt.

Omia kommentteja/RR

Tänks. Tää oli muuten Zeppelinin ensimmäisiä keikkoja - siis ensimmäiseltä kiertueelta.
Eka LP oli juuri ilmestynyt.
Hitto - ja bändi toimii aivan loistavasti jo nyt.

*
Kitaristi Jimmy Page on syntynyt - tammikuussa 44, basisti/keyboardisti (ylipäätään multi-instrumentalisti), Pagen jo - 68 - pitkäaikainen ystävä ja studiotyötoveri John Paul Jones tammikuussa - 46, John Bonham ja Robert Plant kumpikin vuonna - 48.

Jones oli Pagen ensimmäinen ja ilmeinen valinta uuden bändin basistiksi, Chris Drejan erottua Yardbirdseistä. Zeppelinhän sitäpaitsi esiintyi aivan alkuvaiheessa nimellä The New Yardbirds. Mutta kyllä se oli bändinä paljon rankempaa kamaa kuin Yardbirds heti alusta lähtien, joten myös uusi nimi oli paikallaan.

Toki vapailta markkinoilta olisi löytynyt juuri - 68 lopulla myös jopa Jack Bruce, mutta hehheh! - tuskin - 68 syksyllä hajonneen Creamin loistava, jazziin taipuvainen ja hyvä-ääninen basisti olisi lähtenyt mukaan.
Ja jos olisi, niin väitän, että musiikillisia erimielisyyksiä olisi Pagen kanssa ilmaantunut liki välittömästi!

Sitäpaitsi JP Jonesin "mukautuvainen monilahjakkuus" hyödynsi Pagen suunnitelmia erinomaisesti. Esim. Stairway to Heaven-biisin alkuhyminät soittaa studiossa JPJ, mutta millä instrumentilla? Kts. alla oleva englanninkielinen selostus.

Ettei aina kehuttaisi vain Zeppelinin loistavaa kitaristia, Jimmy Pagea, esitellään vähän JPJ:nkin taitoja.

John Paul Jones is the stage name of John Baldwin (born January 3, 1946), the bassist and keyboard player for Led Zeppelin until the band's breakup after the death of John Bonham in 1980. A true musical talent, JPJ also plays guitar, mandolin, koto, Lap steel guitars, autoharp, ukulele, mellotron, organ, cello, and the over-dubbed bass recorder heard on Stairway to Heaven. (bassonokkahuilu siis!)

PS.
Bändin nimen tavallaan "keksi" Whon rumpali Keith Moon, joka sanoi, että pankaa nimeksi Lead Zeppelin (vihjaten, että tulette rytisten alas kuin "lyijyzeppelin"....
A pudotettiin pois, eikä tämä Led Zeppelin pudonnut kuin vasta 1980 -
Kuolinsyyn tutkijalääkäri sanoi, että toinen vaihtoehto olisi ollut erittäin vakava alkoholimyrkytys.

Moon oli kuollut paria vuotta aiemmin viinan ja Heminevrin-nimisen melko vahvan alkoholivieroituslääkkeen yhteisvaikutukseen."Hemin" annostelussa on oltava tarkka, koska myrkytysoireet tulevat nopeasti pienenkin yliannostuksen jälkeen.

Miksi pirussa lääkäri siis antoi sen Heminevrin-purkin Moonille itselleen! Järjetöntä huolimattomuutta, kun tiedettiin, että Moon veti kaikkea mahdollista ja aina liikaa.
Pete Townsendilla on kyllä ollut asiasta omantunnontuskia - tiedetään.
Samoin otti Page tosi rankasti Bonhamin kuoleman eikä koskenut kitaraan lähes puoleen.

My Logo

Viikon lainaus (Kiitos Minh)

Decidedly it will never have been given to me to finish anything, except perhaps breathing. One must not be greedy.

Malone Dies

Samuel Beckett

http://www.theactingcompany.org/aboutus/.

Psychiatry - well lost 4

Leian alkuperäisen kommentin löysin maalaisen "Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa", 28.10, kommenttilootasta.
Hieman lyhyemmän version siitä Leia kirjoitti päreeseeni Psychiatry - well lost.

Vastaukseni julkaisen Yle Radio Suomen periaatteella - ikäänkuin uusintoina sekä maalaisen blogissa, em. päreessäni että tässä. Tehokasta? (Turhauttavaa?)

(Tähän versioon on tehty PS. lisäys).

*
Leia said...

Pitäisikö tässä nyt pukeutua säkkiin ja ripotella tuhkaa päälle. Olen itse nk. MIELISAIRAS ja hyvä jumala - vakavan masennuksen vuoksi ollut jopa kuukauden osastohoidossakin! Perkeleellisiä lääkkeitä nautiskelin myös. Ilmeisesti sairastan myös harhaisuutta, sillä harhaisesti koin ao. osastoni viihtyisäksi ja inhmilliseksi paikaksi.
Lääkityksellä on ehdoton sija toipumisessani, toinen vaihtoehto olisi päätyä narunjatkoksi.
Todennäköisesti olen parantunut mielestänne väärällä tavalla: en ryhtynyt meditoimaan, joogamaan, tulkitsemaan kohtaloani tähtikartan avulla -enkä myöskään antautunut loppuikääni kestäviin terapiasessioihin. Olen työssä ja työkuntoinen.

RR

En oikein ymmärrä, miksi sinun pitäisi (toki hieman ironisesti) kokea olevasi "harhainen" , jos/kun olet saanut apua ja kokenut hoidon miellyttäväksi.

Päinvastoin - sinulla on aihetta tyytyväisyyteen. Silloin ei ole mitään syytä ripotella tuhkaa päälleen - päinvastoin.

Minä tarkastelen ja kritisoin psykiatriaa pirun laajaa - ideologista ja teoreettista - perspektiiviä vasten, enkä tietenkään näin ollen tee (ainakaan yleensä) empiirisiä yleistyksiä yksityistapauksista.

Muistutan edelleen, että korostan silti vahvasti mielenterveystyön tärkeyttä, vaikka kritisoinkin alan tieteenteoreettisten lähtökohtien ja terapeuttisten kokeilujen epämääräisyyttä sekä (tilastollistakin) epäluotettavuutta.

Silloin en siis kuitenkaan kirjoita kenestäkään yksilötasolla - en varsinkaan sinusta ja monista "kohtalotovereistasi", joista EI tullut mielisairaala-sekä mielenterveysbyrokratian marionetteja.

Tähän asiaintilaan vaikuttaa kuitenkin varmasti myös se, että te olette aktiivisempia (ja siten myös "terveempiä") kuin monet monet muut potilaat, joiden kohtalona on ollut tulla "hyviksi" mutta passiivisiksi mielenterveyshoidon/-palvelujen pitkäaikaiskäyttäjiksi...

Mutta olkoon - hyvä niinkin. Pääasia, että pystymme pitämään huolta näistä heikommista ja sairaammista lähimmäisistä.

PS.
Asenteeni saattaa varmaankin olla turhan negatiivinen ja pessimistinen...
En voi kuin pyytää anteeksi.
Minulta ei riitä voimaa jatkuvaan positiivisuuteen - johtuen luonteestani ja yksinkertaisesti siitä, miten maailman näen ja etenkin, mitä siellä näen...

"Taantumus" vastaa SchizoJannelle

Wagner
Richard Wagner

(Wagner iskee maailman tärykalvoon).

Janne kommentoi, että kritiikkini äärinominalistista konstruktivismia ja "artefaktismia" kohtaan päreessä Vastaus SchizoJannelle on yhtä pätevää luokkaa kuin sanoa, että "jokainen uskoo johonkin jumalaan."

Mutta eihän tuo ole mikään vasta-argumentti ainakaan sille, että pidän äärinominalistista semiotiikkaa yhtä tuhoisana myytin (tietoisuutemme alkuperän) kannalta kuin uskontotiedettä (mitä luterilaisuus todellisuudessa nykyään on) kristillisen uskon kannalta.

Lapsi on kadotettu pesuveden (tieteellisen tutkimuksen) mukana.
Jäljelle jäi vain pesuvati - tuo pragmaattisen ja kriittisen toimintamme väline.

*
Hah! Taidanpa ryhtyä ihan vain piruuttani wagnerilaiseksi ja julistaa modernin pannaan!

