September 30, 2012

Sosiaali-Päre muistelee eräitä palkansaajien oikeuksia edesmenneessä hyvinvointivaltiossa, osa 1: Sairausloma.

Nuoret kokoomusaikuiset haluavat tehdä Suomesta niin tehokkaan yritysvaltion, etteivät palkansaajat siellä turhia sairaslomia pidä edes sairaana ollessaan.

Kokoomus haluaa sairauslomiin karenssin
*
Sairausloma
 
Työntekijällä, joka on sairauden tai tapaturman vuoksi estynyt tekemästä työtään, on oikeus sairausajan palkkaan. Työsopimuslain mukaan työnantaja maksaa sairausajan palkan kymmeneltä päivältä (sairastumispäivä + yhdeksän arkipäivää). Yli kuukauden kestäneissä työsuhteissa maksetaan täysi palkka ja alle kuukauden työsuhteissa puolet normaalista palkasta. Tämän jälkeen Kansaneläkelaitos (Kela) maksaa sairausvakuutuslain mukaisia päivärahoja. Työ- ja virkaehtosopimuksissa on voitu sopia huomattavastikin pidemmistä sairausajan palkan maksujaksoista.

Työnantajalle on ilmoitettava poissaolosta viipymättä. Työntekijän tulee lisäksi esittää luotettava selvitys (esim. lääkärintodistus) työkyvyttömyydestä, jos työnantaja sitä vaatii. Sopimuksissa tai työpaikalla on usein sovittu myös siitä, miten poissaoloista ilmoitetaan ja montako päivää voi olla sairauden vuoksi poissa ilman lääkärintodistusta.


Työntekijällä ei ole oikeutta sairausajan palkkaan, jos hän on aiheuttanut työkyvyttömyytensä tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella
.

http://www.tyoelamaan.fi/fi-FI/tyosuhde/sairausloma
http://www.sovellex.fi/wiki/index.php/4._Sairausloma
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012092916139038_uu.shtml
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/lehti-kokoomus-haluaa-sairauslomiin-paivan-karenssin/607339/
http://yle.fi/uutiset/kokoomus_esittaa_sairauslomiin_paivan_karenssia/6315248
http://www.hs.fi/politiikka/Ammattiliitto+Pro+Kokoomus+ly%C3%B6+palkansaajia+kasvoille+/a1305602440102
 http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkija+Kokoomuksen+ehdotus+rokottaisi+nuoria+naisia+ja+pienipalkkaisia/a1305602608059

September 28, 2012

Ensimmäinen trolli

Tiedän, etten tiedä mitään’, väitti Ateenan paarma-trolli Sokrates pyörien kielen itseensä viittaavassa kehässä kuin häntäänsä syövä käärme. Tietenkin tämä väite oli myös trolli-ironiaa, mutta eikö Sokrateen olisi, ollakseen loppuun asti täysin tarkka loogisesti, pitänyt ilman ironiaa sanoa, ettei hän voi tietää nimenomaan sitä, voiko hän tietää vai eikö voi? Ei olisi, koska jos emme voi tietää, ettemme voi tietää, niin mikä on se objektiivinen kriteeri, josta käsin tämä väite olisi tosi? Toisin sanoen - väittämällä mitä tahansa tietämisestä myös ei-tietämisen muodossa, meidän on aina jo tiedettävä [kielellis-loogisen ajattelun transsendentaalisen alkuehdon varassa] enemmän kuin väitämme, jotta väite niin tiedosta kuin tietämättömyydestä ylipäätään olisi mahdollista esittää [vrt. Kantin antinomiat]. 
.
Edes Bertrand Russellin yritys ratkaista tämänkaltainen [valehtelijan] paradoksi tyyppiteoriallaan ei ole mikään ratkaisu vaan [metakriteerien] regressio [nihilismi]. Todettakoon vielä, ettei Russellin määrättyjen kuvausten teoria auta tässä edes sen vertaa kuin tyyppiteoria, joka on yleisemmän tason ratkaisuyritys määrättyjen kuvausten edustamaan loogiseen atomismiin, joka [sekin] johtaa kielellis-käsitteelliseen nihilismiin [etenkin Wittgensteinin episteeminen 'fideismi' ja postmoderni relativismi]. 
*
Matemaatikot [etenkin todennäköisyyslaskenta ja tilastotiede] ovat jälleen asia erikseen, koska en ole nyt[kään] kiinnostunut induktiivisista yleistyksistä vaan muodollisesti pätevästä päättelystä.
*
Habermasin kantilainen sensus communis [vrt. Rousseaun yleistahto] päätösten konsensuksena tai Rawlsin 'kantilais-utilitaristisesti säädetty/lty'  yhteiskunnallisten päätösten refleksiivinen tasapaino intersubjektiivisen järjen toiminnallisena ideaalina sen sijaan vaativat [jopa vastoin Habermasin ja Rawlsin teorisointeja] toteutuakseen ennenkaikkea poliittis-strategista tahtoa, johon Habermasin preferoima diskussi-eettinen ohjeistus [järjen 'tapakasvatuskurssi'] suhteutuu kuin teennäisen muodollinen etiketti raadolliseen valtadiplomatiaan. Niinpä Foucault'n tieto/valta-'symbioosi' on mielestäni realistisempi [joskin nominalistisessa positivismissaan 'trans-reduktionistisesti kaoottinen (valta tulee kaikkialta kaikkialle dispositiivina)] lähtökohta yhteiskunnallisen tietoisuuden/järjen käytäntöjen ymmärtämiseen kuin Habermasin ja Rawlsin kaavamaiset - jopa idealistiset mallit.
.
2
Jatkopäre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
.
Autenttisuutta etsimässä
.
Aitouden arvoitukset
[...]
Tekniikan piirissä on monenlaista epäaitoutta. Yksi hauskimmista tavoista on rikkoa aitouden normia on peikkona oleminen [trolling]. Internetin keskustelupalstalle ilmestyy peikko, joka esittää omituisia ja törkeitä väitteitä. Muut keskustelijat ottavat peikon tosissaan ja alkavat väittää vastaan tai kehittelemään hänen ajatuksiaan. Koko palsta menee sekaisin ja menettää otteensa oikeisiin ja vakavasti otettaviin aiheisiin. Peikko suljetaan ulos, ja hän siirtyy seuraavalle palstalle. Internet on omiaan luoman ja vahvistamaan tällaista toimintaa, koska jokainen esiintyy ilman identiteettiä, vapaasti, nopeasti ja kaikkien edessä. Kukaan ei ole aidosti oma itsensä. 
.
Peikon kohtalo painetun lehden yleisönosastossa on tyly, koska toimittaja ei julkaise hänen kirjeitään. Lisäksi kirjeen vaikutus on heikko, vaikka se julkaistaisiin, koska mitään kirjetulvaa ei ole odotettavissa. Internetin peikko on epäaito vieras epäaidossa ympäristössä, ja hänen olemassaolonsa pilkkaa Internetin juurtumista gutenbergiläiseen ympäristöön ja keskustelun normistoon. Vaikka peikko onkin verkon alempi elämänmuoto, peikkoa tarvitaan, vaikkakin van pilkkaamaan ja osoittamaan kaiken uuden perimmäinen perinteisyys.
.
Koska Internet on uusi agora eli tori, kannattaa pitää mielessä, että Sokrates oli ensimmäinen peikko. Siksi hänen tuomittiin kuolemaan, eikä ole mitään näyttöä, että hänen kuolemaansa olisi surtu pienen ystäväpiirin ulkopuolella. Sokrateen tapa keskustella merkitsi omituisten ja mahdottomien väitteiden esittämistä ja ihmisten vetämistä mukaan keskusteluun. Tuloksena oli pitkiä ja omituisia väittelyitä ilman mitään tulosta. Ratkaisuun ei päästy, mutta Sokrates nöyryytti keskustelukumppaninsa perusteellisesti. Hänen kuolematon maineensa perustuu siihen, että kukin meistä haluaisi olla yhtä törkeä ja ylivoimaisen menestyksekäs peikko kuin Sokrates. 
.
Tietysti Platon esimerkiksi tuomitsee Sokrateen suulla kaikki taiteet, koska ne väärentävät todellisuutta. Silti hän sallii valtion sankareiden ylistyslaulut, vaikka ne väärentävät todellisuutta kaikkein eniten. Taiteiden kielto Ateenassa esitettynä on peikon puhetta.
.
[s.199-200] sitaattisarja jatkuu
*

September 27, 2012

Kokoomus hyväksyy ihmisten tarpeilla keinottelevien pikavippien eli koronkiskonnan sekä turhien ja valheellisesti informoitujen paskatuotteitten mainonnan ympäri kaupunkia vetoamalla yrittämisen- ja valinnanvapauteen sekä mainostulojen hankintaan. Fy fan miten alas voikaan porvari vajota oman voiton pyynnissään. Ilmaa, meriä ja maata hän jo saastuttaa menestyksellisesti. Nyt hän aikoo saastuttaa perin pohjin myös mielemme. Mutta me asetumme vastarintaan ja huudamme: Tuhotkaa tuo liian hyväuskoisten, valheellisesti vieteltyjen ja petoksella harhautettujen verestä elävä vampyyri! Lopullisesti.

