June 30, 2014

Terveisiä Sokrateelta

Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen 'luonto' määrittelyyn.’
. 
Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä, kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.
. 
Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt, käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta, mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen lopulta ollutkaan.
. 
No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta – ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’ eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto on.
. 
Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea, mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä todistekielipeliä nimeltään matematiikka?
. 
Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’, vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on, koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää, mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai ollakseni tylympi -  että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis lopulta on mielivaltainen?
.
[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän väittää, ettei  meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme. Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi. Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi kärryiltä -  ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja minkälaisen terapian?
. 

June 28, 2014

Maaginen kommentti osa 2

Tiede kehittyy, mutta juuri ajallisen kehittymisensä vuoksi se ei lähesty eikä edes voi lähestyä Totuutta, sillä totuus ‘olevan olemassaolona’, kaikessa muutoksessaan ja pysyvyydessään, on kaiken ajallisen ‘perustava perusta’ - yksi ja sama, tässä ja nyt, ikuisesti [vrt. Herakleitoksen Logos ja Tuomas Akvinolaisen Jumala olemassaolon analogiana]. Pikemminkin tiede on matkalla kohti yhä täydellistyvää virtuaalista informaatiojärjestelmää, siis kohti ‘täydellistä konetta’, joka nimenomaan on se epäjumala, jonka palvonta monoteismissä aikoinaan kiellettiin [polyteismin jumalathan ovat ihmisen projektioita]. Se on koneeksi modifioitu luonto eli ihmisen mahdollisimman täydellinen ‘kopio’ itsestään. Epäjumalan palvonnassa ihminen palvoo siis lopulta omaa itseään ‘Jumalan kuvana’. - - No, ehkä tämä ihmisen katoaminen ja ikään kuin Jumalaksi muuttuminen todella on ainakin biologisen evoluution jos ei nyt päämäärä niin sen ‘kulkusuunta’. Perimmältään tämä tarkoittaa, että ihminen biologisena luonnonolioina muuttuu silloin joksikin muuksi ‘olioksi’, joka ei enää ole riippuvainen luonnonlaeista: Jumalaksi. Siitä vain yrittämään. Pitää kuitenkin muistaa, että ‘muuttumalla’ Jumalaksi, myös olemassaolo ‘katoaa’, koska Jumalassa on ‘kaikki eikä mitään’. Täydellisyys ei ‘tarvitse’ edes olemassaoloa.
.
Kas näin: minä nesteet sekoitin.
– Mitä katsotte silmin kauhistuvin?
Ahaa – seos tyhjiin häviää!
Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää – – –
Uuno Kailas
*
http://fi.wikisource.org/wiki/Er%C3%A4s_analyysi

Maaginen kommentti osa 1

1
Nimimerkki ‘Juoni’ kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘ Ihmisen aivot ja niihin, sekä yhä enenevässä määrin ulkoisiin muisteihin kuten kovalevyille ja kirjoihin, jollain toistaiseksi tuntemattomalla tavalla koodattu informaatio ovat aivan yhtä paljon (tai vähän) luontoa, kuin vaikka muurahaisen hermosto ja siinä oleva informaatio.’
.
Mitä tutkimusmetodiin tulee, voin olla samaa mieltä, mutta ontologisesti täysin eri kannalla. Ja koska kyseessä on kategoris-ontologinen erimielisyys siitä, miten kielellinen representaatio ilmentää ja pystyy ilmentämään [tarkentamaan ja vääristämään] ‘aineellisia’ vaikutuksia, siitä on turha jatkaa tässä sen enempää. Minun kantani on kuitenkin selvä [viittaan useisiin asiaa käsitteleviin päreisiini]. Mentaalisen eli tietoisuuden ja fysikaalisen [‘aineellisen energian’ tvs.] välillä on perustava ja pysyvä katkos. Tuo katkos voidaan kuroa umpeen vain, mikäli kieli tietoisuuden representatiivisena kuvana katoaa lopullisesti. Minkä tapahtuminen on tietysti mahdotonta tajuta enää representatiivisesti eli tietoisesti.
.
‘Naturalistisen’ sillan rakentelu mentaalisen ja fysikaalisen välillä tulee jäämään aina vain yritykseksi, joka on tuomittu epäonnistumaan jo siksi, että siihen alunperin edes ryhdyttiin. Kaikenlainen hylomorfismi tieteen perustavana ontologisena konstituutio-oletuksena on metafysiikkaa par excellence - kuten kaikki muukin, mihin ihminen kielellisen symboliikan puitteissa ryhtyy.
.
‘toistaiseksi tuntemattomalla tavalla’.
.
Vai niin. Onko tietoisuus siis ainakin toistaiseksi jokin vielä tuntematon maaginen 'aivokone' vai lymyääkö aivoissa joku vielä tuntematon 'tietoisuus-maagikko', joka säätelee 'aivokonetta'? Kerro minulle heti, kun tiede on [taas kerran] paljastanut tämän toistaiseksi maagisen ‘ominaisuuden/olion naturalistisen ‘luonnon’. Olen ironisen kiinnostunut kuulemaan, mitä evoluutio-kognitivistit mahtavat [taas kerran] keksiä objektiivis-naturalistisesti selittämään jotain, mikä he voivat nähdä aina jo peilistä ja kokea joka hetki – siis oman itsensä, subjektiivisen perspektiivinsä, ei yhtään sen enempää eikä vähempää.
.
2
ja siten ennustajansa omia arvointentioita sekä ennakkoluuloja - eivät empiirisesti todennettavia kausaalisia tosiasioita. - - ’Tämä on yksiselitteisesti kukkua.
.
Se on kärjistys evoluutioteorian funktionaalisuus/teleologisuus-kritiikistä. Jotain pystytään toki ennustamaan kausaalisesti oikein, joskus itse asiassa paljonkin, mutta vähintään yhtä paljossa se jokin on evoluutiotutkimuksessa myös jälkiviisastelua, jossa puskan takaa ‘löydetään’ se hypoteesi, mikä sinne oli alunperin jo piilotettu. Ollaan siis joko löytävinään tai ei yksinkertaisesti tunnusteta tai edes tajuta, että todellisuudessa verifioitu hypoteesi on aina jossain määrin havainnoitsijan oma luomus. En tarkoita, että havainnoija nimenomaan tahallaan, tiedostaen eettisesti huijaavansa, tekisi näin, vaan että se yksinkertaisesti ja väistämättä on erottamaton osa evoluutioselitysten funktionaalista luonnetta, jota ei voi muuksi ‘ihmiskonstein’ muuttaa, koska [afortiori] ihminen on erottamamaton osa havainto- [ja preferenssi-] järjestelmäänsä, eikä ulospääsy johonkin puolueettomaan jumalalliseen tarkkailuasemaan ole mahdollista.
.
Jos ja kun näillä hypoteesia tukevasta evidenssistä tehdyillä, parhailla mahdollisilla funktioselityksillä [jotka enemmän tai vähemmän uskottavasti halutaan ymmärtää yhtä päteviksi kuin kausaaliset syy-yhteydet (kausaalisuus kun ei selitä lopputulosta kuten teleologisuus)] ryhdytään tukemaan jotain tutkijan edustamaa arvopreferenssiä, joka jo alunperin saattoi [implisiittisesti tai eksplisiittisesti] olla tutkijan tulkintojen taustalla, päädytään tuohon ‘intentio-kukkua’-päättelyyn. Ei se tämän monimutkaisempaa ole. Silti kyseessä on äärimmäisen sitkeä tutkimusasetelmiin sisältyvä kognitiivinen ‘ennakkoluulo’ [eikä pelkästään kognitiivinen (ikään kuin se olisi kognitiivisesti ratkaistavissa) vaan koko inhimilliseen ajatteluun sisältyvä metafyysinen elementti].
.
Hypoteesiin sisältyvien ja sitä evidenssitulkintojen enemmän tai vähemmän tukemana johdettujen selitysten/päätelmien/arvioiden luonne ja aste tietysti vaihtelee, mutta jos niillä ryhdytään selittämään ja ennustamaan kulttuurisia ja sosiologistyyppisiä ilmiöitä, ollaan valittu eri tulkintateiden risteyksestä tieteellisesti vähintäänkin kyseenalainen suunta, joka todellakin on pikemminkin arvoeettinen ja poliittinen kuin tieteellisesti puolueeton ja jonka valitsemiseen mikään kausaalinen selitys ei [luonnon]tieteen tutkimus-ideaalien puitteissa oikeuta.
.
Nimeä yksikin naturalistisesti perusteltu darwinistinen selitys, jolla voidaan etukäteen ennustaa tieteellisesti pätevällä tavalla [siis ilman arvopreferenssejä] tulevaisuuden kulttuurien ja yhteiskuntien rakenteistumista. Et pysty esittämään ainoatakaan lankeamatta mytologisointiin ja/tai jopa jonkinasteiseen eugeniikkaan [eli tieteenfilosofiseen muotoon typistettynä: sekoitat keskenään kausaaliset syy-seuraus- ja teleologiset (arvo)päämääräselitykset]. Eikö olisi älyllisesti rehellisempää sanoa avoimesti, että evoluutioselityksistä tehdyt preferenssipäätelmät ovat arvoeettinen ja poliittinen valinta, joka ei seuraa [jo senkään vuoksi, että se ei loogisesti voi seurata] kausaalisesti itse tutkimuksesta. Arvoja ei siis todellakaan, ei ainakaan naturalistisissa tieteissä, voi eikä saa johtaa tosiasioista. - - Käytännössä tilanne on tietysti aivan toinen. Mutta se keskustelu ei sitten kuulu enää [taas kerran] ainakaan naturalististen tieteitten ‘tutkimus-agendaan ja legitimaatio-mandaattiin’.
*

