March 30, 2007

Sweet Hitchhiker - CCR:n viimeinen hitti - 1972

Kuten havaitsette, olen jo siirtynyt YouTubeenkin Richard Wagner...eh - John Fogertyn ja CCR:n "tiedottajaksi".
(Lisäys 8.4 - linkki vaihdettu 5 sekuntia pitempään - alkuintro kuuluu nyt kokonaaan)

Tämä biisi julkaistiin muistaakseni syksyllä 1971. Tom Fogerty oli eronnut 1½ vuotta aiemmin, joten bändi oli nyt trio.
Syistä, joita niitäkin olen setvinyt ehkä liikaa, CCR hajosi julkaistuaan seitsemännen, kiistellyn ja epätasaisen albuminsa Mardi Gras (Suomen Laskiainen) keväällä 1972 ja tehtyään viimeisen keikkarundinsa samana kesänä.

Albumilla on vain kaksi CCR:n huipputason biisiä ja ne molemmat ovat tietysti John Fogertyn luomuksia. Toinen on tämä Sweet Hitchhiker ja toinen Someday Never Comes (Kts. alas!)

Toistettakoon vielä, että molemmat biisit ovat todella hienoja. Omaelämäkerrallinen ja hyvin surullinen - ikäänkuin "rock-ballad-lament" - valituslaulu - Someday Never Comes lienee John Fogertyn jopa kaikkein hienoimpia kappaleita.

CCR lopetti ollessaan suosionsa huipulla - aivan kuten Beatleskin.

Creedence Clearwater Revival- Sweet Hitch Hiker/1972 02:46
(Jos ei ala jalka nousta tätä kuunnellessa, niin vika löytyy "päästä")

CRUISINLOU
really really nicely done !..Great to see that you put the emphasis on the 4 man CCR, they were never the same without big brother ,Tom !! His backing vocals were essential to the true CCR sound ! CCR Was and will always be ,MY FAVORITE !

raunorasanen
The 4 man CCR had the "magic" but the trio-CCR was still quite impressive on stage, though.
Tom Fogerty was very important person to John`s musical developement but his backing vocals really not were essential to CCR.
Didn`t you know that John sang e.g. all Proud Mary`s backing vocals (and on his/CCR`s many other hits too).

KTS. myös Jerry Lee Lewis - John Fogerty: Good Golly Miss Molly vuonna 2007 - John Fogerty 35 vuotta myöhemmin - going stronger than ever! Unbelievable!

*

LISÄYS

Creedence Clearwater Revival- Midnight Special 03:29

John Fogertyn "innovoima" Huddie William Ledbetterin (Lead Belly) vankilalaulun uusi - häkellyttävän rokkaava sovitus LP:ltä Willy and the Poor Boys (1969) on ollut YouTubessa todella suosittu.

Puolen vuoden aikana lähes 100000 tsekkausta, ja niistä hyvin suuri osa tulee Etelä-Amerikasta! Ei siis Suomen Kokoomuspuolueelta...

*

SOMEDAY NEVER COMES

Huomatkaa, että video ja musiikki eivät suinkaan ole yksi yhteen, vaikka uploadaajan yritystä voikin pitää varsin mainiona.

Kyse on - kuten sanoitusta seuraamalla oivallatte, isän ja pojan suhteesta - suhteesta, jota poika "tietoisesti tietämättään" toistaa.

John huomaa tässä laulussa toistavansa omassa (ensimmäisessä) avioliitossaan (ihan oikeasti, joskin lopulta vain noin vuoden verran) tilannetta, jolloin hänen isänsä hylkäsi perheensä täysin (5 poikaa!). John oli silloin 8-vuotias.

Hän näkee isänsä - kuten tässä laulussa itsensä (1972) petturina, joka hylkää lapsensa omien itsekkäitten unelmiensa vuoksi.

Fogertien isä oli hyvin lähellä alkoholismia, kun taas John on ollut koko ikänsä kunnollisuuden perikuva näissä asioissa.

