July 30, 2013

Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'
. 
Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.
.
1 
Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’
. 
Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.
. 
Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.
. 
Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?
.
Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].
. 
2
Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 
.
Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .
*
Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.
.
Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .
.
3
Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.
. 
Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?
.
Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.
.
Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!
.
4 
Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.
. 
Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.
. 
Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].
. 
Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.
* 
Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].
. 
5
Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].
. 
On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.
. 
Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.
. 
[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.
*

July 28, 2013

'Paista aurinko, kun lähden kulkemaan; ihailen varjoani, kunnes peilin saan.'

Rikhard III
.
1
Ensimmäinen sitaatti on osa Kalle Holmbergin esseestä, Rikhard III, näyttelijä, Shakespearen näytelmän Rikhard III suomennokseen [Matti Rossi]. 
.
[...] Rikhard viettelee Annan ruumisarkun ääressä. Kohtaus on maaginen. Anthony Holden väittää Shakespeare-elämäkerrassaan, että Anna on pelkkä nukke, joka ei anna röyhkimykselle sanallista vastusta. Näen asian aivan toisin. Annan vastaus on sanoja suurempi. Se on kuoleman varjoista nouseva vastaus. Nuori leski on tietoinen naiseudestaan. Hän vihaa puolisonsa tappajaa koko sukupuolisella olemuksellaan. Kuoleman kohdussa on yhdynnän alkio. Anna kehittää tahtomattaan vihasta eroottista imua, alkuvoimaa, jossa vihan  tietoinen suunta hämärtyy, muuttuu kostosta kiimaksi elämänjanoksi, mahdollisuudeksi.
. 
Kohtaus toimii kuin bumerangi. Se alkaa Rikhardin kuivasta kommentista ja kostuu muutamassa minuutissa komeammin kuin mikään näyttämöllä ennen nähty. Ajatusten märät lakanat lepattavat, kun viettely, saatanallinen kaikin puolin, toteutuu yhdyntänä ilman tekoa. Sitten mies palaa lähtöasemiin, julkistaa kaiken ja kysyy:
. 
Onko naista milloinkaan näin suostuteltu?
Onko nainen  milloinkaan näin valloitettu?
. 
Äly ja kieli nyrkkeilevät tunteen kehässä; ellei sanoissamme ole tunnetta, puhumme kuollutta kieltä. Äly saa meidät sanomaan vähemmän ja tarkoittamaan enemmän. Shakespearen konsepteissa ajoitus ja lauseiden alla kulkeva imu nostavat henkilöt kehiin. Kamppailussa äly opastaa intohimoa.
. 
Rikhardin viettely on enemmän kuin sukupuolinen häirintä. Se on kuolemansuudelma lain ja tasa-arvon ulottumattomissa. Se on kahdenkeskinen sopimus hulluksi tulemisen optiolla: vääjäämätön halu ennen lopullista yhdyntää. Rikhard ei raiskaa, Rikhard vain ehdottaa, pyytää. Lukija lähestyy kohtausta oman kokemuksensa kautta, yksin. Näyttämöllä se on julkistettu, osa tunnettua kokonaisuutta. Siinä sen julmuus, kyynisyys ja kauhu. Shakespeare pitää ihmistä pihdeissä kuin tiedemies hyönteistä. Runoilija tutkii ja näkee salaisuuden läpi, kuin Jumala paratiisissa. Luomus on kahdentunut: maskuliini, feminiini. Panokset on pantu, peli voi alkaa. [...]
.
2
Sitaatti on William Shakespearen historiallisesta tragediasta Rikhard III, ensimmäinen näytös, toisen kohtauksen loppu, jossa Rikhard hämmästelee, itseään ihastellen, miten kylmäverisen tehokkaasti ja karismaattisesti on kyennyt rakastunutta teeskennellen iskemään murhaamansa Walesin prinssin vaimon, Lady Annen. Loistava suomennos on Matti Rossin.
****
Onko naista milloinkaan näin suostuteltu?
Onko nainen milloinkaan näin valloitettu?
Otan hänet – en pidä häntä kauan.
Uskomaton juttu: tapoin puolison ja apen,
mursin hänen sydämensä jäisen vihan,
Pyyhin vedet silmistä ja napsin kiroukset suusta,
verta pulppuava todistaja vierelläni,
vastassani Luoja, naisen omatunto, kaikki esteet,
vailla ystävää ja puhemiestä, apuna
vain vanha vainooja ja teeskentelyn taito.
Tyhjää tarjosin; sain koko potin. Hitto!
Ehtikö hän unohtaa jo puolisonsa,
uljaan prinssin, jonka kolme kuuta sitten
pistin vimmoissani kuoliaaksi Tewkesburyssä?
Eipä löydy koko maailmasta toista
hienompaa ja jalompaa kuin Edward,
jolle antelias luonto oli suonut kaiken;
nuori, viisas, rohkea ja ilman epäilystä
kruunuun oikeutettu; ja tuo nainen
retkahtaakin minuun, jonka miekkaan uupui
kukoistava nuoruus, minuun, jolta hän
sai lesken kylmän vuoteen, minuun,
joka tuskin vastaa puolta Edwardia,
minuun, rujoon, nilkuttavaan miehentynkään!
Penni läänityksistäni, jos en tähän saakka
ole erehtynyt ulkonäöstäni; rouvan mielestä,
en omastani, olen viehättävä herra.
Peili tässä täytyy hankkia, ei auta muu,
ja ottaa palvelukseen liuta räätäleitä
koristamaan minut muodon mukaan;
kun on luikerrellut omaan suosioonsa,
pysytäänpä ystävinä, se ei paljon maksa.
Mutta ensin toimitan tuon äijän hautaan,
sitten riennän valitellen lemmittyni luo.
Paista aurinko, kun lähden kulkemaan;
ihailen varjoani, kunnes peilin saan.
.
3
Was ever woman in this humour woo'd?
Was ever woman in this humour won?
I'll have her; but I will not keep her long.
What! I, that kill'd her husband and his father,
To take her in her heart's extremest hate,
With curses in her mouth, tears in her eyes,
The bleeding witness of her hatred by;
Having God, her conscience, and these bars
against me,
And I nothing to back my suit at all,
But the plain devil and dissembling looks,
And yet to win her, all the world to nothing!
Ha!
Hath she forgot already that brave prince,
Edward, her lord, whom I, some three months since,
Stabb'd in my angry mood at Tewksbury?
A sweeter and a lovelier gentleman,
Framed in the prodigality of nature,
Young, valiant, wise, and, no doubt, right royal,
The spacious world cannot again afford
And will she yet debase her eyes on me,
That cropp'd the golden prime of this sweet prince,
And made her widow to a woful bed?
On me, whose all not equals Edward's moiety?
On me, that halt and am unshapen thus?
My dukedom to a beggarly denier,
I do mistake my person all this while:
Upon my life, she finds, although I cannot,
Myself to be a marvellous proper man.
I'll be at charges for a looking-glass,
And entertain some score or two of tailors,
To study fashions to adorn my body:
Since I am crept in favour with myself,
Will maintain it with some little cost.
But first I'll turn yon fellow in his grave;
And then return lamenting to my love.
Shine out, fair sun, till I have bought a glass,
That I may see my shadow as I pass.
.
4
Richard III, Richardin monologi kohdassa 21.50-23.50; I näytöksen toinen kohtaus alkaa kohdasta 9.50.
***.
Richard III, lyhennetty animaatioversio, Richardin monologin lyhennetty versio kohdassa 4.40-4.55; ensimmäisen näytöksen toinen kohtaus heti ennen kyseistä kohtaa.
*

