June 30, 2013

Armo Pykälä optikolla

Alakuvassa monikasvoinen ja monitulkintainen Armo Pykälä [psyko- laki- ja usko-tieteen lisensiaatti (PLUL)], mutta älkää kysykö, miten yläkuva liittyy tekstiin tai miten se ei liity [mikä olisi erinomaisen ovela kysymys].
.
Päre on kommentti Kemppisen päreessään ‘Lainkuuliaisuus’ esittämään argumenttiin.
.
Kemppinen kirjoitti’: ‘Omaisuus on varkautta, väitti eräs varhainen sosialisti. Sykähdyttävän väitteen looginen virhe on käsitteen määritteleminen sillä itsellään. Omaisuus ja varkaus ovat samaa käsitekokonaisuutta. Varkaus on jonkin toisen omistaman anastamista, ja tuo ”toisen omistama” sisältää käsitteen ”omaisuus”. Edellisen kappaleen ”petos” puolestaan sisältää tulkinnallisesti edellytyksen ”oikeudettomasti”.
. 
1] Sosialisteilla on siis ongelma. Jos omaisuus on varkautta, niin varastaako silloin se, joka omistaa a] itseltään, b] joltakin toiselta, joka on samalla hän itse vai c] mahdollisesti molemmilta yhtä aikaa? ' Muilta ihmisiltä' [?] hän ei kuitenkaan varasta, koska se on käsitteellisesti ja argumentatiivisesti  mahdotonta [kyllä tietoteoreetikko ja lakimies on sitten viisas].- - Miten vain – tästä seuraa mullistavia näkymiä yhteiskuntapoliittisesti [on jo seurannut, onneksemme valitettavasti eikä valitettavasti onneksemme].
. 
2a] Jos politiikka on väistämättä ‘oikeudellista’ korruptiota [koska muutoin se olisi ‘virallisesti’ rikollisuutta, mikäli eroa rikollisuuden ja politiikan välille ylipäätään voitaisiin enää vetää], ei Ilkka Kanervaa olisi koskaan pitänyt syyttää yhtään mistään paitsi ehkä ‘liiallisesta’ rehellisyydestä, koska hän naiiviudessaan tuli osaltaan paljastaneeksi sekä politiikan todellisen luonteen että juridiikan ja politiikan välillä vallitsevan mutualistisen suhteen.
. 
2b] Jos politiikka on väistämättä ‘oikeudetonta’ korruptiota [koska muutoin se olisi ‘virallisesti’ rikollisuutta, mikäli eroa rikollisuuden ja politiikan välille ylipäätään voitaisiin enää vetää], ei Ilkka Kanervaa olisi koskaan pitänyt syyttää yhtään mistään paitsi ehkä ‘liiallisesta’ rehellisyydestä, koska hän naiiviudessaan tuli osaltaan paljastaneeksi sekä politiikan todellisen luonteen että juridiikan ja politiikan välillä vallitsevan mutualistisen suhteen.
. 
3] Kaiken tutkintasekoilun ja argumenttisotkun jälkeen I. Kanervasta tuli kontrafinaalisesti [eli vastoin sekä syytettyjen että syyttäjän intentiota] pikemminkin oman eliitti-porukan [koko juristien ammattikunnan] ‘pettäjä’ kuin varmoista mielipiteistään kuuluisan fiktion eli sorretun mutta rehellisen kansan [‘duunarin’] 'vihollinen. - - Tuomioistuimen ylivertainen auktoriteetti nimittäin kyseenalaistuu dramaattisesti, kun se kompetenssinsa yliarvioiden ajautui tapaus Kanervassa asettamaan syytteeseen ei suinkaan havaittua [siis mitä?] korruptiota vaan itsensä eli oman legitimiteettinsä korruption tuomarina [oman pätevyytensä rajat ja ehdot ~ ipso facto oman ‘korruptio-luonteensa’]. - - Loppu on suoraan Molieren kirjoittamatta jääneestä farssista ‘Armo Pykälä optikolla eli miten sokea oikeus sai jälleen uudet silmälasit.’ Komedian sanoma lienee kuitenkin yhtä paljon realistinen kuin ilkeän moralistinen: Moliere halunnee meidän ymmärtävän, että tällainen on laittomuus- ja laillisuusasiain hoidon väistämätön tila maailmassa, joka on täynnä sievisteleviä hupsuja, tartuffeja, luulosairaita – ja jopa selväjärkisiä ihmisvihaajia.
*

