November 30, 2012

Tyyli on luonnefiksaation uusintamista itseilmaisussa ja kulttuurisissa traditioissa

Yläkuvassa rituaalia parhaimmillaan. - - Keskellä Suomi lähtee nousuun kokoomuslapsen positiivisella ponnistelulla. - - Kuvan Churchill on väärässä, sillä pessimistiset maailman- ja ihmistenvihaajat ovat aktiivisia ihmisiä, jotka saavat 'käyttövoimaa' juuri negatiivisuudestaan [mikä ei ole sama asia kuin kaikesta valittaminen].
.
Osa I on kommentti Kemppisen päreeseen Perko ja Kaartin seitsikko. Osa II on positiivisen vitutuksen ja sitä markkinoivan Humble Gay Walrus-yritykseni mainos.
.
I
Kemppisen isäsuhde on ajoittain mietityttänyt minua, koska se vaikuttaa olevan niin perin erilainen kuin minulla johtuen lähinnä isäni varhaisesta kuolemasta. Minulle jäi pysyvä depressiivinen trauma sekä isästä että läheisestä enostani, joka täräytti aivonsa pihalle kolme kuukautta ennen isän kuolemaa. 
.
Kemppiselle sen sijaan on tainnut jäädä yli 90:ksi eläneestä superaktiivisesta isästään jonkinlainen palvontafiksaatio. Entä sitten? Jos tuo fiksaatio saa niin komioita piirteitä kuin, mitä tässäkin Kemppisen kirjoituksessa [Perko ja Kaartin seitsikko] on annettu ilmi, niin sitähän voisi hyvällä syyllä nimittää jo tyylilajiksi. 
.
Vaikka tyyli T. S. Eliotin mukaan onkin lopulta hyödytön käsite, niin yhä silti tyyli [ei niinkään muoti] on jotain merkillistä ‘emergenssiä’, jossa yksilön autenttinen mentaliteetti [luonnefiksaatio] ilmenee jos on ilmetäkseen. Tyyliä me tuotamme, vaikkemme tahtoisi tai siihen pyrkisi ja tyylin kautta meitä ymmärretään tai väärin käsitetään, moititaan tai kehutaan.
.
Tyyli on kuin tietoisuus ajatuksena. Kukaan ei tiedä missä se lopulta sijaitsee, mutta kukaan ei voi myöskään kieltää, etteikö se olisi olemassa. Eivät edes dadaistit tai CERNin ‘orjat’, joilla tyylin ja persoonallisuuden välinen kytkös on katkaistu ja koodattu joko nonsense’ksi tai numeroiksi. Mutta dadaistit ja CERNin palvojatkaan eivät ole tyylittömiä ainakaan siinä määrin kuin he ovat luovia. Tyylittömiä ovat vain tylsät, typerät, teennäiset ja tekopyhät. 
.
Niinpä suhtaudun Kemppisen tyylikkääseen ‘isänpalvontarituaaliin’ positiivisella mielellä. Ehkä haluan sen eri ‘oireita’ seuraamalla muistella myös omaa isääni hiukan myönteisemmästä kokemusperspektiivistä kuin minkä tyly kohtalo ja rahan korruptoiman maailman mieletön meno voisivat itsessään oikeuttaa.
.
II
1
Motto:
To be stupid, selfish, and have good health are three requirements for happiness, though if stupidity is lacking, all is lost. [Gustave Flaubert]
.
Olen oppinut Gustave Flaubert’n vihaisesta melankoliasta enemmän positiivista ajattelua kuin Pekka Himasen globaalista facebook-etiikasta ikinä.
.
2
Tarkemmin määrittelemätön media toistaa loputtomiin, että positiivisella ajattelulla on hyviä seurausvaikutuksia - myös markkinatalouteen, talouskasvuun ja bruttokansantuotteeseen, joista tullut nykymaailman suurimpia ja vaativimpia isähahmoja, joten en toki haluaisi pessimististä kapinamieltä lietsomalla olla edesauttamassa ja aiheuttamassa Suomen vajoamista pitkäaikaiseen taloustaantumaan. 
.
Ehkä minäkin ryhdyn yrittäjäksi. Alan myydä ‘Ole iloisesti positiivinen vaikka kuinka vituttaa’-tarroja. 20 euroa/kpl. 10 kappaletta 8:n hinnalla. Kesto-ostajalle tukkualennus ja suurimmille ostajille bonuslisä. Kirjaudu sinäkin jo tänään Humble Gay Walrus-sivustolleni. Se on vastaveto Angry Birds’n ilkeälle [joskin yllättävän? suositulle] negativismille. Kauppa käy kohta kuin siimaa. Huomenna laajennetaan yritys-organisaatiota. Ylihuomenna mennään pörssiin. Ja niin lähti Suomi nousuun, kun se alkoi ajatella positiivisesti. 
.
Studio: Porilaisten marssi!
.
3
PLAY AGAIN: - - Ostakaa nyt ‘Positiivinen vitutus’-tarroja! 10 kappaletta 8:n hinnalla! Kesto-ostajalle tukkualennus! Parhaimmille ostajille bonuslisä! Kirjoittaudu Humble Gay Walrus-osakkaaksi sadan [100] tarran aloitussummalla. Ensi viikolla ensimmäinen osakeanti. Varmat voitot odottavat sinua. Nyt Suomi nousuun!
*
http://www.savukeidas.com/melender [Flaubertin ‘mentaalinen‘ perillinen, Tommi Melender, kirjoittaa parasta suomalaista esseistiikkaa tällä hetkellä]