Jaa - mutta silloihan itse asiassa lähestyn takaoven kautta näitä ultranominalisteja postmodernihörhöjä..?

Ei - ei sittenkään. Wagnerin pyrkimys kokonaistaideteoksen (joka yhdistäisi poliittisen, uskonnollisen ja esteettisen/taiteen) luomiseen on synteettinen, kun taas nominalistit ovat hajoittajia - siis analyytikkoja.

*
1) Kaikki me olemme ensin common sense intuitionisteja.

2) Sen jälkeen meistä tulee väistämättä pragmaatikkoja, koska yhteistyö muitten kanssa ei suju ilman kommunikatiivis-toiminnallista kompromissia.

3) Mutta "loppupeleissä" me joudumme aina valitsemaan "puolemme", ja silloin nominalismi potkaistaan roskikseen.
Siitä ei totisesti (ainakaan tässä kohtalokkaassa tilanteessa) ole apua maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä.

Sillä se, jolla on maailmankatsomus, uskaltaa tehdä mitä tahansa puolustaakseen sitä, mikä hänelle on pyhää!
Muut sitten näpräävät sekä tyhjiksi kaluttujen merkkiensä (symboliensa) että sisällöttömien (proseduraalisten) oikeudenmukaisuusteorioittensa kanssa ja/tai menevät paniikkiin...

(Pyöri vain haudassasi Michel (Foucault), mutta itsehän sinä tämän johtopäätöksen todistit genealogisen valta-analytiikkasi myötä!)

4) Tietenkin loppupeleissä voi valita myös skeptisismin, mutta silloin ei voi olla minkään "ryhmän jäsen"...(vrt. Groucho Marx ja Russellin tyyppiteoria).

*
http://www.operaheb.co.il/wagner/wag74.html.
clanky.muzikus.cz/ clanek.php?id=1985.

Teoria ja käytäntö a`la Peirce

Systems, scientific and philosophic, come and go. Each method of limited understanding is at length exhausted. In its prime each system is a triumphant success: in its decay it is an obstructive nuisance.

Alfred North Whitehead, Adventures of Ideas

http://www.jfsowa.com/pubs/signproc.htm.

Charles Peirce

Pragmatism

Vastaus SchizoJannelle

tlc94010.org/ Trinity%20Stained%20Glass%20Wind....

www.tagnet.org/ llt/NIGC%201.htm.

VASTAUSKOMMENTTEJA Schizo-Jannen 31.10 JUTTUUN HAASTATTELUJA.
(Editointi RR).

Janne kirjoittaa.

Ostin pitkästä aikaa filosofiaa käsittelevän kirjan. Tutkijaliitto on vihdoinkin saanut ulos koneistostaan Gilles Deleuzen haastatteluja sisältävän teoksen Haastatteluja. Kiitos tästä, koska teos on mittavin deleuze-käännös kymmeneen vuoteen.
Kirjahyllyssäni on miltein koko Deleuzen (ja Félix Guattarin) tuotanto alkukielellä. Mutta suomennosten lukeminen on aina palkitsevaa. Miten hän on kääntänyt sen ja sen termin? Mitä vivahde-eroja omaan tulkintaani nähden kääntäjä on korostanut?

Esipuheen kirjoittanut Jussi Vähämäki summaakin hyvin sen, mitä oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii tekemään hieman pienemmässä mittakaavassa:

Elämän ja yhteiskunnan muutokset, mutta esimerkiksi myös uusien ihmistä koskevien teknotieteiden saavutukset, vaativat rakentamaan uuden metafyysisen kuvajaisen, Dionysoksen peilin, ajattelun kuvan, jonka kautta voidaan ottaa etäisyyttä muutoksiin ja arvioida sekä valikoida aktiivisesti. Metafysiikan luomiseksi tarvitaan kykyä astua ulos omasta ajasta, sen vaatimuksista ja tarpeesta ylipäätään kommunikoida oman aikansa kanssa.

Jeps. Pitää päivittää omaa filosofista käyttöjärjestelmää eli halu-konetta. Mennä taas vähän enemmän keskelle ... etääntyä alusta ja lopusta.

*
RR

Deleuze/Guattari määrittelevät asian oikein, mutta korostan silti, että metafysiikka ei tarkkaan ottaen (äärimmäisen tärkeä erottelu) ole "tilaustyö" tai konstruktio aivan samassa mielessä kuin fiktiiviset taideteokset.
Metafysiikka on myytin systematisoitu perillinen, ja se - kuten myytti - on niin erottamattomasti kiinni empiirisessä, ettei metafysiikan kuten ei myytinkään nimittäminen konstruktioksi ilmaise osuvasti, miten väistämättömän kehämäisellä tavalla se on kietoutunut ymmärrykseemmme itsestämme ja maailmasta.

Mites se Levi-Strauss totesikaan: me emme puhu myytissä vaan myytti puhuu meissä.
Esimerkin antaakseni - metafysiikan "tekeminen" on tämän tyyppistä toimintaa.

"The formula of art as “flight from boredom” is rich in significance, assuming we take boredom to be an experience of nothingness. If we do so, however, we switch from the physiology of self-stimulation to the metaphysics of the horror vacui ("tyhjyyden kauhu").

Nietzsche was a virtuoso of this leap from physics to metaphysics. He knew how to imbue his physiological disenchantment with a new metaphysical magic. For him everything was ultimately colossal."

Kts. tarkemmin päreeni THE DRAMA OF DISSILLUSIONEMENT .

*
Janne

Joo. Mutta ultranominalistille metafysiikka on yksi kontruktio ja artefakti muiden joukossa. Minä ja Deleuze olemme ultranominalisteja ...

*
RR

Se oli hyvä tarkennus.

Mutta - siinähän räpläätte merkkienne kanssa.

Deleuze on äärinominalisti kuten sanoi olevansa myös Foucault, mutta tässä kohtaa minä erkaannun ranskalaisesta postmodernista, olkoonkin, että minulla ei välttämättä ole kovin hyviä perusteluja siihen (en missään tapauksessa kannata käsiterealismia).

Motivaationi sen sijaan näyttää juuri siihen suuntaan, mihin Nietzschenkin (rivien välistä luettava) intentio, mutta eivät! hänen eksplisiittiset tekstinsä esim. "Hyvän ja pahan tuolla puolen" luku I, "Filosofien ennakkoluuloista") - "elävään ja innostavaan" myyttiin, joka ei katoa heti seuraavana päivänä uuden trendimeemin myötä eikä myöskään ole pelkkä disneyland-animaatio, sirkus tai eläintarha.

Ajatelkaamme vain, kuinka moni käy Uuden Valamon luostarissa tuijottamassa munkkeja sekä liturgiaa kuin apinoita ja niiden touhuja Korkeasaaressa - haluamatta edes ymmärtää syvemmin, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Riittää kun on nähty merkillinen merkkimaailma äänineen, eleineen ja merkillisine "alieneineen."On taas koettu jokin uusi elämys ja juostaan "äärinominalisteina" heti suin päin kohti uutta...(Sitäpaitsi suhtaudun turismiin ylipäätään kielteisesti. Se on länsimais-japanilaisen ylä- ja keskiluokan tyhjäpäistä, ylimääräisen rahan tuhlausta.)

Entä mitä vakavasti otettavaa virkaa/tehtävää tuollaisella disney-myytillä/metafysiikalla lopultakaan voisi olla?
Tietokonepelaajille ja trendipelleille ehkä, mutta ei sille, jonka toisessa vaakakupissa on maailman täydellinen absurdius a`la Beckett/itsemurha tai elävä ja elämää motivoiva myytti/"pelastus."
Sellaiselle ihmiselle nuo väkisin väännetyt artefaktit ovat pelkkää pintaliitäjien tyhjääkin tyhjempää idols-narsismia.

Ultranominalismi ei itse asiassa ole metafysiikkaa vaan "halpaa" käsiterunoutta...

Voisin verrata äärinominalisti-semiootikkoja ikäänkuin tyhjiin kuoriin tai uusien "roolien" vaatimaan kasvomaskiin/make-upiin, joka uusitaan tarpeen vaatiessa.
Äärinominalisti on näyttelijä par excellence ja sellaisena, minä hänet kyllä hyväksyn, mutta jos hän vaatii itsensä vakavasti otettavaksi - sallikaa mun nauraa!

