April 28, 2013

Hautalaulu


Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
    Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän.
*
http://www.youtube.com/watch?v=xsTo1RIZjJ0
http://mentalfloss.com/article/31633/how-did-6-feet-become-standard-grave-depth

April 26, 2013

Pohjolan tytär

 
The Danish National Radio Symphony Orchestra.
Leif Segerstam, conductor
.

Op. 49 Pohjola's Daugter tytär (Pohjolan tytär), symphonic fantasy. Completed in 1906; first public performance in St Petersburg, 29th December 1906 (Orchestra of the Marinsky Theatre under Jean Sibelius).
Pohjola's Daughter is one of Sibelius's most popular symphonic poems. It was not until the late 1990s that scholars were able to work out the complicated stages of its composition.
The difficulties were caused by several intertwining ideas and projects that were going on at the same time. One of these comprised the "Daughter of Nature" material. Another project was the third symphony, and a third was Night Ride and Sunrise. A fourth project consisted of the sketches to In memoriam and a fifth the oratorio . Marjatta, which Sibelius was planning on the basis of Jalmari Finne's libretto, starting from June 1905. Finne wrote enthusiastically about this project:
"Sibelius talked about music in such a beautiful way. He also said: 'Music is for me like a beautiful mosaic which God has put together. He takes all the pieces in his hand, throws them into the world, and we have to recreate the picture from the pieces.'"
The mosaic metaphor is apt. Without knowing it, Sibelius was unknowingly already composing Pohjola's Daughter, but initially he called the earliest form of the work "Luonnotar" (Daughter of Nature). This is not the Luonnotar we know from 1913, which is why it is customary to write about the earlier project using quotes. It is not surprising that the Marjatta and Luonnotar ideas were equally fascinating to Sibelius. The female figures are mythologically very close to each other. Marjatta gives birth to the Saviour, Luonnotar to the world.
 *

April 22, 2013

'On metsät Pohjolassa sankat, tummat/ ne ikisalat, haaveet hurjat loi/ asunnot Tapion on siellä kummat/ haltiat väikkyy, hämyn äänet soi'

Tapiola kuuluu Sibeliuksen vahvaan myöhäiskauteen. Se oli Sibeliuksen viimeinen suurimuotoinen orkesteriteos ja moni musiikintutkija pitää sitä säveltäjän parhaiden sinfonioiden veroisena. Sibeliuksen musiikin englantilainen esitaistelija Cecil Gray sanoi Tapiolasta: "Vaikka Sibelius ei olisi kirjoittanut mitään muuta, tämä teos riittäisi sijoittamaan hänet kaikkien aikojen suurimpien mestareiden joukkoon."
 
 
 
Jean Sibelius' tone poem Tapiola (1926). Paavo Berglund (1929--2012) conducts the Finnish RSO in 1992.
*
The Danish National Symphony Orchestra
Leif Segerstam, conductor.
*
Sibelius, Tapiola, Neeme Järvi [DGG]
 
Sibelius' powerful landscape of cool waters, endlessly forests and massive rock formations in a mighty composition on one single theme, with completely new sounds. This must be one of the best compositions for the Symphony Orchestra ever made. The shots are taken from the film Sibelius - the early years, but I've edited them in a completely different matter.
*
Jean Sibelius : Tapiola, op. 112, Tone-poem, Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan, direction.
*
Sibelius, Tapiola, Adrian Boult [LPO]
*
Sibelius : Tapiola, Op. 112
Sir Thomas Beecham (Conductor)
Royal Philharmonic Orchestra
(Rec.1946) Public Domain
*

Jean Sibelius,Tapiola

.
Documentary Film by Christopher Nupen [2½ min. näyte].
*
http://www.allegrofilms.com/sibelius

April 21, 2013

Sibelius: Sinfonia nro 7


Sibelius: Sinfonia nro 7 – Herbert von Karajan, Berliinin filharmonikot
*
Jean Sibelius, Symphony no 7 C Major, Esa-Pekka Salonen, Swedish RSO
*
Jean Sibelius, Symphony no. 7, Leif Segerstam, Danish National SO
*
Sibelius, Symphonie Nr 7 C Dur op 105, Leonard Bernstein, Wiener Philharmoniker
*
Jean Sibelius
Symphony No.7 in C major, op.105
Paavo Berglund
*

April 20, 2013

Huhtikuu on kuukausista julmin

'Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihottaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi pitää meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.'
.
Alkusäe 1. Kuolleiden hautaus - runoelmasta Autio maa [T. S. Eliot: 'Autio maa - Neljä kvartettia ja muita runoja, 1.p. 1972].
*

April 19, 2013

‘Lucus a non lucendo’

Jean Sibelius (1865-1957)
Symphony No.4 in A minor, op.63
Sir Colin Davis
Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks
Herkulessaal, München, 17 11/2006
*
The Symphony No. 4 in A minor, Op. 63, is one of seven completed symphonies composed by Jean Sibelius. Written between 1910 and 1911, it was premiered in Helsinki on 3 April 1911 by the Philharmonia Society, with Sibelius conducting.
.
The work comprises four movements:
I. Tempo molto moderato, quasi adagio
II. Allegro molto vivace
III. Il tempo largo
IV. Allegro
.
[......]
Many commentators have heard in the symphony evidence of struggle or despair. Harold Truscott writes, "This work ... is full of a foreboding which is probably the unconscious result of ... the sensing of an atmosphere which was to explode in 1914 into a world war." Sibelius also had recently endured terrors in his personal life: in 1908, in Berlin, he had a cancerous tumour removed from his throat. Timothy Day writes that "the operation was successful, but he lived for many years in constant fear of the tumour recurring, and from 1908 to 1913 the shadow of death lay over his life." Other critics have heard bleakness in the work: one early Finnish critic, Elmer Diktonius, dubbed the work the Barkbröd symphony, referring to the famine in the previous century during which starving Scandinavians had had to eat bark bread to survive.
.
According to the biographer Erik W. Tawaststjerna, the Symphony reflects the psychoanalytical and introspective era when Sigmund Freud and Henri Bergson stressed the meaning of the unconscious, and he calls the Fourth Symphony "one of the most remarkable documents of the psychoanalytical era." Even Sibelius himself called his composition "a psychological symphony" His brother, the psychiatrist Christian Sibelius (1869–1922), was one of the first scholars to discuss psychoanalysis in Finland.
.
In the year before beginning the symphony, Sibelius had met many of his contemporaries in central Europe, including Arnold Schoenberg, Igor Stravinsky, and others; his encounter with their music provoked a crisis in his own compositional life. He said in a letter to his friend (and biographer) Rosa Newmarch about the symphony: "It stands as a protest against present-day music. It has absolutely nothing of the circus about it." Later, when asked about the symphony, he quoted August Strindberg: "Det är synd om människorna" (One feels pity for human beings).
.
The symphony briefly had a nickname, "Lucus a non lucendo".
*