June 27, 2014

Aave kummittelee tieteessä – memetiikan aave [sitä vastaan on asetuttava, sillä se on vallanhimoinen aave]

Ironmistress kirjoitti päreessään ‘Antipakana’: ‘Mutta memeettinen tyhjiö oli syntynyt. Se odotti täyttymistään, ja lopulta se sitten täyttyi katolisuudella.
. 
Saa nähdä täyttääkö konservatismi liberalismin jälkeensä jättämän ‘memeettisen tyhjiön’. Voisin toki keskustella aiheesta paljonkin, koska se on eettisesti ja poliittisesti relevantti aihe, mutta en tieteen nimissä. Ironmistress sen sijaan mainostaa itseään [luonnon]tiedeihmisenä. Sitä hän ei kuitenkaan ole. Pikemminkin eräänlainen uusmytologi.
.
Mitään memeettisiä tyhjiöitä ei ole olemassa kuin Ironmistressin arvot ja tosiasiat jatkuvasti sekoittavassa mielikuvituksessa. Mutta mitä muuta näiltä ‘uushylomorfisteilta’ voisi odottaa kuin uusmytologiaa ja uuseugeniikkaa. Itse asiassa memeettinen tyhjiö on vain terminologisesti ‘päivitetty’ ja [pseudo]tieteellisyyteen kätketty, jonkin poliittisen strategian mahdollistava kulttuurinen ‘tila/tilanne’. Sinänsä se on triviaali väite, joka ei selitä vielä yhtään mitään. Mutta. Ensiksi: luonnossa ei ole meemejä, luonnossa on vain geenejä. Toiseksi: meemit ovat sekä metodologisesti että sisällöllisesti aina ihmisen tulkintaa: ‘jälkeenpäin ennustettuja’ eli evoluutioselitysten funktionalistisuuteen väistämättä sisältyviä piiloteleologisia konstruktioita ja siten ennustajansa omia arvointentioita sekä ennakkoluuloja - eivät empiirisesti todennettavia kausaalisia tosiasioita.
. 
Tieteestä on kuitenkin uusmytologin käsittelyssä tehty uskontoon verrattava eettinen auktoriteetti, joka ohjaa meitä ‘etukäteen’ muka oikeaan suuntaan. Jo tai viimeistään 1930-luku kuitenkin opetti meille, mitä uusmytologisoivasta ‘tiede’-asenteesta, jos sen ‘ennustuksia’ langetaan systemaattisesti uskomaan, voi pahimmillaan seurata. Tällaisen asenteen vastamyrkyksi, totuuden puolesta, tarvitaan järkeä eli filosofiaa nimenomaan sen sokraattisessa merkityksessä, olipa tuo totuus sitten sisällöllisesti miten ‘tyhjä’ tahansa – pääasia, että se on ‘lahjomaton, ennakkoluuloton ja itsenäinen’.
.
Liite: ‘Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit.’ [Kommunistinen manifesti]
*

June 26, 2014

Totuudesta ja tosiasiasta

Totuus ei ole tosiasian ominaisuus. Tosiasia empiirisenä tapahtumana on triviaali, vailla totuusarvoa. Totuus on kielellisessä merkkirepresentaatiossa konstituoitu tosiasialle annettu käsitteellis-symbolinen kriteeri, joka viittaa aina kielenkäytön loogisiin ehtoihin [subjekti-predikaatti, kvanttorit ym.], joita empiria ei voi vahvistaa, koska emme voi löytää [‘saada’] loogista totuutta suoraan välittömästä havainnosta. Löydämme ‘vain’ omaan loogiseen ajattelujärjestelmäämme sopivia tai sopimattomia kielellisiä konstruktioita.
. 
Konstruktiot eivät kuitenkaan ole vain ei-kontingentteja tyhjiä merkkejä, koska niillä on ‘käsitteellinen historia’, joka määrittää niiden olemassaolon tapaa ja käyttösisältöä kontekstista riippuen [eikä tuo konteksti by definition voi siis olla triviaali]. Havaittuina tosiasioina ne voivat olla vain koettuja, mutta eivät tosia totuutena. Kokemus ei ole semanttisesti tosi vaan subjektiivisesti ‘varma’ [eli formaalisesti epävarma; vrt. Kierkegaard tai Wittgenstein (‘Varmuudesta’)].
. 
Semantiikka ja siten myös totuus on ihmisen ‘keksintö’. Edes teorian sovellettavuus ei ole todiste semantiikan totuudesta tosiasiana [= ei-representatiivisena sisältönä], koska sovellutus on väistämättä aina virtuaalinen ilmiö. Tosiasia taas on ei-virtuaali, sillä se on triviaalisti tosi. Esimerkiksi ihminen tosiasiana on ei-virtuaalisesti triviaali, mutta kieli, jolla ihminen maailmaan ‘konstituoituu’ ja jolla hän maailmaa selittää ja ymmärtää on aina virtuaalinen elementti. 
.
Tosiasia on tosiasia, koska se ei ole symboli tai merkki vaan merkkien ja symbolien [ei-virtuaalinen] perusta. Jos se olisi merkki, se ei olisi tosiasia [jne.]. Niinpä jos matematiikka olisi ‘totta tosiasiana’, se olisi myös triviaalia eli ‘sulautuisi’ kokonaan havaintoon ja kokemukseen eikä olisi sovellettavissa missään muodossa [vrt. myös em.  virtuaalisuus ja ei-virtuaalisuus].
. 
Tosiasia ei ole ‘muoto’. Tosiasian ‘muotoisuus’ ilmenee vain järjen representaationa, ei tosiasioiden itsessään maailmassa. Tosiasian ja representaation ‘välissä’ on imaginaarisia kuvia, fantasioita, kokemuksia, emootioita. Myös topologiset muodot ja muodonmuutokset ovat ensisijaisesti representaatioita, sillä muutos kokemuksena [tässä ja nyt, ‘ohimenevänä ohimenevänä’] ei ole mikään ‘muoto’, ei edes ‘pysäytetty muoto' [eli muoto, joka on liikkeen 'kuva'].
. 
Tosiasia ei olisi tosiasia, jos tietämällä tietäisimme, mitä se on. Tosiasia on enintään havaintoja sekä kokemuksia, jotka saavat kuvitelman ja fantasian muodon. Tietoon on kuvitelmasta ja kokemuksesta vielä matkaa ontologisen ‘ikuisuuden’ eli vähintään yhden symbolin verran. Näin ollen tieto on aina tosiasiasta ‘vieraantunutta’. Tosiasiat sen sijaan ovat autenttisia ja sillä tavoin todellisia.
.
En väitä tietäväni kuvaamaani asiaintilaa, koska en tiedä edes sitä tiedänkö vai enkö tiedä, kun sanon, etten tiedä, sillä sellainen erotteluhan vaatisi tietoa ja sitä minulla ei tosiasioista ole, ‘muista’ eli kielellisistä asioista kyllä - olkoonkin että tuo tieto on lopulta aina kehämäistä ja tautologista.
.
Päättelyni tosiasian ja totuuden ontologisesta sovittamattomuudesta ‘jättää tosiasiat silleen’ [Gelassenheit (Eckhardt, Heidegger)] eli antaa tosiasioiden olla niin kuin ne ovat.
*

June 25, 2014

Led Zeppelin, Celebration Day, 2007/2012


Recorded at the Ahmet Ertegun Tribute Concert on 10 December 2007, in London's O2 Arena - - [Led Zeppelin oli/on maailman paras rock-bändi (rock laajasti ymmärrettynä)].
. 
1. "Good Times Bad Times" (John Bonham, John Paul Jones, e Jimmy Page)
2. "Ramble On" (Page e Robert Plant)
3. "Black Dog" (Jones, Page, e Plant)
4. "In My Time of Dying" (Bonham, Jones, Page, e Plant)
5. "For Your Life" (Page e Plant)
6. "Trampled Under Foot" (Jones, Page, e Plant)
7. "Nobody's Fault but Mine" (Page e Plant)
8. "No Quarter" (Jones, Page, e Plant)
9. "Since I've Been Loving You" (Jones, Page, e Plant)
10. "Dazed and Confused" (Page; inspirado por Jake Holmes)
11. "Stairway to Heaven" (Page e Plant)
12. "The Song Remains the Same" (Page e Plant)
13. "Misty Mountain Hop" (Jones, Page, e Plant)
14. "Kashmir" (Bonham, Page, e Plant)

15. "Whole Lotta Love" (Bonham, Willie Dixon, Jones, Page e Plant)
16. "Rock and Roll" (Bonham, Jones, Page, e Plant)

*

June 22, 2014

Juhannuksen jälkeen

  .

 

'Always Look On The Bright Side Of Life'

. 