June 29, 2013

Humanismin puolesta

David Foster Wallace [1962-2008], kirjailija, loogikko, matemaatikko
. 
Tämä on vettä
. 
Valmistujaispuhe Kenyon Collegesta valmistuville toukokuussa 2005
. 
Kaksi nuorta kalaa sattuu uiskennellessaan kohtaamaan vastakkaiseen suuntaan uivan vanhemman kalan, joka nyökkää ja sanoo: Huomenta pojat, miltäs vesi tuntuu?’ Nuoret kalat uivat taas vähän aikaa, kunnes toinen katsahtaa toista ja sanoo: ‘Mitäs hemmettiä se sellainen vesi oikein on?’
. 
Tämä on perusedellytys amerikkalaisille valmistujaispuheille. Niissä on ehdottomasti oltava pieniä opettavaisia ja vertauskuvallistyyppisiä tarinoita. Tarinoiden sisällyttäminen puheeseen on itse asiassa yksi koko lajityypin parhaista, vähemmän paskantärkeistä perinteistä...mutta mikäli nyt pelkäätte, että aion esiintyä viisaana vanhempana kalana teille nuorille kaloille ja ruveta suuraavaksi selittämään mitä vesi on, niin turha huolestua. Minä en ole viisas vanha kala.
. 
Kalajutun tarkoitus on tässä vain osoittaa, että kaikkein ilmeisimmät, merkityksellisimmät ja selvimmät tosiasiat ovat usein niitä, joita on kaikkein vaikein huomata ja joista on vaikeinta puhua. Tavallisena kielen lauseena edellinen on tietenkin lattea itsestäänselvyys, mutta aikuisuuden arkisissa juoksuhaudoissa latteat itsestäänselvyydet saattavat hyvinkin olla elämän ja kuoleman kysymyksiä. Niin ainakin haluan väittää teille tänä kuivana ja kauniina aamupäivänä.
. 
Sen mukaan, mitä tämän kaltaisilta puheilta ennen kaikkea edellytetään, minun tulisi nyt tietenkin puhua teidän humanistisen koulutuksenne merkityksestä ja koettaa selittää, miksi suorittamallanne tutkinnolla on pelkän taloudellisen hyödyn lisäksi myös todellista inhimillistä arvoa. Tarkastellaanpa siis koko valmistujaislajipuhetyypin kaikkein yleisintä kliseetä eli sitä, että humanistisen koulutuksen tavoitteena ei ole niinkään täyttää päätä tiedolla kuin ‘opettaa ihminen ajattelemaan’.
. 
Jos olette vähänkin samankaltaisia opiskelijoita kuin minä, tämän lauseen tuputtaminen ei ole teitä milloinkaan miellyttänyt, ja suorastaan vähän loukkaannutte, kun teidän väitetään tarvitsevan muiden neuvoja oppiaksenne ajattelemaan – kai pelkästään sen, että teidät on hyväksytty opiskelemaan näin korkeatasoiseen collegeen, pitäisi riittää todisteeksi teidän ajattelukyvystänne. Väitän kuitenkin, että humanistista koulutusta koskeva klisee ei loppujen lopuksi ole lainkaan loukkaava, koska tämän kaltaisissa laitoksissa saatava keskeinen ajattelemiseen liittyvä opetus ei niinkään liity kykyyn ajatella, vaan siihen, mitä halutaan ajatella. Mikäli täydellinen vapaus ajattelun kohteiden suhteen tuntuu teistä niin itsestään selvältä, ettei siitä puhumiseen kannattaisi tuhlata aikaansa, pyydän teitä ajattelemaan kaloja ja vettä sekä  unohtamaan hetkeksi sen, mitä ajattelette itsestäänselvyyksien arvosta.
. 
Kerron teille toisen pikku tarinan. Kaksi heppua istuu syrjäisessä baarissa kaukana Alaskan erämaassa. Toinen kaveri on uskonnollinen, toinen ateisti, ja he kiistelevät Jumalan olemassaolosta juuri niin kiihkeästi kuin ihminen noin neljän oluen jälkeen kiistelee. Ateisti sanoo: ‘Hei, älä kuvittele, ettei minulla olisi syytäkin olla uskomatta Jumalaan. Jumalat ja rukoilemiset on kyllä kokeiltu. Juuri tässä vajaa kuukausi sitten jouduin leiristä lähdettyäni hirveään lumimyräkkään. En nähnyt mitään, olin täydellisesti eksyksissä, pakkasta oli yli neljäkymmentäviisi astetta ja minä kokeilin. Menin polvilleni lumeen ja huusin: ‘Jumala, jos sellainen on, minä olen eksynyt lumipyryssä ja kuolen, jos et auta minua!’ Tässä vaiheessa se uskonnollinen kaveri siellä baarissa katsoo sitä toista kaveria kummissaan: ‘No, nythän sinä ilmeisesti uskot’, hän sanoo. ‘Sinähän olet hengissä’. Ateisti puuskahtaa sen näköisenä että uskonnollinen kaveri on hänen mielestään täysi ääliö: ‘No ei, kun kävi niin, että siihen sattui tulemaan pari eskimoa, ja ne näyttivät minulle, missä se leiri oli’.
.
Tämän jutun voi helposti kelata jonkinlaisen humanistisen perusanalyysin keinoin. Täsmälleen sama kokemus saattaa eri ihmisille merkitä aivan eri asioita, jos heidän uskomusjärjestelmänsä ja tapansa johtaa merkityksiä kokemuksista poikkeavat toisistaan. Me arvostamme avarakatseisuutta ja moniarvoisuutta, eikä humanistinen analyysimme pyri väittämään, että jommankumman tulkinta olisi oikea ja toisen väärä tai virheellinen. Ja hyvä niin, paitsi että emme milloinkaan käy keskusteluja siitä, mistä kyseiset uskomukset ja järjestelmät kumpuavat näiden kahden kaverin sisällä. On ihan kuin perustavanlaatuisimmat tavat suhtautua maailmaan ja työstää kokemuksia merkityksiksi olisivat jollain lailla kiistattomia kuin kengän koko tai kulttuurin välittämä kieli. Ihan kuin tapamme luoda merkityksiä ei muka olisikaan tulosta tarkoituksellisesta valinnasta ja meidän omasta henkilökohtaisesta päätöksestämme. Sitten on vielä lisäksi kysymys ylimielisyydestä. Uskonnoton kaveri on kerta kaikkiaan sietämättömän varma asiastaan uskoessaan, ettei eskimoilla ollut mitään tekemistä hänen rukouksensa kanssa. Ja toki myös monet uskonnolliset ihmiset näyttävät olevan ylimielisellä tavalla vakuuttuneita oman tulkintansa oikeellisuudesta. Useimmille meistä täällä he tuntuvat ateistejakin vastenmielisemmiltä, mutta pohjimmiltaan uskonnollisissa dogmaatikoissa on aivan sama vika kuin kertomuksemme ateistissa – ylimielisyys, sokea varmuus asiastaan, ahdasmielisyys, joka vangitsee ihmisen niin perinpohjaisesti, ettei hän edes tajua olevansa vankilassa.
. 
Minun nähdäkseni humanististen alojen ‘ajattelemaan oppimisen’ mantrassa on osaltaan kysymys juuri tästä: siitä, että opitaan olemaan edes vähän vähemmän ylimielisiä ja opitaan suhtautumaan vähän kriittisemmin omaan itseen ja omiin ajatusmalleihin...on nimittäin niin, että valtava osa kaikesta siitä, mitä olemme taipuvaisia pitämään itsestään selvänä, onkin täysin väärää ja luuloteltua. Olen itse oppinut tämän kantapään kautta ja veikkaanpa, että teille tulee käymään aivan samoin. [.....] 
. 
Sitaatti on ‘Tämä on vettä’-puheen alku David Foster Wallacen esseekokoelmasta ‘Hauskaa, mutta ei koskaan enää’.
*