April 18, 2013

Kunnian kulttuureista hippileiriin ja Jeesukseen

'Te siis haluatte tietää, mitä mieltä minä olen Antti Korhosen erottamisesta. Mitä te sillä tiedolla teette? Ettekö ymmärrä, ettei tässä tapauksessa voi tuomita ketään - ei edes opetusviraston juonittelijoita, vaikka he tietävätkin mitä tekevät. Taivaallinen Isäni kyllä aikanaan tuomitsee heidät. Mutta teidän tehtävänne ei ole tuomita ketään. Niin kovasti kuin haluaisittekin. Te kyykäärmeen sikiöt. Aina toisianne pilkkaamassa ja myrkkyhampain raatelemassa! Minä lähden nyt kala-leipä-aterialle, enkä siedä häiriköintiä ruokailupaikalla. Ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.'
*
‘Korjaava kommentti’ koskien kommenttia päreessäni ‘Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - -?’.
.
Kirjoitin seuraavasti: 'Ehkä lähes perverssit kunniakoodit ovat tarpeen juuri siellä, missä ei ole kyetty ratkaisemaan yhteisöllistä kanssakäymistä ja sen eettisiä periaatteita [...]’.
.
Kommenttini jättää toivomisen varaa sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien suhteen. Esimerkiksi. Mitä olen tarkoittanut ilmaisulla yhteisöllisen kanssakäymisen ratkaisemisesta? Ja eikö olisi pitänyt hiukan selkiyttää sitä, miksi kunnian periaate on niin tärkeää toisilleen lähes vastakkaisissa yhteisöllisen elämän muodoissa eli romanikulttuurissa [piittaamattomuus demokraattisista instituutioista ja etenkin oikeuslaitoksesta; yksilö on ensisijaisesti suvun/klaanin jäsen] sekä Jani Kaaron kuvaaman ja preferoiman japanilaisen ‘vapaan oppimis-periaatteen’ yhteisöllisyydessä tukahduttava institutionaalinen roolikulttuuri, jossa yksilöllisyys ja yhteisöllinen rooli samaistuvat ‘vapaan’ ryhmäoppimisen prosessissa]. 
.
Näissä institutionaaliseen yhteisöllisyyteen täysin eri tavoin suhtautuvissa kulttuureissa romanit tappavat kunnian takia toisiaan mutta japanilaiset itsensä. Sen sijaan pidäkkeetöntä vapautta ja hedonistista nautintoa tavoittelevat hipit puolestaan viis veisaavat suvun tai yhteisön heihin kohdistamista moraalisiksi tulkittavan kunnian vaatimuksista - aivan kuten uusliberaalit kapitalistit eivät piittaa muusta kuin egoistista talous- ja nautintoarvoista. 
.
Hipit elävät kiertelevää elämää kuten romanit, mutta heidän valintojaan eivät siis säätele ja kahlitse suvun tai yhteisöllisten roolien paine vaan nautinto-addiktio – aivan kuten uusliberaalin finanssi-kapitalistin toimintaa ei ‘rajoita’ lopulta mikään muu kuin hänen ahneutensa määrä. Hipit ja kapitalistit ovat oman [ja ‘toisen navan’] ympärillä pyöriviä egoisteja siinä määrin kuin nautinto-addikti nyt ylipäätään pystyy olemaan reflektoivasti tahtova minä. Hänen elämänsähän on pääosin riippuvuuden ehdollistamaa eikä reflektoivan tahdon alaista toimintaa. Myöskään kunnian kulttuurin jäsen ei kärjistetysti tulkittuna ole yksilö vaan oman yhteisönsä edustamien arvojen vanki, jolla ei ole sananvaltaa itseään koskeviin tärkeisiin päätöksiin.
.
Näin ajatellen hippien pidäkkeettömän universaali lähimmäisenrakkaus [altruismi] on paradoksaalisesti egoistisen ahneuden kääntöpuoli eikä jokin ihmisen hyvyyden mahdollistava ‘luonnollinen’ elämänmuoto. Mitä ikinä Jeesus sitten Vuorisaarnassa lopulta tarkoittikaan [etenkin moraalikäsitystensä realistista toteutettavuutta silmällä pitäen], niin huolimatta eettisestä syvällisyydestään hän oli myös tyypillinen utopisti-idealisti, joka ei ehkä tajunnut tai halunnut hyväksyä sitä, ettei mikään yhteisö pysy kasassa ilman moraalisia koodeja ja/eli institutionaalisia rakenteita [‘Lakia’]. Jeesus tosin sanoi tulleensa täyttämään lain, mutta eiköhän kristinuskon myöhempi historia kerro pikemminkin päinvastaisesta – Laki täytti Jeesuksen. 
.
Jos Jeesus kuitenkin oli oikeassa, niin hänen sanomansa ei näytä toteutuva ainakaan tässä maailmassa kuin yksittäisten yksilöitten kohdalla, ellemme sitten [kuten usein väitetään] pidä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon julistajien vaatimaa demokratia-kehitystä Jeesuksen oppien sekulaarina versiona. 
-
Mutta hei – väittikö Jeesus kirjaimellisesti, että rakkaus toteutuu jo tässä maailmassa? Eikös kyseessä ollut optio koskien Jumalan valtakuntaa? Jos näin, niin Jeesusta voisi tavallaan pitää myös yhtenä kapitalismin kaikkein suurimmista guruista. Tulevaisuuteen kannattaa sijoittaa. Pascal ryhtyi sittemmin lyömään jopa vetoa asiasta. Tosin Rooman kirkko oli jo myöhäiskeskiajalla myynyt 'riskittömiä' pelastus-optioita kovaan hintaan. Moraalinen rappio saa joskus lähes nerokkaita muotoja varsinkin, kun rahasta ja valllasta on kyse.
.....
?? Hmm. Tämän verran ‘korjauksia’ tällä erää. Kyse on niin isoista etiikan, yhteisöllisyyden ja ihmisluonnon ongelmista, ettei niitä [itse]ironisesti puhuakseni ratkaista kuin juuri siellä yhteisöllisessä kanssakäymisessä – jos ratkaistaan. Jätän asian muhimaan, mutta lienee väistämätöntä palata siihen myöhemmin uudestaan.
*

April 17, 2013

Mitä yhteistä on Aku Ankalla, Sofi Oksasella ja Jonathan Franzenilla?


Kommenttipäre koskien eräitä Ironmistressin päreen ‘Satu ja faabeli’ kommentteja..