Väittely mainosten kiellosta jatkui pitkään Helsingin valtuustossa


Teemu Salonen / Lehtikuva
Virolaisen BIGBANK -pankin lainoja mainostava katumainos Helsingissä elokuussa.
Virolaisen BIGBANK -pankin lainoja mainostava katumainos Helsingissä elokuussa.
.
"Kaikista älyttömistä aiheista, jota täällä on ikinä käsitelty, tämä on kaikkein älyttömin", latasi kokoomuksen kaupunginvaltuutettu ja Helsingin yrittäjien toimitusjohtaja Pia Pakarinen myöhään keskiviikkoiltana.
Kello hiipi lähemmäs puoltayötä, mutta Helsingin kaupunginvaltuusto kävi vivahteikasta keskustelua Sdp:n Thomas Wallgrenin aloitteesta. Wallgren ja aloitteen allekirjoittaneet 23 valtuutettua vaativat Helsingin vapauttamista kaupallisesta mainonnasta.
Keskustelu jatkuu yhä kiivaana verkossa muun muassa useiden kaupunginvaltuutettujen Facebook-sivuilla.
Wallgrenin aloitteessa muun muassa vaadittiin, että kaupunki kieltäisi kaupungin hallitsemissa mainostiloissa pikavippimainokset sekä mainokset joissa näkyy aseita.
Wallgrenin mielestä julkisessa tilassa esiintyvä mainontaa loukkaa kaupunkilaisten vapautta olla rauhassa omien ajatustensa kanssa.
Hänen mielestään mainonta myös muun muassa loukkaa demokratiaa, sillä se antaa rikkaille köyhiä enemmän sanavaltaa sekä ajaa ihmiset ostamaan tuotteita joita he eivät kovin paljon tarvitse.
Pakarisen ohella myös muut kokoomuslaiset ottivat Wallgrenin aloitteen hampaisiinsa. Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Lasse Männistö muun muassa moitti aloitetta siitä, ettei se huomioi lainkaan mainosten tuomia tuloja kaupungille.
"Mainonnalla kerätään kuusi miljoonaa. Vastaava summa saataisiin kerättyä, jos hieman yli kaksinkertaistettaisiin terveyskeskusmaksut", Männistö sanoi.
Hän myös arvosteli Wallgrenin argumentointia mainosten haitallisuudesta.
"Wallgrenin argumentti on, että mainonta saattaa edistää haitallista kulutusta. Tätä argumenttia pidän suurin piirtein yhtä hyvänä kuin sitä, että vastaavasti todettaisiin, että eiköhän lasketa ihmisten palkkatasoa sillä joku saattaa käyttää palkkaeurot haitalliseen kulutukseen."
Wallgrenin vaatimukset saivat kuitenkin myös vastakaikua eräiltä vasemmistoliiton, demareiden ja vihreiden ehdokkailta. Aloitetta tuki muun muassa Sinikka Näre (vihr), jonka mielestä kaupungin nykyinen politiikka mainosten suhteen on kaksinaismoralistista.
"On ristiriitaista politiikkaa, että ulkomainonta saa rehottaa ja häiritä ihmisiä, kun siitä maksetaan, mutta spontaanisti syntyneet kuvalliset ilmaisut kielletään."
Runsaan tunnin kestäneen keskustelun aikana pidettiin palopuheita myös lastensuojelun, yrittäjyyden ja sananvapauden puolesta.
Katso keskustelu kokonaisuudessaan täällä.
* 
http://www.hs.fi/kotimaa/V%C3%A4ittely+mainosten+kiellosta+jatkui+pitk%C3%A4%C3%A4n+Helsingin+valtuustossa/a1305601944321

September 25, 2012

Le Pärè de Social et Finance’n erikoisnumero: Kerjäläisten häkkiruokintaturismista uusi talouskasvu-innovaatio.

Samuel Barber, The Beggar's Song

Good people keep their holy day
They rest from labour on a Sunday;
But we keep holy every day,
And rest from Monday until Monday.

And yet the noblest work on earth
Is done when beggars do their part:
They work, dear ladies, on the soft
And tender feelings in your heart.

Ryhdy tarharauhoitetuksi häkkikerjäläiseksi. Syö Kiinamerikan nenäpäivä-herkkuva. Ryhdy tuottamaan voittoa kapitalistille. Pelasta maailma!
Le Pärè de Social et Finance esittelee uuden köyhyyden-hallintaratkaisun, joka kokeilee häkkikerjäläisruokintaa Kiinamerikan herkkujämillä. Hyvää tekevä nenäpäiväturismi tuottaa jo nyt merkittäviä voittoja kerjäläisruokinta-johdannaisilla keinotteleville. Köyhät aiotaan rauhoittaa kokonaan ja sijoittaa omiin ‘näyteikkuna-tarhoihinsa’ lihotettaviksi. Kiinamerikan yhteinen talouskasvu on kääntynyt nousuun. Köyhien bulimiaa, ylensyöntiä ja liikalihavuutta joudutaan jo kontrolloimaan uusimman megabisnestrendin säilyttämikseksi lamattomana. Näin siis maailman rikkaat yrittävät pelastua ruokkimalla ihmistarha-kerjäläisiä. Nerokasta.
*
Commentti Ironmistressin päreeseen Kiinalainen ratkaisu
.
Ironmistress kirjoittaa: Kiinassa kaikki on kummempaa. Siellä nimittäin kerjäläiset pantiin häkkiin. Ei, ei suinkaan vankilaan, vaan eläintarhan tapaan häkkiin kadulle kerjäämään. [....] ‘Sarkastisesti voidaan todeta, ettei siellä ole romaniongelmaa, mutta tuonkaltainen julkinen nöyryyttäminen ylittää jo sen rajan, jossa ratkaisu muuttuu osaksi ongelmaa itseään.’
Mitä ihmeen ongelmaa itseään? Ongelmahan on tuossa nimenomaan ratkaistu ja kaiken lisäksi markkinavoimia hyödyttävällä tavalla. Toki sillä ehdolla, että kerjuuloiset eivät kuulu täysien ihmisoikeuksien piiriin. Mutta häkissä ne sentään saavat säännöllisesti päivittäisen ruuan altruistisilta moraalitunne-turisteilta. Ratkaisu yhdistää erinomaisen kaupallis-sosiaalisella tavalla hyväntekeväisyys-nenäpäivä-omantunnonpuhdistus-rituaalin tule-ruokkimaan-köyhiä-loiseläin-ihmisiä-elämysmatkailuun. Projektin menestys on ollut valtava - jopa siinä määrin, että jotkut kerjäläiset saattavat ahmia itsensä kuoliaaksi rikkaiden pussi- ellei peräti jätesäkkikaupalla heittelemiä ruuanjämä-pöperöitä [jäteongelmakin helpottuu]. Tällä tavoin kerjäläisistä pääsee lopullisesti eroon. – Mutta mutta. - Onneksi sopeutuvimmat köyhät [näin tapahtuu kaikessa evoluutiossa] oppivat syömään ylettömiä armopalojaan kohtuudella ja kykenevät turvallisin mielin myös jatkamaan sukuaan häkkiolosuhteissa, mikä merkitsee, ettei tämän supersuositun [pääsymaksullisen] hyväntekeväisyys-nenäpäivä-matkailu-turismin tulevaisuus tule milloinkaan olemaan uhattuna. Kerjäläiset ovatkin yksi yhteiskuntiemme moraali-ja-talousintegraatiota ylläpitävä institutionaalinen voimavara. Tokaisipa jo eräs valistuksen ajan antaa-mennä-ja-vitun-väliä-rajoituksista-talousfilosofi-pikavippaaja [koronkiskuri] Mulle Narsu aikoinaan, että jos köyhiä ei olisi olemassa, heidät pitäisi keksiä. Kerrotaan hänen myös vaatineen, että köyhät ja kerjäläiset pitäisi rauhoittaa, jotteivät ne kokonaan kuolisi sukupuuttoon, koska länsimainen talous ja kulttuuri on aina tarvinnut orjia ja köyhiä pystyäkseen jatkamaan kasvuaan. ‘Yhteiskuntien habitus-hierarkinen diversiteetti’, painotti Narsu ekososiaalista casino-darwinismia ennakoivaan tapaansa, ‘on myös kulttuurievoluution talousdynamiikkaa ylläpitävä konfliktuaalinen status quo’ – [?!] - - Le Pärè de Social et Finance jää ihmettelemään Narsun profeetallista nerokkuutta suu auki loksahtaneena kuin nälkäisellä häkkikerjäläisellä, joka on juuri saanut Kiinamerikan friidman’eerattua herkkuva syödäkseen. Se suorastaan sulaa köyhän suussa – olemattomiin.
*

September 24, 2012

I Can't Quit You Zep


Led Zeppelin - Live at the Royal Albert Hall 1970 (Full Concert)

00:27 We're Gonna Groove (James A. Bethea, Ben E. King)
03:40 I Can't Quit You Baby (Willie Dixon)
10:36 Dazed and Confused (Jimmy Page)
26:09 White Summer (Page)
38:32 What Is and What Should Never Be (Page, Robert Plant)
43:11 How Many More Times (John Bonham, John Paul Jones, Page)
1:03:28 Moby Dick (Bonham, Jones, Page)
1:18:49 Whole Lotta Love (Bonham, Dixon, Jones, Page, Plant)
1:25:13 Communication Breakdown (Bonham, Jones, Page)
1:29:29 C'mon Everybody (Jerry Capehart, Eddie Cochran)
1:32:00 Somethin' Else (Bob Cochran, Sharon Sheeley)
1:34:10 Bring It On Home (Bonham, Dixon, Jones, Page, Plant)

[Kappalehaku ei näytä toimivan bloggerissa, mutta tuubissa kyllä]
*
Tällaiselta kuulosti vastikään toisen albuminsa julkaissut Led Zeppelin livenä. Bändin [etenkin Jimmy Pagen] alkuperäiset blues-vaikutteet kuuluvat tässä aina plagiointiin asti ilmiselvinä ja vahvoina. Page ja Jones olivat nuoresta iästään huolimatta soittaneet bänditoiminnan ohella ammattimaisesti studiomuusikkoina monilla pop-, rock-, folk-, ym. populaarin musiikin levytyksillä ja niinpä myös pääosin Pagen ideoima Zep-musiikki koostuu bluesin, rockin, popin, folkin [ym.] mutta myös itämaisempien melodiakulkujen ajoittain lähes surrealistisesta sekoittelusta ja improvisaatiosta [esim. Dazed and Confused, White Summer]. - - Tähän varhaiseen very-hard-blues-mutantti-Zeppeliiniin minä kuitenkin alunperin ihastuin, joskin opin sittemmin arvostamaan sen akustisempaakin tuotantoa, josta nyt kuullaan Pagen viimeistään jo The New Yardbirds aikoina hahmottelema White Summer, jota ei ymmärtääkseni ole julkaistu millään alkuperäisellä Zeppelin-levyllä. Kuunnelkaa ja katselkaa Jimmy Pagea, jota Eric Clapton kutsui rock-kitaran Stravinskyksi. Jo kahden tai viimeistään kolmen vuoden kuluttua näistä vuoden 1970-ajoista itse bändiä alettaisiin kutsua [sen ajan] maailman suurimmaksi. Eikä ilman syytä. - - Beatles, Led Zeppelin, Queen. Siinä yksi vankka ehdotus pop-rockin kärkibändi-kolmikoksi kautta aikojen [ei ainoastaan yksittäisten biisien vaan myös musiikillisen monipuolisuuden takia]. CCR ja Rolling Stones kuuluvat tietenkin jo mainittujen kanssa samaan AAA-luokitukseen joskin hieman suppeampaan genreen [CCR on monipuolista alku-roots-rockia ja Rollarit pastissoivaa joskin parhaimmillaan erinomaista rythm&bluesia]. The Who'ta tietenkään unohtamatta. Ja onhan niitä vielä muitakin, mutta tässä yhteydessä joutuu tekemään rajauksia ja valintoja. Tarkennettakoon sen verran, että muutamasta diggaamastani yksittäisestä [loistavasta] biisistä huolimatta en ole varsinainen Queen-tyylin fani, mutta se ei estä minua tunnistamasta ja tunnustamasta Queenin suurta merkitystä rockille.
*

