Emme ole puheväleissä mutta sentään tervehdimme toisiammme

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Ura putkessa" ja sen kommentteihin.

*
pro auctore, ad Kemp und für Toipila

*
Taas kerran aika nasevaa tekstiä Kemppiseltä. Kyllä sieltä itsensäkin tunnistaa - tavalla tai toisella.

Turha on Toipila meidän kuitenkaan murehtia omaa tietämättömyyttämme ja sanomisemme 'köyhyyttä' Kemppiseen verrattuna.
Senpä takia en ole enää aikoihin edes yrittänyt kirjoittaa mitään kovin asiallista tai asiapitoista tässä blogissa.
Lienee hyödytöntä kilpailla parempansa kanssa, jos ei pysty läheltäkään tasavertaiseen väittelyyn puheena olevista aiheista ja faktoista.

Paljon hyödyllisempää on ihan vain lukea kuin opiskelija ikään ja yrittää siis oppia Kemppiseltä jotain - ja jos 'tuuri' käy - parhaimmillaan ehkä jopa ymmärtääkin rahtusen.

*
Mutta vittuilla voi ja pitääkin voida - aina! Se on luovasti intellektuaalin 'herrasmiehen' suoranainen velvollisuus ja tunnusmerkki, kunhan vain pitää visusti mielessään tietyn 'netiketin' eli röyhkeyden rajat.

Totta kai kohdetta pitää vähän myös kehaista siinä pottuilun välissä - sekä ironisesti että ihan vakavissaan, mutta mieluummin niin, ettei lukija saa tolkkua kumpaa linjaa vedät.

Liikaa ei toisaalta pidä kehuakaan, jottei antaisi itsestään nöyristelevää, alentuvaa tai täysin typerää vaikutelmaa.

*
Oma tyylillinen ihanteeni tällaisessa 'diskurssissa' on yrittää yhdistää Rabelais'n lähes surrealistinen liioittelu Molieren ivaamaan tartuffemaisuuteen; - taituruus, joka sai älyllisen retoriikan puitteissa mestarillisimman ilmentymänsä luultavasti Voltairessa.

Voltairehan esimerkiksi mielipiteitten sekä periaatteen tasolla suhtautui Jumalaan ja pappissäätyyn mitä negatiivisinta ironiaa viljellen, mikä tosin lopulta huipentui kristinuskoa vastaan esitettyyn - hieman tosikkomaiseen 'manifestiin' (jota Nietzschekin siteerasi pariin kertaan): 'Tuhotkaa tuo hirviö!'

Ja silti Voltaire reaalipoliitikkona pyrki pitämään yllä toimivia - miltei hyviä - 'diplomaattisia suhteita' Jumalaan, ja käyttäytyi pappejakin kohtaan yleensä varsin kohteliaasti, mitä nämä tosin eivät aina oikein ottaneet ymmärtääkseen.

Tätä Voltairen merkillisesti kahteen suuntaan vetävää luonteenpiirrettä eräs hänen ystävänsä kovasti ihmetteli, koska tiesi tämän jyrkän asenteen kirkkoa ja teismiä kohtaan.

(Voltaire oli deisti - siis eräänlainen 'maltillinen' ateisti, jonka Jumalalla ei ollut mitään tekemistä ihmisten ja maailmanmenon kanssa maailman 'alkuunpanon' jälkeen.)

Ranskan historian suurin kulttuuri-ironikko oli Jumalaan viitaten vastannut ystävälleen jotenkin niin, että 'Tietenkään me emme ole puheväleissä, mutta sentään tervehdimme toisiamme kuten hyviin tapoihin kuuluu.'

*
(Erittäin vapaa versio anekdootista, jota en siis kunnolla muista, ja joka on nasevampi yksityiskohdissaan kuin tämä muotoilu.)