Ironmistress kirjoitti: Miten on, lukijat, mikä on teidän suosikkisatunne?’. 
Yksipallisen poika said: Akun Ankan kolme pientä porsasta ja iso paha susi. Sain siitä ekat seksuaaliset vibani. 5-vuotiaana.’.
Anonyymi kirjoitti mm.: ‘Aku Ankasta en ole tykännyt koskaan. Niiden juoni toistaa aina itseään ja loppuhuipennus on sitten sellainen lässähdys.’
*
Anonyymi Aku Ankka-kriitikko, olet varmasti oikeassa, mitä viime vuosikymmenien Akuihin tulee, mutta Yksipallisen pojalla lienee muistoissa toiset ajat, sillä ne Akun Ankan ensimmäiset vuosikirjat, joita oma isäni kävi minulle Kotkan saaren Gutzeitilta työstä palatessaan kaupunginkirjastosta lainaamassa [on pieni ihme, että vakaumuksellinen SKDL:n mies sellaiseen amerikkalaishapatukseen edes sormellaan koski, mutta äitini oli tässäkin asiassa paljon pragmaattisempi ja ylipäätään modernimpi], ja joista opin lukemaan 1950-luvun lopulla, ovat edelleenkin kova kamaa.
.
Siitä tasosta vain lipsuttiin melko nopeasti pelkkään toistoon ja vanhojen juonikuvioiden plagiointiin piirrosten tason laskusta nyt puhumattakaan. Vanha ikuinen laki kulttuuristen tuotteiden kohtalosta toteutui tässäkin ja suorastaan esimerkillisellä tavalla, sillä kaikki, josta/mistä tulee muotia ja joka/mikä saa massiivista suosiota, latistuu hyvin nopeasti tuotanto- ja markkinointikoneiston marionetiksi, ellei jo alunperin ole sen suunnittelemaa eli tuotteistamaa.
.
Vain poikkeuksellisen lahjakkaat ja itsen/p/äiset artistit pystyvät [ja hekin vain hetkellisesti] vastustamaan tätä kapitalismin raadollista logiikkaa, joka latistaa persoonallisen taiteilijan ja kulttuuri-ilmiön [PS.] pelkäksi markkinatuotteeksi [muoti, brändi ja trendi ovat vain harhauttavia eufemismeja tuotteistetuille kulttuuri- ja/eli viihdenautinnoille], joka korvataan mahdollisimman nopeasti uudella trendillä/genrellä jne., kun se ei enää tuota kapitalistille siinä määrin voittoa kuin hänen ahneutensa vaatii. Aku Ankka ei ole mikään poikkeus tästä säännöstä tai siis pikemminkin kapitalismin sisäisestä lainalaisuudesta.
.
Jos taiteilijan pitää olla itsenäinen, itsepäinen ja lahjakas pystyäkseen edes vähäisessä määrin vastustamaan kapitalismin tuotekampanja-estetiikkaa, pitää myös taiteen kuluttajan olla itsenäinen, itsepäinen ja lahjakas. Mutta ehkä tällainen tiedostavampi kulttuurikriittisyys ja itsenäinen, harkitseva mutta silti persoonalliseen ajatteluun perustuva valikoivuus taiteen/viihteen suhteen on liikaa vaadittu. Jos nimittäin Sofi Oksasen tapainen mukaansatempaavan näytelmän ja romaanin [Puhdistus] kirjoittanut taiteilija myy itseään mediassa kuin pahin ‘Baabelin portto’, niin ei kai hänen lukijansakaan voi enää muuta kuin juosta kulttuurituote kourassaan anelemassa nimikirjoitusta SO:n kirjoittaman nautinto-fetissin kanteen.
.
Vaikka toiveikkaasti pidänkin Sofin medialinjaa perimmältään sarkastisena ja kapitalismi-kriittisenä, niin on mielestäni täysin mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa, että se, mitä Sofi todella ja oikeasti myy, on hän itse eli Sofi Oksanen nimisen kirjailija-mallin oma dramaattisen [ei sympaattisen] kaunis ulkonäkö. Sofi on siis median pyörityksessä pikemminkin malli tai ylipäätään turha julkkis [kaikki julkkikset ovat turhia] kuin vahvasti vaikuttava totalitarismi-kriittinen kirjailija, eikä tämä ole mikään antifeministinen huomio, sillä näin tekevät melkein kaikki kapitalistisesta tuotantokoneistosta riippuvaiset ja sen lainalaisuudet hyväksyneet taiteilijat – esimerkkinä vaikkapa kirjallisissa tavoitteissaan alunperin radikaali [muttei koskaan postmoderni] ja markkinakulttuurikriittinen kirjailija, tolstoilaisen, ‘suuren’ realismin amerikkalainen ‘nyky-epigoni’, Jonathan Franzen [Muutoksia, Vapaus].
.
Niinpä Aku Ankka, Sofi Oksanen ja Jonathan Franzen kuuluvat samaan viihteen Hollywood-sarjaan, joka tuottaa ja myy tiettyä tuotemallia niin kauan kuin sitä kustantajan mielestä ostetaan tarpeeksi paljon. Liian suuria riskejä ei oteta, jos vanha tyylikin myy kohtuullisesti. Ja mikäs siinä, me kuluttajathan sen ratkaisemme. Vai mitä?.
PS. 
En nyt tarkoita persoonallisella esim. Andy Warholia, joka muka nerokkaasti teki juuri teknologisesta kapitalismista taidetta, sillä eihän’ idiotiasta’ voi syntyä kuin toisenlaista idiotiaa – varsinkaan siinä tapauksessa, kun kyseessä on pelkkä vallitsevan kulttuurikapitalismi-latteuksien kopiointiprojekti kuten Warholilla.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Franzen 
 http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2011/01/11/Sofi+Oksanen+on+vuoden+2010+karikatyyppi/2011210327731/4
http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Duck
http://fr.wikipedia.org/wiki/Sofi_Oksanen

April 16, 2013

Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - - ?