Siitä häntä kunnioittakaamme. Johnilla on jo toinen avioliitto (nyt Julie Lebiedzinskin kanssa; pieni vaaleaverikkö, joka hurmaa kaikki GOLJATIT) ; - perhe, jota hän kasvattaa varmaankin "huolellisemmin" kuin ensimmäistään, vaikkei rakkautta voikaan asettaa arvojärjestykseen.

"One of the most saddest songs in rock"

*Creedence Clearwater Revival 03:05 (Tämä oli CCR )

Koottuja kommentteja 1

Järveläisen päreen"Lisää kirjoja" kommenttisatoa.
(Lisäyksiä 2.4)

*

Pöhlmanin Dogmatiikkaa tuli luettua joskus -80-luvulla, jolloin en ymmärtänyt teologiasta vielä oikeastaan mitään, mutta jos systemaattisuudesta (ja puhdasoppisuudesta) puhutaan, niin eiköhän sitä siinä ole ihan riittämiin.

Samoihin aikoihin luin huuli pyöreänä myös Työrinojan väitöskirjaa Wittgensteinin uskontokäsityksestä - "Uskon kielioppi".

(Taidan toistaa itseäni näissä muisteloissa, mutta "ikä painaa" kuten Olavi Paavolainenkin totesi kesken jatkosodan kysyttäessä "velttoilun" syytä.)

PS. Pöhlmanin "Kuka oli Jeesus- Nasaretilainen"kin täytyy mainita.

Hieman vieraaksi Jeesus siinä taisi mulle silti jäädä...sen takia, että hänestä tuli Pöhlmanin tulkinnassa liiankin "tuttu" - jonkinlainen "jokapäivän eettinen heros".

Mutta ajatella Jeesusta eettisesti täydellisenä - jonkinlaisena sankarina tai yli-ihmisenä: se on silkkaa nietzscheläisyyttä, minkä Nietzsche itse Jeesuksen suhteen jyrkästi kielsi.

Pöhlman jopa lainaa jossain kohtaa Nietzscheä, joka nimitti (kieli poskessa) Jeesuksen "iloiseksi vuori- ja niitty- ja järvisaarnaajaksi"...olihan Jeesuksella "hyviä uutisia".

Nietzscheä pitää kuitenkin aina! lukea rivien välistä ("trooppinen" vihje on osa hänen intuitiivista "metodiaan"), sillä ilmiselvästi hän myös ihan "aidosti" kadehti Jeesusta samalla kun sekä aidosti kritisoi että aidosti kunnioitti tätä.

Saihan Jeesus ympärilleen opetuslapsia elinaikanaan, kun taas Nietzsche joutui elämään yleisesti ottaen lähes tuntemattomana, vaikka olikin tietyissä,joskin pienissä piireissä - mm. filologit ja wagneriaanit - melko tunnettu.

*
Don Jusa said...

Rauno Räsänen,

Fenomenologiaa en tunne enkä paljon muutakaan, mutta mitä eksistenssifilosofiaan (erotuksena populääristä eksistentialismista) tulee, kysymys olemisesta itsessään on siinä aivan keskiössä, tahtoo sanoa, että vanha metafysiikka (mitä on olemassa) hylätään ja pöydälle nostetaan iso kissa: mitä oleminen itsessään on, mikä on olemisen mieli?
Tämä meinaa sitä, että teologian ja luonnontieteen välinen vuoropuhelu tuntuu liki tarpeettomalta.

Näiden välien setvimiseen oiva apu tulee natseja Amerikkaan paenneen Max Horkheimerin kynästä, 1947 ilmestynyt Ecplise of Reason, jonka Vastapaino vastikään julkaisi suomeksi, on aivan tolkuttoman hyvä kirja ruotimaan järjen käytön muotoja.
Siinä missä loogiset positivistit ja muut insinöörit ratkovat elämän teknistä rakennetta, siinä aito filosofi kysyy olemassaolon tarkoitusta.
Ja tämä on se Horkheimerin sanoma. Ja liittyy Pepen tämänpäiväiseen blogiin tieteen luonteesta.