Ääriskeptikkona (mutten äärinominalistina) osaan kyllä nauraa itsellenikin...

Mutta okei - olemme molemmat kiinnostuneet ranskalaisista filosofeista. Ei paha.

*
PS.
Näytelmä teatterina (myös elokuva) ja esim. katolinen sekä ortodoksinen typicon liturgiana/vakavana Jumalan palveluksena ovat "maallinen" ja "taivaallinen" versio siitä, miten myytti koskettavimmillaan tunkeutuu tajuntaamme.

Niiden suhde on - on ollut ja tulee aina olemaan - mielenkiintoinen vertailujen ja kiistojen kohde. Kristillinen kirkko on alusta lähtien suhtautunut teatteriin enemmän tai vähemmän kielteisesti, koska teatteri tulkittiin pakanallisten symbolien pesäpaikaksi ja maallisten - jopa irstaitten - aiheitten mässäilyareenaksi.

(Dan Brownin kökön best-sellerin Da Vinci-coden clue tai taustalla vaikuttava juoni rakentuu pitkälti tähän kristinuskon eri symbolien (epäonnistuneeseen?) modifoimiseen pakanallisista kristillisiksi - ja tuon muuntelu- ja peittely-yrityksen seurauksiin.)

Mutta näytelmää se liturgiakin perimmältään on! Jumalallista näytelmää mutta näytelmää kuitenkin. Ei siitä mihinkään päästä.

(Tästä toivon jaksavani kirjoittaa vielä lisää).

*
RR

Lyhyesti: Metafysiikka konstruktiona ja artefaktina on jo valmiiksi kuollut myytti...

Mememememeeeeeeeemi!!

Tämän meemin aioin sarkastisesti ja halveksivasti hymyillen jättää väliin, mutta kuten niin monesti aiemmin - houkutus kävi liian suureksi.
No kas - mitä sainkaan vastaukseksi? Tuloksen, johon olen enemmän kuin tyytyväinen tänä listanarsismin (johon itsekin uhkaan aika ajoin vajota), idolisaation ja pakkoneuroottisen itsensä mainostamisen aikana.

0,00 $ - Thats more than enough! Minun blogiani ei ilmeisesti ja onneksi pystytä mittaamaan rahassa (ei myöskään esim. Hanhensulan blogia).

Tohtisinko päätellä, että sillä ei ole "mitään määrää..."

How Much Is My Blog Worth?

Your blog is worth $0.00

Psychiatry - well lost 3

Siirrän christer sundqvistille kirjoittamani vastauskommentin edellisestä jutusta myös tähän. (Pieniä lisäyksiä löytyy, mm. linkit).

*
Älä sinä luovuta, vaikka minä tavallaan niin teinkin.

Mielisairaalahoito on yhtä kuin hyvän järjestyksen ja hyvin ohjattujen toimintojen ylläpitäminen.
Ei siinä lopulta kovin paljoa potilaalta kysellä, vaikka osastokokouksia ja vastaavia pidetäänkin.

Potilaan oma aktiivisuus on aina hyvin tulkinnanvarainen asia. Se ei saisi "häiritä" osaston totuttuja käytäntöjä.
Toki aktiivisuutta pitää aina arvioida hoidon kannalta eli potilaan kuntoutusta silmälläpitäen, mutta kyllä ms-hoitoideologiaan noin yleisesti ottaen sisältyy paljon enemmän passivoivia ja potilaan minuutta rajaavia - jopa sen täysin riistäviä - periaatteita kuin olemme ehkä koskaan valmiita myöntämään.

Mutta jotkut näkevät asioitten ytimeen. Siksi en malta tässä olla siteeraamatta erästä psykiatrian erikoissairaanhoitajaa (nainen) muutaman vuoden takaa: "Me (hoitajat/hoito) olemme tehneet heistä (potilaat/asiakkaat) tällaisia."

Tätä lausahdusta olen usein pohtinut, koska siinä on järkeä.
Se ei ole uusi huomio vaan toistaa tiivistetysti -60-luvun puolivälissä syntyneen antipsykiatrisen suuntauksen (mm.
David Cooper, RD Laing, Thomas Szasz , Franco Basaglia ja Michel Foucault ) väitteitä ms-hoidosta.
Tulkitsen sitä seuraavasti.

Hoitobyrokratia/-ideologia on aina kehitetty ennenkaikkea hallitsemattoman tilanteen stabilisoimiseksi/rauhoittamiseksi ja korjaamiseksi. Oli sitten kyse lintuinfluenssasta tai mielenhäiriöistä.

Tässä mielessä varsinkin mielisairaanhoitomme on enemmän politiikkaa kuin hoitoa. Stabilisoimis- ja korjaamispyrkimyksessään ms-hoito nimittäin väistämättä luo tietyn tyyppisen potilas/-asiakasihanteen, jota me emme kuitenkaan alunperin välttämättä lainkaan tiedosta.

Hoitoideologian seuraukset vaikuttavat hieman samaan tapaan kuin piilo-opetussuunnitelma (hidden curriculum) koulutuksessa.
Me pyrimme tietoisesti johonkin koulutuspäämäärään, mutta toteutammekin perimmäisesti jotain aivan muuta arvoperiaatetta kuin, mihin julkisesti sitouduimme.

Tasa-arvokeskustelu on hyvä esimerkki tästä dilemmasta.

Julkisten oikeudenmukaisuusvaatimustemme taustalla vaikuttaa jokin - paljon perimmäisempi "juonne", joka ylläpitää epätasa-arvoisia käytäntöjä.
Mikä se on, sitä ei välttämättä tiedetä, eikä tasa-arvon kannalta arveluttavia mielipiteitä yleensä uskalleta sanoa ääneen, jottei jouduttaisi sylkykupiksi.

Suomen mielisairaaloissa potilaita on kautta aikain pyritty eri tavoin aktivoimaan, mutta tulokset eivät ole hääppösiä.
Suurin syy tähän lienee juuri edellä todettu.
Pyrkiessämme aktivoimaan potilaita me teemme heistä pikemminkin helposti käsiteltäviä "paketteja" kuin arvaamattoman itsenäisiä ihmisiä.

Potilaiden ei pidä aiheuttaa sallitun rajan ylittävää stressiä psyykellemme. Silloin kaikilla menee hyvin!?
Mutta miksi ihmeessä heistä tuli niin pirun passiivisia..?

PS. Nyt täytyy muistaa, että myös potilaat ovat usein juuri sairaudessaan ja oireilussaan yhtä lailla passiivisia ja "konservatiiveja" kuin hoitajat.
Siten on hyvin ymmärrettävää, että mielenterveyskuntoutujat sopeutuvat ja passivoituvat helposti instituutioon/järjestelmään, joka takaa heille oman turvallisuuden ja rauhan - "piilohoitoideologiamme mukaisesti."

Tehtävämme on todella hankala: meidän pitäisi yhtä aikaa sekä sopeuttaa että aktivoida näitä ihmisiä, eikä se totisesti ole mikään moponviritykseen verrattava operaatio. Meidän kun pitäisi samanaikaisesti ja koko ajan "virittää" myös itseämme - eikä vain sitä "mopoa".

Psychiatry

Psychiatry - well lost 2

Päivän päre jatkaa edellisessä jutussa mainitun bloggerin kommenttipalstalla.

*
Anonyymi-Jimille sanoisin, että kunhan nyt uppoudut mielenterveysalalle vuosikausiksi, niin orastava "Jeesus-kompleksisi" mitä todennäköisemmin kyllä "paranee" eli katoaa.

Mutta kyynisyydestäni huolimatta toivon, ettei Jeesus-kompleksin katoamisen tarvitse eikä pidä hävittää sinussa olevaa/elävää empaattista ja toisen ihmisen kärsimyksen oivaltavaa mieltä/ihmistä.

Sillä pitemmän päälle myötäelämiseen kykenevät ovat todella oikeasti "parempia" hoitajia kuin "halki poikki ja pinoon logiikalla toimivat puupökkelöt."
Olen vielä -70-luvulla nähnyt niin rasistisesti käyttäytyviä mieshoitajia, että en itse päästäisi heitä edes vanginvartijoiksi - en silloin enkä nyt!
Tässä suhteessa asiat mielisairaaloissa ovat kyllä luojan kiitos muuttuneet niistä ajoista.