Japanilaisessa koulussa vallitsee ei-autoritaarinen ryhmäohjautuvuus? Vapaan kasvatuksen saaneilla hippileiriläisillä on aina hauskaa?
.
Kommentti koskien arvostamani tietokirjailija Jani Kaaron kolumnia ‘Käskemällä ei mitään saa’ verkko-hesarissa, 15.4.
-
En haluaisi herättää sinua kauniista unestasi Jani Kaaro. Mutta pakko on muistuttaa ja korostaa sitä, minkä tietoisesti hieman ristiriitaisessa kirjoituksessasi jo alunperin itsekin huomasit. Juuri lapset ja varhaisnuoret saattavat olla kaikkein julmimpia toisiaan kohtaan. Kuri laumassa/ryhmässä säilyy primitiivisen laumatottelevaisuuden myötä eli ‘alfaurokseen ja alfanaaraaseen’ [käyttääksemme vieroksumaani darwinistista jargonia, joka muistuttaa uskonnollista mantraa] kohdistuvan 'palvonnan' vuoksi. Valitettavasti [jos nyt ylipäätään on relevanttia moralisoida biologisia prosesseja] kovimman hinnan tällaisesta ryhmäkoheesiosta maksavat kuitenkin ne, joiden kiusaamisen nämä 'alfat' sallivat. Laumahenki itsessään ei synnytä demokratiaa, pikemminkin päinvastoin.
,
Luontaisesti kehittyvä laumakuri auktoriteetteineen ei ole koskaan edes intuitiivisesti oikeudenmukaista [mikä ei ole täysin sama asia kuin argumentoitu oikeudenmukaisuus eli laki/oikeus] vaan karkeasti pragmaattista johtajan palvontaa ja hännystelyä sekä lauman alempien jäsenten sortamista. Koululuokkaan siirrettynä tällainen menettelytapa tuntuu peräti oudolta ainakin länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta. 
.
Entä jos onkin niin, että ilman ohjaavaa/käskevää ulkopuolista auktoriteettia toimivan japanilaisen oppilasryhmän [jota Kaaro pitää positiivisena didaktis-pedagogisena esimerkkinä] myöhempi sosialisaatio ‘on the contrary’ paljastaakin, että japanilaiset nimenomaan paitsi kaipaavat ‘primitiivistä’ eli/tai yhteisöllistä lauma-johtajaa myös sellaisen haluavat/saavat/’luovat’, vaikka joutuvatkin sietämään tuon anonyymin mutta samalla niin viiltävän konkreettisen auktoriteetin heihin kohdistaman sanktioinnin aiheuttamaa häpeää. 
.
Mutta eikö suhteellisen vapaan ei-autoritaarisen laumaohjautuvuuden periaatteesta opetuksessa tässä tapauksessa seuraa, että japanilaiset yhteisöllisempinä ihmisinä myös kestävät häpeää paljon paremmin kuin me voluntaaris-transsendenttisen metafysiikan kasvatit eli Jumalan ‘perustaman’ kristinuskon, järki- ja tiedeuskoisen valistushumanismin, representatiivisen demokratiamallin ja autonomis-auktoritaarisen individualismin perilliset? Vastaus on ei - ainakaan, mikäli Japanin itsemurhatilastot tästä asiasta jotain kertovat. 
.
Ei kuitenkaan ihan heti – varsinkaan, jos pitää Kaaron esittämää oppimis-ja [lauman itse-]kasvatusmallia pätevänä - luulisi, että vapaasti eli hierarkisiakin suhteita ikään kuin luonnollisesti prosessoineessa laumassa/ryhmässä koettaisiin niin paljon kasvojen eli kunnian menettämiseen liittyvää häpeää kuin Japanissa. Eipä tosin näytä tilastojen valossa häpeää kestävän ‘individualistinen’ ja ‘sopimuksellisesti’ auktoriteettiohjattu suomalainenkaan. Vai onko suomalaisen itsemurha ennemminkin pitkällisen epätoivon ja depression äkillinen ratkaisu kuin yhteisöllisten odotusten rikko/utu/misesta ja pettämisestä aiheutuva roolikonfliktin umpikuja eli kunnian menetys, jonka aiheuttamasta häpeästä voi ‘puhdistua’ vain itsemurhan kautta, kuten Japanissa tapahtuu?
*
Mitä ehdottomaan persoonalliseen auktoriteettiin tulee, niin se/hän on jotain, jota ei oikeastaan ole olemassakaan [Jumalaa lukuun ottamatta – edellyttäen että uskoo Jumalaan], senkään vuoksi, että auktoriteetit ovat yleensä väliaikaisia, tiettyyn elämänvaiheeseen liittyviä ja tietenkin sen vuoksi, että auktoriteetti on jotain, joka/mikä ei synny pelkästä pakottamisesta ja voimasta, ei edes lakiperustaisen representaation legitiimiydestä. Ihmisen voi pakottaa lähes kaikkeen muuhun paitsi rakastamaan ja kunnioittamaan. 
.
Näin ollen 'todellinen’ auktoriteetti syntyy ikään kuin tyhjästä, samalla tavalla kuin armo ja rakkaus, joka ei vetoa ansioihin eikä edes argumentoituun oikeudenmukaisuuteen. Todelliseen, ei-konstruoituun ja ei-pakotettuun auktoriteettiin voi kohdistua yhtä lailla kunnioitusta ja jopa rakkautta kuin luontaista halua totella sitä, jolla/millä tällainen auktoriteetti on. Mutta syntyykö lauman sisäinen auktoriteetti sitten itsenäisesti, noin vain, ilman opetettaviin asioihin perehtynyttä ja niiden opetukselliseen siirtämiseen valmentautunutta johtajaa/opettajaa, se on peräti kyseenalaista. Eikö pikemminkin ole niin, että lauma synnyttää ensin itsevaltiaan ja vasta sitten protestiksi vaatimuksen tasa-arvosta.
*
Lasten leikki on luovaa, mutta sen produktiivisuus ei kohdistu pitkäjänteisesti yhtään mihinkään. Tässä mielessä lapsi on taiteilijanakin vielä liian kehittymätön ja liian anarkistinen, jotta voisi toiminnallaan saavuttaa konkreettisia tavoitteita, vaikka hänellä tietysti on vielä/jo luontaisesti se, mitä pidetään taiteilijalle välttämättömänä kykynä eli mielikuvituksen täydellinen vapaus. Tämä ei kuitenkaan/tietenkään vielä riitä – ei oppimiseen, taipumustensa ja taitojensa kehittämiseen eikä myöskään persoonalliseen kasvamiseen. Tarvitaan – jos ei nyt välttämättä kovaa auktoriteettia niin ainakin mentor eli arvostettu neuvonantaja, jota kunnioitetaan ja jolta opitaan.
*
Vain jumalat ja anarkistiset vapaan kasvatuksen hörhö-idealistit ovat täysin itseriittoisia olioita. Hippiliike kuitenkin opetti kaksi asiaa: täysin pidäkkeetön lauma-hedonistinen vapaus johtaa ihmisen joko fyysiseen ja psyykkiseen rappioon tai tekee hänestä uusliberalistisen finanssikapitalistin. Viime kädessä tai kuten rennosti sanotaan ‘loppupeleissä’ nämä kaksi lopputulemaa ovat yksi ja sama asia.
*

April 14, 2013

Olipa kerran pedagoginen auktoriteetti 3

Erittäin rauhallinen luokkahuone
.





