July 31, 2008

Luonto ja Henki ihmisessä

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
(Kielimafian jengi tuli iltateelle. Ja ne hymyilee - vinosti)
*
meri kirjoitti
‘tietysti steve reich’
*
Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)
*
Ystäväni Harri, joka on suuri free-jazz friikki, pitää myös Cagen äänimaisemista.
Kerran kotiin tullessaan hänen vaimonsa kuuli käsittämätöntä melua olohuoneesta ja totesi, että ihan kuin täällä olisi remontti käynnissä. Siitäpä sain oivallisen syyn nimittää H:n musiikkimakutyyliä remonttijazziksi (tämä oli vitsi, lat.huom,).

Olen nimittäin ymmälläni Cagen ja free-jazzin suhteen. Jos hiljaisuus tai metsässä kuultu linnunlaulu tai täysin kakofoninen soittimilla irrottelu ilman mitään melodista, sävellajiin kiinnittyvää tai kontrapunktista kiinnekohtaa on musiikkia, niin, mitä sitten onkaan ‘musiikki', jota oikein nuoteiksi ja partituureiksi sävelletään? Onko se jotain enemmän tai vähemmän kuin linnunlaulu. Ja miksi?

Vai onko niin, että musiikin tekee musiikiksi sen performaatioluonne: esittäminen joillekuille? Tosin lintukin laulaa toisille linnuille, eikä sen laulua siltikään sanota musiikiksi samassa mielessä kuin vaikkapa sinfoniaa.

Mutta yksi on minulle varmaa: taide ei voi ‘ilmaantua’ ilman taiteilijan emootiota, joka saa intentionsa viimeistään tekoprosessissa - olipa tuo intentio sitten eksplikoitu taideteoksessa tai ei.

Ongelmaksi vain tulee nyt, ettei kyseistä intentiota voi välttämättä jakaa taiteen kokijan kanssa, koska sitä ei etenkään modernin taiteen puolella ole edes tarkoitettu miksikään pysyväksi ja muuttumattomaksi nimittäjäksi (tekijän), teoksen ja kokijan ‘dialogissa’.

Mutta eikö taideteoksen luonne taiteena tällä tavoin katoa lopullisesti olemattomiin ja muutu pelkästään kokijan projektioksi. ‘Taiteilija’ vain räiskii menemään ja jättää ‘ulosteensa’ kokijoitten haisteltavaksi.

Tämä ulosteko siis on taidetta? Missä vaiheessa se sellaiseksi ‘kompostoitui? Ja miksi?

Saattaa olla 112 liipasimella Kiasman lespaavalla pomolla, kun ihan vain kokeeksi vien sinne elokuussa näytille kasan pa…aa ja sanon, että se on siinä: mestariteos - uskokaa tai älkää. Lähdesuojaan vedoten en kuitenkaan kerro, kenen henkeäsalpaava aikaansaannos on kyseessä.

Teoksen nimeksi tulee: Luonto ja Henki ihmisessä.

PS.

Täytynee hieman selittää, mitä ajoin takaa robustilla ja vulgaarilla kommentillani taiteesta.

Ongelman ydin on minulle tässä se, että jos taiteen ainoa kriteeri on sen sattumanvarainen konteksti määrätyssä performaatiossa (taidenäyttely, kodin seinä jne,), jossa sitä ymmärretään, niin mikä tahansa on taidetta. Tai ei mikään. Kyseessä on sama asia loogisesti.

Annan käytännön esimerkin äärimmäisestä tilanteesta, joka selventää väitettäni.

Muistanette? (vaikka minä en muista tekijää) taulun: valkoinen neliö valkoisella pohjalla (tvs.). Kootaan näitä 'maalauksia' vaikka 100kpl ja julistetaan taidenäyttely avatuksi.

Sisään otetaan ennakossa vaikkapa kymmenen taidekriitikkoa, joiden tehtäväksi annetaan kertoa kymmenestä 'suosikktaulustaan' säkenöivän analyyttinen kuvaus. Ne kuvaukset minä todellakin haluaisin lukea.

Esimerkiksi. Taulu 46:

Imponoivan ja ekstraordinarisen hypoteettinen antiväri-installaatio konstelloituu dadaistis-dramaattisesti yhteen näkymättömän tekijän kanssa. Pidin maalauksen tyynen rauhallisesta atmosfääristä, joka viesti iintiimin interiöörin paljaasta sisäänpäinkääntyneisyydestä puhtaan transparenssin kontekstissa.

Ja näitä arviointeja tulee siis sata kappaletta. Kaikki täysin erilaisia(?) Oletteko sitä mieltä, että yksikään taidekriitikko puhuu lopultakaan ja nimenomaan itse taulu(i)sta? Jos olette, näette aivan erilaista unta kuin minä.
*
Taideteoksen 'olemuksen' (substanssin) voi tuhota sekä tekemällä siitä joko täysin tilakontekstiriippuvaisen (esim. taidenäyttely) tai sulauttamalla se täysin osaksi kontekstia (esim. tilataideteos, jota ei ole intentoitu irralliseksi ympäristöstään).
*
Vedän nyt hieman takaisin äärimmäistä kritiikkiäni ja sanon, että kaikkein olennaisin vaikutin objektin/tuotteen/esityksen muuttumisessa taiteeksi piilee siinä, että taideteos täytyy keksiä aina uudelleen.

Mutta tämä keksimisprosessi ei ole enää/vielä kontekstiriippuvaista vaan jokin 'naksahdus' kokijan päässä - naksahdus, jonka seurauksena hän ryhtyy pitämään jotain objektia arokkaampana ja ehkä jopa pyhempänä kuin jotain toista. En tiedä miksi.

Kuitenkin juuri tällaisen mahdollisuuden subjektiivinen modernismi kaikkine pakonomaisine kokeiluineen on tuhonnut ehkä lopullisesti. Taide on nykyään kitchiä ja campia - tai tilataideteoksia, joiden pitäisi sulautua 'maisemaan' - ja yhä silti lumota näkijänsä/kokijansa taiteena.

Tunnustan (tosin pitkin hampain), että tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa piilee 'aidon ja oikean' taiteen ainoa mahdollisuus. Tai paremminkin kytee - säästöliekillä.

Minun vokabulaarillani ilmaistuna taiteesta on campissä jäänyt jäljelle oudosti vino hymy, joka ei kuvasta enää vapauttavaa naurua (ylevästä puhumattakaan) vaan itseensä käpertynyttä solipsistista (väärää) ironiaa.

Ja yhä silti. 'Objektin' on mahdollista syntyä uudelleen taiteena juuri potentiaalisessa dynaamisuudessaan - mahdollisuudessaan tulla joksikin muuksi - enemmäksi kuin, mitä se itsessään pelkkänä aistein havaittavana oliona on.

Siltikään en ymmärrä, mitä tapahtuu, kun nän tapahtuu. Ehkä taidekriitikoilla on minua paremmat 'tuntosarvet' todellisuuteen. Voin vain kadehtia moisia kykyjä...

Ajatuskoe mahdollisen/mahdottoman poliittisen urani vaiheista

Kapina

Nuoren, riuskan urosluteen

mieli paloi vapauteen.

Kutsuttuaan heimojoukon

juhlasaliin sängynloukon

urho päästä olkipylvään

lausui julki aatteen ylvään:

"Kansalaiset, silmät tässä

surkastuvat pimeässä,

niinkuin tähden laiskuutemme

kuihtuvat jo lentimemme.

Ahtautta isänmaamme

hävetä me raukat saamme,

syntyväisyys painuu lamaan!

- Luteet, veljet, valloittamaan

ryhtykäämme Seinämeri!

Inhottava ihmisveri

olkoon ruoka täin ja madon,

jalomman saa lude sadon!"

Kymmenkunta kuuliaista

sai kuin saikin seuralaista.

Illan tullen viime kerta

juotiin tilkka ihmisverta

sitten riviin sängynlaitaan,

hyppy alas matonraitaan,

siitä yli kirjokuteen

urhoollisen urosluteen

johtamana seinään asti

jonossa ja joutuisasti.

Alkoi uljas nouseminen,

pysty, mutta voitollinen -

kunnes, kun jo katto hohti,

julma käsi syöksyi kohti.

Juostiin sivuun, taakse, eteen -

sama tulos: likaveteen,

käsi poimi yhden tyhmän

villitsemän luderyhmän.

Surullinen tapaus -

sellaista on vapaus.

*
Lauri Viita

Verinen Lorca, kirottu runoilja

Federico García Lorca edustaa minulle runoilijoitten ja runouden parasta A-ryhmää. Lorca on veren ja emotionaalisen voiman runoilija. Kirottu runoilija.
(Käännöstarkennus Horseman's Song-runoon 1.8)
*
Rukous

Ja minun täytyy mennä hyvin kauas,
etäämmä kuin nuo vuoret,
etäämmä kuin mikään meri,
lähelle tähtiä
rukoilemaan Kristusta,
Herraa, että hän antaisi minulle takaisin
lapsensieluni.

***
The Guitar

The weeping of the guitar
begins.
The goblets of dawn
are smashed.
The weeping of the guitar
begins.
Useless
to silence it.
Impossible
to silence it.
It weeps monotonously
as water weeps
as the wind weeps
over snowfields.
Impossible
to silence it
It weeps for distant
things.
Hot southern sands
yearning for white camellias.
Weeps arrow without target
evening without morning
and the first dead bird
on the branch.
Oh, guitar!
Heart mortally wounded
by five swords.

****
Horseman's Song

Cordoba.
Distant and alone.
A black nag, the giant moon,
and olives in my saddlebag.
Even if I know the way,
I never will reach Cordoba.


Over the plain, through the wind,
A black nag, the bloody moon.
The Reaper is watching me
From the tall towers of Cordoba.

Oh, such a long road!
Oh, my valiant nag!
Oh, the Reaper awaits me
before I ever reach Cordoba!

Cordoba.
Distant and alone.


Lisäys
(The Reaper on käännetty suomeksi: Kuolema.)
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2005/05/la-guitarra-by-federico-garcia-lorca.html
Federico García Lorca - Wikipedia, the free encyclopedia
http://koti.mbnet.fi/amoira/runoruk.htm
http://www.eskimo.com/~cwj2/writing/horseman.html

July 30, 2008

Miksi laulat lintunen?

Tämä teksti toimikoon epäsuorana kannanottona Petri Järveläiselle päreessään Marionista vielä käymäämme kommenttikeskusteluun (kts. kuitenkin myös PS.)
*
On esitettävä vakava kysymys.

Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.

Kyse on olemisen ja olemassaolon suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.

Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.

Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.

Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.

Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.

Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.

Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä: miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.

Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.

Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?

Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.

Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.

On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.

Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.

PS.
Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa.
Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.