Led Zeppelin II



LED ZEPPELIN II - Full Album Remastered - HD - Recorded on January/August 1969 at various locations - Released 22 October 1969.
*
1.Whole Lotta Love (0:00-5:34)
2.What Is And What Should Never Be (5:34-10:21)
3.The Lemon Song (10:21-16:40)
4.Thank You (16:40-21:28)
5.Heartbreaker (21:28-25:42)
6.Living Loving Maid (25:42-28:21)
7.Ramble On (28:21-32:55)
8.Moby Dick (32:55-37:15)
9.Bring It On Home (27:15-41:36)

[Kappalehaku ei ehkä toimi tässä, mutta tuubissa kyllä]
*
Jimmy Page: electric & ac. guitar,b.vocals, theremin on "Whole Lotta Love";
Robert Plant: lead vocals, harmonica;
John Bonham: drums, timpani, backing vocals;
John Paul Jones: bass guitar, organ, backing vocals.
*
CCR:n Bayou Country'n, Green River'in, Willy and the Poor Boys'n ja Cosmo's Factory'n jälkeen tämä Zeppelin-LP soi neliraitamankallani luultavasti kaikkein eniten [tai oli ainakin yksi viidestä soitetuimmasta CCR:n jälkeen] vuosina 1970-1971. Esittelen myöhemmin myös muita 1970-luvun alun tärkeimpiä rock-äänimaisemiani [erityiskiitos Arto ja etenkin Ari Aallolle Kotkaan hifi-tason stereoäänitys-mahdollisuudesta ja monipuolisesta musiikkimausta].
*

September 22, 2012

Tunteet, tietoisuus, aivot ja emergenssi

Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa – jos mihinkään, kysyy Wittgenstein.
*
Kaksi sitaattia Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
 
 
1
Piikone emergenssin kynsissä
[....]
1800-luvun loppupuolella Friedrich Engels pohti emergenssin merkitystä ja kuvaili sitä puhumalla määrän muuttumisesta laaduksi – ajatus, jonka G. W.F. Hegelin luonnonfilosofia tunsi. Kun materian alueen monimutkaisuus kasvaa, siihen syntyy jotakin uutta, sellaista, mitä siinä ei ennen ole ollut. Kun piirtää kuvaa paperille, viivat ja pisteet eivät ensin muodosta mitään järkevää kokonaisuutta, mutta jossain vaiheessa paperille alkaa ilmestyä kuva, vaikkapa koiran pää. Tämä on emergenssiä eli ilmaantumista, tässä tapauksessa hahmon ja kuvan ilmaantumista. Vastaava tapahtuu toisinpäin, kun kuvasta poistetaan viivoja ja pisteitä. Jossakin vaiheessa koiran pää häviää paperilta. Kun katsotaan kokonaisuutta on mahdollista sanoa, että kuvassa on koiran pää, vaikka koiran pää ei näy missään yksityiskohdissa. Jos kuvan pisteet ja viivat jäljennetään osina joukolle paperisivuja ja sivut pannaan nippuun, ei voi sanoa, että nipussa olisi kuva koiran päästä. Mutta kun viivat ja pisteet asetetaan sopivaan järjestykseen, koiran pää ilmestyy näkyviin. Koiran pää on olemassa viivojen ja pisteiden kokonaisuuden järjestyksessä, mutta ei itse osasissa. Samoin voi ajatella, että tunteet ovat ihmisen aivoissa sen osasten järjestyksessä, mutta eivät sen osasissa. 
 
Aivojen monimutkainen laskenta tuottaa emergentin ilmiön, tunteet. Tunteet ovat olemassa. Ne ikään kuin lepäävät materian ja sen ominaisuuksien päällä, mutta eivät itse ole luonteeltaan materiaalisia – eivätkä henkisiä. Toisin sanoen, sellaiset henkiset ominaisuudet kuin tunteet eivät ole henkeä. Tämä ei ole paradoksi, sillä koemme tunteet henkisiksi ominaisuuksiksi siinä mielessä, että ne kuuluvat subjektiiviseen kokemukseemme. Mutta kokemus on olemassa erään monimutkaisen järjestelmän [koettuna] tuotteena, joka ei ole olemassa ilman tuota materiaa. Henkeä ei ole. Jos aine häviää, tunteet katoavat; jos tunne katoaa, aine jää. Tunteet ilman ainetta ovat kuin Lewis Carrollin Irvikissa [Cheshire Cat], joka irvistellessään alkoi vähitellen kadota. Lopuksi jäi näkyviin irvistys, kun katti katosi.
 
Tällaiset esimerkit todistavat vain vähän. Emergenssin käsitteen tyhjyyttä on helppo arvostella. Ajatuksena on, että on mahdollista ymmärtää tunteiden syntyä – samoin kuin irvistyksen – turvautumatta henkimaailmaan tai aineellisuuteen. Molemmat strategiat ovat yhtä hassuja kuin yleisiäkin. Ilmeisesti tunteet eivät ole sen enempää henkeä kuin harhaakaan aineen maailmassa. [.....], s. 48-49
 
2
Minä olen kyborgi
[.....]
Andy Clark argumentoi suurin piirtein seuraavasti. Ihminen on välineitä ja tekniikkaa käyttävä biokone, jossa ei ole mitään osia tai toimintoja, joita tulevaisuuden tiede ei pystyisi periaatteessa selittämään. Kun biokone käyttää tekniikkaa, ja hän/se tekee niin koko ajan, tekniikka on osa minuutta. Tässä kohdassa ajatuksen virtaa tarvitaan filosofian apua, ja sitä on pyydetty nimenomaan Ludwig Wittgensteinilta. Hänen myöhäisfilosofiansa katkelmalliset ja arvoitukselliset pohdintansa mielen liikkeistä ja ajattelun sijoittamisesta aikaan ja paikkaan ovat verrattoman hyödyllisiä. 
 
Wittgensteinin ajattelun mukainen kysymys kuuluu: kun kirjoitat kirjettä kynällä paperille, joka on edessäsi pöydän päällä, missä ajatuksesi silloin on? Tavanomainen vastaus kuuluu, että ajatus on aivoissa. Tällaisen vastauksen taustalla on näkemys siitä, että aivotoiminta on välttämätöntä ajatuksen synnylle ja olemassaololle, ja siksi ajatuksen täytyy sijaita aivoissa. Asia on näin, jos aivotoiminta ja ajattelu samaistetaan, jolloin ajattelu on aivotoimintaa. Olen edellä hylännyt tällaisen identiteettiteoreettisen kannan. Aivotoiminta tuottaa ajattelun omana emergenttinä ominaisuutenaan, kuten Engels opettaa. Silloin menetetään kytkentä aivojen ja ajatuksen sijaintipaikan välillä. Ajattelua ei enää tarvitse sijoittaa biokoneen aivo-osaan. Ajattelu on tajunnassa, mutta missä on tajunta? Se ei sijoitu ainakaan aivoihin. Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa?
 
Jos kirjeen kirjoittajan ajatus sijoittuu ylipäänsä johonkin, se sijoittuu kynän kärkeen paperille. Samalla tavalla käy, kun naputtelen tätä tekstiä sylimikron näppäimillä. Ajatteluni on sormieni päissä ja näppäimistöllä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka oudolta, ajatuksen sijoittaminen aivoihin on vähintään yhtä outoa. Tätä Wittgensteinin oivallusta minikyborgin kannattaja pystyy käyttämään hyväkseen. Hänen mukaansa ihmisen ajattelu ei sijoitu avaruuteen, vaikka se sijoittuu aikaan. Wittgenstein kirjoittaa seuraavasti:
 
‘Tuoli ajattelee itsekseen: [...] Missä? Jossakin osassaan? Vai ruumiinsa ulkopuolella, ympärillään olevassa ilmassa. Vai ei kerta kaikkiaan missään? [...] Mutta miten sitten on ihmisen laita: Missä hän puhuu itselleen? Mistä johtuu, että tämä kysymys näyttää olevan mieltä vailla, eikä mikään paikanmääritys ole tarpeen, paitsi se, että juuri tämä ihminen puhuu itselleen?’ [Filosofisia tutkimuksia & 361].
[.....], s.67-68
*

September 21, 2012

Informaatioteknologian heinäsirkkaparvet

Facebookin ‘kaverit’ ja Twitterin ‘twiitit’ ovat lähteneet oikein porukalla liikkeelle.
 