July 26, 2013

‘You, who like myself are many and no one’

William Shakespeare
. 
A life of allegory
. 
In his ingenious image of the framing of Shake-speare upon Muses’ anvil, [Ben] Johnson, who knew Shakespeare so well, foreshadows what Jorge Luis Borges unravels in the greatest of all his brief allegories of Shakespeare’s live.
. 
To begin with, says Borges, ‘There was no one in him.’ His words were copious, but behind his face ‘there was only a bit of coldness, a dream dreamt by no one.’ How then, to fill that brain, that doomed forehead which looks out from the Droeshout engraving on the title page of the Folio (Fig. 1)?. Was reading the answer? With his little bit of Latin, Shakespeare began to find out. It was not enough. Was living to the moment the answer? He ‘let himself be initiated by Anne Hathaway one long June afternoon’ – a woman eight years his senior, she was six months pregnant when they married. It was not enough.
. 
He goes to London and becomes an actor. He gains a singular satisfaction from impersonating other beings. But still this is not enough, so he begins to imagining other beings. He writes plays himself.
. 
And so, while his flesh fullfilled its destiny as flesh in taverns and brothels of London, the soul that inhabited him was Caesar, who disregards augur’s admonition, and Juliet, who abhors lark, and Macbeth, who converses on the plains with the witches who are also fates. No one has ever been so many men as this man, who like the Egyptian Proteus could exhaust the guises of reality.
. 
Did he ever leave any hints in these plays as to his true identity? Borges thinks that he only did so at those moments when he recognized that identity is itself play – when Richard III says that he plays the part of many andIiago proclaims ‘I am not what I am’. His most famous passages – Hamlet’s soliloquies, Jaques’ oration on the seve ages, Prospero’s ’Our revels are ended’ – suggest that ‘existing, dreaming and acting’ are all three one and the same thing.
. 
For twenty years he persisted in that controlled hallucination, but one morning he was suddenly gripped by the tedium and the terror of being so many kings who die by the sword and so many suffering lovers who converge, diverge and melodiously expire.
. 
He sells his share in his theatre and returns to his native town. He takes up another role, that of ‘a retired impresario who has made his fortune’. He has to do something: he concerns himself with ‘loans, lawsuits and petty usury’. But
. 
History adds that before or after dying he found himself in the presence of God and told Him: ‘I who have been so many men in vain want to be one and myself.’ The voice of the Lord answered from a whirlwind: ‘Neither am I anyone; I have dreamt the world as you dreamt your work, my Shakespeare, and along the forms in my dream are you, who like myself are many and no one.
. 
‘Are you’, not ‘is you’: the form of Shakespeare is plural. Borges called his allegory ‘Everything and Nothing’.
*
Mykistävän hienot Borges-sitaatit ovat teoksesta Jonathan Bate: The Genius of Shakespeare [s.32-33]
. 
2
Itse asiassa kukaan meistä ei ole vain yksi minuus yhdessä tietoisuus-kontekstissa. Me olemme ja meissä vaikuttaa monta eri persoonaa. Me olemme, kuten Borgesin ‘jumala-Shakespeare’: ‘many and no one’.
. 
Yksilölliseen identiteettiin ja tajuntaan sisältyvän ‘monimieli-ulottuvuuden’ oivaltaminen on yhtä aikaa sekä pelottava kokemus että pohjaton luovan toiminnan ja siitä kumpuavan mielihyvän lähde. Luova 'moneus' on paitsi tietoisuutemme koherenssia uhkaava kaaos [psykoosi] myös tietoisuutemme yksilöllisen rajoittuneisuuden sekä transgressoiva että samanaikaisesti jollain ‘korkeammalla’ tasolla integroiva ‘jumaluuden kaltainen tila’.
. 
Voimme puhua tällaisista asioista vain allegorisesti, ja heti kun esim. 'luonnon-tiedemies' tarttuu niihin, ne katoavat ja pakenevat kuin kirkas vesi tai ilma käsistämme muuttuen pelkiksi atomeiksi ja elektroneiksi vailla esteettisen tietoisuuden valoa, joka synnyttää maailman, kadoten viimein kaoottiseen tyhjyyteen, joka on niiden alkukoti: Jumala moneutena, ykseytenä eikä kenään.
. 
Vain taitelija, tuo J/jumalan ‘sukulainen’: ‘many and none’, eikä suinkaan tiedemies [joka on paholaisen väline] voi synnyttää ['inkarnoida'] maailman uudestaan jumalallisesta tyhjyydestä luomalla kokemuksensa äärettömyydestä fiktiivisiä kuvia ja ääniä, jotka saavat meidät valtoihinsa, jotka hurmaavat meidät olemalla vaikuttavampia kuin havaittu ja koettu arkinen todellisuus, olemalla 'todellisempia' kuin eksakteihin metodeihin ja kaavoihin kangistunut, luonnon väkivaltaiseen hallintaan ja manipulointiin pyrkivä, persoonallisuuden jumalallista ykseyttä ja moneutta kunnioittamaton kone-hybris.
. 
Shakespeare oli yhtä aikaa persoonallinen ja jumalallinen, mutta ei romantikkojen tarkoittamassa yksilönerollisessa mielessä vaan Borgesin monimielellisyyden ja moniminuudellisuuden merkityksessä, joka ei lankea romantikkojen megalomaanisen vitalistiseen [tyhjään ja mielettömään=ilman mieltä] solipsismiin muttei myöskään tee Shakespearesta hyötyä [jopa esteettisessä mielihyvässä] palvovien insinöörien taiteilija-robotti-marionettia. 
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
*