June 27, 2013

ÄO-Päre, osa 2

Sitaatti on yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodien professori Pertti Tötön kirjasta ‘Paljonko on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa’, luvun ‘Mitä Tatu Vanhasen kertoimet kertovat?’ viimeisen alaotsikon ‘Vaikutukset ja vaikuttaminen’ teksti.
.
‘Miksi jotkut maat ovat niin paljon rikkaampia ja tuottavampia kuin toiset? Tämä on yksi taloustieteen perimmäisiä kysymyksiä’. [Hall&Jones,1997,173]. Lynn ja Vanhanen antoivat perimmäisen vastauksen: jotkut maat ovat muita rikkaampia, koska niillä on on älykkäämpi väestö. Vastaukselle annetut perustelut ovat sekä teoreettisia että empiirisiä, kuten tieteessä on tapana. Edellisiä on perusteellisemmin kehitellyt Richard Lynn kirjassaan Race Differences in Intelligence: An Evolutionary Analysis [2006]. Sen mukaan yksilöiden välisten älykkyyserojen periytyvyydestä seuraa, että myös ryhmien väliset keskiarvoerot älykkyydessä periytyvät. Koska ominaisuudesta on ollut lisääntymisetua pohjoiseen levittäytyneiden kansojen elinolosuhteissa, siitä on kehittynyt ihonvärin haalistumisen kaltainen rodullinen ominaisuus. Ja koska älykäs yksilö on tyhmää kekseliäämpi ja tuottavampi, menestyy myös älykäs kansa tyhmää paremmin.
. 
En ota kantaa teoreettisiin perusteluihin, olen etsinyt vastausta kysymykseen, tukevatko Lynnin ja Vanhasen esittämät, empiiriset perustelut heidän vastaustaan tuohon taloustieteen perimmäiseen kysymykseen. Nuo perustelut ovat yhtä suorasukaisia kuin itse vastauskin. Toiseksi uusimmassa kirjassaan Globaalit ongelmat Tatu Vanhanen [2008, 229] tiivistää ne näin: ‘Päätelmäni on, että mitattiinpa ihmisten elinolojen tai inhimillisen kehityksen vaihtelua millä indeksillä tahansa, kansallinen ÄO selittää siitä suurimman osan’.
. 
Lynnin ja Vanhasen kriitikot ovat argumentoineet, ettei korrelaatio riitä näytöksi kausaalisesta vaikutuksesta. Heidän mukaansa pitäisi vähintäänkin käyttää monimuuttujaista regressioanalyysia, jossa on mukana kilpailevia selittäjiä. Sitä käyttäen osoittautuisi, etteivät ÄO-luvut olekaan kansojen varallisuuden ja hyvinvoinnin vahvin selittäjä [esim. Jäntti, 2007]. Useat sosiologien ja taloustieteilijöiden julkaisemat artikkelit puhuvat kriitikoiden olettamusta vastaan. Talouskasvun selittäjänä ÄO-luvut ovat osoittautuneet sitkeähenkisiksi. Sen paremmin lukutaidon ja koulutuksen kaltaiset inhimillisen pääoman mittarit kuin yhteiskunnan instituutioiden formaalia rationaalisuutta mittaavat muuttujat eivät ole pärjänneet älylle talouskasvun selittäjinä monimuuttujaisessa regressiomallissa.
. 
Edellä olen osoittanut, että tällainen tulos perustuu sopivasti valikoituneeseen aineistoon [ks. myös Töttö & Rita 2007]. Kun analyysiin otetaan kaikki maailman maat, ovat perinteiset inhimillisen pääoman mittarit sekä institutionaaliset muuttujat kiistattomasti älyä suurempia talouskasvun selittäjiä. Tämä näyttäisi puhuvan Lynniä ja Vanhasta vastaan. Mutta niin ei välttämättä ole, sillä heidän hypoteesinsa on luonteeltaan historiallinen, ÄO:n mittaaman ominaisuuden kokonaisvaikutuksia koskeva. Regressioanalyysin tulokset kertovat selittävien muuttujien suorista vaikutuksista selitettävään, mutta kysymys kansojen varallisuuserojen syistä koskee suorista ja epäsuorista vaikutuksista kertyviä kokonaisvaikutuksia. Niiden selvittämiseksi tein rakenneyhtälömallin, jonka tulos osoitti, että ÄO:llä voi talouskasvun selittäjänäkin olla vahvoista epäsuorista vaikutuksista koostuva huomattava kokonaisvaikutus. Jos Lynnin ja Vanhasen tavoin oletamme ÄO:n kausaalisesti perimmäiseksi ja talouskasvun etummaiseksi tekijäksi, on korrelaatiokertoimen käyttö kausaalisen vaikutuksen osoittimena täysin perusteltua. Saturoidussa polkumallissa, jossa on mukana kaikki mahdolliset epäsuorat vaikutukset, on kausaalisesti perimmäisen muuttujan standardoitu kokonaisvaikutus etummaiseen muuttujaan aina yhtä kuin niiden välinen korrelaatiokerroin.
. 
Ovatko Lynnin ja Vanhasen empiiriset perustelut hypoteesilleen sitten lopulta päteviä vai ei? Varsinkin maanosittain tehty tarkastelu kallistaa vaakaa kieltävään suuntaan. Mutta jos ne sattuisivat olemaan päteviä, mitä kauheata siitä seuraisi?
. 
Lynnin ja Vanhasen kriitikot ovat käyttäneet paljon palstatilaa moraalitunteidensa ilmaisemiseen. Tunteiden nostattajana on ollut johtopäätös, joka näyttää seuraavan hypoteesin konkreettisista perusteluista. IQ and Global Inequality-kirjan loppu kuuluu näin: [Lynn ja Vanhanen 2006, 293]: ‘Erot kansojen älykkyydessä ovat väistämättömiä, ja siten myös niiden seuraus: kansojen varallisuuserojen pysyvyys. Tai kuten Johannes asian kaksi tuhatta vuotta sitten ilmaisi: Köyhät teillä on aina keskuudessanne.’ Johtopäätös on kuitenkin perusteeton. Se nojaa puutteelliseen kausaalisuuden analyysiin. Edellä todettiin, että Lynnin ja Vanhasen vastaus kansojen varallisuuserojen syytä koskevaan kysymykseen perustui ÄO:n kokonaisvaikutuksiin. Empiirinen analyysi taas soitti, että tuo kokonaisvaikutus muodostuu pääosin tai yksinomaan epäsuorista vaikutuksista. Ainoastaan siinä tapauksessa, että ÄO:n kokonaisvaikutus muodostuisi pelkästään tai pääosin suorasta vaikutuksesta, voisi johtopäätökselle olla perusteita. Koska äly vaikuttaa muiden tekijöiden kautta, ei fatalismiin ole aihetta.
. 
Yksi kausaalisuutta koskevan teorian aksioomia on niin kutsuttu Markovin ehto [Sloman 2005, 47]. Se sanoo, että jos A on B:n syy ja B on C:n syy, voidaan A:n vaikutus C:hen estää ‘tarttumalla’ B:hen. Kun asia ajatellaan toisin päin ja muistetaan kausaalisuhteiden epäsymmetrisyys, seuraa B:n ravistamisesta’, että A:ssa ei tapahdu mitään, mutta C ‘heiluu’. Vaikka siis A olisikin C:n perimmäinen syy, voidaan C:tä periaatteessa muuttaa koskematta lainkaan A:han. Kansojen varallisuusehtoihin voidaan siis periaatteessa vaikuttaa, vaikka ÄO:n mittaama ominaisuus olisi erojen perimmäinen syy. ÄO ei vaikuta kansojen varallisuuseroihin suoraan vaan väestön paremman lukutaidon, korkeamman koulutustason, rationaalisempien instituutioiden ja muiden välittävien tekijöiden kautta. Jos näihin voidaan vaikuttaa, voidaan varallisuuseroihin vaikuttaa. Lisäksi ovat käytettävissä ÄO:sta riippumattomat tekijät, joiden vaikutuksen Lynn ja Vanhanenkin residuaaleja tarkastellessaan myöntävät. Esimerkiksi Päiväntasaajan Guinea on ollut öljynsä ansiosta vuodesta 1975 maailman ylivoimaisesti nopeimmin kasvava talous, vaikka sen ÄO-luku [59] on maailman alhaisin.
. 
Meidän ei siis tarvitse siirtää lämpimien maiden väestöjä räntäsateeseen odottelemaan, että evoluutio tekisi tehtävänsä.
*

