October 31, 2008

Sakotetaanko yhteisöllisyydestä?


Kuva: Rippiriihi [Aholansaaren] on nimensä mukaisesti lähinnä rippikoulujen käytössä oleva opetustila. Rippiriihi on vain kesäkäytössä. Riihessä on AV-varustus ja sinne mahtuu 35 henkilöä.
*
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Erään taistelun kuvaus.
(Kielimafia teki muutoksia alkuperäiseen versioon yöllä 1.11)
*
Viimeistään tämä kirjoituksesi selvensi minulle Aholansaaren (ks. PS.) asian luonteen, joten allekirjoitin adressin jo pelkästään periaatteellisista syistä.

Perusteluiksi koen sanoa seuraavaa:

Jos tämänkaltaisesta yhteisöllisyydestä - talkootoiminnasta, jonka perusmotiivi ja päämäärä ei alunperinkään ole taloudellisen edun tavoittelu vaan luonteeltaan uskonnonharjoittamista ja siten kasvattavaa sanan yleiseettisessä merkityksessä - rangaistaan lisäveroilla, niin ainakin minulle (enkä liene ainoa) herää kysymys muun muassa siitä, mitä oikein merkitsevät ne puheet yhteisöllisyydestä ja sen lisäämisestä, joita esimerkiksi Jokelan ja Kauhajoen tapausten jälkeen on hallituspuolueitten taholta syvän huolestuneisuuden vallassa peräänkuulutettu.

Mikäli Aholansaaren verotuspäätös ei muutu, tätä voinee yksittäistapauksen ominaisuudessa pitää osoituksena siitä, ettei näillä puheilla todellakaan näyttäisi olevan muuta katetta kuin pyrkimys pelkkään retoriseen vaikuttavuuteen itsekkään poliittisen edun nimissä - vaikuttavuuteen, jota, ketään avoimesti syyttämättä, kutsun taikureitten terminologiaa käyttääkseni silmänkääntötemppuiluksi, johon äänestäjät haluttiin ja halutaan saada uskomaan.

Mutta hyvä usko (vai sanoisinko pikemminkin: bona fide), johon kansaa tuuditettiin taas kuntavaalienkin alla, merkitsee ja vaatii luvattujen, uskon kanssa linjassa olevien tekojen toteuttamista myös niiden lupausten osalta, jotka eivät tuota suoraan rahallista vaan eettistä 'voittoa', jonka korvaamatonta arvoa ei liene rahassa edes mahdollista mitata.

Tässä yksittäisessä - pienessä mutta periaatteellisesti erittäin tärkeässä tapauksessa Portaanpään kristillisen opiston entisen opettajan, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen, Kauhajoen joukkomurhan jälkeiset puheet yhteisöllisyyden lisäämisen tarpeellisuudesta yhteiskuntamme sosiaalipsykologisen arvointergraation elvyttämiseksi (RR:n määritelmä) joutunevat varsin konkreettiseen testiin (PPS.).

Ainakin luulisi, että informaatio näissä asioissa etenee asianmukaisella tavalla ja nopeudella - mikäli niihin ylipäätään löytyy enää vakavaa kiinnostusta.

PS.
Aholansaari on erityisesti nuorten suosima leiri- ja kurssikeskus, jossa pidetään Herättäjä-Yhdistys ry.:n rippikouluja ja nuorisotapahtumia ja jonne voi mennä kesäisin ja muulloinkin talkoolaiseksi.

PPS.
Verojen kevennyksiä noin ylipäätään en kannata, koska ne ilman muuta parantaisivat konkreettisesti vain parhaiten toimeentulevan kansanosan asemaa ja todellakin kustannettaisiin velkarahalla.
4½ € eläkeläisen ja 100 € hyvin palkatun tilille lisää kuukaudessa saattaa kyllä toteuttaa tasa-arvoa prosentteina, mutta eläkeläisen ostovoimaa tämä tuskin sanottavammin parantaa kuin ehkä 3 tonnikalapurkin verran/kk, retorisoipa valtiovarainministeri asiaa sitten miten päin tahansa.
Mutta ei hätää - jos eläkeläinen sattuu olemaan laihdutuskuurilla, niin johan tuosta riittää hyvinkin syötävää yhdeksi vuorokaudeksi - ehkä jopa liikaakin.
*
http://www.aholansaari.fi/majoitus.html#kokous

October 30, 2008

Entinen nuori mies lähettää terveisiä kaikille mukaville, hauskannäköisille, luotettaville ja hyväntahtoisille naisille

Tämän viehättävän mahtipontisella tavalla kasvavan (crescendo), naivin tunteellisen kappaleen, josta olen lumoutunut jo yli 30:n vuoden ajan, omistan kaikille niille naisille, joihin elämäni aikana olen ihastunut ja etenkin niille, joita olen/olin luullut ja luulen rakastavani.
(Skeptikkohan ei voi tietää rakastavansa. Häntä pitää opastaa...(;]).
*
Let It Grow (no pun intended you perverts)- Eric Claptonin toiselta sooloalbumilta vuodelta 1974: 461 Ocean Boulevard.

Uskollisin rakkaus

Runo yllättävälle ja gasellimaisen nopealle rakkaudelle, jota ei voinut ennustaa, ei nähdä etukäteen, ei ymmärtää eikä hallita itsessään tai toisessa - joka katosi jättämättä muuta jälkeä kuin yhden loputtoman huokauksen mentävän tyhjän reiän sieluun. Sen rakkauden nimi on, oli ja tulee aina olemaan: kuolema. Se on uskollinen - se kestää ikuisesti.
*
Gacela of Unforseen Love

No one understood the perfume
of the dark magnolia of your womb.
Nobody knew that you tormented
a hummingbird of love between your teeth.

A thousand Persian little horses fell asleep
in the plaza with moon of your forehead,
while through four nights I embraced
your waist, enemy of the snow.

Between plaster and jasmins, your glance
was a pale branch of seeds.
I sought in my heart to give you
the ivory letters that say "siempre",

"siempre", "siempre" : garden of my agony,
your body elusive always,
that blood of your veins in my mouth,
your mouth already lightless for my death.

PS.
Gasela = gaselli
Siempre = aina
Agony = tuska, piina, kuolinkamppailu

Federico García Lorca

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=lorca

http://www.poemhunter.com/poem/gacela-of-unforseen-love/

Mä vain ajelehdin tässä elämässä vailla kiinnekohtaa

Tästä löytyy eräs hienostuneimpia versioita kyseisestä, hitaasta bluesista. Loistava huuliharpisti Paul Butterfield bändeineen Montereyn festivaaleilla. Kiinnittäkää huomiota siihen, miten intensiivisesti etenkin nuoret naiset reagoivat tähän sofistikoituneeseen mutta emotionaalisesti vakuuttavaan esitykseen. Ikäänkuin he haluaisivat vastata tuohon epäsuoraan kysymykseen, jonka laulaja epäillen esittää kertosäkeessä. Vastausta emme tiedä mutta arvaamme. En kerro, mikä se on.
*
http://www.youtube.com/watch?v=e3LEhfbKCSc
Paul Butterfield Blues Band - Driftin' Blues - Monterey 1967

Terveisiä Irlannista - Rory Gallagher

Vedin piuhat parvekkeelle ja ryhdyin soittamaan. Jo lähti naapurin ukko sisään käryttämästä pahanhajuista mahorkkaansa. Jos kirkonmenoissa tulee olo tylsäksi, niin eikun tänne! Rory on/oli aivan verraton kitaristi ja live-esiintyjä, ja tämä jos mikä on esiintymistä yleisölle ja yleisön kanssa.

Kuten yleensä nopeatempoisen rock-tyyppisen bluesin kyseessä ollen lavan edestä löytyy vain innokkaita nuoria miehiä, mutta kyllä Rory pistää mummojenkin sukkahousut pyörimään jalassa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=33Jaodra7AY&feature=related
Rory Gallagher - Bullfrog Blues - Played in France 1980.

http://en.wikipedia.org/wiki/Rory_Gallagher

October 29, 2008

Jalkapuu odottaa

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Häirinnän muudan vaihe: terrorismi kouluissa.
*
Ajatellaanpa taas mm. Foucault'n esittämää jatkumoa vallankäytön eri muodoista.

Fyysinen väkivalta ja pakottaminen ovat toinen ääripää. Toisesta löytyvät monenlaiset rajoitukset, suostuttelu, indoktrinaatio jne., joilla pyritään saamaan ihmiset käyttäytymään halutulla tavalla.

Yhteiskunnallisesti kyse on järjestyksen ylläpitämisestä, sosiaalisaatiosta ja ylipäätään yhteiskuntarauhan kontrollista.

Tähän väliin mahtuu sitten monenkirjava skaala muita keinoja saada - jos puhutaan yksilöistä - toinen henkilö käyttäytymään sillä tavalla, kuin itse haluaa.

Joku sanoo nyt, että eihän rajoituksia, suostuttelua ja fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua voi verrata toisiinsa - ainakaan juridisesti. Ne kuuluvat kokonaan eri kategorioihin ihmisten välisen kommunikaation sekasotkuissa.

No eipä varmaan juridisesti voikaan verrata - ehkei aina suoraan psykologisestikaan, mutta nimenomaan vallankäytön mekanismeina ne kuuluvat samaan jatkumoon.

Mikä merkitsee, että elämme jatkuvasti tietynlaisen vallankäytön alaisina, mutta paradoksaalisesti tämänkaltainen vallankäyttö - etenkin yhteiskuntarauhan ja sosialisaation kyseessä ollen - kuitenkin myös vapauttaa meitä toimimaan itsenäisemmin, koska voimme olettaa, että muut ihmiset kunnioittavat niitä rajoituksia eli velvollisuuksia, jotka takaavat meidän oikeutemme.

Sama pätee tietenkin myös meihin, koska muutenhan velvollisuuksilla ja oikeuksilla ei olisi mitään mieltä - ellemme sitten hyväksy joillekin (vaikka diplomaateille) erityisiä privilegioita: etuoikeuksia, mikä on sitten kokonaan toinen juttu.

Suostuttelu on kuitenkin jo aktiivista ja suoraa vallankäyttöä - yleensä yksilöiden välistä, kun taas rajoitukset hyväksytään julkisesti jollain poliittisella tasolla laeiksi ja säännöiksi (joihin tietysti saattaa kyllä sisältyä piilevää rakenteellista väkivaltaa eli sortoa ja diskriminointia).

Suostuttelusta on psykologisella tasolla pitkä harppaus kiristämiseen ja uhkailuun, mutta väitän, että kyse on silti samasta asiasta.