*
RR

Kriittinen teoria oli eksistentialismin ohella se toinen filosofia, johon "kasvoin sisälle" ilman skolaarisia valmiuksia, joita olen hankkinut systemaattisemmin vasta 1994 jälkeen.

Kuljettiin Markus Lammenrannan kanssa hieman eri reittejä filosofian ja opiskelun ja elämän alueilla ;-]

Olen edelleen kiinnostunut "Frankfurtin koulukunnasta", ja onhan sen toisen sukupolven edustaja - Jürgen Habermas - eräs maailman vaikutusvaltaisimpia filosofisen sosiologian edustajia, vaikken mä nyt ihan täysin kuittaa hänen epistemologista Nietzsche-kritiikkiään.

Habermas on lopulta formalisti siinä missä sukulaissielunsa analyyttinen moraalifilosofi Rawlskin. Suunnitellaan ja valmistetaan filosofisia "rakennustelineitä", vaikka itse talosta ei ole tietoakaan...

Horkheimerin ja Adornon suhteen mua vähän närästää heidän ilmiselvä porvarillisuutensa kaiken porvarillisuuden kritiikissä.

Tämän lienee Adorno kyllä tiedostanut, mutta silti. Herraskaiset ja närkästyneen kriittiset juutalaisradikaalit rakentamassa omaa ihanneyhteiskuntaansa.

Mikäs siinä. Kun tulis jotain valmistakin, mutta Adorno näyttää päätyvän "ei-identtisen" ajattelun kautta pikemminkin postmoderniin kaaokseen ja nihilismiin kuin mihinkään rakentavaan.

Visio: Habermas suunnittelemassa telineitä, jotta voitaisiin rakentaa talo, jonka Adorno "tuhosi".

Edellistä ei pidä käsittää filosofoinniksi vaan retoriikaksi.

*
Järveläinen

Frankfurtin koulukunnan kannalta on kiinnostavaa, että Paul Tillich oli siellä sosiologian professorina ennen kuin Hitler erotti hänet ensimmäisenä professorina virasta. Se mitä tuli jälkeenpäin, liittyy Tillichin jälkivaikutukseen.

*
RR

Tapaus Tillich on kieltämättä aika erikoinen mitä tähän episodiin tulee.

Mitä tekee ei-juutalainen teologi pitkälti yhteiskuntafilosofiaan, estetiikkaan, filosofiakritiikkiin ja metafilosofiaan keskittyneessä ateistijuutalaisten tiedeyhteisössä?

Asia on minulle arvoitus, mutta kyllä kai siitä Tillich-elämänkertojat jotain tietävät.

Ehkä yksi syy on tosiaankin Tillichin aivan tavaton oppneisuus.

LISÄYKSIÄ

jarvelainen said...
Paul Tillich se vasta kuukävelijä olikin. Suomennoskokoelmassa Rajalla on nimiesseen lisäksi tähän teemaan liittyvä juttu Modernista kaupungista, joka on valaiseva hänen kannaltansa.


Rauno Rasanen said...
"Rajalla".
Sen olen lukenut kaaauan - yli 30 vuotta sitten, enkä muista siitä juuri mitään, jos olen siitä kovin paljon mitään silloin edes ymmärtänytkään.

Mutta että rajalla ollaan aina - ihmisyyden ja jumaluuden, vapauden ja välttämättömyyden, ajallisuuden ja ikuisuuden, lain ja armon jne. rajalla.

"Rajatila" on meidän ainoa "autenttinen" tilamme. Olemme eksistentiaalisesti ikäänkuin ikuisen epävakauden tilassa.

Tämä rajalla oleminen liittyy jotenkin Tillichin "korrespondenssin" ideaan.