Mitä tulee mielenterveyshoidon uudistumiseen noin yleisesti ottaen viimeisten 15 vuoden aikana, niin siihen en usko, mutta toisaalta - älkää te uskoko minua!

Muistakaa kuitenkin esimerkiksi noin kymmenen vuoden takaisen laman katastrofaalinen vaikutus avohoidon kehityssuunnitelmien toteutumiselle. Itse asiassa pankkien tukimiljoonat otettiin ensimmäiseksi juuri mielenterveyspotilaitten hoidosta!

Olen kuitenkin työskennellyt aika vähän avohoitopuolella ja avo-osastoilla, joissa näitä niin kutsuttuja uusia "hoitomenetelmiä" (esim. taideterapioita) ensimmäisenä kokeillaan.
Uudet lääkkeet testataan kuitenkin yleensä ensin suljetuilla, pitkäaikaispotilaitten osastoilla, joissa potilaan käytöstä voidaan kontrolloida tarkemmin.
Tässä noudatetaan vanhaa behavioristista "laboratoriotutkimustekniikkaa", joka lopultakin kertoo enemmän testaajasta ja hänen arvomaailmastaan kuin testattavasta.

Onko muka suljettu osasto "luonnollinen" elinympäristö?

Mitä tulee termiin potilas, niin mielestäni se sopii edelleen kroonikko- eli pitkäaikaispotilaiden nimikkeeksi, sillä - Ilkka Taipaletta myötäillen - nämä voidaan sairauden (tai vastaavan oireen) haitta-asteen perusteella rinnastaa vammaisiin, koska oireilun aiheuttamat rajoitukset elämisen laatuun ovat vakavia.

Avohoidon ja vastaanotto-osastojen puolella puolella termi "asiakas" kyllä menettelee, koska siellä ihmisen sairaushistoria on vielä joko sen verran 1) rajallinen tai 2) epämääräinen (intervallihoito sairaalan ja "siviilin" välillä lienee hieman huono esimerkki tässä mutta olkoon), että ei tällaista henkilöä vielä voi luokitella "sairaalakalustoon" kuuluvaksi, mikä seikka viimeistään tekee hänestä potilaan.
Vai onko 20-30 vuotta laitoksessa viettänyt ihminen edelleen asiakas?

Kyllä hän minun mielestäni on sairautensa/vammansa perusteella yhtä lailla potilas kuin asiakaskin - samaan tapaan kuin palvelutalon dementoitunut asukki.

Koko tämä asioitten parantaminen uusilla sanoilla on naurettavaa semanttista vääntelyä kuten koko psykologia ja ihmistieteet yleensä!

Semanttisten silmänkääntötemppujen takaa löydämme miltei näkymättömän (koska itse olemme osa sitä) hallintakoneiston, joka naamioi oman kontrollinsa aina vain tehokkaammin (vrt. Foucault: episteme ja valta).

Mutta väännelläänpä vielä lisää, ja kumotaan oma väite...

Psykiatria/psykologia on "tuotetiede" siinä missä kaikki ihmistieteet. Sen pitää "tuottaa" terveyttä, miten tämä käsite sitten määritelläänkin.
Ja toki näin ymmärrettynä kaikki mielenterveyshoidon piiriin kuuluvat ovat asiakkaita, koska he ostavat palveluita, jotka tarjoavat heille terveyttä...

Psychiatry - well lost

http://www.zyra.org.uk/mental.htm.

Tämä päre on kirjoitettu maalaisen juttuun Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa, 28.10. (Alkuperäiseen kommenttiin on tehty joitain tekstimuutoksia).

*
Ehdinkin jo "pelätä", että mainitset minut.

Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamista mielisairaaloista, mielisairaanhoidosta ja mielenterveysalasta yleensä, vaikka varsinainen ammattini onkin ollut mielisairaanhoitaja.

En siis koe aihetta kovin miellyttäväksi, vaikka läheinen se kyllä on.

Jotain kertoo myös, etten "jatko-opiskeluvaiheessani" (ei liity msh-alaan) suorittanut edes psykologian perusopintoja kunnolla loppuun, vaikka tietoa kyllä löytyi, vaan luin aivan muita kuin mielenterveysalaan liittyviä tai sitä sivuavia aineita (poikkeuksena kasvatustiede).

Kaiken kaikkiaan annat kuitenkin rajallisenkin kokemuksesi perusteella varsin realistisen kuvan melisairaalamaailmasta. Se on todellakin pysähtynyt ja henkisesti "autio maa"(-ilma), - yhtä aikaa hyvin järjestäytynyt, suljettu, väkivaltainen(kin), epävarma ja sisäänlämpiävä "piiri" - varsinainen "sisäpiiri".

Toisaalta - tuskinpa se mitään muuta voi ollakaan. Koska me emme kestä "täyshulluja" joukossamme, heidät pitää(?) eristää humaaniseen "keskitysleiriin" ja tankata täyteen ties mitä lääkkeitä, joiden kaikista sivuvaikutuksista ei kenelläkään ole pitemmän päälle pätevää tietoa.

Oma uravalintani oli aikoinaan monen sattuman ja toisaalta tietynlaisen "kohtalon" seuraus.
Olin nuorena erittäin kiinnostunut psykologiasta ja psykiatriasta.

Sitäpaitsi lähisukulaisteni joukossa eli (-60-luvun lopulle asti) kaksi vakavasti mielenterveyshäiriöistä henkilöä, mikä osaltaan vaikutti valintaani.
Nuorena ihmisellä on kaiken lisäksi vielä kaikenlaisia unelmia ja illuusioita - siis ylen määrin tiedon- sekä kokemuksenjanoa.

Mutta eihän alle kaksikymppinen tietysti voi tietää vielä mitään näistä asioista.
Niinpä minunkin idealismini psykiatrisen tiedon ja hoidon pätevyyden/tehokkuuden suhteen karisi - oikeastaan jo varsin nopeasti.

Nykyään en enää arvosta psykologiaa ja psykiatriaa tieteenä/tiedon lajina juuri pätkän vertaa.
Mielenterveystyö itsessään on sitten asia erikseen - sitä tulee tukea aina.
(Huomataan, että motivaationi tässä asiassa on kuitenkin pahasti säröillyt).

Olen lukenut/kokenut sekä teoriaa että käytäntöä, eikä niistä todellakaan ole paljon käteen jäänyt.
Ei ole mitään ihmeterapioita, ei ihmelääkkeitä. Paradoksaaliselta myös tuntuu, että ainoa todella tehokas tapa muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja kokemisstruktuuria "ulkoapäin" näyttää väistämättä tekevän hänelle väkivaltaa ihmisenä.
Niin myös tulevaisuuden geenisiirrot.

Koska me emme tiedä, minkälainen on normaali ihminen (sillä se ei ole empiiris-kokeellinen ongelma vaan määritelmä- ja arvokysymys), niin miten me voisimme myöskään tietää, miten parantaa joku skitsofreniaksi nimeämämme poikkeavuus?

Entä kuinka moni "skitsofreeni" haluaa muuttua "normaaliksi"? Kysytäänkö heiltä edes sitä?

Lisää ehkä myöhemmin. Taidan siirtää tämän "huokauksen" myös omaan blogiini.

Minuus, perinne ja metafysiikan heikkeneminen osa 1

(Luonnostelma, korjauksia ja lisäyksiä 28.10 aikana.)

28.10 Alunperin aioin ja aloin kirjoittaa tätä juttua kommentiksi Teemu Manninisen Cacoethes Scribendi-blogissaan kirjoittamiin juttuihin Minuuksista (25.10) sekä Perinne ja Yksilö (24.10) sekä Leevi Lehdon tekstiin It's Nothing! Reflexions on the work of Kenneth Goldsmith, with an emphasis on The Weather (2005).

Mutta - mikään varsinainen ja virallinen vastaus em. herrojen viime aikojen blogiteksteihin ja analyyseihin tästä kirjoituksesta - ainakaan sen ensimmäisestä osasta - ei kuitenkaan tullut.
Tarvitsin jonkinlaista inspiraatiota oman tekstin suoltamiseen ja sitä heiltä myös sain.