Ensinmainitussa päästään yleensä sopuratkaisuun, jossa toinen osapuoli antaa periksi suosiolla (esim. avioriidat), kun taas uhkailu ja kiristys manifestoivat pahimmillaan väkivaltaisempaa vallankäyttöä - ellei toinen osapuoli sitten pelon lamauttamana tottele tai pakene (esim. taas avioriidat ja ihmissuhdekriisit yleensä).

Haluan tällä jaarittelulla vain vihjata, että me käytämme valtaa ihmissuhteissamme aina. Haluamme saada toisen ihmisen vakuuttuneeksi omien tarkoitusperiemme oikeellisuudesta ja oikeutuksesta.

Haluamme, että toinen tekee, mitä käsketään - mutta silti vapaaehtoisesti - jolloin tietenkin koko vallankäytön nimitys raukeaisi. Vai raukeaisiko?

Mainio esimerkki vallankäytön ajottain käsittämättömästä problematiikasta on rakkaus. Rakkaudentunteen voimasta ja nimissähän on tehty niin lapsia kuin murhiakin. Kumpiakin sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Ota tästä tokku. Rakkaus on merkillinen tunne. Joskus hyvin vaarallinen.
*
Uhkailu sinänsä on täysin tuomittavaa, mutta jos kahden ihmisen välinen tilanne ja problematiikka saa arvovaltakiistan luonteen, silloin yleensä käytetään kaikkia keinoja oman arvovallan ja maineen säilyttämiseksi.

Kaikki edelllinen ei tietenkään sovellu suoraan koulukiusaamiseen ja kouluterrorismiin, mutta siellähän ne mallit testaillaan ensimmäisen kerran.

Kun kerran uhkailusta on tullut eräänlainen apinoitu muoti, jonka saattaa oppia mallikäyttäytymisen kautta etenkin median ja viihteen vaikutuksesta, niin ongelmaksi jää taas kerran se, mistä löytyy tuo 'ujostelematon käsi', joka 'uhkaa' koulukiusaajia sillä tavalla pedagogisen taidokkaasti, että he luopuvat uhkailuistaan - sovinnollisesti ja moraalisesti kasvaneina - etten sanoisi valistuneina, jos on lupa käyttää ylevää termiä.

Vanhemmat ovat nykyään kadottaneet auktoriteettiaan (samalla juuri miesten auktoriteetti ja paternalismi ylipäätään ovat heikentyneet (sic) eivätkä juuri piittaa lastensa moraalisesta kasvatuksesta, koska eivät itse ole sitä sisäistäneet muuten kuin mediaviihteen ja kilpailuttamisen kautta siirtäen vastuuta kouluille ja opettajille.

Näin Suomeenkin on syntymässä aito amerikkalainen oikeusdraamakompleksi, jossa jopa lasten kotiongelmat siirretään opettajien vastuulle.

Hyvin tuntemani ala-asteen opettajatar, jota pidän erinomaisen pätevänä ammatissaan, totesi kerran, että kyllä hän lasten kanssa pärjää milloin tahansa ja hyvin, mutta heidän vanhempansa ovat se varsinainen ongelma - joskus jopa yksilöllisen opetuksenkin kannalta.
*
Mitä sanktioihin tulee, niin olen aika lailla samaa mieltä kanssasi. Uhkailijoitten naama lehteen vaan selvityksineen. Ennen vanhaan pantiin jalkapuuhun. Kannatan ajatusta. Ja katson peiliin...(hymiö)
*
www.spl.fi/ao/raahe/tuloksia.html.

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.

Filosofiaa 1

Puhun jälleen ontologisesta erosta. Joka ei siis kuitenkaan ole sama asia kuin kartesiolainen, ontologinen dualismi, jossa tietoisuus on täysin itsenäinen ontologinen substanssi.

Tulkintani ontologisesta erosta on sukua Kantille ja emergentille materialismille, joissa subjekti saa tietonsa kokemuksen kautta (Kant), ja jossa fysikaalinen (materiaalinen) toimii tietoisuuden edellytyksenä ja 'alustana', mutta jonne se ei kuitenkaan koskaan enää voi täydellisesti palautua kadottamatta samalla itseään tietoisuutena.

Tietoisuuden 'tragedia' on siinä, että materiasta emergoituessaan se samalla jää ikuisesti ikäänkuin fysikaalisen/materiaalisen ulkopuolelle, vaikka pystyykin sitä lähestymään entistä tarkemmin.

(Reduktionismi, jonka mukaan tietoisuus voidaan periaateessa ja lähes ongelmattomasti palauttaa fysikaaliseen on järkevä metodi mutta paitsi fundamentalistinen maailmankatsomus myös dialektinen virhepäätelmä argumentatiivisesti. Induktiivisen yleistyksen eli empiirisen tiedon 'logiikka' ei pääse pakoon dialektisen varmuuden vaatimusta - jota se ei koskaan tule täyttämään.)

Jos tämä tietoisuuden dialektiikkaan sisältyvä ontologinen ero kuroutuisi umpeen - kuten tietoisesti tai tiedostamattaan mystiikkaan taipuvaiset tiedemiehet ehkä toivovat - mitään tietoisuutta ei enää olisi. Sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.

Mutta ei hätää - kuolema poistaa nämäkin ongelmamme. Kuolemassa ontologinen ero katoaa, ja olemme yhtä aineen (todellisuuden?) kanssa. Kuolema on siis täydellisyyden eli tässä: kauneuden - huipentuma, esteettinen unio mystica, josta emme tietoisina olioina saavuta äärimmillään kuin sen vaiston- tai pikemminkin nyt vietinvaraisen, biologisen ilmentymän - orgasmin, jota pieneksi kuolemaksikin kutsutaan.

Platon ja Plotinos sen sijaan väittävät, että voimme saavuttaa unio mystican, joka on Platonille korkeimpien ideoiden katselua (theoria tai skolastisemmin visio beata) anamnesiksen (alkuperämme eli ideoitten, muistelemisen) ja ylipäätään kontemplaation ('sisäinen katselemisen', jossa skolastisemmin ilmaistuna tapahtuu valaistuminen, mikä sitten johtaa lopulliseen 'ykseyteen/yhteyteen') kautta - eikä suinkaan materiaalis-biologisessa kokemisessa, joka pikemminkin juuri vieraannuttaa meitä totuudesta, ykseydestä.

Mutta nämä molemmat tiet samaan tavoitteeseen (yhtyä todellisuuteen, universumiin, luonnon kiertokulkuun) ovat meille avoinna - tosin vain niin kovin vastakkaisilta tuntuntuvilla tavoilla, koska olemme sekä tietoisia että biologisia olentoja.

Loppukevennykseksi pohdin: millaista on saada orgasmi lukemalla fysiikkaa tai ajattelemalla Jumalaa, siis kontemploimalla teoreettisesti tai keskittymällä intensiivisesti ei-mihinkään? No - kai nuo tantra-jooga-seksin kuningattaret sen minua paremmin tietävät. Olen kateellinen heille...He ratkaisivat ontologisen eron arvoituksen jo eläessään (hymiö x n).

PS.
Jos joku nyt sanoo minulle, että Cernin hiukkaskiihdytin (tuo fyysikkojen suuri 'Äiti') osoitti meille, että todellisuus on 0,1 nanomillimetrin tarkkuudella tällainen ja tällainen, niin kysyn, mitä he silloin tulevat sanoneeksi? Mitä he silloin tietävät? Ovatko he saavuttaneet unio mystican? Saivatko he orkun tai ainakin kicksejä tuosta tiedosta?

Jos vastaus on myönteinen, voin vain pudistella päätäni. Pahastipa on skientistinen fundamentalismi sekoittanut tiukan johdonmukaisten yhtälöidensä metodiikkaan sitoutuneen luonnontieteilijän pään.

Hän näkee havainnon, joka sopii hänen teoriaansa ja kokee mystisen elämyksen. Taaskaan en voi sanoa muuta kuin, että olen kateellinen. Mutta ymmärrettäneen, että kateuteni on ironiaa. Kyynikko Diogeneen ja skeptikko Pyrrhoksen ironiaa.

October 28, 2008

Kauneus on

Kielimafia tuli tänne ja päätti lähteä käymään Louvressa. - 29.10 - Aamuteellä ollut mafian jäsen toivoi minun hieman tarkentavan ontologisen eron määritelmää suhteessa Descartes'n ontologiseen dualismiin. Kirjoitinkin siitä hieman perusteellisemmin - seuraavassa päreessä.
I
Kauneus ei ole katsojan silmässä, kuten typerä klishee kuuluu. Subjektiivisia, esteettisiä arvostelmia kauneudesta johonkin objektiin liittyen toki riittää loputtomiin, mutta sanoa jostain: tämä on kaunis - tarkoittaa esteettistä arvostelmaa - ei välittömästi (tai viiveellä) ilmenevää kaunista, joka on aina koettu illuusio eli fiktiivinen tosiasia ilmaistakseni asian oxymoronin kautta.

Tarkoittaa sanoa, että kauneus itsessään on jotain objektiivisesti olemassaolevaa, objektiivisesti havaittavaa, objektiivisesti koettavaa, jota me emme kuitenkaan pysty kieleen ja konteksteihin (tietoisuuteen) sidottuina subjekteina arvioimaan objektiivisesti.

Mutta juuri siksi, että olemme tietoisia, kielellisiä olentoja, voimme kokea kauneuden olemassaolon.

II
Sitaatit kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s. 371, 400-401.

Mutta niinkuin Emerson ilmaisi, kauneus on ulkopuolellamme. Se on meidän tragediamme. Esteettinen arvoarvostelma perustuu ulkopuolisen, vastapäätä olevan arviointiin. Se kuuluu estetiikan olemukseen, koska se kuuluu havainnon olemukseen.
......
Ihminen siis kykenee luomaan lohdutuksekseen maailmoja. Nietzsche kirjoitti Iloisessa tieteessä:

Esteettisenä ilmiönä olemassaolo on vielä siedettävää, ja taide on antanut meille silmän ja käden ja ennen kaikkea hyvän omantunnon. jotta voisimme tehdä itsestämme sellaisen ilmiön.
Meidän täytyy toisinaan levätä itsestämme siten, että katselemmme itseämme, katselemme ylempää ja niin, neitseellisestä etäisyydestä, nauramme tai itkemme itseämme; meidän täytyy löytää se sankari ja samoin se narri, joka piilee tiedon-intohimossamme, meidän täytyy välistä ilahtua hulluudestamme voidaksemme edelleen ilahtua viisaudestamme.

Lopultakin kaunis, hyvä ja tosi kuuluvat yhteen: maailmankaikkeuden rakenne oletetaan kauniiksi ja harmoniseksi. Tiede lähestyessään totuutta paljastaa kauneuden. Absoluuttisen kauniin voi puolestaan kokea vain moraalisesti hyvä ihminen.