1
On ihmisiä, jotka keskittyvät mahdollisimman täysillä elämiseen ja elämästä nauttimiseen ja ihmisiä, jotka sisimmässään valmistautuvat koko ajan vain ja ainoastaan edessä olevan kuoleman väistämättömyyteen. 
.
Ensin mainittuja pidän hyvän- tai pahanlaatuisina idiootteina riippuen siitä, mihin he elämällään pyrkivät. Elämä on nimittäin tarpeeton kärsimys, joka ei muuksi muutu kilpailemalla menestyksestä ja/tai omaisuudesta kuin peluri – pikemminkin päinvastoin. Sitäpaitsi omaisuus on suurimmaksi osaksi paitsi kahle myös rikos ja menestys [nautinto ylipäätään] pelkkä narsistinen ja maailmallinen harha. Epikurolaisuus on paradoksaalisesti hengetön aate. Kun keskityt vain elämisen nautintoon, sinusta tulee hengetön idiootti – eläin - biokone.
.
Kuoleman odottelijat sen sijaan kuuluvat joko Molieren komediaan, Kafkan romaaniin tai muuten vain mielisairaalaan. Usein he edustavat kuitenkin stoalaisen järjen tekopyhää tyyneyttä, joka säikähtää ensimmäistä salamaniskua. Meillä on syytä ja lupa nauraa näiden ylirationalistien argumentatiiviselle mentaliteetille. Kun jokin psykologis-eettinen heikkous tai pahe todistetaan mahdolliseksi hallita teoreettisella asenteella, on heti syytä intuitiivisesti epäillä moista dogmia, sillä dogmi se perimmältään on kuten velvollisuusetiikan imperatiiviset maksiimit. Paheiden ja heikkouksien hallinta on praktisen järjen tasolla usein hyvin vaikeaa affektien jatkuvasta vastavoimasta nyt puhumattakaan.
.
Traagisia nämä kummatkaan tyypit – omahyväinen menestyjä/nautiskelija sekä taikauskonsa logiikan argumentatiiviselle kielelle ‘kääntänyt’ askeettinen moralisti - eivät kuitenkaan ole, sillä traagisuus kuoli ja haudattiin valistuksen ja modernismin myötä viimeistään II maailmansodan keskitysleireillä. Kun jopa etnisestä murhaamisesta tuli valistuneessa maailmassa teollisuutta ja spektaakkelia, ei traagisella tunteella ja ajattelulla ollut enää ‘esteettistä lokeroa’ missä oleilla. Se kuoli melkein sukupuuttoon.
.
Itse asiassa traagisuus on muuttunut informaatio-teknologisessa ja liberaali-demokraattisessa kapitalismissa koomisen lajiksi. Connecting people-asenteelle mikään ei voi olla niin vierasta kuin traagisuus. Traagisen ajattelun viimeisin [viimeinen?] perillinen eli eksistentialismi näyttäytyy nykyään pelkästään pateettis-retorisena poseerauksena, joka huvittaa meitä [poikkeuksena Camus’n absurdi päättely]. Sitä paitsi omatunto on julistettu evoluutiobiologiassa kestämättömäksi ‘ominaisuudeksi’ [Darwin, Hardin], joka toimii peliteoreettisesti vangin dilemman logiikalla [lopputulos on pelaajien kannalta aina huono ja omantunnon noudattaminen huonontaa sitä vain entisestään].
-
2
Traagisuudesta jäi jäljelle tai pikemminkin kehkeytyi viimeistään internetin myötä outo tragikoomisuus, joka tunkee nykyään tajuntaamme kaikkialta. 
.
Jokainen varmaan tietää ja tuntee tilanteen, kun se pervo-tyrkky Facebookista alkaa lupaa kysymättä lähennellä meitä ja käskee vielä kaiken lisäksi olemaan ensimmäinen, joka kertoo kaverillekin tästä ‘meidän välillämme’ tapahtuneesta täysin ainutlaatuisesta kohtaamisesta, joka on mullistanut henkilökohtaisen elämämme lopullisesti. Pyhä liitto [jonka Mooses Zuckerberg solmi Raha-Jumalan kanssa] Facebookin ja yksittäisen facebookkaajan välillä vaatii kuitenkin henkilötietojen luovuttamista mainos-markkinavoimille [Raha-Jumalalle], jotka alkavat kartoittaa makutottumuksiamme ja sen jälkeen pommittaa meitä markkina-infolla kuin stalinistit pakkokatsomus-iskulauseillaan 1970-luvulla [kapitalisti on lobbaajana kuitenkin huomattavasti fiksumpi ja ovelampi kuin stalinisti]. 
.
Pitäisikö tätä itkeä vai nauraa? En tiedä. Minua se ainakin raivostuttaa. Eikö nyt missään saa enää olla rauhassa!? Juuri mainokset [asian ja viihteen manipulatiivisesti sekoittava media ylipäätään] nykyajan heinäsirkkaparvina ilmentää kapitalistis-teknologisen moderniteetin syvää kulttuurista ambivalenssia, jossa esim. hyvä ei ole hyvää ellei se ole tehokasta, hyödyllistä ja voittoa tuottavaa. Tämän logiikan mukaan hyvää ei itse asiassa ole olemassakaan. On aina vain ‘parempaa ja edullisempaa.’ Tämä logiikka tekee myös taiteesta pelkän välineen johonkin hyödylliseen ja tehokkaampaan, mikä merkitsee autonomisen ja autenttisen taiteen muuttumista urheiluksi [jossa keho on dopattu väline] ja/tai ideologiseksi fetissiksi [joka myy estetiikalla poliittisia ennakkoluuloja].
.
Informaatio- ja mainosheinäsirkkaparvien tragedia on [yllättävää tai ei] kuitenkin syvempää kuin pelkän roskapostitulvan saaste – se on pahempaa kuin saatoimme kuvitellakaan. IT ja sosiaalinen media paljastaa reaaliaikaisella kommunikaatio-pluralismillaan entistä selvemmin kaksi ikivanhaa totuutta, jotka se luulee lopullisesti voittaneensa. 
.
Ensinnäkin ihminen kohtaa nyt yksinäisyytensä maailmankaikkeudessa suoremmin ja avoimemmin kuin koskaan, sillä ylikierroksilla käyvän nettikommunikointimme substanssina on lopulta toisto ja/eli semanttinen tyhjyys, mikä herättää aavistuksenomaista kauhua [dread is a fear of nothing/Heidegger], joka pitää torjua entistä massiivisemmalla media-informaatiolla ja uusilla imaginaaris-uusmytologisilla scifi-kertomuksilla. Psykoanalyysissa tätä kai kutsuttaisiin hysteeris-pakkoneuroottiseksi oireeksi ahdistusta vastaan.
.
Toisekseen ihminen on yhä yksinäisempi myös maailmassa, toisten kanssa, sillä aito ja kestävä kommunikaatio ja sosiaalinen sidos rakentuu aina vain ja enintään muutamien toisensa hyvin tuntevien ihmisten välille, kun taas satojen ja tuhansien ihmisten välinen ‘kaveruus’ on eräänlaista porukka-autismia eli nopeasti tyhjenevää massahenkeä. 
 .
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Näennäisen avoin ja näennäisen sisältörikas, inflatorisen vilkas kommunikaatio kumisee hetkellisesti hurmioitunutta intoaan, josta kuitenkin hyvin nopeasti pihisee ilmat pihalle kuin vappupallosta, joka puhkeaa liiallisesta paineesta. Kommunikaatiosisältöjen arvo osoittautuu keinotekoisesti manipuloiduksi kuin ylikuumentunut finanssitalous. Seurauksena on kommentointi-pulputuksen deflaatio: small talk, juoruilu ja panettelu, joka ilmenee turhana puhumisen pulputuksena sen itsensä takia ja tyylittömänä loanheittona, jossa ei ole ymmärretty, että ad hominem-argumenttia pitää käyttää kyseenalaistamaan kritisoidun henkilön valitseman argumentaation intuitiivinen pätevyys [erotuksena sen muodolliseen luotettavuuteen] ja kontekstuaalinen relevanssi eikä pelkästään pahantahtoisena provokaationa.
 .
3
Sosiaalinen media, kuten Facebook ja Twitter, tekevät ihmisestä yksinäisen. Sosiaaliseen mediaan uppoutuva ihminen vieraantuu todellisista kasvokkain tapahtuvista sosiaalisista suhteista ja hän eristyy. Vai käykö pikemminkin niin, että yksin jää se, joka ei internetin erilaisia sosiaalisen median palveluita käytä? 
.
Joudumme kysymään, mitä yksinäisyydellä tässä lopulta tarkoitetaan. Itse väitän, että teknologiaan koukuttuneella ei välttämättä ole edes mahdollisuutta tajuta perimmäistä yksinäisyyttään, koska hän on on niin totaalisesti uppoutunut leikkimään pad ja pod-leluillaan kommunikaatioksi nimitettyä kulutuspeliä. Facebook- ja Twitter-keskustelu on siis kaupallisia intressejä palveleva tosi-media, johon ihmiset pakotetaan informaatio-teknologialla. IT ei lopultakaan vapauta vaan kahlitsee ihmisen tiettyyn viestintäjärjestelmään, jonka verkostossa kukaan ei ole enää pelkkä potentiaalinen vaan alusta lähtien myös aktuaalinen kuluttaja. Kun Facebook kutsuu sinua ‘kaveriksi’, hän tarkoittaa nimenomaan shoppailu-kaveria.
.
Se, joka ei addiktiivisesti osallistu tällaiseen kommentti-pelimaailmaan, jää tietenkin yksinäisemmäksi, mitä ‘kavereitten’ lukumäärään tulee, kuin ne, jotka ahdistuneella innolla etsivät elämäänsä sisältöä ja itselleen symbolista identiteettiä sosiaalisesta mediasta. Samanaikaisesti hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä ikään kuin ulkoapäin paremmin ja pitemmälle pakkoteknologisen ajan koordinaattien läpi, vaikka hän siis ajautuisikin niin sanotun urbaani-kelpoisuuden marginaaliin. So what? Itsenäinen on se, joka määrää viime kädessä autonomisesti omasta ajattelustaan jopa yksinäisyyden hinnalla.
.
4
Informaatio-teknologinen kommunikaatio yleensä ja etenkin facebook on paradoksaalisesti kuin futuristis-surrealistinen visio, joka kyseenalaistaa jatkuvasti käyttäjänsä esiin houkutellun autenttisuuden ja autonomian omalla pakottavuudellaan. Vapauttaessaan i-teknologia samalla kolonisoi toimintamahdollisuuksiamme ja ajattelutapojamme, mikä ilmenee konkreettisimmillaan facebookin sietämättömän lapsellisena ja kapitalismille suoraan alisteisena ‘parituskampanjana’ - - [Mark Zuckerberg ja Pekka Himanen haluavat tehdä maailmasta globaalin höpötys- ja bailu-bordellin. Tukea tavoitteilleen he ovat saaneet liberaalilta oikeistolta ja joiltain idealistisessa unessa eläviltä ihmisyys- ja kosmisuus-hörhöiltä]. 
.
Twiitti ja Naamakirja ovat paras ja raivostuttavin esimerkki i-teknologian avulla ihmisten välille masinoidusta näennäis-attraktiosta, joka kätkee nettivapauteensa totalisoivan, yhdenmukaistavan ja viime kädessä kaupallisia tarkoituksia palvelevan järjestelmän, jonka ytimessä vaikuttaa kapitalismin rakenteellinen ja eettinen noidankehä: pääoman ja vallan kasautuminen plutokraateille. Toisin sanoen syvä yhteiskunnallinen eriarvoisuus.
.
5
Seuratkaapa huviksenne arabimaitten tilanteen kehitystä. Siellä on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen on arvoliberaali-demokraattinen tekno-kapitalismi, joka talous- ja yhteiskuntarakenteisiin juurruttuaan hajottaa islamin äärikonservatiivisen aineksen ja lopulta koko lakiuskonnon, kuten se on tuhonnut jo oman [kristin]uskontonsa uskottavuuden kalvinismissa. Toinen vaihtoehto on liberaali mutta ‘hyveellinen’ [haha] sosialismi. Kolmas on islam. 
.
Esimerkiksi Facebook perimmältään kaupallisena mega-tiedonvälitys-järjestelmänä lobbaa kuitenkin tahtomattaan kapitalismia ja kammoksuu sosialismia kuin ruttoa. Niinpä tulemme näkemään, miten kapitalismi ja islam tekevät keskenään vastentahtoisen liiton, kun taas arabimaiden edistykselliset vasemmistovoimat jäävät jälleen oppositioon. Kapitalismi sopeutuu mihin vain ja sopeuttaa itseensä mitä vain. Facebook ei ole poikkeus säännöstä.
.
6
Voisin toki ajatella tästä IT-asiasta hiukan myönteisemminkin. Esimerkiksi Ulysses-kääntäjämme ja 1970-luvun SKDL-ideologi Leevi Lehdon viime vuosien osallistuva aktiivisuus mm. Facebook-näyttämöllä on ehkä lupa tulkita positiivisesti juuri dadaistisena kannanottona sekä taiteeseen, teknologiaan että yhteiskuntaan yleensä. Muussa tapauksessa minun on hyvin vaikea ymmärtää, mikä on Leevin urbaania narsismia jäljittelevän nyky-semiosiksen perimmäinen raison d'être. Mutta mikäli kyseessä on dadaistinen projekti, sen mieli ja mielekkyys ei välttämättä ole jotain hen–kilökohtaista [vai pitäisikö sanoa hän- ?] vaan pikemminkin yhtä epä- tai ylipersoonallista peliä kuin mikä tahansa välineeksi ymmärretty teknologia. Kieli mukaan lukien. Sikäli kuin kieli on pelkästään funktionaalista. Vai väittääkö joku, että juuri dada on intuitiivista kieltä? Ei mikään huono väite sekään. Varsinkin jos ymmärtää, mitä intuitiivinen tarkoittaa. Mikä on tietysti mahdotonta.
*

September 19, 2012

Darwinin Kelpoiset [DarK]

Taipumus luokitella ihmiset eläinten tavoin eri karsinoihin haluttujen ominaisuuksien perusteella on tyypillisesti bio-luonnontieteellinen tai ylipäätään kaikkeen tieteeseen sisältyvä yleisrasistinen metodilähtökohta. Rasismi siis nousee tieteestä itsestään eikä vain jostain muukalaisvihamielisestä tai uskonnollisesta ennakkoluulosta. Biologian funktionalistinen kelpoisuusajatus [jotkut elämän ilmentymät ovat geneettisesti 'kestävämpiä/arvokkaampia' kuin toiset] toimii ihmispopulaatioihin sovellettuna viime kädessä aina ja väistämättä rasistisena erotteluperiaatteena, joka on yhtä kuin [strategista hegemoniaa synnyttävä] luonnonvalinta evoluutiossa tai [harhautukseen ja kiristykseen perustuvat strategis-hegemoniset] markkinavoimat kapitalismissa.