1

Karu miete Jeesuksesta ja kristinuskosta

.
Miksi Jeesus on uhrattava joka vuosi uudestaan? Siksi, että hän oli viaton. Siksi, että muistaisimme oman syyllisyytemme. Siksi, että emme voi heittää ensimmäistä kiveä, ainakaan hyvällä omallatunnolla. Siksi. - - Niinpä onkin kysyttävä, mihin pelagiolaisuus, kalvinismi ja ylipäätään menestyksen teologia tarvitsevat Jeesusta – vapaaehtoista ‘luuseria’? Ei mihinkään muuhun kuin oman egoisminsa ja narsisminsa kätkemiseen, naamioimiseen ja oikeuttamiseen – siis tekopyhään valheeseen. - - Jeesus ei ole mikään syntien anteeksiantamisautomaatti tai keino ja poppakonsti omien  motiivien kätkemiseksi vaan karu totuus olemassaolosta sellaisena kuin se tapahtuu meille jokaiselle jossain vaiheessa elämää pakenimmepa tätä totuutta sitten minne tahansa tai miten tahansa. Onnellisia loppuja ei ole muualla kuin epätoivoisessa mielikuvituksessa. Niinpä myöskään ylösnousemus ja pelastus eivät ole Jeesuksen tarinan perimmäinen sanoma vaan se tuska ja ahdistus, jonka jokainen meistä voi Jeesuksen elämää ajattelemalla kokea, sekä yksin että yhteisesti, omalla ristillä riippuessamme. Ecce homo – katso ihmistä!
.
2
Ote Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kirjan ‘Uskon sanat’ esittelystä.
.
‘Paavali irrotti kristinuskon juutalaisesta maaperästä ja avasi sen kaikille ihmisille. Samalla kristinusko irrottautui kulttuurista ja yhteisöstä. Uskosta tuli henkilökohtainen asia, mikä huipentuu luterilaisuudessa. 
.
Paavalin kautta kristinuskosta tulee jotain, mikä on yhtä vierasta kaikille kulttuureille. Kristinusko näyttäytyy jatkuvana vallankumouksena, itse asiassa vallankumouksen perusmuotona. Kristinuskoon ei synnytä, siihen käännytään, mikä edellyttää sitä edeltävän elämän taakse jättämistä, katkosta suhteessa entiseen. Nevanlinnan mukaan ristinkuoleman ja ylösnousemuksen välissä on nimenomaan katkos, trauma, joka synnytti koko kristinuskon. 
.
Nevanlinna ja Relander nojaavat vahvasti René Girardin omintakeiseen teoriaan, jonka mukaan kaikki kristinuskoa edeltävä uskonto perustui uhraamiselle. Vanhan uhrimyytin mukaan yhteisö valitsi sijaiskärsijän, joka uhrattiin ja näin koko yhteisön synnit sovitettiin. Näinhän Jeesus on perinteisesti ymmärretty, veriuhrina ihmisten syntien edestä. Girard kiistää tämän. Hänen mukaansa Jeesus oli viaton uhri, jonka kuolema ei sovittanut mitään. Päinvastoin, Jeesus lopetti syntipukin uhraamiseen perustuvan järjestyksen. Jeesus oli vain viaton uhri. Jeesuksen jälkeen ihmisen vajavaisuus ja synti jäävät maailmaan, eikä niitä voi sovittaa kuin armo.
Toinen avainajatus kirjassa on poliittinen tulkinta Jumalan valtakunnasta. Jeesus sanoi, että antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu. Hän perusti seurakunnan maallisesta vallasta täysin irralliseksi, mutta silti yhteiskunnassa läsnä olevaksi järjestykseksi. Nevanlinna ja Relander kutsuvat sitä virtuaaliseksi yhteisöksi, joka rakentuu toivolle ja rakkaudelle.’
*

June 17, 2014

Ei kiitos, kaada vain itsellesi

Onko Che Guevara kommunistien Dorian Gray?
 
Vastaus Sammalkielen kommenttiin edellisessä päreessäni.
.
Selkeää puhetta. Olen jossain määrin samaa mieltä periaatteesta, mutta en keinoista, miten saavuttaa kyseisen periaatteen määrittämä tilanne ja tila. Tuolla puheella et tule saamaan enemmistön kannatusta vaan joudut de facto kääntymään sitä vastaan. Kommunistit eivät koskaan ole olleet aidosti tai ainakin jotakuinkin puolueettomilla vaaleilla mitatusti kansan enemmistö, eivätkä sitä olleet myöskään natsit. On sitten toinen joskaan ei yhtään sen vähäisempi ongelma, miten demokraattista parlamentarismi itsessään lopulta on tässä lobbarien ja konsulttien korruptoimassa, jatkuvasti lisää legitimiteettiä ‘myyvässä ja ostavassa’ pääomaparlamentarismissa. No, mitäpäs se teikäläisiä liikuttaisi, jos kerran periaate on niin tärkeä, ettei keinoilla eikä lopulta edes keinojen oikeuttamisproseduurilla ole niin väliä. Mutta jos kansan ääntä ei saada kuuluviin puolueettomilla äänestystoimilla ja kansa sen vuoksi pitää jopa alistaa tietylle valtapolitiikalle, joka on muka sen parhaaksi, ollaan astuttu sellaisen anarkian tielle, jossa on mahdotonta erottaa vapautta ja pakkoa toistaan. Itse asiassa tällainen käytäntö on jo antiikista lähtien tunnettu oligarkian tai jopa tyrannian nimellä. Mutta mitäpä väliä sillä tosiaan on teikäläisille, jotka muka edustatte kansan todellista ääntä tai ainakin toimitte mielestänne sen todellista etua ajaen – kuitenkin lopulta vailla muuta poliittista oikeutusta kuin raaka voima.
.
Ja silti – samantyyppinen kritiikki voidaan kääntää kapitalismia vastaan, sillä demokraattinen ja arvopluralistinen finanssi-kapitalismi hallinnoi poliisivoimia, jotka takaavat pääomaparlamentarismin vallan, jos kohta säädellen muitakin turvallisuustarpeita, jotka kuitenkin osoittautuvat aina ensisijaisiksi ‘tavallisten’ ihmisten elämässä, joille vallankumous on jotain sellaista, mikä rikkoo päivittäisen rauhan ja vakauden, olipa se sitten miten petollista tahansa heidän ‘todellisen’ vapautensa ja etunsa kannalta. Onko tällainen turvallisuushakuisuus ja pyrkimys ainakin suhteellisen sanan- ilmaisun- ja mielipiteenvapauden säilyttämiseen ihmisten moraalista heikkoutta vai heidän poliittista naiiviuttaan tai jopa väärää tietoisuutta ei olekaan ihan yksinkertainen ongelma ratkaistavaksi – ellei sitten satu olemaan vallankumousdogmaatikko, jonka mielestä ihmiset on väkivalloin pakotettava vapauteen eli näkemään todellinen oma etunsa, jos eivät muuten sitä tajua.
.
Minun ongelmani tässä asiassa on edelleenkin se, että jos ja kun aletaan muka vakavasti otettavaksi tarkoitetulla tavalla väitellä siitä, kenen väkivalta on oikeutetumpaa tai milloin väkivalta voidaan asettaa kaikkeen poliittiseen toimintaan erottamattomasti kuuluvaksi elementiksi, silloin ollaan väistämättä ajautumassa noidankehään, joka muistuttaa, kun tuo keskustelu riisutaan näennäisen hyvin argumentoiduista teorioista ja periaatteista, koston kierrettä. Jo pelkästään vakavaksi tarkoitettu väittely tällaisen lähtökohdan puolesta tai sen legitiimiydestä päättyy aina väkivaltaisesti ilman suhteellista ilmaisunvapautta ja ilman kontrollia. Olipa sitten kyse 1] vapaan keskustelufoorumin täydellisestä kieltämisestä/puutteesta [anarkiasta] tai 2] keskustelun etiikkaa ja juridiikkaa säätelevän sensuurin täydellisestä puutteesta [totalitarismi], jompi kumpi ja/tai kummatkin osapuolet tarttuvat lopulta aseeseen ‘oikeuttaakseen’ omat preferenssinsä. Demokratiassa sen sijaan käydään jatkuvaa ilmaisuvapauden ja ilmaisua kontrolloivan tahon [parlamentaarisesti hyväksytty oikeusjärjestys] mahdolliseksi tekemää keskustelua, joka jo itsessään estää äärimielipiteitten kärjistymisen väkivallaksi.
.
Mitään universaalia poliittista totuutta, joka oikeuttaisi itse itsensä ja siten minkä tahansa toiminnan toteutuakseen, ei tässäkään asiassa poliittisesti ole eikä voi olla olemassa. Historiallisena determinisminä sellainen totuus on yksinkertaisesti metafyysinen virhepäätelmä. Jos jokin asia toteutuu välttämättä, se on mahdollinen ilman ihmisen intentionaalista toimintaakin, joten siihen pakottaminen jo itsessään merkitsee determinismin kumoutumista ja oman näkemyksen [‘totuuden’] tunnustamista relatiiviseksi [enemmän tai vähemmän mielivaltaiseksi].
.
Huomaa [korostan tätä asiaa yhä uudestaan ja uudestaan] että väittely ja ongelma poliittisesta väkivallasta voi olla mahdollista ja vakavasti otettavaa nimenomaan maltillisen liberaalidemokraattisessa yhteisöilmapiirissä, ei missään anarko-kommunismissa [joka on sitäpaitsi oxymoron]. Kommunismi ei ole pysäyttänyt ja ratkaissut koston kierrettä ja tehnyt muka sen vuoksi tällaisen keskustelun tarpeettomaksi vaan siksi, että se uhkaa valtiovallan kanssa erimielisiä äärimmäisellä kostolla, korkeimmalta taholta [syyte valtiopetoksesta]. Vaikeneminen on hinta, joka kommunistisesta ‘yksimielisyydestä’ on maksettava.
.
Marx ajatteli monessa asiassa oikean suuntaisesti [ei siis oikein vaan oikean ‘suuntaisesti’], mutta hänen utopiansa valtiottomasta kommunismista on täysin romanttis-runollista haaveilua, joka kaikissa kommunismin toteuttamisyrityksissä on kääntynyt vastakohdakseen. Niinpä kommunistien on jo tämänkin takia syytä Zizekin tavoin tunnustaa, ettei vallankumous ole mahdollinen puhtaasti anarkistisin periaattein [Zizekin mukaan se ei voi päästä edes alkuun pelkästään anarkistisella toiminnalla, hajautetusti]. Tarvitaan [kuten itse kirjoitat], jos on tarpeen, voimaa ja väkivaltaa eli vallankumous. Vallankumous ei kuitenkaan pysty organisoimaan yhteiskuntaa hajautetusti, anarkismin hallinnollisin ideaalein [vrt. Leninin työläisneuvostojen kohtalo] vaan ajautuu ‘yhteiskunnallisen integraation’ eli valtansa säilyttääkseen keskushallinnolliseen diktatuuriin, jonka kutsuminen demokratiaksi on pelkkää valehtelua. Tässäkö sitten toteutuu tuo Marxin valtioton kommunismi, jossa jokaiselta vaaditaan kykyjensä mukaan ja annetaan tarpeittensa mukaan? Kun ei anneta edes oikeutta ja mahdollisuutta puhua avoimesti ja rehellisesti vaan pikemminkin kehotetaan naapureita kyttäämään toisiaan ja paljastamaan toinen toisiaan legitimoidun poliittisen linjan vastaisista mielipiteistä. Tämäkö on sitä anarkistista demokratiaa?! Jos meillä vallitsisi kommunistinen ‘demokratia’, joka ei hyväksy sinun väkivaltapuheitasi, olisit alta aikayksikön vankilassa tai jopa salamurhan uhri. Niinpä entinen KGB-agentti Vladimir Putin onkin teidän, niin anarkististen kuin valtiota painottavien kommunistienkin, todellinen ihanne, aina ja edelleen. Ei kiitos, minun sankarini ovat toisenlaisia, jos kohta sankareita lainkaan, ennemmin vapaaehtoisia ‘luusereita’ kuin hourupäisiä fanaatikkoja ja tappajia.
.
Ikuiseksi ja ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää se, voidaanko demokratian avulla toteuttaa sellainen yhteiskuntamuoto, joka ei perustu riistoon. Jos demokratiasta joudutaan luopumaan, jopa vain tarkoituksena toteuttaa vallankumous eli vallankumouksen hetken ajaksi, joka mahdollistaa sen, mihin demokratia ei pysty, niin ollaanko jo silloin ajauduttu tielle, josta ei suinkaan nousta jollekin demokratian muka laadullisesti korkeammalle tasolle, mutta josta ei myöskään ole enää paluuta ainakaan suhteellisen vapaisiin ja parlamentaarisiin enemmistöpäätöksiin perustuvaan demokratiaan? Esimerkiksi Venäjän duuma toimii käytännössä vanhan neuvostokommunismin ja eräänlaisen tsarismin periaatteella, koska siellä ei ole eikä sallita todellista oppositiota. Sellaista järjestelmää ei voi kutsua demokraattiseksi, ellei nyt sitten väen väkisin haluta alistaa, kuten edellä todettiin, keinoja päämäärien tahdottomaksi orjaksi. Tämä keinojen ja päämäärien ongelma ei ratkea edes millään teoreettisella konstilla, mutta kaikkein huonoimmin väkivallalla. On vain jatkettava  keskustelua, jos enää uskoo siihenkään.
.
Minulle vallankumouksellinen eli päämäärään sitoutunut ideologia-kriitikko Slavoj Zizek on kuitenkin, mitä kapitalismin ideologiseen mystifikaatioon ja arvoliberalismiin tulee, rehellisempi ja totuudellisempi kuin kommunikaation ideaalinormeihin [keinoihin] juuttunut ikuinen väittelijä Jürgen Habermas, mutta silti samalla utooppisempi hörhö kuin yksikään maltillinen ja pragmaattinen konservatiivi, joka sanoutuu irti piilorasistista periaatteista [mutta onko sellaisia konservatiiveja edes olemassa, ainakaan arvokonservatiivien joukossa?].
.
Huolimatta ‘kiittämättömyydestäni’, kommenttisi oli, Sammalkieli, teoreettisesti hyvin muotoiltu. Osaat ajatella näitä asioita johdonmukaisesti. Vaikka teenkin sinuun hyvin selvää pesäeroa, arvostan yritystäsi ja kykyäsi perustella kommunismin lähtökohdat, periaatteet ja toimintatapa. Oman umpikujani paradoksaalisuuden voisin ilmaista vaikka seuraavasti [olen sanonut sen toki aiemminkin]. Vastarinnasta ei vasemmistolaisen pidä luopua koskaan, mutta luoja varjelkoon häntä lopputulokselta.
.
Hiillostan sinua [ja samalla itseäni] esittämällä vielä lopuksi edellisen päreeni ongelman toisin sanoin ja tavallaan kritisoiden itseäni siitä, mitä edellisessä kappaleessa sanoin. Hyvähän sitä on sinunkin kirjoittaa pelkästään teoriatasolla ja käsitteellisesti, mutta onko sinusta tosipaikan tullen mihinkään? Onko sinusta tappajaksi? Jos et pidä tätä kysymystä oleellisena vallankumouksen kannalta [etkä siis ylipäätään kuuntele jos ei kaikkia niin ainakin mahdollisimman suurta määrää ihmisiä], elät tosiaankin täysin utooppisissa sfääreissä, et todellisuudessa. Mutta niin tekivät tietysti lopulta myös Stalin ja Hitler. Tällä kertaa on turha paeta totuutta antamalla tähänkin kysymykseen jokin kaunis teoreettisesti muotoiltu väkivallan oikeutuksen puolustus vetoamalla sekä a] sen toissijaisuuteen että b] välttämättömyyteen vallankumousprosessissa, ikään kuin tämä ei jo itsessään olisi ristiriitainen perustelu, joka epäsuorasti legitimoi väkivallan, aina ‘tarpeen tullen’ [kenen tarpeen?].
.
Kysy itseltäsi suora kysymys ja katso peiliin, Sammalkieli. Mitä näet? Näetkö Che Guevaran, jolla on Dorian Grayn sielu? Näet silloin aivan oikein. Paitsi ettet ole kumpaakaan. Olet vain teoreettinen unelmoija. Tosin vaarallinen sellainen [Zizek on tulkinnut tämäntyyppisen itseensä kohdistuvan arvioinnin ja arvostelun suureksi kehuksi, mutta Zizek onkin pelle, joskin nerokas sellainen].
*

