November 30, 2008

Kommenteista ja bloggaamisesta - yötä vasten

(Kuvassa on Mummo - 1 piste - ks. linkki)
*
Viittaan edelliseen päreeseeni Avoin kirje Homo Garrulukselle 2 ja sen kommenttilaatikkoon.
(Kielimafian yövalvoja huomauttaa, että kitaristin soundi ei ole kitarassa vaan hänen soitossaan. Pitää paikkansa. Kiitos vain huomautuksesta.)
*
I
HG:lle

En voi auttaa sinua. Voin vain kokea sympatiaa kommentissasi esittämiä ajatuksia kohtaan, joista olemme kyllä joskus jutelleet.

Mutta niin kauan kuin valikoit keskustelufoorumisi noille asioille väärin - tai sanotaan pikemminkin: niin kauan kuin ryhdyt väen väkisin kirjoittamaan toisten blogeissa ikäänkuin omaa blogiasi ja lopulta riitelemään ja pilkkaamaan! - ja varsinkin siellä, missä riidan saa kyllä helpostikin aikaiseksi - esimerkiksi Iineksellä - olet väärässä paikassa.

Minulle sinä et kuitenkaan mahda mitään. Olen ivasi yläpuolla. Sen tiedän, mutta pidän sinua sen verran kiinnostavana tapauksena, että roiku nyt siinä. Deletoin sinut aina silloin, kun minua huvittaa eli mittani tulee täyteen. Ethän ole tyhmä etkä oppimaton. Aika junnaavan monotoninen vain joskus...

Tästä ei kohta puutu enää kuin, että ryhdyn säälimään sinua.
*
Onko kaikilla naisilla joku isävamma ja kaikilla miehillä joku äitivamma! Huh! Olemmeko hulluja kaikki?

II
Jotkut blogit ovat ajan mittaan vain lakanneet kiinnostamasta minua, mutta muutaman diggaamaaani blogin olen jättänyt lopullisesti sen vuoksi, koska huomasin tulevani liian vihaiseksi ja mokaavani itseäni entistä enemmän yrittäessäni perustella mielipidettäni (no - itseni häpäisemisessähän minä olen haka - mutta se on salaista egoismia folks!), koska en saanut bloginpitäjä-luupäätä muuttamaan mielestäni järkyttävän yksipuolista, kaunaista tai muuten jollain tapaa fundamentalistis-moralisoivaa asennettaan yhtään miksikään.

Kun tämän huomaa - siis että lyö vain päätään seinään yrittäessään saada toista tajuamaan mielipiteensä ydintä - silloin on syytä lähteä - maybe forever.

Joitain blogeja en sentään henno jättää kokonaan, ja Iineksen blogi on yksi sellainen. En tosin aio enää juurikaan kommentoida ja keskustella Iineksen kanssa, koska ei siitä meidän välillemme tule lopulta kuin riita (olemmehan tämän jo monesti kokeneet - ah ja voi!), mutta arvostan häntä silti kirjoittajana ja bloginpitäjänä melko korkealle.

Iineksellä on oma profiili ja oma ääni samaan tapaan kuin hyvällä kitaristilla on oma soundi soitossaan. Tämä on eräs hyvän blogistin tärkeimpiä 'ominaisuuksia'. Ja sitäpaitsi - jos jostain tykkää, niin tykkää. Eipä sille mitään mahda. Tuli riitaa tai ei. (Pitipä nyt tuokin sanua...)
*
Kompostia en ole edes viitsinyt käydä vilkaisemassa. Tämä hänelle tiedoksi. Ei kiinnosta herjat.
*
Yllättäen ja jossain määrin asian vierestä vastattakoon tässä - vaikka ehkä hieman happamia-sanoi-kettu-ironisesti siihen, miksi en ole puoleen vuoteen kommentoinut Kemppistä kuin pari kolme kertaa. Aiemminhan yritin mestaroida hänellä useinkin niin monen muun tavoin 'pikku-Kemppisenä'.

Vastaus. Minä en tarvitse Kemppistä, eikä Kemppinen tarvitse minua. Niin yksinkertaista se on.
*
Blogikirjoittaminen ja -kommentointi on aika merkillistä puuhaa. Yksinäistä ja samalla seurallista. Strange people. Strange thoughts. Strange fantasies. Tätä pitää vielä pohtia. Ihan nukku-Maisan kanssa. Jospa tyynyni viereen ilmestyisi uusi korva eräänä aamuyönä.
*
Taidan lähteä käymään Mummolla - naatiskelemaan mieltä hivelevästä asiaproosasta. Tai jos menis heittään jonkin sloganin peeÄR-miehelle.
*
www.freewebs.com/bhcblend/re10.htm.

November 28, 2008

Albatrossi

(Kielimafian kanssa lisättiin laadukas video klo: 19.50)

Eiköhän tämä ole paras? Ainakin se on tunnetuin, vaikka näitä kyllä Peter Greenillä riittää.
*
http://www.youtube.com/watch?v=bSZHT2XvoLM&feature=related
Fleetwood Mac/Peter Green: Albatross - Greenin ja varhaisen Fleetwood Macin kuuluisin single, joka nousi Englannin listan ykköseksi -69 ja noin kaksi vuotta myöhemmin uudelleenjulkaisuna kakkoseksi - siis sama single! (Play-back-studio-live).

Fleetwood Mac originally brought together by Peter Green, were a traditional blues band during the late 1960s, but their smash hit 'Albatross' had broader appeal. 'Albatross' and its follow up 'Man Of The World' were untypical of Fleetwood Mac's stage material, but made the band famous.
*
http://www.youtube.com/watch?v=fvfKHQ6OJlc&feature=related
Original Peter Green's Fleetwood Mac - Albatross and Black Magic Woman.

Erinomaiset äänitykset ja hyvä videotiivistelmä Fleetwood Macin alkuhistoriasta. Huomatkaa Black Magic Woman, josta Santana teki tunnetummaksi tulleen version, vaikka tämä alkuperäinenkin on vallan erinomainen.

Kaikille ihanille naisille - 'Mä tarviin sun rakkauttasi niin pahuksenmoisesti'

(Kuvan keskellä Peter Green - valkoisen bluesin 'juutalainen kuningas' 1967-70. - - Kielimafia mykyistyi taas vallan, kunnes alkoi kirjoittaa lisäkommenttiaan klo:17.30)
*
Kaunein 'rakkausblues', minkä minä tunnen ja sen kaikkein parhaimman tulkitsijan esittämänä. Kuunnelkaa tätä laulajan kaipuun tuskaa, tätä kitaran ihanan - mitä lie - kuuta ulvovaa valitusta. Yes! Jos tää ei oo rakkautta, niin ei sitten mikään! Ja mitkä sanat...silkkaa runoutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=gM69LCyRMZ4
Peter Green/Fleetwood Mac/Need Your Love So Bad - erinomainen live-esitys, joskin 'kuvitettuna' audiona.

Kitarana on selvästikin Gibson, eikä kukaan valkoperse ole saanut edes Les Paulista tällaisia soundeja kuin Green. Voluumit on hurjimmillaan aivan kaakossa ja soundi kuin itse kirkkauden ja täydellisyyden ääni olisi laskeutunut alas pyhittääksen Mr. Greenbaumin tatsin ja taimauksen kitarankaulaan. Ja sitä tyyliä - sitä löytyy niinkuin Jeesukselta armoa - vaikka muille jakaa.
*

http://www.youtube.com/watch?v=lxeQKQQ6k4s&feature=related
Fleetwood Mac - Need Your Love So Bad

Tässä sama play-back-live-videona mutta pahasti kesken jäävänä versiona. Jousitaustat kuulostavat todella korneilta, mutta Green joutui sitkeästä vastustuksestaan huolimatta antamaan asiassa periksi tuottaja Mike Vernonille radiosoiton 'takaamiseksi' singlelle. Greenillä on kourassaan harvoin käyttämänsä Fender Stratocaster, jonka soundi ei ole niin täyteläinen kuin Gibson Les Paul Classicissa, mutta klangahtaa kyllä miellyttävästi korvaan tässä biisissä (eikä Stratossa tai sen soundissa sinänsä mitään vikaa ole).
*
Written by Little Willie John

Need someones hand to lead me through the night
I need someones arms to hold and squeeze me tight
Now, when the night begins, whoa, Im at an end
Because I need your love so bad

I need some lips to feel next to mine
Need someone to stand up - to stand up and tell me when Im lyin
And when the lights are low - and its time to go
Thats when I need your love so bad

So why dont you give it up, baby and bring it home to me
Or write it on a piece of paper, woman - so it can be read to me
Tell me that you love me - and stop drivin me mad
Whoa, because I - I need your love so bad

Need a soft voice - just to talk to me at night
Dont want you to worry, baby
I know we can make everything alright
Listen to my plea, baby, come on bring it to me
cause I need - your love so bad
Baby, I need, I need - woman, I need your love so bad
*
http://www.sonybmg.com.au/cd/releaseDetails.do?catal.

Pekka Pohjola in Memoriam


Linkkilisäys klo: 18.25
http://fi.wikipedia.org/wiki/Harakka_Bialoipokku
http://www.youtube.com/watch?v=IQ3APnHz384
Pekka Pohjola - Sekoilu Seestyy - The Madness Subsides
*
From the album Harakka Bialoipokku, localized as B The Magpie. Sampled by DJ Shadow in "Midnight In A Perfect World".
I'm afraid I don't speak Finnish, but I extend a thank-you to my Finnish viewers for the positive comments. Harakka Bialoipokku is one of my favorite albums, as well.
*
New Year 2008 - Music Pekka Pohjola - Rita (Kerrassaan upea kappale!/RR)

You got something woman, makes a dumb man scream and shout

Peter Green ja Fleetwood Mac albumilta Mr. Wonderful kuten aiempi Rollin' Man. Kyseessä on vinyylivaihtoehto aitoine rahinoineen ja akustiikkoineen. Peter Greenin kitarasoundi on täyteläinen ja puhdas. Hänen äänensä kuin suoraan USA:n etelävaltioiden swampilta. Ja mitä 'leppoisaa' sovinismia saammekaan kuulla sanoituksessa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=B3zjFKYkaNY
If you be my baby - Peter Green - Fleetwood Mac
*
Written by Elmore James and Josea.

If you be my baby, tell you what Ill do
Ill give you so much lovin, you gotta love me too
If you be my babyIf you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

Now listen to me baby, just what Im talkin bout
You got something woman, makes a dumb man scream and shout
If you be my babyIf you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

Lookin for a woman, never done no wrong
Cook my meals in the day time and love me all night long
If you be my baby
If you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

If you be my baby, tell you what Ill do
Ill give you so much lovin, you gotta love me too
If you be my baby
If you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Elmore_James

Syntymisiin!


RR:n logiikkaa vuonna 1958. Päättelytaitoni lienevät ilmeisesti taantuneet nykyään samalle tasolle, koska olen viime vuosina ryhtynyt suhtautumaan empirismiin pilkkakirveen tavoin. No - olkoon niin. Aloitan kaiken alusta ja ryhdyn lähiaikoina lukemaan tilaamaani kirjaa Sokrates koulussa.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=niin%26n%c3%a4in (hankinta kannattaa lehden vakiotilaajana tehdä täältä)
humor-in-photos-and-pictures.blogspot.com/200....

Kuolemisiin!

Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Miksemme pysty kuvittelemaan kuolemaamme.
(Kielimafian aamuherännäiset lisäilivät pari linkkiä ja esittivät muutenkin eräitä täydennysehdotuksia klo: 07.40)
*
Periaatteessa kai lienen samaa mieltä kuin referoimasi Jesse Bering. Ylipäätään kognitiivisen psykologian edustajat saavat hiljaisen joskin kriittisen hyväksyntäni. En varsinaisesti usko mihinkään universaaleihin kognitiivisiin tietoisuuden kokonaismalleihin, mutta tiettyyn tietoisuuden dialektiikkaan - en ainoastaan usko vaan tiedän, että se on totta.
*
Me emme tajua kuolemaa yhtä vähän kuin tajuamme minkään muunkaan olevaisen olemusta tai merkitystä tietoisessa elämässämme (kuvitella-termi vaatii mielestäni tässä määreen 'oikein').

Ontologinen ero eli oikeammin tietoisuuden dialektiikka on nimenomaan ja myös sitä.

Eikä mitään gradualistista siirtymää elämästä kuolemaan ole kuin teoreettisena rakennelmana.

Ellei sitten vastasyntynyt lapsi (tai ehkä jo sikiö) edusta juuri ja juuri biologiseen elämään siirtynyttä, vähitellen tietoiseksi tulevaa olemassaolevaa, ja koomassa (varsinkin keinotekoisesti) kituva ihminen viittä vaille tietoisuudeltaan (reflektion tasolla) kuolemaan siirtyvää tai jo siirtynyttä olemassaoloa.