E. O Wilson ja Steven Pinker ovatkin aikamoisia idealisti-hörhöjä yrittäessään kiertää tämän tosiasian ja kääntää sen jotenkin positiiviseen muotoon ihmisen ja ihmiskunnan kehityksen suhteen. Mutta oikeaoppiset bio-rasistit eivät vihreitten bio-humanistien tavoin vain unelmoi hyvästä ihmisestä ja paremmasta maailmasta: he toteuttavat sen ‘paremman maailman’ vaikka väkisin vai pitäisikö sanoa korrektisti bio-tieteelliseen luokittelu- ja kelpoisuus-ajatteluun tukeutuen, jolloin se, mikä toteutuu, on pikemminkin välttämätöntä kuin pakotettua – toisin sanoen luonnonvalinnan ja markkinavoimien tulosta.

Luonnontieteellinen teknologia, kapitalismi ja demokratia on nykyajan rasismin Pyhä kolminaisuus. Pääoman lobbaamaamalla kastroima muodollinen demokratia ja media lopulta vain legitimoivat tämän luonnontieteellis-kapitalistisen eskalaation. Darwinin Kelpoiset [DarK] rulettaa maailmantalouden pelipöytiä ja ÄO-genetiikan tutkimuslaboratorioita. DarK on se globaali Jytky, joka meille on tapahtumassa ja jolle me emme luultavasti voi enää yhtään mitään, vaikka tajuaisimmekin, että luonnonvalinta, kelpoisuus ja rasismi ovat yksi ja sama asia - myös älykkyyden mittauksessa.
* 
http://takkirauta.blogspot.fi/2012/09/periytyyko-akateeminen-koulutus-ja-miksi.html

September 18, 2012

Realistinen repliikki absurdista näytelmästä

‘Tuosta vain mitään kysymättä minut heitettiin tähän maailmaan himoitsemaan ja touhuilemaan muiden elollisten olioiden tavoin ja heidän kanssaan. Tulin nopeasti havaitsemaan, että elämä on sekava ja outo kaaos. Ihmiset tulevat ja menevät. Puhua pulputtavat. En ole varma, oliko heillä asiaa, jota kannattaisi pohtia pitempään vai puhuvatko he vain siksi, että vaikeneminen on niin ahdistavaa. Kohta en kuitenkaan muista edes heidän nimiään. Vain taivas ja hiljaisuus jää. Se oli siinä. Koko olemassaolo. Ilman valaistumista. Ilman pelastusta. Ilman yhtään mitään. En osaa kiittää elämääni ei-mistään. Kun tulee jostain, elää kaaoksessa ja katoaa ei-mihinkään, on absurdia sanoa hyvästejä kenellekään tai millekään. Ja niin on hyvä, koska niin vain on eikä jotenkin toisin - paitsi tietenkin kuvitelmissa, joissa kaikki on aina toisin. Mutta minä en ole kuvittelija – ja jos olenkin, en usko kuvitelmiini. Kaikki kuvitelmani ovat olleet yhtä hauraita kuin uskoni niihin. En oppinut kaikkein tärkeintä eli sitä, mitä toivorikkaaseen ja joskus jopa onnelliseen elämään välttämättä tarvitaan: en oppinut uskomaan, jotta ymmärtäisin.’
*

September 16, 2012

Pelottaako syrjäytyminen? Niinistön pedagoginen työryhmä antaa hyvän neuvon. Sä voit valita sun tulevaisuuden. Ryhdy pikavippaamaan. Muuta isompaan asuntoon. Liity golfklubiin. Äänestä Kokoomusta.

Syrjäytyminen Mäntyniemen silmin

Kymen Sanomat/Kouvolan Sanomat/9.9.2012
Jukka Relander 

Englantilainen näytelmäkirjailija Oscar Wilde totesi kerran, että yläluokalla on tapana kaupitella alemmilleen hyveitä, joita se ei itse enää tarvitse. Sellaisia, kuten ahkeruus, säästäväisyys, pidättyvyys ja raittius, esimerkiksi.
Wilden lause nousi mieleen, kun tulin vilkaisseeksi presidentti Sauli Niinistön kampanjaa lasten syrjäytymisen torjumiseksi. Presidentin kokoaman ryhmän kampanjasivu www.tavallisia.fi opastaa että hei, syrjäytymistä voi torjua pesemällä ikkunat, siivoamalla olohuoneen ja muistamalla, että elämä ei ole pelkkää hauskanpitoa. Jälkimmäisen moni syrjäytynyt tosin taitaa jo tietääkin.
Sivuilla vaaditaan myös "tolkkua törsäämiseen". Tämän otsikon alla syrjäytymistä torjutaan varoittelemalla siitä, että nuorille annetaan liikaa rahaa. No, voihan se joitakin vauraiden perheiden vesoja vieraannuttaa työstä, että vanhemmat korvaavat puuttuvaa läsnäoloa ylenpalttisilla taskurahoilla, mutta haloo. Vinkki ei ehkä lohduta pitkäaikaistyöttömien ostarilla hengaavaa jälkikasvua, joiden syrjäytymisriski on Kaivopuiston kakaroihin verrattuna noin miljardi kertaa isompi.
Presidentti Niinistö, ja hyvät työryhmän jäsenet: syrjäytyminen on aika iso rakenteellinen ongelma, ja se on alkanut pitkän, pitkän tauon päätteeksi periytyä sukupolvelta toiselle. Tämä alkoi jo 90-luvulla.
Nykyisin ilmiö koskee kymmeniätuhansia nuoria, jotka ovat unohtuneet jonnekin peruskoulun, ammattikoulutuksen ja työelämän Bermudan kolmioon löytämättä itse ulos. On masennusta, ahdistusta ja näköalojen puutetta. Ei jaksa nousta, mennä ulos, eikä pestä niitä ikkunoita, vaikka presidentin sivuilla niin neuvotaankin.
Töihin meno tuntuu olevan monen mutkan takana, jos pitkäjänteisyys tai mielenterveys ei riitä opiskeluun. Sellaiset duunit, joita voi tehdä vähällä koulutuksella on joko viety Kiinaan tai teetetään puolalaisilla.
Jos asiaa alettaisiin tutkia, veikkaisin että aika monet näistä syrjäytyneistä nuorista ovat kasvaneet perheissä, joita lama kouraisi kovimmin 1990-luvulla. Kuka lie oli valtionvarainministeri silloin.
Lamaperheiden lapsilta meni usko, toivo ja tieto paremmasta. Nämä tunteet näkyvät pesiytyneet keskuuteemme pysyvästi.
On toki niin, että aina ja kaikissa tilanteissa ihmiset voivat itse auttaa itseään. Yksilöinä. Mutta silloin, kun isompi ryhmä kokee kohtalonsa kovaksi, olemme tekemisissä ilmiön kanssa, jota nyt vain ei voi ratkaista yksilötasolla. Joukkotyöttömyys ei koostu yksilöllisistä valinnoista, vaan kyse on rakenteista.
Pitäisi ihan vakavasti pohtia sitä, että millaisilla tulosiirroilla, kepeillä ja porkkanoilla työllistymiskynnys alenisi, ja millaista puuttuvaa sosiaalityötä tarvittaisiin lisää, että suurimmassa syrjäytymisvaarassa oleva porukka saataisiin ylipäätään minkäänlaisen systeemin piiriin. Pahimmin syrjäytyneet nuoret eivät nimittäin ole edes työttömiä.
Ehkä he roikkuvat netissä, ja surffaillessaan osuvat Niinistön sivuille ja päättävät lopettaa syrjäytymisen. Luultavimmin käy niin, että sivuille osuminen irrottaa päivän ainoat naurut.
Jukka Relander 

II 
Kansan Uutiset/Verkkolehti/10.9
Pelottaako syrjäytyminen: Liity gofklubiin.
 
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön asettama työryhmä julkaisi perjantaina arkiset vinkkinsä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Työryhmän työn innoittamana jo lauantaina Facebookiin syntyi ryhmä Niksejä syrjäytymisen ehkäisemiseen, joka listaa kansan karttuisasta kädestä irtoavia niinistöläisiä vinkkejä.
Ryhmä vinkkaa tähän tapaan:
– Onko sinulla mielestäsi vaikeaa? AJATTELEPA AFRIKAN LAPSIA! Ota jo itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy!
– Ei kannata asua Jakomäessä tai Kontulassa. Kannattaa asua Kauniaisissa.
– Kannattaa olla töissä. Ei kannata olla työtön. Varsinkaan pitkäaikaistyötön.
– Liity Helsingin Golfklubiin!
Kansan Uutisten toimitus valitsi suosikkivinkiksi seuraavan:
– Vanhempien pitäisi valistaa lapsiaan siitä, että näiden ei kannattaisi syrjäytyä.
Kakkoseksi tuli Tia Rantalan vinkki:
– Hampaiden valkaisu ehkäisee syrjäytymistäsi!
Kolmoseksi valittiin Jukka Peltokosken ajatus:
– Syrjäytymiselle selvät rajat! Nuoret tarttee rajoja. Ei saa syrjäytyä tai tulee rangaistus.
*

September 15, 2012

Tekniikan olemus ei ole mitään teknistä eli tekniikkaa ei voi ymmärtää siitä itsestään käsin.