November 29, 2012

Seiska-Päreen Ooppera-Special: Dmitri Figarona, julkkiksena ja perheenisänä

Le barbier de Seville. Largo al factotum. Gioachino Rossini. Dmitri Hvorostovsky, baryton. Orchestre symphonique de Montreal. Direction de Charles Dutoit. 1998.
.
I
Aria & pasta with Dmitri Hvorostovsky

An episode from a 2000 series called "Aria and pasta" in which opera singers talked to Beverley Bergen about their careers and cooked a pasta dish (or watched it being cooked...) - - This episode features Dmitri Hvorostovsky (it's in three parts).

.
1
2
3
.
II
Florence & Dmitri Hvorostovsky on Utro Rossii
Hvorostovsky, with his wife and eldest son Maxim on a visit to a nightclub.
*

Kurjet


‘Kurjet’ - Dmitri Hvorostovsky - Zhuravli (Cranes)

Sykähdyttävän kaunis venäläinen ikivihreä, jonka sanoituksessa sodassa kaatuneet sotilaat lentävät kurkiaurana pois.
*

November 28, 2012

Se hänelle nyt kertokaa, kun itse en mä voi [niisk!]

'Kertokaa se hänelle' - Dmitri Hvorostovsky - Dicitencello vuie.
*
Hän seurassamme on siis hänen suokaa
Nyt kuulla kuinka paljon häntä palvon
Vain häntä muistan kun yöni yksin valvon

Se hänelle nyt kertokaa kun itse en mä voi

Hän syömmein täyttää
Hän minulle on armain
Ja polte jonka tunnen
Voi kahleet kaikki murtaa
Hän sieluin täyttää
Ei unohdu hän koskaan
Se hänelle nyt kertokaa
Kun itse en mä voi

Nään rakas poskellasi kyyneleitä
Ei kuori enää tunteitasi peitä
Pois armas viimein naamiosi heitä
Ja silmiin mua katsoen
Saat tietää totuuden

Vain sua mä lemmin
Vain sinä olet armain
Ja polte jonka tunnen
Voi kahleet kaikki murtaa
Oot minun aina
En päästä sua koskaan
Oot uni jota kaipasin
Sinua aina rakastan

*

November 27, 2012

Ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan

'Ajomies' - Dmitri Hvorostovsky - Coachman, Do Not Rush The Horses 

*

Onpa annettu laulajalle sellainen ääni, etten ole ehkä koskaan parempaa kuullut. Ei mitään liikaa eikä liian vähän. Kohtuullista mutta täydellistä, mikä tarkoittaa tässä teknisen tehokkuuden vastakohtaa. Hvorostovskyn äänen sointia, syvyyttä ja persoonallisuutta ei ole loistava tekniikka pilannut. - - Elämä lienee helvetti, mutta tällaisen äänen ja laulun takia se kohoaa hetken ajaksi korkealle helvetin yläpuolelle. - - Kauneus on pelastava maailman, sanoi Dostojevski Idioottinsa suulla. Nietzsche ajatteli lähes samaan aikaan hyvin samalla tavalla esikoisteoksessaan Tragedian synty joskin ilman uskonnollista kytköstä. - - Taide valehtelee paljon uskottavammin kuin järki, joka pyrkii aina mahdollisimman tehokkaasti totuuteen eikä silti löydä mitään niin todellista kuin on esteettinen huumaus [matemaatikot ovat jälleen asia erikseen; he kun osaavat johtaa jopa sielun tuskasta ja autuudesta luotettavan mutta innostavan yhtälön]. Hvorostovskyyn, jota pidetään maailman tämän hetken ehkä parhaana baritonina, palaan vielä myöhemmin. Hänen ilmaisunsa herkkyys saattaakin [ja tämä yllätti minut] olla jopa vakuuttavampaa joissain lyyrisemmällä tavalla surumielisissä lauluissa kuin Ajomiehen sinänsä komeassa, ylevän apaattisessa ja mielestäni hyvin maskuliinisessa melankoliassa. Syvästi tunteva ja ajatteleva mies [jopa Schopenhauer ;\] pystyy eläytymään feminiiniseen. Siis itse elämään.

***

 Pois jäänyt jo kiireeni lie.
Ei rakkaus matkaani vie.
Ennen ratsuni vaahdota sai,
nyt ruoska on tarpeeton kai.
.
Kaipaa ei mua ainoakaan.

Syksyn tuulesta seurani saan.
Ajomies, älä kiirehdi suotta,
pakoon pääse ei kohtaloaan.
.
En ennen mä viivytellyt.

Niin toisin vain kaikki on nyt.
Toisen luona jo armaani on,
sen kertoivat tähdet ja Don.