June 26, 2013

ÄO-Päre, osa 1

Sitaatti on yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodien professori Pertti Tötön kirjasta ‘Paljonko on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa’, luvun ‘Älykkyysosamäärä: mustaa valkoisella’ viimeisen alaotsikon ‘Entä sitten?’ teksti.
.
Charles Murray voi vastata omasta ja edesmenneen Richard Herrnsteinin puolesta, että johtopäätös, jonka mukaan AÖ ei mittaa älykkyyttä, ei heilauta heidän meritokratian analyysiään eikä Affirmative Action-kritiikkiään. Meritokratia voi muodostua ja toimia älyn korrelaatin mukaan tapahtuvan valikoitumisen varassa, ja nimenomaan ÄO on havaittu vahvasti periytyväksi. Tähän ei ole vastaansanomista.
. 
The Bell Curven nostattaman kohun vuoksi Amerikan psykologiayhdistys APA kokosi asiantuntijaraadin laatimaan puolueettoman arvion siitä, mitä älykkyydestä tiedetään [Neisser ym. 1996]. Valkoisten ja mustien ÄO-ero vahvistettiin 15 pisteen suuruiseksi ja ÄO:n heritabiliteetin arvoksi Pohjois-Amerikan valkoisten keskuudessa todettiin ‘luokkaa 0,75', mikä selvästi ylitti Murrayn ja Herrnsteinin varovaisen arvion. Yksilöiden välisestä ÄO:n vaihtelusta 75 prosenttia arvioitiin siis geneettisen vaihtelun aiheuttamaksi tässä populaatiossa.
. 
Heritabiliteetin laskuperusteista ei vallitse täyttä yksimielisyyttä, joten muitakin arvioita esitettiin. Nature-lehden julkaisemassa 212 adoptio- ja kaksostutkimuksen meta-analyysissa käytettiin laskutapaa, jossa otetaan huomioon kohtu sisaruksille yhteisenä ympäristötekijänä. Sen johtopäätös kuului [Devlin, Daniels & Roeder, 1997, 470]: ‘Tuloksemme viittaavat paljon pienempään periytyvyyteen: laaja heritabiliteetti, joka mittaa geenien kokonaisvaikutusta ÄO:ään on ehkä 48 prosenttia; kapea heritabiliteetti, evolutiivisten argumenttien kannalta tähdellinen suure, koska se mittaa geenien additiivisia vaikutuksia, on luokkaa 34 prosenttia. Nuo johtopäätökset tarkoittavat ajatusta meritokraattisen yhteiskunnan kognitiivisten kastien muodostumisesta. Toisaalta kun Herrnstein ja Murray mukautuivat valtavirran kantaan siinä, että vain yksilöiden välisten ÄO-erojen periytyvyydestä voidaan puhua, ovat Arthur Jensen ja Philippe Ruston jopa jyrkentäneet kantaansa ryhmien välisten ÄO-erojen suhteen. He esittävät, että uusi näyttö viittaa ‘jonkinasteiseen geneettiseen komponenttiin mustien ja valkoisten ÄO-keskiarvojen erossa’  [Ruston & Jensen, 2005, 235].
.
Oli yksilöiden välisten ÄO-erojen periytyvyys sitten 50 tai 26 prosenttia, periytyvyyden kiistattomuudesta ja yhtä kiistattomasta Flynn-efektistä seuraa paradoksi. Jos ympäristötekijät selittävät parhaimmillaankin vain puolet ÄO:n vaihtelusta, miten on mahdollista, että ÄO on teollistuneissa kaupungeissa noussut jopa 15 pisteen vauhtia sukupolvessa? Näiden maiden geenipoolissahan ei liene tapahtunut mitään radikaalia paranemista [esimerkiksi maahanmuuttajien ansiosta], jos kohta ei Lynnin ja muiden eugeenikkojen pelkäämää rappeutumistakaan?  Flynn-efektin selityksen täytyy olla ympäristön muutoksessa, mutta ÄO:n periytyvyys ei tunnu antavan sille tilaa.
. 
Jos psykologiassa jaettaisiin Nobelin palkintoja, antaisin sellaisen William Dickensille ja James Flynnille. He ovat ymmärtääkseni ratkaisseet paradoksin [Dickens&Flynn 2001]. Ratkaisun avain on ÄO:n ja ympäristön molemminpuolinen kausaalinen vaikutus, mistä seuraa geenien ja ympäristön korrelaatio. Yksilö, jolla on jokin geneettinen taipumus, hakeutuu mielellään ympäristöön, jossa tuota taipumusta voi toteuttaa. Tuollaisessa ympäristössä taipumus pääsee parhaiten kehittymään, ja otollinen ympäristö voi jopa aktivoida geneettisiä vaikutuksia, jotka tylsässä ympäristössä jäävät passiivisiksi. Taipumuksen puhkeaminen kukkaan taas saa hakeutumaan vielä parempaan ympäristöön tai luomaan sellaisen. Näin syntyy Dickensin ja Flynnin mallissa kerrannaisvaikutukseksi kutsuttu efekti.
. 
Tavanomaiset heritabiliteetin laskumallit olettavat, että geenit ja ympäristö ovat toisistaan riippumattomia, minkä vuoksi laskumallit naamioivat geenien ja ympäristön korrelaatioon liittyvät ympäristövaikutukset. Kun ympäristön aiheuttamana pidetään vain sitä osaa ÄO:n kokonaisvaihtelusta, joka ei käy yksiin geneettisen varianssin kanssa, jäljelle jää vain vähän vaihtelua. Koko mitassa ympäristön aiheuttama vaihtelu tulee esiin vain sukupolvien välistä vaihtelua tutkittaessa. Siinä geenien ja ympäristön ‘mätsäystä’ ei tapahdu; vanhempien epäedullista ympäristöä ei vastaa heikko keskimääräinen geneettinen taipumus ja jälkeläisten hyvää ympäristöä parempi geneettinen taipumus, sillä geeneiltään sukupovet ovat samanlaisia. Tällöin ympäristön todellinen vaikutus pääsee esiin. Lopuksi Dickensin ja Flynnin malli olettaa, että toisten ihmisten ÄO on merkittävä kerrannaisvaikutuksia aiheuttava ympäristötekijä. 
. 
Matemaattisesti Dickensin ja Flynnin malli on varsin vaativa, joten en edes yritä avata sitä tässä enempää. Sen perusviesti on kuitenkin selkeä: ÄO:n periytyvyys voi olla 0,75, ja silti ympäristö voi vaikuttaa dramaattisesti ÄO:ään. Paradoksin ratkaisun lisäksi malli näyttäisi myös selittävän muutaman muun psykometriikan kannalta hankalan havainnon. Lapsille laskettu ÄO:n heritabiliteetti on alle 50 prosentin luokkaa ja nousee iän myötä kohti kahdeksaakymmentä. Dickensin ja Flynnin malli selittää tämän ilmiön sillä, että iän myötä yksilö ikään kuin saa sovitettua ympäristönsä oman ÄO:nsa mukaiseksi. Samasta syystä lapsuudessa ÄO vaihtelee, mutta asettuu iän myötä vakaalle tasolle. Samaan prosessiin liittyy tutkimuksissa toistuvasti saatu tulos, että erilaisilla esikoulu- valmennusohjelmilla aikaansaadut ÄO:n parannukset eivät kestä ajan hammasta vaan haihtuvat ohjelmien päätyttyä. Dickensin ja Flynnin mukaan ohjelmissa on kyse siitä, että niiden alkaessa ulkoinen ympäristö ikään kuin ajaa osallistujien itse valitseman ympäristön yli. Kun lapsen ympäristö ei vastaa hänen ÄO:nsa mukaisia taipumuksia, voi tuloksena olla merkittävä ÄO:n parannus, joka alkaa usein haihtua jo ohjelman aikana, kun lapsi saa ympäristön taas hallintaansa. Dickensin ja Flynnin malli olettaakin, että ympäristövaikutukset ovat välttämättä lyhytaikaisia. Sen vuoksi pyrkimykset vaikuttaa syrjäytyneiden aikuisiän kohtaloihin heidän lapsuuden ÄO:äänsä nostamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan. Aikuisiän ÄO:n seurauksiin voidaan vaikuttaa vain aikuisiän ympäristön kautta. Dickens ja Flynn [2001, 364] jopa väittävät, että ne suhteellisen harvat tutkimukset, joissa on saatu näyttöä ohjelmien pysyvistä vaikutuksista, perustuvat virheelliseen metodologiaan, jonka vuoksi vain näyttää, että pysyvä nousu ÄO:ssa olisi saatu aikaan. Ympäristövaikutusten lyhytikäisyydestä seuraa myös adoptiotutkimuksissa havaittu ilmiö, että paremmista kasvuoloista saatu hyöty häviää aikuisena ja adoptoitujen ÄO alkaa lähestyä heidän biologisten vanhempiensa tasoa. Kuvioon sopii hyvin havainto, että mustan äidin ja valkoisen isän lapsilla on keskimäärin alhaisempi ÄO kun valkoisen äidin ja mustan isän jälkeläisillä. geneettisesti tapausten pitäisi olla samankaltaisia, mutta äidillä on oletettavasti suurempi rooli lapsen älyllisen ympäristön kannalta kuin isällä.
. 
Jos Dickensin ja Flynnin malli on oikeilla jäljillä, ei Herrnsteinin ja Murrayn meritokratialle jää edes teoreettista kasvualustaa. Eliittikoulujen kautta valikoituneen kognitiivisen eliitin ja sen eliittikouluihin valikoituvien jälkeläisten ÄO:t ovat sukupolviensa huippua, mutta eivät valikoivan pariutumisen ja korkean periytyvyyden vuoksi. Sosiologit ja taloustieteilijät ovat päätyneet varsin yhtenevään johtopäätökseen, edelliset ammatin mukaan määritellyn yhteiskuntaluokan ja jälkimmäiset tulojen periytymistä tutkittuaan: Kaikissa länsimaissa yhteiskunnallinen asema on vahvasti periytyvä, meritokratioita ei ainakaan vielä ole olemassa [Eriksson&Goldthorpe, 2002]. Koulutus on periytymisen kannalta ratkaiseva välittävä tekijä, ÄO korkeintaan sivuroolissa, ja sen vaikutus tapahtuu koulutuksen kautta. Samuel Bowles ja Herbert Gintis [2002] ovat yrittäneet estimoida, mikä voisi olla ÄO:n osuus tulojen periytyvyydestä Yhdysvalloissa, ja päätyneet häviävän pieneen lukuun. He korostavat, että tulos heidän mallistaan olisi samaa suuruusluokkaa, vaikka valikoivan pariutumisen aiheuttamalle vanhempien geneettiselle korrelaatiolle annettaisiin arvo 1 ja ÄO:n heritabiliteetti oletettaisiin sataprosenttiseksi. ÄO ei siis ‘rakenteista’ yhteiskuntaa juuri lainkaan.
*

Bongattu: Harakka [viikon fiksuin lintu]

Alakuvassa Timo Olavi Harakka
.
Talouskuri ei ratkaissut Euroopan velkakriisiä

*

June 25, 2013

Bongattu: City-karhu

Tätä kuvatessa ei tarvinnut käyttää makroa, zoomia, eikä mitään muutakaan tarkenninta.