*
Historiallisesta perspektiivistä katsoen – esihistoriallisena aikana- taiteilijat olivat yhteisönsä shamaaneja tai pappeja – siis uskonnollisia (mikä on alunperin tarkoittanut samaa kuin yhteisöllisyys) näkijöitä, välittäjiä tai ”portinvartijoita”.
Antiikin ajoista myöhäiskeskiajalle ja vielä uuden ajan alkuun he olivat hallitsijoitten ja mesenaattien "nimettömiä" palvelijoita.

Vasta tämän jälkeen - viimeistään romantiikan aikana - taiteilijoista alkoi kehkeytyä oma, erityinen, luova "luokka", jota alettiin lähes palvoa, koska yksittäisen taiteilijan ajateltiin omaavan sellaista luovaa henkeä (spirit) ja taituruutta, jonka voisi rinnastaa miltei shamaanien kykyihin.

Mutta juuri tuon esihistoriallisen ja antiikkisen yhteisöllisyyden takia taiteilijoiden vahva, henkilökohtainen esiintymispanos ja tehtävä oli aivan eri asia kuin modernin estetiikan taiteilija-subjektin luovuus, joka on jo radikaalisti irtautunut yhteisöllisyydestään tai sen hänelle sisällyttämästä tehtävästä.
Esihistoriallinen ”taiteilija” ei ole individualistinen persoona vaan yhteisöllis/uskonnollisen (”kosmisen”) koheesion ja järjestyksen medium.

(Nykyinen käsitys taiteilijasta mediumina ei kuitenkaan ole enää sidottu yhteisöllisyyteen eikä lopulta edes konteksteihin, jotka voisi tunnistaa. Taiteilijasta (ja hänen tuotannostaan) on tullut yhtä "hullu" (kaoottinen) kuin maailmasta, jossa hänen ajatellaan empiirisesti/naturalistisesti elävän.)

Tilanne muuttui suorastaan hämmästyttävän nopeasti renessanssin (1350-1400), uskonpuhdistuksen (1500-1650), Valistuksen (1650-1790) ja romantiikan (1790-1870 - taidehistoriassa romantiikan aika päättyy jo ennen vuotta 1850, mutta filosofiassa tämä rajaus ei päde) periodien aikana, kunnes yhteisöstään ja uskonnosta irronnut moderni subjekti, alkoi irrottautua myös Valistuksen luomasta pistemäisen (punktuaalisen - Descartes, Locke), subjektiivisen identiteetin käsityksestä ja romantiikan kokemuksellisuutta ja tunteita korostavasta, ainutlaatuisesta yksilösubjektista.

Punktuaalisen minuuskäsityksen ääripiste ja sen hajottamisprosessin tärkein aloittaja oli Nietzsche, jonka radikaalein vaikutus ilmenee viimein 1900-luvun lopun postmodernin ajattelun keskeisissä ideoissa – suurten kertomusten kuolemassa (Lyotard) ja dekonstruktiossa/subjektin kuolemassa (Derrida).

Suurten kertomusten (metafysiikan, Jumalan) kuolema on minun katsannossani kuin mitali, jonka toiselta puolelta löytyy aina myös subjektin, tekijän – jopa ihmisen kuolema (Foucault).

1900-lukua on siitä ainutlaatuinen periodi, että sen aikana käytiin ikäänkuin nopeutetussa muodossa – vielä kerran - läpi koko se prosessi, johon oli tarvittu ensin muutama tuhat vuotta.

*
Tosin esihistoriallisen ajan ja antiikin ajan aikanakin kulttuurit kävivät läpi analogisesti samankaltaisia prosesseja kuin, mistä nyt puhutaan tekijän ja subjektin kuolemana.

Länsimaitten kannalta oli antiikin Kreikan kulttuuri tämän aatehistoriallis-/kulttuuris-/yhteiskunnallisen prosessin merkittävin yksittäinen ilmiö siinä mielessä, että homeeris-arkaaisen, metsästys-ja paimentolaiskulttuurin (800-600 ekr.) sekä traagis-yhteisöllisen kulttuurin (600-350 ekr.) aikana yksilö tai paremminkin hänen tehtävänsä kytketään suurempiin kosmisiin kokonaisuuksiin.
Vielä jopa Sokrates kysyy, onko hän vain hirviö, vai onko hänellä jokin vaatimaton kosmisen järjestyksen vaatima tehtävä toimia jumalan vartiomiehenä täällä maan päällä (Faidros).

Mutta Sokrates oli jo siirtynyt ratkaisevan askeleen pois yhteisöllisyyden kahleista. Hänen suhteensa yhteisöön on vielä uskollinen mutta äärimmäisen ironinen.
Nietzsche on oikeassa: systemaattisen filosofian alku merkitsi kreikkalaisen kulttuurin yhteisöllisen/aatteellisen rappion ja rapautumisen alkua.
Kun alettiin korostaa aivan mielettömästi järkeä, voidaan tämän järkeilyn taustalta ”kuulla” hätähuuto – jotain on menossa pahasti pieleen tässä kulttuurissa!

Siksi Nietzsche toteaakin, että aikaisempi yhteisöllisyyttä integroiva ”pessimistinen” tragedian kulttuuri oli itse asiassa optimistista kärsimyksen kohtaamisessaan, kun taas myöhempi, klassisen ajan optimistinen ja obsessiivinen yltiörationalismi sisältää piilevästi pessimistisen asenteen.

300 vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen kreikkalaisen kultuurin pääpaikka oli siirtynyt Aleksandriaan, ja Kreikka itse oli sisäisesti tyhjentyneessä polyteismissaan ja poliittisissa ristiriidoissaan päätynyt aatehistoriallisesti skeptisismiin ja materialismiin.
(Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat ontologialtaan monistista materialismia – stoalaisten tietoteoria ja osin moraali-oppi tosin erosivat selvästi epikurolaisisita).

*
Väitän, että olemme 1900-luvun aikana (100:ssa vuodessa) käyneet kertaalleen läpi saman kehityksen kuin kreikkalainen kulttuuri vajaassa 500:ssa vuodessa (ehkä nopeamminkin), ja jonka europpalainen kulttuuri sittemmin kävi läpi 1500-luvulta 1800-luvun lopulle – ja ilmeisesti hieman enemmänkin.
Uusi kierros alkoi kirjallisen modernismin ”alasajosta” jo 1960-luvulla. Siirtymä postmodernismiin oli nimittäin samalla uusi siirtymä oman laatuiseensa romantismiin.

Kierros yhteisöllisyydestä ironiaan ja skeptisimiin sekä individualismiin fokusoituu antiikin Kreikassa, uuden ajan ja modernismin kehityksessä sekä 1900-luvulla metafyysisesti hieman eri asioihin, joskin perimmältään kyse on aina metafysiikan alasajosta ja uuden metafysiikan synnystä vanhan raunioille.

Esimerkiksi renessanssin ja uskonpuhdistuksen vanavedestä kummunnut, Valistuksen järjen ja kokeellisen tieteen vastareaktioksi syntynyttä romantiikkaa, voidaan ilman muuta pitää äärimäisenä vastareaktiona Valistuksen mekanistiselle maailmankuvalle.
Eli modernisaation sisällä tapahtui myös dialektisia siirtymiä.
Hegelin ajattelussa on tiettyä heuristisuutta, jos ajattelemme asiaa aatehistoriallisten periodien eetoksen kautta eli, miten nämä periodit ilmentävät jatkuvuutta ja katkoksia suhteessa aiempaan eetokseen.

Toki tähän yhteyteen voidaan lisätä myös Oswald Spenglerin kulttuurihistoriaan masinoima käsite pseudomorfoosi, jossa vahvempi ja heikompi kulttuuri sekoittuvat keskenään muodostaen outoja – epäitsenäisiä kombinaatioita.

Myös myöhäiskeskiajan skolastiikassa (1200-1300-luvulla) käytiin läpi uutta aikaa ennakoiva – kirjamellisesti ”moderni” – jakso, jossa siirryttiin aristoteelisesta luonnonfilosofiasta ja teleologiasta, johon Tuomas Akvinolainen perusti teologiansa, skotlantilaisen Duns Scotuksen ja ennen muita englantilaisen William Ockhamilaisen kautta nominalismiin, josta ei ole kuin askel skeptisismiin ja relativismiin.