***

Venäjäksi Matti Wuoren suomennos
Как грустно, туманно кругом,
Тосклив, безотраден мой путь,
А прошлое кажется сном,
Томит наболевшую грудь!
kerto:
Ямщик, не гони лошадей!
Мне некуда больше спешить,
Мне некого больше любить,
Ямщик, не гони лошадей!
Как жажду средь мрачных равнин
Измену забыть и любовь -
Но память, мой злой властелин,
Все будит минувшее вновь!
(kerto)
Все было лишь ложь и обман...
Прощай, и мечты, и покой!
А боль не закрывшихся ран
Останется вечно со мной!
Kuink usmassa kaihovi maa!
Niin kolkko on iloton tie!
Mun muistohon entisyys saa ja
murheiseks mieleni vie.
kerto:
Ei, kyytimies, kiirettä oo!
En minnekään riennä mä lain,
nyt lemmettä kuljen ma vain!

Ei keskellä korpien yön
ees matkani unhetta suo,
kun aatokset raskahan työn
vain mustista muistoista luo.
(kerto)
Kaikk ollut on valhetta ain...
Vei rauhani haavehet nää,
ja haavojen särkemäks vain
mun sieluni ainiaaks jää.

*

November 26, 2012

Piratisti kohtaa jättikorporaatiot ja Maija Vilkkumaan

Petteri Piratisti myyräntyössään.
*
Kielimafia teki muutoksia koskien Maija Vilkkumaan 'immateriaalioikeus-pragmatismia' - [29.11].

*
Kommentti Riku Riemun päreen Teidät on piiritetty! kommentteihin.
*
Olipa mainio kommenttiketju petteri-järvis-linkkeineen. Nyt minä luultavasti ymmärrän tätä asiaa jo hiukan paremmin. Mutta kuka pystyisi taistelemaan ahneiden jättikorporaatioiden huippupalkattuja lakimiehiä vastaan? Ainoastaan piraattiaktivistitko? Tällä hetkellä näyttää siltä. Valitettavasti vain siinä sodassa joudutaan uhraamaan juuri niitä matalapalkkaisia immateriaali-tuottajia, joiden sieluista sotaa käydään - ainakin jos piratistit voittavat. Jättikorporaatioiden voittaessa häviävät kuitenkin suhteellisesti ottaen kaikki muut paitsi jättifirmat itse ja ylipäätään jättimenestyjät. Suonsilmä siellä, vetelät täällä. Mutta jos asetelma tosiaan [vaikka kärjistetystikin] on tämä, olen piraattien puolella. Jättifirmat myyvät meille aina tuhatkertaisella voitolla sitä samaa pullotettua vettä, jonka ne ensin ovat huippupalkattujen lakimiesrikollistensa avulla varastaneet meiltä saatuaan 'oikeuden' päätöksellä käyttöönsä oman alueemme pohjavesivarat. Tässä tapauksessa ne haluavat monopolisoida myös internetissä virtaavan ‘immateriaali-pohjavetemme’. Niiden tukahduttavaa valtaa ei näyttäisi rajoittavan tai uhkaavan enää mikään muu kuin piratismin ja wikileaksin suorittamat iskut suoraan hallintamonopolien ytimeen. Monopolit on murrettava sisältäpäin [koska ulkoapäin ne ovat lähes haavoittumattomia] ja piratismi tekee juuri näin. - - Mutta kuten tiedetään, piraattitaistelunkin uhreiksi joutuvat usein ‘väärät’ henkilöt ['siviileiksi' luokiteltavat hikisen keskiluokan immateriaali-tuottajat]. - - Hmm. Ei voi mitään. Sodassa kuolee ihmisiä. Vai ajatteleeko joku Maija Vilkkumaa, tuo tunteikas vasemmisto-porvari, ettei artisti tässä immateriaalikiistassa saisi kärsiä syyttömästi? Ajatteleeko taiteilija Vilkkumaa myös, että puolustaakseen tekijänoikeuksiaan hänen olisi välttämätöntä tai ylipäätään mahdollista asettua yhtä aikaa sekä monopolien että kuluttajien puolelle? - - Hmm. Ei onnistu, koska silloin koko muinaisen vasemmiston muinainen ehdottomuus omien oikeuksiensa ja omien arvojensa ajamisessa on ollut jos ei turhaa niin ainakin epärealistisen fanaattista touhua. Kompromissien ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli. Joten unohtakaamme siis koko juttu ja antautukaamme jättifirmoille ehdoitta. - - Ehdotan You Tubeen käyttömaksua. Maija Vilkkumaan videoista tuplamaksu.
*
Piraatti Roopen tarina
*
Maija jätti Roopen, koska sai Lottovoitton - [soittomaksu 2 x 50 senttiä]
*

November 23, 2012

Aktiivista 'salakuuntelua'

The Rolling Stones in Concert - Get Yer Ya-Yas Out! (1970)

Track Listing
01 00:00 "Jumpin' Jack Flash"
02 03:41 "Carol"
03 07:42 "Stray Cat Blues"
04 11:28 "Love In Vain"
05 16:25 "Midnight Rambler" -
06 25:30 "Sympathy For The Devil"
07 32:12 "Live With Me"
08 35:18 "Little Queenie"
09 39:45 "Honky Tonk Women"
10 43"15 "Street Fighting Man"
.
Kappaleajoitukset eivät näytä pelaavan bloggerissa - youtubessa kylläkin.
*
Tätä Rolling Stonesien live-albumia kuuntelin 'puolisalaa' kellarikämpässä omakotitalomme 'betonijalassa' 1970-71, koska sattuneesta syystä kuuluin Ari A:n kanssa 'CCR-puolueen' kannattajiin, kun taas eräät muut kaverini kuten Arto A. [Arin veli; äänitin veljesten uusista laatustereoista levyjä neliraitakelamankalleni] ja Harri K. hypettivät Rollareita, vaikka CCR:kin heille kyllä kelpasi. Toki puolestaan Rolling Stones kelpasi myös Arille ja  minulle, mutta ei sitä voinut kovin suureen ääneen sanoa, ettei joku alkaisi epäillä CCR-lojaalisuuttani ja saanut siitä naurun aihetta [miten (muka) vapaita ja silti ehdottomia silloin joskus oltiinkaan]. 