Kulttuuri-Päre

Oliko Wagner vasemmistolainen?
.
Kuten tunnettua natsit käyttivät Richard Wagnerin ajatuksia ja musiikkia propagandanaan. Aivan yhtä hyvin Wagner olisi sopinut vasemmiston propaganda-aseeksi, sillä hän edusti nouruudessaan kaikkia mahdollisia vallankumousaatteita. Figaron toimittaa Paula Nurmentaus.
*

June 24, 2013

Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].
.
[21.6 Kommentti]
.
Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.
*
Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?
. 
Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.
*
[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]
. 
Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.
. 
Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.
. 
Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.
. 
Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].
. 
Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].
. 
Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.
*
[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]
.
Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.
.
Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.
.
Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.
* 
Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].
.
Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].
.
Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.
.
Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].
*
[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.
.
Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.
*

June 23, 2013

'Oo vievinäs väkisin'

Naisen kiimaherkkyys saa joskus täysin hallitsemattomia muotoja, jotka vaativat lääkärisedän [tai tädin: olemmehan toki nykyään vapaamielisiä humanisteja] huomiota ja hoitoa. Mutta ehkä silloinkin on itse asiassa kyse Justiinan kuvaamasta ‘Oo vievinäs väkisin’-effektistä. - [Kuvassa hysterian vallassa olevia naisia (1876–1880)]. - Juhannuksen blogivieras Justiina kertoo sen, mistä Raamatussa tai Evoluution Suuressa Kirjassa ei ole kerrottu kuin joko shokeeraavan moralisoivasti [Lootin tyttäret] tai poikkeuksellisen mutta silti luonnollisen promiskuiteetin ilmentymänä [bonobot].

‘Vie sie, mie vikisen. Oo vievinäs väkisin.'

Huvittaa kirjoittaa tätä, mutta kai kaikki naiset nyt vain tietävät sen, että Miehelle ei ikinä saa kertoa, että Hänet on isketty. Valittu ja saalistettu, viety kuin kuoriämpäriä. Ei, ei ja ei. Ei ikinä.

Miehen pitää saada olla Saalistaja. Suuri Metsästäjä, joka lassoaa saaliinsa. Ja jos saalis vielä hiukan pyristelee vastaan, mutta Mies saa hänet taltutettua, niin aina vain parempi.

Muistan ikuisesti sen tyrmistyneen ilmeen, kun kerroin kaukaiselle ex-ex-poikaystävälleni, että "joo, mä sanoin sillon Annelle, että ton mä otan ja sit mä otin sut". Miesparka oli kuvitellut, että Hän oli vikitellyt ja hurmannut, että Hän oli valinnan tehnyt ja saanut saaliin koukkuihinsa. Ja nyt sitten putosi niistä haavekuvista oikein ryminällä kivikkoon. Voi, voi...

Mutta totuus on, että joskus se on vain mahdotonta tehdä "kuten oikein on". Joskus on otettava se suopunki kauniimpaan käteen ja antaa viuhua. Miten hemmetissä se Mies muuten tajuaa ruveta edes saalistamaan, jos ei ole saaliista haisuakaan !! Tai joku vihje sille on ainakin annettava, jotta se saa vainun.