Yläkuva. Tekniikka on metalli- ja pii-punkki, joka pureutuu ja uppoaa kaikkeen luontoon kaikella mahdollisella voimallaan. Alakuva. A proud fan club member of not until-recently-bygone-hilavitkutin-engine and the nowadays excitingly enigmatic but [I suppose] formerly practical machine itself.
*
Päre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
.
Tekniikan ymmärtäminen
.
Jos modernin tieteen kuvaama maailma ymmärretään tekniikan avulla viitaten tekniikan funktionaaliseen kuvaan, työkalun tehtävän ajatukseen, kuinka itse tekniikka ymmärretään? Toisin sanoen ajatus tekniikasta auttaa ymmärtämään maailmaa, mutta mikä auttaa ymmärtämään tekniikan ajatusta? Oletamme naiivisti, että tekniikka on ymmärretty, kun sen avulla ymmärretään maailmaa. Mutta kuinka pystyisimme ymmärtämään maailmaa, jos emme ymmärrä tekniikkaa, maailman ymmärtämisen välinettä? On selvää, että välinettä pystyy käyttämään ja saavuttamaan sen avulla haluttuja tuloksia, vaikka välinettä ei ymmärtäisikään. Harva meistä kuitenkaan tietää, kuinka väline, kuten digikamera tai väritelevisio toimii, ja silti pystymme elämään niiden kanssa ilman suuria vaikeuksia. Ne toimivat ja tuottavat sen, mitä haluamme. [William] Paleyn kelloanalogia toimii hyvin, vaikka emme tietäisi kellosta mitään. Tarvitsee vain tietää, että kellolla on tarkoitus ja että kellossa on koneisto, joka tuottaa viisarien tasaisen liikkeen. On turha kiistellä siitä, kuinka paljon vaaditaan kellon koneiston toiminnan tuntemusta. Ongelma on muualla. Se on siinä kaavassa, joka kysyy: Maailma ymmärretään mekanismina, mutta kuinka mekanismi ymmärretään? Toisin sanoen, mikä on se analogia, joka paljastaa itse mekanismin luonteen? Tähän kysymykseen ei käy vastaukseksi kuvaus kellon koneiston toiminnasta. Luonnon olemuksen selvittämiseksi riitti, että kuvasi luonnon mekanismin, koska koneanalogia antaa siihen luvan ja aiheen. Kone taas on eri asia.
.
Jos haluaa filosofoida ymmärtämisestä, voin yrittää seuraavaa strategiaa. Usein sanotaan, että ymmärrystä on kahdenlaista: relationaalista ja intuitiivista. Relationaalisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään toisen asian avulla, suhteessa siihen, kuten luonto koneena tai ihminen automaattina. Esimerkiksi aivot ymmärretään tietokoneen toiminnan avulla ja molempien sanotaan prosessoivan informaatiota digitaalisen koodin mukaisesti. Intuitiivisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään viittaamalla siihen itseensä, intuitiivisesti, kuten silloin, kun kello ymmärretään ajan mittaajaksi ja kuvaillaan sen toimintaa hammasrattaiden ja jousien yhdistelmänä. Kirves ymmärretään intuitiivisesti halon hakkaajaksi ja puun kaatajaksi. Mutta jos sanotaan, että kirves on työkalu, ollaan relationaalisuuden puolella. Kirves ymmärretään osaksi työkalujen luokkaa, ja tämä käsitteellinen liike asettaa kirveen suhteeseen tuon luokan ja sen jäsenten kanssa. Silti on totta, että kirveen nähdessäni tiedän intuitiivisesti, mikä se on. En kiellä, etteikö tekniikasta olisi intuitiivista tietoa ja ymmärrystä. Haluan sanoa, ettei tekniikasta ole sellaista relationaalista ymmärrystä, joka ulottuisi sen olemukseen. Tässä on Heideggerin tekniikan filosofian olennainen ajatus. Tulen esittämän tuonnempana, ettei funktionaalinen käsitys suinkaan riitä teoriaksi tekniikan olemuksesta. Työkalut ovat välineitä, mutta kun tekniikka irtautuu työkaluista, se menettää myös instrumentaalisuuttaan.
.
Haluan puhua tässä myös tekniikan hiljaisuudesta, joka on intuitiivisesti paradoksaalinen asia. Puhe hiljaisuudesta rikkoo hiljaisuuden. Ehkä silti pystymme ymmärtämään hiljaisuuden syitä. Jos tekniikka paljastaa modernia maailmaa, se itse ei paljastu sitä paljastaessaan. Ymmärrämme omaa maailmaamme tekniikan valtakuntana, mutta emme tekniikkaa itseään. Tässä on yksi syy tekniikan hiljaisuuteen. Vaikka ymmärrämme maailmaa tekniikkana, hukkaamme samalla tekniikan ajatuksen.
.
Maailma on kellon kaltainen. Kun sanomme näin, sanomme jotain kiinnostavaa maailmasta, vaikka emme sano mitään kellosta. Emme todellakaan halua kääntää tätä analogiaa toisinpäin ja sanoa, että kello on maailman kaltainen. Ei ole mahdollista ymmärtää tekniikkaa viittaamalla maailmankaikkeuteen ja luotuun luontoon. On löydettävä jotakin muuta, joka paljastaa meille tekniikan sellaisena kuin se on. Ja kuten Heidegger sanoo, tekniikan olemus ei ole mitään teknistä. Toisin sanoen, tekniikkaa ei pysty ymmärtämään tekniikkana, siitä itsestään käsin. Jos tämä ei ole mahdollista, minkä avulla tekniikkaa pystyisi ymmärtämään? Tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ratkaisemattomista kysymyksistä. Oikeastaan pitäisi sanoa, että tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ilmaisemattomista kysymyksistä, tekniikan hiljaisuuden teesin mukaisesti. Moderni ihminen ei ymmärrä omaa tekniikkaansa eikä siksi halua puhua siitä. Mutta uusi tekniikka tulee ja siitä puhutaan siksi, että sitä ei vielä ole, eikä siinä siksi ole mitään ymmärrettävää. Uusi tekniikka voi olla mitä tahansa, se on vielä sepitettä ja elää siksi vapaan luovuuden maailmassa. Siitä saa sanoa mitä hyvänsä, ja siitä sanotaan kaikenlaista. Me kyllä tiedämme, että lopultakin toteutuu jotakin muuta kuin se, mistä on puhuttu. Tulevaisuus on avoin, mutta avoimuus ei estä puhetta vaan päinvastoin avaa puheen mahdollisuuden. Siitä, mitä on, ei tarvitse puhua, sillä se mikä tulee, puhuu.
.
Uskon, että modernissa maailmassa vallitsee tekniikan hiljaisuus, sillä insinööri ei puhu eikä käyttäjä ymmärrä. Ihmiset puhuvat siitä, mitä saattaisi olla tulossa, ja he puhuvat siitä siksi, ettei sitä ole olemassa. Fiktio kuuluu humanisteille, ja puhe on juuri humanistin työkalu. Tulevaisuus ei hahmotu teknisesti vaan sepitteisesti kertomusten avulla. Viestinä on, että ihminen on kone ja siksi kone korvaa ihmisen. Vieläkin pidemmälle on menty: kone on koodi ja siksi jotain aineetonta. Materia katoaa. Kertomuksen tasolla ihmiskone on korvannut ihmisen. Mutta ihmiskone on biokone, joka korvataan tietokoneella [piikone] ja metallikoneiden osilla. Posthumanismi tulee ihmisen jälkeen.
[s. 24-28]
*

September 13, 2012

No Future. Taiteen autonomiateoriasta.

Kuten kuvastakin nähdään, modernismin jo ohittanut minimalistinen käsitetaide [jota pidän olemukseltaan valokuvamaisena jäljentämisprosessina] pystyy ajoittain kommentoimaan itsenäistymistään ja irtautumistaan kohti jäljentävää, toistavaa ja uusintavaa 'metodia' varsin totuudellisesti. - - Taide 'uudelleen luomisena' tai 'itsensä ilmaisemisena' on kuollut, mutta valokuvaus elää. Taiteen sisältö, muoto ja ilmaisu ovat minimoituneet ja pelkistyneet imitaatiosta valokuvallisuudeksi. Jäljelle on jäänyt todellisuuden reduktionistis-kuvallinen identiteetti, johon tulkitsevan ajatuksen toivotaan silti edelleen tuovan elävää [teko]henkeä. - - Mutta semanttisesti yhä simuloituvammassa ja stimuloituvammassa tekniikan maailmassa ajatus on enää pelkkä simulacrum: tyhjä, kuollut merkki jäljentämässä verkostoitunutta solukkoa, joka robottimaisesti nykien ja poksahdellen laajenee kuin sammakonkutu lammen pinnassa. Itse elämä siinä kuitenkin poksahtelee. Valokuvaaja-taiteilija-tiedejokamies kameroineen tätä poksahtelua sitten jäljentää yrittäen saada kicksejä jostain syvemmästä totuudesta. - - Mikä realistinen metafora! Valokuvaaja jäljentämässä elävää elämää. Sammakonkudun seksuaalinen energeettisyys kohtaa teknologiseen toistoon eli pysähdykseen ja liikkumattomuuteen [vrt. myös determinismi] - siis absoluuttiseen kuolemaan pyrkivän vastinparinsa. Eros ja Thanatos. No future. Taide on kuollut ja ihminen sen [valokuvansa] mukana. Tämä kuolema ei kuitenkaan ollut taitelijan [Wu Tao-tsu] vaan robotin [CERN] kuolema.
 
II
Päre on sitaatti artikkelista Metodologiset jälkisanat [Erkki Sevänen] kirjaan Taide modernissa maailmassa: Taiteensosiologiset teoriat George Lukacsista Fredric Jamesoniin [toim.].
*
[....] Nimestään huolimatta [taiteen] autonomiateoria ei ole yhtenäinen ilmiö. Sille on annettu lukuisia muotoiluja, jotka eroavat toisistaan terminologialtaan ja painotuksiltaan. Yhteistä autonomiateorian idealistisille versioille – joihin Peter Bürger ja Jürgen Habermas viittaavat – on taiteensosiologisen mielekkyyden epäily tai sen kiistäminen. Näissä perinteisen estetiikan piirissä kehitellyistä versioista on syytä mainita seuraavat kolme teesiä:
 
1] Autonomiateorian ensimmäisen version mukaan taideteoksia ei voida pitää yhteiskunnallisesti määräytyneinä muodostelmina.
 
Version perusteluna toimii aluksi ajatus taiteilijan henkisen rakenteen poikkeavuudesta. Vaikka Arnold Hauser näkee tällaisia ajatuskulkuja jo renessanssin kulttuurissa, joka ihaili tunnettuja kuvataiteilijoitaan suurina mestareina, mainitun ajatuksen synty liitetään yleensä 1700- ja 1800-luvun vaihteen romanttiseen estetiikkaan. Romantikot pitivät taiteilijaa nerona, joka kykenee poikkeusyksilönä vapaaseen, sosiaalisista rakenteista ja säännöistä riippumattomaan ilmaisuun.
 