Live-albumia [äänitettiin 11/1969, julkaistiin 9/1970] edeltänyt studio-Lp Let It Bleed [12/1969], kuulosti kuitenkin jo yllättävän hyvältä, mutta 'Ya Yas' pisti vielä paremmaksi. Niinpä siitä tuli CCR:n jälkeen yksi eniten diggaamistani levyistä, ja yhä vielä se kuulostaa parhaimmillaan hillittömän vetävältä rhythm&bluesilta. Esimerkiksi Jumpin' Jack Flash, Midnight Rambler ja Honky Tonk Women ovat Jaggerin/Richardsin klassikkoja. Muita tämän USA:n keikoilta [New York, Maryland] äänitetyn setin rock- ja blues-ikiklassikkoja ovat Chuck Berryn Carol ja Little Queenie sekä Robert Johnsonin Love In Vain.

CCR:n/John Fogertyn lahjakkuuteen ja originaalisuuteen biisinteossa ja esittämisessä Rolling Stones ei kuitenkaan ole koskaan yltänyt. Jaggerhan on äänialaltaan aivan sietämättömän kapea-alainen laulaja, jolla kuitenkin on karismaattinen stage-presence ja svengaava kyky tulkita kappaleita. Keith Richards taas on parhaimmillaan loistava riffien kehittelijä [mitä John Fogertykin kehuu], mutta huonoimmillaan peräti kehno soolokitaristi. Silti Rolling Stones on populaarimusiikillisena instituutiona monessakin [myös huonossa] mielessä todella suuri rock-yhtye. Erinomaisten pastissien ja rock-kukkomaisen poseerauksen suurmestari. Yksi brittiläisen öykkäröinnin ja narriuden kaupallistuneimpia projekteja [kiitos ekonomisti Jaggerin]. 

No - onneksi Rollareita ei tarvitse ajatella kuin pelkästään sen musiikin kautta, joka kuuluu heidän parhaimpaan kauteensa. Get Yer Ya Yas Out [1970] on tuon kauden ensimmäinen huipentuma ja Exile on Main Street [1972] toinen. Yleisesti ottaen voi sanoa, että Rolling Stones ei Exilea ehkä lukuunottamatta ole tehnyt Let it Bleedin jälkeen yhtään todella vakuuttavaa studio-albumia. Pysyvän musiikillisen arvostuksen ylläpitämiseen ei nimittäin riitä, että levyiltä löytyy vain yksi huippubiisi/hitti loppujen ollessa ammatitaitoista mutta keskinkertaista täytetavaraa. 

PS.
Huom. Soolokitaraa soittaa yhtyeestä 1969 kesäkuussa erotetun ja heinäkuussa uima-altaaseensa hukkuneen [?] Brian Jonesin tilalle otettu John Mayallin blues-korkeakoulun nuori huippunimi Mick Taylor [ja sen kyllä kuulee, niin hienoa on esim. slide-soitantansa].
*

November 22, 2012

Luku- ja ajattelusuositus

Aamulehti/15.10

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia

Harva asia herättää yhtä suurta kammoa ja vastenmielisyyttä kuin itsemurha. Jo sanan jälkimmäinen osa viittaa rikoksista kauheimpaan ja tuomituimpaan – ihmiselämän totaaliseen tuhoamiseen. Itsemurhaajia pidetäänkin mielipuolina, joiden paikka on mielisairaalassa. 

Jos itsemurhasta yrittää puhua hyväksyvämpään sävyyn tai kysyä, voisiko siitä löytyä jotain positiivisiakin puolia, myös kyselijä saa hullun leiman otsaansa tai ainakin joutuu yleisen paheksunnan kohteeksi. 

Filosofi ja kääntäjä Tapani Kilpeläinen tarttuu vaikeaan aiheeseen juuri tämän takia. Itsemurha jos jokin tarvitsee kyselevää ja keskustelevaa filosofista tarkastelua. Ja onhan historian tunnetuin itsemurha filosofin tekemä: Kun suurta kyselijää Sokratesta uhattiin kuolemantuomiolla, ellei hän peru puheitaan, hän valitsi kuoleman ja nautti myrkkymaljan tyynenä ja järkkymättömänä, eikä lähtenyt pakoon, vaikka hänelle siihen tilaisuus tarjoutuikin. 

Filosofian historia lisäksi paljastaa, että mustavalkoisen ajattelun yhtenäinen ja yksinkertaistettu kuva itsemurhasta on vain yksi monien joukossa. Kilpeläinen käykin kirjassaan läpi filosofien käsityksiä itsemurhasta ja sen moraalisesta arvosta antiikista tähän päivään. 