June 16, 2014

‘I prefer not to’

Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Väärään osoitteeseen meni kivääri :(.
.
Luuletko, Sammalkieli, että vastaanottaja hakee sen aseen postista? Ei varmasti hae. Vaikka kovasti mieli tekisi, myönnettäköön. Tässä kulkee raja sinun edustamasi ja minun vasemmistolaisuuteni välillä. Sinä, toteuttaaksesi utopiasi, joudut väistämättä turvautumaan väkivaltaan, koska mikään demokratia ei koskaan pysty kontrolloimaan finanssipolitiikkaa oikeudenmukaisesti vaan se ajautuu aina tilanteeseen, jota Thomas Piketty on kirjassaan kuvannut. Väitän, että ainoastaan väkivalta ja terrori puree kapitalismiin. Hinta vain on kova, liian kova – ainakin minulle. Niinpä demokraattinen vasemmistolainen, vaikka olisi äärianarkistinen individualistikin, kuten minä [ joka sanoutuu irti myös Negrin, Deleuzen ja Foucault'n 'anarkismeista'], ajautuu umpikujaan. Hän ei voi valita kapitalismia muttei myöskään väkivaltaa. Hän näkee myös, ettei anarkismin pohjalle voi rakentaa yhteiskuntaa ajautumatta totalitarismiin. Tätä eivät anarko-kommunistit näytä ikinä tajuavan vaan rakentelevat utopioitaan kuin lapset hiekkalinnojaan oppimatta mitään siitä, että nuo linnat ovat ajan myötä sortuneet aina itse luomaansa diktatuuriin, joka [ja tämä on aidosti traagista] ensi-innostuksessa koetaan vapaudeksi, mutta joka myöhemmin muuttuukin vainoharhaisten valtakunnaksi ja vankilaksi. Jos joku nyt sanoo, että minulta puuttuu optimismia ja poliittista motivaatiota, hakekoon sen kiväärin postista. Vastuu aseesta ja sen käytön seurauksista on viimeistään sen jälkeen vain hänen, ei minun. En sotke käsiäni vereen, en edes syyllisten vereen, vaikka on pakko toistamiseen tunnustaa, että usein mieli tekisi. Ehkä olen lopulta kuin onneton Bartleby, joka kuolee omaan hämmentyneeseen neuvottomuuteensa ja toimimattomuuteensa vastaamalla aina kaikkiin käskyihin ja pyyntöihin: ‘I prefer not to’.
*

June 14, 2014

Vanhan kommunistin vanhasta Kotkasta juuri äsken Päreitä-blogistille lähettämä poliittisesti arveluttava sähke

Toveri revari. Oletko jo kuullut, että Alexander Stubb on valittu tänään Kokoomuksen johtoon ja Suomen pääministeriksi. Demarien on syytä lähteä hallituksesta. Välittömästi. Tapahtui poliittisesti sitten mitä tahansa. Mutta Stubbin kaltaisten arvoliberaalien ja monetaari-fasististen natokiimailijoiden kanssa ei revarienkaan pidä tehdä yhteistyötä. Toveri revari. Huolimatta taantumuksellisesta vasemmistolaisuustulkinnastasi nyt on sinunkin jo aika nousta vastarintaan. Minulla on aseita kätkettynä Kymin Työväentalon kellariin. Saat yhden kiväärin ja luotilaatikon. Ne lähtevät maanantaina postissa sinne Helsinkiin. Alan kerätä väkeä attentaattia varten. Sähkötän sinulle tarkemmat ohjeet viikolla. Ase on pienoiskivääri mallia Sako-P46. Osumatarkkuus hyvä. Kohtuullinen rekyyli. Treenaa ensin ampumalla vaikka niitä Keskuspuiston city-kaneja. Pidä käsi vakaana. Stubb on nimittäin vielä nopeampi kuin kani. Pikaisiin ja voitokkaisiin näkemisiin. O-V. Kotkan vallankumousjaoston vastaava sihteeri.
*

Päivän tieteellisesti todistettu ‘kalvinistinen’ fakta

En ole rikas. Olen siis tyhmä.