Tätä seuraava renessanssin aika reagoi nominalismiin Platonilla, jonka tekstejä alettiin kääntää suuremmassa määrin vasta nyt latinaksi.
Muistakaamme Italiaan 1400-luvulla siirtyneitten Bysantin (kukistui 1453) emigranttien vaikutus koko eurooppalaiseen yliopistoelämään ja kirjallisuuteen.
Myöhäiskeskiajalla itse asiassa käytiin filosofisesti läpi aivan sama prosessi, jonka kreikkalainen aatemaailma oli jo kertaalleen kulkenut.

Uskonpuhdistus jatkoi renessanssista alkanutta prosessia, jossa sekä Platonin universalismi että Aristoteleen konseptualismi ajaututuivat nominalistisen siirtymän kautta skeptisismiin, jolle sitten Luther julisti ainoaksi vaihtoehdoksi ”yksin uskon, yksin armon ja yksin Raamatun.”
Mitään metafyysisiä välittäjiä ei tarvittu, ei liioin nominalistisia oppeja, joista siis oli vain askel skeptisimiin ja relativismiin.

Uskon rinnalle alkoi nyt nousta järki ja uusi tiede.

*
Antiikin Kreikassa metafysiikan ”naturalisoituminen” tapahtui siirtymänä polyteismista monoteismiin ja skeptisismiin.

Myöhäiskeskiajan, renessanssin ja uskonpuhdistuksen luonne voidaan metafysiikan heikentymisanalogian puitteissa kiteyttää siirtymäksi universalismista (yleiskäsitteet ovat tosia, käsiterealismi) ja konseptualismista (yleiskäsitteet ovat tosia, mutta sijaitsevat yksilöolioissa eli eivät ole tajunnasta riippumattomia) nominalismiin (yksityiskäsitteet ovat tosia, käsitteellinen antirealismi) ja skeptisismiin (mitkään käsitteet eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan, perspektivismi, relativismi) – sitä kautta sitten Lutherin ”yksin uskosta”-teologiaan eli monergismiin.

Katolinen kirkkohan edusti pelastusopissaan/soteriologiassaan ensisijaisesti monergismia (augustinolaista mallia), mutta kytki siihen jurisprudenttisessa paatoksessaan paljon synergismiä (esim Akvinolaisen ajattelun kautta).

Ortodoksisen kirkon lähtökohta sen sijaan on aina ollut ”jumalallistumisopissa”, ihmisen pyrkimyksessä jumalan kaltaisuuteen (ei kuvaksi!), ja tämä ajatus eros-motiiveineen perustuu synergistiseen lähtökohtaan: ihminen on ”jumalan työtoveri”.
Ortodoksisuudessa on perimmältään kyse Platonin ajattelun ja juutalaisen liturgiikan (itämaisine vaikutteineen) synteesistä.
Ja se on myös kaikkein alkuperäisin kristinuskon institutionaalinen muoto, mikäli emme laske mukaan alkukristillisiä yhteisöjä.

Uuden ajan ja modernisaation läpi kulkeva metafysiikan heikkeneminen alkoi tietysti ”uuden metafysiikan”eli uuden Uskon ja uuden Järjen ja esiinmarssilla.
Tässä ”pitkässä marssissa” on uusi Järki saanut enenevässä määrin voittoja tehokkuutensa ja hyödyllisyytensä (teknologia) takia.

Mutta kuten edellä totesin, romantiikka oli äärimmäinen vastaveto mekanistiselle, Valistuksen järjen maailmankuvalle, jonka mukaan systeemi (maailma) ei muutu, mutta sen sisällä kyllä tapahtuu kausaalisesti osoitettavia muutoksia.
Romantiikka puolestaan edusti vitalistista maailmankuvaa, jonka mukaan systeemi (siis maailma, todellisuus) itsessään on muutoksen alainen.

Valistuksen mekanistinen käsitys maailmasta on kärjistetyimmillään sekä pysähtynyt että syklinen/synkroninen (toistuva=ei todellista, edistyvää, lineaariseen aikaan sidottua muutosta), jotka lopulta ovat loogisesti ja metafyysisesti (ei tietenkään empiirisen havainnoinnin tasolla) sama asia.

Romantiikan vitalistinen käsitys maailmasta on lineaarinen/diakroninen, mikä ilmeni esimerkiksi Hegelin historianfilosofiassa, maailmanhengen kehityksessä – sanoisinko peräti Hengen lihaksi tulossa (inkarnaatio) maalliseksi yhteisöllisessä muodossaan.

Myös Schopenhauerin Wille (Tahto) liittyy romantiikan ja saksalaisen idealismin perinteeseen, mutta Schopenhauerille Tahto on sokea ja päämäärätön, itsepintainen ja ikuinen – eli tässä ollaan aika lähellä myös mekanistista tulkintaa, koska Schopenhauer hyväksyy itämaiset opit syklisyydestä, ja niiden mukaan elämä/todellisuus on kärsimyksen täyteinen kiertokulku, josta on syytä pyrkiä pois.

Toki huomaamme, että Valistuksen järkeen sisältyy myös edistysajatus, joka kytkee senkin juutalaiskristilliseen, lineaariseen aikakäsitykseen, mutta kuten sanottu – tämä edistys on aina systeemin sisäistä – ei metafyysis-kosmologista.

*
Metafysiikan alasajoa on aatehistoriallisessa mielessä kolmea toisiinsa sekä synkronisesti että diakronisesti kytkeytyvää lajia.

1) Arkaaisessa ja osittain myös antiikin maailmassakin tapahtuva myyttien, mytologioitten ja uskontojen, jotka ovat yhteisöllisyyden ja siten myös yksilöllisyyden (joka ei vielä ole eronnut yhteisöstä ja myytistä) perusta, tyhjeneminen alkuperäisestä sisällöstään.
Tässä vaiheessa tilalle kehiteltiin aina uusia.

2) Käsitteellis-symbolinen kiista universaaleista, joka alkoi jo Platonin ja Aristoteleen eriävistä mielipiteistä asiassa, mutta joka vietiin päätepisteenseensä myöhäiskeskiajan nominalismissa.

Skeptisisimi, johon tällöin äärimmillään päädyttiin ei perustunut pelkkään myytin tai platonisen, ikuisen idean mahdottomaksi julistamiseen vaan osoitettiin nyt selkeästi loogisen päättelyn avulla - argumentatiivisin menetelmin.

*
(28.10 Toki liioittelen - jopa vääristelen - rankasti, mikäli väitän, etteivät jo kreikkalaiset olisi kehittäneet sekä loogista (Platonin jälkeisen akatemian filosofit Karneades, Ainesidemos) että "käytännön" (Pyrrhos) skeptisismiä huomattavasti.
Stoalaisten lauselogiikka oli jopa niin pitkälle kehittynyttä, että vasta Wittgenstein kehitti (itsenäisesti!) vastaavan totuustaulukkoperiaatteen. Stoalaisten alkuperäinen löydettiin arkeologisissa tutkimuksissa Wittgensteinin Tractatuksen ilmestymisen jälkeen.

Kuten aiemmin totesin, myöhäiskeskiajan skolastiikka oli eräänlainen uusi joskin" analyyttisempi kierros" kreikkalaisen filosofian perusongelmista, mutta siinä missä antiikin ratkaisuna oli Augustinuksen skeptisismin hyväksyvä mutta sen kristinuskolla korvaava slogan: "uskon, jotta ymmärtäisin", siinä nominalismi pyrki torjumaan skeptisismin käsitteiden ja niistä muodostettujen propositioitten yhteensopivuudella (koherenssilla).
Tämä tosin edellytti sekin yhtä perusyleiskäsitettä:olioiden samankaltaisuus.

Mutta väitteiden ja teorioiden koherenssi ei vielä itsessään takaa edes sitä, että ne aivan varmasti kuvaisivat juuri todellisuutta (eivätkä vain omaa keskinäistä sopivuuttaan), joten skeptisismin ja relativismin uhkaa ei nominalismi pysty välttämään - päinvastoin; se on pelkästään eräänlainen "viivytys" tai slippery slide/slope kohti relativismia.