Haadesta päin

Antiikissa suhtauduttiin itsemurhaan huomattavasti positiivisemmin kuin nykyään. Itse asiassa leimaavaa sanaa itsemurha ei edes tuolloin vielä tunnettu, ja omin käsin elämänsä lopettamista esimerkiksi Platon kutsui ”vapaaehtoiseksi menemiseksi Haadekseen”. 

Lähtökohtana on huomio, että itsemurhassa ihminen ottaa olemassaolonsa haltuun, kun hän tietoisesti lopettaa sen. Vapaus ja valinta ovat itsemurhan edellytyksiä. Tämän takia antiikissa ei sallittu orjien itsemurhia, koska orjia pidettiin pelkkinä esineinä, elävinä työkaluina. 

Itsemurhaa pidettiin joissain tapauksissa jopa suositeltavana tai velvollisuutena ja joskus sitä suorastaan ylistettiin. 

Kristinusko merkitsi käännettä asenteissa, ja nykyinen negatiivinen suhde itsemurhaan jatkaa juuri kristinuskon perinnettä: ihminen on jumalan omaisuutta ja itsemurhan tehdessään ihminen asettuu jumalan asemaan. 

Vasta valistuksen aikana itsemurhassa alettiin nähdä jälleen hyviäkin puolia. Eräs filosofi vastasikin kristinuskon haasteeseen toteamalla, että jos elämä on jumalan lahja, eikö ihminen saa tehdä sillä mitä haluaa niin kuin muillakin lahjoilla. 

Pahan yön läpi 

Filosofit ovat esittäneet itsemurhasta toinen toistaan kiintoisampia väitteitä. Nietzschen mukaan itsemurhan ajatus auttaa pääsemään monen pahan valvotun yön läpi. Eräs toinen filosofi totesikin paradoksaalisesti, että olisi tehnyt itsemurhan kauan sitten, jollei häntä olisi kannatellut tietoisuus siitä, että maailmassa ei ole pakko olla ja hänellä on minä hetkenä hyvänsä mahdollisuus lähteä pois. 

Kilpeläinen päätyykin siihen, että itsemurhia tehdään nykyään niin paljon juuri sen takia, että elämää ja sitä keinotekoisesti ylläpitävää teknologiaa palvotaan niin paljon. Yksilö kokee olevansa vangittu elämään ja itsemurha on epätoivoinen yritys kapinoida tätä pakkoa vastaan ja ottaa elämä omiin käsiin. 

Suvaitsevampi ja avoimempi asenne itsemurhaan näin paradoksaalisesti auttaisi vähentämään niiden määrää. Selkeä ja sujuva mutta filosofisesta perinpohjaisuudesta ja pohdiskelevaisuudesta tinkimätön Itsemurhan filosofia tarjoaa toimivia työkaluja tähän.

Pekka Wahlstedt 

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia.
200 sivua. Niin&näin 2012.

 
http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194772027170/artikkeli/tapani+kilpelainen+itsemurhan+filosofia.html
http://netn.fi/julkaisu/tapani-kilpelainen-itsemurhan-filosofia
http://netn.fi/artikkeli/kuoleman-kutsusta-lahtemisesta-ja-jaamisesta-voiko-itsemurhaa-ymmartaa
http://filosofia.fi/node/5948

November 21, 2012

Steven Pinker näkee kaunista mutta valheellista päiväunta valistuksen ja rationalismin saavutuksista

Vallankumoukselliset vapauden puuta istuttamassa vuoden 1790 Ranskassa. Tämän jälkeen alkoi päitä pudota ja veri virrata, kun myös veljeyttä ja tasa-arvoa ryhdyttiin istuttamaan ihmisten mieliin ja ruumiisiin.
 
The Precious Steven Pinker
I sometimes find it hard to believe that Steven Pinker really believes what he believes; surely, I think, some occult agency in his mind is forcing his conscious intellect to accept premises and conclusions that it ought to reject as utterly fantastic. I suppose, though, that that is one’s normal reaction to ardent expressions of a faith one does not share; at its worst, it is just a reflex of supercilious fastidiousness, like feeling only an annoyed consternation at having to step over someone in the throes of mystical ecstasy in order to retrieve an umbrella from the closet. A healthier sentiment would be generous and patient curiosity, a desire to learn whether the believer has in fact—guided by a rare purity of heart—glimpsed truths to which one’s own cynicism or coarseness has blinded one.

Not, of course, that Pinker would care for that way of putting the matter. He detests religion and thinks of himself as a champion of something he blandly calls “reason” (that is the most enchantingly guileless aspect of his creed). In his latest book, The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined, he devotes over seven hundred pages to arguing the case that modernity, contrary to the common impression, has seen a steep decrease in every kind of violence—domestic, political, criminal, and martial—as a result of a variety of causes, but principally because of the triumph of “Enlightenment” ideas. It is a simple narrative, and at many points a painfully simplistic one, but it is clear and bracing and merits sympathetic consideration.

Whether Pinker himself does the tale justice, however, is debatable. He is definitely not an adept historian; his view of the past—particularly of the Middle Ages, which he tends to treat as a single historical, geographical, and cultural moment—is often not merely crude, but almost cartoonish (of course, he is a professed admirer of Norbert Elias). He even adduces two edited images from Das Mittelalterliche Hausbuch as illustrations of “the everyday texture of life in medieval Europe,” without noting that they come from a set of astrological allegories about planetary influences, from which he has chosen those for Saturn and Mars rather than, say, Venus and Jupiter. (Think what a collection of Saturnine or Martial pictures he might have gathered from more recent history.)