July 29, 2008

Retoriikkaa ja vanhoja klisheitä

Kevyesti muokattu kirje luovan kirjoittamisen genealogiasta sekä totuudesta ja estetiikasta.
*
Mitä tammikuussa lähettämäni, omaa bloggaamistani voimakkaasti kritisoivan postini sisältöön tulee, niin olen sitä miettinyt joskus viime aikoina – itseäni ihmetellen.

Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että meneillään olevaa inspiraation kautta, joka minulla nyt on päällä, voi tietyssä mielessä pitää paljolti X:n ansiona.

En vain oikein ymmärrä, mitä minussa tapahtuu. Melkein kaikki aiheet tai aihiot, joihin viimeisen kuukauden aikana olen tarttunut, näyttävät muuttuneen lähes kullaksi. On tapahtunut selvä hyppy parempaan, mitä tekstieni tyyliin, sisältöön ja jopa monipuolisuuteen tulee.

Inspiraation saaminen on melkoinen mysteeri – etenkin se, miten tietty tunnetila muuttuu luovuudeksi. Kyse on aivan konkreettisesti sublimaatiosta. Viimeistään ja vasta tässä vaiheessa elämääni voin täysin avoimesti tunnustaa itselleni, että sublimaatio ei ollut freudilaista huuhaata vaan edelleen freudilaisittain totinen tosi, joka ilmaisee jotain hyvin olennaista luovaan prosessiin sisältyvästä psyyykkisestä metaformoosista, jossa tunnetilat muuntuvat sanoiksi, väreiksi ja musiikiksi.

Kyseessä on ajoittain niin ällistyttävän turbulenttinen viritys, että tuntuu kuin itse kirjoittaisin vain jotenkin mekaanisesti ja robottimaisesti, mutta todellisuudessa se on joku muu, joka kirjoittaa minun kauttani – jota minä vain puen sanoiksi.

Olen varsin kiitollinen tällaisesta tilasta, koska se on luovuudessaan persoonallisuutta vapauttava kokemus.

Ja sellaista vapautusta minä – hieman liioitellusti määriteltynä: erakko, sosiaalinen foobikko, huonosta itsetunnosta (hmm?) kärsivä jännittäjä ja hieman ehkä paniikkihäiriöinen, hysteeris-paranoidinen jne. (hymiö) ihminen olen ollut vailla koko elämäni ajan.

Olen muuttunut näiden kohta neljän vuoden blogikansalaisuuteni aikana – omasta mielestäni parempaan kuin huonompaan suuntaan, vaikka ailahteleva mieleni tuppaakin salakavalasti ja jopa jotenkin säännönmukaisesti viemään minua itseeni käpertyvän, kyynisen ja ihmisiä halveksuvan egoismin suomaastoon.
*
Mutta olkoon miten on. Elän tässä ja nyt. Ikuisuudessa. Se riittää, joskin ajoittain tuntuu siltä, kuin tällaisen yhtä aikaa paikalleen pysähtyneen mutta yhä silti ajatuksen nopeudella kulkevan turbulenssin aiheuttama huumaus olisi psyykkisesti liian rankka kokemus. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole annettu. Kaikki tai ei mitään...

PS.
Tämä posti ei sisällä sellaisia tietoja, joita haluaisin salata. Voit julkaista sen.

Saattaisivat tosin ehkä hiukan ihmetellä toimituksessa po. tekstiä, mutta sehän juuri olikin tarkoitukseni: nähdä asiat toisin – nurin ja oikein: nurin oikein.

Sillä totuus on alunperin aina jotain ’rikkinäistä’, eikä se enää muuksi muutu, vaikka kehittelisimme ihmismielestä ja maailmasta miten tahansa kauniita kaavoja, malleja tai hypoteeseja.

Kyseessä on paradoksi: Menin rikki – hajosin lähes pirstaleiksi, mutta juuri – ja vain – rikkinäisyyteni voi olla vähittäisen tasapainoittumiseni edellytys – ehkä jopa sen ainoa mahdollisuus. Silloinkin, kun menneisyyden haamut uhkaavat tuhota lopullisesti koko identiteettini, joka on juuri perimmäisen rikkinäisyyteni varassa.
*
Silti - kaikesta huolimatta - haluan kirjoittaa seuraavaa:

Kauneus on pelastava maailman (Dostojevski).

Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita " (Joh.8:31-32)

Tiedostan kyllä erittäin selvästi, että nämä kaksi ’ilmoitusta’ eivät välttämättä päde kaikkein kauheimpiin traumaattisiin kokemuksiimme, mutta on samalla jotenkin musertavalla tavalla vapauttavaa oivaltaa se, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Sillä se, mikä rakentuu itsepetoksen ja valheen varaan, synnyttää vain katkeruutta ja ressentimenttiä.

Totuus ja kauneus eivät ole illuusioita, sillä ne murskaavat menneisyyden valheet ja rumuudet. Ja vaikka niiden jäljiltä ei jäisi kuin raunioita – siis oma rikkinäisyytemme, vain totuuden ja kauneuden varaan on mahdollista rakentaa tasapaino, jonka ytimessä vapaus ja luovuus saavat niin paljon tilaa, että mikään kauhu tässä maailmassa ei voi meitä enää sen jälkeen tuhota.

Tiedän: – vaikka pidänkin edellä kirjoitettua kokemuksellisena tosiasiana, niin samalla se on myös etäännytetty fantasia. Mutta tohtisinko luopua tällaisesta fantasiasta..? Tuskin.

July 28, 2008

Hitaasti nopeutuvaa kuolemaa aamulla kello kuusi

(Kielimafian jengi kävi aamulenkillä. Puhuttiin niitä näitä van Goghista ja sen korvasta. Oikolukija suostui viimein ratsaamaan tekstin. En tiedä, tekikö se hommansa taaskaan ihan tosissaan.)

***
Hitaasti. Rauhallisesti. Venytellen. Nousen ylös. Sängystä. Mikä on tämä tunnetila? Joka vääntää minua. Kääntää minut sikiöasentoon kuin alkueläimen. Tyhjä. Täysi. Alku. Loppu. Kaikki samassa. Ei rauhaa. Jatkuva ihanuus. Vatsalihasten tärinä. Panssaroitu kovuus palleassa. Turbulenssia päässä ja jaloissa. Joka paikassa. Ajatusten virta. Kaaos, jonka muodot ovat geometrisen kauniita. Pollocklaisen deliriööttisiä. van Goghin taivas. Tulessa vehnäpelto. Mustat varikset kuin kuolema. Ja minä taivun. Nöyrryn. Oksennan. Olen loppu. Tappava jännitys. Loputon raukeus. Keho kuin liikkuvaa magmaa. Sielu kuin viiteen kertaan ihanasti tapettu, soiva urkupilli.

*********************************************

Yhtäkkiä kaikki pysähtyy viimeistä kertaa ennen kuolemaa nähdäkseen kaiken koetun elämän, kaikki tunteitten aallot, kivettyneet kalliot ja murheen laakson. Yhdessä katseessa koko elämä ja todellisuus, historia projisoituna valkokankaalle, jossa näyttelen pääosaa teennäisten ja petollisten vastanäyttelijöitten pilatessa tunnelmani. Muutaman minua paljon briljantimman saattaessa oman osani kalpenemaan varjoksi heidän häikäisevyydessään. Katsojien taputtaessa jos vain kerrankin saisin heidät nauramaan tälle säälittävälle roolille, jota olen yrittänyt vetää kaikki nämä vuodet kuin kurja, kylkeen potkittu aasi, vailla muuta rakkautta kuin kirjat, kirjoittaminen, C2H5OH, kaipuu takaisin äidin syliin, loputtomat fantasiat ja mieleni äänten sekamelska, mielikuvitukseni täydellinen väripaletti, jolle ei näy mitään määrää, rajaa tai estettä. Olen yhtä täydellinen kuin en ole mitään. Mutta silti yhä jollain käsittämättömällä tavalla olen enkä pääse pakoon ennen tätä viimeistä katsetta yli kaiken menneen kohti kaikkea tulevaa, joka on yhtä aikaa kaikkialla - ulkona ja sisällä, ylhäällä ja alhaalla, mikä tarkoittaa, että loppua ei ole, yhtä vähän kuin alkua. Olen maailman kaikki asiat samassa ruumiissa, joka viimein palaa tuhkaksi ja muuttuu ikuisuuden näkymättömäksi tuleksi vailla lämpöä.

***
Kärsimykseni ja iloni on paketoitu tuhkauurnan sisään. Mutta onko tuosta lippaasta kenellekään mitään hyötyä? Kuka sitä tarvitsee? Mihin tarkoitukseen? Joku kai teki sen vain palvoakseen omaa turhaa kärsimystään kuin jumala, jolle tuli ikävä itseään. Saakoon tekijä kuitenkin anteeksi tuon ennenkuulumattoman omahyväisyytensä, jota kutsuu ikuisuuden taiteekseen, sillä vaikkei kauneus tulekaan pelastamaan tätä maailmaa, joka on yhtä turha tai mielekäs kuin kuvitelmamme siitä, se on silti ainut keino jättää todellisuuteen pieni jälki, jonka joku joskus löytää - ja jota hän alkaa ehkä hellien vaalia kuin rakkainta asiaansa.

***
Mutta eikö tuollainen ajatus lippaasta vailla oikeastaan mitään tarkoitusta, ei missään eikä milloinkaan - lippaasta, jonka joku löytää ja ottaa rakastaakseen, ole äärimmäisen lohduttava voima? Jopa siinä määrin, että sellaisen avulla saattaisi kuvitella pääsevänsä hyväkuntoisena ja reippain mielin - jos ei nyt ihan Taivaaseen niin jonnekin Nirvanan itäisessä nurkassa sijaitsevaan sisäpihalla varustettuun mukavankokoiseen kaksioon ainakin.

Jotain suuremmoisen naurettavaa ja hellyyttävää on siinä, että uskomme taiteeseen - tuon turhista kaikkein turhimman - pelastavaan vaikutukseen. Ikäänkuin yrittäisimme tehdä vaihtokaupat ikuisuuden kanssa. Mutta se kannattaa - kuten usko Jumalaan Pascalin vedonlyönnissä. Et menetä mitään, jos uskot, vaikkei Jumalaa olisikaan. Mutta jos hän on olemassa, saat kaiken.

Jännityksellä sopiikin odottaa, että vielä kerran joku rakastava ja hellä ihminen - Jumalan korvike - löytäisi minunkin lippaani. Silloin maallinen kärsimykseni ei menisi aivan täysin hukkaan vaan tulisi lunastettua tuon kiltin löytäjänsä hahmossa. Vihdoinkin voisin kokea hetkisen onnellisuutta, jota mikään paha ja ruma ei ole päässyt koskaan turmelemaan.