Lisättäköön tähän yhteyteen vielä, että myöhäiskeskiajan ainoa todella uusi psykologinen ja käsitteellinen innovaatio filosofiassa oli Pierre Abelardin tuoma intentionaalisuuden merkityksen painottaminen päätösteoriassa.
(Abelardin intentionaalisuus tarkoitti kuitenkin lähinnä teon aikomusta, motivaatiota, ei tietoisuuden/havainnon suuntautuneisuutta kuten Husserlin fenomenologiassa on laita).

Intentionaalisuuden huomiointi olikin filosofian historiallisesti ehkä ensimmäinen siirtymä pois vallalla olleesta rationaalisesta päätösteoriasta kohti tahdon merkityksen ja siten yksilöllisen ratkaisun painotusta.

Tällä tavoin kristillinen omatunto transformoitui ensimmäisen kerran puhtaasti filosofiseen diskussiin.

Sekä fransiskaaniveljeskunnan perustaja Fransiscus Assisilainen että fransiskaani William Ockham toimivat tahoillaan ja tavoillaan tämän kehityksen varsinaisina pioneereina.
Abelardia sitäpaitsi pidetään kuitenkin vielä yleisesti konseptualistina.)

*
Tunnetuimmat reaktiot nominalismista seuraavaan skeptisismiin olivat Lutherin "yksin uskosta", Decartes´n cogito, Pascalin mystinen kokemus ja Locke´n punktuaalinen minä, jolla oli "luonnollisia" oikeuksia.

Seuranneen Valistusajan Järjen mekanistisuus ja reformaation soteriologinen"kaksoissidos" koettiin vasinkin humanistisissa ja taiteilijapiireissä niin yksiulotteiseksi ja tehottomaksi ratkaisuksi skeptisismin suhteen, että luovan kokemuspotentiaalin vapauttamiseksi ajauduttiin lähes väistämättä individualistiseen romantiikkaan.

Romantiikka oli kuitenkin väistämätön askel eteenpäin, kohti 1800-luvun lopun materialistista positivismia, joka jätti ihmisen metafyysisesti täysin yksin itsensä kanssa.

Teologiassa otettiin ensimmäiset askeleet kohti Uuden Testamentin purkamista myyttisestä aineksestaan (David Strauss) - projekti, joka kumpusi jo Sleiermacherin hermeneutiikasta ja Hegelin filosofiasta.

3) Tämän jälkeen - yhteisöllisyyden/myyttien ja käsitteellisen totuuden murennuttua - alkoi aatehistoriallisesti ennenäkemätön, joskin kyllä aiempia syklejä periaatteessa toistava prosessi, joka murentaisi viimeisenkin metafysiikan pesäkkeen inhimillisessä ajattelussa: subjektiivisen identiteetin ja persoonallisuuden luovan toiminnan perustana.

Alkoi minuuden dekonstruktio ja naturalisointi. Kun kerran atomikin oli halkaistu, niin samalla tavoin "halkaistiin" myös ihmisajattelun perusyksikkönä pidetty subjekti.

Tämä prosessi toki alkoi jo Platonin jaottelusta järki-tahto- ja halusieluun, mutta hänellä nämä osat olivat vielä järjen eli korkeamman "kosmisen järjestyksen" hallinnassa.

Freudin vastaava jako yliminään, minään ja tiedostamattomaan sen sijaan hajotti psyyken palasiksi tavalla, josta se ei enää kasautuisi, koska mikään korkeampi järjestys ei sitä enää sitonut.
Psyykestä oli Freudilla tullut yhteisöllisten normien ja sanktiouhkien vuoksi torjutun vietin "holocaust", joka lopulta joko sairastuisi psyykkisesti tai antaisi periksi haluilleen.

Esteettis-kirjallinen modernismi sitten lopulta dogmaattisesti kielsi (T. S Eliot) persoonallisuuden aikansa loogisen empirismin hengessä ja alkoi pitää sitä neutraalina mediumina ajatuksen/kontekstin ja paperille ilmestyvän tekstin välillä.
Postmodernille reaktiolle ei oikeastaan jäänyt enää edes mitä kieltää: mielestäni Derrida vain totesi jo tapahtuneen.

*
Lopputiivistelmä 3:nen on polemisoitu kärjistys, ja sen vahvimpana vastapoolina voinee pitää Jürgen Habermasia, vaikkei hän mitään persoonallisuusteoriaa ole esittänytkään, ellei nyt sitten pidetä JL Austinin ohella myös Lawrence Kohlbergia hänen kommunikatiivisen toiminnan teoriansa lingvistis-psykologisina taustahahmonaan.

Habermasinkin ajattelu on ei-ontologista kuten yleensä modernismin ja postmodernismin, mutta hän ei ajattele lainkaan samalla tavalla subjektista/yksilöstä kuin postmodernistit.
Ei-ontologinen objektiivisuus ei tarkoita Habermasilla samaa kuin, että subjekti (lapsi) olisi mennyt "viemäriin" ontologian (pesuveden) mukana.

*
Toisessa osassa paneudun 1900-luvun aatteiden ilmentämään metafysiikan heikkenemisprosessiin, käsitykseen, jota ovat filosofiassa etenkin Nietzscheltä vaikutteita saaneina edustaneet ennenmuita Martin Heidegger ja Gianni Vattimo.

Samalla tarkennan erottelua sellaisten termien kuin tekijän, subjektin, identiteetin, egon ja agentin välillä.

*
Lähdemateriaalia

Charles Taylor (philosopher) - Wikipedia, the free encyclopedia
Charles Taylor
Christian Study Center of Gainesville - Review: Charles Taylor's ...
Amazon.com: Sources of the Self: The Making of the Modern Identity ... (tärkeä lähde)

Alasdair MacIntyre - Wikipedia, the free encyclopedia
Alasdair MacIntyre
"After Virtue" by Alasdair MacIntyre
Kiiltomato.net - Moraalifilosofian jäljillä
Amazon.com: After Virtue: A Study in Moral Theory: Books

Martin Heidegger [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Georg Wilhelm Friedrich Hegel - Wikipedia, the free encyclopedia

Thinker quiz

Thinker quiz : what your results say about you (via Anita Konkka)

Some people have a strong preference for one style of thinking, and find some skills come more naturally than others. Other people tend to adopt different thinking styles in different situations.
This test gives you an idea of what your current thinking style or styles are. But remember - the brain is a very adaptive organ. You should be able to improve your performance in any one of these categories with practice.

The Renaissance ideal

The leading thinkers of the Renaissance were not just experts in their own field. The renaissance scholar was expected to master all branches of knowledge. With his insatiable desire to know everything, Leonardo da Vinci is often held up as the ideal Renaissance man.

You are an Existential Thinker

Existential thinkers:

* Like to spend time thinking about philosophical issues such as "What is the meaning of life?"

* Try to see beyond the 'here and now', and understand deeper meanings.

* Consider moral and ethical implications of problems as well as practical solutions.

Like existential thinkers, Leonardo questioned man's role in the universe. Many of his paintings explored the relationship between man and God.

Other Existential Thinkers include The Buddha, Gandhi, Plato, Socrates, Martin Luther King
Careers which suit Existential Thinkers include Philosopher, Religious leader, Head of state, Artist, Writer.

http://www.bbc.co.uk/science/leonardo/thinker_quiz/

Transsendentaaliargumentti ja rationaalisuus

Seuraavat kaksi pitkähköä sitaattia antavat pätevää selvennystä ja tarkennusta päreeni Kommunikatiivinen ja strateginen toiminta perusideaan.

Kysymyksiä tekstiin "Idealismin paluu" (Pihlström, Sami)

Ote linkistä

Transsendentaaliargumentilla tarkoitetaan argumenttia, joka käsittelee transsendentaalisia ennakkoehtoja. Muodoltaan se on modus ponens tai modus tollens riippuen siitä, mihin asetetaan negaatiot.
Koska kyse on argumentin sisällöstä, on esitetty monia eri näkemyksiä siitä mikä oikeastaan tekee argumentista juuri transsendentaaliargumentin.
Yleensä ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että jollain tavalla sen täytyy etsiä välttämättömiä ennakkoehtoja jollekin – näin se eroaa monista tieteellisistä samantyylisistä argumenteista, jotka etsivät esimerkiksi parasta selitystä jollekin ilmiölle (tosin joidenkin mielestä transsendentaaliargumentit ovat vain erityistapaus tällaisista).
Erityisesti pragmatismiin yhdistettynä kyse on tieteellisen tutkimuksen välttämättömistä ennakkoehdoista.