It is perfectly fair for Pinker to call attention to the many brutal features of much of medieval life, but one would have more confidence in his evenhandedness if he acknowledged at least a few of the moral goods that medieval society achieved despite its material privations. He says nothing of almshouses, free hospitals, municipal physicians, hospices, the decline of chattel slavery, the Pax Dei and Treuga Dei, and so on. Of the more admirable cultural, intellectual, legal, spiritual, scientific, and social movements of the High Middle Ages, he appears to know nothing. And his understanding of early modernity is little better. His vague remarks on the long-misnamed “Wars of Religion” are tantalizing intimations of a fairly large ignorance.

Perhaps such complaints miss the point, though. Pinker’s is a story not of continuous moral evolution, but of an irruptive redemptive event. It would not serve his purpose to admit that, in addition to the gradual development of the material conditions that led to modernity, there might also have been the persistent pressure of moral ideas and values that reached back to antique or medieval sources, or that there might have been occasional institutional adumbrations of modern “progress” in the Middle Ages, albeit in a religious guise.

He certainly would not want to grant that many of his own moral beliefs are inherited contingencies of a long cultural history rather than discoveries recently made by the application of disinterested “reason.” For him, modern culture’s moral advances were born from the sudden and fortuitous advent of the “Age of Reason,” which—aided by the printing press—produced a “coherent philosophy” called “Enlightenment humanism,” distilled from the ideas of “Hobbes, Spinoza, Descartes, Locke, David Hume, Mary Astell, Kant, Beccaria, Smith, Mary Wollstonecraft, Madison, Jefferson, Hamilton and John Stuart Mill.” We know what he means: not the dark side of the “Enlightenment” and the printing press—“scientific racism,” state absolutism, Jacobinism, the rise of murderous ideologies, and so on—but the nice Enlightenment of “perpetual peace,” the “rights of man,” and so on.

Well, each to his or her own tribalism, I suppose. It is pleasant to believe one’s society is more “enlightened” or “rational” than all others, and Pinker has every right to try to prove the point. He would be more convincing, though, if only the central claim of his book were not so entirely dependent upon a statistical fiction.

That is to say, yes, of course modern societies have reduced certain kinds of brutality, cruelty, and injustice. Modern technology makes it far easier to control crime. We have weapons both too terrifying to use in open combat and so precise that we can kill at great distances, without great armies, out of sight and mind. We have succeeded at reforming our own nations internally in ways that make them ever more comfortable, less threatening, and more complacent. Our prison system is barbaric, but not overtly sadistic, and our more draconian laws rarely inconvenience the affluent among us. We have learned to exploit the labor and resources of poorer peoples not by enslaving them, but merely by making them “beneficiaries” of globalization. The violence we commit is more hygienic, subtler, and less inconvenient than that committed by our forebears.

Even so, the numbers do not add up. Pinker’s method for assessing the relative ferocity of different centuries is to calculate the total of violent deaths not as an absolute quantity, but as a percentage of global population. But statistical comparisons like that are notoriously vacuous. Population sample sizes can vary by billions, but a single life remains a static sum, so the smaller the sample the larger the percentage each life represents. Obviously, though, a remote Inuit village of one hundred souls where someone gets killed in a fistfight is not twice as violent as a nation of 200 million that exterminates one million of its citizens. And even where the orders of magnitude are not quite so divergent, comparison on a global scale is useless, especially since over the past century modern medicine has reduced infant mortality and radically extended life spans nearly everywhere (meaning, for one thing, there are now far more persons too young or too old to fight). So Pinker’s assertion that a person would be thirty-five times more likely to be murdered in the Middle Ages than now is empirically meaningless.

In the end, what Pinker calls a “decline of violence” in modernity actually has been, in real body counts, a continual and extravagant increase in violence that has been outstripped by an even more exorbitant demographic explosion. Well, not to put too fine a point on it: So what? What on earth can he truly imagine that tells us about “progress” or “Enlightenment”—or about the past, the present, or the future? By all means, praise the modern world for what is good about it, but spare us the mythology.

And yet, oddly enough, I like Pinker’s book. On one level, perhaps, it is all terrific nonsense: historically superficial, philosophically platitudinous, occasionally threatening to degenerate into the dulcet bleating of a contented bourgeois. But there is also something exhilarating about this fideist who thinks he is a rationalist. Over the past few decades, so much of secularist discourse has been drearily clouded by irony, realist disenchantment, spiritual fatigue, self-lacerating sophistication: a postmodern sense of failure, an appetite for caustic cultural genealogies, a meek surrender of all “metanarrative” ambitions.