July 26, 2008

Huumorin tuolla puolen

Savion puukottaja halusi eroon ahdistuksesta

Valistusta ahdistuneille nuorille miehille: Älkää ryhtykö murhaamaan keskenkasvuisia, viattomia neitoja, mikäli haluatte päästä eroon ahdistuksistanne. Siihen vaivaan löytyy parempiakin konsteja. Esimerkiksi viina ja huumeet. Vaihtoehtoisesti oikeus- ja kauppatieteen, teologian, filosofian tai gynekologian opinnot. Myös haudankaivajan eläkevirkaa kannattaa harkita, koska silloin töitä ainakin riittää ilman, että ketään tarvitsisi itse tappaa ahdistuksensa lieventämiseksi.

Rauno Räsänen: Filosofian nihilisti (fil. nih.) Elämän- ja kuoleman tarkkailija.

http://plaza.fi/kotimaa/savion-puukottaja-halusi-eroon-ahdistuksesta

July 25, 2008

Perhonen ja Virtahepo

Kielimafiosot kävivät naureskelemassa typerille typoille 26.7


Maailmassa on monenlaisia tarinoita, ja tästä löytyy kaksi kuvaa erään tarinan päähenkilöistä - kahdesta ystävästäni - Diego Riverasta ja Frida Kahlosta.

En kerro heistä mitään sen enempää, ennenkuin kielimafian ystäväni: oikolukija sekä sisällön- ja tyylintarkastaja ovat konsultoineet minua asiassa.
Sitä ennen tämän tarinan saa jokainen etsiä ja/tai arvata itse. Mutta voin vannoa, että kyseessä on aivan uskomaton story.
Palaan asiaan (interrupted).
II
Klo: 22.10
Kielimafian sadismiin taipuvaiset virkahenkilöt suhtautuivat hiukan nyrpeästi tarkoitusperiini ja sanoivat, että kirjoitapa itse ensin. Ennemmin ei tule mitään neuvoja. Niinpä päätin hiukan tuohtuneena vetää koko jutun niin sanotusti hihasta. Milloinkaan aikaisemmin en ole tehnyt niin (uskokaa tai älkää), mutta nyt - omaan varaani jätettynä - on pakko improvisoida eli ottaa se riski, että joutuu puhumaan ajoittain pelkkää sepitettä - siis valetta. Tunnen syyllisyyttä jo heti aloittaessani.
*
Olen miettinyt ankaraa ja lähes ylivoimaista ongelmaa: miksi ihmeessä nämä kaksi 'turbulenttia' taiteilijaa tunsivat niin suurta vetoa toisiinsa? Perhonen ja Virtahepo. Huippulahjakas, oikukas ja biseksuaali lady sekä narsistinen, öykkärimäinen ja seksisovistinen nero. Onko kyseessä taas jokin klassinen joskin klisheemäinen miehet ovat sikoja, mutta naiset rakastavat sikoja-'syndrooma'?
Entä päteeko Riveraan mutatis mutandis eräs elokuvan King Kong loppurepliikeistä, hirviömäisen jättiläisgorillan ajauduttua lentokoneitten konekivääritulen uhriksi vain sen vuoksi, että se ihastuu kauniiseen nuoreen naiseen, eikä onnistu enää löytämään oikeaa pakoreittiä pois pilvenpiirtäjien keskeltä?
Oh no, it wasn't the aeroplanes. It was (the) beauty that killed the beast.
*
Kummallisia ovat halujen kohtalot - ellei peräti tuntemattomia. Mutta mikä veti näitä kahta sekä päälle päin (parin 'epäsuhtaisen' fysiologian merkityksessä) että persoonallisuuteen katsoen ei-symmetristä (molempien temperamentti oli omalla tavallaan räiskyvä sekä vaativa) ihmistä toisiinsa magneetin tavoin? Jopa niin paljon, että jo kerran erottuaan he silti aikanaan yhä uudestaan päätyivät avioliittoon.
Kyseessä ei voi olla pelkkä seksi, sillä Rivera oli uskoton porsastelija, joka kävi vieraissa yhtä härskisti kuin taskuvaras Kauppatorin vilinässä, ja koska Kahlo 'käytti' puolestaan sekä miehiä että naisia.
Naisista Rivera ei ollut Kahlolle mustasukkainen, miehistä kylläkin. Jotkut ovat tulkinneet tämän asenteen miehisen sovinismin ehkä kaikkein kieroutuneimmaksi ilmentymäksi, joka implikoisi oletuksen, jonka mukaan naisen kokonaisvaltaisempi, pehmeämpi ja vastaanottavampi seksuaalisuus ja siten tietysti itse nainen olisi jotain ikäänkuin alempiarvoisempaa ja vähäteltävämpää kuin miehinen, penetroiva kukkoilu ja dominanssi.
Jostain syystä en aioi antaa definitiivistä ratkaisua tuohon ongelmaan, mutta olen puolisovinistisena kaappifeministinä kyllä valmis myöntämään, että tässä asiassa miessukukunta saa kyllä mennä itseensä.
Ovatko miehet ottaneet suoraa mallia metsojen soidinmenoista? Toisin sanoen - koska koppelot suojavärinsä vuoksi lähes näkymättöminä ja ikäänkuin vain passiivisina odottelevat ihmeurostaan, niitä ei muka voisi pitää samalla tavalla arvokkaana sukupuolena kuin kiimastaan seonnutta afla-ukkometsoa, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole muuta virkaa kuin juuri kukkoilu - penetroiva dominanssi vailla sen erityisempää lisääntymisfunktiota. Uros/Koiras ei synnytä.
Mutta palaan itse asiaan (toivottavasti). Jos ja kun Kahlo sekä Rivera tunsivat toisiaan kohtaan vetoa, joka saattoi heidät kerta toisensa jälkeen, riidoista huolimatta yhteen, niin mikä ja mitä tuo vetovoima oikein oli - miten se voidaan ymmärtää - selittämisestä nyt puhumattakaan?
En edes aio yrittää mitään tieteellistä todistusmallia, koska jos esimerkiksi väittäisin, että Kahlon biseksuaalisuus herätti Riverassa entistä suurempaa eroottista ja seksuaalista kiintymystä tätä kohtaan, ajatuisin tieteen kannalta täysin mahdottomiin dilemmoihin kyseisen väitteen empiirisen todistamisen kannalta.
Mutta - näin aion kuitenkin väittää. Ja lisään väitteeseeni korollaarin, jonka varaan se lopulta perimmältään rakentuu.
Riveran syvä kiintymys biseksuaaliin Kahloon oli hänen 'oireensa' eli latentin mutta ei kuitenkaan manifestin homoseksuaalisuuden ilmentymä.
Toisin sanoen: 'vyöryävän' maskuliinisen, eksessiivisen ja tämänkin vuoksi skandaalimaisella tavalla 'yliheteroseksuaalin' Diego Riveran persoonallisuus löysi Frida Kahlossa samanhenkisen toverin, joka ikäänkuin uskalsi tehdä sen, mistä Rivera kykeni ehkä näkemään vain unta: omakohtaisen homoseksuaalin suhteen.
Itse asiassa (muistakaa: tämä ei ole tieteellistä vaan intuitiivis-psykologista päättelyä) Riveran öykkärimäisen sovinistinen heteromiehisyys kätki niin monille taiteilijoille ominaisen taipumuksen biseksuaalisuuteen, koska taide ei olemukseltaan ole sukupuolitettua, vaikka esimerkiksi taidekritiikki sitä olisikin.
Niinpä väitteet siitä, että sekä Kahlo että Rivera olisivat tunteneet vetoa toisiinsa, koska he tunnistivat toisissaan suuren lahjakkuuden, on oikeassa suunnassa, mutta jää pahasti puolitiehen.
Kyseessä on kahden lahjakkaan narsistin yhteinen kokemus toistensa syvästä persoonallisesta - ja siten myös panseksuaalisesta - samankaltaisuudesta.
Toki myös tällaisessa tilanteessa vastakohdat täydentävät toisiaan seksuaalisesti, joskin kaikkein olennaisinta on juuri tuo mainittu yhteisen, taiteellisen narsismin ja sen oivaltamisen herättämä tunne henkisestä sekä psykofyysisestä sukulaisuudesta, joka - seksuaalisten erojen kiihottamana - vääjäämättä kiinnitti nämä kaksi Näkijää toisiinsa.
*

July 24, 2008

Jumalatonta ilveilyä vakavilla asioilla

(Se pe...een kielimafia kävi täällä uudestaan pinna kireällä 25.7. Oikolukijalla oli asiaa heti aamusta. Typot ovat kuin viruksia...)

Viimeinen Kabanossi
*
1-1½ viikon päästä alkaa laihdutuskuuri. Mutta onneksi – ’Vielä on makkaraa jäljellä’, kuten Mamba laulaa. 2 kg.

Entä miten pystyn luopumaan makkaroista, joista on tullut elämäni ja ruuansulatukseni pysyvä ja kestävä sisältö, joka antaa minulle voimaa elää – muutenkin kuin pelkästään tuhtien kalorimääriensä takia? Minä nimittäin rakastan makkaroita. Ja nyt minun pitää niistä väkisten luopuman. Tuskani yltyy. Ahistus kasvaa. Loppu tulee, kun viimeinen makkara on syöty. Mit Räsänen ist es los.

Mutta en voi syyttää makkaroita kohtalostani, koska ne eivät ole tehneet minulle mitään pahaa itsessään. Eivät ne suinkaan aikoneet pahantahtoisesti lihottaa minua porsaaksi vaan tulla elämäni kohtuulliseksi sisällöksi ja nautinnoksi. Minä itse tein makkaroista (epä-)jumalani ja aloin suorastaan rakastaa niitä. Tosin makkaroiden viaksi sopii kyllä lukea, että ne maistuvat niin erityisen hyviltä. Heikkoluonteisena ihmisenä sorruin kuitenkin lopulta hamartiaan ja aloin käyttää makkaroita väärin. Mutta tämä asiaintila ei siis ollut makkaroitten oma vika vaan minun kontrolloimattoman himoni seurausta.
*
Viimeisenä iltana istun käryttämässä viimeistä kabanossilastia sähköuuni-krematoriossani. Tunnelma on harras ja ylevä. Mieleni tekee lukea Kabanossille kirjoittamani runo, joka kertoo syvästä kiintymyksestäni Häneen.

Oodi Kabanossille (luetaan ortodoksista resitaatiota käyttäen)

Oi Sinä ihana Kabanossi, mä palvon sun muotojasi että sun makuasi. Hiukan sinappia pursottelen päälles, jotta hunnun saat maukkaan ihanaisen ja sut sitten syön kuin itämaisen naisen, jonka muistoa iäti palvon. Pyhitetty olet sinä minun ainoa grilliin naulittu Makkarani. Nam.
*
Viimein arvioin kellonajasta, josko makkarani ovat kypsyneet herkullisen sopiviksi kannibaalin paloiksi nautiskella. Tök tök – jees. Läpi meni haarukka. Kypsää on. Hellästi tartun pannulapulla makkarapeltiin ja nostan neljä Kabanossia suurelle lautaselle. Otan sinappituubin, lohkottuja tomaatteja sekä jotain merkillistä kurkkupikkelsiä ja vien tämän viimeisen aterian pyöreään pöytääni, joka tosin näyttää tällä hetkellä pikemminkin kirjahyllyn perverssiltä korvikkeelta kuin aistillisen sofistikoituneelta Big Bang & Olufsen pöydältä, jonka funktionaalisuus tosin kärsii jouduttuaan raiskaavan musikkamaisen käyttöni uhriksi.