June 12, 2014

Pamppu ja omatunto

Utilitaristin motiivina ei ole toimia oikein vaan välttää kärsimystä ja rangaistusta – lain puitteissa. Mutta jos lain totteleminen perustuu vain rangaistuksen pelkoon, yhteiskunta koostuu pelkistä rikollisista, jotka ovat ikään kuin ehdonalaisessa vapaudessa niin kauan kuin tottelevat poliisia. Lakia he eivät perimmältään voi kunnioittaa, koska se tavalla tai toisella rajoittaa heidän ‘hyötyään’. Miten eri tavalla ajattelikaan Kant, jolle oikea moraalinen toiminta edellyttää aina oikeaa motiivia eli kategorisen imperatiivin sisäistämistä, mikä tarkoittaa, että jokainen sisimmässään pyrkii toimimaan niin, että voisi toivoa käyttäytymisensä olevan kaikkien muidenkin ihmisten hyväksyttävissä. Laki on silloin vain muodollinen julistus joka ilmaisee ihmisten hyvän tahdon normiksi kirjattuna. Kant oli tässä tietysti eräänlainen ‘salateologi’, koska ihmiset eivät pääse käytännön yhteisymmärrykseen arvoista ilman ‘instanssia’, joka ylittää jokaisen ihmisen rajalliset intressit. Tuo instanssi on tietenkin Jumala, jonka Hobbes ‘alensi’ maalliseksi hallitsijaksi eli suvereeniksi ja josta utilitarismi teki tavallisen poliisijohtajan. Utilitaristi ei siis toimi lain puitteissa siksi, että se on oikein vaan a] siksi, että laki estää häntä rajoittamasta liikaa muiden hyvää ja b] siksi, että hän pelkää poliisia, joka valvoo, että lakia noudatetaan. Velvollisuusetiikassa lakia sen sijaan noudatetaan siksi, että ihmiset ovat halunneet sellaisen Lain/Normin, jossa kiteytyy jokaisen ihmisen alunperinkin sisäistämä kategorisen imperatiivin mukainen ‘kultaisen säännön’ ideaali. Kieltämättä velvollisuusetiikka näin tiivistettynä ja yksinkertaistettuna on utooppinen ideaali, mutta silti ja juuri siksi se on arvostettavampi moraaliteoria kuin utilitarismin väistämättä tekopyhyyteen johtava perusmotiivi, joka palautuu lopulta aina samaan moraaliseen ‘perversioon’, jonka mukaan väärin eli pahaa on lupa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Laki on silloin ainoastaan pelote eikä voi velvoittaa ketään sisäisesti ja henkilökohtaisesti. Utilitaristilta puuttuu omatunto. Sen on korvannut tekopyhyys ja poliisin pamppu.