Autonomiateorian ensimmäisen version ideologisena kasvualustana toimii porvarillinen liberalismi ja individualismi. Griselda Pollock on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei tämä autonomiateoria ole vieläkään kadonnut tutkimuksesta; keskittyessään laatimaan yksittäisistä ja ‘suurina’ pidetyistä taiteilijoista biografioita ja monografioita muun muassa tadehistoria on ylläpitänyt sitä.
 
Taiteilijakeskeinen autonomiateoria on menettänyt merkitystään 1900-luvulla. Myöhemmissä autonomiateorian perusteluissa argumentteina ovat toimineet enemmänkin kielen ja taiteen merkkijärjestelmien luonnetta koskevat väittämät. Tällaista argumentointitapaa ovat edustaneet venäläinen formalismi ja anglosaksinen uuskritiikki. Anti-individualismistaan huolimatta klassinen, universaalisia rakenteita etsinyt strukturalismi hyväksyi metodologisella tasolla autonomiateorian.
 
2] Autonomiateorian toisen version mukaan taiteelta puuttuu yhteiskunnallinen funktio.
 
Toisenkin version synty ajoittuu 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen, murroskohtaan, jonka toisella puolella ovat Schillerin ja Karl Philipp Moritzin teoriat ja toisella puolella heidän jälkeisensä estetiikka. Schillerin ja Moritzin ajattelun välittömään syntytaustaan kuuluvat ne traumaattiset kokemukset, joita liberaalissa älymystössä herättivät yhteiskunnallisen työnjaon syveneminen, taloudellisen toiminnan organisoituminen laajemmin kapitalistisen rationaliteetin mukaiseksi ja Ranskan vallankumouksen ajautuminen terroriin ja Napoleonin hallintoon. Tässä näköalaoja sulkeneessa tilanteessa taiteen tuli etääntyä yhteiskunnallisesta elämänkäytännöstä voidakseen vaalia tietoisuutta ‘korkeampaan humaniteettiin’ sisältyvistä periaatteista. Taiteen esteettisen maailman oli toisin sanoen voitava ilmaista täydellisinä ne porvariston nousuun liittyvät emansipatoriset ihanteet, jotka toteutuivat puutteellisesti vallitsevassa, porvarilliseksi muuttuvassa yhteiskunnassa.
 
Schilleriä ja Moritzia on pidetty viimeisinä sellaisina perinteisinä esteetikkoina, jotka pystyivät löytämään taiteelle jonkinlaisen aktiivisen tehtävän modernin yhteiskunnan kehityksessä. Schillerin esteettisen kasvatuksen ohjelmassa välittömistä didaktisista tehtävistä irtautunut taide toimi ‘luonteiden jalostamisen’ välineenä; tällaiset taiteen kasvattamat ihmiset pystyisivät pitkällä aikavälillä myös humanisoimaan yhteiskuntaa, muokkaamaan sitä demokraattisia ihanteita vastaavaksi. Myöhemmässä estetiikassa laajaa kannatusta sai sitä vastoin ajatustapa, jossa taide asetetaan autonomiaperiaatteen mukaisesti kokonaan yhteiskunnalle vastakkaiseksi ja itseriittoiseksi elämänalueeksi.
 
3] Autonomiateorian kolmas versio pitää esteettistä sfääriä omalakisena siinä mielessä, että sen katsotaan olevan riippumaton erilaisista – kognitiivisista, moraalisista, poliittisista, praktisista – intresseistä. Esteettisiä arvoja kokeva ihminen nähdään tässä versiossa usein sosiokulttuurisesta sidonnaisuudesta vapaaksi olennoksi.
 
Tämän version klassinen muotoilu löytyy Kantin estetiikasta. Sen eräänä tarkoituksena on osoittaa, että kohteiden kauneudesta puhuvat arvostelmat ovat intersubjektiivisesti yleispäteviä. Juuri tässä ne eroaisivat esimerkiksi ruokalajien makua koskevista arvostelmista, joista ihmiset eivät voi päästä yksimielisyyteen. Kauneusarvostelmien yleispätevyys selittyy Kantin mukaan ensinnäkin ihmisten henkisen rakenteen samankaltaisuudesta, joka tekee periaatteessa mahdolliseksi intersubjektiivisuuden. Mutta kauneuden kokemuksen syntyminen edellyttää myös sitä, että ihminen asennoituu kohteisiin vailla tiedollisia, moraalisia ja praktisia intressejä; hänen asenteensa tulee olla ‘pyyteetön’ ja ‘puhtaasti kontemplatiivinen’.
 
Nämä kantilaiset muotoilut ovat vaikuttaneet voimakkaasti estetiikan ja taideteorian kehitykseen – aina tämän vuosisadan alkuun saakka, jolloin kauneutta pidettiin vielä taiteen keskeisenä tunnuspiirteenä.
 
Autonomiateoriat toimivat estetiikassa vastauksina taiteen ja yhteiskunnan suhdetta koskevaan kysymykseen. Ne muodostivat siinä vallitsevan tavan mieltää tämä suhde. [....], s. 296-297
*

September 11, 2012

Kohti tasa-arvoa vai kaksoistaloutta?


 Joseph E. Stiglitz

'Amerikalle on olemassa kaksi erilaista visiota tästä puoleksi vuosisadaksi eteenpäin. Toinen on sellainen yhteiskunta, joka jakautuu niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, maa jossa rikkaat elävät omissa yhteisöissään, lähettävät lapsensa kalliisiin kouluihin, ja joilla on suora pääsy ensimmäisen luokan terveydenhoitoon. Toisaalla loput ihmiset elävät sitten epävarmassa yhteiskunnassa, joka tarjoaa parhaimmillaankin vain keskinkertaista koulutusta ja tehopuristettua terveydenhoitoa – ja he voivat vain toivoa ja rukoilla etteivät sairastu vakavasti. Tämän yhteiskunnan pohjalla on miljoonia nuoria syrjäytyneinä ilman toivoa paremmasta. Olen nähnyt tämän kuvan monissa kehitysmaissa; ekonomistit ovat antaneet sille nimenkin, kaksoistalous, kaksi yhteiskuntaa elää rinnakkain tuskin edes tietäen mitään siitä toisesta.'
*
Juha Kulmanen/8.9.2012/YLE/Radio 1/