1
Siirrän tähän päreeseen [luku 3] Takkiraudan/Ironmistressin blogin päreeseen 'Alppilan koulusokora II' kirjoittamani kommentin, jotta hiukan paremmin hahmottuisi minkä tyyppinen kanta minulla on sekä tähän yksittäiseen tapaukseen että kouluhäiriköintiin yleensä. Jokainen tapaus on tietysti oma juttunsa, mutta tiettyjä yleisiä linjoja on pakko vetää. Muussa tapauksessa selittelemme yksityiskohtia loputtomiin, mikä vatvominen estää selkeän päätöksenteon kysymyksessä 'saako oppilas solvata opettajaa vai ei'. Vastaus on jyrkkä ei. Tällaista päätöstä ja linjausta vasten voimme sitten nopeammin ja selkeämmin ottaa kantaa tähänkin häiriköinti- ja työntämistapaukseen. Kuten sanottu muussa tapauksessa viilataan loputtomiin pilkkua siitä, kuinka vahva kosketus oppilaaseen on sallittua voimankäyttöä ja kuinka vahva ei. Olennaista on tietää, miksi voimakäyttöön piti turvautua. Ja jos tuo syy on oikeutettu, se oikeuttaa myös työntämisen, kunhan siitä ei seuraa oppilaalle vammoja. Ei riitä, että olisi voinut seurata, koska ei seurannut. Seuraus-etiikkaan vetoamalla voidaan tässä ainoastaan sotkea puurot ja vellit eli olennainen ja epäolennainen. Jos opettajan solvaaminen on ehdottomasti kiellettyä, tuon kiellon noudattaminen on ehdoton velvollisuus jokaiselle oppilaalle. Tästä kun lähdetään, ollaan jo hiukan selkeämmillä vesillä.
.
2
Luin äsken Hesarin verkkosivuilta arvostamani [musiikki- ym.-] toimittaja Minna Lindgrenin kirjoituksen ‘Suuttunut aikuinen on säälittävä’. Mielestäni se heijastelee aika hyvin monien kaikkea mahdollista voimankäyttöä vastustavien [etenkin naisten?] logiikkaa tässäkin kouluhäiriköintitapauksessa. Lindgren kirjoittaa omista lapsistaan ja itsestään:
.
'Ylpeänä katselen nyt, kuinka he solmivat kengännauhansa ja menevät ajallaan vessaan, nämä koululaiseni. Mutta miltä minusta tuntuisi, jos he kertoisivat, että opettaja työnsi heidät suutuspäissään ulos luokasta?
Minua tietysti hävettäisi. Melko pian, kesken vapaan kasvatustuokioni, muistaisin, miten minut heitettiin 70-luvulla ulos luokasta.
Yleensä siihen riitti opettajan kyllästynyt käsky. Joku teki sen anteeksi pyydellen ja yksi aina tarttui niskasta kiinni.
Englanninopettajan ei tarvinnut työntää minua ulos, sillä hän heitti huolellisesti höyrykiharrettuun päähäni märän sienen, ja kun käänsin kajalkatseeni kateederille, lensi naamalleni liitu.
Tuo oli kevennys. Minua oli syytäkin ojentaa, enkä ole siitä katkera. En tiedä vielä mitään niistä ongelmanuorista, joista kaikki tuntuvat tietävän kaiken, kun vaativat opettajille kovempia otteita kuin jääkiekkotuomareille.'
*
Siis mitä? ‘Minua oli syytäkin ojentaa, enkä ole siitä katkera’. Mutta opettaja ei silti saa käyttää voimaa eikä suuttua – niinkö? Missään tapauksessa? Entä onko suuttuminen sama asia kuin mikä tahansa kurinpidollinen toimenpide? Enkä tarkoita nyt pelkästään sienellä ja liidulla heittelyä. - - Oliko sinulla Minna joku oma yhtenäinen, selkeä ja mieluummin kohtuullisen ristiriidaton mielipide tästä asiasta? Nyt en sellaista pysty löytämään, vaikka miten luovasti ja samalla itseäni hilliten venyttäisin tulkintaa. 
 .
 Loputtoman vatvomisen ja/eli seurauseettisen modaliteetti-saivartelun [‘jos hän olisi työntänyt oppilasta hiukan kovempaa, niin tämä olisi kaatunut portaikkoon ~ siis: hän melkein työnsi oppilaan portaikkoon ~ siis: hän oikeudellisesti katsoen aiheutti sellaisen vaaratilanteen, että hän oikeastaan työnsi oppilaan portaikkoon’] välttämiseksi on syytä asettaa tämän kaltaisen ‘regressio/progressio’-päättelyn estämiseksi sääntö, joka sanoo: “oppilaan saa ‘tiettyjä menettelytapoja’ noudattaen poistaa luokasta välittömästi, jos hän solvaa opettajaa tai toistuvasti häiritsee opetusta opettajan huomautuksista huolimatta [3:n  huomautuksen jälkeen]”.
.
Ymmärtääkseni Alppilan koulun tapauksessa kummatkin kriteerit täyttyvät. ‘Tietyistä menettelytavoista’ en tässä yhteydessä kirjoita sen enempää. Mutta jos oppilaitten annetaan olettaa, että he voivat rangaistuksetta’ perseillä’ luokkahuoneessa miten sattuu, on annettu väärä signaali, jota ‘lahjakkaimmat’ häiriköt auliisti käyttävät hyväkseen sekä opettajan opetusta että siihen keskittyvien oppilaiden opiskelua [tahallisesti tai tahattomasti] sabotoidakseen. Muualla yhteiskunnassa tällaiset järjestyshäiriköt passitetaan yleensä putkaan, jos eivät puheesta tokene. Mutta siellä muualla yhteiskunnassa avoin häiriköinti onkin kiellettyä ja poliisin kontrollin alaista. Koulussa ja etenkään opetusvirastoissa sen sijaan ei tunnuta enää tiedettävän edes sitä, kuka voi lopulta päättää [paitsi Suuri Juristi] kurinpidollisista toimenpiteistä puhumattakaan siitä, onko tällä ‘kuka-hän-sitten-lieneekään’ edes oikeuksia päättää, vaikka häneltä [mikäli kyseessä on luokanopettaja] opetusvelvollisuutta noudattaakseen tällaista päätöksentekoa vaaditaankin. 
.
Pitää siis muistaa, että voimme rationaalisesti vaatia vain sellaisten velvollisuuksien noudattamista, mikä on meille mahdollista ja mihin kykenemme. Muussa tapauksessa lain ratifioima velvollisuus on tyhjä kirjain, ja Alppilan koulun tapauksessa näyttääkin siltä, että opettajalta on yhtäkkiä viety oikeus ja siten mahdollisuus toimia juuri sen velvollisuuden mukaisesti, jonka noudattamista häneltä kuitenkin laissa vaaditaan ja jonka suorittamisesta hänelle osaltaan myös palkka maksetaan. Kaksoissidos. Umpikuja. 
.
Sen sijaan oppilaalle esitetty vaatimus ja velvollisuus olla aiheuttamatta häiriötä opetukselle ja ehdoton kielto solvata opettajaa eivät ole oppilaalle mahdottomia velvollisuuksia noudattaa. Itse asiassa ne ovat kaiken oppimisen ja kasvamisen eli oppilaan persoonallisen kehittymisen ja edistymisen perusedellytyksiä, jotka opettajan velvollisuutena on turvata - tarvittaessa voimankäytöllisesti 'kohtuullisia' kurinpidollisia menettelyjä käyttäen. Jos 'kohtuullisista kurinpidollisista menettelyistä' ei kuitenkaan päästä koulussa yksimielisyyteen, sinne lienee paras hankkia erityisiä järjestyksenvalvojia, joilla on erilliset valtuudet poistaa häirikkö luokasta voimakeinoja käyttäen. Ja jos häirikköä ei järjestyksenvalvojienkaan [joilla ei ole poliisin valtuuksia eikä välineitä] toimesta saada ulos luokasta, hälytetään paikalle virkavalta, jolta eivät keinot ihan  heti lopu. - -  Tällainen visio näyttää tietysti täysin absurdita, mutta jotain hyvin absurdia on tässä nykyisessäkin kukkahattujen moralisointi-linjassa, joka kuten sanottu johtaa kurinpidolliseen kaksoissidokseen eli umpikujaan. 
.
3
Rauno Rasanen said...
.
'Täältäpäästä iso hali molemmille.’
.
Jos et nyt olisi taas kerran noin siirappimaisen tekopyhä. Ihan kuin jäisi hilloa sormiin, kun lukee tuon halituksen. Slitsis. Silti [?] sulatan rivien välistä vahingoniloisen ja riveiltä luettuna sosiaalipornoisen juttusi kohtalaisen [?] hyvin, koska olen tottunut [?] linjaasi ja koska tämä tapaus [kuten olen itse erittäin yleisellä ja poleemisella tasolla arvioinut] tosiaan heijastelee paljon suurempia kuvioita kuin, miltä päälle päin näyttää.
.
Oma diagnoosini on yhtä nopea kuin ‘varmakin’. Pojan äiti on liittoutunut sen opetusviraston troll-häxan kanssa [jonka nimeä en tietenkään tiedä] miesopettajaa vastaan. Huolimatta kasvaneesta sympatiastamme poikaparkaa kohtaan [joka on transferoinut (ks. psykoanalyysi) pahan olonsa tukevaan (ei läskiin) miesopettajaan], olen sitä mieltä, että opettaja silti on toiminut periaatteessa juuri niin kuin tuossa tilanteessa on paras toimia, sillä yksikään oppilas, taustastaan riippumatta, ei ole oikeutettu solvaamaan ainuttakaan opettajaa julkisesti luokkahuoneessa. Solvatkoon vaikka niissä keskusteluissa, joita käydään opetustilanteen ulkopuolella. Niissä voi päästää liikoja höyryjä pihalle, vähän viilentyä ja selvittää omaa päätään ja yrittää sitten arvioida tilannetta. Sen sijaan luokkahuone opetustilanteessa on ehdottomasti ihan eri tarkoitusta varten. Oppilas, joka siellä pimahtaa samaan tapaan kuin tämä poika, pitää toimittaa ulos.
.
Mutta jos nyt mm. juutuubissa nähty työntäminen on opettajalta kielletty [vaikka hän voimaa muka lain mukaan saakin käyttää (esimerkiksi hypnoosia?)] niin tarvitaanko näin ongelmallisten ja tulkinnanvaraisten tilanteitten ehkäisemiseen sittenkin esim. erillisiä järjestyksenvalvojia, jotka toimivat myös ikäänkuin linkkinä opettajan/koulun ja poliisin välillä? Se on luultavasti huono [ja ‘ylireagoitu’] ratkaisu koulu- ja opetusilmapiirin kannalta, mutta hyvä ei ole nykyinenkään tilanne, jossa vanhempien on mahdollista provosoida [kiristää?] opetusviraston kukkahatuilta omia hysterioitaan tukeva päätös.
.
PS. Suuri Juristi päättäköön [tuomariäänin 3-2] taas siitä, kuka tässä on oikeassa, kun me itse emme voi emmekä osaa. Paljon pusuhaleja syyttömille. Syyllisille hapanta hilloa.
.
PPS. Onneksi meillä on sentään fiksu opetusministeri, mutta ei ole mikään helppo tilanne hänellekään tämä.
*