July 24, 2013

Luolassa

Platonin luola eli väärän tai epätäydellisen havainto-tietoisuuden tila.
.
Kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni. - - IM:n kommentit olivat filosofisesti [joskin odotetusti] sen verran naurettavia, että -  hm - tai sanoakseni kohteliaammin filosofien tavalla: IM oli vaihtanut puheenaihetta, joten tämä vastine hänen naiviin tekno-empirismiinsä on täysin turha, mutta antaa nyt mennä, kun kerran tuntuu olevan kirjoitushaluja.
*
Ironmistress kirjoitti: ‘Miksi kissa, nähdessään hiiren, iskee kyntensä hiireen eikä omiin silmiinsä? Siksi, ettei se halua kuolla nälkään rakkaudesta subjektivisteihin.’
. 
Kissa on tavallaan ihmistä ‘fiksumpi’, koska se ei kysele filosofisia kysymyksiä todellisuuden olemuksesta ja ulkoisen maailman olemassaolosta. Mutta ihminen [eikä välttämättä vain filosofi] kysyy, vaikkei tämä kyseleminen auta häntä pätkän vertaa evoluutiossaan. Jos verrataan ihmistä [muihin] eläimiin, niin reflektoiva tietoisuus in the long run on itse asiassa evoluution virhe, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin [samaan tapaan kuin kaikki liiallinen erikoistuminen on kostautunut monille lajeille]. Koska evoluutiossa itsessäänkään ei ole mitään mieltä, voisi tietoisuutta tietysti tässä mielessä pitää evoluution turhuuden huipentumana.
. 
Mutta - koska ihmiselle on tietoisuuden kyky representatiivisen toiminnan kautta kehittynyt - eikä hän näin ollen voi olla kysymättä mahdottomia kysymyksiä, elleivät sitten dogmaattisimmat teologit ja dogmaattisimmat tiedemiehet sellaisia rangaistuksen uhalla kiellä - hän myös kysyy niitä – loppuun asti. 
*
Onko totuuden koherenssiteoria saivartelua? Itse asiassa se saavuttaa tieteen piirissä sitä enemmän kannatusta [myös pragmaattisista eikä vain argumentatiivisista syistä], mitä pitemmälle joudumme riippuvaisiksi pelkästään matemaattisista hypoteeseista. Ja mehän olemme viime kädessä täysin riippuvaisia teoreettisista hypoteeseista, joita sitten hasardina testaamme suhteessa empiiriseen todellisuuteen ja luomme synteettisen [kemiallisen] maailman, joka saattaa lopulta olla paljon hirveämpi kuin se maailma, josta yritimme päästä eroon.
. 
Varmuus ei ole sama asia kuin tieto. Tieto on absoluuttista varmuutta loogisena pakottavuutena, kun taas varmuus on aina viime kädessä tavalla tai toisella subjektiivista ja kontingenttia [sattumanvaraista, ei-välttämätöntä, suhteellista - toisin kuin looginen pakottavuus esim. syllogistiikassa].
. 
Tiedolle voi antaa erilaisia kriteerejä, joiden täyttyessä saadaan tietty varmuuden aste, jota voi nimittää tiedoksi, jos niin on sovittu [esim. tiedeyhteisön konsensuksella]. Varmuus ei kuitenkaan tarvitse ehtoja eikä kriteereitä, koska se perustuu viime kädessä suoraan kokemukseen. Käteni on varmasti olemassa ilman, että minun pitäisi se todistamalla todistaa, mutta tällaisessa kokemuksessa ei siis ole kyse tiedosta vaan varmuudesta, joka saadaan päättelemällä suoraan [ilman todistusketjua, josta päättelyn oikeutus ilmenee] itsestäänselvyyteen.
. 
Samalla common sense-periaatteella voisi todistaa myös Jumalan olevan itsestään selvästi olemassa. Mutta miksi emme sitten kaikki usko Jumalan olemassaoloon - tai ‘edes’ Jumalaan [mikä on hieman eri kysymys kuin Jumalan olemassaolo, vaikka siinäkin yleensä otetaan J:n olemassaolo annettuna (ei kuitenkaan välttämättä)]?
. 
Lisäevidenssistä ei tämän kaltaisessa ‘pseudotiedollisessa todistuksessa’ ole paljonkaan apua. Kysymys varmuudesta kun ei siis ole tiedollinen vaan joko a] probabilistinen [mitattu tilastollinen todennäköisyys yleistetään tiedoksi] tai b] ‘itsestäänselvyys’, jossa välittömällä common sense-kokemuksen varmuudella voidaan ‘todistaa’ niin oman käden [havainnon objektin] kuin Jumalankin olemassaolo.
. 
Tämä voi kuulostaa saivartelulta [etenkin] ‘amis-teekkarin’ naivin tekno-empiristisissä ja pragmaattis-utilitaristisissa korvissa, joskin myös huippuluokan eksternalisti-naturalisti-filosofi [esim. Markus Lammenranta] saattaa kohotella kulmakarvojaan sitä arvioidessaan. Saivartelua se ei argumentatiivisesti kuitenkaan ja nimenomaan ole, eikä loogista päättelyä, inhimillisen ajattelun kompetenssia tai kompetenssin rajoittuneisuutta syvästi ymmärtävä Descartes’n argumentin muodollista pätevyyttä kielläkään, sillä hän on tajunnut, että valintaa koherenssiteorian ja korrespondenssiteorian, internalismin ja eksternalismin välillä ei voi tehdä johdonmukaisesti analyyttisen dialektiikan keinoin: kyseessä on maailmankatsomuksellinen valinta.
. 
[Silti omasta mielestäni spinozalais-tyyppiset vitalistis-naturalistiset ratkaisut (tietoisuus affekti-kykynä?!] vievät meitä pikemminkin harhaan, kohti yhä syvempää imaginaarista haaveilua ja sekopäisyyttä tai subjektin ‘reifikaatiota’ [‘väkivaltaista’ yritystä sulkeistaa subjekti pois kokemuksesta/havainnosta (herra jumala – miten?!)], kuin auttavat ymmärtämään ajattelun mahdollisuuden perimmäisiä ehtoja].
* 
Kaikki tietysti tapahtuu niin kuin tapahtuu, uskoipa ihminen koherenssiteoriaan tai korrespondenssiteoriaan, mutta koherenssiteoriassa ihmisen ei kuitenkaan väitetä kykenevän tietämään totuudesta itsessään [per se, an sich] mitään - ainoastaan totuutta kuvaavista teorioista, ja että se, mitä me kutsumme totuudeksi on pelkästään teorioiden välistä yhteensopivuutta [koherenssia].
. 
Korrespondenssiteoriassa sen sijaan uskotaan [nimenomaan uskotaan, vaikka vedotaankin tieteelliseen evidenssiin ikään kuin se olisi tiedon tae eikä pelkästään mitattua matemaattis-tilastollista ja/tai common sense-varmuutta] teorioiden olevan isomorfisessa [rakenneyhtäläisessä] suhteessa todellisuuteen, eli että ne todella ovat todellisuuden identtisiä ‘kuvia’.
. 
Korrespondenssiteorian kaltaisen, Tractatuksessa edustamansa kannan [kuvateoria semanttisen verifikaation perustana], Wittgenstein hylkäsi myöhemmässä filosofiassaan – ainakin metodisen monismin suhteen [tosin kielipeli-pluralismi vie luonnontieteeltä väistämättä ‘dogmaattisen’ aseman todellisuuden ainoana relevanttina selitysmetodina, vaikka Wittgenstein toki aina pitikin fysiikkaa eksakteimpana tieteenä].