Hän kun muistaakseni ajattelee, että essentiasta (Jumalan todellisuuden olemuksesta) vieraantunut eksistenssi (Jumalan todellisuuden olemassaolo) voi uskon ja armon kautta yhtyä uudelleen kadottamaansa essentiaan - tai jotain sellaista.

Muistan, että Pöhlmanilla oli oikein graafinen kaaviosiitä , miten tämä prosessi Tillichillä tapahtuu. Pitäisi ehdottomasti lukea "Rajalla" uudelleen.
Etten jäisi lopullisesti rajan "väärälle" puolelle...

March 29, 2007

Loogikkoja, nihilistejä ja populisteja

Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen "Tieteestä".
(Lisäyksiä 30.3)

*
Kirjoitin, että myös Timo Airaksinen edustaisi analyyttisen filosofian koulukuntaa.

Miten tuon nyt ottaa.

Tarkoitin lähinnä sitä, että Airaksinen on tietenkin omaksunut Hesan yliopiston tieteenfilosofisen kaanonin - siis analyyttisen filosofian näkökulman (tuskinpa häntä muussa tapauksessa olisi aikoinaan valittu käytännöllisen filosofian professoriksi), mutta hän on myös jossain vaihessa nuorempana jopa harrastanut logiikkaa.

Toisaalta esim. "Markiisi de Saden fiosofia" on tematiikaltaan ihan jotain muuta kuin analyyttista filosofiaa (kirjallisuustiedettä, kriittistä teoriaa ym.), vaikka kirjan alussa Airaksinen esitteleekin ja lopulta tiivistää perusongelmansa - pahuuden määritelmän ja mahdollisuuden - aika näppärästi yhteen loogiseen kaavaan.

Pakko myöntää, että kun tuota kirjaa intensiivisesti ja osittain kerratenkin luin (syksyllä -95), oivalsin mielestäni jotain olennaista logiikan tehtävästä ja mahdollisuuksista.

Airaksisen ydinajatuksenahan oli Edgar Allan Poen määritelmä pahuudesta, jota hän vielä hiukan sofistikoi.

Miten rikkoa jokaista moraalisääntöä tai arvoa ("hyvää") ilman että muodostaa tällä rikkomisella minkäänlaista pahuuden arvojen "vastahierarkiaa", koska sellainen olisi pahantekijän kannalta hyvää eli taas uusi moraalikoodisto.

Eli miten rikkoa "johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti" kaikkia sääntöjä?

Vasta se olisi määritelmällisesti ja loogisesti ymmärrettynä pahuutta - siis että henkilö pysyttelee kaikkien arvohierarkioiden ulkopuolella.

Tällainen ei toki liene käytännössä mahdollista, mutta Nietzschestä ja Foucault`sta on joskus sanottu, että heistä löytyy tällaisen, filosofisen "terrorismin" aineksia.

Ehkä myös Wittgensteinista ("minä tuhoan" - hänen kuvaus "metodistaan") ja Heideggerista (destruktio filosofisena metodina; vrt, dekonstruktio).

*
Nietzschen suhteen olen epäilevä - kuten aina.

Nietzschellä oli nimittäin sisimmässään niin vahva tarve uusien ja tavallaan "vahvempien" arvojen luomiseksi, että hänen perspektivisminsä, jonka johdonmukainen ääripiste on hänen nihilisminsä, että pidän Foucault`n varsin tosikkomaista ja kyynistä tulkintaa Nietzschen vallantahdosta hieman harhaanjohtavana.

Mutta kuten tiedetään - Foucault viis veisasi siitä tulkisiko hän Nietzscheä "oikein" vai ei.

Tavallaan hänen asenteensa Nietzscheen oli hyvinkin "nietzscheläinen", mutta painotan vielä kerran, että Nietzschen filosofian tausta-ajatuksena on (ehkä uskonnollinen) tarve torjua! nihilismi - ei elää oletetun arvotyhjiön keskellä pitäen ainoina suurina asioina elämässä akateemista valtaa ja San Franciscon homosaunojen nautintoja! (sorry Michel!).