Venäläinen kirjailija Leonid Leonov kirjoitti romaanissaan Metsä Milon Venuksesta kulttuurissamme:

Tuohon veistokseen sisältyy antiikin ajatuksen koko selkeys, usko ihmisen ennaltamääräytymisen kauneuteen - ja tällöin voitte ottaa huomioon myös ajan ankarat olosuhteet, joiden vallitessa on luotu se esivanhempien äidin rintamedaljonki, joka on ripustettu jälkeläisten kaulaan.
Lisäksi silmiemme edessä ei ole aristokraatti...tuo nainen, joskin kädetön, on tehnyt työtä perätysten 22 vuosisataa. Joku Gleb Uspenski kävi tapaamassa häntä saadakseen lääkettä elämän iljettävyyttä vastaan ja sanoi, että hänen tuhoamisensa olisi samaa kuin riistää maailmalta aurinko.
Toinen, valitettavasti ehkä teille tuntematon hassu, [Heinrich] Heine, itki Louvren sohvalla tuota naista katsellessaan...

Suom. Juhani Konkka

http://en.wikipedia.org/wiki/Venus_de_Milo
http://www.helsinki.fi/taitu/taidehistoria/kokoelmat/kipskuv_a.htm
http://www.kauhava.fi/lukio/kuvat05/leirikuvat/AUT_0395.jpg

Yhden miehen maailmankaikkeus


Diogenes Sinopelainen - tuo hulluksi tullut Sokrates (Platon)
*
Category: Greek Philosopher Quotes
Year of Birth: 412 BC Year of Death: 323 BC Nationality: Greek
Find on Amazon:Diogenes
Related Authors: Plato Aristotle Epictetus Socrates Plutarch Heraclitus Epicurus
*
A friend is one soul abiding in two bodies. Diogenes

As a matter of self-preservation, a man needs good friends or ardent enemies, for the former instruct him and the latter take him to task. Diogenes

Blushing is the color of virtue. Diogenes

Dogs and philosophers do the greatest good and get the fewest rewards. Diogenes

He has the most who is most content with the least. Diogenes

I am called a dog because I fawn on those who give me anything, I yelp at those who refuse, and I set my teeth in rascals. Diogenes

I am not an Athenian or a Greek, but a citizen of the world. Diogenes

I do not know whether there are gods, but there ought to be. Diogenes

I have nothing to ask but that you would remove to the other side, that you may not, by intercepting the sunshine, take from me what you cannot give. Diogenes

I know nothing, except the fact of my ignorance. Diogenes

I threw my cup away when I saw a child drinking from his hands at the trough. Diogenes

It is the privilege of the gods to want nothing, and of godlike men to want little. Diogenes

It takes a wise man to discover a wise man. Diogenes

It was a favorite expression of Theophrastus that time was the most valuable thing that a man could spend. Diogenes

Man is the most intelligent of the animals - and the most silly. Diogenes

Most men are within a finger's breadth of being mad. Diogenes

Stand a little less between me and the sun. Diogenes

The foundation of every state is the education of its youth. Diogenes

The great thieves lead away the little thief. Diogenes

The mob is the mother of tyrants. Diogenes

The sun too penetrates into privies, but is not polluted by them. Diogenes

The sun, too, shines into cesspools and is not polluted. Diogenes

The vine bears three kinds of grapes: the first of pleasure, the second of intoxication, the third of disgust. Diogenes

Those who have virtue always in their mouths, and neglect it in practice, are like a harp, which emits a sound pleasing to others, while itself is insensible of the music. Diogenes

We have two ears and one tongue so that we would listen more and talk less. Diogenes

What I like to drink most is wine that belongs to others. Diogenes

When I look upon seamen, men of science and philosophers, man is the wisest of all beings; when I look upon priests and prophets nothing is as contemptible as man. Diogenes

Wise kings generally have wise counselors; and he must be a wise man himself who is capable of distinguishing one. Diogenes
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope

October 27, 2008

Suomen uskottavin teologi

Kielimafia haluaa kuulla imitaatiotani, ei niinkään mauttomuuksiani. Korjauksia sekä lisäys 28.10 klo: 23.10.
I
Tämä päre vaatii väärinkäsitysten välttämiseksi perusteellisen esipuheen selvityksineen. Vaikka en mene takuuseen, että sekään auttaa asiaa niiden suhteen, jotka vain kerta kaikkiaan haluavat loukkaantua ko. tekstistä.

En tunne alla nimeltä mainittuja teologeja henkilökohtaisesti paitsi, että Matti Myllykosken kanssa olen keskustellut kahden kesken noin tunnin verran 1999 syksyllä Kotkan kirjastossa kritiikkipäivien aikana, jossa hän oli luennoimassa. En myöskään kovin hyvin tunne heidän teologista linjaansa, joskin kaikilta olen kyllä jotain lukenut - Myllykoskelta ehkä enemmän.

Kumpikaan päähenkilöistä ei edusta tässä itseään omana itsenään vaan minun tarkoitusperiäni palvelemassa. Toki olen valinnut heidät heidän asemansa, oletettujen teologisten linjaustensa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisensa perusteella. Silti he ovat perimmältään fiktioita pakinassa, jonka perussanomana on irvailla kaikenmaailman suurimman suomalaisen ja satusuomalaisen äänestyskilpailuille - ylipäätään koko kilpailu- ja viihdekulttuurillemme.

Tässä jutussa korotan panoksia korkeimpaan potenssiin ja esittelen uskottavimman (huom! ei siis uskovaisimman) suomalaisen teologin vuonna 2008. Luulenpa, että jokaisella Das Manilla lienee asiasta mielipide. Ellei peräti kaksi.

Joten toistan painokkaasti korostaen, etteivät reaaliset henkilöni ole tässä pilkan kohteena vaan media-viihdekulttuuri (underground-liikkeen edustajat käyttivät aikoinaan termiä systeemi) sekä ihmisten intressit ja intohimot yleensä.

Kunnioitan vilpittömästi etenkin Eero Huovisen verbaalista herkkyyttä ja syvää persoonallista aitoutta mutta ilman muuta myös Matti Myllykosken avointa teologista rehellisyyttä, realismia ja huumorintajua - hänen ongelmia kaihtamatonta suoruuttaan.

Sen verran valotan tämän jutun syntyä, että idean siihen sain noin vain yhtäkkiä mieleeni juolahtaessa, että eikö myös teologien välille voisi julistaa jonkinlaisen kilpailun nyt, kun poliitikotkin ovat kilpailleet keskenään. Päähäni nousivat ensimmäisinä Huovinen ja Myllykoski.

Koska harrastan jonkun verran imitointia, aloin kokeilla, miten Huovisen puhe luonnistuisi minulta. Imitaatio vaatii aika merkillisen samastumiskyvyn. Ei riitä, että osaa teknisesti ääntää oikein, oikean sävyisesti ja oikealla intonaatiolla. Pitää kyetä menemään - tavalla, joka ei liene täysin analysoitavissa - sen ihmisen 'nahkoihin', jota matkii.

Nyt vain kävi yllättästi niin, että Huovinen tuntui onnistuvan ensimmäisestä lauseesta lähtien (tai ainakin minusta tuntui siltä). Olen tosin joskus aiemminkin yrittänyt imitoida hänen puhettaan (luultavasti kehnoin tuloksin), eli yritys ei ollut ihan ensimmäinen. Ehkä Eero Huovisen herkkyydessä ja juron - sanoisinko poikamaisessa syvällisyydessä on jotain, joka vetoaa minuunkin.

Matti Myllykoskea olen nimittänyt teologiamme Elvikseksi, koska sitä hän todella oli noin kymmenen vuotta sitten Suomessa. Julkinen eläin - mutta suurimmaksi osaksi kai lopulta tahtomattaan. Häneen tässä satiirissa personoituu epämääräinen nuoren polven rempseän ateistinen ja postmoderni teologia, minkä määrityksen Myllykoski luultavasti itse torjuisi - vaikkei ehkä täysin vakuuttavasti.

Huovisen rooli on ongelmallisempi, koska olen korottanut hänet eräänlaiseksi Suomen paaviksi, korkeimmaksi teologiseksi auktoriteetiksi, karismaksi, jonka rinnalla arkkipiispa Jukkakin on Paarma. Satiirin eräs tärkeä tehokeino syntyy nimittäin siitä, että olen lisännyt Huovisen empaattiseen ja lähes - jos kehtaan näin sanoa - rakastettavaan hahmoon omahyväistä pyrkyrimäisyyttä, jota hän epäonnistuneesti yrittää peitellä toimiessaan mielipidemittauskilpailun, jossa hän muuten itse on ehdokkaana, lopputuloksen juontajana.

Vielä kerran: toivon, että juttuni ei loukkaa edellä mainittujen henkilöiden persoonaa, koska se ei ole ollut tarkoitukseni. Jos se loukkaa hyvää makua, olen vähemmän häpeissäni, koska jo pelkästään television viihdeohjelmat loukkaavat vähänkään itsetietoisen intellektuellin tajua siitä, mikä on hyvää ja mikä roskaa.

Kaikkein kuvottavinta tässä kun on lopulta se huijaus, että jopa surkeimmatkin viihdeohjelmat on tarkoitettu muka korkealuokkaiseksi entertaintmentiksi, vaikka ohjelmien taso on laskenut vuosi vuodelta kaupallisuuden lisääntyessä. Tällainen petos vaatii paljastamista. Kanonerna opp!

Lisäys

Miksi en siis tietoisesti pyrkisi mauttomuuksiin, jos kerran koko media on täynnään mauttomuuksia, joita se ei mauttomuuksiksi tunnusta? (Tämä oli myös epäsuora kommentti unkuriin, joka pisti minut kommenttiboikottiin, mistä kiitän julkisesti).

Minulla muuten oli huomattavan paljon hauskempaa imitoidessani Huovista improvisoidusti ääneen kuin kirjoittaessani tätä - jälleen kerran hieman torsoksi jämähtävää pärettä.

II

Fallbölen audiovisuaalisen uutistoimituksen live-lähetys Porthanian auditorio II:n tiloista Helsingin yliopistolta. Toimittajana teologian erikoisreportterimme Tuomas Pilkkanen.

Hyvät katsojat ja kuulijat! Ennenkuulumattomalla innostuksella ovat ihmiset lähettäneet vastauksia kaikin mahdollisin välinein kyselyyn siitä, kuka on Suomen teologisten tiedekuntien uskottavin ihminen. Myös seurakuntien viroissa toimivat papit otettiin lukuun äänestyksessä. Naiset mukaanlukien. Elämmehän suvaitsevaista tasa-arvon aikaa.