Pinker’s is an older, more buoyant, more hopeful commitment to the “Enlightenment”—and I would not wake him from his dogmatic slumber for all the tea in China. In his book, one encounters the ecstatic innocence of a faith unsullied by prudent doubt. For me, it reaffirms the human spirit’s lunatic and heroic capacity to believe a beautiful falsehood, not only in excess of the facts, but in resolute defiance of them.
*

Kommentti

Kommentti edellisen Zizek-päreeni kommentteihin.
.
.
1
Art2 siteerasi Zizekiä: ‘In buddhism, if we are really honest, we have to admit that once you are in enlightment, nothing immanently prevents you, for example, from torturing people.’
. 
Näköjään Art2 ei ole ainoastaan kuunnellut vaan myös ymmärtänyt olennaisia asioita Zizekin luennosta. 
.
Sitaatti on Zizekin vanha väite buddhalaisuudesta. Eikä kyseessä ole pelkästään hänen oma dialektinen inversionsa vaan periaatteessa juuri Suzukin kaltaisten zen-buddhismiin taipuvaisten tunnustama fakta. Myös Dalai Lama-sitaatista [jota Zizek muistaakseni on myös aiemmin käyttänyt] voi tosiaan vetää aika kyynisiä johtopäätelmiä buddhalaisen hyveen olemuksesta.
.
Mutta eihän valaistunut enää edes voi olla jokin inhimillinen ego vaan [hyväntahtoinen?] kosminen zombie, joka ei itse asiassa enää kuulu ihmisen yhtaikaa paheelliseen ja hyveelliseen maailmaan. Hän on täydellinen ja omnipotentti niinkuin vain täysin hyveellinen olento voi olla. Eikö siis olisi johdonmukaista, että buddhalainen meditaatio onnistuessaan päätyisi egon harhoista vapautuessaan myös ‘ego-ruumiin’ häviämiseen. Tapahtuisi eräänlainen 'autoeutanasia'.
.
Jos kerran päämääränä on täydellinen nirvana-tyhjyys, niin eikö silloin mikä tahansa elämään/olemassaoloon jäävä osa valaistuneesta ihmisestä ole ‘liikaa’ eli muistuttamassa siitä, että olemme yhä vielä valaistuneinakin lihallisen elämän kirotun kiertokulun kahleissa. Niinpä en voikaan täysin ymmärtää, miksi boddhisatvat kääntyvät valaistumisensa tilassa tai prosessissa auttamaan ‘jälkeenjääneitä’ matkallaan oikeaan tietoon. Mikä voi olla niin tyydyttävä motiivi, että se inspiroi heitä jopa valaistuneinakin tällaiseen auttamistyöhön/välitystehtävään? Tämä taitaa olla buddhalaisuuden varsinainen salaisuus/ihme ja todellisin hyve - [?]
.
2
-rh kirjoitti: ‘Joku piispa Huovisen koko ikänsä hokema `Miksi Jumala sallii?´ on mun mielestä täysin merkityksen ja triviaali kysymys - itämaisen ajattelun näkökulmasta varsin falskia’
.
Olen samaa mieltä -rh, mutta mieleni ei jostain syystä erityisemmin rauhoitu tuosta ‘itämaisen ajattelun näkökulmasta’, koska vaistoan siinä piilevän sieluttoman determinismin, jossa ihminen tuntuu muuttuvan automaatiksi vailla yksilöllistä minuutta. Koen sellaisen metafysiikan paitsi mahdottomaksi myös vaaralliseksi – ainakin itselleni [;\]. Vapaus ei ole tietoa välttämättömyydestä vaan kontrolloitua itseilmaisua.
.
Ortodoksi-teologi David Bentley Hart, joka tuntee hyvin myös itämaisia uskontoja, on pohtinut sitaattisi asiaa ‘itämaisemman’ kristinuskon lähtökohdista. Hartia minä arvostan, vaikken ymmärrä uskosta enkä tiedä Jumalasta yhtään mitään [PS.]. Hän on loistavan tyylitajuinen esseisti ja selkeä ajattelija. Sopivasti konservatiivi [:\].
.
PS.
Kirkkoni on ortodoksinen [koska se on maailman kaunein kirkko], vaikka en synergisti ja panteisti olekaan. Pelastusoppini on nimittäin äärimmäisen luterilais-monergistinen – aina ateismiin asti. Ihmisen ja Jumalan välillä on peruuttamaton kuilu/katkos [luonnollinen teologia on taikauskoa/animismia; - sorry nyt vaan D. B ja muut ortodoksit], mikä merkitsee, että ensin katoaa Jumala [Entzauberung der Welt/Max Weber] ja sitten ihminen järkiuskoineen [D. B. Hartin lailla en usko valistuksen projektiin kuten ei uskonut myöskään nihilisti Nietzsche]. Ortodokseilla sen sijaan on mahdollisuus muuttua theosis-opissaan hieman samantyyppisiksi hyve-zombieiksi kuin buddhalaiset. Minä en sellaiseen pysty. Olen peruspaha ihminen. Rottaakin pahempi. Voin siis syntyä vain paremmaksi olennoksi tulevassa elämässä. Vaikka kiveksi. Ihan sama mitä teen.
*

November 19, 2012

'Not how to get out but how did we fall in'

Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of Global Capitalism. 2012.
.
1
Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin. 
.
Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä. 
.
Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen] syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’ tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii. 
.
Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b] sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan? 
.
Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämätjopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.
.
2
Slavoj Žižek on Buddhism and the Self
[One of the only schools] of thought that fully accepts the inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be found in Buddhist ethics? 

There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?

Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:71 the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.