April 11, 2013

Olipa kerran pedagoginen auktoriteetti 2

Vasarahammer said...
’Itseäni ihmetyttää, miksi opettaja erotettiin ja miksi häntä ei otettu takaisin, kun erottaminen havaittiin virheelliseksi.
Selityksiä on kaksi:
- viranomaiset eivät Suomessa yleensä myönnä tehneensä virheitä vaan pyrkivät peittelemään niitä.
- häirikkölapsen vanhemmilla on jonkinlaista arvovaltaa.
Tässä vaiheessa on mahdotonta varmasti päätellä, kummasta on kyse vai onko molemmista.
Jos nettihuhut pitävät paikkansa ja äiti on järjestössä toimiva ihmisoikeusaktiivi, silloin äidillä on kyky järjestää ikävyyksiä viranomaisille. Opettajan erottaminen on tällöin byrokraateille se pienimmän riesan tie.
Tästä syystä valtakunnansyyttäjä otti jutun itselleen, jotta varmistetaan, että viranomaiset ovat tutkineet asian tarkoin. On mahdollista, että erotettu opettaja saa erittäin lievän rangaistuksen, jotta voidaan todeta, että erottaminen oli asianmukainen toimenpide eikä rehtori ole tehnyt virhettä erottaessaan opettajan.
Jos nettihuhut pitävät paikkansa ja oppilas on syntyisin monikulttuurisesta parisuhteesta, se tekee tapauksesta entistä sensitiivisemmän.
Asian ympärillä on ollut paljon julkisuutta ja ihmisten sympatiat ovat niin selkeästi erotetun opettajan puolella, että viranomaiset eivät parhaimmassakaan tapauksessa selviä ilman tahraa kilpeensä’
*
Vasarahammerin Ironmistressin päreessä ‘Alppilan koulusokora’ esittämä tilannearvio vaikuttaa erittäin todennäköiseltä. Kukkahattutätien kulttuurissakin pelataan valtapeliä, joka on vähintään yhtä likaista kuin öykkärisetien mafiamaailmassa. Naiset vain ovat nykyään oikeudellisesti paremmassa asemassa kuin miehet, mitä kiristämisen tulee. On paradoksaalista, että tasa-arvoisen liberaalissa keskustelun ja tunnustamisen kukkahattukulttuurissa ihmisten välisten ongelmien ratkomiseen tarvitaan entistä enemmän lakimiehiä ja ylipäätään juridista päätöskoneistoa. Patriarkaattisessa yhteisössä miehet sentään edes yrittivät säilyttää päättävän auktoriteettinsa perheen ja yhteisön asioissa, mutta meidän liberaali feminiininen modernisaatiomme on korottanut miehen tilalle anonyymin [ehkä peräti androgyynin] Suuren Juristin, jonka päätökset eivät kuitenkaan siirry sellaisenaan käytäntöön, koska oikeuslaitokselta puuttuu uskonnollinen legitiimiys eli sellainen vallankäytön pätevyys ja oikeutus, jonka yhteisön jäsenet ovat sisäistäneet elämäänsä ja toimintaansa kuin hyveen ja omantunnon äänen.
.
Pelkän muodollisen lain varassa toimiminen itse asiassa hajottaa yhteisön koheesiota viedessään etenkin miehiltä mahdollisuuden toteuttaa omaa 'luontaista' maskuliinista auktoriteettiaan. Jos miehen sanaan ei uskota ja jos miestä pidetään pelkkänä kukkahattutäti-kulttuurin marionettina, joka ei voi etukäteen harkitusti arvioida, ovatko hänen toimensa ja päätöksensä hyväksyttyjä saati oikeutettuja, seurauksena on juuri tällainen sekasotku, jossa joku kaikki-oikeudet-saanut-ressentimenttinen-feminiini pääsee kiristämään koko systeemiä jopa siihen pisteeseen asti, että asioiden luontevat ratkaisut epäonnistuvat viimeistään silloin, kun päätöksentekijältä ja toimijalta viedään mahdollisuus työnsä asialliseen harjoittamiseen poistamalla häneltä viimeisetkin ammatti-identiteetin uskottavuuden kannalta välttämättömät auktoriteetti-oikeudet. Alppilan koulun tapaus olkoon malliesimerkki tällaisesta kaksoissidoksesta, johon ajaudutaan aina, kun päätöksille ja keskustelulle ei kyetä, osata eikä edes haluta panna pistettä välittömässä tilanteessa vaan siirretään vastuuta koko ajan itseltä pois muiden kontolle ja viime kädessä Suuren Juristin anonyymiin hallintaan, johon kukaan ei kuitenkaan sisimmässään usko, koska Suurella Juristilla ei ole jumalallista legitiimiyttä.
.
Modernin projekti lässähtää eettisesti kuin pannukakku tällaisiin riitoihin, jotka liberaaleissa kulttuureissa lisääntyvät loputtomiin. Asia on juuri niin kuin Nietzsche arvio. Jos jokaisella ihmisellä on [kuten liberaalissa demokratiassa pitäisi olla] mahdollisuus jatkuvasti vaatia kaikkia mahdollisia [ja mahdottomia] oikeuksiaan, ajaudutaan oikeuden käsitteen rationaalisten perusteiden uskottavuuden romahtamiseen. Oikeusvaatimukset voivat toki yhä silloinkin olla tehokkaita, mutta niiden käytännöllinen legitiimiys heikentyy [jo sen vuoksi, ettei niitä kyetä turvaamaan] aina sitä mukaa, kun niitä myönnetään eli lisätään. Oikeudet eivät yhteisön integraation kannalta ole mikään ehtymätön luonnonvara, sillä niiden ‘tuhlauksen’ vuoksi liberaali-demokratiasta ajan mittaan kehkeytyy niin pahasti ristiriitaisten oikeuksien sekoittama ‘libertaria’, että mikä tahansa oikeuksiaan ajava väestönosa tai jopa yksilö voi saada aikaiseksi Alppilan koulun tapauksen kaltaisia oikeusprosesseja, jotka paljastavat, miten heikoissa kantimissa liberaalin demokratia sisäinen koherenssi, integraatio ja koheesio todella on.
.
Joku voisi tietenkin nyt sanoa sovinistis-fasistis-tyyppistä kritiikkiäni vastaan, että emme me ymmärrä täysin [osittain kyllä] vielä sitäkään, miksi mehiläinen osaa lentää ja mikä saa sen kymmenien tuhansien muiden mehiläisten kanssa ylläpitämään äärimmäisen monimutkaiselta vaikuttavaa mehiläisyhteisöä. Mutta niinpä se vain lentää ja niinpä vain mehiläisyhteisö pysyy kasassa. Tähän voi vain todeta, että se, mikä on mehiläiselle ja Jumalalle mahdollista, ei onnistu ihmiseltä, joka ei toimi enää tiedostamattoman vaiston varassa, mutta joka silti [tai juuri sen vuoksi] yhä edelleen on erittäin epätäydellinen olio, jonka toimintaa ohjaa ja säätelee parhaiten [mikä ei ole sama asia kuin tasa-arvoisimmin, joka on käsitteellinen abstraktio] intuitiivisesti luontainen [= reflektoitu eli tietoisesti harkittu] taipumus ratkaista ongelmat oman henkilökohtaisen auktoriteetin antamalla päätösvalmiudella. Mikäli ihmisellä ei tällaista auktoriteettia ole tai se häneltä jopa laillisesti evätään, elämme yhteisössä, joka toimii anonyymin auktoriteetin [Suuri Juristi] varassa, ja joka tällä tavoin suorastaan lietsoo ihmisten houkutusta asettua lain suoman turvaetäisyyden kautta toisiaan vastaan mitä kaunaisimmista ja halveksittavimmista syistä.
*
Kun sanon, etten pidä juristeista, sanon itse asiassa, etten pidä liberaalista kapitalismista, jossa ihmiset pelaavat toisiaan vastaan eräänlaista uhkapeliä suurella rahalla lobattujen juristien toimiessa pelicasinon vetäjinä. Pitää myös [ja tämä on tärkeää] huomauttaa, että demokraattisen oikeusliberalismin mahdollistama ja vahvistama kaunaisuusreaktio ilmenee Suomessa sekä dogmaattis-konservatiivisten perussuomalaisten että dogmaattis-idealististen punaviher-liberaalien näennäisesti vastakkaisena mielipide-erona suhteessa yhteisöllisiin arvoihin ja normeihin. Tässä tilanteessa on hankala erottaa syytä ja seurausta toisistaan, koska urbaani punaviher-narsismi on äärimmillään aivan yhtä autoritaarista kuin persukonservatiivien karvahattu-nationalismi. Joka tapauksessa tämä hajaannus näyttää olevan reaktiota liberaalin yhteiskunnan kriisiin koskien sisäryhmän ja ulkoryhmän muodostumista ja niiden välistä suhdetta. Punaviher-liberaaleilla tuo hajaannus ilmentää heidän [väistämätöntä] sisäistä ristiriitaisuuttaan paitsi liberaalien arvojen [pluralismi, monikulttuurisuus, universalismi] ja humanitaaristen motiivien [hyväntahtoisuus, altruismi-egoismi-, pyyteellisyys-pyyteettömyys-dilemma] välillä myös näiden molempien lähtökohtien itsensä semanttista ja psykologista epäkoherenssia. Persukonservatiiveilla sen sijaan on kyse radikaalista vetäytymisestä sisäryhmäajatteluun, jossa on mahdollista löytää yksimielisyys ja yhdenmukaisuus tietyistä perusarvoista ja normeista, jotka kuitenkin/tietenkin samalla torjuvat ja sulkevat sisäryhmän ulkopuolelle ne, jotka arvojensa pluralismilla väistämättä pyrkivät hajottamaan ja kyseenalaistamaan tätä konservatiivisen sisäryhmämoraalin laajempaa toimivuutta ja uskottavuutta.
*
http://www.f1-forum.fi/vb/showthread.php?p=2120888
http://www.kaleva.fi/jari/2013-04-09#a