Ensimmäisen makkarapötkylän omistan ystävilleni. Nam. Kohtuullisen hyvää. Toisen omistan vihollisilleni. Nam. Jostain syystä se maistui paremmalta kuin ensimmäinen. Kolmas menee Rakkaudelle. Nam. Kitkerää. Neljäs pyhälle mutta sadistiselle Jumalalle. Yök. Melkein tuli oksennus.

Kummallista. Viimeinen, Jumalalle omistettu makkara maistui pahalta. Mistä se voi johtua? Samassa krematoriossahan ne kaikki makkarat paistuivat. Vai sisältyykö jumala-makkaran makuun jokin merkki tai piiloviesti – itse Suuri Kaksoismerkitys?

Merkki Rauno Räsäselle - Ylhäältä

Syödessäsi nyt tämän viimeisen makkarasi, pidä mielessä, että luopumisen tuska sisältää aina vapautumisen uuteen elämään. Tämä viimeinen makkara muistuttakoon sinua kaiken vanhan ja entisen katoavaisuudesta ja mahdollisuudesta uuteen – kirkkaampaan Olevaisuuteen.

Hmm. Pitäisikö minun tulkita tuo viesti niin, että laihdutuskuurini tulee sittenkin onnistumaan. Että sillä on loistava ja elämääni mullistava tulevaisuusvaikutus? Että se kokoaa entisen elämäni rauniot kuin messiaanisen sirpaleet ja rakentaa niistä minuun uuden, hohdokkamman muodon – kuin olisin valaistunut ja päässyt Pyhyyteen muiden Pyhien Laihduttajien kanssa?

Ah – pelkästään jo tämän häikäisevän näyn takia uhraan makkarani ja ryhdyn syömään yksinomaan porkkanoita sekä lannttuva ja kaaliva. Net on kohta Fallkullan herkkuva.

Kaikki toivo ei siis ole mennyt. Minä (ehkä) pystyn tekemään sen. Jättämään Kabanossin lopullisesti. Mutta en ilman muistojuhlaa, jota vietän säännöllisesti päivittäin syömällä hevosen lailla vegetableseita. Rauskista. Nam. (Yök.)

Viimeisen aterian konsekraation substanssina käytän siis makkaran sijaan nyt kasvikunnan tuotteita. Öylättinä vihanneksia ja viininä Nutrilett-puruliuos-juomavelliä, joka maistuu maukkaalta – varsinkin, jos laihduttajalla sattuu olemaan hyvä mielikuvitus. Ja minulla sellainen on.

Hyvästi Kabanossi – mun ainoain. Suo rakastin paljon, häntä rakastan ehkä enemmän, ole mulle ikuisesti - Vihanneskaalikeittoa.

Amen
*
Muistolaulu Makkaralle

Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

http://www.lyricsbox.com/juice-leskinen-lyrics-syksyn-savel-lb6bcvq.html

July 23, 2008

Aamufantteja

(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä sensuroimassa tekstiäni klo: 11.35 - hyvästä syystä kuulemma. I agree but not without terms).
I
Tänä aamuna olen rauhallinen. Kuunnelkaapa. Minussa ei liikahda lehtikään. Olen kuin tyydytetty lahna. Suusta vähän kuplii vaahtoa. Lähetän terveisiä merimiehille. Hohiiohoi! En ole mikään Mikki Hiiri merihädässä. Istun Suomen Joutsenen kannella turvassa. Kivalta tuntuu. Ajattelin, josko vallan ryhtyisin meren eläväksi ja asettuisin asumaan vetenalaisten vehkeitten valtakuntaan. Palaisin kohtuun ja viettäisin luppopäiviä koko loppuelämäni. Antaa naisten tehdä työt. Minä poika vaan kirjoittelen. Milloin huvittaa. Pysy siis poissa kavala maailma! Mutta anna kuitenkin mulle mun jokapäiväinen inspiraationi. Ei minulta mitään puutu. Olen kuin Esko-Kreeta tai Kreeta-Esko. Oikein meni molemmin päin. Ehkä alan kohta uskoa jopa Jumalaan. Minulla on siihen nimittäin hyvä syy. Terveisiä vaan evidentialisteille. (Nuo idiootit!)

II
Kohtasin kerran tiellä Ufonaisen, hän lausui mulle näin: hankkios itsellesi hengen (ja ruumiin, lat. huom.) vapaus, se sulle onnen tuo. Sit nyt ma yritellä tohdin. Vapautta. Mieltäni ylentäen itseäni alennan ja kevennän. Kaikki aistit valppaina haistelen, kusta tuoksu minervaisen ihmetöhnäuutelotionin, mi sieluani niin kovin ravistaa, tulla voinee. Lännest vaiko idäst? Veikkaan idäst. Walamost. Ex oriente lux. Siihen paikkaan merkkaan rux. Sitä kohti liukuu sux. Oon kuin kuin komisario Fucks (ei rimmaa - yritän uudestaan).

III
Siis. Hän. Ufonainen. Henkiruumiin kiertokulun toiseksi viimeinen inkarnaatio ennen lopullista? Nirvanaa kuiskasi hieman änkyttäen korvaani, koska olin tehnyt hänen leijuvan pyhyytensä heikoksi ylittämättömällä miehisellä tykövedollani (jota ei peilistä tosin voi huomata): o-ota v-vapaus, j-jätä k-kahleet m-maailman ja r-ruumiin. Hy-yppää - e -poroni k-kelkkaan. Ja mä hyppäsin kuin Sören K. Vailla huolten häivää. Angstini katosi. Mieleni sekosi. Onni tuli. Ja pitempään kuin tunnin oli. Ufotar muo ohjaten ympär avaruutta kiersin. Näin kaiken. Ja vielä enemmän. Näin taivaan maan. Uhkarohkeasti jopa Nirvanata viettelemään lankesin. Se viettelyksistäni onkin suurin.

Viimein päädyin apaattisen onnelliseen tilaan, jossa vallitsi ikuinen Rauha. Ikuinen Ilo. Täältä pois ma lähde lailla linnun en. Tänne pesän teen. Mut munia en haudo. (Se tuska uroksell maan pääl eläes on loppumaton: hautoo hautoo: mitään synny ei.) Sill Ikuisuudes luominen on rikos Kaikkeuden Ääretöntä Harmoniaa vastaan. Tääl saavutettu lienee nollapiste myös. Ei-mihinkään on matka ikuinen.

Ma Ufottaren kanssa leijuin yli maiseman. Hän sieluruumiini mun poltti ja päädyin [sensuroitu]. Lippaaseen mut saatuaan, sen jätti ylängölle [sensuroitu]. Siell yksinäisyydess äärettömäss kera miljardien [sensuroitu]sieluin toisten ajatonta vietän juhlaa universumin. Tähdet, kuut, planeetat on seuranain. Ja kanssa sielutovereini tulevaksi jälleen odotan ma Ufottaren tuhka-[sensuroitu]-a kultahopeista. Se lailla ystävän mut kohtaa. Se jäänne ainut ihmisen on Kohtalost.

July 22, 2008

Mä silmät luon ylös taivaisiin

Utsjoki Kevo ohutta yläpilveä hirviä havaittu lautoissa saderintama lähestyy kaakosta lujaa vauhtia tuuli puhaltaa pilviä eteenpäin aurinko on keltainen mutta huomenna ei ole pouta menenkö kalaan en mene taidan lähteä nussimaan vitut minä säästä välitän käyn ylikierroksilla aja varovasti isi täällä muumipeikko ostakaa terveysvaikutteisia HK:n makkaroita vähän kaloreita enemmän laiffii minä rupean laihduttamaan eihän tällaisen pöntön kanssa jaksa erkkikään taas pilviä tulossa tuuli on kääntymässä alaspäin itä on punainen länsikaakosta etelään Radovan Karadžić pidätetty hullu psykiatri runoilija tappaja hirttäkää se koivun oksaan kosto on suloista rakkaus on julmaa olen puhunut itseni puhki se nainen skalpeerasi minun sieluni olen niin onnellinen tärähtänyt kajahtanut pönttö maailmassa on hyvä olla jos rakastaa voi murhata siunaten koska kaikki käy jälleen on tulossa pilviä takavasemmalta väistän niitä ja moikkaan ystävällistä porukkaa naapurin elähtäneillä kaksossisaruksilla on koira jonka haukkuminen kuulostaa särkyneen pillin vihellykseltä vihaan sitä ääntä idioottimainen piski mutta minä vaan tiskaan astioita juon aamuteetä ja luon silmät ylös taivaisiin.

July 21, 2008

Mainonta kulttuurina ja päinvastoin

Kirjoitettu kommentiksi Merille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
meri kirjoitti
ja onhan mainonta myös eräänlaista talouden kulttuuria sekä sen lisäksi olennainen osa modernia kulttuuria; mainontahan kierrättää kulttuurisia viittauksia ja malleja sosiaalisten vuoroverkostojen läpi sitoen yhteen kuvia ihmisistä, tuotteista ja hyvästä olosta.
*
Meidän välisemme dialogihan näyttää katkeavan heti alkuunsa kuin kanan lento. Sääli. Kaikki alkoi niin hyvin…
*
Mainontako kulttuuria? Kysyn: mikä sitten ei ole kulttuuria?
*
Teesi:
Mainos on informatiivinen valhe, joka on tarkoitettukin informatiiviseksi valheeksi, mutta jota ei kuitenkaan jostain syystä (en kerro vielä tässä miksi) mielletä valheeksi vaan viettelevyydeksi, joka vetoaa tarpeisiimme ja haluihimme, jotka ovat joko triviaaleja (tarve) tai ei-mitään (halu).

Ja koska tarpeet ja halut ovat erottamaton osa meitä itseämme psykofyysisinä olentoina, mainosten avulla on helppo ottaa haltuunsa ihmisen tajunta. Mainos on fantasia reaalisesta (= energeettinen halu, triviaali tarve).

Tästä määritelmästä löytyy myös kulttuurin perusolemus.

Kulttuuri on mainoksia/symboleja pursuava sirkus, jonka ainut reaalinen ydin on totuuden poissaolo. Mainos on tuon poissaolon värikäs, symbolinen läsnäolo - siis fantasia.
*
Määritelmäni eivät ole nihilismiä, kuten joku luulisi vaan sovellettua Heideggeria, Lacania ja Zizekiä. Siis eräänlaista eksistenssin ja kulttuurin psykoanalyysia

July 20, 2008

Syntynyt free-rideriksi

Kirjoitettu kommentiksi Merille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
Kaikki ihmiset ovat ekosfäärin/universumin free-ridereita. ‘Tahtomattaan’. Koska heillä on vapaa tahto. Ja siten mahdollisuus pahaan. Eli puhumaan toista, mitä tekevät. Ja tekemään toista, mitä on sovittu. Rikkomaan lakeja, rajoja, mitä vain pyhäksi julistettua.