June 10, 2014

Halkeamia rationaalisuudessa

I
1
Ovatko hermeneutiikka ja fenomenologia [esim. intellektuaalisena vaikutushistoriana ja teologiana (laajasti käsitettynä)] sekä fysiikka, neurologia ja kognitiivinen tutkimus toisistaan ratkaisevasti eroavia ajattelun ja tutkimuksen traditioita, jotka ilmentävät järkeen ja järjenkäyttöön itseensä sisältyvää ‘splittiä’ [‘halkeamaa, säröä’]? Vastaan: ovat. Itse asiassa kyse on perimmältään tietoisuuden representatiiviseen luonteeseen sisältyvästä dialektiikasta, joka ‘uusintaa’ itseään paitsi teoreettisen ja praktisen järjen eroina myös eri rationaliteetti-käsityksissä ja sitä kautta kaikissa ajatusjärjestelmissä.
.
2
Tämä symbolisen järjenkäytön [erotuksena imaginaarisuuteen] ‘mahdollistava’ dialektiikka on samalla on eräänlainen ‘skandaali’ eikä pelkästään käsitteellisen järjen argumentatiivisen pätevyyden, ristiriidattomuuden ja koherenssin vaan ylipäätään inhimillisen ajattelun mahdollisuuden kannalta, ja se tulisikin tunnistaa ja mieluummin myös tunnustaa kaikkien ajattelujärjestelmien perustavaksi ehdoksi, ennen kuin ryhtyy ‘mestaroimaan’ esim. tieteellisellä tutkimuksella, puhumattakaan nyt siitä, että on muka olemassa liberaalia ja konservatiivista tiedettä. Jos on, kyseessä ei ole tiede vaan politiikka. Rationaliteettien kehittymisen taustalla piilevä perustava ontologinen eroavuus symbolisen ja imaginaarisen välillä ei kuitenkaan ole alkuerältään poliittinen, psykologinen tai neurologinen vaan perimmältään metafyysinen ongelma, jota voisi tietyin varauksin verrata edistyneimmän tieteen eli kvanttiteorian perusparadoksiin sekä suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian yhteensovittamattomuuteen [se ei ratkea mittaamalla ja havainnoimalla].
.
3
Loogisena dilemmana tämä ‘halkeama’ hahmotettiin jo esisokraatikkojen aikana etenkin Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelussa; sekä a] niiden sisäisenä ratkeamattomuutena että b] niiden välisenä yhteensovittamattomuutena. Myös Sokrateen väittely sofisti Protagoraan kanssa ilmentää em. dilemman relativistisen ratkaisuyrityksen käsitteellis-loogisia seurauksia.
.
4
Herakleitoksen [muutoksen ymmärtämisen dilemma], Parmenideen [ykseyden ja moneuden/osan ja kokonaisuuden välinen dilemma ( ‘mahdoton’ yhteys)] ja Protagoraan [ihminen on kaiken mitta: kaikki on suhteellista: relativismi] ratkaisujen ongelmat nousevat esiin mm. kysymyksessä siitä, miten [jos mahdollista; vrt. kvanttiteoria] esim. mitta on modernissa tieteessä enää erotettavissa mitattavasta – siis todentamismetodi itse todennettavasta kohteesta, kun ontologinen oletus todellisuuden olemuksesta on redusoitu mittayksiköiksi ja mittaamismetodiin?
.
5
Onko todellisuus sinänsä perimmältään sillä tavoin holistinen, ettei mittaus voi hahmottaa siitä kuin yhden osan tai perspektiivin kerrallaan, mutta itse kokonaisuus jää tavoittamattomiin, koska se ei voi ilmetä meille mittauksissa [mitattavana] kuin osina, eikä kokonaisuus voi loogisesti olla osiensa summa muuttumatta osaksi [vrt. Parmenides]. Toisin sanoen, jos kokonaisuus ‘ilmenisi kokonaisuutena’, se ei olisi kokonaisuus vaan jälleen kerran uusi osa. Teoriat ja mallinnukset kokonaisuudesta eivät ole eivätkä koskaan voi olla täysin rakenneyhtäläisiä havainnon kanssa, vaikka representoisivatkin havaintoa eksaktisti teoreettisina ‘muotoina’. Niitä on informaation lisääntyessä pakko konstruoida uudestaan ja loputtomasti, ikään kuin todellisuus olisi jokin olevan tarkennettavissa oleva ‘ominaisuus’. Mutta jos todellisuus ‘perimmäisenä olevana’ ei ole ominaisuus vaan jotain enemmän kuin ominaisuuksiensa summa, jotain ‘kokonaista’, niin miten sitä ylipäätään voidaan lähentyä osista ja ominaisuuksista käsin. Miten/miksi/milloin ominaisuus muuttuu olioksi, jota se määrittää eli miten/miksi/milloin määrä muuttuu laaduksi? Onko ‘laatu’ ylipäätään jotain aistittavasti enemmän kuin ‘määrällinen’ vai onko kyseessä ‘vain’ looginen konstruktio?
.
6
Filosofisesti tämä ei ole triviaali ongelma, joka ‘ratkeaa’ funktioilla ja derivaatoilla, joita hyödynnetään käytännön teknisillä sovellutuksilla, vaan koko modernin luonnontieteen pätevyyteen sisältyvä ‘halkeama’, joka ilmenee [metodi-kohde-esimerkkiä laajentaen] teknologisen virtuaalitodellisuuden ja tutkittavan/manipuloitavan ‘todellisuuden’ välisen eron kysymisenä. Se, joka ei tätä eroa kysy vaan pitää sitä kielen luomana harhana, ei itse asiassa voi puhua mitään myöskään etiikan perusteista, koska ei voi tehdä käsitteellistä vertailua virtuaalin ja ei-virtuaalin välillä. Virtuaalin ja ei-virtuaalin välinen eroavuus implikoi ainakin kaksi erityyppistä ihmiskäsitystä. Vaikka itse ongelma ei olekaan ihmiskäsityksien [arvojen perustan] alkuperä ja syy, eli se ei synny ja ilmene esim. liberalismin ja konservatismin eroavuudesta ja eroavuutena, se on silti perimmäisessä mielessä myös eettinen, koska vaatii tulla ratkaistuksi käytännön elämässä [Mitä/mikä ihminen on? Eläin, kone vai (myös) jotain muuta? Mitä?].
.
7
Vertaa Tractatuksen Wittgenstein. Koska semantiikkaa ei voi ilmaista kielessä, sillä se aina jo on kielessä ja kielen ehto, myöskään etiikasta ei  voinut väittää/todistaa mitään semanttisesti [sisällöllisesti] pätevää. Mutta etiikka ei praktisen järjen ‘tuotteena’ ole mikään luonnontieteellinen ongelma, joka verifioituisi tai falsifioituisi tieteellisessä todistuksessa vaan traditiokäytäntöjen synnyttämä kielipeli, minkä asiaintilan Wittgenstein myöhemmin tunnisti ja tunnusti, joskaan sen historiasidonnaisuutta korostamatta. Kielipelien [intellektuaalisen historian elämänmuotoina] välillä voi periaatteessa valita, vaikka etiikan ja uskonnon suhteen kyse on [tai sen pitäisi olla] ensin kasvamisesta kasvattavan [ja siten väliaikaisen] auktoriteetin alaisuudessa. Tässä mielessä luonnontiede ei ole eettinen elämänmuoto tai eettinen käytäntö [vaikka onkin rationaliteetti suppeassa mielessä] vaan tiukasti rajattua tutkimustyötä ja sen opettamista [tekninen ‘suoritus’]. Tutkimuksessa noudatettavat tiedolliset hyveet [kuten pyrkimys ehdottomaan metodiseen eksaktiuteen ja objektiiviseen tulosten raportointiin] ovat tämän suppean rationaliteetin sisäisiä eettis-juridisia ehtoja, joiden noudattaminen on suorassa yhteydessä tulosten luotettavuuteen, mutta ei suoraan niiden yleiseen kulttuuris-eettiseen merkitykseen eikä edes niiden pätevyyteen tutkimuksellisen historian jatkumossa, jota ne vain yhtenä ketjun lenkkinä edustavat.
.
8
Koska tiede kehittyy tutkimushistoriansa kuluessa, sen matemaattisesti kuvailema ‘totuus’ de facto on ääretön. Äärettömyys on metafyysinen käsite, jossa kiteytyy havainnoitavuuden ja laskennallisuuden yhtäaikainen progressio ja regressio. Se on ongelma, joka ei siis ratkea havainnoivalla tutkimuksella [joka sen itse asiassa aiheuttaa] eikä edes loogisilla merkkitempuilla tai logiikan päättelysääntöjen viilauksella, koska kieli ei voi päästä eroon itsestään eli symboleistaan, jotka vain ‘de jure’ representoivat ääretöntä, mutta eivät ‘de facto ja de res’ ole äärettömyys. Äärettömyys [reaalinen] on havaitsevan ja kokevan tietoisuuden [äärellisen] yhtä aikaa representatiivinen [symbolinen] että performatiivinen [imaginaaris-kokemuksellinen] dilemma ja umpikuja.
.
9
Wikipedian artikkeli rationaliteetista ei mainitse MacIntyrea vaan keskittyy rationaliteetin kognitiiviseen ja rationaalis-normatiiviseen määrittelyyn, kun taas MacIntyre menee rationaliteetteja syvemmälle ja painottaa niiden historiallisuutta ja traditio-sidonnaisuutta, muttei niinkään fenomenologiasta kuin deduktiivis-skolastisesta perinteestä [tomismi: Tuomas Akvinolainen] lähtien hahmottaen rationaliteettia, joka olisi kokonaisvaltaista, vakaata, uskottavaa ja kestävää. Niinpä Marx-tutkimuksesta aloittanut MacIntyre ei filosofian historioitsijana ole nietzscheläis-foucault’lainen genealogi tai ylipäätään dekonstruktionisti.
.
10
Nietzschen ja Foucault’n motivaatio ajattelu- ja uskomusjärjestelmien tutkimiseksi on pikemminkin dekonstruktiivinen ellei jopa destruktiivinen kuin rakentava. Myös Heidegger on ‘destruktiivinen’, mutta mielestään erittäin hyvällä syyllä, sillä hän pyrkii luomaan perustaa uudelle ei-modernille kulttuuritraditiolle valistuksen synnyttämän väline-päämäärärationaalisen, laskevan ajattelun [rechnende Denken], arvopluralismin ja tekniikkapainotteisuuden sijaan, jonka pyrkii ‘dekonstruoimaan’.
.
11
Wittgensteinin ajattelijan luonne ja intentio lienee kuitenkin ollut tavallaan kaikkein ‘destruktiivisin’. Hänelle filosofisista kysymyksenasetteluista [koska ne eivät ole ‘todellisia’ vaan kielen luomia ‘hallusinaatiota; vrt. myös Nietzsche] ei kai pitäisi jäädä jäljelle enää mitään, kun ne on siirretty erilaisten kielipelien [elämänmuotojen ja ‘suppeampien’ rationaliteettien] piiriin, joista perustavin on luonnontieteellinen tutkimus, etenkin fysiikka. Minulle valinta tässä asiassa liikkuu MacIntyre’n ja Wittgensteinin välillä/välissä. Nietzsche ja Foucault sen sijaan ajautuvat performatiiviseen umpikujaan, koska eivät pyri mihinkään muuhun kuin osoittamaan vallan piilevät ilmenemismuodot ja vapautumaan niistä – siten myös kaikesta perinteestä. Ikään kuin skeptikko ja relativisti ei itse olisi kasvanut tietyn ajatteluperinteen tai perinteiden kautta ja puitteissa eikä muka myös itse olisi vallankäyttäjä. Itse asiassa genealoginen projekti kumoaa kommunikatiivisen toiminnan mielekkyyden, koska hylkää sekä tradition merkityksen intellektuaalisten ‘sisältöjen ymmärtämisessä’ että episteemisten normien pätevyyden päättelyn muodollisina ehtoina.
.
II
Rationality is the quality or state of being reasonable, based on facts or reason. Rationality implies the conformity of one's beliefs with one's reasons to believe, or of one's actions with one's reasons for action. "Rationality" has different specialized meanings in economics, sociology, psychology, evolutionary biology and political science. A rational decision is one that is not just reasoned, but is also optimal for achieving a goal or solving a problem.
Determining optimality for rational behavior requires a quantifiable formulation of the problem, and making several key assumptions. When the goal or problem involves making a decision, rationality factors in how much information is available (e.g. complete or incomplete knowledge). Collectively, the formulation and background assumptions are the model within which rationality applies. Illustrating the relativity of rationality: if one accepts a model in which benefitting oneself is optimal, then rationality is equated with behavior that is self-interested to the point of being selfish; whereas if one accepts a model in which benefiting the group is optimal, then purely selfish behavior is deemed irrational. It is thus meaningless to assert rationality without also specifying the background model assumptions describing how the problem is framed and formulated. [....]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Rationality
*
III
.
1
MacIntyre's second major work of his mature period takes up the problem of giving an account of philosophical rationality within the context of his notion of "traditions," which had still remained under-theorized in After Virtue. Specifically, MacIntyre argues that rival and largely incompatible conceptions of justice are the outcome of rival and largely incompatible forms of practical rationality. These competing forms of practical rationality and their attendant ideas of justice are in turn the result of "socially embodied traditions of rational inquiry."[10] Although MacIntyre's treatment of traditions is quite complex he does give a relatively concise definition: "A tradition is an argument extended through time in which certain fundamental agreements are defined and redefined" in terms of both internal and external debates.[11]
Much of Whose Justice? Which Rationality? is therefore engaged in the task of not only giving the reader examples of actual rival traditions and the different ways they can split apart, integrate, or defeat one another (e.g. Aristotelian, Augustinian, Thomist, Humean) but also with substantiating how practical rationality and a conception of justice help constitute those traditions. MacIntyre argues that despite their incommensurability there are various ways in which alien traditions might engage one another rationally — most especially via a form of immanent critique which makes use of empathetic imagination to then put the rival tradition into "epistemic crisis" but also by being able to solve shared or analogous problems and dilemmas from within one's own tradition which remain insoluble from the rival approach.[12]
MacIntyre's account also defends three further theses: first, that all rational human inquiry is conducted whether knowingly or not from within a tradition; second, that the incommensurable conceptual schemes of rival traditions do not entail either relativism or perspectivism; third, that although the arguments of the book are themselves attempts at universally valid insights they are nevertheless given from within a particular tradition (that of Thomist Aristotelianism) and that this need not imply any philosophical inconsistency.
*
http://www.lrb.co.uk/v11/n01/bernard-williams/modernity - [tiivis katsaus MacIntyren lähtökohtiin After Virtue’ssa ja siinä esitetyn problematiikan temaattisempaan selventämiseen Whose Justice? Which rationality? kirjassa; MacIntyre preferoi tomistista perinnettä].
.
2
Three Rival Versions of Moral Inquiry was first presented by MacIntyre as part of the Gifford lecture series at the University of Edinburgh in 1988 and is considered by many the third part in a trilogy of philosophical argumentation that commenced with After Virtue. As its title implies, MacIntyre's aim in this book is to examine three major rival traditions of moral inquiry on the intellectual scene today (encyclopaedic, genealogical and traditional) which each in turn was given defense from a canonical piece published in the late nineteenth century (the Ninth Edition of the Encyclopædia Britannica, Nietzsche's Genealogy of Morals and Pope Leo XIII's Aeterni Patris, respectively). MacIntyre's book ultimately conducts a complex series of both interior and exterior critiques of the encyclopaedic and genealogical positions in an attempt to vindicate philosophical Thomism as the most persuasive form of moral inquiry currently on offer. His critique in chapter IX of Nietzsche's and Foucault's genealogical mode as implicitly committed to an emancipatory and continuous notion of self which they cannot account for on their own terms has been of particular influence.
*