Jännittyneinä odottelemme nyt, kun itse Eero Huovinen - Helsingin hiippakunnan piispa, entinen teologian laitoksen pelikaani, ja itse kisan - jos näin voidaan sanoa suuri suosikki - tulee julistamaan mielipidetutkimuksen tuloksen.

Kas nyt Huovinen jo saapuukin kateederille.

Kröhöm. 'Kop kop' (Huovisen taputteleman mikrofonin ääntelyä). Hyvä yleisö, arvoisa kirkko- ja yliopistokansa - sekä tietenkin te siellä pilkkaajien penkissä. Olen tullut tähän tilaisuuteen pyydettynä julistamaan tuloksen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan sekä Aalto-yliopiston järjestämästä, Suomen teologeja koskevasta mielipidemittauksesta: Ken on maassa uskottavin?

Minua on myös pyydetty siunaamaan voittaja Pyhän Hengen erityislahjoilla. Kuten 100000 euron palkintoshekillä - vai mikä sirukortti se nyt olikaan.

Huomautettakoon heti, että jos sattuisi käymään niin onnettomasti, että minä itse tulisin valituksi, olemme tuomikapitulin, konsistorin, yliopiston kanslerin, rehtorin ja keisarin - öö - Suomen presidentin kanssa päättäneet, että minä voin siinä tapauksessa poikkeuksellisesti itse siunata itseni.

Korostettakoon tässä yhteydessä, että myös teologiset tiedekunnat Suomessa seuraavat aikaansa ja pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan soveltamaan innovatiivisen plutokrati - öö- demokratian uusimpia trende - öö - keinoja tasapuolisen ja tasa-arvoisen sekä oikean ja aidon uskon kontrolloimiseksi.

Mekin täällä Helsingin keisarillisessa ylipistossa sekä kaikki kolleegamme Suomen muiden yliopistojen teologisissa tiedekunnissa olemme innokkaasti halunneet saada mainitun mielipidemittauksen käytäntöön ja arvaan nyt - niin teidän hyvä yleisö - myös te pilkkaajat siellä - ja hyvät kolleegat, korvat hörössä kuuntelevan, kenet on valittu Suomen uskottavimmaksi teologiksi.

Kädessäni on kuori, jonka sisältä löytyy jännittävän kilpail - öö - kyselyn lopputulos. Minulla itselläni ei tietenkään ole mitään etukäteistietoa asiasta, vaikka mulla hyvät suhteet onkin kaikkiin äänestyslautakunnan jäseniin.

Ryhdyn nyt avaamaan kuorta ja kappas vain - mitäs täältä löytyykään: taitettu valkoinen paperilappu, jonka sisäpuolelle on kirjoitettu joitain kirjaimilta vaikuttavia merkkejä. Käännän taitetun lapun auki, ja sieltä paljastuu nimi Eero Huov -- öö - mitä?! Eikö täällä luekaan minun nimeäni, vaikka lobbas - öö - vaan Matti Myllykoski, joka on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden Testamentin eksegetiikan dosentti sekä tiedekunnan informaatikko. Myllykoski on toiminut myös Vartija-lehden toisena päätoimittajana vuodesta 1998.

Valtavat - suorastaan myrskyisät - suosionosoitukset säestävät piispa Huovista hänen luettuaan Myllykosken nimen ja esitellessään tämän nykyisen, ammatillisen karriäärin. Pilkkaajien penkissä noustaan jopa seisomaan ja huutelemaan avoimesti bravo! Minäkin, joka tätä lähetystä selostan, istuin itse kyseisellä penkillä ja olen nyt noussut seisomaan sen päälle vislaten ja kuuluvasti huutaen: Hyvä Masa!

Myllykoski itse seisoo kolme metriä pilkkaajien penkistä vasemmalle, eksegeettien puolella ja näyttää hänkin erittäin hämmästyneeltä, joskin toki leveä hyvy karehtii huulillaan ja varmaankin ajatuksissaan hän laskee, että nyt saan asuntolainani kertaheitolla maksettua Pyhän Hengen lahjalla ja vielä jää vähän ylikin.

Piispa Huovinen vaikuttaa järkyttyneeltä ja pettyneeltä, osin myös - kuten aina - nöyrältä ja lempeältä kuin teuraaksi vietävä karitsa. Hän pyytää yleisöä hiljenemään ja jatkaa:

Matti Myllykoski on voittanut minut yhdellä äänellä ja kolmanneksi sijoittuneen Kuopion piispa Riekkisen kahdella ja puolella äänellä, mikä vaikuttaa hieman kummalliselta vaalimatemaattisesti. Tulen välittömästi vaatimaan äänestysmateriaalin uusintatarkistusta, jotta mahdolliset virheet saadaan eliminoitua tuloksesta.

Koska mielipidemittaus suoritettiin sähköpostitse ja uudet hypertietokoneet pystyvät tarkistamaan sen muutamissa sekunneissa uudestaan eliminoiden hylättävät äänet välittömästi kuin virukset, Huoviselle toimitetaan puolen minuutin kuluttua printtipaperi, josta tarkistuksen tulos ilmenee.

Helsingin piispa pyörittelee päätään, sillä hän toteaa nyt toiseksi sijoittuneitten - itsensä ja Kuopion piispa Paavo Riekkisen lisäksi entisen Tampereen piispa Juha Pihkalan nousseen tarkistuksessa tasapisteisiin hänen kanssaan. Huovisen vaatima toinen tarkistuskaan ei tuo muutosta tähän asetelmaan.

Voittaja on edelleen yhdellä äänellä Matti Myllykoski ja toiseksi sjoittuneet Huovinen, Riekkinen ja Pihkala jakavat toisen sijan samalla äänimäärällä.

Viimein Huovinen ilmeisen tyynesti alistuu lopputulokseen ja ryhtyy tarkastelemaan mittauksen voittajan saamia perusteluja, eli miksi Matti Myllykoski voitti täpärästi ennakkosuosikki Huovisen ja tämän kanssa samaan äänimäärään nousseet, erittäin kovat kilpakumppanit.

Hyvä yleisö, arvoisat huligaanit. Kädessäni on paperi, josta ilmenee, miksi Matti on saanut niin suuren suosion näissä typeriss - öö - demokraattisissa kansan äänen populistisiss - öö - populaareissa testauksissa.

Tänne on valittu ehkä kaikkein suosituin slogan, josta tämä tosiasia ilmenee. Eräs vapaamielinen, naispuolinen liberaaliuskovainen, joka on kokeillut lähes kaikkia maailman uskonnon muotoja, kirjoittaa: 'Masa on suvaitsevainen, joustava, komea ja esittää dogmaattisesti pätevimmän lausuman uskon luonteesta postpost-teologisena aikana: "Epäílen, siis uskon. Uskon, siis epäilen."'

Huovinen mykistyy täysin tämän luettuaan, vaikka hän varsin hyvin on perehtynyt ateistisen teologian historialliseen ja systemaattiseen taustaan. Emeritus-piispa, dogmaatikko Pihkala huutaa: Kerettiläisyyttä! Piispa Riekkinen taas retorisoi kuuluvasti: Perusteltua mutta liian epämääräistä retoriikkaa!

Myllykoski itse kutsutaan paikalle noutamaan Suomen yliopistojen teologisten tiedekuntien uskottavimmalle teologille vuodatettavan Pyhän Hengen armolahjan: 100000 euron sirukortin. Lisäksi hänelle luovutetaan kullattu pokaali, jossa lukee: Champion of Faith 2008.

Aalto-yliopiston sponsoroiman mielipidemittaukseksi nimitetyn kilpailun palkintolautakunta on päättänyt, että se, joka voittaa kolmesti vuoden uskovaisen (anteeksi uskottavimman) tittelin, saa pokaalin omakseen, minkä jälkeen teetetään uusi, hieman toisenlaisen designin lähtökohdista.

Joten Matti Myllykoskella on vielä kilpailtavaa, mikäli aikoo saada pokaalin komistamaan olohuoneensa palkintohyllyä eläkepäivilläkin.

Eero Huovinen toteaa palkintogaalan lopuksi seuraavasti:
Arvoisat huligaanit - etenkin taas kerran te pilkkaajat siellä pitkässä penkissänne. Olemme nyt ensimmäisen kerran saaneet voittajan Ken on maassa uskottavin-kilpailussa, ja minun tehtäväni on nyt lopuksi antaa voittajalle palkintoshekin ja pokaalin jälkeen virallinen Pyhän Hengen siunaus, johon sisältyy bonuksena neljän viikon matka Israeliin - meno-paluu.

Huovisen on hieman vaikea peitellä pettymystään ojentaessaan palkintoa Jeesuksen viimeisten päivien, 'kristillisen' sosiaalihistorian ja nykyään myös Justinos Marttyyrin tuntijalle, mutta yleisö näyttää pitävän lopputuloksesta ja kuten sanottu - me täällä pilkkaajien penkissä riemuitsemme siitä, että epäily on tällä tavoin - demokraattisen mielipidemittauksen ratifioimana - saanut tasavertaisen aseman autenttisen uskon vaatimuksen kanssa.

Tämän jälkeen kuka tahansa voi mennä kirkkoon, kokematta olevansa hyljeksitty epäuskonsa ja epäilynsä vuoksi, koska kamppaileehan vuoden uskottavimman teologin palkinnon saanut itse nimenomaan epäuskon ja skeptisismin kanssa.

Eero Huovinen suorittaa Myllykoskelle Pyhän Hengen siunauksen yhdessä piipojen Pihkala ja Riekkinen kanssa. Monimutkaisen rituaalin, josta en ymmärrä itse juuri mitään. Lopuksi Huovinen voitelee Myllykosken pään pyhällä Saint-Brylcreem-tukkaöljyllä (ks. PS.) .

Matin litimärästä päästä valuukin öljyä oikein noroina hänen lähtiessään äänekkäiden taputusten ja bravo-huutojen kannustamana lavalta kohti Aalto-yliopiston Cadillacia kuljettajineen, joka odottaa häntä Porthanian edessä, ja jolla hän kiertää kuin triumfikulkuessa roomalaisen sotapäällikön tavoin koko iltapäivän ajan ympäri Helsinkiä.

Illaksi Matin on tarkoitus siirtyä viettämään palkintojuhlia yksityistilaisuuteen tuntemattomaan seitsemän tähden hotelliin. Fallbölen toimitus seuraa sankaria niin tiiviisti kuin vain pystyy ja raportoi, jos kohta jotain mielenkiintoista ilmenee.