Äh, liian hienovaraista. Kimppuun vain kuin sika limppuun ! Emakko.
*

Antirealistin realismia, osa x

Tässä kuvassa etsitään tietoisuutta havainto-empiirisen kokeen avulla. Saa nähdä löytyykö vai pakeneeko tietoisuus tätäkin koejärjestelyä? Ainakin säikähtää.
*
Mimesis sallii ‘objektiivisen todellisuuden’ tulla havaituksi' [Kant]
.
I
Päreen osa I on ‘kantilaistyyppinen’ vastine/vastaus Tomin kommenttiin Ironmistressin päreessä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä, osa II’. Päreen osa II ottaa Spinozan esimerkiksi tietoisuuden dilemman mystifioivasta ratkaisusta ja osa III vertailee alustavasti Spinozan ja Lutherin tulkintaa stoalaisen katalepsiksen vaikuttavuudesta mielenrauhan ja/tai sielunpelastuksen suhteen.
.
Tomi kirjoitti: ‘Teoria on hyvin pitkälle testattu ja todettu looginen väitejoukko, joka on käytännössä fakta.
.
Aivan – mutta vain siihen oletettuun ‘pisteeseen’ asti, kun teorian väittämät eivät enää selitä ‘tarpeeksi hyvin’ havaittuja tosiasioita. Toisin sanoen: jos/kun anomalioitten [havainnot, joita teoria ei enää pääosiltaan kumoutumatta pysty selittämään] määrä lisääntyy ‘riittävässä’ määrin, teoria on hylättävä ja mikäli [‘järkevästi’] mahdollista korvattava se kattavammalla ja relevantimmalla teorialla, jossa nuo anomaliat eivät ole niinkään poikkeuksia teorian säännöistä kuin [jopa] teorian korroboroivia/vahvistavia ilmiöitä [jne., ad inf.]
.
Itse asiassa jos/kun [siis milloin?] eli historiallisen evoluutio-ongelman [~ tiedon kasvun ja muuttumisen]väistämättömyys/vallitsevuus verifioi metodisen antirealismin [muutos itsessään ei voi olla realistinen ‘substanssi’ (ellemme tunnusta metafyysistä uskoa, mikä sekin kyllä käy, jos asia tunnustetaan)] vaan ajallis-paikallisesti konstruoitavissa oleva ‘aisti-ilmiö’].
.
Teoria siis kehittyy [ja informaation määrä kasvaa], mutta todellisuus itsessään on aina se, mikä se on [(1)], mikäli se edes matemaattisen mielikuvituksen äärimmäisissä muodoissaan on laskettavissa oleva totuus [2); muussa tapauksessa olisimme tekemisissä hahmottoman kaaoksen kanssa tai itse asiassa emme edes sen]. Tällöin siihen [tieteelliseen totuuteen] ei kuitenkaan voi suhtautua samanaikaisesti kuin pelkkään kehityksessään etenevään historialliseen konstruktioon [mitä se kuitenkin samalla myös väistämättä on]. Dilemma.
.
Niinpä vain erittäin harvat [jos mitkään] teoriat ovat faktoja=tosiasioita tarkoittamallasi tavalla [‘totuus on testattu ja todettu (? ~ todistettu?) looginen väitejoukko’]. Teorian tasolla kyseiset väittämät tietysti voivat olla totta jopa monissakin eri tapauksissa.
Kantilaisena antirealistina [ks. kuitenkin 3] totean, että mikään teoria ei ole fakta, koska teoria on ihmisen representaatio triviaalista totuudesta, joka ei ‘tarvitse’ representaatiota ollakseen tosi. Totuus teoriana mahdollistuu vain ‘vieraantumisena’/etäisyyden ottona [~ perspektiivisesti] havaittavasta totuudesta metodin ja mittalaitteen avulla.
.
Toisin sanoen – koska ihmisen kognitiivinen havainto tarvitsee ‘mitan’ [kriteerin ~ ‘alkuehdot, koordinaatit’] kyetäkseen arvioimaan/selittämään ‘empiria-totuuden’, silloin totuus, jota ‘mitataan’, ei ole olemassa ilman tuota ‘mittaa’ ja jos onkin, sen olemassaolo on eräänlainen ontologinen ‘indifferenssi’ eli ihmisen ‘mitan’ kannalta ‘tuonpuoleinen’ X. Niinpä kaikki puhe faktan ja teorian identtisyydestä totuutena on pelkkää ihmisen teoreettis-representoivaa puhetta.
.
‘Teoria on fakta, jos maailmaa koskeva väitejoukko on empiirisesti testattu ja loogisesti todistettu.’ - - Testauksesta ja todistuksesta seuraava[?] fakta voi kuitenkin olla tosiasia vain ja vasta silloin, kun sen konstruoimiseen tarvittu representoiva/reflektoiva subjekti on “‘poistettu/poistunut’ tosiasioitten näyttämöltä’” tarpeettomana anomaliana, sillä tosiasian representaatio ei ole tosiasia itsessään [eikä edes semanttisessa merkityksessä] vaan pelkästään tosiasian syntaktinen ‘varjo’ – eräänlainen Platonin vähättelemä mimemis [matematiikka, jota Platon niin rakasti totuuden ‘kielenä’, ei minulle sen sijaan kuolleine ja tyhjine muotoineen ole muuta (vai pitäisikö sanoa: enempää tai vähempää) kuin hiukan eksaktimpaa ‘taidetta’].
*
1] Totuus by definition eli todellisuus teorian ja havainnon isomorfisena vastaavuutena [1i] jopa muutoksessaan on, mitä se on eli totuus tosiasioina an sich [erotuksena totuuteen teoriana ‘de jure’] ei ole ‘riippuvainen’ teoriasta.
.
1i] Vaikka välitön havainto [tai affekti] itsessään ei ole semanttinen ilmiö eli kieli, vertaa tätä oletettua isomorfiaa vaikeuteen [ellei mahdottomuuteen] kääntää tekstejä semanttisesti identtisinä kielestä toiseen [puhumattakaan käännöstekstin esteettisen vaikutelman idiomaattisesta yhtenevyydestä ja relevanssista verrattuna alkukieleen].  
.
2] Laskettavissa joskaan ei suoraan ymmärrettävissä, koska laskeminen yksinomaan kuvaa havaittujen tapahtumien liikettä [syy-yhteyksinä), kun taas ymmärtäminen pyrkii selittämään kuvatun kausaalisuuden kontekstuaalisen merkityksen ja/tai jopa sen holistisen mielekkyyden (tai ‘mielettömyyden’)]. Konteksti ei kuitenkaan voi olla annettu kuten aistihavainto affektina vaan sekä ennen että jälkeen havaintoa konstruoitu ‘Gestalt’ [hahmo].
.
3] Kant halusi ‘Puhtaan järjen kritiikissään’ välttää sekä metafyysisen idealismin [Kantin vokabulaarilla ‘transsendentaalinen realismi’] että [ks. etenkin 2. painoksen lisäykset] Berkeleyn antirealismin [subjektiivisen idealismin, jollaiseksi Schopenhauer ‘jumaloimansa’ Kantin I Kritiikin yksipuolisesti ja vastoin tämän omaa intuitiota tulkitsi].
. 
II
Spinozan systeemiä voisi pitää ‘empiirisesti’ täydellisenä, jos sen olisi kirjoittanut Spinozan filosofian Substanssi = Jumala eli Luonto [vrt. Raamattu Jumalan Ilmoituksena] eikä ‘subjekti-modus’ Spinoza. Nyt siinä kuitenkin on itse systeemin perusluonteesta by definition johtuen jotain ‘liikaa’ eli Etiikan kirjoittaja itse. Affektit [voimat, kompositiot jne.] eivät nimittäin kirjoittele kirjoja vaan liikkuvat levottomasti ja mihinkään pysähtymättä vailla ‘transsendentaalista’ eli käsitteiden kautta organisoitunutta kiinnekohtaa [itsetietoista minuutta]. Niinpä vain jos Spinoza onnistuu häivyttämään itsensä [representoivan tietoisuuden] systeemistään, uskon hänen ‘kineettis-dynaamisen’ ja subjektittoman rationalisminsa olevan totta.
. 
Tietenkin tämä vaatimus on kategorinen contradictio in adjecto, koska se on mahdollista toteuttaa vain käsitteellisen representaation ‘tuolla puolen’. Niinpä Spinozan filosofista intentioita voi pitää pikemminkin ‘käsite-musiikillisena’ kuin käsite-filosofisena. Representaation purkavaan dilemmaan ole rationaalisia tai empiiris-kokeellisia vaan enintään performatiivisia ‘ratkaisuja’ [ja niitäkin vain ‘väliaikaisesti’].
. 
Minulle on kuitenkin täysin selvää, että jos joku ylipäätään edes yrittää tuollaista subjektin ja tietoisuuden hävitysoperaatiota [kuten Spinoza ja empiristi-naturalistit ylipäätään], hän juuri sillä tavoin tulee osoittaneeksi todeksi sen, minkä yrittää kieltää. Tietoisuus on luonnon anomalia [poikkeus, joka vain ja ainoastaan olemalla poikkeus eli vapauden kausaliteetin ‘alainen’/Kant], vahvistaa deterministisen säännön [luonnon kausaliteetin].
. 
Sama semanttinen umpikuja/dilemma ilmenee Wittgenstein-huomatuksestani, jonka mukaan Wittgensteinin [Tractatuksen lopussa] olisi pitänyt vaietessaan siitä, mistä ei voi puhua, vaieta myös subjektista eli representoivasta ‘performantista’. Siitä hän ei voi puhua edes sen vertaa kuin estetiikasta, etiikasta tai uskonnosta, joista pitää vaieta, koska niistä ei voi puhua [semanttisesti verifioitavalla ja matemaattisesti eksaktilla tieteen kielellä]. - - Toisin sanoen silmä, joka näkee maailman, ei näe itseään – ei edes silloin, kun havaitsija leikkaa sen irti päästään ja ryhtyy sitä selittämään. Empiristin intentoimaan näkemiseen tarvitaan aina jo rationaalista ‘mielikuvitusta’, koska havainto ei voi havaita itseään.
. 
Niinpä antirealismia ei voi kiertää kuin tekemällä kategorisen virhepäätelmän eli tietoteoreettisen silmänkääntötempun – esim. konstruoimalla ensin ‘totuuden’ käsitteen [ontologinen aksiooma] tiedon oikeuttamisen määritelmälliseksi tueksi ja ‘takuuksi’ havainnon luotettavuutta arvioitaessa. Mutta myös ‘totuus’ on aina jo jotain liikaa ajattelujärjestelmässä, joka yrittää perustaa olemassaolonsa varmuuden pelkän aistihavainnon varaan. Olemme tuomittuja ‘rationaalisuuteen’.
. 
III
Seuraavaksi saatan pohtia Spinozan ja Lutherin kovin erityyppisiä tulkintoja stoalaisen katalepsiksen [selvä ja varma evidenssi] ‘vaikutuksesta’. Sillä eihän pelkkä tieto luonnon laista voi vapauttaa [pikemminkin päinvastoin] meitä kausaalisen determinismin orjuudesta. Tarvitaan armo, joka vaikuttaa varmuuden, jota evidenssi ei voi itsestään käsin antaa. Spinoza uskoo oikean tiedon [tieteen] antavan meille mielenrauhan. Luther sen sijaan mielenrauhaa [vapautusta/pelastusvarmuutta] etsiessään palaa Raamatun teksteihin jumalallisen armon Ilmoituksena. Ehkä meidän olisi pidettävä molempia näkökantoja relevantteina.
. 
Mutta mitä tarkoittavat ‘vapautus, valaistuminen ja armo’? Augustinus antaa meille hienon ja koskettavan vastauksen: ‘Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme kunnes se löytää levon sinussa.’ Augustinus ei kuitenkaan viittaa mihinkään tieteellisessä tai filosofisessa mielessä varmaan tietoon vaan armon kautta saatuun uskon varmuuteen. Juuri se minulta puuttuu.
.

June 20, 2013

Lisää tuloeroja, ei kiitos!