June 8, 2014

Se on geeneissä

Koen suurta sympatiaa Rousseuta kohtaan, mutta olen sisimmässäni yleensä samaa mieltä kuin Hobbes. Rousseaun ja Hobbesin lähtökohtien vastakkaisuus: 1] usko ihmisen universaaliin kollektiiviseen hyvyyteen ja yhteistyökykyyn, 2] oletus ihmisen yksilöllisestä pahuudesta, jota suvereenin pitää kontrolloida, jotta ihmiset kykenisivät rauhaan ja yhteistyöhön, on poliittisen ihmiskäsitykseni [eikä vain minun vaan kaikkien sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavien liberaalien] sovittamattomin sisäinen ristiriita ja jännite, josta on mahdoton päästä eroon. - - Kommunismi ei ole toimiva ratkaisu tähän ristiriitaan, pitkälti sen vuoksi, että se väistämättömässä totalitaarisuudessaan osoittautuu  lopultakin liberalismin ‘perverssiksi’ kääntöpuoleksi, joka itse asiassa sisältyy jo sekä Rousseaun että Hobbesin lähtökohtiin. Kommunismi on rousseaulaisuuden soveltamista hobbes’laisin menetelmin. - - Mutta jos jo alunperinkin olisin ollut taipuvainen arvokonservatismiin ja sitä kautta jonkinlaiseen piilorasismiin, joka lymyää jokaisen arvokonservatiivin sisimmässä kuin jokin geneettinen tauti, kyseisestä ristiriidasta ei olisi muodostunut ainakaan kovin vakavasti otettavaa pohdinnan aihetta. - - Ilmeisestä virhepäätelmän uhasta piittaamatta väitän, että jos vahva arvokonservatismi on geneettinen ominaisuus, käy paremmin ymmärrettäväksi, miksi arvokonservatiivi niin hanakasti haluaa löytää todisteita 'omaa väkeään' geneettisesti ‘heikommista’ ihmisryhmistä,  kansoista ja uskonnoista. 'Syy' etsiä geneettisesti heikompia ja huonompia on geeneissä - ja nimenomaan myös arvokonservatiivilla. Jos ja kun arvokonservatiivi tämän väitteen jälkeen toteaa minulle närkästyneesti, että “sinun ‘tunnegeenisi’ aiheuttavat sinun ristiriitasi ja ongelmasi sosialistina ja liberalistina”, voin ilomielin vastata: ‘Sekin on siis geeneissä. Aina vain parempi!’
*

Olen kuullut, on tosiasia tuolla

Tunteet eivät ole hyveitä eivätkä paheita eivätkä edes makuarvostelmia. Ne ovat tosiasioita. Ne koetaan, mutta se joka kysyy, mitä tosiasiat ovat, ei kykene vastaamaan juuri sen vuoksi, että kysyy. Tosiasiat ovat kaiken kysymisen tuolla puolen, triviaaleja, itsestään selviä eli kaikkea ja ei-mitään. Järki ei ole tosiasia, koska se kysyy. Tosiasiat eivät kysy. Järjen ja tosiasian väliin jää ontologinen ero/kuilu. Voimme vain kokea, tulkita ja soveltaa tosiasioita, mutta emme tietämällä ymmärtää, mitä ne ovat. Myöskään matematiikka ei ole tosiasioiden tietämistä. Se on laskemista eli symboleilla operoivan järjen eksaktein ja siten ei-semanttisin [ei-sisällöllisin] käytäntö. ~. Emme ymmärrä tunteita vaan koemme niitä välittömästi joskin imaginaarisesti [mielikuvina, fantasioina]. Emme myöskään ‘tietämällä’ tiedä, mitä tunteet sisällöllisesti ovat, koska tieto ja sen oikeuttaminen on aina symbolista [käsitteellistä]. Matemaattisesti laskemme vain numeroita eli merkkijärjestelmiä. Tunne ei ole merkki tai symboli vaan tosiasia. Jne.
*