*
Noo - Airaksisen lähtökohdat ovat siis analyyttisessa filosofiassa, mutta hänen aiheensa ja tapansa kirjoittaa on useimmiten esseemäinen ja siis vapaampaa kuin skolaarisen, analyyttisen filosofian jargon - parhaimmillaan mukava lukea, pahimmillaan yhteen virkkeeseen aivan liikaa asioita tiivistävää (tuttu ongelma ;-])

Toisaalta Airaksista on myös pidetty silkkana populistina, joka kirjoittaa tahallaan provokatiivisesti ja arkipäiväisesti, jotta saisi aikaan keskustelua.

Tuossa voi olla perää, mutta luulenpa, että Airaksisella on myös ihan aito ja vilpitön motiivi tällaiseen ilmaisuun.

Hobbesilaisena yhteiskuntafilosofian naturalistina ja berkeleyläisenä nominalistina hän vain haluaa palauttaa filosofisen keskustelun selkeästi arkijärjen tasolle.

Tässä hän näyttää myös lukeneen kohtuullisen hyvin myöhemmän Wittgensteininsa.

Filosofiasta näyttäisi siis Airaksisen mielestä olevan mahdollista puhua antimetafyysisesti ja "luonnollisesti" - ikäänkuin olisimme ostoksilla/RR.

Uskokoon ken haluaa.

*
LISÄYKSIÄ

Järveläinen

Mitä eroa on matematiikan ja filosofian laitoksella? Matematiikan laitoksella tarvitaan kynä, paperi ja roskakori ja filosofian laitoksella vain kynä ja paperi, sillä kaikki mikä kirjoitetaan, julkaistaan.
Ehkä tuota kuvaamaasi muutosta kuvaa osuvasti von Wrightin vastaus hieman ennen kuolemaansa kysymykseen, lähtisikö hän erääseen analyyttisen filosofian kokoukseen: "No, it is over, boys!"

Järveläinen

Miten rikkoa kaikkia sääntöjä siten, ettei tuota uutta vastahierarkiaa.Tuo on kiinnostava kysymys.
Yleensä vastauksena esimerkiksi saatananpalvojien logiikkaan on esitetty, että pahuus on sananmukaisesti pirun vaikeaa, koska paha päämääränä on sitä kannattavan henkilön kannalta hyvää.

RR

Niinpä juuri. Eikö olekin vaikea tehdä pahaa? Ainakin jos on loogikko ;]

Järveläinen

Kyllä Perkele on pirun tyhmä! Oikein hävettää moisen loogisen luuserin puolesta.

March 28, 2007

Eksistentialismi ajattelun "juutalaistumisena"

Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreessä "Lisää kirjoja" käytyyn kommentointiin.

*
Don Jusa

"Moderni teologian ensyklopedia on muuten käännöksenä paikoin hyvin kiusallinen. Lisäksi sen attityydi eräissä keskeisissä modernin ajattelun virtauksissa - ennen muuta eksistentialismin kohdalla - on vastenmielinen."

RR

Jotain tällaista olen ollut itsekin havaitsevinani - sekä käännöksen että attityydin suhteen.

Eksistentialismi (ja Bultman) taitaa olla nykyään jossain määrin "out", jos se nyt koskaan on angloamerikkalaisella kielialueella saavuttanut niin kovin merkittävää suosiota. Tietysti esim. John MacQuarrie on ollut suuri poikkeus.

Nykyteologien eräs pääongelma näyttäisi olevan teologian ja uuden luonnontieteen yhteensovittaminen, ja tämä kannan edustajiin kuuluu myös ensyklopedian toimittaja, molekyylibiologian tohtori McGrath ja kirjoittajista ainakin hiukkasfyysikko Polkinghorne.

Thomas Torrancen vaikutus lienee ollut ilmeinen tämän suuntauksen nousussa. Tärkeä on myös "kriittisen realismin" ehkä merkittävin kehittäjä - ("yhteiskuntatieteen"-) filosofi: Roy Bhaskar.