Kysymys on rajanvedosta. Kuka sen rajan vetää? Ja millä valtuuksilla? Joka hyväksyy abortin ja eutanasian, sen täytyy tietää, missä tietoinen elämä alkaa ja/tai loppuu. Muuten hän saattaa tulla tehneeksi harkitun murhan - tahtomattaan; - on tietysti eri asia, jos hän tahtoo sen tehdä.

Jos sikiönlähdettäjä-armomurhaaja ei tästä rajanvedosta välitä vaan vetoaa sääliin ja muihin epämääräisiin, hyvin emotionaalispitoisiin syihin (joista käytetään joskus termiä mixed emotions), kysyn häneltä suoraan: miksi et sitten tapa vaikka minua, jos satut vihaamaan minua yli kaiken? Määrääväthän - kuten väität - juuri tunteesi eettisiä periaatteitasi - englantilaisen moraalitunnepragmatismin tapaan.

Eräät englantilaiset psykologian kanssa flirttailevat filosofit ja historioitsijat (esim. Jonathan Glover) tekevät nimittäin perinteisesti sen kyseenalaisen päättelyratkaisun, että ajattelevat moraalisten tunteitten kumpuavan aina sympatiasta. Miksi ei muka eutanasiaa voisi hyväksyä yhtä hyvin siitä vihasta johtuen, jonka ihminen tuntee kuolevan kärsimyksiä kohtaan kokien hänet jopa täysin negatiivisesti ja antipaattisesti (tämä selitys on jopa evolutiivisesti relevantti: elämä kavahtaa kuolemaa)?
Siten armo merkitsisi tässä lähinnä samaa kuin viha, jota on lähes mahdoton kestää. Miksi emme siis puhuisi - sekaannuksen uhallakin - 'vihamurhasta'?

Sääli on sellainen tunne, johon sisältyy aina vihaa ja halveksuntaa. Sen vuoksi sääliin vetoaminen oikeudenmukaisen moraalin perustana on äärimmäisen kyseenalaista.

Paavi sen sijaan vetoaa itse Jumalaan. Kunpa voisinkin tehdä samoin, mutta minulla ei ole niin suoria suhteita 'tuonilmoisiin' kuin Paavilla.

Tiivistetysti: jos emme tiedä, milloin ihminen (sikiö) on varmasti elävä olento ja milloin kuollut varmasti kuollut, niin kauan emme voi puhua empiirisesti kuolemastakaan täysin varmasti mitään.

Empiria ei kuitenkaan ole olennaista - tai ainakin se on vain yksi osa-alue tässä asiassa - vaan se, että me, tiedostaessamme olemassaolon, emme voi tiedostaa sen ei-olemista kuin käsitteellisesti. Mutta käsitteellinen ei ole todellista empirian vaatimassa merkityksessä. Ja tämä on käsitteellisesti totta, vaikkei sitä ei empiirisesti todistaa voikaan.
*
Olemme siis eräänlaisessa umpikujassa tai motissa. Emme etene tässä asiassa mihinkään, koska empiirinen varmuus on meiltä poissuljettu: miksei yhtä hyvin kasvi voisi olla elävä ja tietoinen olio? Me vain emme pysty kommunikoimaan kasvin kanssa (en puhu nyt Jyrkistä), joten emme tiedä.

Ehkä kasveilla ja varsinkin eläimillä on oma kieli ja mieli kuten eräät väittävät (etenkin) omilla kissoillaan olevan (ks. PS.)

Nyt osoittaisi erinomaista kykyä todella alkeelliseen päättelyyn (jota monilta huippuempiristeiltäkin löytyy) väittää, että kyllähän meillä kuolemasta on ollut kautta ihmiskunnan historian mielikuvia.

Niin toki on ollut, mutta ne on kerrottu aina jonkun elävän, tietoisen olennon toimesta. Yksikään kuollut ei tietääkseni ole kertonut vielä todistettavasti, millaista on olla kuollut.

Ei sen puoleen - emme me tiedä, millaista on olla vaikka 1) lepakko, siitä huolimatta, että kumpikin - lepakko ja ihminen - ovat eläviä olentoja.

Ei se puoleen - emme me tiedä edes, millaista on olla 2) toinen ihminen, vaikka kyseessä on kaksi tietoista olentoa (kts. linkit).

Kielellinen eli tässä: semanttisesti verifioiva tai performatiivisesti esittävä lausuma ja/tai kommunikaatio ei riitä. Toisen tajuamiseksi tarvitaan ikäänkuin jotain ylimääräistä - jotain, joka jää yli siitä päättelystä, johon tukeudumme. Vähän samaan tapaan kuin joku lopulta rakastuu johonkin toiseen keskustellessaan hänen kanssaan, mutta joku toinen ei. Mikä on tuo ylimäärä, joka aiheuttaa rakastumisen? Sitä ei voi johtaa, tai se ei seuraa suoraan päättelystä: ruskea tukka, siniset silmät, miellyttävä ääni, asiallinen käytös.

(Evoluutiopsykologi saattaisi kyllä keksiä nopeasti vastauksen: toisen hymykuoppa (ärsyke) laukaisi hormonierityksen (reaktio), joka aiheutti rakastumisen (mentaalisen tason vaste hormonierityksen laukeamiseen, joka perimmältään palvelee suvunjatkamisviettiä. - - Minä kiitän definitiivisestä vastauksesta, josta en tullut niin sanotusti hullua hurskaammaksi ainakaan, mitä rakkauteen tulee).

Puuttumatta sen enempää rakkauden mysteereihin (jotka kyllä toimivat tässäkin kysymyksessä/ongelmassa erinomaisen heuristina idea-motoreina) totean silti, että vetoaminen kielen ylittävään tekijään on sekin liian johdattelevasti sanottu. Ikäänkuin voisi olla joku sellainen kommunikaation muoto, joka lähentäisi meitä toisen ihmisen tajuamiseen - siis sen tajuamiseen, mitä hän todella on.

Toisaalta ihan samantyyppinen ongelma on kyseessä, kun CERNin 'suuren äidin' palvojat etsivät aineen olemusta hiukkaskiihdyttimellään. He kiihdyttävät tuota kiihdytintä äärimmilleen, kunnes se synnyttää heille vastauksen - kuvatakseni asian anatomis-metaforisesti.

Ja silti: yhtä vähän kuin me tiedämme jotain aineesta itsessään saadessamme jonkin näytön sen olemuksesta, yhtä vähän me tiedämme jotain toisesta ihmisestä, vaikka hänellä sentään on käytössään kieli ja siten samantyyppinen kielipeli eli mieli kuin meillä olisi.

Kielessä pysyäksemme joku vetoaa nyt vihjaamaani telekommunikaation mahdollisuuteen. Jospa kykenemme kommunikoimaan keskenämme vielä joskus - ellei tietämättämme jo nyt - ajatuksissamme - vailla puhuttua kieltä ja kirjoitettuja sanoja, pelkän mielen tasolla - kuin unessa (ikäänkuin uni ei olisi nimenomaan tietoisen elämämme oudon metaforista toistoa).

Mutta päinvastoin kuin unessa, telekommunikaatiossa sanojen merkitysten konventionaalinen luonne, ajan ja paikan sekä siten ennenkaikkea kausaliteetin tajumme ja asioitten tahtumisen kausaalinen syy-seuraus-logiikka säilyy, eli maailmamme ei olisi tällöin hajonnut lähes kaaokseksi (mitä se ei toki unessakaan aivan täysin ole) vaan kykenisimme ymmärtämään toisiamme kuten valveilla ollessamme - nyt vain toistemme sisimmästä käsin, mitä tuolla sisimmällä sitten tarkoitetaankin (olemus, identiteetti, mieli jne. - kaikki metafyysisiä, ei-empiirisiä käsitteitä).

Ja edelleen - sama pätisi aineeseen. Mutta fyysikot tietävät, mikä ja miten kertakaikkisen vakava ongelma tähän kätkeytyy. Jos aine ei toimikaan sen - lähinnä kolmiulotteis-lineaarisen kausaliteetin puitteissa, johon ihminen on tietoisuuden kehityksessään ikäänkuin antropomorfisesti tai kuten etenkin kognitivistit ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ehdottaneet: antrooppisesti kasvanut ja kehittynyt, niin me emme tule koskaan ymmärtämään mitään aineen sisimmästä olemuksesta, koska sen olemisen ehdot ovat silloin täysin toiset kuin ne (lähinnä kantilaiset) ajattelun ehdot, jotka meille ihmisinä todellisuuden ja olemisen ymmärtämiseksi on annettu.

Sekä new age-pöpiläisesti höyrähtäneimmät että fiksuimmat fyysikot, postmodernit hörhöt eli Deleuze, Virilio ja kump. ovat kieltämättä aivan oikein kiinnittäneet huomionsa tähän mahdolliseen dilemmaan ja ehtineet kumota Kantin filosofian newtonilaisena (Kant tunsi erinomaisesti aikansa luonnontieteen) jo niin monta kertaa, että Kantia on syytä kunnioittaa suuresti pelkästään sen vuoksi, että häntä ei ole kyetty kumoamaan noin vain yhden kerran - tarvitaan ehkä lukemattomia kertoja.
*
Ihminen ei siis voi olla yhtä sen kanssa, mitä hän ei tietoisesti pysty ajattelemaan ja kuvittelemaan. Mutta ei hän pysty olemaan yhtä myöskään sen kanssa, mitä hän nimenomaan pystyy tietoisesti reflektoimaan. Eikä varsinkaan sen! Itse asiassa tämä oli se harha ja lankeemus, jonka ihminen on kokenut niin sanotussa syntiinlankeemuksessa.
Paratiisin ovet on suljettu takanamme, eivätkä ne aukene. Olimme Paratiisissa ei-tietoisia, luonnon ja vaistojemme determinoimia esi-ihmisiä. Nyt yritämme nokkeluudessamme ja ylpeydessämme (hybris) päästä takaisin Paratiisiin - tietoisina ja moraalisina olentoina.
Rakennamme täydellistä Robotlandia, jonka Jumalana on itse Täydellinen Kone.
Mutta juuri tämän vuoksihan meidät karkotettiin - vai lähdimmekö lopultakin 'vapaaehtoisesti' - koska me olimme tulleet tietoisiksi? Joka tapauksessa tietoisuuden dialektiikka ja ontologinen ero on erinomaisella tavalla kuvattu runollisesti jo Genesiksessä.
*
Koska kunnon filosofin pitäisi opetella lopettamaan päättelynsä aina tiivistetyn nasevasti ja ymmärrettävästi, minäkin olen päättänyt yrittää.

Yhtä vähän siis kuin me voimme saavuttaa empiirisesti tai käsitteellisesti todellisuuden olemuksen an sich - sellaisenaan - oli kyse sitten kivestä, lepakosta tai toisesta ihmisestä, yhtä vähän meidän on mahdollista tajuta kuolemasta lopulta mitään muuta kuin, minkä me sinne itse olemme asettaneet eli kuvitelleet.

Ergo: Johtuen siitä, että emme kykene täydellisesti tajuamaan omaa kuolemaamme (tai kuolemaa yleensä) emmekä mitään muutakaan tietoisuutemme ulkopuolista vasta, kun tietoisuuden ja havainnon=havainnon objektin välinen ero on rauennut, meidän pitää ensin kuolla.

Tämän käytännöllisen neuvon annettuani, voin vain toivottaa: kuolemisiin! Sen jälkeen tiedämmekin jo enemmän - mikäli joku vain palaisi kertomaan...

PS.
En tee tässä erottelua tietoisuuteen ja mieleen, mikä on mielestäni metafyysista laatua. Ikäänkuin tietoisuuden takana olisi jokin suurempi Mieli - jokin panteistinen Luonto-Jumala tai vastaava merkillisyys, joka säätelee olemassoloamme. Mieli merkitsee minulle lähinnä sitä kontekstia, elämänmuotoa, diskurssia ja viiteryhmää, joka vaikuttaa kommunikaatiomme taustalla tai itse asiassa toimii sen edellytyksenä.
*

November 26, 2008

Populaarikulttuurihistoriaa Peter Greenin Rollin' Man-kitarasiivutusten tahdissa

(Kielimafia on varsin sitkeästi yrittänyt saada lauseopillista yhtenäisyyttä, jatkuvuutta ja ylipäätään koherenssia tämän tietopaketti-rönsyrynnistyksen sisältöön. Osittain onnistuen - osittain yhä tsekkaustaan jatkaen - nyt viimeksi klo: 12.55)
*
Mites irtoaa heti näin aamusta tämä swingahtava, swengahtava ja Peter Greenin erittäin puhtaasti ja tiukasti sävelten/nuottien soundeja 'sustaineeraava' blues-soolokitaran nero, jonka 'tatsi ja taimaus' - sormitusotteen touch = kosketus ja timing = ajoitus on liki täydellistä - etenkin hitaissa molliblueseissa, jotka eivät tempoltaaan ja tunnelataukseltaan olleet lainkaan sitä blues-kitaroinnin helpointa aluetta - päinvastoin.