April 9, 2013

Olipa kerran pedagoginen auktoriteetti

Kaksoissidos on vallankäytön tehokkain ja ristiriitaisin muoto [mitä vain ikinä mies teetkään, se on väärin].
.
Sovinistis-symbolinen mini-pamfletti siitä, miten Alppilan koulun tapaus heijastaa koko modernin projektin sisäistä arvo- ja normiristiriitaa. 
.
Tähän on tultu, kun tasa-arvoistuneitten naisten edustama hyysäysmentaliteetti ja ikuinen ‘mikä-sun-oikein-on’-keskustelukulttuuri jyrää kouluinstituution lopullisesti. Kuria ei osata pitää eikä sen pitämiseen anneta myöskään enää mahdollisuuksia. Opettajan pedagoginen auktoriteetti ei ole enää pitkään aikaan ollut mikään legitiimi itsestään selvyys. Asia on pikemminkin päinvastoin, sillä ne miesopettajat, jotka yrittävät turvata opetus- ja opiskelurauhan luokan suurelle oppilasenemmistölle, erotetaan. Hyvin siis menee ja häiriköt nauraa. - - On säälittävää nähdä, miten yhteiskuntamme yleinen normittomuus, arvoliberalismi ja pinnallinen konsumerismi heijastuu kaikkein tärkeimmässä instituutiossa eli koululaitoksessa näin räikeällä tavalla. Vielä säälittävämpää kuitenkin on, että myös opettaja-auktoriteetin katoaminen seuraa yleistä modernisaatiokehitystä, jota voi pitää ytimeltään feminiinisenä projektina, mikä merkitsee, että kitisevien akkojen valitukset on kuultu ja huomioitu moneen sataan tuhanteen kertaan ja heidän oikeuksiaan on lisätty jatkuvasti aina siinä määrin, että kiitokseksi lisääntyneestä vaikutusvallastaan ja vapaudestaan naiset ovat juuri uusiin oikeuksiinsa vedoten ryhtyneet syyttämään ‘hegemoniastaan luopuneita’ miehiä [kiittämättömyys on (nais)maailman palkka] kaikesta yhteiskunnassamme nykyään ilmentyvästä anarkismista ja hällä-väliä-asenteesta - ikään kuin naiset eivät tajuaisi itse olevansa tuon mentaliteetin merkittävimpiä ylläpitäjiä vääristyneen yliempaattisilla voivotteluillaan, joista löytyy pedagogista uskottavuutta, johdonmukaisuutta ja ohjaavuutta yhtä paljon kuin finanssivalvontavirastolta juridista valtaa. - - Antaa siis yhden häirikön terrorisoida koko luokkaa. Älköön häneen koskettako sormellakaan. Äidin pikku poikaan. Voi voi. Ei saa kieltää lasta. Se kun on niin luova. - - Fuck you, sanon minä. Tätä menoa loputkin miehet jättävät opettajan ammatin ja siirtyvät sellaisiin hommiin, joissa heidän ei tarvitse kokea ajautuneensa kaksoissidokseen, jossa ei voi tehdä mitään oikein. Jos et poista häirikköä luokasta, et voi opettaa muita. Jos poistat häirikön luokasta kädestä pitäen, olet väkivaltainen ja sinut erotetaan. Miksi siis ylipäätään edes yrittäisit kouluttaa itsesi opettajaksi? Vaihda ammattia ja jätä naiset veisaamaan tuota samaa ikuista virttään empatiasta ja keskustelun autuaaksi tekevästä voimasta, joka muuttaa muka pahimmankin häirikön hyvin käyttäytyväksi pikku enkeliksi. - - Mutta edes sitä sinä mies et voi tehdä, sillä ei aikaakaan, kun tuo kitisevä, voivotteleva, taivasteleva ja paheksuva naislauma syyttää sinua vastuun pakenemisesta ja ilmaisee halveksivansa sinua miehenä. Minkäs teet. Näin huomaat olevasi ikuisesti ja lopullisesti sidottu feminiinisen epäjohdonmukaisuuden ja selkään puukottamisen kulttuuriin. Voit vain yrittää jatkaa samaan tapaan kuin ennenkin ja tehdä itsestäsi narrin yrittämällä ylläpitää pedagogista auktoriteettia, jonka toteuttamisen mahdollisuudet sinulta kuitenkin on jo riistetty - kiitos sympaattisten ellei peräti rakastettavien feminiinien, kiitos koko kapitalistisen modernisaation projektin, joka on antanut etenkin naisille, lapsille ja muille ‘vähäväkisille’ oikeuden ja vapauden olla juuri niin hysteerisen vastuuttomia kuin kaupallisen arvoliberaalisuuden kannalta on suotavaa konsulttidemokratiaksi muuttuvassa, mainosmedian manipuloimassa ja korruptoimassa, nautinto-affektiensa perässä juoksevien taloussubjektien individualistisessa maailmassa, josta puuttuu yhtenäinen, kokonaisvaltainen ja yhteisöllinen ymmärrys kaikkia koskevista perusnormeista sekä yhteisistä velvollisuuksista ja niiden noudattamisesta. - - Niinpä Alppilan yläasteen opettajan erottaminen on paljon enemmän kuin oikeusjärjestelmämme yksittäinen moka. Se symboloi koko kasvatuksellisen modernin sisäistä ristiriitaa, sekavaa päättämättömyyden tilaa ja eettisen ymmärryksen tajun rappioksi pahentunutta avoimuuden eli loputtomaksi hölötykseksi muuttuneen tunnustamisen kulttuurimme sokeaa uskoa naiviin arvo- ja normiliberalismiin. Modernin projekti on kaksoissidos, joka lopulta kääntyy itseään vastaan eli tekee mahdottomaksi sen kaltaisen vapauden toteutumisen, jota se itse alunperin niin ylevästi, toiveikkaasti ja jopa menestyksekkäästi oli ajamassa.
*