. 
Mikään symboli/muoto/yhtälö ei [tietenkään] voi olla empiirisesti identtinen kuvaamansa todellisuuden kanssa, mutta se saattaa kyllä toimia jopa halutulla tavalla kyseisessä todellisuudessa, joten älkäämme siis vaivatko päätämme Descartes’n totaalilla epäilyllä? Niinkö?
. 
Nyt vain on niin, että esim. buddhalaisuus kysyy aivan saman kysymyksen kuin Descartes, mutta siinä missä Descartes haluaa uskoa, että Jumala on hyvä eikä mikään ihmisen aisteja ja järkeä huijaava paha henki, ja että ihmisen on ajattelunsa [cogito] kautta mahdollista tietää ja ymmärtää maailma todellisena eikä vain unena [tajuaapa hän tätä eroa sitten tai ei], siinä buddhalaisuus pitää nimenomaan cogitoa [joka on haluavan egon ilmentymä] harhana, joka vääristää todellisuuden. Vain ‘oikea’ tieto [ja egon kuolettaminen tämän tiedon vaikutuksesta (miten?; nyt liikutaan lähellä täydellistä huuhaata)] vie meidät oikeaan tilaan, jossa kohtalomme lopulta täyttyy nirvanassa.
. 
Mitään tuollaista buddhalaisten haaveilemaa tietoa ei tietenkään olemassa kuin joko imaginaationa ja/tai reduktionistisena tiede-dogmatismina. Molemmat ovat yhtä ja samaa tosiuskovaisuutta eivätkä ne kartesiolaisista kysymyksen asetteluista käsin punnittuina voi vakuuttaa ketään edes ‘uskojansa’ uskon vilpittömyydestä, eikä tuolla vilpittömyydelläkään ole välttämättä mitään tekemistä niin sanotun totuuden kanssa, joka jää aina aisti- ja tietoisuuden kykyjemme tavoittamattomiin – nimenomaan sen vuoksi, että me olemme näiden muiden kykyjemme [‘teoriakykyjen’] osalta niin erinomaisen hyvin varustettuja. Tämä dilemma on Descartes’n kaiken kattavan epäilyn suurin pelko.
. 
Onko todellisuus unta vai ei? Tietoteoreettisemmin ilmaistuna: vaikka pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa kontrollikokeitten avulla erinomaisen tarkasti, niin voimmeko tietää ei ainoastaan analyyttisesti vaan myös synteettis-apriorisesti [tarkoittaa kokemuksellisesti absoluuttisen eli ‘pakottavan’ varmaa tietoa], mitään ‘oliosta eli maailmasta ja maailmankaikkeudesta sinänsä’?
. 
Vastaus kuuluu: emme voi ja nimenomaan siksi, koska pystymme havainnoimaan ja tutkimaan maailmaa niin tarkasti. Eksaktin tarkasti määritellyn havaintotiedon hinta on kokonaisuuden havainnoimisen mahdottomuus. Se, jonka on mahdollista tiedostaa, siltä on kielletty pääsy takaisin paratiisiin. Tämä on mielestäni paratiisikertomuksen todellinen ‘viesti’. Meidät on tuomittu tiedostavina olioina ‘Platonin luolaan’, jonka varjoja me pidämme totuutena. Perimmäinen, alkuperäinen todellisuus on kuitenkin luolan ulkopuolella. Filosofi käy siellä, häikäistyy ihanasta kirkkaudesta, ei haluaisi palata takaisin luolaan, mutta on ikään kuin pakotettu palaamaan, tehtävänään kertoa vangeille [luolaa aitona todellisuutena pitäville ihmisille] luolan ulkopuolisesta todellisuudesta, ihanasta valosta, joka on todellisuuden varsinainen olemus.
. 
Platon ei ollut sekopää eikä typerys vaan antiikin ehkä suurin nero [olipa toinen nero eli Aristoteles Platonin filosofiasta mitä mieltä tahansa; Arskan substanssi on joka tapauksessa asiallisesti ottaen sama kuin Platonin idea]. - - Luolavertaus toimii myös Descartes’n epäilyn taustalla, mutta Descartes’lta puuttuu juuri Platonin [tosin tietoisen] myyttisellä tavalla kuvaama mystis-rationaalinen [ ~ ’uskonnollinen’] varmuus todellisuuden [ikuisten ideoiden] saavuttamisen mahdollisuudesta.
.
Descartes toimii hänkin logiikan ja matematiikan lähtökohdista, mutta tässä tapauksessa universaalia algebraa kehittäen eikä pelkästään tilaan sidotun geometrian rajoissa. Silti hän ei pysty ratkaisemaan Platonin luolan dilemmaa tiedon ja tieteen keinoin vaan hänenkin on viime kädessä vain uskottava, että ihmisen kognitiivinen kompetenssi on tekemisissä todellisuuden an sich kanssa: Jumala ei huijaa vaan on hyvä ja on siis antanut ihmiselle juuri ne kyvyt, joita hän tarvitsee ymmärtääkseen todellisuuden.
. 
Toistan ja korostan: Descartes ei ratkaissut asettamaansa totaalin epäilyn ongelmasta seuraavaa dilemmaa vaan joutui lopulta nimenomaan uskomaan, että mentaalinen ja fysikaalinen todellisuus ovat vastaavuussuhteessa, jota ei kuitenkaan voi todistaa tiedollisesti varmaksi kuin tuon hypoteettisen vastaavuussuhteen ulkopuolelta käsin, mihin ihmisellä ei ole mahdollisuuksia johtuen paradoksaalisesti juuri hänen tiedollisista kyvyistään.
* 
Englantilaiset empiristit ‘ratkaisivat’ [hehheh] Descartes’n ongelman käytännöllisesti, englantilaisten kauppamiesten tapaan. He jättivät J/jumalan omiin oloihinsa [tämä oli vain ‘vetänyt ja polkaissut’ maailman lainalaisuuksineen käyntiin kuin kellon eikä puuttunut enää sen kulkuun]. Tiedon kriteeriksi tuli toimivuus eli pragmaattisuus ja/eli hyöty sekä teorioiden falsifioituvuus [ikäänkuin falsifiointi olisi mahdollista äärimmäisen monimutkaisten matemaattisten teorioiden kohdalla; emmehän pääse kunnolla selvyyteen edes kausaliteetin suunnasta tai korrelaation variaatioista vaan ajaudumme helposti kehäpäättelyyn].
. 
Tietenkään empiristit eivät ratkaisseet yhtään mitään Descartes’n dilemmasta. He ainoastaan siirsivät ongelman syrjään keskittyen käytännöllisempiin asioihin. He ikään kuin hyväksyivät Platonin luolan vankien aseman ja alkoivat vain tarkentaa tietojaan varjojen liikkeistä nauraen rationalisti-mystikko-filosofin jutuille Valosta.
. 
Kuten sanottu – kokeelliset empiristit ovat aina olleet filosofisesti paljon alkeellisempia kuin rationalistit, mutta he ovatkin sitten saaneet todella paljon aikaan tieteen ja teknologian alueella. Kiitos heille siitä – joskaan ei ilman ironiaa tai peräti: ei ilman lievää kauhua. Maailmasta on tulossa voittamattomien tappajamikrobien temmellyskenttä – kiitos jälleen kokeellisen tieteen ja pragmaattisen tekno-empiristin.
* 
Unta vai ei? So what, kysyy kokeellinen empiristi? Pääasia, että tekninen informaatiojärjestelmä liikkuu yhä suuremmalla nopeudella kohti - - helvettiä. - - No – ainakin empiristin syvä uni tietoisuuden paradoksaalisuuden suhteen loppuu siihen - - .
*