This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”72 The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”

The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”

In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)

Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”73

This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).74

The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.75


71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.
*
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs

November 17, 2012

Marraskuun kuva

Fishermen at Sea exhibited in 1796 was the first oil painting exhibited by Joseph M. W. Turner at the Royal Academy.
*
Turner exhibited his first oil painting at the Academy in 1796, Fishermen at Sea. A nocturnal moonlit scene, the image of boats in peril contrasts the cold light of the moon with the firelight glow of the fishermen's lantern.Wilton has said that the image: 'is a summary of all that had been said about the sea by the artists of the eighteenth century' and shows strong influence by artists such as Horace Vernet, Philip James de Loutherbourg and Willem van de Velde the Younger. The image was praised by contemporary critics and would found Turner's reputation, both as an oil painter and as a painter of maritime scenes.
* 
*

November 15, 2012

Capitalism is a form of religion

Slavoj Žižek: Don't Act. Just Think.

Transcript 

. 

Slavoj Zizek:  

Capitalism is . . . and this, almost I’m tempted to say is what is great about it, although I’m very critical of it . . . Capitalism is more an ethical/religious category for me.  It’s not true when people attack capitalists as egotists.  “They don't care.”  No!  An ideal capitalist is someone who is ready, again, to stake his life, to risk everything just so that production grows, profit grows, capital circulates.  His personal or her happiness is totally subordinated to this.  This is what I think Walter Benjamin, the great Frankfurt School companion, thinker, had in mind when he said capitalism is a form of religion.  You cannot explain, account for, a figure of a passionate capitalist, obsessed with expanded circulation, with rise of his company, in terms of personal happiness.

I am, of course, fundamentally anti-capitalist.  But let’s not have any illusions here.  No.  What shocks me is that most of the critics of today’s capitalism feel even embarrassed, that's my experience, when you confront them with a simple question, “Okay, we heard your story . . . protest horrible, big banks depriving us of billions, hundreds, thousands of billions of common people's money. . . . Okay, but what do you really want?  What should replace the system?”  And then you get one big confusion. You get either a general moralistic answer, like “People shouldn't serve money.  Money should serve people.”  Well, frankly, Hitler would have agreed with it, especially because he would say, “When people serve money, money’s controlled by Jews,” and so on, no?  So either this or some kind of a vague connection, social democracy, or a simple moralistic critique, and so on and so on.  So, you know, it’s easy to be just formally anti-capitalist, but what does it really mean?  It’s totally open.

This is why, as I always repeat, with all my sympathy for Occupy Wall Street movement, it’s result was . . . I call it a Bartleby lesson.  Bartleby, of course, Herman Melville’s Bartleby, you know, who always answered his favorite “I would prefer not to” . . . The message of Occupy Wall Street is, I would prefer not to play the existing game.  There is something fundamentally wrong with the system and the existing forms of institutionalized democracy are not strong enough to deal with problems.  Beyond this, they don't have an answer and neither do I.  For me, Occupy Wall Street is just a signal.  It’s like clearing the table.  Time to start thinking.


The other thing, you know, it’s a little bit boring to listen to this mantra of “Capitalism is in its last stage.”  When this mantra started, if you read early critics of capitalism, I’m not kidding, a couple of decades before French Revolution, in late eighteenth century.  No, the miracle of capitalism is that it’s rotting in decay, but the more it’s rotting, the more it thrives.  So, let’s confront that serious problem here. 

Also, let’s not remember--and I’m saying this as some kind of a communist--that the twentieth century alternatives to capitalism and market miserably failed. . . . Like, okay, in Soviet Union they did try to get rid of the predominance of money market economy.  The price they paid was a return to violent direct master and servant, direct domination, like you no longer will even formally flee.  You had to obey orders, a new authoritarian society. . . . And this is a serious problem: how to abolish market without regressing again into relations of servitude and domination.

My advice would be--because I don't have simple answers--two things: (a) precisely to start thinking.  Don't get caught into this pseudo-activist pressure.  Do something. Let’s do it, and so on.  So, no, the time is to think.  I even provoked some of the leftist friends when I told them that if the famous Marxist formula was, “Philosophers have only interpreted the world; the time is to change it” . . . thesis 11 . . . , that maybe today we should say, “In the twentieth century, we maybe tried to change the world too quickly.  The time is to interpret it again, to start thinking.” 

Second thing, I’m not saying people are suffering, enduring horrible things, that we should just sit and think, but we should be very careful what we do.  Here, let me give you a surprising example.  I think that, okay, it’s so fashionable today to be disappointed at President Obama, of course, but sometimes I’m a little bit shocked by this disappointment because what did the people expect, that he will introduce socialism in United States or what?  But for example, the ongoing universal health care debate is an important one.  This is a great thing.  Why?  Because, on the one hand, this debate which taxes the very roots of ordinary American ideology, you know, freedom of choice, states wants to take freedom from us and so on.  I think this freedom of choice that Republicans attacking Obama are using, its pure ideology.  But at the same time, universal health care is not some crazy, radically leftist notion.  It’s something that exists all around and functions basically relatively well--Canada, most of Western European countries. 

So the beauty is to select a topic which touches the fundamentals of our ideology, but at the same time, we cannot be accused of promoting an impossible agenda--like abolish all private property or what.  No, it’s something that can be done and is done relatively successfully and so on.  So that would be my idea, to carefully select issues like this where we do stir up public debate but we cannot be accused of being utopians in the bad sense of the term.
*