Täten Matti Myllykoski on siunattu Suomen uskottavimmaksi teologiksi vuonna 2008, mikä merkitsee, että piispa Eero Huovinen jäi piispojen Riekkinen ja Pihkala kanssa nuolemaan näppejään - tosin niukasti mutta määrällä, joka riittää erottamaan voittajan toiseksi tulleesta. Täällä pilkkaajien penkissä tosin liikkuu huhu, jonka mukaan tuo määrä riittäisi jopa erottamaan ihmisen ja Jumalan toisistaan.

Päätän raporttini täältä Helsingin keisarilliselta yliopistolta tähän. Ensi vuonna kilpaillaan taas uudestaan Champion of Faith-kannusta. Siihen asti näkemiin, kuulemiin ja uskomisiin!

PS.
Palkintolautakunnan ehkä visaisin ongelma oli yllättäen se, että jos voittajaksi valitaan kaljupää, niin hänen päätään ei ole käytännöllistä voidella tavanomaisella öljyllä vaan siihen on käytettävä tahmeampaa rasvaa - jotain hieman kenkälankin tapaista, jotta se pysyisi kiinni päässä.

Mutta tämäkin ongelma ratkaistiin ja nahkatukille kehiteltiin kemian laitoksella oma Pyhän Hengen kuulapää-lankki: The Holy Bald-Head Grease.

PPS. Suomen ortodoksisen kirkon teologeista parhaiten sijoittui isä Mitro Repo - heti kärkinelikon jälkeen viidenneksi, mikäli sijoituksia voidaan ylipäätään laskea äänten merkillisen jakautumisen vuoksi. Arkkipiispa Leo jäi kauas kärjestä, mutta Helsingin 'lobbari'-metropoliitta Ambrosius sijoittui 12:sta.

Punaiset sukkahousut ja Kant

(Kielimafialaiset pitivät sukkahousujen väristä ja huomauttivat toistosta klo: 19.05)
Luin yhdestä Mummon päreestä, että hän käyttää - tai ainakin on käyttänyt - punaisia sukkahousuja. Niinpä päätin ostaa hänelle sellaiset oikein joululahjaksi. Täällä ne nyt odottavat pukin pulkassa. Mitähän ostaisin iinekselle, chrisille, merille ja muille kyseenalaisen ihanille naisille? Siinä minulla riittänee pohdiskeltavaa estetiikan, fiktion ja arkipäivän askareitten, joita kasautuu joka päivälle tietysti vaikka miten paljon (just joking), lisäksi enemmän kuin tarpeeksi. Joten kirjoitin sukkahousuista eräänlaisen maksiimin, kun en muuta keksinyt.
*
Sukkahousujen esteettinen tarkoitus
Hänen punaisten sukkahousujensa näkymätöntä saumaa päättäväisesti etsiessäni tajusin, mitä Immanuel Kant tarkoitti kauneudella ja esteettisen havainnon pyyteettömyydellä.
Et saa haluta sitä, sinun pitää vain odottaa sitä. Et voi etsiä sitä, voit vain löytää sen. Älä pyri siihen, anna sen vain tulla. Älä pakota sitä, vaan päästä se.
Mutta milloinkaan älä luovu toivosta, että aluksi miltei huomaamaton 'silmäpako' sen sinulle lopulta paljastaa - kuin itsestään.
{Tiedän kyllä, ettei sukkahousuissa voi olla 'silmäpakoa', mutta mitäpä en keksisi Kantin filosofiaa ymmärtääkseni ;}
*

October 26, 2008

Vangittu pantteri

Kielimafian jengi taitaa nyt snadisti myhäillä petoallegorialleni. Myhäilkää vain orjat, mutta tehkää korjauksenne - 27.10 - useaan kertaan. Viimeksi klo: 11.10.
*

Viime aikoina olen tuntenut itseni pikemminkin levottomaksi ja ahdistuneeksi kuin masentuneeksi ja melankoliseksi istuessani pyöreän pöytäni ääressä ja katsellessani kauas ulos kolmannen kerroksen ikkunastani.

Näköala on hyvä. Edessä ei ole betonista seinää eikä verhoilla peitettyjä ikkunoita. Lähimmät korkeat talot ovat yli 200 metrin päässä ja vain vasemmalle puolelleni 30 metrin päähän jäävä seitsenkerroksisen talon kolmannen kerroksen parvekkeella istuskeleva, tupakkaa imeskelevä pariskunta voi häiritä minua katseillaan silloin, kun kesäaikaan istun omalla parvekkeellani lueskelemassa. Vajaan puolen kilometrin päässä häämöttää metsä.

Silti koen olevani kuin teljetty vankilaan. Neljän seinän sisälle. Ja mikä merkillisintä - omasta halustani. Ei - nyt sanoin hieman totuudenvastaisesti. En minä haluaisi elää tässä mukavassa kaksiossani kuin häkkiin teljetty pantteri. Mutta koska todella olen ontuva Rabelais - polvet melkein sökönä, vaihtoehtoni ovat rajalliset.

Mieluummin minä totta vie haluaisin vaikka lentää. Tai ainakin juosta lujaa ympäri tätä taloa ja huutaa ääneen: Jippii! Minä pystyn liikkumaan ketterästi kuin petoeläin. Villinä ja vapaana!

Mutta en minä pysty. Enkä minä halua. Enkä minä edes viitsi kuin kaikkein pakottavimmissa tapauksissa: lääkärikäynnit, kirjasto, apteekki, kirjastotalossa sijaitsevan auditorion tiloissa pidettävät konsertit, alko, kilometrin päässä sijaiseva posti, joka toimii R-kioskin tiloissa. Ruoka.net hoitaa suurimmaksi osan ruokarahdin.

Olen sidottu tähän asuntooni, ja vaikka kaipaankin vaihtelua en ryhdy sitä kovin helposti etsimään. Kirjamessuillekaan en lähtenyt, vaikka pyydettiin. Hmm. No - en valita. Itsepähän tein valintani olla lähtemättä.

Ja silti - kuitenkin. Olo on ajoittain samantyyppinen kuin Rilken runon pantterilla, joka kahlehdittiin häkkiinsä, ja jonka turhautumisen voi kyllä havaita, kun sitä tarkoin seuraa. Mutta siinä missä pantteri on teljetty täysin vastoin sen omaa tahtoa, siinä minulla olisi vielä hieman pelivaraa liikkua kaltereitteni ulkopuolella.

Entä jos todella on olemassa ihmistyyppi, joka haluaa elää häkissä - ikäänkuin itse rakentamassaan häkissä? Ja että se kaiken lisäksi vielä jollain merkillisellä tavalla nauttii siitä eikä oikeastaan edes koe olevansa vanki vaan päinvastoin mitä vapain olento.

Mistä moinen vapaudentunne saattaa moni kysyä? Vastaan: mielikuvituksesta, fantasiasta, yksinpuhelusta (lähes konkreettisesta), kirjoittamisesta ja lukemisesta. Sillä mikään ei ole niin vapaa kuin fantasia. Eikä kukaan ole niin vapaa ihminen kuin se, joka kirjoittaa omaa ja muiden elämää fiktioksi.

Rilken pantteri on ihmisen toimesta julmasti vangittu, eikä se voi muuta kuin kävellä häkissään levottomasti edestakaisin, turhautuneen voimansa tunnossa, notkeana, lihaksikkaana ja silmät uupuneesti salamoiden. Tällä tavoin se osoittaa halveksuntansa ihmisille, jotka ovat tulleet sitä tuijottamaan, ihmettelemään ja ihastelemaan.

En voi muuta kuin sääliä tuota eläintä. Sen pitäisi saada juosta kuin tuuli, metsästää ovelasti ja yllättäen, voimakkaan ja reaktioiltaan ylivoimaisen pedon lailla. Mutta ei se voi.

Minä sen sijaan pääsen ulos häkistäni, mutta toisin kuin pantteri, en koe olevani vapaa osittain itse rakentamani vankilan ulkopuolella. En ymmärrä, mitä vapaus 'out there' merkitsee.

Voin kuitenkin aiheellisesti kysyä, osaisiko pennusta saakka vankina elänyt pantterikaan enää elää vapaana luonnossa? Tuskin.
*
Kohtaan Rilken runossa ja vertauksessa paitsi oman psykopatologiani myös vaikutusvaltaisen, modernista sivilisaatiosta käytetyn metaforan. Sen mukaan ihminen on kulttuurin - siis uskonnon, politiikan ja ylipäätään moraalin - kesyttämä eläin (Nietzsche, Freud, Elias), joka on suljettu näkymättömään, byrokratian rautahäkkiin (Weber).

Tuon tavallaan läpinäkyvän häkin sisällä ihmisen käsitys vapaudesta muuttuu toiseksi kuin, mitä se oli ei-byrokraattisissa ja etenkin ei-kristillisissä yhteiskunnissa. Näin tapahtuu kuitenkin alunperin jo sen vuoksi, koska ihmiseläimen aiempi, ulospäinsuuntautuva vaistonvaraisuus ei voi purkaa itseään avoimesti järjestyneissä yhteiskunnissa vaan sisäistyy ja muuttuu psyykkisesti aktiiviseksi energiaksi - vieteiksi ja emootioiksi, jotka sublimoivat ja produsoivat loputtomasti erityyppisiä fantasioita - niin vapaudesta kuin muistakin utopioista.

Tällaisten fantasioitten alkuperä on menetetyssä ja kadotetussa luonnontilassa, jossa ihminen on vaistojensa determinoimana, eläimellisenä olentona, joskus esihistoriassaan elänyt.
*
Elän näin ollen merkillisessä suhteessa yhteisöön ja ylipäätään todellisuuteen. Vaikka koen itseni levottomaksi ja masentuneeksi - häkkiin teljetyksi eläimeksi, niin silti tunnen samalla olevani vapaa, lähes täydellisen vapaa. Mikään ei estä ajatusteni lentoa, mielikuvitukseni liikettä ja fantasioitteni värikkyyttä, elävyyttä ja monimuotoisuutta.

Mutta eihän se, joka elää vankina, voi selvitä henkisesti, ellei hän kykene kuvittelemaan nimenomaan, mitä on olla vapaa.

Ja vaikka pantteri, toisin kuin minä, ei osaa edes haaveilla vapaudesta, niin silti koen olevani tuon häkissään väsyneesti lymyilevän eläimen kaltainen - olkoonkin siis, että olen linnoittautunut omaan vankilaani itse, oman, kahlitsemattoman mutta ristiriitaisen tahtoni sekä osaksi myös yhteiskunnan normitusten pakottamana.