July 23, 2013

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa - [?]

On lapsi syntynyt maailmaan [tiedätte, kyllä kehen viitataan].
.
Kommenttipäre.
.
Ironmistress kirjoitti päreessään 'Kruununperillinen on syntynyt, eläköön monarkia': ‘Miksi jotkut "sosiaaliset konstruktiot" nyt vain osoittautuvat ajan saatossa kestävämmiksi - ja ennenkaikkea toimivammiksi - kuin toiset? Syy on kahtalainen. Toinen on ihmisluonne ja toinen on kulttuurievoluutio. Toisin kuin tärähtäneistö väittää, ihmisluonto on biologian sanelema, ja inhimillisessä aikaskaalassa muuttumaton ja pysyvä eikä sitä voida muuttaa laein, säädöksin tai aivopesun keinoin. Ja kulttuurievoluutio puolestaan on lahjomaton mittari. Se karsii toimimattomat konstruktiot toimivien joukosta. Monarkia on osoittautunut aivan uskomattoman toimivaksi, ja siinä, missä säätyvalta on muuttunut lopulta meritokratiaksi, monarkia on saanut uusia ulottuvuuksia.’
. 
1
Monarkia kuten paaviuskin on nykyaikana läpeensä kaupallistettua viihdettä massoille ja viihteen tarkoitushan on pitää massojen mielenkiinto kuluttamisessa ja poliittisesti turvallisissa asioissa, jotta massat eivät ryhtyisi protestoimaan vallanpitäjiä eli pääomaparlamentarismin [kapitalistisen konsulttidemokratian] luomia ja ylläpitämiä yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan [ainakaan liian voimakkaasti, jolloin vallanpitäjä joutuisi turvautumaan armeijan apuun, mikä on jo vakava oire/merkki poliittista systeemiä ylläpitävän legitimaatiopohjan murenemisesta].
, 
Näin on tietysti mutatis mutandis aina ollut ja tulee ehkä aina myös olemaan: esimodernina aikoina jumalallisen legitimaation vaatimuksesta, nykyään onnellisuuden eli nautinnon imperatiivin nimissä, ylikuluttamisen pakkona: jos et ylikuluta, sinun ei pidä sosiaaliturvaakaan nauttiman [tekno-kapitalismi (ja siten koko ekosfäärin kohtalo) roikkuu ylikuluttamisen (muka) takaaman jatkuvan kasvun löysässä hirressä].
. 
Toisin sanoen. Monarkia ja paavius ovat sekä esimodernin feodalismin että vielä modernin konservatiivisen porvarillisuudenkin omaksuman ja ylläpitämän valtametafysiikan loismaisia jäänteitä, jotka toimivat yhtä aikaa sekä kansan ja kansakunnan symbolisina identiteetteinä että todellisten vallanpitäjien käsikassaroina, olipa sitten kyseessä liberaalinen tai konservatiivinen hallinto. Liberaalinen hallinto tarvitsee monarkiaa samasta syystä kuin konservatiivinenkin: kohdistamaan massojen mielenkiinnon yhteiskuntapoliittisesti epäoleellisiin asioihin.
. 
Koska ihmiset eivät tajua omaa kollektiivista parastaan kuin lapsellisina projektioina [ja/tai tyrannia tottelevana tuhoavana massana], heitä on helppo indoktrinoida. Pahinta kuitenkin on se, että vaikka ihmiset edes hämärästi ymmärtäisivätkin kaiken tämän spektaakkeli-turhuuden taustalla vaikuttavat repressiiviset ja riistävät intentiot, he eivät kestä elämää ilman sitä, koska elämä kaikessa triviaalisuudessaan ja tarkoituksettomuudessaan on hirvittävä, kaikki perspektiivit ‘dekonstruoiva’, tosiasia, jota sietääkseen ihminen turvautuu ahdistuksessaan lohduttaviin ja viihdyttäviin illuusioihin, joita kaikki symboliset identiteetit lopulta ovat, aina Jumalasta paaviuteen, monarkiaan ja nationalismiin.
.
Se, että nämä symboliset identiteetit rakenteistavat sekä yksilöllistä että yhteisöllistä elämäämme, ei siis ole niiden ainoa eikä välttämättä edes tärkein reason for being, vaan kyse on perimmältään metafyysisen annihiloitumisen tunteen [‘tyhjyyden kauhun’] torjumisesta.
. 
2
Ihmisluonto ja biologinen kulttuurievoluutio historiallisen selittämisen metodina ja ‘metanarratiivina’ on yhtä objektiivinen lähtökohta kuin Taru sormusten herrasta on luotettavasti dokumentoitua historiaa. Tällainen ‘evoluutio-metafysiikka’ eli mekanistis-determinististä maailmankatsomusta edustavan historia-diletantin harjoittama fantasiointi, on omahyväisen ja pelokkaan konservatiivisen porvarin ‘toiveajattelua’ [tosin kuka tahansa ihminen ajautuu omassa erityisessä sisäryhmässään pelokkaan ‘pikkukonservatiivin’ rooliin]. Se on lähtökohdiltaan yhtä aikaa anakronistista ja myyttistä, alkuhypoteesinaan ja lopputulemanaan ravintoketjuun perustuva eloonjäämissysteemi: eräänlainen evoluution suuri kastijärjestelmä. Tällaista ajattelutapaa voisi kutsua vaikkapa ‘panteistiseksi rasismiksi’.
.
Mutta sen, jonka maailmankuvalliset ja jopa maailmankatsomukselliset lähtökohdat ovat pääasiallisesti luonnontieteessä ja erityisesti evoluutiobiologiassa, pitäisi aina olettaa myös ihmislajin tuhoutumisen todennäköisyys tulevaisuuden päätepisteenä. Niinpä sosiaalidarwinismin kanssa flirttailevat konservatiivit ovat lokaalissa ja partikulaarisessa hegemonian tavoittelussaan ‘vain’ lyhyen tähtäimen pragmaatikkoja [tosin ymmärrettävistä syistä]. Todellinen filosofi ajattelee kuitenkin ikuisuutta silmälläpitäen; ei uskoen utopiaan ja ilmestykseen vaan ‘silleen jättäen’ [vrt. rationalistimystikko Mestari Eckhard, V:n näytöksen Hamlet, 1950-luvun Heidegger]. Maailma ja jopa toiset ihmiset pitäisi jättää rauhaan [maailma ei ansaitse eikä sitä paitsi edes tarvitse vihaamme tai rakkauttamme ja ihmistä voi enintään vain sääliä].
.
3
Itse luen kaikkein mieluimmin aatehistoriaa, mutta en pelkästään ja yksinomaan evoluutiobiologian, kosmologian tai teismin vaan eräänlaisen ‘filosofisen mielisairaanhoidon’ lähtökohdista. Yritän puoliväkisin [ilmeisesti turhaan] pitää kiinni humanistis-liberaalista elämänasenteesta. Silti maailma ei näyttäydy minulle loppujen lopuksi muuna kuin globaalina ‘hullujenhuoneena’.
. 
Filosofi on minun katsannossani yhtä aikaa sekä ‘suvereeni’ [yksinvaltias hallitsijatuomari] että ‘homo sacer’ [uhri, alamainen] omassa persoonassaan [autonominen subjekti kantilaisessa mielessä]. Hänen sisäisen vapautensa ja liberalisminsa perimmäinen tae on keskustelijanakin olla lähinnä tarkkailija, joka lopulta häipyy lavalta päätään pudistellen: hulluja nuo kapitalistisen teknokratian hallinnoimat ‘homo consumerit’ [ja ekologisesti itsetuhoisia, sillä he onnistuvat esim. uudella kemian teollisuudellaan lisäämään syöpien ja autismin määrää moninkertaisesti aiempiin vuosisatoihin verrattuna, ilmastonmuutoksesta nyt puhumattakaan: teknologia ja ahneus tuhoaa heidät sukupuuttoon].
. 
Siinä missä Ivan Karamazov ei kieltänyt Jumalaa, mutta palautti tälle pääsylipun taivaaseen, filosofi ei kiellä elämää mutta palauttaa sille ‘pääsylippunsa’ yrittämättä edustaa yhtään mitään ‘oikeaa’ tässä mielettömyyksien maailmankaikkeudessa, joka ei pennin vertaa piittaa ihmisestä yksilöistä nyt puhumattakaan. Näin ollen filosofi haistattaa pitkät myös ‘evoluutiohistorialle’ – siten myös Hegelille ja Marxille. Utopioiden, uskon ja pelastuksen aika on ohi. Jäljelle jää fantasia, viihde ja onnellisuus [hedonistisena nautintona].
 