Valkoisista blueskitara-legendoista ehkä vain Stevie Ray Vaughan yltää monipuolisuudessaan ja dramaattisuudessaan Greenin ohi, joskin Greenin molliblues-tulkinnat lienevät B.B. Kingin sekä monen mustan, entisen ja yhä elossa olevan soittajan mielestä ylittämättömiä saavutuksia ärimmäisen tunneskaalan soittamiseen ja eläytymiseen kykenevän ilmaisun hallinnassa, mikä Greeniltä luonnistui lähes aina - lukuunottamatta tilannetta, jolloin olosuhteet soittamiseen - esimerkiksi isojen amerikkalaisten levytysstudioitten kalsea steriiliys ja kolkkous - ei antanut hänelle tippaakaan muuta kipinää kuin rutiininomaisen suorituksen verran - harvoin enemmän.

Peter Green oli mies tunteen ja emotionaalisen virtuositeetin- ei monipuolisen ja sataprosenttisen varman teknisen toiston kuten vaikka Heikki Laurila, jonka kyky tehdä jatkuvasti, käsittämättömällä tahdilla ('laaki ja vainaa') todella korkeatasoisia äänityksiä todella hyvin lyhyiden nuotinlukuharjoitusten ja nopeitten soittoharjoitusten läpikäynnin jälkeen, oli 'varman todistajan' - Esa Pulliaisen mukaan 'silkkaa murhaa.'

Mutta Greenin soitto onnistueessaan (useimmiten) perustui hänen äärimmäisen puhtaaseen ja pitkästi sustainia sekä hallitun omaperäistä vibratoa hyväksikäyttävään Gibson Les Paul Classic kitarasoundiinsa, ja tähän - juuri Greenille ominaiselle soundiin B.B. King niin kovin - tekisi mieleni sanoa lopullisesti ja luovuttamattomasti oli suorastaan rakastunut.

Green oli B.B.:lle ainoa valkoinen blues-kitaristi, joka oli omaksunut - eikä ainoastaan omaksunut vaan myös sydänjuuriaan ja sielunsa syvimpiä sopukoita myöten milteipä omaksi persoonallisuudekseen sisäistänyt - monen modifikaation myötä 1967-70 Englannin kautta takaisin Amerikkaan kulkeutumassa olleen bluesin elävän - vaikka myönnän, että tästä ajankohdasta jo sopii kiistellä - ja matkan varrella sekä valtavasti monipuolistuneen että valkoisen nuorison itseymmäryksen kautta lähtemättömästi syventyneen - surun, murheen, melankolian vaan ei depressiota syndroomanaan 'kärsivän' vaan - kuten Slavoj Zizek 20-vuotta myöhemmin neuvoo erään kirjansa otsikossa: asenteen, jossa pitää oppia rakastamaan - siten tietenkin myös hyväksymään oireensa koko luonnettaan määrittävänä syndroomaana, josta paraneminen ikäänkuin elämänhallintaa ja siihen kytkeytyviä egopsykologisia indoktrinaatiokeinoja sisäistämällä, on ainakin klassisen freudilaisen ja ranskalaisen freudilaisen psykoanalyyttisen koulukunnan mielestä ja siihen verrattuna tavallaan auto-ja asuntokaupan luonnollinen - ehkä mahdollisesti egon neljännen kehitysvaiheen praktikum-seminaarivaihe.

(Viides eli viimeinen lienee ankara kahden työn loukku ja osamaksujen maksukierre - ellei sitten maailmalaajuinen lama iske ja pudota egopsykologien laskelmia elämänhallinnan optimaalisesta ennusteesta ja jopa joudu hyväksymään lievää konkurssia, mikäli ego ei repeä enää viiteen työhön/vrk.Valitettavasti vuorokaudessa on vain 24 tuntia toteaa egopsykologia yrittäen pitää asiakkaansa mielialaa korkealla.)

Ja jos jotain tunneasennetta voi pitää ainakin hetken aikaa (-66-69) selkeästi erottuvana rock- pop- ja disconuorten festaribiletyksiin nähden tai progressiivisen rockin bändien omanlaatuisiin joskin ajoittain ehkä turhan paljon - sinänsä kyllä mainioillakin uusilla teknisillä äänenmuokkausmenetelmillä kokeileviin verrattuna - monesti sekä klassisen musiikin että jazzin kyseessä ollen (Nice, Emerson, Lake and Palmer, Blood Sweat and Tears, Procol Harum, Renaissance, Focus, Chicago, Weather Report, Yes, Rick Wakeman, King Crimson, Pink Floyd ja eräät muut), niin tuo tunne-asenne, jota viimein pyrin tässä tietysti painottamaan, on arvattavasti englantilaisten blues-kitaristien 'satoa', Clapton, Page, Beck, Green ja Taylor (keyboardisti Stevie Winwood: mm. Spencer Davis Group, Traffic, Blind Faith - on aivan pakko mainita edellisten yhteydessä) - melkein kaikki mainituista ovat John Mayallin Bluesbreakers- 'blues-bändikorkeakoulun' tuotoksia/kasvatteja sekä juuri heidän bändiensä luoma bluesboomi, joka singahti bumerangin tavoin ja joiltain osin täysin englantilaisittain uudelleen modifioituneena takaisin USA:han, jossa se löi tsensä läpi kuten melkein kaikki kulttuurinen vaikutus, mitä Euroopasta Amerikkaan on 1900-luvunkin aikana ilmestynyt.

Peter Greenin blues oli siinä mielessä hieman omalaatuisessa asemassa, että se edusti tiettyä etelävaltioiden blues-traditiota vallan erinomaisesti. New Orleansissa sitä osattiin arvostaa todella korkealle, mutta kyseessä ei siellä ollut sentään lähes jumalallinen ihme kuten europpalaisille bluesfaneille ja muusikkokolleegoille vaan parhaan A-ryhmän mestariluokan virtuoosiartistin näyte, joita toki näillä seuduilla - bluesin kyseessä ollen oli totuttu kuulemaan enemmän tai vähemmän säännöllisin väliajoin aina uusien tyyppien uskaltautuessa kokeilemaan siipiään Orleansin traditiotietoisessa mutta myös monet uudet keitokset sulatelleessa ja sulattelevassa musiikki-, muusikko-, taide-, ja tyyli-ilmapiirissä.

Mutta nyt jo viimein pitää kuunnella tuota aivan alussa aamujumpaksi mainostamaani Rollin Man biisiä, ja sellaisena se pitääkin ottaa, kunhan nyt ensin on saanut turhat jäykkyydet karistettua jaloistaan, raivattua tilaa lattialle ja annettua jollain sovitulla merkillä naapurien ymmärtää, että vajaa kymmenen minuuttia niin kaikki on tämän kappaleen osalta ohi. Jatkosta sovitaan sitten myöhemmin yhteisbiletysten merkeissä illaksi.

(Huomautettakoon, että minä hoidan tässä bailauksessa sähkökitarapuolta. Jalat kun eivät enää oikein tottele Saturday Night Fever-ajan spagaati-elkeitä. Kumma kyllä ;]}

www.youtube.com/watch?v=Pjda5eiV2bA&feature=related

Rollin' Man - Peter Green and Fleetwood Mac

Kts. myös - http://actuspurunen.blogspot.com/2008/11/mies-jolla-on-sielu.html

www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/B00005NHNT/lyricsondeman-20

Live at the BBC (Fleetwood Mac album)

Diogeneen matka netin ihmeelliseen maailmaan

(Kielimafian yövalvoja ilmaisi tyytyväisyytensä aihevalintaani ja sen näppärään käsittelyyn - myös tiedollisella tasolla. Kiitän itseä..- siis häntä klo: joskus aamuyöllä.)
I
Törmäsin matkallani portinvartijaan.
*
Tämä blogi on vain kutsuttujen lukijoiden käytettävissä http://hotanenkale.blogspot.com/

Näyttää siltä, että sinua ei ole kutsuttu lukemaan tätä blogia. Jos arvelet, että on tapahtunut virhe, ota yhteyttä blogin kirjoittajaan ja pyydä kutsu.

Olet kirjautunut sisään nimellä rauno.rasanen@pp8.inet.fi
*
Vastaan esitettyyn arveluun. Mitään virhettä ei ole tapahtunut. Kaikki on juuri niinkuin sen pitääkin olla. Tosiasia - ja niistähän meidän ei tarvitse vaieta, jos ne ilmaisevat nimenomaan pelkän kuvailevan, siis deskriptiivisen, tosiasian, jolla ei ole mitään preskriptiivistä, käskevää tai normatiivisesti määrittelevää luonnetta - on tässä tapauksessa kuitenkin se - ehkä valitettavasti, ehkä ei, että noin 9 kuukautta sitten minut olisi kutsuttu automaattisesti lukemaan tätä kyseistä blogia.

Näin muuttuu maailma Eskoseni. Näin muuttuvat konstellaatiot ihmissuhteissa. Ja yhä edelleen joillain - viisaina ja tietävinä itseään pitävillä, on otsaa väittää, että tässä maailmassa asiat kiistelevät keskenään - eivät suinkaan ihmiset. Ja että ad hominem-päättely on päättelyistä alkeellisinta, pahamaineisinta ja rasistisinta.

Voi veikkoset - minä olen joko ymmärtänyt kaiken väärin tai sitten minulle on valehdeltu systemaattisesti sekä tieteenfilosofian että logiikan ja retoriikan opinnoissani.

Asia on nimittäin - mitä minun vajavaiseen havaintokykyyni ja ymmärrykseeni on luottaminen - ollut ja on edelleen liian monta kertaa juuri päinvastoin, jotta enää suhtautuisin vakavasti niihin ihmisiin, jotka eivät näe ihmisten välisiä ja keskinäisiä valta- ja arvovaltaristiriitoja niin sanottujen asiakysymysten taustalla - jopa kaikkien ajattelujärjestelmien (kielipelien, diskurssien jne.) perimmäisinä primus motoreina, joiden energeettinen ja intressisidonnainen voima pitää poliittisen ja ylipäätään ihnhimillisen keskustelun pyörät pyörimässä ja konfliktit elävinä.

Mitään virhettä ei siis ole tapahtunut. Mutta kysymys ei ole siitä, että tosiasiat - tässä blogitekstit, niiden taso tai vastaavat, ikäänkuin objektiiviset, tekijät olisivat määrittämässä sitä, onko kutsun suhteen tapahtunut jokin niin sanottu virhe vai ei, koska sitä ei ole lähetetty automaattisesti.

Kyse on puhtaasti arvovaltakiistoista, joiden rinnalla kaikki kirjoittamiseen liittyvät sisällölliset ja tyyllilliset arvot osoittautu(i)vat toissijaisiksi.

Ja siihen on tyytyminen etenkin - mutta vain silloin, kun tajuaa, että kannattaa tyytyä mieluummin huonoon rauhaan kuin inspiroivaan sotaan (pun intended).

II
Odotan mielenkiinnolla, milloin joku sosiologian, sosiaalipsykologian, väestötieteen tai ylipäätään kulttuuriantropologian tutkija tarttuu aiheeseen oikein laajamittaisesti ja ryhtyy tutkimaan, minkälaisia yhteisen intressipiirin jakavia (ja tällä tavoin 'ei-paikallisesti paikallisia') pienyhteisöjä yhä pluralisoituvassa Blogistan-nimisessä fiktiivis-globaalisessa kommunikaatioverkostossa on jo syntynyt ja koko ajan syntyy tulevaisuudessa.

Näyttäisi siltä, että noiden ei-paikallisesti sitoutumattomien intressipiirien tai intressiyhteisöjen määrä lisääntyisi koko ajan valtavasti niiden jäseniä yhdistävien tekijöiden ollessa entistä ohuempia. Tämän voi päätellä tilastollisesti jo siitä, että blogien lisääntyessä yhden blogin lukijakunta tulee yleensä aina olemaan hieman pienempi kuin esimerkiksi vuosi pari sitten perustettujen blogien.

Blogeista - 'blogiperheistä tai -klaaneista' tulee eräänlaisia 'deleuze-maffesolimaisia', nomadimaisia mutta samalla vuorovaikutuksellisia uusyhteisöjä (neotribalism), jotka toimivat toisaalta hyvin itsenäisesti ja avoimesti, toisaalta myös hyvin eristäytyneesti.

Toisaalta on muutamia eli hyvin harvoja yksittäisiä blogeja, joiden lukijamäärä on valtava, joskin tuo lukijahuippu on aina hyvin kapea, jolloin esimerkiksi 100 tilatuimman ja luetuimman blogin jälkeen tapahtuu valtava hajaannus, jonka tunnusmerkkinä on siis etenkin tuo lukijakunnan radikaali pieneneminen, vaikka itse aihepiirit eivät välttämättä muuttuisi suppeammiksi.