Vähintäinkin merkillistä on tietysti se, että Jumala=Evoluutio meni mokaamaan ja ylipäätään loi/kehitti ihmisen.

Sillä miten vapaus voisi olla tae siitä, että kykenemme myös hyvään?

Eläimilläkin voidaan havaita free-rider-käyttäytymistä, mutta niitä ei voi syyttää siitä, koska olisi kognitiivisesti mieletöntä vaatia käyttäytymisen muutoksia oliolta, joka ei reflektoi itseään symbolifunktion tasolla.

Jolla ei siis ole kykyä ottaa kielen kautta tarpeellista etäisyyttä itseensä ja ulkoiseen todellisuuteensa. Joka ei siis kykene valehtelemaan.
*
Kierrämme parallaksista kehää emmekä etene. Toki voimme ’syvetä’, mutta olemme tietoisuutemme tasolla (tietoisuus ontologisesti ymmärrettynä) pysyvästi ‘rikki’. Eikä siitä rikkonaisuudesta voi tavallaan ‘pelastaa’ kuin hulluus, ekstaasi ja/eli rakkaus.
*
Huomaat, etten kirjoita sanaakaan moraalista. Ajattelen uhkarohkeasti samaan tapaan kuin Heidegger (tavallaan myös kuin Nietzsche tai tulkintani hänestä), että eettisyys itsessään kuuluu Olemisen ymmärtämiseen.

Siitä ei tarvitse eikä pidä rakentaa jotain erillistä diskurssia, josta voi sitten sorvailla haluamansa, kunhan vain osaa perustella kantansa tarpeeksi pätevästi.

Ei. Sellainen tapa suhatutua moraaliin on korruptoitunut jo alkuunsa. Ettäkö moraalin voisi luoda kuin imagon/identiteetin?

Ei mene jakeluun, enkä osta tällaista näkemystä, vaikka saisin miten hyvät vaihtarit.

Moraalia joko on tai ei ole. Mutta missään tapauksessa sitä ei ole joko vähän tai paljon. Olen tavallaan universalisti tässä asiassa. Ontologinen sellainen. En mikään proseduuri-eetikko.

Joku voi nyt kysyä, että entä jos etiikkani on julmaa - ja että siltikin universalisoin sen?
Hyvä kysymys. Siihen vastaaminen onkin minun (heideggerilaisena) vaikein tehtäväni. Teodikean ongelma ‘valepuvussa’.

Mainonta ja myyminen viettelyn ja vallankäytön naamioituina versioina

Kirjoittettu kommentiksi Merille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
Meri kirjoitti
olisi silkkaa hölmöyttä uskotella, että benetton olisi käynnistänyt poikkeuksellisten mainostensa sarjan jossain idealismin puuskassa. olisi kuitenkin aivan yhtä lyhytnäköistä pitää tapahtunutta kuplana tai yhdentekevänä.
mainosten luomat reaktiot ovat yhä pohtimisen arvoinen asia, etenkin suhteessa tämän ajan moraaliin, kaksoismerkityksiin ja mainonnan mekanismeihin.

*
Mikäli ymmärsin tekstisi oikein, olen periaatteessa samaa mieltä kanssasi. Mutta tapani mukaan lisään hieman panoksia ja pistän mutkat suoriksi.

Miksi mainostetaan? Siksi, että mainostettu tuote herättäisi huomiota ja viime kädessä positiivisen reaktion sekä myönteisen ostopäätöksen kuluttajassa tuotteen tai brändin suhteen.

Mutta eikö silloin ole yks hailee, mitä mainostaja/firma kertoo eettisistä periatteistaan? Eikö kyseessä ole foucaultlaisen strategisen toiminnan, (vastakohtana vapaaksi idealisoidulle kommunikatiiviselle toiminnalle) - siis vallankäytön eri muotojen kirjon toinen ääripää: suostuttelu, indoktrinaatio, mystifiointi ja manipulaatio. Jatkumon toisessa päässä on kartelli, monopoli tai avoimen kiristämisen ja uhkaamisen keinot.

Voidaan kuvitella parodisesti äärimmäisin tilanne, jossa mainostamisen hankala 'media' on onnistuttu ohittamaan kokonaan, koska mainoshan on viime kädessä täysin tarpeeton riesa myyjälle. Olennaista on pelkästään kuluttajan myönteinen ostopäätös ja siitä mahdollisesti syntyvä sitoutuminen tuotteen brändiin.

Kuvitelmassani pölynimurikauppias tunkeutuu väkisin kotiisi ja 'myy' sinulle aseella uhaten Hyperdeluxe-imurin häipyen sitten uuden uhrin luo.

Tässä 'mallissa' kaikki toimii kuten myyjä toivoo. Ei tarvitse vietellä ostajaa mainoksilla, ei tarvitse sijoittaa rahaa valtaviin kampanjoihin, joilla kuluttajan tahto käännetään epäilevästä hyväksyväksi.

Ja koska myyjällä on kaikki mahdolliset aseet, hän saa kaikki imurinsa kaupaksi. Vallitsee täydellinen myyjän terrori - tila, jonka kapitalismi on onnistunut naamioimaan vapaa markkinatalous-nimisen, ideologisen mystifikaation taakse.

Tietenkin liioittelen, mutta yhdestä väittämästä en luovu: kapitalismin perustavoitteena on aina tuottajan/mainostajan/myyjän terrori, jota ei tietenkään terroriksi koeta, koska mikään/kukaan ei ole niin ovela indoktrinoimisen taidoissa kuin mainospsykologi.

Voit toki perustellusti kommentoida tähän, että myyjän ja ostajan suhde on aina kahden kauppa, joka perustuu siihen, että ostaja kokee tekevänsä vapaaehtoisen ostopäätöksen, ja että solmittu kauppasopimus on laillinen.

Mutta koska tiedämme mainostajan/myyjän intentiot ja hänen perimmäisen päämääränsä, voimme ymmärtää, että hänelle on aivan sama, mikä muuttaa ostajan aluksi kielteisenkin asenteen lopulta myönteiseksi. Pääasia että se muutos tapahtuu.

Kyse ei ole kahden kaupasta vaan sofistikoituneesta joskin perusmotiiveiltaan häikäilemättömästä toiminnasta, jonka vertaaminen kahden osapuolen välillä tehtyyn vapaaehtoiseen - siis ilman minkäänlaista toisen osapuolen vallankäytön vaikutusta tapahtuvaan muutokseen sopimuksettomasta tilasta vapaaehtoisesti sitovaan sopimukseen (hieman kyseenalaisena esimerkkinä avioparin vihkiminen) , on tässä tapauksessa mystifioivaa puhetta - olkoonkin, että se pätee juridisesti.

Rationaalisen valinnan teoriaa (johon en perimmältään usko) tässä hyvin valikoidusti soveltaen oletan, että kukaan ole tarpeeksi typerä ostaakseen tuotteen yksinomaan sen vuoksi, että hän on ihastunut tai suorastaan rakastunut mainokseen sydänjuuriaan myöten, vaikka hänen tahtoonsa onkin pyritty vaikuttamaan viettelijän eli myyjän taholta siten, että potentiaali ostaja hullaantuisi tuotteeseen.

Mainonta ja kaupankäynti on siis perimmältään perversiivistä toimintaa.

Viettelijä-mainostaja-myyjä haluaa valloittaa kuluttajan mielen, ja hän osaa kyllä monenlaisia psykologisia temppuja, jotka eivät minua tässä kuitenkaan yksityskohtaisemmin kiinnosta juuri myyjän perusmotiivien ja -intentioitten takia.

Mainostaja-myyjä on viettelijä, joka haluaa 'iskeä' eli valloittaa kohteensa. Saada tämän antautumaan ja taipumaan omaan tahtoonsa. Ja kun hän on haluamansa saanut, on vuorossa seuraava valloituksen kohde.

Rakkaudesta tässä ei totisesti voida puhua, vaikka mainostaja itsensä mahdollisimman hyväntahtoiseksi ja muka kuluttajaan ihastuneeksi olennoksi pyrkiikin naamioimaan.

Mainos on ideologinen savuverho, jolla halutaan peittää näkyvistä se, mitä tässä rahan- ja tavaranvaihtoprosessissa todella viimekätisesti tapahtuu: indoktrinaatiovaikutus, joka ei ole huijausta, koska ulkoisen pakottamisen merkkejä ei näy.

Olen kuitenkin halunnut toistuvasti painottaa, että valtasuhteet ovat kaikissa muodoissaan toisen tahdon 'murtamista' - joko pakolla tai suostuttelulla. Keinojen erilaisuus ei muuta myyjän päämäärää ja sen keinojen funktiota eettisesti yhtään kunniallisemmaksi: ne säilyvät aina yhtä raadollisina: kyse on psykologisesta egoismista.
*
Aika raadollinen näkymä, mutta sovitaan, että se oli jälleen 'vain' ajatuskoe. Entä miten sinä väittäisit vastaan, jos olet eri mieltä?

Sanoisitko, että juuri minä olen esimerkki siitä, miten joku yrittää mainostaa ja 'kaupata' mielipiteitään toiselle kuin jotain tuotetta, pyrkimyksenä saada tämän mieli muuttumaan.
Ja mikäli käy niin, että toinen osapuoli myöntyy, mainostus ja 'kauppa' on onnistunut.

Tuohon vastaväiteeseen minulla ei olisi mitään lisättävää tai vähennettävää. Mutta toisaalta - ei minulla kyllä ollut mitään kaupattavaakaan...

PS.
Tietenkin ihmisillä on aitoja ja todellisia tarpeita, joita sitten tyydytetään tekemällä ostovalintoja.

Tarkasteluperspektiivini perushypoteesina oli kuitenkin se, että mitään rationaalista valintaa ei viime kädessä ole olemassa - johtuen a) ihmisten valintojen perimmäisestä irrationaalisuudesta ja sattumanvaraisuudesta, b) mitä irrationaalisuutta/sattumanvaraisuutta mainostajien/tuottajien kehittämät hienostuneet vallankäytön - suostuttelun, indoktrinaation, mystifikaation (esim. kaksoismerkitykset) - keinot ja muodot sitten pyrkivät ohjaamaan enemmän tai vähemmän moraalittomasti haluamaansa suuntaan.

Luen wikipediaa - ja opin uusia asioita

Kuvassa Aristoteles ja hänen rakastajattarensa Phyllis puutarhaleikeissään. Söpöä.