Tony Judt [1948-2010]
.
[...] Tarvitaan uusia lakeja, uusia vaalijärjestelmiä, rajoituksia lobbareille ja politiikan rahoitukselle. Toimeenpanoelimille on annettava lisää [tai vähemmän] valtaa ja on keksittävä keinot tehdä valituista ja valitsemattomista virkamiehistä kiitollisia ja vastuullisia valitsijakunnalleen ja palkanmaksajilleen, eli meille.
. 
Kaikki tämä pitää paikkansa. Mutta moisista muutoksista on paasattu jo vuosikymmenet. Nykyään pitäisi olla jo selvää, että niitä ei ole saatu aikaan tai ne eivät toimi, koska ne on kuvitellut, laatinut ja pannut täytäntöön juuri se ihmisjoukko, joka on vastuussa ongelmatilanteesta. Upton Sinclair teki kuuluisan huomautuksensa jo vuosia sitten: ‘On vaikea saada joku ymmärtämään jotain, kun hänen palkkansa riippuu siitä, että hän ei sitä ymmärrä’. Pitkälti samasta syystä useimpien Euroopan maitten parlamenteilla – joita nyt seurataan tunneskaalalla ikävystymisestä halveksuntaan – ei ole oikein mahdollisuuksia löytää sisältään keinoja nousta jälleen kerran varteenotettaviksi toimijoiksi.
. 
On aloitettava jostain muualta. [....]
*
Sitaatti on kirjasta Tony Judt: ‘Huonosti käy maan’ [s. 163-64]
*

Tuomas Enbuske – liberaali sosiaalidarwinisti ja demokraattinen älykkyysosamäärärasisti


Enbuske: Saisimmeko suuremmat tuloerot, kiitos
[HS.fi, Kolumnit, 20.6]

Vasemmistonuoret esittävät firmoihin maksimipalkkaa. Siis sääntelyä, joka määrää, kuinka paljon firman parastuloisin saa tienata suhteessa huonotuloisimpaan.
Filosofi Platon kaavaili aikoinaan, että ihannediktatuurissa rikkain saisi tienata korkeintaan nelinkertaisesti sen mitä köyhin. Vasemmistonuoret olivat kesäkuun puoluekokouksessa armollisempia. Heidän esimerkissään firman parastuloisin saa tienata 12-kertaisesti. Tuo luku on napsaistu Sveitsistä, jossa sääntelystä äänestetään syksyllä.
On tietysti absurdia ajatella, että oikean palkkatason tietäisi paremmin ulkopuolinen kuin se, joka työn arvon oikeasti näkee, eli firman omistaja.
Mutta kuten suosikkifilosofini Dr. Phil sanoo, ”ajatellaanpa välillä myönteisesti”. Entäpä jos duunarin palkka todellakin voisi nousta jopa kaksitoistakertaiseksi sen perusteella, miten hyvin tyyppi työnsä tekee?
Nykyään kaikki duunarit saavat suunnilleen samaa palkkaa riippumatta työn laadusta. Ammattiliitot ovat hyvää hyvyyttään puolustaneet duunarin oikeuksia, mutta se on samalla johtanut siihen, ettei kukaan voi rikastua työllä, koska kaikkien täytyy saada yhtä monta karkkia pussista.
Kuitenkin esimerkiksi älykkyyserot vaikuttavat valtavasti työn tasoon ja laatuun. Tutkijat kiistelevät lähinnä siitä, kuinka suuri tuo vaikutus on.
Tämän huomaa jokainen edes kuukauden tavallisella työpaikalla hengaillut. Ihmettelin jo nuorena työelämään tullessani, miten hankalia joillekin olivat tavalliset työrutiinit. Yhdet kuluttivat suuren osan työpäivästä tupakkapaikalla marisemiseen, ja samalla ahkerat paiskivat töitä. Silti kaikki saivat samaa, liiton määrittämää palkkaa.
Suomessa saa palkita hyvästä työstä rahalla vain huippupomoja. Muiden palkkio on status. Siksi maa on täynnä markkinointipäälliköitä, ja Yleisradiossa on tuottajia ja muita pikkupomoja enemmän kuin eskimoilla sanoja ryyppäämiselle.
On käsittämätöntä, että esimerkiksi Ruben Stiller, joka on Ylen lahjakkaimpia toimittajia, tienaa suunnilleen saman verran kuin Kainuun radion laiskin toimittaja.
Jos lahjakas Ylen toimittaja menee pyytämään palkankorotusta, laatikosta kaivetaan esiin palkkataulukot. Taulukkojen mukaan hänelle ei voida maksaa parempaa liksaa, vaikka hän tekisi sata kertaa enemmän skuuppeja kuin työpäivänsä Facebookissa surffaileva työkaverinsa.
Ainoa tapa palkita työntekijä edes jotenkin on palkita hänet esimerkiksi tuottajan pestillä.
Samalla ihminen siirretään kauemmas siitä työstä, jossa hän oli alun perin erityisen lahjakas.
Pahinta on niillä työpaikoilla, joilla statusta ei voi nostaa kummallakaan, ei palkalla eikä asemalla. Tällaisilla työpaikoilla status otetaan esimerkiksi työpaikkakiusaamisella. Harvardin professori Niall Ferguson kirjoittaa rahan historiasta kertovassa kirjassaan hienosti niistä ongelmista, joita on ihmisyhteisöissä, joissa asioita ei voida mitata rahassa. Silloin korkeampi status hankitaan väkivallalla, joko fyysisellä tai henkisellä.
Raha ei missään nimessä ole tärkein yllyke tehdä töitänsä hyvin. Mutta silti samapalkkaisuus on loukkaus yksilöllisyyttä vastaan.
Meillä on vallalla konemainen ihmiskuva. Ikään kuin kuka tahansa voisi korvata kenet tahansa.
*
http://nyt.fi/20130620-enbuske-saisimmeko-suuremmat-tuloerot-kiitos/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Enbuske
http://www.sub.fi/uutiset/suomalaisen-suosikkijuontajan-huikea-ura-kuvina-katso/1624084

JULISTUS



Täten julistan Päreitä-blogin tästä päivästä alkaen systemaattisesta [niin pseudotieteellisestä kuin poliittisesta] rasismista vapaaksi vyöhykkeeksi.
.
Rauno Räsänen
*

June 19, 2013

ANATEEMA

Minä en, Valkea, roiku sinun blogissasi vittuilemassa ja markkinoimassa ideologista shittiä -  en rasistista enkä liberalistista. Pysy poissa täältä. Tämä 'keskustelu' loppuu juuri siihen, mihin sinä sen näköjään haluatkin loppuvan. Edes yksinkertaisimpaan kysymykseeni et ole kyennyt vastaamaan, vaikka sitä kolmeen kertaan pyysin. Olet pelkkä bluffi koko tyyppi. Pseudotiedettä markkinoiva rasistinen kupla. Kaikki se, mitä sanot minusta, sopii parhaiten sinuun itseesi. Olen sekä halveksunnan että säälin tuntein lukenut viimeisimpiä kommenttejasi - niin ‘asiallisia’ kuin täysin asiattomiakin: molempien suhteen mieleeni on noussut yksi ja sama ajatus: tämä ihminen on kuin hysteeris-paranoidinen koira, joka yrittää saada raaputettua turkistaan sisäisen ahdistuksensa kirppuja ulkoistamalla ne muslimeiksi, neekereiksi, intiaaneiksi, mustalaisiksi jne. Hän on ottanut käyttöönsä älykkyysosamäärätutkimuksen vain yrittääkseen sen avulla oikeuttaa ja todistaa, että hänen sisäiset kirppunsa ovat todellisia ulkoisia kohteita, jotka uhkaavat meitä kaikkia samalla tavalla kuin hänen omaa epävakaata mieltään. Mutta ‘oikea’ tiede ei koskaan voi perustua psyykkisten defenssien eli tässä tapauksessa rasistisen logiikan ja etnisen ylimielisyyden perustalle. Ei edes silloin, kun siitä tulee jonkun valtion virallinen poliittinen ohjelma. Jos näin kuitenkin käy, vapaan maailman kansalaisten tulee vastustaa sellaista orjayhteiskuntaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. - - Tällaisin – järkähtämättömän liberalistisin terveisin, Valkea, toivotan sinut puheeni lopuksi alimpaan helvettiin – tarkemmin sanottuna Danten Helvetin kahdeksannen piirin kuudenteen kuiluun, jossa tekopyhät kantavat kultaisia munkinkaapuja, jotka ovat niin lyijynraskaita, että ne melkein katkaisevat kantajansa näiden laahustaessa hitaasti kapeaa polkuaan kuilun ympäri.
.
Dixi
*