Juuri luetuimpien blogien joukosta saattaa löytyä joitain Blogistanin 'tähtiä' kuten vaikka Jukka Kemppinen, mutta missä määrin blogeja luetaan nimenomaan sen kirjoittajan saaman henkilökohtaisen, persoonallisen statuksen perusteella - siis hänen kirjallisen tai käsittelemäänsä teemaan liittyvän kiinnostavuutensa vuoksi?

Hypoteettisena väitteenä esittäisin tiivistetysti, että samalla, kun melkein kaikkia kirjoittajia yhdistävät nykyään tietyt ympäristön muutokseen, teknologiaan sekä tätä kautta yleisesti ottaen poliittiseen päätöksentekoon liittyvät ongelmat, niin samalla ne erilaiset pienyhteisöt, jotka ovat jatkuvasti yhä nopeutuvassa syntymisen tilassa (en kutsu tätä prosessia monien evoluutiobiologien tavoin memeettiseksi, koska pärjään (toistaiseksi) aivan hyvin muillakin käsitteillä ;), kiinnittyvät toisiinsa mitä merkillisimpien kiinnostuksen kohteitten perusteella - olipa siten kyseessä vaikka pitsinnypläys, tiibettiläinen ruokakulttuuri, vanhat moottoripyörät, mausteet, postimerkit, eri aikakausien alusvaatetus, lukemattomat, kummalliset harrastukset jne. jne.).

Virtuaalimaailma tulee olemaan se maailma, jossa ihmiset jo nykyään ensimmäiseksi kohtaavat toisensa, ja jonka perusteella heidän ystävyyssuhteensa ja ystäväpiirinsä tulee muodostumaan ainakin niiltä osin kuin ollaan ja eletään saman kielialueen ja osoittain maantieteellisten mahdollisuuksien rajamaastossa ja sen sisällä.

Tietenkään nämä edellytykset eivät pitemmän päälle rajoita enää juuri ketään (paitsi köyhimpiä kuten aina), mutta käytänkin nyt esimerkkilähtökohtana pientä Suomeamme.

Netti antaa ennenäkemättömät mahdollisuudet luoda kontakteja, ja koska liikkuvuusmahdollisuudet lisääntyvät, myös ainakin tapaamismahdollisuuksien todennäköisyys lisääntyy aivan toisessa mittaluokassa kuin pelkän lankapuhelimen aikoina.

Tietenkin myös sellaisessa yhteiskunnassa, jossa mahdollisuus kontakteihin esimerkiksi skypen ja tulevan 'näköpuhelimen' kautta vähentää pelkän sähköpostin ja kännykän varaan rakentuvien ensitapaamisten 'riskejä' - mikäli käytän oikeaa termiä, tulee olemaan ihmisiä, jotka lopulta asuvat - Diogeneen tavoin - mieluummin siellä omassa tynnyrissään - omassa turvallisessa kaksiossaan.

Tosin heilläkin on kohta kaikilla käytössään läppäri uusimpine tekniikoineen, mutta heidän asennoitumisensa ulkomaailmaan ja etenkin siihen valtavaan ylitarjontaan, jonka netin ihmissuhde- ynnä muut markkinat mahdollistavat, ei - tästä olen melkein varma - juuri paljonkaan muutu siitä, mitä se on ollut jo aikojen alusta eli sanokaamme antiikin kyynikoista lähtien.

Diogeneen tavoin he pysyttelevät tarkkailijoina ja käyttävät nettiä hieman kuin tekisivät retkiä ihmiseläintarhaan, jonka blogit, face-bookit sun muut kommunikaatio- ja kontaktipalstat mahdollistavat.

Siinä missä antiikin kyynikoita tai kristillisiä askeetteja ja pylväspyhimyksiä tultiin kaukaakin katselemaan kuin kummajaisia ikään, siinä nämä nykyajan kyynikot siis katselevat tämän maailman menoa - toisaalta samaan tapaan kun aiemmatkin 'kollegansa'- ironisen ja moralisoivan etäisyyden päästä.

Heille ei todellakaan muodostu ongelmaksi, onko heitä kutsuttu jonnekin partyyn, biletyksiin tai seuroihin vai ei. He kyllä löytävät 'arvoistaan' seuraa aina. Jos ei muualta ja muuten niin vaikkapa kirjoittamalla itselleen. Purkamalla omaa päätään tekstikokeiluihinsa ja ajatellen vähän samaan tapaan kuin heitä sinänsä huomattavan paljon sosiaalisempi pyhä Augustinus, että totuus (Jumala) on meidän sydämessämme - ei ole tarvis matkustaa mihinkään pidemmälle sen/Hänet löytääkseen.

Tuohon voin - näin nettiajan Diogeneksena, jolle hyve löytyy vain ihmisen omasta sisimmästä (ja Toiseen kohdistuvasta fantasiasta) lisätä vain, että tietokone ja nettikin on tuon Augustinuksen ajatuksen mielessä pitäen yhä edelleen pelkkä väline.

Ja vastoin Marshall McLuhania väitän ihan pokkana, että juuri tässä mielessä väline ei ole eikä tule koskaan olemaankaan viesti - ei ainakaan filosofille ja 'kunnon' teologille, joka ei tee Jumalastaan Idolia - siis palvonnan 'välinettä'.

Totuus on tässä ja nyt. Aina.
*
http://www.kookas.fi/articles/read/5839

November 25, 2008

Miksi bloggaat multa kysytään - vastausta siihen en tiedä oikein itsekään

Kirjoitettu kommentiksi HG:n ja Iineksen kommentteihin päreessäni Kun vanhempien haamut nousevat yhä uudestaan ylös elämään oman elämämme fantasiaa.
*
(Kielimafia kehottaa lukemaan em. päreestä käydyn muutaman kommentin keskustelun asiayhteyksien tarkentumiseksi samalla nyökytellen lukiessaan kohtaa, jossa sivutaan blogikirjoittamiseen sisältyvien erilaisten vallankäytön muotojen mahdollisuuksia sekä bloginpitäjän omaa roolia bloginsa 'identiteetin' ja profiilin muokkaajana, ylläpitäjänä sekä kontrolloijana. Tarkennuksia aamuyöstä.)
*
Iines kirjoitti:
En halua käyttää Raunon pärettä väärin, etenkin kun on taas niin hyvä päre, mutta sanon tämän nyt vain tämän kerran HG:lle ja hänen lukijoilleen:
'Poistan sinun päreesi, HG, siitä syystä, että kommenttisi eivät ole asiallisia, vaan henkilökohtaista solvausta - kerta kerran jälkeen.'
*
Homo Garrulus kirjoitti mm.:
So? Edelliset kommentit, mitä Iines poisti ovat myös minulla tallessa: ovat hyvin viattomia:
(Näihin valikoituihin viattomuuksiin voi tutustua HG:n kommenteissa. Ne, joita hän ei ole tähän näytteeksi valikoinut, eivät ole käytössämmeme...valitettavasti.../RR)
*
RR
Homo Garrulukselle: Joko sinä itse poistat edellisen, pitkän kommenttivuodatuksesi tai minä poistan sen.

Se vuodatus ei kuulu minun päreeseeni. Ja jos Iines ei kokenut tiettyjen kommenttiesi kuuluvan hänen päreeseensä ja poisti ne, niin asia on täysin hänen vallassaan.

Olet jälleen pelannut/pelaamassa itseäsi pussiin HG.

Kaikki ne asiat, joista nytkin kirjoitat, eivät kuulu tämän päreen teeman alaisuuteen, niin laajaksi kuin tuo teema voidaankin 'ekstrapoloida' (tosin minähän sen käyttöalueen määrittelen).

Tietenkään et loukkaa juuri minua näillä teksteilläsi, mutta olennaista onkin, että haluat pyytää minulta tunnustusta ja oikeuteusta niiden julkaisemiselle Iineksessä.

Sitä oikeutusta et tule saamaan, koska minä en päätä Iineksen asioista.
*
Sanottakoon se sinulle nyt (jälleen) suoraan: arvostan älykkyyttäsi, lukeneisuuttasi ja huumorintajuasi silloin HARVOIN, kun ne pysyvät koherentisti ja teemallisesti asiassa - tyylillisesti piikikkään hyväntahtoista ironiaa ilmaisten.

Olemmehan peräti kerran!? päätyneet, yhdessä, pitkässä puhelinkeskustelussa yhteisymmärrykseen periaatteellisessa asiassa, joka tosin oli yhtä aikaa sekä erittäin abstrakti että käytännössä kummankin - myös sinun, joka business-etiikan alaa tunnet - kannaltasi miltei saavuttamaton, mitä vaikutusmahdollisuuksiisi tuli/-lee.
*
Mutta - tuodessasi nämä kommenttisi, joista osan Iines oli boikotoinut, minun kommenttilaatikkooni, teit - blogikommunikatiivisen/-eettisen ja huom! myös pedagogisen - virheen.

En siis puutu kommenttiesi sisältöihin, koska sisällöillä ei ole merkitystä painottamani asian kannalta. En käsittele teemoja millään tavoin tässä yhteydessä. Sanon vain: poista kommenttisi. Tai minä teen sen.

Yrität ovelasti ostaa hyväksyntää asiassa ja tilanteessa, jossa et oikeastaan voi sitä minulta saada. Siksi yrityksesi perustuu a) kummallisen positiiviseen olettamukseen minun lojaaliudestani suhteessa sinuun, ja on siten b) eräänlaista minuun kohdistuvaa kiristystä tilanteessa, jossa kilpailet muiden hyväksynnästä ja omien kommenttiesi 'julkaisuoikeudesta' - mikä oikeus ei toki ole vain sinun saneltavissasi, vaikka epärealistisesti näytät yleensä niin olettavan.
Mutta koska ilmeisesti jollain tasolla tajuat tämän asian, käännätkin sen niinpäin, että minä - hyväksymällä nyt kommentointisi ikäänkuin takaisin tuon 'oikeuden'.

Ikäänkuin minun pitäisi ymmärtää ja hyväksyä (kaikkien) tarkoitusperiesi eli motiiviesi/intentioittesi ja (kaikkien) tekstiesi asiallisuus ja merkityksellisyys sekä sitä kautta omalta osaltani legitimoida sinun hyväksyttävyytesi ihmisenä ja persoonallisuutena.

Ei kiitos. Ei onnistu. Pelaat peliä, jolta katkaisen siivet heti alkuunsa.

Sanon sinulle varsin tylysti ja suoraan, että arvostan Iinestä ihmisenä (mitä tämä sitten lopulta merkitseekin) enemmän kuin sinua, vaikka saatankin kritisoida häntä joissakin asia- ja ehkä joskus myös asennekysymyksissä kuten olen myös tehnyt.

Pidä nyt siis viimeinkin tämä mielessäsi! Ja poista nuo täysin niljakkaan motivaation vallassa julkaistut postauksesi, sillä jos minä hyväksyisin niiden julkaisun omassa blogissani, pystyisit silloin epäsuoran kierolla tavalla osoittamaan Iinekselle, että katso: Rauno julkaisi ja hyväksyi nämä, vaikka sinä Iines et sitä tehnyt.

Olen sekä nyt että edellisessä kommentissani esittänyt mielestäni aivan tarpeeksi suoria ja mielestäni rehellisiä sekä psykologisesti päteviä perusteluja asennoitumiselleni tässä asiassa, joten tuskin ainakaan kovin paljon enempää tarvitaan.

Odotan siis, että deletoit itse kommenttisi, tai minä teen sen - ja saatan myös tähän deletointiin pakotettuna evätä sinulta kaiken kommentoinnin blogissani vastedeskin.

Nimittäin! - et sinä - eikä kukaan muu kiristä minua - siis käytä valtaa - millään sellaisella tavalla, johon minä itse en suostu.

On sitten ihan toinen juttu, jos lähden tietoisesti 'peliin' mukaan. Ja silloinhan ei oikeastaan voida puhua vallankäytöstä vaan 'valtaleikin' eri muodoista ja osapuolten hyväksymästä leikin sääntöjen 'testauksesta'.

Joten tee kuten haluat. Sinulla on yhä vielä vara valita.
*
Mutta - jotta todella ymmärtäisit, mikä minun hampaankolossani nyt kivistää: lue uudestaan, mitä kirjoitin asenteestani suhteessa Iinekseen.
*
Joka tapauksessa on niin, että tässä päreessä (minun päreessäni!) sinä HG et ryhdy noin vain omavaltaisesti käymään keskustelua, jonka haluat aina perimmältään päätyvän kommentaattorien välisiksi arvovaltakiistoiksi.

Bloginpitäjänä minä päätän, ajaudutaanko täällä sellaiseen - varsin ikävään ja valitettavasti joskus väistämättömään tilanteeseen vai ei.
Ei ole suinkaan niin (toisin sanoin: peli jota nyt pelaat), että joku muu eli juuri sinä voit/saat ikäänkuin minun luvallani käydä sellaista - rankimman tason väittelyä (mikäli arvovaltakiista enää edes muodollisesti on argumentteihin perustuvaa väittelyä?) ja vieläpä jonkun muun blogissa, josta sinut on häädetty pois.