Rakastajatar

Rakastajatar tarkoittaa naispuolista seksikumppania, joka ei ole kumppaninsa avo- tai aviopuoliso. Rakastajattaren osittaisia synonyymejä erilaisin painotuksin voivat olla muun muassa naisystävä, tyttöystävä, kurtisaani ja jalkavaimo. Rakastajattaren miespuolinen vastine on rakastaja, jota voidaan käyttää myös yleisterminä molemmista sukupuolista.

Joséphine de Beauharnais, Napoleonin rakastajatar François Gerardin maalaamana.
Etenkin tunnettujen miesten, kuten hallitsijoiden rakastajattarilla on ollut vaikutusvaltaa ja siten he ovat olleet omana aikanaan tunnettuja ja jääneet myös historiankirjoihin.

Rakastajatar saattoi olla joko naimaton tai naimisissa oleva ja hänellä itsellään saattoi olla yhteiskunnallisestikin tunnustettu asema. Tilanteet, joissa rakastajatar oli rakastajaa merkittävämmässä asemassa ovat kuitenkin olleet harvinaisia. Tunnetuin tapaus lienee Venäjän Suuriruhtinatar Katariina Suuri.

Katollisen kirkon papit ja paavitkin ovat historian kuluessa pitäneet melko avoimesti rakastajattaria, vaikka tämä rikkoo heidän selibaattilupaustaan vastaan.
Rakastajattaren hahmo sekä vaikutus mieheen ja tämän perheeseen on kirjallisuudessa ja taiteessa paljon käsitelty teema.
*
Tunnettuja rakastajattaria
Aspasia, hetaira, Perikleen rakastajatar, myöhemmin vaimo
Kleopatra VII, Julius Caesarin rakastajatar
Fyllis, filosofi Aristoteleen rakastajatar
Kaarina Hannuntytär Ruotsin prinssin Juhana Herttuan (myöhemmin Juhana III) rakastajatar.
Mary Boleyn oli Englannin kuninkaan Henrik VIII:n rakastajatar.
Jeanne Antoinette Poisson, tunnetaan Markiisitar Pompadourina, Ludvig XV:n rakastajatar
Joséphine de Beauharnais, mm. Napoleonin rakastajatar
Eva Braun, Adolf Hitlerin rakastajatar, myöhemmin vaimo
*
Fyllis, Aristoteleen rakastajatar, ratsastaa suurella filosofilla. Taiteilijoiden renessanssiaikana suosima tarina havainnollisti naisten valtaa.
Kreikkalainen oopperalaulajatar Maria Callas oli maamiehensä laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen tunnettu rakastajar.
Hollywood tähti Marilyn Monroen uskotaan olleen Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn rakastajatar.
Valkoisentalon avustajana toiminut Monica Lewinsky tuli kuuluisaksi Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin rakastajattarena.
Dora Maar, Pablo Picasson rakastajatar.
*
Kirjallisuuden tunnettuja kuvauksia rakastajattarista
Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen, jonka pohjalta Giuseppe Verdin: La Traviata
Daniel Defoe: Moll Flanders
Giacomo Puccini: La rondine
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Madame de La Fayette: Clevesin ruhtinatar
Leo Tolstoi: Anna Karenina
D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja

Katso myös
Jalkavaimo
Prostituutio antiikin Kreikassa
Geisha
Kurtisaani
Pornokratia
Haaremi
Äpärä
Henrik I
Henrik II
Paavi Aleksanteri VI
Paavi Innocentius X
Kaarle II
Ludvig XV:n rakastajattaret
*
http://yle.fi/teema/elokuvat/kino_klassikko/id14676.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rakastajatar

Omakuva 4

Kolmas nainen ja Ikävöin naistani. No excuses.

http://www.youtube.com/watch?v=1XQ_Pjr3gZQ&feature=related
Ikävöin naistani, Hikiset siivut (1989)

Omakuva 3

Jälleen Kolmas nainen ja Uneni on vasta alussa. Ei enempää selityksiä tähänkään.

http://www.youtube.com/watch?v=uIgqO20766s&feature=related
Uneni on vasta alussa albumilta Tiheän sisään (1992)

July 19, 2008

Omakuva 2

Anssi Kela - albumilta Rakkaus on murhaa. Ei selityksiä tähän biisiin.

http://www.youtube.com/watch?v=m3Z_T9n1tw0&feature=related

Roskapussi haisee, vien sen pois.
Kengät jalkaan, rappukäytävään.
Kevätpäivä pihaa lämmittää,
Lähden kaupungille kulkemaan.

Bulevardin vaahterat vihertää,
Ihmisiä kesävaatteissaan.
Nuori pariskunta käsikkäin,
Tyttö katsoo poikaan, hymyilee.

Ja minä en enää milloinkaan
Aio rakastua kehenkään.
Jos tunteet herää sisälläin,
Ne täytyy tappaa,

Sillä rakkaus on murhaa.
Rakkaus on murhaa,
Rakkaus on julmaa,
Rakkaus on...

Ruttopuistossa laitapuolen mies
Tulee sytkäreitä kauppaamaan.
Sen hampaat on kuin ruostuneita nauloja,
Kallis handsfree-laite korvassaan.

Tornin edustalla huudetaan,
Äiti villiä poikaa ojentaa.
Enkä saa sua mielestäni pois.
Onko nyt hänen kanssaan kaikki paremmin?

Tv-ruutu näyteikkunan
Videokuvaa minusta lähettää:
Tukka sekaisin, paita nurinpäin
Ja se roskapussi...

Kuulkaa, rakkaus on murhaa
Rakkaus on murhaa
Kuulkaa, rakkaus on julmaa
Ja rakkaus on turhaa
*
PS.
Rakkaus on murhaa-albumin kansikuvan 'design' on kuin aivan suoraan eräästä CCR-albumin Cosmos Factory takakannessa olevista John Fogertyn kuvista. Liekö sattumaa vai harkittu valinta? Sitäpaitsi Kelan yhdennäköisyys nuoren Fogertyn kanssa on tästä profiilikulmasta katsottuna ilmeinen.

Oi Herra, Sinä tempaat minut tulesta - kuin olisin palava soihtu

Ote päreestäni Ontot miehet ja Tuhkakeskiviikko - 12. 4. 2005
***
The WASTE LAND, III The Fire Sermon (loppusäe)

To Carthage then I came (307)

Burning burning burning burning (308)

O Lord Thou pluckest me out (308)

O Lord Thou pluckest (309)


Burning

***
I
Nootit307. V. St. Augustine's Confessions: 'to Carthage then I came, where a cauldron of unholy loves sang all about mine ears'.

308. The complete text of the Buddha's Fire Sermon (which corresponds in importance to the Sermon on the Mount) from which these words are taken, will be found translated in the late Henry Clarke Warren's Buddhism in Translation (Harvard Oriental Series). Mr. Warren was one of the great pioneers of Buddhist studies in the Occident.

In the sermon, the Buddha instructs his priests that all things "are on fire. . . The eye. . . is on fire; forms are on fire; eye-consciousness is on fire; impressions received by the eye are on fire; and whatever sensation, pleasant, unpleasant, or indifferent, originates in dependence on impressions received by the eye, that also is on fire. And with what are these on fire? With the fire of passion, say I, with the fire of hatred, with the fire of infatuation."

309. From St. Augustine's Confessions again. The collocation of these two representatives of eastern and western asceticism, as the culmination of this part of the poem, is not an accident.

II
Kursiivilla merkitty, lihavoitu loppusäe, on käännetty suomeksi hieman kyseenalaisesti joskin kyllä intuitiivisesti järkeenkäyvällä tavalla: ”Oi Herra sinä tempaat - tulesta”, mutta se tuskin on sisällöllisesti paras mahdollinen käännös.

Burning on pikemminkin palava/palavana/palaen – myös hehkuva tai kiihkeä. Pluck voidaan kääntää myös verbeillä poimia, siepata, nykäistä, ja est-pääte vihjaisi, että ilmaisussa on parodinen viritys.

(Kiitos Leevi Lehdolle tähän kohtaan liittyvästä haku -, käännös – ja tarkennusavusta).
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2005/04/ontot-miehet-ja-tuhkakeskiviikko.html

Omakuva

Kuulin pitkästä aikaa tämän biisin - ja hätkähdin. Kuin olisin peiliin katsonut.

Kolmas nainen - Päivät kuluu hukkaan. Yksi suuria suosikkejani viimeisten lähes 20 vuoden ajalta.

http://www.youtube.com/watch?v=N35ZxfR81jI
Päivät kuluu hukkaan, albumilta Hyvää ja kaunista (1990)

July 18, 2008

Sisyphos, Camus ja Absurdin läsnäolon sietäminen

(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä virnuilemassa klo: 13.25)

Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?

Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.

Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.

Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.

Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.

Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.

Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.

Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.

Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.

Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.

Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.

Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.

Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.

Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).

Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.

Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.

Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).

Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.

Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.

Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.

Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.

Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.

Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).

Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.

Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).

Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.

Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.

Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.

Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.

PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.

Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).

PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.

Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.

Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html

July 16, 2008

Psykiatrilla

(Oikolukija sekä tyylin ja sisällön tarkastaja kävivät täällä muutoksineen yhä vielä 17.7. Mielestäni he näyttivät jotenkin ylirasittuneilta. )

I
Olen psykiatri.

Vastaanotolleni tuli muutama vuosi sitten keski-iän juuri ja juuri ylittämässä oleva nainen, jolla oli 'oireita'. Hän huusi täyttä kurkkua - ääneen. Mutta hänellä oli myös taipumusta mykkyyteen, joka saattoi kestää jopa kaksi vuorokautta. Silloin hän ei puhunut mitään.

Rouvan aviomies, joka uskoi Jumalaan, piti tuota vaimonsa 'hiljaista oireilua' ensimmäiset kaksi tuntia siunauksellisena osoituksena armosta, jonka vain korkein voima saattoi lahjoittaa miesihmiselle, mutta kaksi vuorokautta - ehkä enemmänkin oli hänellekin liikaa. Jopa asunnon lämpötila laski vaimon mykkyyden aikana muutaman asteen.

Viimein kosminen järjestys - tai pikemminkin siinä ajoittain ilmenevä epätasapaino - vaati avioparia kommunikoimaan keskenään. Tästä sitten alkoivatkin kaikki seuraavat - katastrofaalisiksi kasvaneet ongelmat.

Kattolamppu on vinossa. Sanoi rouva. Se ei ole vinossa. Sanoi aviomiesherra. Väittely asiasta kiihtyi niin piinalliseksi, että kattolamppu päätti itse oikaista itsensä asentoon, joka olisi ollut sopiva avioparin kannalta. Mutta siitä seurasi vielä pahempaa.

Milloin sinä olet mennyt siirtämään tuon lampun tuohon asentoon, huusi rouva (joka oli viehättävä mutta sietämätön). Minä en ole siihen koskenut rakas, yritti aviomiesherra (joka oli jämäkkä mutta hieman tylsä). Minä mikään rakas sinulle ole, jos tuo lamppu on yhä edelleen vinossa, kontaktoi rouva-asiakkaani siipalleen. Ja niinpä he vaikenivat muutaman päivän ajaksi.