Tätä länsimaisen, viimeisen ihmisen ‘onnea’ ei kuitenkaan kestä kauaa, koska Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tulvivat massat alkavat ravinnosta ja makeasta juomavedestä kilpaillessaan tuhoamaan eurooppalaisten ja amerikkalaisten yhteiskuntien infrastruktuurin perustoja. Mikään konservatiivinen [tai ylipäätään mikään muukaan] maahanmuuttokritiikki ei voi lopulta estää näitä uusia ‘kansainvaelluksia’ – eivät edes aseet. Ne ovat se jumalallinen väkivalta [Walter Benjamin, Giorgio Agamben], joka murskaa länsimaiden demokratiaksi naamioituneen kapitalistisen hybriksen. Samalla ne murskaavat alleen myös kaiken muunkin. Globaali taistelu olemassaolosta on silloin alkanut lopullisesti.
 
Loppu on kuten alkukin – hirveän metelin jälkeen - hiljaisuutta.
.
4
Mikä meritokratia? Missä? Ironmistressin ja Valkean mielikuvituksessa ja toiveajattelussako? Vastaan heille Alex Oxenstiernan tunnetuin sanoin: An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur [‘Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan’]. 
*

July 22, 2013

Uusi aika ja pelastuksen varmuuden menetys

[...]
Huomattavaa kartesiolaisessa epäilyssä on sen kaikenkattavuus: yksikään ajatus tai kokemus ei ole sen ulkopuolella. Kenties kukaan ei ole tutkinut sen todellisia ulottuvuuksia yhtä vilpittömästi kuin Kierkegaard, kun hän siirtyi epäilystä – eikä järjestä kuten hän luuli – uskoon ja toi siten epäilyn modernin uskonnon ytimeen [i]. Epäilyn kaikenkattavuus leviää aistien todistamasta järjen todistamaan ja sitä kautta uskon todistamaan, koska epäily viime kädessä piilee itsestäänselvyyksien katoamisessa. Ajatteluhan on aina lähtenyt siitä, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä jokaiselle, ei ainoastaan ajattelijalle. Kartesiolaisen epäilyn kohteena ei ollut ainoastaan se, että ihmisen ymmärtämys ei välttämättä ole avoin jokaiselle totuudelle ja se, että ihminen ei pysty näkemään kaikkea. Kartesiolaisen epäilyn piiriin kuului myös ajatus siitä, että vaikka joku olisikin ihmisen ymmärrettävissä, se ei tee siitä totuutta, aivan kuten se, mitä näemme, ei ole todiste todellisuudesta. Kartesiolaisuuteen kuuluu epäillä koko totuuden olemassaoloa. Siinä onkin havaittu, että perinteinen totuuskäsitys, perustuipa se sitten aistihavaintoihin, järkeen tai jumalaisten ilmestysten uskoon, oli nojannut siihen kaksinaiseen olettamukseen, että se, mikä on todella olemassa, ilmenee itsestään ja että ihmisen kyvyt ovat riittäviä sen vastaanottamiseen [ii]. Se, että totuus  paljastaa itsensä, oli yleinen uskomus niin antiikin pakanoiden kuin heprealaistenkin keskuudessa ja esiintyi myös kristityssä ja maallisessa filosofiassa. Tästä syystä uusi, moderni filosofia kääntyi perinnettä vastaan kiivaasti, jopa niin vihamielisesti, että se teki nopeasti selvää renessanssin onnistuneesta antiikin ajan uudelleen löytämisestä.
.
Descartes’n epäilyn pistävyys huomataan parhaiten vain jos ymmärretään, että uudet löydöt antoivat vielä kovemman kolauksen ihmisen itseluottamukselle maailmassa ja maailmankaikkeudessa kuin mitä voisi selkeästä olemisen ja ilmenemisen erottamisesta päätellä. Näiden kahden suhde ei ole enää staattinen kuten se oli perinteisessä skeptisismissä – aivan kuin ilmenemiset vain kätkisivät ja peittäisivät alleen todellisen olemisen, joka ikuisesti pakenee ihmisen huomiokykyä. Tämä oleminen on päinvastoin erittäin aktiivinen ja energinen ja luo omat ilmenemisensä, jotka kuitenkin ovat harhaa. Mitä tahansa ihminen aisteillaan havaitseekin, sen saavat aikaan näkymättömät salaiset voimat, ja jos nämä voimat saadaan laitteiden ja instrumenttien avulla kiinni varsinaisen löytämisen sijaan – kuten eläin jää ansaan tai varas saadaan kiinni vasten tahtoaan ja aikeitaan – käy ilmi, että tämä erittäin vaikuttava oleminen on luonteeltaan sellainen, että paljastumisien täytyy olla illuusioita ja että sen ilmenemisien perusteella tehtyjen johtopäätösten oltava harhoja.
.
Descartes’n filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista tavallaan tulee koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä, kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun tai järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se, mitä pidämme totuutena, onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleisiä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että Jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään.
.
Kysymys varmuudesta muodostuikin ratkaisevaksi uuden ajan moraalin kehitykselle. Uutena aikana ei tietenkään menetetty kykyä totuuteen, totuudellisuuteen, uskoon tai niitä seuraavaan aistitodistuksen ja järjen hyväksyntään. Sen sijaan menetettiin niihin aiemmin sisältynyt varmuus. Uskonnossa ei menetetty niinkään uskoa pelastukseen tai tuonpuoleisen vaan certitudo salutis, varmuus pelastuksesta. Sama menetys tapahtui kaikissa protestanttisissa maissa, joissa katolisen kirkon arvovallan romahdus oli eliminoinut viimeisenkin perinnesidonnaisen instituution. Kaikkialla, missä katolisen kirkon arvovalta säilyi muuttumattomana, kirkko seisoi uuden ajan vaikutuksen ja uskovien välissä. Varmuuden menettämisen välittömänä seurauksena oli uusi innostus hyvän tekemiseen tässä elämässä, aivan kuin elämä olisi vain ylipitkä koeaika[iii]. Totuuden varmuuden menettäminen puolestaan johti hyvän tekemiseen verrattavissa olevaan, uuteen ja ennalta näkemättömään totuudenmukaisuuden innostukseen -  aivan kuin ihmisellä olisi ollut varaa valehdella vain niin kauan kuin hän oli varma kiistämättömän totuuden ja objektiivisen todellisuuden olemassaolosta, jotka varmasti säilyisivät ja voittaisivat hänen valheensa [iv]. Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadalla tapahtunut radikaali moraalikäsitysten muutos sai innoituksensa uuden ajan tärkeimmän ihmisryhmän, uusien tutkijoiden, tarpeista ja ihanteista. Uuden ajan päähyveet – menestys, ahkeruus ja totuudenmukaisuus – ovatkin myös modernin tieteen suurimpia hyveitä. [...]
.
[i] Ks. Johannes Climacus oder Die omnibus debudandum est, on yksi varhaisimmista Kierkegaardin käsikirjoituksista, joka kenties vieläkin on syvällisin kartesiolaisen epäilyn tulkinta Siinä Kierkegaard kertoo hengellisen omaelämäkerran muodossa, kuinka hän oppi Hegeliltä Descartes’n ajattelua, ja oli sitten pahoillaan, että ei ollut aloittanut filosofian opintojaan Descartes’n tuotannosta. [...]
[ii] Pascal selvästikin tunnisti perinteisessä totuuskäsityksessä toisiaan lähellä olevat luottamuksen aisteihin ja luottamuksen järkeen. Hänen mukaansa ‘Paitsi, että järki ja aistit, nuo totuuden mittapuut, ovat kummatkin vilpillisiä, ne petkuttavat toinen toisiaan. Aistit petkuttavat järkeä näennäisillä aistimuksilla, ja niin kuin ne puijaavat sielua, sielukin puijaa niitä, se kostaa’ [Mietteitä].  - - Pascalin kuuluisa vedonlyönti, jossa hän sanoi riskeeraavansa vähemmän uskomalla kristinuskon oppeihin tuonpuoleisesta kuin olemalla uskomatta niihin, on riittävä todiste järjen ja aistien esittämän totuuden suhteesta jumalalliseen paljastukseen. Niin Pascalille kuin Descartes’lle Jumala on Dieu caché, kätketty jumala, jonka olemassaolo ja hyvyyskin ovat ainoita hypoteettisia takuita siitä, että ihmisen elämä ei ole unta [kartesiolainen painajainen esiintyy myös  Pascalilla] eikä ihmisen tahto ole jumalan aiheuttamaa petosta.
[iii] Max Weber on vieläkin [1958] ainoa historioitsija, joka on nostanut esiin kysymyksen uudesta ajasta ja ottanut huomioon sen merkityksen tärkeyden. Hän oli myös tietoinen siitä, että pelkkä uskon menetys ei aiheuttanut muutosta valmistamisen ja työn arvostuksessa, vaan sen teki certitudo salutiksen, pelastuksen varmuuden menetys. Näyttäisi siltä, että tämä varmuus oli vain yksi muiden varmuuksien joukossa, jotka menetettiin uuden ajan myötä.
[iv] On todellakin melko silmiinpistävää, että yksikään pääuskonnoista zarathustralaisuutta lukuun ottamatta ei ole laskenut valehtelua kuolemansynniksi. Eikä ole olemassa käskyä ‘Älä valehtele’. [Sillä käsky ‘Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi’ on luonteeltaan erilainen]. Näyttää siltä, että ennen puritaanista moraalia valehtelua ei pidetty vakavana rikkomuksena.
*
Sitaatti löytyy Hannah Arendt’in aatehistoriallisesti ja kulttuurifilosofisesti merkittävästä kirjasta 'Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot' [s.279-82].
*