Voit siis vielä jatkaa kommentointiasi täällä, mutta vain sillä yhdellä ehdolla, jonka olen sinulle antanut.

PS.
Saatat kysyä, että miksi Iines sai esittää kritiikkinsä päreessäni mutta sinä et saa. Siksi, että Iineksen kommentti oli ilmoitusluonteinen ja viittasi aiempaan kommenttiisi, jossa olit ilmoittanut, että sinua boikotoidaan Iineksessä.

Ja juuri tähän kohtaan minä halusin lopettaa kommentoinnin jatkon. Olin saanut Iinekseltä sen tiedon, jonka koin tarvitsevani. Ja jos tuota keskustelua halutaan jatkaa, niin se tapahtukoon jossain muualla kuin minun blogissani. Minä panin sille nyt pisteen omalla kohdallani.

Siinä vastaus kaikessa definitiivisyydessään. Muita perusteluja ei anneta.
*

November 23, 2008

Kun vanhempien haamut nousevat yhä uudestaan ylös elämään oman elämämme fantasiaa

Kuvan pariskunta edustaa ja ilmentää USA:n sisällisodan aikaista, varsin vakavaa 'avioliittoriitaa' (ks. linkki).

Kirjoitettu itsenäiseksi päreeksi, joka sai alkuinspiraation Iineksen kommentista Talvipäiväkirja 1. sivu.
*
Kielimafia kiittelee tekstini tämänkertaisen näkökulman johdonmukaista ja suoraa näkemystä, henkilökohtaista rehellisyyttä ja jopa pedagogista rohkeutta tehden pari pientä muutosta, tarkennuksen wikipediasta sekä laajemman, tarkentavan yleiskatsauksen 25.11 - viimeksi klo: 20.05.

Samalla mafialaiset jälleen pudistelevat päitään, josko olen taas kerran ampunut yli kertoessani elämästäni ehkä harkitun harkitsemattomasti tyylitellen. No - kovin paljon pieleen totuudesta muisteluni ei viiraa.

Tämä juttu rönsyili lopulta sittenkin liian hajanaiseksi, mutta ko. rönsyily viestii pitkälti juuri siitä, miten todella vaikean asian - ehkä elämäni ihmissuhteista kaikkein vaikeimman kanssa olen nyt tekemisissä. Palaan tähän teemaan jatkossa aivan varmasti - tavalla tai toisella, koska se on määrittänyt perimmäistä suhdettani naisiin aina.

Kun on liian herkkä ja ambivalentti - kykenemätön tasapainoiseen tunnesuhteeseen tässä asiassa, niin välittömin ja valitettavasti usein myös sitkeimmäksi muodostuva tapa torjua tuon herkkyyden taustalta löytyvä päätekijä eli ylivoimainen ja dominoiva kiintymys äidin samalla sekä äärimmäisen voimakastahtoiseen, epävakaaseen että arvaamattomaan luonteeseen, on katkaista sietämättömien riitojen (jotka monesti saattavat olla jopa pelkkää itsepäistä väärinkäsitystä tai MYÖS omaa itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä) leimaama suhde.

Näin tapahtui monta kertaa - tosin suurimmaksi osaksi minun aloitteestani. En pysty elämään painostuksen alaisena - en vaikka vedottaisiin hyviin tapohin ja johonkin niistä kymmenestä käskystä. Miten voi rakastaa vanhempaa, jonka kokee sisimmältään kaikkein pahimmillaan kuin hirviöksi - ja joka jopa itsekin tunnustaa ajoittain oman pahantahtoisuutensa, joka on aiheuttanut välirikon vanhemman pojan kanssa (äitini puhelimessa kumppanilleni Sadulle kertoma asia 1990-luvun lopulla). Eikö silloin ole vain parempi yrittää antaa periksi ja unohtaa...

Mutta yksi on varmaa. Communication failed - se kuvaa osuvasti minun ja äitini suhdetta - niin hyvin kuin meillä kumma kyllä ajoittain näyttikin päällisin puolin menevän. Mutta se oli vain kulissia - ainakin minun taholtani. Ja äiti tiesi tämän asetelman.

Ainakaan vähän ennen elämänsä loppua häntä tuskin vilpittömästi rakasti kukaan ihminen - ellei nyt sitten veljeni Jarin hyväluonteista asennetta oteta huomioon - mikä sekään asenne ei kummunnut suoraan rakkaudesta - ja minkä äiti torpedoi jo alkuunsa väittämällä minulle olevansa välttämätön pakko Jarin perheelle, joka häntä parina kolmena aivan viime vuotena auttoi ja tuki, kun hän jo oli joutunut sairaalapotilaaksi.

On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät sisimmältään edes koe olevansa rakastamisen arvoisia - kunnioitusta he kyllä kaipaavat ja paljon. Äitini mitä ilmeisimmin kuului juuri näihin ihmisiin. Ja niinpä taidan kuulua minäkin....ainakin sillä (ja eräällä muullakin) tavalla äitini poika - sittenkin.
*
I
Iines kirjoitti kommentissaan mm.:
'Piiloutuminen taas on mitä tyypillisintä alkoholistin lapsen käytöstä.'
*
(Aloitin tämän vuodatuksen ihan aluksi - kierrellen ja kaarrellen - seuraavasti:)

Kun nyt olet edellisen tekstin itse kommenttilaatikkoosi kirjoittanut, niin rohkenen esittää siitä oman mielipiteen, tai ainakin haluan sen kontekstin pohjalta kirjoittaa tietyntyyppisen, oman kommentin, jota minun on missään muussa blogissa - jopa omanikin mukaan lukien - hankala tai ainakin blogimedian ulottuvuudet huomioiden melko epäkäytännöllistä ilmaista.

(Tiedän kyllä itse, miksi kirjoitan edellä noin hämärästi, mutta en paljasta, eikä minun ole oikeastaan lupakaan paljastaa asiaa yksityiskohtaisemmin - esimerkiksi nimiä mainiten).

Asiaa pitempään pohdittuani päätin sen lopulta sittenkin julkaista erillisenä päreenä, omassa blogissani.
*
Asia vaikuttaa olevan kuten kirjoitat.

Tarkoitan, että olen itse havainnut alkoholistien lapsilla samantyyppistä käytöstä: pyrkimystä oman elämän lähes systemaattisen splittaavaan jakamiseen kahden tason tapahtumakonteksteihin (yksityiseen ja vielä yksityisempään); - pakkomielteistä pyrkimystä piilotella/salailla omaa itseään, vanhempiaan, perhettään, taustojaan, ystäviään jopa kovin läheisiltäkin ihmisiltä.

Pahimmillaan tuo pelko ja pyrkimys salailuun ja yksityisyyden suojan säilyttämiseen saavuttaa todella vakavasti oireilevat, foobiset mittasuhteet.

Tiedostan toki, että yleistän tässä väitteessäni melko rankasti, mutta oikeansuuntaisena sitä kyllä yhä pidän.

Kun ajattelen itseäni julkisuuden suhteen, en varsinaisesti pelkää julkisuutta, mutta en myöskään ole mitenkään avoin sen suhteen vaan päinvastoin pidän julkisuuteen hyvin jyrkkääkin etäisyyttä hieman tietysti asioista riippuen. Provosoiva ja poleeminen - lähes tahallisen ärsyttävä asenteeni julkisuutta kohtaan sisältää vahvan osallistumisviettymykseni ohella samalla myös melko tiukasti torjuvan eleen.

Minua lähelle voi tulla, ja sitä minä joskus (en aina) ihan vilpittömästi ja suoraan toivonkin, mutta samalla kirjoitan sellaisella asenteella, sellaisen muurin suojista (ei nyt sentään ihan norsunluutornista, koska silloinhan en odottaisi kenenkään kommentoivan tai olevan lainkaan kiinnostunut teksteistäni), jonka antama fasadi (osittain harkittu julkisivu) toimii ikäänkuin suojakilpenä tarkimpia kritiikin nuolia vastaan.

Mutta se, joka toivoo rehellisiä ja suoria vastauskommentteja teksteihinsä, ei voi astua julkisuuteen millään foorumilla kuin viaton prinsessa odottaen, että kaikki suhtautuvat häneen kuin silkkihansikkaaseen tai hyvin kauniiseen kukkapukettiin. Tämän vuoksi joskus ihmettelen niitä, jotka nimenomaan odottaessaan tekstiensä herattävän kommentteja samalla toivovat noiden kommenttien olevan niin hienotunteisia, etteivät ne vain tulisi millään tavoin loukanneeksi kommentoitavan näkemyksiä.

Tällainen ylihienostuneisuus ei ole keskustelua vaan small talkin rappeutunut muoto - niin paljon hyvää kuin small talkista etenkin keskustelun avaajana voidaankin sanoa verratessa sitä juuri suomalaiseen öykkärikulttuuriin, johon jopa itsekin koen joskus häpeäkseni syyllistyväni.

II
Omat vanhempani eivät olleet alkoholisteja vaan ihan tavallisia tehdastyöläisiä, joilla ei ollut paitsi varaa ryyppäämiseen ei myöskään henkistä pelivaraa sen tyyppiseen kaksinaismoraalisuuteen, jota ryyppääminen perheessä - lähinnä tietenkin sen toiselta osapuolelta vaatii. Mikäli molemmat vanhemmat ryyppäävät, salailun täytynee muodostua ylivoimaisen vaikeaksi, mitä tilannetta lapsi/nuori ei yleensä kovin kauaa kestä vaan pyrkii muuttamaan pois kotoaan, mikäli se on taloudellisesti mahdollista.

Mutta vanhempien välille kehittyy vuosien mittaan aina monenlaisia salaisuuksia - jotkut enemmän, jotkut vähemmän vakavia. Ja ne ovat usein rinnastettavissa mihin tahansa oudon tai jopa häpeällisenä pidetyn piilotteluun ja salailuun, mihin perheissä ajaudutaan pikemminkin säännöllisesti kuin jonkin käsittämättömän kohtalon julman johdatuksen seurauksena.

Minä törmäsin lopullisesti vanhempieni väliseen - todella vaikeaan ja monin tavoin peiteltyyn - salaisuuteen, jonka onnistuin purkamaan ja läpikäymään itsessäni - ja silloinkin vain osittain - vasta 35-40-vuotiaana - jos kunnolla silloinkaan.

Kyseessä oli äitini uskottomuus. Nuorin veljeni ei ole isäni aikaansaannos, ja tämän tosiasian, joka käytännössä oli tuttavapiiriemme julkinen salaisuus, kielsin tiedostamasta sekä tunnustamasta emotionaalisesti yli 20:n vuoden ajan, eikä äitini sitä minulle koskaan täysin suoraan paljastanut - kiertoilmaisuin kylläkin.

Sen sijaan 7 ja 10 vuotta nuoremmille veljilleni, joista tämä nuorempi siis oli alkuperäisen salailun lähtökohta, hän oli eräässä vaiheessa kolmen kesken kertonut avoimesti kaiken. Minä en enää siihen aikaan ollut asunut kotona vuosikausiin, joten jäin myös tällöin tuon veljilleni varmaankin vapauttavan selvityksen ulkopuolelle - niin tärkeää kuin asia olisi ollut puhua läpi juuri äidin ja hänen kaikkien poikiensa yhtä aikaa läsnäollessa.

Itse olin 1960-luvun puolessavälissä (tai hieman aiemmin) - alkuperäisten tapahtumien aikana - ollut sekä liian nuori että toisaalta liian vanha kohdatakseni ja ymmärtääkseni äitini uskottomuuden ja isäni vihan sekä mustasukkaisuuden. En voinut vielä 10-vuotiaana ymmärtää, miten julmista ja haavoittavista tunteista näissä asioissa avioparin kohdalla tunne-elämän tasolla saattoi olla kyse.

Silti kykenenin vaistoamaan satuttavan syvästi, että isän ja äidin välit olivat ajoittain todella pahasti rikki. Tätä taas eivät minua paljon nuoremmat veljeni millään muotoa pystyneet oivaltamaan, vaikka Jari (7-vuotta minua nuorempi) minulle jotain muuta yrittikin todistaa.

Sellaisilla 'todistamisilla' ei kuitenkaan ole kuin anakronistinen jälkiviisastelun arvo, kun mennään oman ja toisen kokemushistoriallisen pohdiskelun ja ihmispsyyken fenomenologian tasolle ylipäätään ja todella syvästi - ilman kaiken maailman hössöttäviä ja 'hassunhauskoja' sloganeita, joilla kaikista asioista saa tietysti aikaan mitäänsanomattoman konsensuksen eli pelkkää lapsellista ja sitä kautta omahyväistä lässytystä, mutta jotka eivät tämän vaikeusasteen kokemushistoriallisista pohdiskeluista viesti muuta kuin hössöttäjän oman torjunnan - toisin sanoen ahdistuksen ja haluttomuuden kohdata tuota ahdistusta.