Mitä nyt rouva heitti kolme kahvikuppia seinään osoittaakseen miehelleen olevansa olemassa. Epäilemättä hän onnistui yrityksessään.

II
Tällainen siis oli vastaanotolleni tulleen menopaussisen ongelmatiikka.

Pohdin aluksi intuitiotani seuraten, mikä rooli makuuhuoneen kattolampulla mahtoi olla avioparin kiistoissa ja oivalsin jotain hyvin kiinnostavaa. Kattolamppu oli nähnyt melkein kaiken heidän yhteiselämästään - jopa enemmänkin. Se oli siis avaintodistaja. Päätin haastatella sitä, kun herra ja rouva olivat eräänä päivänä heräteostoksilla Jumbossa.

Mikä teidän mielestänne on tämän parin ongelmien perussyy, kysyin lampulta. Syyhy - vastasi lamppu. Rouvalla on syyhy. Eikä herra tajua ollenkaan, mistä on kysymys. Paha kommunikaatiokatkos kuten psykiatrina varmaan ymmärrätte.

Mielenkiintoista. Mutta mistä rouva on saanut syyhyn, kysyin avaintodistajaltani. Ei hän olekaan saanut syyhyä, vastasi lamppu arvoituksellisesti, ja juuri siksi hänellä on syyhy.

Olen psykiatrina kohdannut visaisia ihmissuhdeongelmia ja suoraan sanottuna sekopäisiä henkilöitä, mutta tämä tapaus alkoi kiihottaa perverssiä älyäni aivan erityisesti.

Toistin lampun sanoja ääneen: rouvalla siis ei ole syyhyä. Ja että tämän syyhyttömyyden vuoksi hän kärsii siitä. Aivan oikein päätelty, totesi lamppu, jota ryhdyin arvostamaan suurena ihmistuntijana.

Entä voisiko herra tehdä jotain rouvan hyväksi tässä nimenomaisessa asiassa? Lamppu hymyili hieman vinosti, oli hetken hiljaa ja sanoi. Kyllä varmasti voisi, mutta se vaatii oivalluksen, joka häneltä toistaiseksi on puuttunut.

Mikähän se semmoinen oivallus mahtaisi olla, utelin korvat hörössä.

No - lamppu jatkoi hitaasti ja harkitsevasti katsellen tuimasti kärpästä, joka oli kävelemässä sen suuntaan - on olemassa moniakin oivallusvaihtoehtoja. En kuitenkaan usko, että herralla riittää intuitiivista kykyä niiden ymmärtämiseksi. Eikä taas rouva pysty artikuloimaan itseään kuin eräänlaisen non-verbaalin ilmaisun kautta - puhumalla jatkuvasti käsittämättömiä tai vaikenemalla päiväkausiksi (lamppu oli selvästikin perillä tämän parin sosiopatiasta).

On siis pakko turvautua johonkin perinteisempään lääkkeeseen, pohti lamppu hymyillen vinosti, ja tässä tapauksessa yksi kaikkein parhaimmista lienee siperialaisen myskirotan etu- ja takarauhasista uutettu hormonivalmiste. Uroksen eturauhaset erittävät uroshormonia ja naaraan takarauhaset naarashormonia. Valmistetta on siis tehty erikseen naisille ja miehille.

Millä nimellä tätä tuotetta myydään, kysyin. Lamppu valaisi minua sanoen: nimike on hieman hankala suomalaisen peruskansalaisen lausua, mutta sen kyllä oppii nopeasti ääntämään, sillä tuotteen vaikutus jää mieleen pysyvästi. Ja tämän vaikutuksen takia sitä haluaa ostaa toistekin.

Kyseessä on tablettipuristeen muodossa myytävä Multa-Tuli-Jo-Vita. Se on reseptivalmiste, jota ei saa kuin apteekista, koska sisältää psykosexaktiivisia ainesosia yli sallittujen rajojen. Kaksikymmentä kertaa miedompaa - vastaavaa tuotetta - saa kyllä myydä luontaistuotekaupoissakin.

Koska olen psykiatrina saanut lääkärin peruskoulutuksen, pystyin lääkkeen vaikuttavien aineitten perusteella päättelemään, että rouva kärsi psykosomaattisista oireista, joiden alkuperä palautui orgonienergian dissosiaatiokonstellaatioihin.

Sain lampulta vielä paljon lisäinformaatiota parin elämästä ja touhuista. Aloin viimein ymmärtää, että heillä oli vaikeuksia sängyssä. Nimenomaan asentovaikeuksia.

Avioparien kaikkein vaikein toisiinsasopeutumisrituaali kautta ihmiskunnan historian (eläimet eivät pysty kehittämään näin sofistikoituneita oireita) on ollut juuri se, minkälaisessa suhteessa toisiinsa he jenkkisängyssään lepäävät.

Ei pidä olla liian kaukana. Toisaalta liiallinen läheisyys alkaa kyrsiä pitemmän päälle - varsinkin vaimoväkeä, joka haluaa, että aviomiesherra pysyttelee orgonienergian säteilyn kannalta otollisessa konstellaatiossa suhteessa heihin - ei siis liian lähellä eikä liian kaukana.

Tietenkään naiset eivät tiedosta, mitä he oikeastaan haluavat, vaikka ovatkin täysin varmoja siitä, mitä tekevät. Miehet kyllä tietävät, mitä haluavat, vaikkeivät haluamastaan mitään ymmärtäisikään emotionaalisella tasolla, mutta heidän on liki mahdotonta tietää, mitä nainen haluaa, kun tämä toimii niinkuin toimii (eli kuten on jo todettu: 1) puhuu asioita, joista mies ei ymmärrä mitään, 2) pitää mykkäkoulua, joka jäädyttäisi jopa kuuman saunankiukaan tai 3) heittelee esimerkiksi kahvikuppeja seinään).

Niinpä - paljasti kattolamppu: pariskunta on jo pitkät ajat nukkunut vuoteessaan vain yhdessä asennossa - ilman mitään liikettä ja variaatioita. Ja mitä kauemmin tätä yksiasentoisuutta on nyt jatkunut, sitä enemmän vaimo on alkanut kärsiä syyhystä.

Arvoisa Guru, sanoin lampulle, tarkoituksenne lienee siis vihjata, että tuo Multa-tuli-jo luontaistuotevalmiste saattaisi aktivoida parin asentokäyttäytymistä sängyssä, minkä seurauksena sitten rouvankin syyhy hellittäisi ainakin jossain määrin. Kokonaanhan sitä ei ilmeisesti saa poistettua, koska kyseessä lienee niin sanottu naisten tauti.

Teillä täytyy olla vähintäinkin eximian paperit psykiatriassa, kehaisi lamppu, sillä vaikutatte olevan ihmissuhdepsykosomatiikan alalla erittäin nopeajärkinen. Minä kiitän teitä Guru, vastasin mieli hyvänä ja kumarsin lampulle.

Juttelimmme vielä monenlaisia. Lopuksi lamppu kertoi minulle entisestä elämästään rouvan äidin ja hänen äitinsä perheessä, jossa kuulemma niissäkin oli kärsitty vastaavanlaisista asento-ongelmista. Lamppu-guruni oli siis jo vanha tekijä konstellatiivisen asento-orgoniikan alalla.
Luotin siihen viimeistään tässä vaiheessa kuin pyhään Siinain vuoreen, jolta Mooses oli käynyt kuulemassa ja hakemassa kymmenen käskyään.

Viimein erosimme lampun kanssa hyvinä ystävinä ja annoimme toisillemme omat sähköpostiosoitteemme. Lamppu lupasi mieluusti konsultoida minua myöhemminkin, jos vain tarve vaati.

Tunsin itseni valaistuneeksi, sillä tajusin, että tuo suuri Guru tulisi ohjaamaan minua praktiikkani kivisillä poluilla vielä pitkään.

III
Loppu on niin sanottua historiaa.

Päätin asiasta konsultoituna ja sen mielestäni ratkaisseena soveltaa tällä kertaa lyhytterapiaa, vaikka se onkin minulle taloudellisesti tappiollista toimintaa. Mutta tärkeintähän on analysoitavan parantaminen eikä oman tilipussin kartuttaminen pitkittämällä analyysia keskustelemalla loputtomiin joistain mystisistä energioista, jotka paitsi säätelevät elämämme ja halujemme kohtaloita, ovat myös muka niiden perimmäinen ilmentymä.

Ja vaikka itse asiassa näin olisikin - ja tavallaan onkin - niin joskus vain on parasta katkaista terapia lyhyeen nopealla interventiolla asiakkaan ongelmien selustaan ja saada hänen tajunnassaan aikaan ehkä yllättäväkin, hänen haludynamiikkansa lukkiutumia avaava elämyksellinen oivallus, josta seuraa muutos asenteitten, kommunikaation ja toiminnan tasolla.

Me psykiatrit käytämme tuosta oivalluksesta sisäpiirissämme miekkailusta periytyvää määritelmää: Touche-vaikutus. Osui - ja upposi.

IV
Pyysin pariskuntaa tulemaan vastaanotolleni yhdessä. Selitin heille, millaiseen johtopäätökseen olin tullut rouvan kykenemättömyydestä kontrolloida äänenkäyttöään ja -käyttämättömyyttään ja kirjoitin heille molemmille omat reseptit Multa-Tuli-Jo-Vitaa. Naaras-Vitaa ja Uros-Vitaa. Kolme purkkia kummallekin.
Lähdesuojaan mielessäni vedoten en tietenkään kertonut, mistä olin saanut tiedon tästä niin lupaavasta lääkkeestä, mitä tuli juuri ja ainoastaan heidän ongelmiinsa.

Psykiatreille lähdesuojaan vetoaminen on heidän tietämyksensä eettinen perusmaksiimi. Psykiatrit eivät koskaan saa kertoa, mihin heidän tietämyksensä perustuu, ja mistä he tietonsa viime kädessä saavat. Tietolähteen paljastus olisi majesteettirikos Suurta Lamppua kohtaan, eikä siitä voi selvitä ilman Nemesistä - Lampun kauhistuttavaa kostoa.

Lievän hämmennyksen vallassa pari hyvästeli minut, lähti reseptit kourassaan ulos vastaanotoltani ja katsahti ulko-ovella toisiinsa jotenkin salaperäisesti...

V
Että mitäkö heille sitten tapahtui? En tiedä heidän elämästään enää muuta kuin, että mies käy säännöllisesti uusituttamassa molempien reseptit heti, kun se vain suinkin on mahdollista reseptiin merkityn annosteluohjeen mukaan. Hänen positiivisesta habituksestaan johtuen olen tosin mielessäni jopa epäillyt, että pari hakee samaa reseptiä toisiltakin psykiatreilta. Eli että heistä olisi tullut Multa-Tuli-Jo-Vitan väärinkäyttäjiä.