July 21, 2013

Yksi 'vaikea' ja kaksi ‘helppoa’ aforismia + bonuksena korkeimman intellektuaalisen tason vittuilu

Mikään ei ole mielikuvituksellisempaa kuin tarkkuus [Robbe-Grillet Kafkaan viitaten; Imre Kertesz: Kaleeripäiväkirja]
 
Vilpittömyys voittaa aina pinnallisuuden [Jari 'RR:n veli' Räsänen Kotkasta]
 
Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn [kuultu radiosta]
 
Miten typerä yritys, kuvata omaa itseään! [Pascal Montaignesta; Imre Kertesz: Kaleeripäiväkirja]
*

Arkipäivän suurkapitalismia. Jos et voi 'patentoida voittojasi' loputtomiin, voit lahjoa tai kiristää kilpailijoitasi - viis siitä, mitä se maksaa tuotteesta riippuvaiselle kuluttajalle [suurkapitalistille jopa ihmishenki on halpa ellei mitätön hinta patenttioikeuden suomien voittojen varmistamiseksi].

Mahdollisimman suureen liikevoittoon tähtäävä mahdollisimman vapaa markkinatalous on väistämättä, oman sisäisen logiikkansa pakosta, ahneuden ja sosiaalisen välinpitämättömyyden taloutta, jossa pätevät mafian lait: lahjonta, kiristys ja petos; lopputulos voidaan havaita etenkin lääketeollisuuden toiminnassa, jossa kaupallisen liikevoiton ja terveydenhuollon intressit ajautuvat kerta toisensa jälkeen paitsi eettisesti lopulta myös kansantaloudellisesti kestämättömään ristiriitaan [vrt. USAn yhtä aikaa kallis, tehoton ja epäoikeudenmukainen tervedenhuoltojärjestelmä]
*
Köyhien lääkkeet päätyivät roskakoriin
.
HS.fi. pääkirjoitus, 21.7 
.
Eurooppa on yhä rikas muttei niin rikas, että täälläkään olisi varaa heittää roskakoriin lääkkeitä. Näin kuitenkin tapahtuu.
Isot lääkeyhtiöt tuhoavat täysin käyttökelpoisia lääke-eriä, jotta markkinahinnat eivät laskisi. Samalla lääkeyhtiöt maksavat toisille yhtiöille, etteivät nämä toisi markkinoille kilpailevia tuotteita. Ketkä kärsivät? Kuluttajat ja veronmaksajat – ja etenkin sairaat ja köyhät.
Juhannuksen alla EU-komissio määräsi tanskalaiselle Lundbeck-lääkeyhtiölle 94 miljoonan euron sakot. Lundbeck oli sopinut kymmenisen vuotta sitten useiden rinnakkaislääkeyhtiöiden kanssa siitä, että nämä lykkäävät omien tuotteidensa tuomista markkinoille.
Kyse oli sitalopraamista eli aivojen serotoniinitasoa nostavasta masennuslääkkeestä. Lundbeckin menestyslääkkeen patenttisuoja oli ajan mittaan heikentynyt. Tuotepatentti oli ehtinyt jo raueta, ja suojaa antoivat enää vain sitä heikommat valmistusmenetelmäpatentit. Muut yhtiöt haistoivat markkinaraon ja olivat jo aloittaneet halpojen rinnakkaislääkkeiden tuotannon.
Komission mukaan Lundbeck otti silloin yhteyttä rinnakkaislääkeyhtiöihin ja maksoi niille lääkkeiden myynnin lykkäämisestä tai lopettamisesta. Valmiit rinnakkaislääke-erät Lundbeck osti ja tuhosi.
Komissio päätti kesäkuussa sakottaa myös rinnakkaislääkkeiden valmistajia. Ne saivat yhteensä runsaan 52 miljoonan euron sakot. EU:n kilpailukomissaarin Joaquín Almunian mukaan sopimukset olivat EU:n kilpailusääntöjen vastaisia sekä vahingoittivat potilaita ja rahaongelmien kanssa painiskelevia kansallisia sosiaalijärjestelmiä.
Lääkefirmojen voitot perustuvat pitkälti patenteilla suojattuihin menestystuotteisiin. Kun patentin suoja-aika kuluu umpeen, markkinoille alkaa tulla rinnakkaislääkkeitä, joiden laatu ja teho ovat samat kuin alkuperäislääkkeen.
Uuden menestyslääkkeen kehittäminen on kallista ja hidasta. Eurooppalaiset lääkeyhtiöt käyttävät tuotekehitykseen lähes 30 miljardia euroa vuodessa. Menestystuotteita ei synny aina edes suurella rahalla, ja riskit hukkainvestoinneista kantaa yhtiö.
Yhtiöt suojelevat menestyslääkkeitään kaikin keinoin. EU-komissio alkoi ihmetellä viitisen vuotta sitten, miksi patenttien raukeaminen ei aina johtanut rinnakkaislääkkeiden nopeaan vyöryyn markkinoille. Virkamiehet rupesivat selvittämään asiaa, ja syy selvisi: isot lääkeyhtiöt lahjovat kilpailijat ulos markkinoilta.
Lundbeck-tapauksen lisäksi komissio on tutkinut kahta vastaavaa vyyhtiä. Toisessa ranskalaisyhtiön uskotaan estäneen perindopriilin eli verenpainelääkkeensä halpaversioiden pääsyn markkinoille. Toinen keskittyy Hollantiin ja koskee fentanyyliä, opioidiryhmään kuuluvaa kipulääkettä. Muitakin tapauksia voi löytyä.
Lundbeck-yhtiö kiisti kesäkuussa komission syytteet ja ilmoitti valittavansa sakoista. Lundbeckin mukaan sopimusten laillisuus on varmistettu kansallisilta ja EU:n asiantuntijoilta. EU-maiden kirjava patenttilainsäädäntö onkin antanut mahdollisuuden tulkita sääntöjä eri tavoin eri maissa.
Kilpailukomissaarin päätös sakottaa Lundbeckiä ja rinnakkaislääkeyhtiöitä on kuitenkin päänavaus, joka ei jää tähän. Lääkeyhtiöitä huolestuttaa nyt, miten EU-virkamiesten päätökset syövät kalliin tuotekehitystyön voittoja.
Tavallisille EU-kansalaisille ja alijäämäongelmista kärsiville kansantalouksille komission tiukka linja on sen sijaan tervetullut. Myös Yhdysvalloissa korkein oikeus otti kesäkuussa kielteisen kannan vastaaviin lääkeyhtiöiden sopimuksiin.
Rinnakkaislääkkeet ovat keskimäärin 40 prosenttia halvempia kuin merkkilääkkeet. Kun Lundbeckin masennuslääkkeen korvanneet rinnakkaislääkkeet pääsivät Britanniassa viimein markkinoille, lääkkeen hinnat laskivat jopa 90 prosenttia.
*
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/K%C3%B6yhien+l%C3%A4%C3%A4kkeet+p%C3%A4%C3%A4tyiv%C3%A4t+roskakoriin/a1374292951812?ref=hs-hitaat-e-2#