Olin siten itse elänyt liian lähellä vanhempiani, liian lähellä liian kipeää salaisuutta ja lähes avioeroon asti vievää skandaalia, josta olin emotionaalisella tasolla tajunnut 10-vuotiaana liikaakin mutta, jota en kognitivisella tasolla ja rationaalisen moraalin tasolla kyennyt käsittelemään - en edes vuosia jälkeenpäin, koska äitini ei ilmeisesti kehdannut sitä asiaa minulle 'suoraan silmiin' tunnustaa ja selittää vaan piti sitä muka itsestään selvänä ja enää täysin tarpeettomana asiana käsitellä.

Minäkö en muka ollut tiennyt? Hahhah ja voi voi! - hän vähätteli hämmästystäni, kun halusin puhua asiasta kunnolla uudestaan --80-luvun lopulla.

Kyllä minä tiesin, mitä oli tapahtunut, mutta minä halusin tietää, miksi hän teki niinkuin teki - miksi hän petti isän - miksi hän suhtautui isään pilkallisesti jopa minua pariin otteeseen hyväksi käyttäen, minun itseni voimatta asialle mitään - kuten lapset eivät monesti voi, jos/kun jompikumpi vanhempi delegoi 10-vuotiaalle jälkeläiselleen toimitettavaksi asioita, joiden kautta hän tulee tahtomattaan loukanneeksi toista vanhempaansa - kuten siis minä tässä tapauksessa isääni.
(Ks. kuitenkin yllättäen? PS.).

Mutta tietyssä ja hyvin perustellussa, joskin ehkei aivan täysin tiedostetussa mielessä, äiti pelkäsi minua, sillä olinhan minä jos kuka isäni poika - esikoinen - ja kaiken lisäksi juuri sillä hetkellä molempien sukujeni vanhin ja perimysjärjestyksessä ensimmäinen mies.

Näin ollen siis samalla myös heti ensimmäinen mies suvussa - kuolleen isäni jälkeen - kysymään tuon teon eli uskottomuuden oikeutusta! Ja se oli äidille liikaa!

Turha sanoa nyt, että tuollaiset asiat eivät kuulu lapsille, koska vanhempien täytyy itsensä ne lopulta keskenään sopia, ja että lasten sotkeminen isän ja äidin välisen arvovaltakiistan välikappaleeksi on paitsi väärin myös julmaa ja itsekästä - tietyin varauksin rinnastettavissa perheen alkoholismiin ja sen salailuun siihen usein liittyvine syrjähyppyineen (joita äitini ja isäni suhteissa ei liene tapahtunut kuin tuo yhden kerran - mikä sekin oletus voidaan tosin kyseenalaistaa).

Äitini pelasi kovaa peliä. Hän oli sanonut isälle, että suostuu menemään verikokeseen 1964, jossa lopullisesti ratkeaa nuorimman isyys. Epäilyistään huolimatta isä ei lopulta suostunut, koska pelkäsi ja aavisti, että poika ei ollut hänen.

Siten hän asian paljastuttua olisi menettänyt kunniansa, ja vanhan kansan kunniakäsityksen sisäistäneenä ihmisenä joutunut joko ottamaan eron uskottomasta vaimostaan tai kestämään kasvojen menetyksen eli naurunalaisuuden. Sitäpaitsi perheen tilanne lasten koulunkäynnin, elintason kavattamisen ja uuden hienon omakotitalon rakentamisen suhteen olivat juuri lähteneet täydellä voimallaan etenemään.

Isä siis tyytyi kestämään ja kärsimään vaimonsa uskottomuuden ja jopa suoranaisen pilkan, mikä oli mielestäni äitini taholta anteeksiantamattoman törkeää ja pahantahtoista kaiken lisäksi toisen käden sormien invaliditeetista kärsivää miestä kohtaan.

Nemesis tuli jo neljän vuoden kuluttua 1968. Isä kuoli ja äiti jäi yksin voimakastahtoisen mutta vaikean luonteensa kanssa selviämään perheen lähes katastrofiin ajatuvasta tilanteesta. Hän selvisi siitä - osittain myös 'naissukupuolen vanhoin konstein' pyörittäen miehiä ympärillään kuin karusellia, mutta minä pakenin kotoa niin kauas kuin vain pääsin. Syvän halveksunnan vallassa.

Välimme äidin kanssa olivat lapsuudessani liki symbioottiset (jo isä havaitsi tuon riippuvuuden): - olin paniikkihäiriöön asti (mikäli jäin yksin ja fobia valtasi mieleni) täysin riippuvainen äidistä, ja kun irtaantuminen sitten murrosiässä tapahtui myös edellämainitsemieni tapahtumien pyörteissä, keskinäinen suhteemme ei koskaan palannut turvallisen ja tasapainoisen kunnioituksen sekä luottamuksen hengessä, koska sellaista ei välillemme koskaan ollut päässyt kehittymään - ei missään vaiheessa emotionaalisesti niin kovin syvää mutta ambivalenttia suhdettamme.

####
Kaikkein mahdottomimmaksi ja lähes perversseimäksi vaihtoehdoksi koin, että minun olisi isän kuoleman jälkeen pitänyt ryhtyä tukemaan äitiä isältä kesken jääneissä projekteissa omakotitalon ja tontin rakennusprojekteissa.

Ikäänkuin äidiltä olisi niissä projekteissa muka puuttunut muuta miehistä apua. Eihän minun roolini olisi ollut oikeastaan kuin muodollinen: 'katsokaa nyt, kuinka Rauno haluaa ottaa kantaakseen isä-vainaansa moraalisen vastuun jo nyt - noin nuorena. Ja muuta liirumlaarum-soopaa, joka sopi äitini ajamaan tekopyhään, ulospäin eli yleisölle suunnattuun, teennäisyyden-teatteriin kuin kuuma veitsi voihin.

Ikäänkuin minulta olisi herunut hänelle automaattisesti noin vain 'äidinrakkauden' motivaation velvoittamana ja sisäistämänä tippaakaan myötätuntoa sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt isälle - ei ainoastaan uskottomuuden suhteen vaan monissa muissa pikkujutuissa, joissa hän ilmaisi pitävänsä miestään hieman naurunalaisena (joskin siis hyväntahtoisena ihmisenä = nynnynä).

Miten minä olisin voinut siinä tilanteessa kokea ja keksiä itselleni, oman kehitykseni kannalta, mitään järkevämpää vaihtoehtoa kuin keskeyttää päivälukio alkuvuodesta 1972 aikuislukiossa, lähteä harjoittelijaksi mielisairaalaan ja jatkaa lukio-opiskelua seuraavana syksynä Kotkan aikuislyseossa.

Niin myös tein, joskin suunnitellusta tiestä - kuten minun kohdallani aina - tuli huomattavasti enemmän aikaa vievä ja monipolvisempi, kuin olin alunperin osannut aavistaa ja ennakoida. Mutta onpa tuosta 'urakoinnista' lopulta siunaantunut määrätyssä mielessä melkoisesti hyötyäkin - varsinkin kun ajattelee, miten paljon olen oppinut yleissivistyksellisesti tiettyjen aineitten kertaamisesta ja ennenkaikkea hyvin monentyyppisten aineitten perusteisiin tutustumisesta.

(Lukioni sukkuloin kaiken kaikkiaan sekä kielilinjan että luonnontieteeseen painottuneen reaalilinjan väliä. Arvosanoina keskimäärin magna ja eximia. Matematiikkojen kahdeksikot ja joskus yllättäen jopa yhdeksiköt sekä fysiikan, kemian, biologian ja maantiedon tyydyttävän-kiitettävävät arvosanat vakuuttivat, että en ollut saanut saanut myöskään perustavaa laatua olevaa ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa katkosta tai perustavaa gradualistista 'hyppäystä' - vapaasti ilmaistuna: tietoisuuden dialektiikan eli laajemmain määriteltynä: ontologisen eron ideaani sentään pelkän hetkellisen mielenhäiriön seurauksena.)

####
Tässä - hyvin neuroottisessa ja paradoksaalisessa mielessä - olen ja tulen aina pysymään äitini poikana, ja kuten jossain olen kirjoittanut: antiikin kreikkalaista mytologiaa modifioiden ja travestoiden: 'äitini reiteen kiinni kasvaneena, siitä irtautuvana ja siihen aina takaisin palaavana 'kääpiönä ja/tai haltiana' - emotionaalisesti yliherkkänä kummajaisena - miltei tunnehirviönä'.
(Muistettakoon, että Dionysoksen sanotaan syntyneen ylijumala Zeuksen reidestä (ks. PPS.)

En mennyt äitini hautajaisiin Kymi-Parikan hautausmaalle kesällä 2005, enkä (uhmakkaasti kirjoittaen) tule koskaan elämässäni tuolla haudalla (tuhkat on ripoteltu jonnekin huitsin nevadaan - ei kuulu mulle) ikinä käymäänkään. Joten pysy kuolleena mutsi - ja siellä, missä mahdollisesti olet, toivon sinulle vain pelkkää ilonsekaista kärsimystä, kuten tässäkin elämässä!

Mitä kunnioitukseen, luottamukseen ja luonteen arvostukseen tulee: minä olen ja tulen aina pysymään isäni poikana.

III
Entä mitä itseeni, ihmissuhteisiini - ihmispelkooni ja ihmiskaipuuseeni tulee, niin melko tyypillistä sille kuitenkin on, että vaikka saatan päästää uusia ihmisiä ainakin aluksi suhteellisen lähelle itseäni - hyvin luontevasti ja helposti - minullahan on paitsi tietoa, tyyliä ja taitoa eli kyky - ajoittain myös kova halu - puhua ja kommunikoida sujuvasti, niin tästä kaikesta huolimatta saatan jossain vaiheessa - nopeastikin - panna joko jopa 'luukut kiinni' tai 'tullinpuomin alas'.

Jo tällaisestakin käytöksestä voi päätellä, että mitenkään avoimesti en ihmisiin perimmältään suhtaudu, vaikka kommunikaatiota kovasti etsinkin. Päinvastoin - olen hyvin varauksellinen ihminen.

Tietysti myös Blogistanissa on täysin jokaisen oma asia - eikä vain asia vaan laillinen oikeus, miten lähelle omaa blogielämäänsä (tai jopa omaa yksityistä elämäänsä) bloggeri muita kommentaattoreita tai toisia bloggaajia päästää.

Jokaisen pitää myös - ja tämä on blogietiikan kannalta aivan luovuttamaton asia - oppia ymmärtämään, oivaltamaan, tottumaan ja hyväksymään, mikä on tuo etäisyys ja välimatka - sekä informaatioteknologisesti, maantieteellisesti että viimein suoremman kommunikaation tasolla, jonka puitteissa toista ihmistä voi lähestyä - ja hän minua.

Jos tästä asiasta on päässyt syntymään epäselviä tilanteita ja eripuraa, pitää etenkin ja tietenkin sen, joka kokee oman tapansa lähestyä aiheuttaneen ristiriitaa, tutkiskella omia motiivejaan, omaa tapaansa ja tyyliään juuri tuon toisen - lähestyttävän henkilön suhteen hyvin vakavasti.

Lopputulokseksi saattaa kehkeytyä jopa se umpikuja, että on parempi lopettaa kommunikointi kokonaan, mutta jos itsellään on edes vähänkin positiivista halua luoda positiivista kontaktia kyseiseen henkilöön, en usko, että ellei tämä henkilö ole yksityisesti polttanut päreitään tässä tapauksessa vaikka nyt esimerkiksi juuri minun suhteeni, niin ei kai silloin ole mitään esteitä kirjoittaa sellaisia kommentteja, joissa voi osoittaa toiselle, että hänen merkityksensä minulle on positiivinen, miellyttävä - jopa tärkeä.

Jos tuo toinen sitten jatkaa edelleen nihkeää linjaansa ja jopa yhä vain hylkää mahdollisesti ehdottamani suoran kommentoinnin mahdollisuuden, mikäli on kommenttiboikottiin jo aiemmin kohdallani päätynyt, niin sittenhän mitään ei ole enää tehtävissä.

Voin vain nostaa kädet ylös ja pyytää anteeksi niin vilpittömästi kuin ikinä pystyn - vielä kerran - jos sillä sitten tuossa vaiheessa enää voi olla mitään kontaktia edesauttavaa tai elvyttävää merkitystä.

Ainakin sen voi joka tapauksessa katsoa olevan paljon sovinnollisempi ja 'liennyttävämpi' ele kuin, jos itse ottaisi loukkaantuneena torjuvan asenteen ja linjan tähän toiseen bloggariin.
*
Nyt kirjoittamani kommentti sai ikäänkuin kimmokkeen alussa siteeraamastani - esittämästäsi - alkoholistin lapsen käytöksen luonnehdinnasta.