June 4, 2014

Skeptisiä huomautuksia

Tässä kirjoituksessa on aiheainekset ainakin kolmeen päreeseen, mutta en jaksa tai viitsi ryhtyä työstämään niitä tämän enempää. Tarkennan ainakin luvun II hyve-etiikka ja asennetyyppi-/asennestrategia-aihetta joskus myöhemmin.
.
I
Valkea kirjoitti: Moraalia ei voi erottaa implisiittisistä ja eksplisiittisistä tunteista, ne ovat olennainen osa moraalin muodostamista. Sinä, Rauno, olet siitä äärimmäinen esimerkki. Sanon tämän vain toteamuksena, sinun tunteesi moraalisissa tuomioissasi tai moraalisissa puolustamisissasi ovat äärimmäisiä, ja ne tulevat ilmi monista kirjoituksistasi. - - Toivon, että jatkat asian kommentointia oman blogisi puolella (tai lopetat asian käsittelyn tähän).
.
1
On varmaankin järkevämpää, että jatkan kommentointia [entiseen tapaan] omassa blogissani, sillä ne kohdat ja asiat, joissa olen taipuvainen pitämään Valkean ajatuksia jossain määrin hyvinkin perusteltuina, menettävät kuitenkin uskottavuuttaan, kun ryhdytään käsittelemään kahta perustavanluontoista asiaa, joista toinen muka legitimoi toisen. Nämä asiat ovat usko tieteen auktoriteettiin ja endogamia. Minä en anna tieteelle sitä tiedollista auktoriteettia, jonka pohjalta Valkea puolustaa esim. endogaamista yhteisökäsitystä. Syyt ovat sekä historiallisia että filosofisia. Tiede on ensiksikin jatkuvasti kehittyvä tutkimusalue ja diskurssi, niin metodiensa, tutkimusvälineittensä että tulostensa suhteen. Toiseksi, tiede ei voi tai ainakaan sen ‘ei pitäisi voida’ [metodisten sitoumustensa vuoksi] tutkia pätevästi sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole redusoitavissa neutraaleiksi havainnoiksi. Vastaväitteenä sanotaan, että eihän tiede voisi tämän ehdon puitteissa tutkia juuri mitään, ainakaan psykososiaalisiin ilmiöihin liittyvää, koska ne sisältävät aina jo arvottavan havainnon lähtökohdakseen. Juuri näin. Mutta silti tiede tutkii ja ‘vaatii’ saada itselleen eksakteimman tiedonhankinnan auktoriteetin aseman. Tämän aseman minä kyseenalaistan ja voin perustella kritiikkiäni epäsuorasti esim. sillä, että psykologian kolme valtavirtasuuntausta: skinneriläinen behaviorismi, kognitiivinen tutkimus ja psykoanalyyttisesti orientoitunut ihmiskäsitys, eivät kerta kaikkiaan pysty jakamaan keskenään edes samanlaista käsitystä rationaalisista käytännöistä eli siitä, miten järkeä tulee käyttää ihmistutkimuksessa. Näiden kolmen suuntauksen ihmiskäsitykset eroavat siten myös radikaalisti toisistaan. Vaaditaanko minua nyt luottamaan vain yhteen näistä ihmiskäsityksistä ja tutkimussuuntauksista vai onko uskottava niitä kaikkia, mitä positiota voisi nimittää vaikka praktisen järjen sisäiseksi dissonanssiksi ellei vielä perustavammaksi ‘sekaannukseksi’.
.
2
Vaikka voidaankin tieteellisesti osoittaa esim. joitain endogamiaan liittyviä faktoja, ei ole tieteellisesti lainkaan yhtä selvää [hyväksyttävyydestä puhumattakaan], että näiden faktojen pohjalta voitaisiin osoittaa endogamian ‘hyödyt ja haitat’ yhteiskunnan rakenteistumisessa. Silloin kyseessä ei olisi enää mikään tieteeseen perustuva johtopäätös vaan enemmän tai vähemmän intressivetoinen arvovalinta, joka kuitenkin hakee avoimesti oikeutustaan tieteen esittämistä sinänsä neutraaleista tosiasioista. Arvoista ei voi johtaa tosiasioita, ei ainakaan tieteellisesti tai sitten tiede on eksplisiittisesti poliittinen strategia. On kuitenkin ‘muita tapoja’, joilla tosiasioista kyllä/tietenkin voidaan johtaa arvoja. Tämä on yksinkertaisimmillaan se, mitä haluan sanoa.
.
3
Lyhyesti ja kärjistetysti, kyse on siitä, ilmentävätkö tieteelliset tulokset, ja missä määrin, implisiittisten tai eksplisiittisten ~ tiedostamattomien tai tietoisten ihmiskäsitystemme mukaisia asenteita – siis tunteitamme ja odotuksiamme, joiden varaan käsityksemme hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä rakentuu. On selvää, että ne ilmentävät ja tässä olen samaa mieltä Valkean kanssa, mutta eri mieltä mahdollisuudesta käyttää näistä asennetyypeistä saatua tietoa perustelemaan, perustamaan ja rakenteistamaan jotain tiettyä yhteisötyyppiä ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Tosin Valkea ei, järkevää kyllä, edes pyri esittämään mitään/jotain yhteisömallia, joka soveltuisi kaikille tai edes suurimmalle osalle ihmisiä, joten minun on varottava rakentamasta olkiukkoa hänen lähtökohtiinsa liittämistäni olettamuksista [ehkä en siinä varomisessa taida aina onnistua, mutta olenpahan tietoinen sen mahdollisuudesta].
.
II
.
1
Asennetyypeillä tai asennestrategioilla on nykyaikana samantyyppinen  tehtävä kuin hyveillä antiikin filosofiassa [siis rationaalisessa idealismissa, joka oli pohjimmiltaan etiikkaa käsitteen laajimmassa merkityksessä]. Tietenkään tämä rinnastus tai analogia ei ole täysin pätevä, koska tunne- ja asennetyypit ovat kognitiivisen psykologian ‘empiirisiä fiktioita’, kun taas hyveet olivat antiikin teleologisessa etiikassa [ja katolisen kirkon virallisessa filosofiassa, tomismissa, yhä nykyäänkin] luonteen ‘olemuksellisia’ ominaisuuksia tai sellaisia ‘annettuja’ valmiuksia, joista voi kehittyä valmiutta kehittämällä ‘hyve’ oikeissa olosuhteissa ja ohjauksessa.
.
2
Jos hyve-etiikkaa ei voinut erottaa hyvän elämän tavoitteesta tietyssä yhteisössä, niin mikä sitten tekee määrätyistä tunteista tai pikemminkin asennestrategioista ‘legitimoituja’ tai ainakin toivottavia modernissa maailmassa? Ei ainakaan tiede, sillä sen instanssin ja auktoriteetin, jonka pitäisi tietyt asenteet oikeuttaa, on oltava [ainakin hyve-eettisen hyvän elämän merkityksessä] samalla myös kulttuurinen ‘kasvualusta’, joka niihin kasvattaa. Juuri tämä tehtävä kaikkinensa on modernina aikana enemmän kuin vaikea, ellei mahdoton [*], koska maailma on globalisoitumassa: kulttuurit pirstoutumassa ja sulautumassa, eikä tiede voi tietenkään korvata yhteisöllisyyttä, senkään vuoksi, että tiedeyhteisö ei ole kokonainen elävä kulttuuriorganismi vaan pelkkä tutkijaryhmien kolleegio. Tiede ei ole kasvattajien ja kasvatuksen [etiikan] vaan tutkijoiden ja tutkijaryhmien ‘työmaa-alue’. Tutkijat työskentelevät tieteellisen tutkimusmetodin puitteissa kukin vain omaa ‘aluettaan’ havainnoiden, mittaillen ja testaten.
.
3
Antiikin Kreikan paidea-merkityksessä ymmärretty kasvatustehtävä oli osa kaikkea kulttuuria, myös tiedettä, mutta jos kasvatus ymmärrettiin Ateenassa n. 400 ekr. paljon kokonaisvaltaisemmin kuin nykyään, myös käsitys tieteestä oli antiikissa hyvin toisenlainen kuin modernissa maailmassa. Tässä ‘tekhne’ksi ymmärrettynä tiede [taito] oli antiikissa sekin yksi kosmoksen harmonian [tai logoksen] ilmentymä ja heijastuma. Nykyään tiede sen sijaan on ‘pelkästään’ havainnon mittaamista vailla mitään ontologista sisältöä. Mutta ilman kokonaisvaltaista ontologiaa [nyky]tiede on kasvatuksen suhteen yhtä ‘avuton’ kuin elämästä ‘rationaalista ja/tai tieteellistä’ tarkoitusta etsivä ilman Jumalaa, Platonin ‘ikuisia ideoita’ tai Aristoteleen metafyysis-biologista teleologiaa.
. 
[*] Alasdair MacIntyre saattaa avata silmiämme näkemään, miten vaikea mutta yhtä kaikki todellinen ja miltei pakottava tämä ongelma etiikan kannalta katsottuna nykyään on [esim. ‘After Virtue’, “Whose Justice? Which Rationality?”, ‘Three Rival Versions of Moral Inquiry’. – Charles Taylorin ja David Bentley Hartin käsitykset rationaliteeteista on samankaltainen kuin MacIntyrella, joka on itse asiassa molempien tunnustama vaikutteiden antaja tässä asiassa].
.
III
Edellisessä osassa kuvaillun asiaintilan tunnistamatta ja problematisoimatta jättäminen implikoi niin Valkean kuin Ironmisstressinkin ajattelun perimmäisen sisäisen ristiriidan. Valkean sen vuoksi, koska hän ei ilmeisesti halua tunnustaa, että Jumalan ja modernin tieteen välinen kytkös ei itsessään ole tieteellisesti oikeutettavissa tai että Jumalalla ei voi perustella tieteellisiä faktoja käyttämättä kahta eri rationaliteetti-perinnettä yhtäaikaisesti [= ajattelun sisäinen ristiriita, joka pitää ymmärtää ja tunnustaa ennen kuin jatkaa argumentointia]. Ironmistress taas ajattelee [Valkean tavoin], että tiede itsessään ohjaa meitä oikeaan suuntaan evoluution kehityksessä. Hehheh. Niin varmaan ohjaa. Evoluution perspektiivistä se, mikä tapahtuu, on itsestään selvää, koska se tapahtuu jne. Mutta trivia,  tieteellinenkään, ei muutu edes preferenssiksi, arvoista nyt puhumattakaan, ellei tehdä naturalistista virhepäätelmää tai ryhdytä lobbaamaan omaa valtastrategiaa parhaana evoluution ‘suuntana’. Ironmistress sortuu juuri siihen, mitä haluaa henkeen veren välttää: arvojen ja tosiasioiden sekoittamiseen keskenään tavalla, jonka hän siis itse jatkuvasti pyrkii kieltämään. Joko hän ei ymmärrä sisäistä ristiriitaansa tai sitten hän ei vain sitä halua tunnustaa. Karman lakeihin ja muihin horoskooppeihin verrattavissa oleviin huuhaa-höpötyksiin vetoaminen todistaa vain entistä vahvemmin, että hänellä on ainakin taipumuksia tiedeuskovaiseen sosiaalidarwinismiin. Eräänlaista sosiaalipornoa, sanoisin. Duunia Ironmistress kuitenkin jaksaa juttujensa eteen tehdä, siitä vilpitön hatunnosto.
.
IV
Joka haluaa kritisoida minua osuvasti, kysyköön: milloin myös [humelainen] skeptisismi muuttuu akateemiseksi fundamentalismiksi, ellei peräti varsin valheelliseksi ja jopa taikauskoiseksi näkemykseksi? Pyrhhonilainen eli ‘käytännön’ skeptisismihän sen sijaan jo itsessään on silkka mahdottomuus. Ilman terveeseen järkeen perustuvaa luottamusta ennakoiviin arvostelmiin,  elämä muuttuisi kaoottiseksi. Tosiasioiden ja arvojen välistä loogista eroa painottavaan skeptisismiin ‘fundamentalismi-kritiikki’ osuu etenkin silloin, kun halutaan osoittaa moraalisten arvostelmiemme ajallis-historiallinen ja traditiosidonnainen luonne. Kyse on myös erilaisista rationaliteettia koskevista perinteistä eli siitä, miten käytännöllistä järkeä tai järkeä ylipäätään voi ja tulee käyttää. Sen laajemmin ja syvemmin rationaliteetti-aiheeseen tässä puuttumatta totean, ettei humelainenkaan skeptikko voi olla toimimatta terveeseen järkeen ja pragmaattisiin perusteisiin vedoten [vrt. G. E. Moore]. ‘Terve järki’ ei kuitenkaan todista argumentatiivisesti [tiedollisesti] välttämättä yhtään mitään, eikä sellaista kuin terve järki sellaisenaan ole olemassakaan, mutta toisin kuin systemaattinen skeptisismi, terve järki voi toimia ohjenuorana elämiselle, kun taas fundamentalistisen skeptisismi tavallaan kumoaa itsensä ajautuessaan pluralistiseen relativismiin ja solipsismiin, joka tuhoaa kaikki koherentin ajattelun mahdollisuudet ja perspektiivit. Ehdotonta skeptisismiä pidetäänkin ristiriitaisena ajattelutapana.Kukaan ei voi johdonmukaisesti epäillä kaikkea olettamatta aina jo ajattelulle tiettyä ei-skeptistä [transsendentaalista] perustaa [kuten Descartes cogiton]. Systemaattisesti ja loppuun asti ‘vakaumuksellisen’ skeptikon elämä olisi lähinnä kaoottista ja meluisaa tyhjyyttä, jos sellaista nyt ylipäätään voi edes kuvitella. Se on hinta siitä, että pyrkii systemaattisesti ja lähes pakkomielteisesti katsomaan ja analysoimaan kaikkia asioita ja ilmiöitä ikään kuin niiden yläpuolelta käsin – jopa Jumalan ‘yläpuolelta’. Tällaista ääriskeptikkoa ei reaalimaailmassa tietenkään voi olla olemassa, ellei nyt sitten Nietzscheä ja Foucault’a sellaisen karikaatyyreinä pidetä. Hume sen sijaan oli aivan ‘liian’ seurallinen ja mukava mies päätyäkseen hulluuteen tai desperadoksi. Sitäpaitsi Foucaul’kin asettui lopulta osaksi akateemisen maailman eliittiä, toisin kuin Nietzsche. Aidsiin kuoleminen ei tässä ole mikään ‘todiste’ ääriskeptisismiä vastaan; Nietzschen päätymisen hulluuteen sen sijaan jopa saattaisi niin tulkita, senkin takia, että Nietzsche sanoo olevansa henkilönä eri asia kuin tekstinsä eli irrottaa oman persoonansa siitä, mitä kirjoittaa [Ecce homo].
.