Suhteellisesta vapaudestani huolimatta olen ainakin etäisesti Rilken väkivalloin kahlehditun, turhautuneen ja kärsivän eläimen sukulaissielu. Kummankin olemuksessa on perimmältään jotain täysin kahlitsematonta, raakaa ja julmaa voimaa, jonka niiden töllistelijät voivat aistia lähes konkreettisesti, vaikkeivät sen merkitystä ja olemusta ymmärtäisikään.

Olemme petoja kummatkin. Vaarallisia, voimakkaita ja siten äärimmäisen kiehtovia - lähes vietteleviä petoja, jotka ovat kuitenkin jo kovin väsyneitä vangittuun elämäänsä...
*
Pantteri

Ristikon tankoihin sen katse on
niin uupunut että se jo herpoaa.
Se näkee vain loputtoman ristikon,
sen takana ei mitään maailmaa.

Väkevän notkea on käynti sillä,
se kiertää pienenevää ympyrää
kuin voiman tanssi pisteen ympärillä,
jossa suuri tahto väräjää.

Vain joskus silmäterän hiljainen
verho avautuu -. Ja verkalleen
käy kuva läpi jäntevien jäsenten -
hajoten ääneti sen sydämeen.

Suom. Pentti Saaritsa

Runon kauneutta ei voitane kieltää. Mutta mitä tämä kauneus meille sanoo? Ellei sitä tulkita, se ei sano mitään. Jää näkemättä eläimen kärsimys, ihmisen julmuus, ja kuitenkin nämä elementit luovat runon viitteet, jotka sen ydintä ympäröivät: ihmisen ja eläimen olemisen probleemit.

[Kinnunen kritisoi tässä Kantin käsitteettömyysteesiä kauniin kokemisessa.]

Rilken runo ja tekstisitaatti ovat kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s 155.

Onko kuolema kaunis?

Kielimafialaisten selkäpiitä pitkin menevät kuulemma tätä lukiessa kylmät väreet, mutta sanoin niille, että kyseessä on esteettinen elämys. Suostuivat hieman tarkistelemaan, kun sen kuulivat 27.10.

I
Professori Aarne Kinnunen pohtii oivallisesti kauniin ja ruman problematiikkaa. Lainaan tähän sitaatin hänen kirjastaan Estetiikka haluten painottaa sitä olennaista seikkaa, jonka koen tällä hetkellä koko estetiikan toiseksi ydinkysymykseksi: onko kuolema kaunis - onko kuolema ruma; - entä onko kauneudella ja rumuudella tässä mitään olennaista eroa? (ks. PS.)

Yhtä lailla voisimme kysyä: onko lapsen syntymä kaunis tapahtuma vai kaikessa verisyydessään ja napanuoran katkaisemisissaan ruma? Ainakin lopputuloksena on terveen lapsen kyseessä ollen etenkin omaisten mielestä maailman kaunein asia - myös esteettisesti, vaikka kyseessä onkin vielä kurttuinen 'puoli-ihminen'.

Kuollut sen sijaan on jotain jo ikäänkuin menetettyä, lopullisesti poissaolevaa, kun taas lapsi edustaa biologisen ja psyykkisen kasvun mahdollisuutta. Entä sitten? Miksei kuollut voi olla aivan yhtä lailla esteettisessä mielessä kaunis kuin vastasyntynyt kurttukuono.

Me pelkäämme kuolemaa - sitä, että kuollut ruumis on tavoittamattomissamme, eloton, mykkä, tuijottava ja lopullisesti poissaoleva - siis jotain täydellisen vierasta tiedostavalle, elävälle organismille, joka kavahtaa moista outouden (unheimlich) läsnäoloa elävien olentojen keskellä.

Mutta kysymys kuuluikin: onko kuolema ja kuollut esteettisessä mielessä kaunis? Kaikessa kammoksuttavuudessaan ja 'perverssissä' ylevyydessään' - jopa rumuudessaan?

Varsinkin ortodokseilla on tässä asiassa niin sanotusti järkeä päässä: he kohtaavat kuolleen ja kuoleman avoimesti eivätkä sulje sitä pois häiritsemästä sairaaloihin ja laitoksiin - olkoonkin, että terhokodeissa ja vastaavissa terminaalihoitopaikoissa saa varmasti parhaan mahdollisen hoidon ja avun viimeisinä elinpäivinään.

Silti on kummeksuttavaa, että kotiin ja mahdollisesti omaisten ympäröimänä ei kukaan saa nykyään kuolla. Se on ikäänkuin häpeällistä luterilais-kliiniselle ajattelulle. Kuolema kätketään ihmisten katseilta pois, se halutaan kieltää viimeiseen asti, se on tabunkaltainen tapahtuma, jonka tämä idioottimainen kulutus-kapitalismi on ironisoiden ilmaistuna sanattomasti julistanut ei-tuottavaksi sijoitukseksi ja sen 'tekijän tai agentin' ei-kannattavaksi brändiksi.

Ja kuitenkin voidaan aivan perustellusti sanoa, että kuolema on kaunis. Kuollut ruumis on kaunis - kammottavalla tavalla kaunis, koska siihen sisältyy ehdottoman konkreettisesti jotain tiedostavan elävän kannalta täydellistä - täydellisempää kuin elämä itse - jo senkin takia, että se on ihmisenä olemisen päätepiste ja siirtymä orgaanisen ja epäorgaanisen luonnon kiertokulkuun.

Karmasta ja Nirvanasta en aio tässä yhteydessä puhua, koska minulle riittävät tavanomaiset Grimmin sadut...

Ergo: Rakasta kuolemaa kuin itseäsi, koska ruumis, jonka näet joko ruumishuoneella tai avoimessa arkussa olet viime kädessä sinä itse - täydellisyyden saavuttaneena. Miksi ei siis tämä havainto aiheuttaisi sinussa syvää esteettistä tunnetta ja elämystä, joka ilmenee - tosin päinvastoin kuin Kantilla - havainnon jälkeen eikä ennen sitä: pyyteettömänä, käsitteettömänä ja kontemplatiivisena?

Toisin sanoen: eikö kuolema ja kuollut ole Kauneus an sich - kaikessa luotaantyöntävässä rumuudessaan, mikä negatiivinen kvalifikaatio johtuu vain ihmisten psykologisista ja irrationaalisista peloista sen suhteen, mitä/mikä meitä kuoleman jälkeen muka mahdollisesti odottaa?

Vastaan tuohon piinaavaan kysymykseen vielä kerran: siellä odottaa juuri se täydellisyys, joka meiltä tässä elämässä jää ikuisesti puuttumaan, koska kaipuumme täällä ei koskaan täyty - ei vaikka miten yrittäisimme, miten rakastaisimme tai kokisimme yleviä tunteita ja kauneuden elämyksiä yksittäisten taideobjektien ja -nautintojen parissa.

Kuolema on Kaunis. Meidän pitäisi oppia rakastamaan sitä - myös omaa kuolemaamme, ja kuten antiikin runoilija Saarikosken suulla (kyllä vain) kirjoittaa: 'Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut' (Runot ja Hipponaksin runot (1959).

II
Mikä ei ole kaunista: onko kuolleen tuijotus kaunis? Ruumiin estetiikka, ottakaamme siitä naseva esimerkki: Samuel Beckettin novelli Pling.

Paljas valkoinen ruumis kiinni metri pling kiinni muualla valkoista vasten näkymätön sydän henki ei ääntä. Vain silmät annettu sininen vaaleansinistä melkein valkoista suoraan eteen väri ei ainoastaan ohi. Tasojen yhtymäkohta näkymätön yksi ainoa hohtavan valkoinen sauma kuin ommeltu näkymätön. Pling kuiskaukset vain hädin tuskin ei juuri koskaan sekunti aina samat kaikki tiedossa.

Suom. Alice Martin

Novelli on monella tapaa erikoinen. Siinä tarkastellaan ruumiin muotoa unohtamatta paennutta henkeä, sammunutta sydäntä, eikä siinä ole predikaatteja.

Sitaatti kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s. 230-231.

PS.
Toinen ja varsin ongelmallinen ydinkysymys liittyy Kantin väittämään, jonka mukaan 'kaunis on moraalisen hyvän symboli'.

October 24, 2008

Veijareita ja filosofeja

Valikoin muutaman aforismin muutamalta tunnetulta filosofilta ainoana kriteerinä sutkautuksen nasevuus ja hauskuus. Lopputulos on siis ainakin jossain mielessä oman itseni näköinen. Kuten huomataan - Kierkegaard oli viedä melkein koko potin.
(Kielimafian fideistit halusivat lisätä vielä yhden Pascalin klo. 22.50)
¤

Tulimme liian myöhään jumalten ja liian varhain olemassaolon kannalta. Ihminen on runo, jonka olemassaolo on aloittanut. (Martin Heidegger)

Kuinka voisi osa tuntea kokonaisuuden? (Blaise Pascal)

Ihminen on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko. Koko maailmankaikkeuden ei tarvitse asettua aseisiin musertaakseen hänet. Höyry, tilkka vettä riittää hänen surmaamiseensa. Mutta vaikka maailmankaikkeus musertaisi ihmisen, hän olisi kuitenkin surmaajaansa ylevämpi, sillä hän tietää kuolevansa, tietää maailmankaikkeuden ylivoiman. Maailmankaikkeus ei tiedä siitä mitään. (Blaise Pascal)

Sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne, se tiedetään tuhannesta asiasta. (Blaise Pascal)

Kaupungit ovat ihmiskunnan viemäri. (Jean-Jacques Rousseau)

Ajattelutila on luonnonvastainen tila. (Jean-Jacques Rousseau)

Kirjoittaaksesi hyvän rakkauskirjeen sinun on aloitettava se tietämättä mitä tahdot sanoa ja lopetettava tietämättä mitä sanoit. (Jean-Jacques Rousseau)

Vasta silloin olemme täysikasvuisia kun pystymme antamaan anteeksi vanhemmillemme. (Jean-Jacques Rousseau)

Rakastuneen ihmisen omatunto on hiljaisempi kuin kenenkään muun. (Arthur Schopenhauer)

Hengen luonne ilmenee tuntemalla sen täydellinen vastakohta. Kuten aineen substanssi on paino, niin, meidän täytyy sanoa, hengen substanssi, olemus, on vapaus. (G.W.F. Hegel)

Puhun mieluiten lasten kanssa. heistä voi sentään toivoa tulevan järjellisiä olentoja. Mutta ne, joista sellaisia on jo tullut -- herra varjelkoon! (Sören Kierkegaard)

En kerta kaikkiaan viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: minä en viitsi. (Sören Kierkegaard)

Sokrateelle filosofia oli vain elämää, Platon teki siitä oppirakennelman. Apostolisen sukupolven kristityille usko oli vielä vain elämää, sittemmin se kehitettiin opiksi, ja lopulta siitä tehtiin tiedettä. (Sören Kierkegaard)