Tiukasti ottaen se kuuluu varmaankin toiseen yhteyteen, mutta olen sen nyt kuitenkin yrittänyt hahmotella ikäänkuin jotenkin erillisenä huomatuksena ja monologina - joskin ennenkaikkea fiktiivisesti - tähän sinun kommenttilaatikkoosi, jossa joka tapauksessa on sinun viimeisimmän kommenttisi ohella noin ylipäätään sivuttu mm. kirjoittajien nettitietoja (mm. maalainen), nimimerkkejä sekä oikeastaan koko blogikommentointia.

Tätä keskustelutaustaa ja kontekstia vasten luulisin ja jopa toivoisin, että kyseinen vuodatukseni saattaa toivomassani positiivisessa mielessä ja myönteisen ilmapiirin hengessä saavuttaa myös sellaisen henkilön, jolle se aivan kirjaimellisesti on tarkoitettu.
*
PS.
Ei tapahtunut muuten yhtä eikä kahta kertaa, kun Saini (äiti) tunnusti kuitenkin avoimesti sekä pojilleen että joskus jopa! lähisukulaisilleenkin, että hän kunnioitti vilpittömästi ja suuresti (miehensä) Allun (Alvarin) luonnetta, joka oli hyväksi, lempeäksi mutta myös reiluksi ja jämtiksikin tunnustettu. Mutta kyllä Allukin silloin tällöin sen Kossu-pullonsa perjantai-iltana kotiin toi.

Ja jos oikein mukavasti sattui - varsinkin nuorempana, vielä -50-luvun lopussa, saattoivat Allu ja Saini käydä Juurikorvessa (ei siis porvari-Tavastilassa) työväentalolla, jonka etenkin Tapanin isä Ahti Kansa oli saanut uudelleen kukoistavaan toimintaan 1950-luvulla. Kansalaissodan ynnä muiden 'demokraattisten puhdistusoperaatioiden kampanjat' eivät vielä silloin olleet tappaneet aatetta, vaikka melkein kaikki aktiivimiehet olikin sisällissodassa teloitettu.

Olen myös varma, että ihan pelkkiä krokotiilinkyyneleitä sieltä erittäin musikaalisen äitini - suoraan sanottuna hyvin affektiivis-koleeristen tunnelatausten ryöpystä ei virrannut - kyllä ne olivat aitoja niin kauan kuin kestivät - vaikka niiden jälkimaussa olikin aistittavissa turhan? teatraalisia sävyjä (olen yrittänyt jälleen tässä kohtaa ottaa jotain opikseni sekä imitoinnin että retorisen performaation suhteen.)

PPS.

Semele (tai Thyone) oli kreikkalaisessa mytologiassa Kadmoksen ja Harmonian tytär sekä Dionysoksen kuolevainen äiti. Ylijumala Zeus rakastui häneen ja lupasi täyttää hänen toiveensa. Semelen odottaessa Dionysosta, mustasukkainen Hera sai hänet pyytämään, että Zeus ilmestyisi todellisessa luonnossaan.
Zeus teki näin, mutta Semele ei kestänyt näkyä vaan paloi poroksi. Zeus pelasti kuitenkin poikansa ja kätki sen omaan reiteensä, josta hän myöhemmin syntyi. Vartuttuaan Dionysos haki Semelen
manalasta ja vei hänet Olympokselle. (wikipedia)
*
http://elektratig.blogspot.com/2008_05_01_archive.html

November 21, 2008

Mies jolla on sielu








Kielimafian pilkunviilaajat höristelevät ihastellen korviaan iltakahvin äärellä. Tekevät sitten pari perusteltua lisäystä ja korjausta - viimeksi 23.11 - PS. klo: 18.10.
*
Tämä on ehkä kaikkein vaikuttavin esitys, minkä olen koskaan kuullut Peter Greeniltä. Kerta kaikkiaan mykistävä. Green God (George Harrisonin antama lempinimi) on todella jumalten sukua.

Kitarasoolon tekniikka ei dominoi tunnetta liikaa kuten Eric Claptonilla, ei myöskään lankea liian raskaan ja samalla 'liian' melodisen yhdistämiseen bluesissa kuten Jimmy Pagella. Green välttää myös Jeff Beckin pyrkimyksen saada blueskitarasooloon sisältöä shokeeraavilla ja siten jopa mauttomilla skaala- ja temporatkaisuilla.

Blues on yhtä aikaa sekä emotionaalisesti universaalia että tiettyyn etniseen traditioon sidottua musiikkia. Se on rakenteellisesti melko yksinkertaista mutta sen soittaminen todella hyvin vaatii aivan erityistä lahjakkuutta - kykyä yhdistää tietty tunneviritys sitä uskottavalla tavalla vastaaviin sävelkulkuihin ja etenkin juuri tiettyyn tapaan soittaa tuo mielessä vallitseva tunneviritys. Samaan tapaan runoilija etsii oikeita sanoja tiettyyn 'oikeaan' tunnetilaansa.

Bluesin lähtökohta ja päätepiste on siis kaikille ihmisille yhteinen tunne - emotionaalinen viritys - surumielinen blue-tone, ja vuosi vuodelta on käynyt entistä selvemmäksi se - jo lähes 40-vuotta sitten eräitten kriitikoitten esittämä arviointi, jonka mukaan Peter Green oli 1960-luvun englantilaisen, blues-boomista syntyneen sähkökitaristisukupolven lahjakkain edustaja - ainakin mitä juuri bluesiin tulee.

A figurehead in the British blues movement, Green inspired B. B. King to say, "He has the sweetest tone I ever heard; he was the only one who gave me the cold sweats." (wikipedia)
Greenin suuri ihailija on myös Carlos Santana, joka teki menestyksekkään coverin hänen bluestyyppisestä kappaleestaan Black Magic Woman 1970 ja antoi vuoden 1999 menestysalbumilleen nimen Greenin John Mayall & the Bluesbreakers-biisistä Supernatural (1967 A Hard Road (Decca).
*
Green (alunperin Greenbaum - Peter Green on juutalainen) sairastui skitsofreniaan 1960/-70-lukujen vaihteessa. Alttius vakavaan persoonallisuuden rakenteen häiriöön on saattanut puhjeta oireiluiksi Greenin Saksan kiertueella tekemien LSD-kokeilujen johdosta. Hän on jopa väittänyt, että jäi itse asiassa jo ensimmäisen tripin jälkeen matkalle, jolta ei enää koskaan palannut.

Katsokaa tätä miestä suoraan kasvoihin - suoraan silmiin - esim. sopivan kuvan videolta havaitessanne. Hänellä on sielu. Ainakin minä väitän niin.
Auttaakseni hieman herättämäni mielikuvan elävöittämistä kehotan kuuntelemaan tarkoin myös Greenin sielukasta lauluääntä, joka kitarasoundin ohella kertoo hänen sisimmästä olemuksestaan enemmän kuin satasivuiset, sanoihinsa ja argumentteihinsa lopulta sotkeutuvan musiikkihistorioitsijan -kriitikon ja -tutkijan metodisesti harkitut pohdiskelut.
*
- PS. Huom. Videon Full Screen toistaa musiikin mutta ei aina kuvamateriaalia, joka on PG:n kasvojen ilmeen osalta mielestäni ajoittain varsin vaikuttavaa, joten kokeilkaa tarpeen vaatiessa klikata screeniä suuremmaksi ja pienemmäksi, niin varmistatte kuvien vaihtumisen.
Etenkin videon toiseksi ensimmäinen ryhmäkuva ja viimeinen, lähes minuutin näkyvä Greenin kasvokuva on suorastaan kyllästetty läsnäololla ja karismalla.
- - - Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, ja tässä tapauksessa ainakin minulle on täysin selvää, että nuo silmät eivät valehtele vaan kertovat äärimmäisen yliherkällä tavalla kokevan, mielen tasapainon rajalla liikkuvan, emootioitaan taiteellisessa ilmaisussa täysin sitomattomasti, ihmisen psyykkisen avoimuuden syvyydestä purkaen - syvyydestä, joka lopulta otti joksikin aikaa vallan myös hänen arkisesta realiteettitajustaan, ja jonka takia hän joutui aikansa (-70-luvun) skitsofreniahoitomyllytykseen sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkityksineen, mikä sitten kohtalokkaalla tavalla katkaisi hänen yhteytensä ja kykynsä oman taiteellisen luomisensa peruslähteeseen - sen peruskokemukseen.
Green tuli takaisin vuosia myöhemmin, mutta hänen soitossaan ei ollut enää samaa kertakaikkisen aseistariisuvaa elämyksellisyyttä kuin -60/-70-luvun vaihteessa, vaikka sen tekninen laatu ja ajoittain jopa herkkyyskin hipovat hetkittäin aiempia huippuja. Silti - kuten Esa Kuloniemi sanoi - jotain kauheaa oli tällä välin tapahtunut - ikäänkuin Green olisi menettänyt kyvyn soittaa juuri sitä bluesia, joka hänet oli erottanut omaksi, uniikiksi ilmiökseen bluestaivaalla.
Mutta Peter Greenin sielu elää yhä tänä päivänä hänen kitaransoitossaan, äänessään, sävellyksissään ja - hänen 25-vuotiaan silmissään. Harvoin on kenenkään ihmisen katse riisunut minut minkäänlaisista vihantunteista ja/tai varauksellisuudesta, ja joka yksistään saa minut liikuttumaan varsinkin, kun tiedän ja olen kokenut, minkälainen luova henki siitä katseesta välittyy.
*
I've Got A Mind To Give Up Living/ All Over Again
Peter Green ja Fleetwood Mac - I've Got A Mind To Give Up Living/All Over Again, Live In The Warehouse, New Orleans, LA01/31/70, Author: BB King
*
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
Pick me up a tombstone,
And be pronounced dead

Well, I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Oh, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead
Oh, yeah!

When I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Yes, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead

It read, "There is no use looking or ever hoping,
Or ever hoping to get me back"
"Oh, no use looking, baby
or ever hoping to get me back
Because it's all over now
and, baby, you can bet on that"
Oh, yeah!
(Kappale on traditionali eli (trad. arr.) ja löytyy muun muassa Paul Butterfield Blues Bandin arvostetulta ja uraa uurtavalta East-West-albumilta. Peter Green laulaa kuten trad. biisien luonteeseen usein kuuluukin aivan hieman improvisoidummin ja hivenen eri painotuksin kuin, mitä Butterfield Blues Bandin tai B. B. Kingin nimiin kreditoiduissa esitysversioissa lukee. Mitään oleellista eroavuutta tekstien sanomasta ei silti löydy.)
*

November 20, 2008

Tärkeintä on olla aito

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessäni Erotiikkaa moottorisahalla, hormoneilla ja soneteilla.
*
mummo kirjoitti mm.:
Intohimo on kaupankäynnin vastakohta. Siinä ei kysellä, mitä saadaan takaisin ja millä hinnalla. Se on palamista. On intohimoa ja on penseyttä. Muuta ei ole.
(Lukekaa mummelin mainio kommentti kokonaisuudessaan em. päreen kommenttilaatikosta).
*
RR
Kiintoisa kommentti. Mutta ei ihan itsestään selvä (hymiö).

Hyväksyn toki ilman muuta sen väitteen, että erotiikka on eräänlaista kaupankäyntiä ja penseää sosiaalista teatteria, kun taas rakkaus on intohimoa - penseyden vastakohta. Mutta että rakkaus olisi pelkästään ei-ruumiillista intohimoa..? (Ei ymmärrä - kolme aivosoluani etsivät kuumeisesti ystävää toisistaan...).

Kieltämättä porno kuitenkin sijoittuu johonkin merkilliseen välimaastoon intohimon ja erotiikan välillä.

Porno - tuo 'reilun kaupan hyödyke' (klassikkosanonta jo nyt) kuten sanot - todellakin on väljähtyneen erotiikan hieman 'pakkoneuroottinen pelastusoperaatio', jolla yritetään täyttää tyhjäksi toistoksi rutinoitunut eroottinen peli sellaisilla merkitys- ja energialatauksilla, jotka antaisivat halulle lisäaikaa ja uutta potkua.

Mutta rakkaus ei laskelmoi eikä näyttele. Siinä olen samaa mieltä pilkulleen.

Valitettavasti vain tällaisen määritelmän hyväksymisestä seuraa se korollaari, että rakkautta ei tässä maailmassa kovin suuressa määrin ilmene - tai jos nyt toki ilmeneekin, niin hyvin hetkellisesti ohimenevinä intohimon puuskina, jotka katoavat omaan mahdottomuuteensa elää siinä penseyden ja ironian näytelmässä, josta julkinen ja lopulta jopa yksityinen elämämme viime kädessä koostuu ja kehkeytyy.

Rakkaus intohimona on romantiikan ja erotiikan samanaikaisesti ylittävä että kumoava tunneakti.

Eikö tuollainen asenne - jos se edes on asenne vaan pikemminkin mitään kyselemätöntä heittäytymistä ja hyppäämistä tuntemattomaan a la Kierkegaard (johon viitannet rinnastaessasi intohimon/rakkauden uskonnollisuuteen) - todellakin kumoa itse itsensä - tuhoudu samalla omaan mahdottomuuteensa - ajaudu hulluuteen ja aiheuta muuta täysin 'epäsopivaa' - jopa skandaalimaista poroporvarillisessa, kaupankäyntiin ja pelien pelaamiseen perustuvassa kulttuurissamme, joka on pelkkä huoraamisen kulissi.