Onneksi meillä on kuitenkin tämä tietokoneaika, jolloin kaikki reseptien väärikäytöt pystytään kontrolloimaan. Toisaalta - vaikka puheena oleva tuote ei ole KELA-korvauksen piirissä, ja se kaiken lisäksi luokitellaan epämääräisesti luontaistuotteeksi, niin kyseessä ei ole huume, olkoonkin, että sen tietty sivuvaikutus on huumenomainen. Joten minulla ei liene syytä huoleen tässä asiassa.
*
Mutta kas - nyt muistan, kuinka pariskunta kaksi kuukautta sitten aivan sattumalta käveli vastaani eräällä kadulla X:n kaupungissa, jossa olin lomailemassa. Kohteliaasti ja lämpimästi tervehdimme toisiamme, ja he kertoivat, miten ihanasti kirjoittamani lääke oli vaikuttanut rouvan äänenmuodostukseen ja sitä kautta myös koko heidän yhteiselämäänsä. Pariskunnasta oikein huokui syvää kiintymystä ja rakkautta toisiaan kohtaan.

Eikä se makuuhuoneen kattolamppukaan kuulemma ollut enää vinossa.

*
Erityiskiitos Nikolai Gogolille ('Mielipuolen päiväkirja'sta).

July 14, 2008

Kommentti uskonnollisesta musikaalisuudesta

Kirjoitettu Petri Järveläisen päreeseen "Jumalan nimi 2"
(Lisäys klo: 21.00)

I
petri kirjoitti
Ei ihminen välttämättä mikään uskonnollinen ihminen ole. On ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia. Oikeanpaa on sanoa, että ihmisen mielenrakenteessa on piirteitä, joiden takia ei ole hänen ihmisyytensä vastaista olla uskonnollinen.
Kaikki eivät ole. Kaikilla ei ole sävelkorvaa. Kaikilla ei ole uskonnollisuutta.
*
Entäs sitten jos jotkut innokkaat 'erehtyvät' halutessaan laulamaan, vaikkeivät osaa (ja pilaavat sillä tavalla kuoron ääniharmonian)?

Entä jos kirkkoon kuuluu ihmisiä, jotka ovat uskonnollisuudesta yhtä kaukana kuin orgaaninen aine on epäorgaanisesta?

Miksi nämä ihmiset sitten ylipäätään kuuluvat kirkkoon? Mitä he siellä oikein tekevät, jos eivät ole lainkaan kiinnostuneita 'lajista' sinänsä. Enintään ehkä pelkkää huvittunutta uteliaisuuttaan (osuukohan nyt pilkka epäsuorasti omaan nilkkaan?)
(Ks. PS)
*
Mutta en sano, että uskonnollisuuden suhteen 'lahjattomat' eivät saisi kuulua kirkkoon, joskin on selvää, että esimerksi kuulantyöntäjä, joka pannaan hyppäämään seivästä on pikemminkin koominen, säälittävä ja - mikä olennaisinta allegoriani kannalta - jopa 'turmiollinen' tapaus itse lajin ja sen kehityksen kannalta.

Tarkoitukseni on tietenkin kysyä, onko meillä mitään mittaria tässä uskonnollisuutaipumusasiassa. Ja kuka sen mittarin kalibroisi? Kenellä sen tuloksia ylipäätään olisi oikeus tulkita?

Tutkimuksen etiikan mukaan tämän tieteellisesti legitimoidun uudenlaisen inkvisition proseduuri tuskin kuitenkaan eroaisi oleellisesti aiemmista käytännöistä: tutkija mittaa, piispa arvioi tuloksen, poliisi hoitaa toimeenpanon.

II
No - onhan paholainen aina osannut naamioitua erinomaisesti hyveen kaapuun - vrt. esim. renessanssipaavien, jotka olivat lähes kaikki tyynni rikollisia irstailijoita (esim. Borgioitten suku), ansiot taiteen mesenaatteina.

Mutta onko nyt niin, että nimikristitty, joka viis veisaa kirkon sanomasta, on kirkolle tarpeellinen pelkästään taloudellisista ja imagosyistä - valtapoliittisesti?

Sellainen 'reaalipolitiikka' on mielestäni kyllä itse Saatanasta, mikäli pidetään Uuden Testamentin perussanoma tiukasti mielessä: ketään ei pyritä käännyttämään pakolla eikä ketään poissuljeta minkään 'rasistisen' kriteerin perusteella (en ota kantaa siihen, mikä olisi tuo rasistinen kriteeri - olen neuvoton sen suhteen).

Mutta silti kaikilla pitää olla velvollisuus osallistua vilpittömästi ja intensiivisellä mielenkiinnolla kristinuskon sanoman sisäiseen pohdintaan.

(Jo tuon sisäisen pohdinnan vaatimuksen mittaamisen ylenmääräisen hankaluuden takia on selvää, että se, joka pystyy puheena olevan uskonnollisuusmittarin kehittämään, saa ilman muuta automaattisesti Nobelin palkinnon.)

Vai onko niin - kuten muistan Matti Myllykosken, tuon vielä kymmenen vuotta sitten puolivallattoman, teologiamme Elviksen todenneen, että 'Jeesuksesta riittää kyllä kaikille'.

Siis niillekin, jotka eivät näe hänessä mitään muuta kuin erään roomalaisen sotilaan ja kokemattoman juutalaisen teinitytön satunnaisesta kohtaamisesta syntyneen äpäräpojan? Kapinoitsijan, joka mätäni joukkohautaan?

Sen vuoksi kysyn vielä kerran: mitä tällaiset ihmiset tekevät kirkon piirissä? Jotain lapsillekin sallittua sosiaalipornoako he ovat tulleet sieltä etsimään?

Asiahan ei minulle kuulu, mutta minä vaan kysyn.
*
Ennenkuin eräät kirkon asioista erittäin hyvin perillä olevat tahot tulevat vaatimaan lynkkaustani, korostan, että en missään kohtaa edellistä kommenttiani implikoinut minkäänlaista eksklusivismia - en myöskään inklusivismia. Mieluumminkin jonkintyyppistä pluralismia.

Joka luokittelee minut ekslusivistiksi, osoittaa kyllä omaavansa kykyä luovaan mielikuvitukseen - joskin - jälleen kerran - rationaalisen harkinnan kustannuksella - olkoonkin, että hänen pyrkimyksenään on hahmottaa ajatukseni binaarisesti.

Lisäys
Jottei minua jälleen leimattaisi pelkäksi tyhjänpuhujaksi, niin täytynee antaa edellä mainitulle 'binaristille' jonkilainen vihje siitä, mikä on utopiani kaikenkattavan ja kaikkihyväksyvän kirkon luonteesta toimivana organisaationa.

Sen tulisi olla eräänlainen versio katolisen kirkon jesuiittalaitoksesta: mafiaorganisaatio, jossa jokainen kuuluu syntymästään saakka mafian piiriin, mutta saa kuitenkin henkilökohtaisesti ajatella - joskus jopa tehdä - mitä lystää. Pääasia, että ei riko lakia (tästä seuraa ongelmia - tiedän kyllä).

Muuten jokainen voi siis olla melkein kuin se emansipoitunut Ellun kana, kunhan vain lähettää kerran kuussa kohtuullisen 'suojelu- ja pelastuspalvelumaksun' kirkon tilille.

Tällä tavoin pystytään ylläpitämään toimivaa yhteisöllistä organisaatiota, joka huolehtii kaikista kirkollisista biletyksistä, hallinnoi salaista poliisia, mutta ei kuitenkaan puutu yksilöiden ajattelun- ja sananvapauteen kuin niissä tapauksissa, jolloin joku yrittää kumota legalisoidun kirkkopoliittisen status quon.
MOT.

PS.
'Neutraalit' (etten sanoisi androgyynit) ja/tai ateistiset uskontieteilijät ovat asia erikseen, mutta eikö tieteen etiikka jo alunperin vaadi, ettei pidä sitoutua/samaistua tutkittavaan kohteeseen liian elämyksellisesti, koska lopputuloksena on ideologiaa eikä tiedettä?

Siten uskontotieteilijä(kin) tieteilijänä on pelkkä kone, joka vain rekisteröi, ei tunne - ehkei edes ajattele.

(Hermeneutikkojen suut suljen tässä kohtaa vähäksi aikaa laastarilapulla. Sulkeistamiseksi sitä filosofiassa kutsutaan.)

III
Petri kirjoitti:
Rauno
Kysymys siitä, pitäisikö kirkon jäsenten tai kirkossa käyvien ihmisten olla uskonnollisia on eri kysymys kuin se, että onko jokainen ihminen uskonnollinen. Kantani on tämä: Vastaan molempiin kysymyksiin kielteisesti.

Rauno Rasanen kirjoitti...
Ihan totta puhut.

Minä vain halusin vääntää hieman puoliväkisin absurdisti kysymyksen, joka implikoi ajatuksen, että jos kirkko voi ottaa jäsenikseen kenet tahansa, se ei periaatteessa eroa teatterista (so what kysytte...no - kysykää vaan - en vastaa).

'Toimiva' ratkaisu tälle 'karnevalistiselle' everythig goes vaihtoehdolle on vähintäin yhtä absurdi kuin kysymyskin eli esittämäni versio jesuiittamafiaorganisaatiosta', jossa kaikille taataan uskonvapaus, jota kuitenkin kontrolloidaan ikäänkuin näkymättömän Panoptikon-kirkon 'tornista', jolloin taataan uskonnollisen organisaation pysyvyys.

Käytännössähän tämä on ideologinen kauhukuva - mutta ei kuitenkaan fundamentalistinen kauhukuva, koska mafiakirkko ei välitä siitä, mihin yksilö henkilökohtaisesti uskoo. Pääasia, että hän maksaa veronsa ja noudattaa lakia.

Kyseessä on absurdi yritys ratkaista uskontopluralismin ongelma, joka ikäänkuin dekonstruoi uskontojen tunnustuksellisuuden pelkäksi peliksi tai retoriikaksi, mikä minun mielestäni merkitsee uskontojen kuolemaa vakavasti otettavina 'tunnustus- ja uskomusjärjestelminä'.

Näin tuskin käy, joskin suunta on nähtävissä.

Mutta selvää on, että jatkuvan pluralisoitumisen päässä odottaa joko uskontojen katoaminen (well lost?), fundamentalismi tai esittämäni 'Näkymättömän organisaation silmä', pseudoteokratia, joka ei puutu yhteiskunnan asioihin, ennenkuin ihmiset alkavat protestoida sitä, että he joutuvat maksamaan suojelu- ja pelastusrahaa 'korkeimman voiman' edustajalle.

Tää on oikeastaan perimmältään hobbesilais-benthamilaisen kauhu-utopian parodia - mutta ei suoranaisesti Orwellin 1984.