Helvetti on saanut uuden asukkaan

Kuollut Margaret Thatcher näkee Luciferin ja kauhistuu.
.
Hyvästi Maggie. Edes armollinen dementia ei tule estämään kieron hymysi lopullista hyytymistä ja hyvin pian. Ensimmäinen palvelusi Helvetissä kestää 1000 vuotta potenssiin 1000. Pääset 2½ kilometrin syvyiseen kaivoskuiluun louhimaan rautamalmia 1980-luvun menetelmillä, jotta heikentynyt muistisi siitä, minkälaisia päätöksiä teit kaivostyöläisiä koskien 1984/85 hiukan parantuisi ja jotta ymmärtäisit, että Englanti taantui sinun aikanasi 1800-luvun lopun luokkayhteiskunnaksi – [sama meno näyttää jatkuvan oppipoikasi Cameronin päästyä valtaan]. 
.
Kaivoskierroksesi on kuitenkin vasta alkua, koska Luciferilla on sinua varten kehitettynä aivan uusia muistinparannusmenetelmiä. Vihdoin pääsemme testailemaan niitä. Pora käteen ja menoks! On tullut maksun aika. Revenge. Kosto. Sillä niin kuin sinä yksityistämällä kaivosyhtiöt siirsit satoja tuhansia ihmisiä lopullisesti köyhyysrajan alapuolelle, niin nyt puolestaan sinut siirretään jonnekin vielä paljon alemmas – ihmisyyden alapuolelle - Helvetin kahdeksanteen piiriin, jonne kaikki muutkin kivikovaa leikkineet vilpilliset ja tekopyhät finanssi-kapitalistit on sijoitettu. Jumala on oikeamielinen.
*

April 8, 2013

Paljastuksia somaleitten makeasta elämästä Suomessa

Homma-foorumin kauhukuva. Iloinen mutiais-perhe kaikkine sukulaisineen lähdössä kohti pohjoista viettämään makeaa elämää Suomen valtion verovaroilla.
*
[....] Jos Homma-foorumia on uskominen, pakolaiset tulevat tänne huvikseen ja vilunkipeliä silmälläpitäen. Heitä ei aja kylmään Pohjolaan vaino saati etninen vihanpito vaan silkka ahneus ja erilaiset salakähmäiset suunnitelmat kantaväestön terrorisoimiseksi. Lempeät ja hövelit suomalaisethan tunnetusti ottavat avosylin vastaan ja paijaavat hengiltä kenet tahansa käsiin saamansa vinkuintiaanin. Viekas turvapaikanhakija nauttii jo etukäteen ajatuksesta, että saa majoittua piikkilanka-aidalla suojeltuun vastaanottokeskukseen määräämättömäksi ajaksi, vailla tietoa tulevaisuudesta. Siellä kelpaa lekotella, syödä banaania bambumatolla ja naureskella kantaväestön hyväuskoisuudelle sillä aikaa, kun umpihumaanit valtion virkamiehet lyövät sokeina leimaa väärennettyyn passiin. Ja kohta on koko suku täällä sadetanssia tanssimassa ja uhrivuohta kalttaamassa taloyhtiön kokolattiamatolla. Niin, tämä on todellisuus, mikäli on Homma-foorumiin uskominen, ja näistähän saa jatkuvasti uutisista lukea. Tai saisi, jos media oikein ja vilpittömästi kertoisi tapahtumista eikä vaikenisi kuoliaaksi näitä tulevaisuuden uhkakuvia. [....]
*
Näin kirjoittaa Katja Kettu esseessään Muulla maalla mustuma, joka on ehdoton suosikkini esseekokoelmassa: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? Katja Ketun esseensä ensimmäisessä luvussa määrittelemä käsitys eettisestä autonomismista on juuri sen tyyppinen moraalifilosofinen lähtökohta, jonka allekirjoitan - en tosin ilman täydennyksiä ja tarkennuksia. Saattaa jopa olla, että tulkitsen autonomismia käytännön tasolla hieman konservatiivisemmin ja peräti institutionaalisemmin kuin Kettu. 
.
Toisaalta on sanottava, että vaikka hyväksynkin Jukka Mallisen omassa esseessään esittämän käsityksen kulttuurisesta kehityksestä jatkuvana ympäröivien vaikutteiden omaksumisena ja siten monimuotoistumisena, en ihan tuosta vain hyväksy Mallisen yhteiskunnallista laissez faire-arvoliberalismia. Vahva arvotraditio kun ei ole mikään degeneraation ellei peräti dementian oire vaan yhteisöä koossa pitävä voima. Kristinuskon tiukka kirkollinen yhteisöllisyys tarjosi aikoinaan sellaisen tradition Rooman polyteististen ‘pintaliitäjien ja roolipelaajien’ maailmalle ja valloitti lopulta koko kulttuurin. Juuri tällaista vahvaa arvotraditiota meidän mamu-kriittiset konservatiivi-nationalistimme eniten kaipaavat - samalla, kun he sitä myös islamin taholta eniten pelkäävät. 
.
Maahanmuuttaja-kriitikoiden joukosta löytyy [joskus] ihan aidosti järkeviä ja syvästi sivistyneitäkin ihmisiä. Ei siis ole välttämättä mikään yllätys, että Katja Ketun jälkeen toinen suosikkini po. kirjassa on Timo Hännikäinen [näissä kahdessa valinnassa lienee taas pureskeltavaa niille, jotka pitävät minua peräti epäloogisena ihmisenä].
*