Tässä mielessä Jeesus - tuo mahdoton 'lähimmäisenrakastaja' - oli oikeassa: jos rakastaa, on rakastettava ilman ehtoja, suoraan ja intohimoisesti. Mutta miten yhdistää eros ja agape - siis miten rakastaa intohimoisesti muttei ruumiillisesti?

Pudistelen päätäni. Ei sellainen rakkaus ole tästä maailmasta, eikä se varsinkaan voi elää tässä maailmassa, jossa kaikki on hinnoiteltu ja valmiiksi replikoitu.

Jopa pornokin - ja tietyssä, provokatiivisessa, mielessä juuri se jos mikä - on 'aidompaa' intohimoa kuin yhteisölliset pelimme.

Sen vuoksi näkisin omalla kohdallani, että ainoa mahdollisuus olla rehellinen, intohimoinen, palava ja siten rakastava 'täälläpäin', on viedä penseys, replikointi ja jopa ironia äärimmäisyyksiin.

Toisin sanoen - on pyrittävä kumoamaan eroottinen teennäisyys sen omilla aseilla - kärjistämällä pyrkimys aitouteen lähes absurdismiksi. Tärkeintä on siis The Importance of Being Earnest (Wilde).

Ja jos tämä yritys ei lähennä meitä rakkauteen ja intohimoon, saamme syyttää vain omaa typeryyttämme. Yritimmehän totisesti niin järkkymättömällä vakavuudella olla vilpittömiä ja aitoja yrittäessämme pettää toisiamme loputtomiin.

Emme ehkä vain tajunneet, että tuo yrityksemme näytellä aitoa oli juuri se virhe, joka tuhosi kaiken intohimon elämästämme.
*
Entä sitten? Mikä voisi olla se jäljelle jäävä mahdollisuus tai olemisen ja elämisen tapa, jolla vastustaa penseyttä ja olla palava tässä maailmassa? Onko sitä?

Hulluksikaan ei voi tulla ihan vain sormiaan napsauttamalla, mutta jotain sellaista tässä nyt tarvittaisiin - totaalia sekoamista toisesta ihmisestä tai Jumalasta.

Kerrotaan kyllä, että jotkut ovat rakastuneet jopa lemmikkieläimiinsä. Ehkäpä siis hankin papukaijan (nymfikakadun) ja annan sille nimeksi Mummo...

Väittelisimme päivät pitkät sen kanssa ja eläisimme sillai onnellisina elämämme loppuun asti.
*
Ja kas - en voi sanoa muuta kuin, että minähän olen onnellinen mies, koska keksin viimeinkin ratkaisun elämiseni kerta kaikkiaan sietämättömän tylsään keveyteen...
*
www.neitokakadut.com/?pg=neitokakadu.

November 19, 2008

Erotiikkaa moottorisahalla, hormoneilla ja soneteilla

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin päreessään Kaikki intohimon elementit.
*
Kielimafia kehottaa lukemaan mainitusta mummon postauksesta koko kommenttiryppään taustojen hahmottamiseksi. Lisäys PS. ym. 20.11.

Viimeisin korjaus klo: 16.40. Kummallista, että jälkeenpäin saattaa löytää tekstistään mitä töksähtelevimpiä ja väkinäisempiä ilmaisuja, vaikka olisi heti luonnoksen jälkeen muka tarkasti oikolukiessaan hyväksynyt jonkin virkkeen sellaisenaan - joskin ehkä 'pitkin hampain'.

Kts. tällä kertaa päätekstin viimeinen virke/kappale elämän ja teatterin suhteesta. Sisältö ei ole muuttunut, mutta luettavuutta on parannettu rutkasti. Minä pyrin ideaalisimmillani kirjoittamaan sellaista tekstiä, jonka voisi siirtää suoraan näyttämölle lausuttavaksi.
*
Vai että loppuu mirri (mikrossa) poksahtaen eikä käryten. Sitä ei T. S. Eliot tiennyt/RR
*
mummo kirjoitti mm.:
Ramppeli,
sinä puhut nyt puhtaasta pornosta. Erotiikkaa on vilkaisu moottorisahaan päin. Tai vilkaisu suuntaan, jossa on käsi, joka jossain yhteydessä saattaisi pidellä moottorisahaa.
*
RR
Olet oikeassa, mutta itsehän mä tuossa asian ongelmallisuutta pariinkin otteeseen korostin kysymällä, että onks tää 'reifikointi/esineellistäminen' nyt erotiikkaa vai mitä.

Jatketaan käsite-erotteluja. Miten erottaa intohimo erotiikasta? Kuuluuko intohimo yksinomaan erotiikan alueelle, vai tulkitaanko pornon kiihottavuuden vaikutuksesta erittyvä kuola ainakin osittain intohimon - jopa eroottisen intohimon alueeseen kuuluvaksi?

Sillä onhan asia toki niin, että rakkaus sisältää sekä ihanan läheisyyden tunteen, hellyyden, eroottisen symboliikan eleineen, vihjeineen ja konnotaationeen (kuten ihan nappiin korostat) - mutta myös 'raa-an' halun ja himon, jonka päämäärä etenkin miehellä on orgasmi - tämä kun on ejakulaatioon pakonomaisesti pyrkivä panokone - eikä taida muuksi muuttua kuin pikku hiljaa pontenssin heiketessä - eikä aina edes sittenkään - vai?

Silti - erotiikka: eroottinen lumous - on kaiken sukupuolis-seksuaalisen viehättyneisyyden ytimessä.

Ilman eroottista lumousta (puhun nyt miehenä) rakkautta ei ole olemassa. Vain pelkkää konemaista ja pakonomaista kähmintää, josta puuttuu leikki, kiusoittelu - ehkä hieman teatraalinenkin huomaavaisuus, huikentelevaisuus, itseironinen hyperbola ja tuo kuuluisaakin kuuluisampi 'hellä rajuus/raju hellyys' (pakko pistää hymiö tähän), joka tuottaa enemmän mielihyvää/nautintoa kuin kipua tai arvaamattomuuden ja uhkan pelkoa - vaikka olenkin vakaasti sitä mieltä, että molempien sukupuolten yksi aivan olennainen tekijä eroottisen lumon ja viehätyksen ylläpitämisessä sekä kasvattamisessa on tietty toiseen ihmiseen sisältyvä salattu/salainen ja siten koko ajan arvaamattomalla tavalla uusi ja uusiutuva persoonallinen ulottuvuus.

Tämän vuoksi naisten yritys 'kouluttaa' ja siten ikäänkuin 'hallita' miehiä sisältää erotiikan kannalta contradictio in adjecton (= väittämä, johon sisältyvä erillisehto kumoaa koko väitteen/teesin).

Toisin sanoen - pyritään saaamaan partnerista ihminen, jonka reaktiot eivät uhkaa suhteen tasapainoa, vaikka siis aivan selvää on, että juuri toisen persoonallisuuteen sisältyvä hallitsemattomuus, itsenäisyys ja improvisoiva luovuus paitsi pitkälti synnyttää eroottisen kipinän myös ylläpitää sitä pitemmän päälle.

Vai haluaako nainen miehestä pelkästään helpon, tottelevan ja turvallisen 'kodinkoneen', samalla kun mies haluaa naisesta yhtälailla rauhallisen ja ennalta-arvattavan äidinkorvikkeen?

Tämä roolien 'funktionaalinen, homeostaattinen tasapainopyrkimys' on toki aivan olennainen osa kestävää suhdetta, mutta jos se tekee tyhjäksi edellä mainitut eroottisen ulottuvuuden ilmenemismuodot, kyseinen suhde tulee ennenpitkää latistumaan omaan tylsyyteensä ja yllätyksettömän arkipäiväiseen 'business-henkisyyteensä'.

Kun suhteesta kehkeytyy 'firma', joka toimii niikuinkuin firmat yleensä toimivat: innovaatioiden riskit minimoiden ja pelkästään pragmaattisen toimintamallin puitteissa, tämä asiaintila kuihduttaa lopulta intohimon ja erotiikan, joita rakkaus ehdottomasti tarvitsee pysyäkseen elävänä ja palavana.

Ei rakkaus ole mikään ikuinen tuli, joka palaa loputtomiin, kun se kerran on syttynyt/sytytetty - Platonin korkeimpien ideoiden tapaan - vaan energeettistä ekonomiaa, jota täytyy 'kohentaa', harjoittaa, viljellä, säädellä, ja johon täytyy etenkin 'sijoittaa' omaa halua - mahdollisesti sosiodraaman, roolipelin (ei siis ainoastaan erilaisten asentokokeilujen) muodossa, mikä vakava leikki sitten voisi osaltaan pitää suhteen elävänä ja joskus jopa kuumana.

Mutta toki on niin, että jos suhteen perusta, sen ydin, kipinä tai vastaava eroottis-hormonaalinen lumous ei elämyksellisesti anna enää muuta kuin loputtomiin läpikäytyjä toiminta- ja kokemismalleja - lumouksen ollessa täten laantunut, parterien menetettyä ratkaisevasti kiinnostustaan toistensa persoonalliseen kiehtovuuteen, mikä aluksi teki heidät niin kovin ihaniksi ja korvaamattomiksi toisilleen - silloin lienee enää varsin vähän tehtävissä suhteen pelastamiseksi.

Joskus pitänee vain pystyä myöntämään, että se lähde, josta aikoinaan virtasi raikasta, kirkasta ja ihanan kuulasta vettä, on nyt ehtynyt, ja kiinnostus toista kohtaan jonain itsessään arvokkaana päämääränä, siis itseisarvona!, laimentunut ellei peräti lakannut.

Toisin sanoen - on siis osattava (mieluiten oikeaan aikaan, mikä on todella hankalasti määriteltävissä) luopua toisesta ja luovuttaa yritykset elvyttää tai pitää suhdetta yllä kaiken maailman keinotekoisilla tekohengitys- ynnä muilla laitteilla.

Avoliitonkin suhteen pitäisi osata hyväksyä eräänlainen maltillisen eutanasian periaate. Ei liian aktiivinen (koska yksittäinen, negatiivinen impulssi ei saa tärvätä koko mahdollisesti muutoin varsin positiivista suhdetta) mutta ei myöskään liian passiivinen, jolloin käytännössä jo varmasti kuihtunutta ja kuollutta 'ilmiötä' ei kannata pitää hengissä pelkän muodon vuoksi, sillä tämänkaltainen pidättely voi aiheuttaa ketjureaktioita, joita sävyttää katkeruus, kauna ja viha.

On osattava luopua oikeaan aikaan. On osattava kuolla oikeaan aikaan. Ja lopulta - on osattava nauraa itselleen ja koko elämälle niin kauan kuin se vielä on mahdollista ilman kaiken lamaannuttavaa itseinhoa ja kuvotusta koko elämää kohtaan...
*
Hmm. Mitähän ihmettä tuli nyt kirjoitettua? Tulkitse sinä mummo tämä vuodatus.

Ehkä olen 'vain' tyypillinen miesromantikko - hieman sovinistis-teatraalinen kukkoilija, joka luulee, että parisuhteessa miehen (minun käsitykseni mukaan) pitäisi vetää aina jotain improvisoitua roolia ja siten hauskuuttaa vaimoa, lapsia ja ystäviä - jopa perheen kissaa ja koiraa.

Taidan ensinnäkin pitää parisuhdetta pikemminkin teatterina kuin elämänä ja toisekseen minulla lienee aivan liian suuret luulot itsestäni ja kyvyistäni hurmata ihmisiä?

Onko mottoni tässä avio-/avoliittoasiassakin samankaltainen kuin niin monen muun asian suhteen, mitä elämiseen tulee: ei elämä niin kovin tärkeää ole - teatteri sen sijaan on.

PS.
Mutta erotiikka ilman huumoria ei ole enää erotiikkaa vaan pelkästään hieman jopa säälittävää, tahatonta komiikkaa, jossa eroottisen viettelyn luonne ja olemus on kerta kaikkiaan väärinymmärretty. Sillä tästä elämästä löytyy varsin harvoja yhtä naurettavia asioita kuin yritys iskeä itselleen kumppani tai yritys herättää toisen ihmisen eroottinen mielenkiinto.

Miksemme siis tekisi sitä antaumuksella ja itse tuohon iskemis-performaatioon asianmukaisella teatraalisella 'vakavuudella' suhtautuen. Siis harkitusti koomisina, ironisina, ilkikurisina ja itsemme sekä jopa maineemme ja arvokkuutemme tietoisesti alttiiksi asettaen.

Ja emmekö me juuri tämän asenteen omaksuneina ole silloin nimenomaan - taiteilijoita.
*
http://www.iupress.indiana.edu/catalog/product_info.php?products_id=20078