Tulen juuri seurueesta, jonka sielu olin. Sukkeluudet pursuivat suustani, kaikki nauroivat, he ihailivat minua - mutta lähdin pois - tämän ajatusviivan tulee olla pitkä kuin maan kiertoradan säde ---------------------------------- -------------------------------------------------- ja halusin ampua itseni. (Sören Kierkegaard)

Monesta miehestä on tullut kirjailija naisen ansiosta, mutta ei sen naisen ansiosta, jonka hän sai … . (Sören Kierkegaard)

Ajattelija ilman paradoksia on kuin rakastaja ilman intohimoa: keskinkertaisuus. Jokainen intohimo toivoo aina korkeimmassa potenssissaan omaa tuhoaan; niin on myös ymmärryksen ylimpänä intohimona halu löytää kompastuskivensä, vaikka tuo kompastuskivi tavalla tai toisella koituisi sen kohtaloksi. (Sören Kierkegaard)

Ilman riskiä ei ole uskoa. Usko on nimenomaan vastakohta sisäisen äärettömän intohimon ja objektiivisen epävarmuuden välillä. Jos pystyn käsittämään Jumalan objektiivisesti, en usko, mutta juuri siksi, että en siihen pysty, minun täytyy uskoa ... . (Sören Kierkegaard)

Niin kauan kuin sinua kiitetään, usko aina, ettet ole vielä omalla radallasi, vaan jonkun toisen. (Friedrich Nietzsche)

Huomaan, kun tätä kirjoitan, etten ole kylliksi itseäni ymmärtänyt (Immanuel Kant)
*
www.kolumbus.fi/juha.seppanen/jssivut/sitaatit/filsit/filsit2.htm

Olemme perillä

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessään Kuin olisimme hukassa.
(Kielimafia hörppii aamuteetä ja naureskelee pateettisuudelleni korjaten toista lausekappaletta klo: 09.30. Päätimme sitten vielä muuttaa ilta-auringon oranssiseksi toiston välttämiseksi ja saadaksemme muka värielävyyttä tekstiin - klo: 18.20.)
*
Kirjoitat ihanasti. Juttujasi lukiessa:

Tuntuu kuin so(u)utelisimme tyyntä järvenselkää kaislikon reunalla pienten ahventen pulpahdellessa pintaan hamuamaan veden kalvoon takertuneita hyönteisiä meidän vain katsellessa liikkumatta toisiamme - vaieten ja salaperäisesti myhäillen kuin kaksi ajan ja paikan tajun menettänyttä patsasta, joiden silmät ovat kiinnittyneet toisiinsa - mitään näkemättä, mitään tajuamatta ja kuitenkin rakastuneina - ikuisuuden kosketuksen rakastetussaan vaistoten.

Airojen liikkeestä pienet laineet väreilevät kasvaen yhä suuremmiksi ympyröiksi.

Emmekö me kaksi ole juuri kuin nuo ympyrät, jotka laajetessaan viimein koskettavat toisiaan ja muuttavat muotoaan - vääntyvät ja murtuvat laantuakseen lopulta, kunnes yhtyvät peilityynen järven pinnan nirvanaan oranssisen auringon laskiessa hitaasti ja hellästi puiden latvojen taakse.

Näin alkaa hämärtyvä ilta, syvenevä ilta - yhä pakahduttavamman tunteen vallatessa mielen.

Veneemme kaartuu kohti rantahiekkaa, kaislikkoa hyväillen.

Olemme perillä. Usvanharmaa, haaleansininen yö odottaa meitä. Sinua ja minua.

October 23, 2008

Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!

Kirjamessujen satoa

27.10 Kone toimii ja kielimafia on siltä osin tyytyväinen. Lähetän terveisiä niille, jotka ovat sosiaalisempia kuin minä ja todella kävivät kirjamessuilla. Toivottavasti löysitte monta tutt - öö - kirjaa. Ja tehän löysitte. Sosiaaliset suhteenne ja habituksenne ovat 'kunnossa'. Kiitos kirjojen (hymiö).
I
Kävin tänään kirjamessuilla. Näin iineksen, garruluksen, merin, kalevin, leonooran, ripsan, petrin, mattitanelin ja monta muuta suurta kirjojen ystävää, jotka olivat tulleet näyttämään itseään vuoden ehkä merkittävimmässä sivistyneinä itseään pitämien ihmisten gaalassa.

Kirjailijat puheineen ja kirjoineen olivat näille ihmisille kuitenkin toissijainen - pekkä tekosyy, jos saan kärjistää - tulla paikan päälle. Seurapiiriikoketeria, tuttujen ja hieman tuntemattomienkin tapaaminen sen sijaan olennaisinta.

Sivistyneen societeen kissanristiäiset - sitä ovat kirjamessut. Ja olkoon - täytyyhän niin sanotuilla paremmila piireillä olla oma 'Derbynsä', jossa henkilökohtaisen, persoonallisen habituksen puitteissa, karismalla ja uskotellulla arvovalla luodaan distinktioita - siis rankijärjestystä (hierarkiaa ja erottautumista) suhteessa muihin - suhteessa samalla sosiaalisella kentällä vaikuttaviin ja toimiviin kilpailijohin käyttääkseni taas noita aina niin yleispäteviä bourdieulaisia termejä, joissa ehkä jossain määrin vastoin Bourdieun omia intentioita voi havaita mitä ilmeisimmin Nietzschen distanssin paatoksen vaikutusta.

Kirjamessut voidaan rinnastaa vuotuiseen muotiskaalaan ja ylipäätään muodin filosofis-psykososiaaliseen funktioon. Halutaan tutustua, tulla lähelle eli kokea samanarvoisuutta muiden kanssa, ja kuitenkin samalla perimmäisenä pyrkimyksenä on tarve osoittaa muille oma persoonallinen erinomaisuutensa - oma erottautuvuutensa joidenkin tuttujen lukutottumuksista ja kirjallisista intresseistä - tai mikä vielä tehokkaampaa - omahyväiseen ylemmyyteen perustuva, kateudesta kumpuava intohimo viestiä toiselle: niin - minä olen jo tutustunut ja/tai jo lukenut nuo mainitsemasi kirjat ja minulla on sen ja sen mainitsemasi kirjailijan kaikki teokset kirjahyllyssäni.

Tälla tavoin osoitetaan toiselle, että minun ja hänen välillä vallitsee aito sivistyksellinen ja jopa tietoisuudellinen ero - siis distinktio habituksen ja yleisesti ottaen kirjalliselitistisen elämänmudon tasolla. Minä hallitsen kirjallisen jargonin, kirjalliset sutkautukset ja sloganit sekä myös omaan laajemmat kirjalliset faktatiedot paremmin kuin sinä - and you better believe it! Olen arvostettavampi ihminen kuin sinä.

II
Tärkeintä siis ovat tapaamiset tuttujen kanssa ja vasta sen jälkeen itse kirjailijat puhumassa ja esittelemässä kirjojaan, vastaamassa kysymyksiin ja jopa keskustelemassa innokkaan fanin kanssa.

Kahvi- ja muu tarjoilu, tyhjänpäiväisen joskin ajoittain jopa hauskan small talkin loputon porina sekoittuneena yleiseen hälinään ja touhuun viehättää tyypillistä kirjamessun kävijää ylivoimaisesti kaikkein eniten.

Luokaamme nyt hieman tarkempi katse alussa esittämiemme blogikolleegoitteni kirjaintresseihin. Aion itse yrittää pysytellä ikäänkuin anonyymina, objektiivisena kertojana, joskaan en voi välttää ajoittaista pistokommentointia, joka saattaa tosin ärsyttää eräitä: - taas tuo Räsänen yrittää nostaa arrogantisti profiiliaan ja ivata sarkastisesti muita ihmisiä.

Tällaisten lausumien esittäjille voin vain todeta - sitä saatte, mitä olette tilanneet. Siis kriitikkohoukan, joka uskaltaa sanoa ääneen, että teidän uudet 'vaatteenne' ovat mauttomia ja lähinnä muodin orjuuden kahlitsemia trendibrändejä, joihin ei perimmältään sisälly, ja jotka eivät ilmaise, mitään omaa tyyliä. Te pelaatte pelkkää imitaatiopeliä, jolla tässä yhteiskunnassa on totuttu saamaan itsensä esiin arvostettavalla tavalla esimerkiksi osallistumalla kirjallisiin 'missikisoihin'.

Minä - kyynikko Diogenes tynnyrissäni voin pilkata teitä täysin avoimesti, koska minulle nuo arvostukset ovat yhdentekeviä, enkä näin ollen ole sitonut omaa sosiaalista, esteettistä tai moraalista habitustani mihinkään niistä kuin siinä välttämättömimmässä määrin, että pysyn edes siedettävällä tavalla hengissä, jotta pystyisin iskemään kritiikin piikkejä älyllisesti laiskaan ja teennäisesti tekopyhään lihaanne.

Lopuksi myönnän kyllä olevani epäoikeudenmukainen, koska seuraavassa kappaleessa kuvattujen bloggareitten kirjavalinnat ilmentävät mielestäni ajoittain varsin hyvin heidän omia persoonallisia kiinnostuksen kohteitaan ja siten jopa heidän tyyliään!

III
1) Huomaan, että Iines etsi käsiinsä hiukan harvinaisemman? Hertta-sarja-klassikon: Rakas - tule jo. Se on hellyttävän romanttinen kertomus nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä ja kasvamisesta itsenäiseksi naiseksi miesten sovinistisessa maailmassa.

2) Garrulus tutkii intensiivisesti pedagogis-loogis-filosofis-psykologis-semanttis-poliittis-semioottista tutkimusta Miten opettaa mies ymmärtämään, tottelemaan ja kävelemään oikeassa olevan naisen talutusnuorassa? On ilmeistä, että vain garrulla itsellään on kompetenssia tämän poikkitieteellisen 'tehosekoituksen' de- ja rekoodaukseen.

3) Meri sen sijaan ei ole valinnut vain yhtä kirjaa vaan 387 teosta, jotka käsittelevät kaikkea mahdollista rakkauden filosofiasta, estetiikasta, feminismistä, taidehistoriasta, kulttuurintutkimuksesta, muotoilusta, kuolemakulteista, kosmologiasta, evoluutiobiologiasta, geenitutkimuksesta, tietoteoriasta aina moderneimpaan kirjallisuuteen asti.

Joycen 'humoristista' Finnegans Wakea Meri lukee jo seitsemättä kertaa! Ja jokaisella uudella lukemalla häntä naurattaa enemmän ja enemmän; - katsokaas, kun joku osaa englantia kuin aboriginaali skotti, niin hän ymmärtää nauraa jo pelkästään itsestäänselvyyksillekin - refleksinomaisesti.