Transsendentaaliargumenttien etu normaaliin argumenttiin nähden on siinä, että se lähtee premissistä, jonka kaikki osapuolet hyväksyvät tai jonka hylkäämistä pidetään mahdottomana – esimerkiksi ”meillä on kokemuksia” tai ”on olemassa merkityksiä”.
Tätä kautta se pelaa vastustajan omilla ehdoilla ja pyrkii osoittamaan, että hän ei voi sitoutua lähtökohtaansa sitoutumatta toisaalta vastustamaansa kantaan.
Kant käytti sitä osoittamaan, että skeptikko, joka hyväksyy ”sisäisen kokemuksen” joutuu väistämättä myös hyväksymään kokemuksen ulkoisista objekteista ja päätyy niin kumoamaan itse oman kantansa.
Tämä transsendentaaliargumenttien epädogmaattisuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Oskari Kuusela argumentoi Transsendentaalifilosofia ja naturalismi –symposiumissa, että transsendentaaliargumentti pakottaa (dogmaattisesti) skeptikolle tietyn tiukasti määrätyn käsityksen esimerkiksi tiedosta.
Kuitenkin muun muassa Wittgensteinin kielipelien perusteella voidaan sanoa, että ei ole mitään tyhjentävää tiedon määritelmää. Näin skeptikko huijataan Kuuselan mukaan hyväksymään jotain, mitä hänen ei tarvitsisi tosiasiassa hyväksyä.
Keskustelu aiheesta käy yhä vilkkaana.

RATIONAALISUUS (Markku Huttunen, MJH)

Rationaalisuutta koskevista teksteistä ei ole puutetta; esimerkiksi Agassin ja Jarvien (1987) toimittama "Rationality: The Critical View" sisältää peräti 29 artikkelia 20 eri kirjoittajalta. Aihe on kiistanalainen, vaikka rationaalisuuden fundamentaalisuutta ja välttämättömyyttä ideaalina ei voinekaan kieltää:

One cannot seriously ask "Why should I value rationality?" without already valuing rationality, for to ask the question seriously is to seek, and to commit oneself to, reasons which might answer the question. This shows, I think, that rationality is in an important sense self-justifying; to ask about its rational status is eo ipso to commit oneself to it. (Siegel 1988, 167.)

Rationaalisuus ei siis ole mikä tahansa ideaali. Vastaavanlainen transsendentaaliargumentti voidaan tarvittaessa rakentaa osoittamaan spesifimmin, että rationaalisuuden valinta edeltää mitä tahansa ideologista valintaa, eli että rationaalisuuden "valinta" ei ole ideologinen valinta (ks. Siegel 1987b).
Rationaalisuuden ytimenä on perusteista riippuvuus ( esim. Römer 1983) tai "commitment to evidence" (Siegel 1985); voisi varmaan puhua yksinkertaisesti perusteltavuudesta. Toisessa yhteydessä - vastatessaan kriitikoille - Siegel luonnehtii näkemystään rationaalisuudesta seuraavaan tapaan:

My conception of rationality is minimalist, gradualist, and fallibilist... minimalist in that it involves nothing more than reasons and their ramifications. For a person to be rational, she must believe and act in accordance with reasons. For a belief or act to be rational, it must be sanctioned by reasons. For an institution or area of inquiry to be rational, it must organize its collective activities in accordance with, and conduct those activities in light of, a commitment to reasons and evidence... This conception is gradualist in that the rationality of persons, beliefs, actions, institutions, and areas of inquiry is conceived to be a matter of degree. I am rational to the extent that I believe and act on the basis of reasons which I have appropriately evaluated. A belief or action is rational to the extent that it is sanctioned by reasons... Finally, this conception is fallibilist in that our judgments of rationality (of persons, beliefs, actions, etc.) can be mistaken and can be rationally revised in light of further evidence and reflection. Here it is crucial to distinguish between rationality and our estimates of it, just as we distinguish between truth and our estimates of it. (Siegel 1988b, 271-2.)

Voidaan huomata, että on "eripaksuisia" rationaalisuuden luonnehdintoja. "Paksuimmat" rationaalisuuskäsitykset pyrkivät kokoamaan kaiken saman katon alle, mikä päällisin puolin olisikin luontevaa (Tranøy 1980, 193). Toisaalta on kuitenkin esitetty varoituksen sanoja asioiden liiallisesta sekoittamisesta joko siksi, että yhteinen perusta katoaa helposti, tai jopa moraalisista syistä:

An emphasis on the identity between scientific and ethical rationality, as well as the tendency to blur the distinction between factual judgments and value judgments takes place in totalitarian societies when governing powers tend to increase their control over the life of all citizens using spiritual, ideological means. (Markovic 1980, 83.)

Rationaalisuuden luonnehdintojen "paksuuksista" voidaan myös puhua rationaalisuuden "tasoina" tai "lajeina". Dagfinn Føllesdal (1986, 111-4) erottaa neljä rationaalisuuden "lajia": rationaalisuus loogisena konsistenssina, rationaalisuus uskomusten perusteltavuutena, rationaalisuus arvojen perusteltavuutena sekä toiminnan rationaalisuus. Mario Bunge (1987, 5-8) puolestaan erottaa peräti seitsemän rationaalisuuden "tasoa", "rationaalisuuden käsitettä" tai "rationaliteettia", joista edellinen on aina seuraavan presuppositio: käsitteellinen, looginen, metodologinen, epistemologinen, ontologinen, arvo- ja käytännöllinen rationaalisuus [näistä hiukan lisää Mauri Åhlbergin tulkitsemana].
"Täysi rationaalisuus" edellyttäisi kaikkien seitsemän tason "tyydyttämisen", mikä käytännössä toteutuu harvoin (mt., 14) ja johtaa helposti rationaalisuuden käsitteen - yhteisen perustan - katoamiseen. [Jürgen Habermasin ajatuksista rationaalisuudesta Ronald Barnettin mukaan, ja Barnettin omista ajatuksista erityisesti korkeakoulutuksen kontekstissa.]

... toisin kuin epistemologiseksi (tai metodologiseksi) anarkistiksi mainittu Paul Feyerabend ja moni muu näyttää ajattelevan, käsitteen synnyn lokaalisuus - rationaalisuuttakin on alettu painottaa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa - ei suinkaan sinänsä kiellä sen universaalisuutta:

A criterion could be both a reflection of a given culture's interests and universally valid. Thus, to deny the universal validity of a criterion, it is not sufficient to display its historical origin in a contingent practice of a particular culture. (Lacey 1986, 146.)

Päättely käsitteen tai kriteerin synnyn tai esiintymisen lokaalisuudesta sen yleispätevyyden kieltoon on tyypillinen tieteensosiologinen virhepäätelmä. Siinä näkyy empiirisen tieteentutkimuksen periaatteellinen kyvyttömyys käsitellä normatiivisia kysymyksiä. Tieteensosiologin (tai -historioitsijan tai -psykologin) näkökulmastahan 'tieteellinenkään' ei voi tarkoittaa muuta kuin 'tieteessä esiintyvää' (ks. esim. Kaukonen 1987, 117; s. 17).

Yhtäkaikki näyttää siltä, että rationaalisuudesta on vaikea sanoa paljoa ajautumatta käsitteen, yhteisen perustan, etsinnän kannalta tuhoisiin kiistoihin. Useimpien kirjoittajien mielestä rationaalisuus tarkoittaa ainakin perusteltavuutta tai perusteista riippuvuutta.
Perusteltavuus puolestaan tarkoittaa usein jotakin enemmän kuin pelkkää loogista konsistenssia tai koherenssia (esim. Føllesdal 1986, 112), joskin on myös näkemyksiä, jotka irroittavat perusteltavuuden loogisuudesta (ja sitä kautta luultavasti rationaalisuudesta) (esim. Barnett 1990, 116).

Rationaalisuudesta kasvatustavoitteena

*
-===glossarium philosophia===-
Taylor: The Validity of Transcendental Arguments
The Heuristic Aspect of Transcendental Arguments