Kristus ja Antikristus

Nietzsche Ecce Homossa: ‘En lue Pascalia, vaan rakastan häntä...’ Kiintoisa todiste kokemuksestani, kuinka yksi suuri kristitty muistuttaa toista suurta kristittyä – tai yksi antikristus toista antikristusta; tai jos niin haluatte, Kristus Antikristusta.
*
Sitaatti löytyy Imre Kertész'in Kaleeripäiväkirjasta. 
*

July 18, 2013

Yökommentti

Mikis kirjoitti päreessäni ‘Ketjureaktioita’: Sulla on aika hyvä musiikkimaku. Arvaa, mistä sen tiedän? Koska se on melkein yhtä hyvä kun mu.’
.
Pidätkö sinäkin Sibeliuksesta tai ehkä jopa Wagnerista? - - Bach, jota voi pitää yhtenä kaikkein suurimmista, ellei suurimpana, on useimmiten helppoa omaksua, mutta Sibbe ja Wagner vaativat aikaa. - - Klassinen musiikki alkoi Beethovenista [~ romantiikasta] lähtien muuttua kontrapunktin ja tonaliteetin suhteen entistä vapaammaksi: impressionistisemmaksi ja ekspressionistisemmaksi; lopulta se vapautui kaikesta musiikillis-kieliopillisesta ajattelusta niin paljon, että muuttui ‘stokastisen mekaaniseksi’ sarjallisuudeksi. Sibelius sinfonikkona seisoo kuitenkin yhä vielä [tietoisesti] rajalla, jonka toisella puolella on Tsaikovski ja toisella stokastinen kaaos tai musiikillisesti tyhjä sarjallisuus. - - Sibeliuksen viimeinen suurtyö, Tapiola, jota jotkut pitävät jopa hänen suurimpanaan, käyköön erinomaisesta esimerkistä siitä rajasta, jonka ylittävä musiikki on minun mielestäni silkkaa numeroilla pelleilevää ‘ääntä/melua’, vaan ei musiikkia. - - Stravinskin Petruskan ja Kevätuhrin siedän silti nykyään varsin hyvin, mutta niissähän tonaliteettia vain hiukan ‘venytettiin’ eikä dekonstruoitu kokonaan luovan musiikillisen ‘vapauden’ tähden [ei edes Kevätuhrissa]. - - Itse asiassa absoluuttinen vapaus musiikissa ja ylipäätään kaikessa taiteessa merkitsee lopulta sitä, että esteettisestä ilmaisusta ‘tapetaan’ ilmaisun välttämätön dynaaminen ehto eli sen subjekti [tämä intentio sisältyi kuitenkin paradoksaalisesti myös romantiikan valistus- ja tekno-kriittiseen individualismiin: preferoikaamme siis ‘maltillista klassisismia’!], joka uhrataan matematiikan jumalalle. Jäljelle jää muumio tai enintään levottomasti[?] ‘vaeltava’ autistinen zombie [*]. - - Matematiikka ei ole musiikille välttämätön vaan pragmaattinen ehto; toisin sanoen: matematiikka ole musiikkia, vaikka musiikki onkin myös matematiikkaa. Siinä paradoksia eräille tekno-tolvanoille ja numero-maagikoille [kuten nyt eräs Pythagoras]. - - Niinpä [non sequitur(?) so what?] Kaija Saariaho merkitsee minulle klassisen musiikin kuolinkouristusta – ellei peräti jo ‘ hyvin edistyvää’ rigor mortista. Suuri yleisö on samaa mieltä ja kuuntelee Diana Rossia. Mitä?
 
[*] Onko free-jazz tuo subjektittoman, läpeensä matematisoidun epätonaalisen musiikin kuolleista herännyt ruumis: ‘levoton zombie’? 
*

July 17, 2013

Tohtori Raimo – valtakunnan terapeutti [Sat.-Pär.myöh.inf.-isk.]

Yle, Radio Suomi, Lauantaisin klo 9.50. Uusi kesäsarja tuo poliittista satiiria Radio Suomen lauantaiaamuihin alkaen 8.6.2013.Valtakuntaa terapoi tohtori Raimo, joka taitaa kaikki tunnetut ja tuntemattomat tulevaisuuden terapiamuodot. Asiakkaiksi hänelle hakeutuu lehtienpalstoilta tutunoloisia politiikan ja julkisuuden henkilöitä. Pääosissa Martti Suosalo (Tohtori Raimo), Jukka Puotila (miespuoliset potilaat) ja Erja Manto (naispuoliset potilaat). Käsikirjoitus Miira Karhula. 
* 

Näin tehtiin Tohtori Raimo ...

*