Eriarvoisuuden hinta

Kuuntele toistaiseksi

Lataa mp3 | Tilaa podcast
New Yorkin Columbian yliopiston professorille Joseph E. Stiglitzille myönnettiin taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 2001. Hän oli sitä ennen työskennellyt muun muassa Maailman Pankissa. Stiglitz on kirjoittanut monia teoksia ja tämä uusin – The Price of Inequality (´Eriarvoisuuden hinta`) on mitä ajankohtaisin, suorastaan tiiliskivimäinen puheenvuoro meneillään olevaan Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjaan.
”Historiassa on hetkiä, jolloin ihmiset kaikkialla alkavat nousta ylös sanoakseen, että jotakin on pielessä ja hakevat muutosta. Näin tapahtui myrskyisinä vuosina 1848 ja 1968. Kaikki tällaiset vaiheet merkitsivät uuden aikakauden alkua. Vuosi 2011 on saattanut olla samanlainen hetki.”
Joseph Stiglitz viittaa niihin myllerryksiin, jotka tapahtuivat arabimaailmassa, mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Syntyi muun muassa Occupy-liike, joka kiinnitti huomiota siihen kuinka 1 prosenttia ihmisistä haalii valtaosan omaisuudesta itselleen ja 99 prosenttia jää enemmän tai vähemmän nuolemaan näppejään.
”Vuosien 2007-2008 finanssikriisi ja sitä seurannut suuri taloustaantuma on heittänyt valtaisan joukon amerikkalaisia ajautumaan karikoille yhä huonommin toimivan kapitalismin pyörteisiin. Puoli vuosikymmentä myöhemmin joka kuudes amerikkalainen on ilman kokopäivätyötä, kahdeksan miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa ja miljoonat muut odottavat huonoja uutisia lähitulevaisuudessa, heitäkin useampi on saanut havaita elämänpituisten säästöjensä huomattavasti huvenneen.”
Stiglitzin mukaan nykymenolla todellinen toipuminen näyttäisi alkavan aikaisintaan joskus vuoden 2018 tienoilla. Syy talouden toimimattomuuteen on hänen mielestään liiallinen eriarvoistuminen. Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä 0,1 prosenttia Amerikan talouksista sai tuloa 220 kertaa enemmän kuin keskimääräinen kotitalous ja varallisuus oli tätäkin jakautuneempi. Mutta finanssikriisi ei suinkaan kohentanut tilannetta vaan päinvastoin.
”Ylin yksi prosentti amerikkalaisista tienasi 93 prosenttia kaikesta lisätulosta, jonka maa tuotti vuonna 2010 verrattuna edelliseen vuoteen. Köyhillä ja keskituloisilla omaisuus on kiinni asunnossa. Kun keskimääräinen asunnonhinta laski vuosien 2006 ja 2011 välillä enemmän kuin kolmanneksen, suuri joukko asuntovelkaisista kansalaisista näki omaisuutensa pyyhkiytyvän pois. Huipulla, toimitusjohtajat olivat huomattavan onnekkaita säilyttäen korkean ansiotasonsa vuoden 2008 pienen hiipumisen jälkeen; vuonna 2010 keskimääräinen ylin johtaja tienasi taas samoin kuin ennen kriisiäkin eli 243-kertaisesti sen minkä tavallinen palkansaaja.”
Vaikka Yhdysvallat on perustamisestaan lähtien ollut kapitalistinen maa, niin tilanne ei silti ole lähihistoriassakaan ollut tällainen kuin nyt. Esimerkiksi 30 vuotta sitten ylin yksi prosenttia tienasi vain 12 prosenttia maan tuloista. Kansakuntien sisäistä taloudellista eriarvoisuutta on kuvattu niin sanotulla Gini-käyrällä ja sillä mitattuna Yhdysvallat on viime vuosina ajautunut jonnekin Iranin ja Turkin välimaastoon lähelle afrikkalaista tasoa, kauas sen entisestä vertailuryhmästään eli eurooppalaisista maista kuten Saksa, Norja ja Ruotsi, jotka Stiglitz mainitsee vielä tasa-arvoisuuden kannalta parhaimpina esimerkkeinä.
Hän esittelee monien aineistojen valossa sitä kuinka sosiaalisten kerrostumien välinen liikkuvuus on Yhdysvalloissa lähes pysähtynyt. Jos synnyt vähäosaiseen perheeseen, myös pysyt alemmilla yhteiskunnan kerrostumilla. Rääsyistä rikkauksiin eli amerikkalainen unelma ei nykypäivänä enää toimi, Stiglitz väittää eikä toki unohda zuckerbergeja, joiden hän sanoo ansainneen omaisuutensa muiden hartioilla.
Hänen mielestään on selvää, että useimmat amerikkalaiset eivät ole oikein havahtuneet ja tulleet tietoisiksi tästä erityisesti 2000-luvun kehityksestä.
”Vain 42 prosenttia amerikkalaisista uskoo, että eriarvoisuus on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka se todellisuudessa on kasvanut räjähdysmäisesti. Sosiaalisen liikkuvuuden suhteen on samanlaisia väärintulkintoja. Useat tutkimukset ovat vahvistaneet, että vallitsevat käsitykset ihmisten kyvystä edetä yhteiskunnassa sosiaaliluokasta toiseen, ovat ylioptimistisia.”
Joseph Stiglitzin uusin kirja on kuitenkin ennen muuta talouskirja ja siksi hän esittelee kohta kohdalta perustalousteorioita ja kuvaa nykytodellisuutta niiden kautta. Hänen perusväittämänsä on, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on tehokkaan talouskehityksen este, toisin kuin meille on viime vuosina vakuuteltu. Veroja alas, kustannuksia alas, säästöjä säästöjen jälkeen. Englanninkielellä tämä sana on austeritity-politiikka, jolla kuvataan sitä kehitystä, jonka pyörteissä erityisesti euro-alue on viime aikoina ollut.
Yhdysvallat ja sen perässä myös monet Euroopan maat ovat ajautuneet alijäämiin hyvin nopeasti. Yhdysvaltojen valtavat alijäämät selittyvät Stiglitzin mukaan seuraavilla neljällä seikalla:
”Ensimmäinen oli veronalennukset itsessään. On laskettu että niitä on menetetty yli 3000 miljardia alentamalla erityisesti hyvätuloisten verotusta Bushin hallinnon aikana… Toisena syynä on Irakin ja Afganistanin sodat, joihin on kulunut lähes tuo sama rahamäärä, eli 3000 miljardia dollaria ja näiden menojen kulku jatkuu.. Kolmantena vajeen lähteenä voidaan pitää lääkekulujen vähennysoikeutta, joka sinänsä oli hyvä asia, mutta josta tässä muodossa hyödyn korjasi lähes pelkästään lääketeollisuus saaden lähes 500 miljardia dollaria kymmenen vuoden aikana… Pelkästään lääketeollisuuden hyväksi toimii yli 3000 lobbaajaa eli 6 jokaista kongressiedustajaa kohden…
Mutta se neljäs ja suurin syy, miksi vuoden 2001 ylijäämäisen budjetin aikakausi vaihtui vuoteen 2011, jolloin valtavaa budjettivajetta riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, on Suuri Taloustaantuma.”
Stiglitz muistuttaa, että myös Irlannissa ja Espanjassa oli vielä hetki sitten ylijäämäiset budjetit, mitä nyt tässä tilanteessa on kenties vaikea ymmärtää. Yhdysvalloissa alijäämä tänä vuonna 2012 on lähes 1000 miljardia.
Miksi vuosien 2007 ja 2008 talousromahdus sitten tapahtui? Stiglitzkin tietysti toteaa, että kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu sykliset vaihtelut, mutta siitä huolimatta kuoppia on mahdollista jossain määrin estää ja tasata. Joseph Stiglitz on leppymätön monetaristisen talouspolitiikan ja libertarismin arvostelija. Hänen mukaansa juuri sitä politiikkaa on viime vuosikymmeninä pitkälti noudatettu. Markkinoitten ja erityisesti pankkisektorin on haluttu antaa toimia mahdollisimman vapaasti, hallitusten toimia on haluttu rajoittaa vähentämällä veroastetta sekä toisaalta lisäämällä verokilpailua. Tulonjakoon ei taas ole haluttu kajota juuri lainkaan. Vaikka keskuspankkiirit nopeasti hylkäsivät puhtaan monetarismin, siirtyivät he puolestaan noudattamaan tiukkaa inflaation vastaista rahapolitiikkaa. Tästä on tullut lähes uskonto, Stiglitz väittää.
”Kuten olemme Yhdysvalloissa ja Euroopassa nähneet, inflaatio ei ole ollut mikään suuri ongelma viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Verrattuna EKP:n lähes ainoaan eli matalan inflaation vaalimistehtävään, Yhdysvaltojen keskuspankilla on kuitenkin tasapainoinen mandaatti – inflaatio, työllisyys, ja kasvu – mutta tosiasiassa sekin on painottunut inflaation vahtimiseen. Aivan viimeaikoihin saakka kuka tahansa keskuspankkiiri, joka ehdotti jotain muuta, joutui heti paarialuokkaan.”
Kun raaka-aineiden, energian ja ruuan hinnat ovat maailmanlaajuisesti nousseet paljon keskimääräistä nopeammin, on muilla aloilla jouduttu laskemaan palkkoja ja hintoja. Tämä on johtanut nykyiseen syöksykierteeseen.
Yksi peruskysymyksistä niin taloustieteessä kuin politiikassa on, että mikä olisi luonnollinen työttömyystaso, vaikka Stiglitzin mukaan työttömyystasossa – varsinkaan nykyisessä - ei ole mitään luonnollista.
”On totta, että inflaatio on julmin vero. Se vaikuttaa lähes jokaiseen syrjivästi ja erityisesti köyhiin, jotka eivät voi sen seurauksia kantaa. Mutta kysykää joltakulta joka on ollut työttömänä neljä vuotta mitä hän haluaa – vielä yhden lisätyöttömyysvuoden vai pikkuisen lisää inflaatiota, sanotaan yhdestä kahteen prosenttiin.”
Joseph Stiglitz myöntää, että matala korkotaso, jota viime vuosina on noudatettu, on kyllä saattanut pelastaa pankit. Mutta matalan koron kausi, joka aloitettiin jo 2000-luvun alun teknokuplan puhkeamisen jälkeen, ei johtanutkaan korkeaan investointiasteeseen ja lopulta aiheutti myös epäterveen johdannaiskaupan, asuntokuplan ja sen puhkeamisen. Kirja on täynnä esimerkkejä, joilla hän pyrkii murtamaan myytin toisensa jälkeen.
”Pahin myytti on se, että säästökurista seuraa talouden toipuminen ja hallituksen rahankäytöstä taas ei. Tätähän perustellaan sillä, että liikemiehet, jotka näkevät maan tilinpidon olevan tasapainossa, ovat luottavaisempia, ja lisääntyneestä luottamuksesta taas seuraa yksityisiä investointeja.”
Hänen mielestään tämä yhtälö ei käytännössä toimi, koska tämän politiikan mukaisesti julkiset investoinnit ovat pannassa. Ja juuri niitä Stiglitzin – kunnon keynesiläisen ekonomistin - mielestä tulisi tässä tilanteessa voida tehdä erityisesti tutkimukseen, koulutukseen ja tuotekehitykseen.
Kansantalous ei toimi kuin kotitalous – jonka ennemmin tai myöhemmin on sopeutettava menonsa tuloihin - hän väittää. Bruttokansantuote kasvaa velkarahalla ja investointi tulevaisuuteen voi olla moninkertaisesti tuottava. Puhtaalla kuristavalla säästöpolitiikalla luodaan vain lisää kurjuutta kun talous ei kasva, mutta sosiaaliset ongelmat sitäkin enemmän.
Taloustieteilijä Stiglitz avaa läpinäkyviksi ne linkit, joita politiikan ja talouden välillä on. Hän korostaa, että talous, eivätkä myöskään markkinavoimat ole mikään itsestään liikkuva olio, vaan ihmisten poliittiset vallinnat ovat ensisijaisia.
Juuri nyt Amerikan Yhdysvalloissa käydään kiivainta sanallista vääntöä siitä kuinka tästä jatketaan. Talousasioissa oikeaan laitaan profiloituneen Wisconsinin edustajan Paul Rayanin valinta Mitt Romneyn rinnalle republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi korosti tätä linjavalintaa.
Viimeistään hänen myötään republikaaninen puolue ajaa voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen niin sanottua pientä hallitusta, vähemmän veroja - erityisesti hyvin toimeentuleville ja rikkaille sekä nykyisen presidentin Barack Obaman hallinnon ainoan konkreettisen saavutuksen eli terveydenhoitouudistuksen romuttamista.
”Se mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa, on tapahtunut myös monessa muussa maassa ympäri maapallon. Mutta se ei ole väistämätön kehitys… Tehokkaampi talous ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta syntyvät siitä, että markkinat toimivat kuten markkinoiden tulee – enemmän kilpaillen ja vähemmän räjähtelevänä – lieventäen äärimmäisyyksiä. Pelin säännöt ovat ratkaisevia paitsi talouden tehokkuudelle myös tulonjaolle. Väärät säännöt johtavat toimimattomampaan talouteen ja jakautuneempaan yhteiskuntaan.”
Sitglitz esittää kuuden kohdan ohjelman, jolla hän parantaisi markkinatalouden oikeudenmukaisuutta ja niistä kaikki koskevat pankki- ja luottolaitoksia. Niiden toimintaa pitää pystyä valvomaan paremmin ja lisätä reippaasti läpinäkyvyyttä. Turhat bonukset pitää leikata ja sulkea merentakaiset pankkikeitaat, jotka toimivat veronkierron satamina.
”Amerikalle on olemassa kaksi erilaista visiota tästä puoleksi vuosisadaksi eteenpäin. Toinen on sellainen yhteiskunta, joka jakautuu niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, maa jossa rikkaat elävät omissa yhteisöissään, lähettävät lapsensa kalliisiin kouluihin, ja joilla on suora pääsy ensimmäisen luokan terveydenhoitoon. Toisaalla loput ihmiset elävät sitten epävarmassa yhteiskunnassa, joka tarjoaa parhaimmillaankin vain keskinkertaista koulutusta ja tehopuristettua terveydenhoitoa – ja he voivat vain toivoa ja rukoilla etteivät sairastu vakavasti. Tämän yhteiskunnan pohjalla on miljoonia nuoria syrjäytyneinä ilman toivoa paremmasta. Olen nähnyt tämän kuvan monissa kehitysmaissa; ekonomistit ovat antaneet sille nimenkin, kaksoistalous, kaksi yhteiskuntaa elää rinnakkain tuskin edes tietäen mitään siitä toisesta.”
Joseph Stiglitzin mielestä aika on käymässä vähiin. Neljä vuotta sitten oli hetkiä, jolloin muutosvoimat pääsivät nousemaan pintaan, mutta tuloksia ei oikein syntynyt. Hän haluaa uskoa, että kehitys kohti tasa-arvoisempaa Amerikkaa on alkanut ja on mahdollinen, vaikka hän päättääkin kirjansa pessimistisen oloisena sanoihin, että toivo hiipuu.

(Kirja: Joseph E. Stiglitz: The Price of Inequality. How todays`s divided Society endangers our future, W.W. Norton, 2012)
Juha Kulmanen
*