Bongattuja paloja


Löysin Ironmistressin päreestä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä, osa II’ mainion biovalistushengellisen kommentin, joka käsittelee miesten seksuaalisuutta. Kyseessä on sen verran opettavainen tietoisku, että siteeraan sitä täällä omassa kaksiossani. Kommentin kirjoittaja on ilmeisen mielenkiintoinen, syvällinen ja sisimmältään erittäin vakavahenkinen ihminen ;\].
.

Kalle Tarwinen said... 
Evoluutio-Biologian Suuressa Kirjassa [EVLUT-Kirja] lukee, että uroksen on saatava naaras kiimaan ja myös pidettävä se kiimassa niin kauan, kunnes parittelu onnistuu. Jos naaras ei ole kiimassa, on uroksen lähes mahdoton paritella sen kanssa. Raiskaus ei siis onnistu ‘oikeassa’ eläinmaailmassa ainakaan kovin helposti. Toisin on tosiaan meidän poloisten urosihmiseläinten laita. Koska olemme ajoittaisesti kykenemättömiä hillitsemään ylettömiä fantasiaseksuaalisia yllykkeitämme autoeroottisilla halulihaspäästöillä, saatamme vastoin EVLUT-Kirjan maksiimeja päätyä raiskaamaan naaraita, jos emme saa, mitä haluamme. Mikä pahinta – jos naaraat eivät suostu tai parittelevat kilpailevan uroksen kanssa, uhkaa kiihkeimpien ja kiivaimpien urosten paritteluturhautumiskynnys [Paarungfrustrazionschwelle] ylittyä ja he jopa tappavat himoissaan sekä haluamiaan naaraita että kilpailevia uroksia. Juuri tämänkaltaisesta rivaliteetti-tragediasta nousee evoluutio-seksologisen lisääntymis-uskonnon kirkko kuin muinainen Peenis-lintu raunioista pyrkien saattamaan evoluutio-funktiossa tapahtuneen virhetoiminnon takaisin luontoäidin jos ei aina täysin harmoniseen niin ainakin hillityn hormoniseen kiertokulkuun. EVLUT-kirkosta lisää tulevassa väittelykirjassani.
.
Kalle Tarwinen – praktisen evoluutio-seksologian ja luonnollisten lisääntymis-uskontojen Maisteri
*
http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin_18.html

June 18, 2013

Kommentti nimimerkki Valkealle

Päre on vastaus nimimerkki Valkean ‘paskapuheisiin’ [kirjaimellisesti] edellisessä päreessäni Politiikkaa.
*
Valkea kirjoitti mm.: 'tämäntyyppinen toistuva älyllisesti tasoton p.ska'.
.
Ensinnäkin.
.
Mitä mieltä olet mainitsemani ja linkkaamani Tony Judt’n kirjassaan ‘Huonosti käy maan’ esittämistä ajatuksista, jotka nekin ovat vaikuttaneet päreeni ‘asiallisempaan’ sisältöön? Vastaa ensin tähän, niin voidaan edetä pitemmälle, jos on tarpeen. Ei riitä, että provosoidut harkitusta provokaatiosta. Se on aivan liian helppoa ja ehkä jopa jollain tavalla paljastavaa.
.
Toiseksi.
.
1] Valehtelusta [tietoisesta tai tiedostamattomasta] ei minun kohdallani ole kyse [sitä paitsi provokaatio ei ole ensisijaisesti valehtelua vaan poleeminen tyylikeino], koska en esitä tieteellisiä eli [muka] tosia väitteitä vaan ideologisia mielipiteitä, joista ei kuitenkaan puutu substanssia [esim. juuri Tony Judt’n yleiskatsauksellinen linjanveto], ja jotka sisältävät [provosoidusti] poliittisesta liberalismista kumpuavan väitteen siitä, että harrastamasi ellei peräti työksesi tekemä ‘älykkyysosamäärätieteily’ implikoi niin vahvan poliittisen konservatismin [republikaanisen eriarvoistamispoitiikan], etten voi hyväksyä sitä. Ja jos en voi hyväksyä tutkimuksen perimmäisiä lähtökohtia eli/tai motiiveja en pidä sitä tieteenä vaan tieteeksi naamioituna politiikkana.
.
2] Olen toki tietoinen siitä, että ajaudun esittämäni oletuksen seurauksena tieteen tekemisen ja etiikan/politiikan väliseen dilemmaan, joka ei milloinkaan ratkea [kuin ehkä teoreettisesti ja utopistisesti/vrt. esim. Marx] , koska emme ainakaan haluamassamme määrin kykene ennakoimaan ja kontrolloimaan teknistä ja poliittista kehitystä. - - Jos nimittäin esittämääni kantilaistyyppistä maksiimia/imperatiivia pyritään noudattamaan täysin dogmaattisesti, ei atomipommia eikä mitään muutakaan tappamiseen tarkoitettua [ja vieläpä aivan tiettyä kohdetta silmälläpitäen] teknistä ratkaisua/innovaatiota olisi pitänyt ryhtyä tieteellisesti kehittämään [ei yksityisin eikä julkisin varoin]. Silti on täysin selvää ja varmaa, että vaikkei Manhattan-projektia olisi koskaan aloitettu, olisi atomipommin kehittäminen ollut yhä vain ajan kysymys pelkästään atomivoiman tutkimisen sivutuotteena [~ teknologian kehittymistä ei ilmeisesti voi hallita eli teknologia sisältää aina myös jopa oman tuhonsa siemenet].
.
3a] Huolimatta teoreettisen ajattelun ja poliittisten käytäntöjen välisestä ristiriidasta/kytköksestä - tai oikeastaan juuri tuon ristiriidan/kytköksen takia - perusongelmani on tässäkin polemiikissa muotoa: jos tiede ei ole arvovapaata ja täytä hyvereliabilismin [Alvin Goldman] ehtoja, se ei ole tiedettä vaan toimintaa, jolla on enemmän tai vähemmän poliittinen agenda.
.
3b] Osoita siis, Valkea, että teet joko i] ‘puhdasta’ tiedettä etkä tieteen kaapuun verhoutunutta politiikkaa, ii] politiikkaa, joka etsii tieteestä evidenssiä ideologiansa vahvistamiseksi tai iii] tunnustat, ettet voi tehdä selvää eroa tekemäsi tieteen ja poliittisten aatteittesi välillä.  
.
Kolmanneksi.
.
Esittämääni politiikka~tiede-hypoteesia voi tietenkin pitää harhaisena, jos haluaa, mutta näyttää siltä, ettet pysty vastaamaan [et ymmärtääkseni vastannut] edes yksinkertaisimpaan pyyntööni/kysymykseeni: Jospa esittäisit edes yhden konkreettisen esimerkin’ - siitä, miten älykkyysosamäärätutkimuksella voidaan vastustaa kansainvälisten pankkien valtatavoitteita – ja/tai auttaa etenkin meitä suomalaisia.
. 
Neljänneksi.
.
Vastaukseksi ei nyt riitä: ‘puhut paskaa’. Jokainen paskakommenttisi päätyy tästä lähtien recycle bin’iin.
*