Merin suurin ihastus ja fanitus messuilla on kuitenkin ollut Stephen Fryn uusi äänikirja: Not Quite Interesting. Tässä äänikirjassa Fry yksinkertaisesti vain nauraa kolme tuntia yhtä soittoa(!?)

4) Kalevin kirjavalinta löytyi nopeasti. Miten uskoa valtioon, jota ei koskaan ollut olemassa-teoksessa yhdistyy sekä utooppinen, marxilainen, körttiläinen että perustuslaillis-parlamentaaris-tasavaltalainen monarkismi, jossa yrittämisen vapautta kannustetaan maltillisesti, asiallisesti, vakaasti, vakavasti ja pitkällä tähtäimellä. Myös asiallisesti ja korrektisti.
Hieman mystisenä lisukkeena tätä asiallista mutta kuivaa aihetta ryydittämään Kalevi on valinnut Simone Veilin postuumin - vastikään löydetyn teoksen: Elektronit, usko ja vastuullinen demokratia mystiikan aikana. Sitä hän opiskelee Merin kanssa, joka joskus hieman haukottelee kesken lukupiirin - mutta ei toki niissä kohdissa, jossa puhutaan mystiikasta.

5) Leonoora ihastui Kaari Utrion historialliseen tarinaan Lapaset ja sovinismi , joka kertoo, miten Katarina Jagellonica opetteli kutomaan lapasia (myöhään Suomeen tulleen) myöhäisrenessanssin tyylistä ja tavoista höynähtäneelle puolisolleen, Suomen suuriruhtinaalle, Ruotsin kruununprinssi herttua Juhanalle. Utrio painottaa jälleen topakasti ja opettavaisesti feministisessä tutkimuksessaan, että 'olisi vain Katarina pannut puolisonsa kutomaan omat lapasensa, eikä alistunut moiseen, ala-arvoiseen nyhjäykseen, jolle Juhana ei osannut lainkaan antaa sille kuuluvaa arvoa'. Nih!

6) Ripsan valinta oli arvattavissa: Kissojen sielunelämä uusimman kognitiivisen tutkimuksen valossa. Hän kertoi ryhtyvänsä heti opettamaan kirjan oppeja sekä Leolle (joka on leijona ja hänen miehensä) että lukuisille kissoilleen, joilla on tunnistettavissa oleva oma persoona, ja jotka osaavat puhua suomea. Hämmästyttävää! Kirjasta tulee taatusti olemaan hyötyä kunnon empiristi-uusbehavioristille.

7) Petri löysi aarteen: Augustinuksen hepreaksi käännettyjen koottujen käsikirjoitusten alkuperäisversiot XXXXX, joiden hinta tosin hipoo taivaita, mutta niin hipoo niiden tekstikin. Saadakseen himoitsemansa teologis-filologisen aarteen itselleen, Petri panttasi koko Lapinlahden kristillisen opiston tiluksineen takuiksi ja on nyt tuon ekstreme-harvinaisuuden onnellinen omistaja - kunnes ulosottomies kolkuttaa ovea - mitä toki emme toivo tapahtuvaksi vaan, että Petri voittaisi Wiking-lotossa päävoiton ja pystyisi maksamaan käteisellä kirjavelkansa.

8) Mattitaneli etsi pitkään, mutta sitten kolahti: Immanuel Kantin ainoa, julkaisematon romaani: Äitini ymmärryksen muodot ja hänen ehdottoman rakkautensa käskyt. Romaani antaa mainion näkökulman nuoren Immanuelin myöhemmän filosofian psykohistorialliseen taustaan - jos ja vain jos se on totta. Siinä asiassa riittänee MT:llä pohtimista vielä moneksi illaksi. Miten todistaa biografisen ja tekstuaalisen välinen kytkös ja sidos lankeamatta kuitenkaan uuskriitikkojen (etenkin Beardsley) kritisoimaan intentioharhaan fiktiivisiä tekstejä tulkitessa.

IV
Kas näin olen kuvaillut lyhykäisesti Helsingin kirjamessujen luonnetta kirjasivistyneistön societee-kissanristiäisinä ja eräitten merkittävien bloggareitten siellä tekemiä kirjavalintoja perusteluineen.

Itselläni olisi vielä paljonkin sanottavaa kyseisestä teemasta, mutta olkoon tämä kirjoitus jälleen ikään kuin ensimmäinen osa kertomusta, johon palaan myöhemmin.

Ja kuten jokainen lukija lienee vakuuttunut - kaikki tässä kirjoitettu on totta ja itse koettua - jokaikinen sana!

Linkkejä:

Iines: http://i-iines.blogspot.com/

Homo Garrulus: http://www.blogger.com/profile/03239267005383788511

Petri: http://petjar.blogspot.com/

PS. Saatan kehittää tälle Kirjamessu-päreelle jatkoa. Aihe vaikuttaa niin kovin inspiroivalta.

Taivaassa ei ole filosofeja

Kommentti mattitanelille Petri Järveläisen päreessä Abrahamin, ei filosofien Jumala.
(Kielimafia viilaa ja höylää klo: 13.05)
*
mattitaneli kirjoitti
Tiedoilla ja vain tiedoillapääsee taivaaseen, jos ja vain jos ( joss)taivasten valtakunta on filosfien kaltainen;)
*
Taivaassa ei ole ainuttakaan filosofia. Siellä asustaa vain Jumalan lapsia. Minä tiedän (en tietenkään 'tietämällä' - kognitiivisesti), että asia on näin, mutta en pysty välittämään tätä tietoani sinulle, koska sinä et uskoisi minua kuitenkaan.

Miten sinä - filosofina siis - pystyisit uskomaan edes Jumalaan, jos aina ja joka paikassa vaadit epistemologisia takuita uskolle. Ei sellaisia takuita ole jo pelkästään tietoisuuden dialektiikan (ontologinen ero) vuoksi.

Helvettiin sinä päädyt - miettimään Descartes'n tavoin, onko sinua mahdollisesti huijattu, koska jouduit näin ankeaan paikkaan.

Taivaan lapsen sen sijaan ei tarvitse moisia kysellä. Hänellä menee hyvin. Hän uskoo niinkuin lapsi tai rakastunut uskoo (iso hymiö).
*
http://plato.stanford.edu/entries/heaven-hell/

Dramaturgiaa tarkoin harkitulla tarkoituksella

Naispuolinen Hamlet ja hänen isänsä haamu
(Kielimafian juristi kävi tarkistamassa tekstin klo: 14.05)

Olipa kerran mies, joka erehtyi luulemaan entisen ystävättärensä korvaa mikrofoniksi. Näin hän kertoo:

En alunperin ymmärtänyt perimmäistä syytä siihen, miksi mikrofoni- korvan kaiutin toisti aina yhtä ja samaa: Olet paras, rakastan sinua! Ja minä onneton uskoin tuohon papukaijamaiseen, ihailevaan palvontaan, kunnes tulin järkiini, tajusin ja petyin oivaltaessani, että kaiuttimen ylistys perustui neuroottiselle glorifioinnille, jonka perimmäinen tarkoitus oli lopulta hylätä minut - tuo muka rakastettu ja idoliksi korotettu, keinotekoinen ihannekuva, joka kaiken lisäksi piti tappaa - in Effigy - kuolemaa ja itsemurhaa halajavan nihilistisen trauman alttarille.
Raivostuin. Samalla itseni julkisesti kompromettoiden. Aivan turhaan ja maineeni kyseenalaistaen. Nyt yritän päästä tasapainoon. Sillä haluan löytää uudestaan oman itseni ja samalla tien ulos tuon naisen thanatokseen rakastuneen menneisyyden kauhugalleriasta.

Sillä sinä - Kirke - olet kuin naispuolinen Hamlet ja minä sinun isäsi haamu, joka ilmestyi ja ilmestyy sinulle yhä pyytäen kostamaan epäoikeudenmukaisen murhansa, jonka sinä itse teit - ja olet aina tehnyt kaikkien miesten suhteen läpi koko elämäsi.

Ja silti - kuitenkaan - minä - sinun isäsi haamu, en suostu kuolemaan, koska olen jo kasvanut osaksi sinun harmaansynkkää ja kuolemaa rakastavaa psyykeäsi. Olen siis jäänyt ansaasi ehkä lopullisesti, koska rakastuin sinussa omaan nihilismiini ja kuolemankaipuuseeni - sinä seireeni ja mainadi samassa ruumiissa.

The Lady In Black and Grey.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Effigy

October 22, 2008

Rajatila-Räsänen tunnistaa itsensä

Nyt kaikki on minulle selvää kuin pläkki. Eikun hoitoon. Missä on kännykkäni!? Soitan heti Auroran sairaalan psykiatrian klinikan vastaanotto-osastolle. Olen saanut rajatilakohtauksen!
*
"Green muistuttaa usein Freudin varsin myöhäisestä havainnosta, että neuroosin ja perversion pohjarakenne on (Freud 1924) psykoosi. Ennen kuin psykoottista ydintä on päästy edes hiukan koskettamaan, ei analyysi ole läpikäyty, on Greenin mielipide.

Rajatilasyndroomasta Greenillä on näkemyksiä. Hän tutkii sitä niiltä osin kuin se on analysoitavissa olevana syndroomana. Sellaisena se on primaari depressio, jossa potilaan pyrkimys on tyhjyys, itsen ja samalla kaiken merkityksellisen nollaus. Pelkkä psykoosi, psykoottinen ydin ilman varsinaista psykoosia.

Psykoottinen potilas yrittää täyttää tyhjyytensä harhoillaan jälkikäteen. Kyse ei kummassakaan tapauksessa ole, kuten neurootikolla, tyhjenemisestä, jossa superego on kutistanut sopimattomat toiveet, vaan pyrkimys tyhjyyteen on primaarista.
Pelkistetyn psykoosin (blank psychosis) kiirastuli on kahden vastakkaisuuntaisesti vaikuttavan sisäisen objektin ristitulessa: vainoavan, tunkeutuvan objektin torjuminen ja yhtä aikaa siinä menetettävän objektin aiheuttama masennus.

Rajatilapotilaan kärsimän olotilan kestämättömyys ja hänen analyysinsa tai terapiansa raskaus koostuu siitä yhtäaikaisuudesta, että toisaalta hän ei voi sietää poissaoloa, ja toisaalta sisäisen tyhjyyden täyttää tunkeutuva objekti. Poissaolo saa kuoleman merkityksen."
*
Sitaatti on kirjasta Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö), s. 286.

http://en.wikipedia.org/wiki/Andre Green