Olen itse kasvanut ajattelultani alunperin eksistentialismiin, jota pidin ja pidän oikeastaan edelleenkin lähinnä kirjallis-esteettis-symbolistisena suuntauksena.

Symbolistisena siksi, että Husserlin fenomenologia, joka toimii eksistentialismin metodisena perustana Heideggerin hermeneutiikan ohella, on pitkälti uuskantilainen (esim. Cassirer)projekti.

Tosin eksistentialismin juuret löytyvät minun mielestäni jo antiikin kyynikoilta ja skeptikoilta - osittain myös sekä stoalaisilta että epikurolaisilta.

Mutta kyllä minä Jeesuksenkin miellän eksistentialistiksi. Hän on kuin Chaplinin "kulkurihahmo", joka vaeltaa "lainsuojattomana" farisealaista lakiyhteiskuntaa ja saddukeusten poliittis-materialistista opportunismia kritisoiden.

Jeesus on SIVULLINEN, joka kuitenkin on samalla kaiken KESKIPISTE.

Tällaiset ihmiset joutuvat yleensä vainon kohteeksi ja lopulta heidät saatetaan jopa tappaa, koska heidän koetaan uhkaavan yhteiskuntarauhaa kyseenalaistaessaan vallitsevan, tekopyhän ja konventionaalisen moraalin sekä ihmisten kaupallis-materiaalisten pyrkimysten oikeutuksen (jossa toinen ihminen mielletään välineeksi oman onnellisuuden saavuttamiseksi) vetoamalla johonkin näitä suurempaan olemisen merkitykseen tai abstraktiin tarkoitukseen - vaikkapa Ihmisyyteen, Jumaluuteen tai molempiin.

*
Eksistentialismi on jotain aivan muuta kuin tarkkaa lause- ja propositioanalyysia, jos sitä vertaa Russellilta, Moorelta ja Wienin-piiriläisiltä perittyyn analyyttisen filosofian traditioon.

Pascal, Kierkegaard, tietyin varauksin Schopenhauer, Dostojevski ja Nietzsche ovat nykyaikaisen eksistentialismin tärkeimmät lähtökohdat, vaikka suuressa mittakaavassa asiaa tarkastellen voisi väittää, että 1900-luvun eksistentialismi merkitsi itse asiassa saksalaisen idealismin ja romantiikan uutta tulemista.

Sen vain oli suodattanut pois idealismin metodin eli jäykän rationalismin, yltiöpäisen romanttisen paatoksen sekä valistusasajalta ja nationalismista periytyneen optimismin.

Jäljelle jäi lähes nihilistinen sekä melkoisen pessimistinen ja "alaston" kuva ihmisestä, joka muistutti aika lailla Vanhan Testamentin Saarnaajan ja Jobin kirjan "sielunmaisemia".

Oli siis palattu tilanteeseen, joka muistutti sitä uskontojen, arvojen, aatteiden ja systeemien inflaatiota ja "alasajoa", joka vallitsi kristinuskon syntyaikoina.

Suuret filosofiset systeemit olivat kuluttaneet itsensä loppuun. Vain uusplatonismi tulisi vielä kokoamaan yhteen Platonin ja Aristoteleen suurimmat teemat - ideaopin ja aktuaalistuvan muodon (substanssin).

Mutta uusplatonismi oli jo - toisin kuin Platonin ja Aristoteleen metafysiikat - mystiikkaa: siis perimmältään ei-käsitteellinen ja ei-käsitettävissä oleva "Teoria/Käsite".

Kristinuskon ratkaisu oli teoriatasolla periaatteessa hyvin samankaltainen kuin uusplatonismin, mutta sen ytimestä löytyi "Välittäjä", Vapahtaja eli "Ei-käsitettävän" ja ihmisen materiaalisen maailman välisen kuilun yhdistävä jumal-ihminen, kun taas uusplatonismissa "Yhdestä" emanoituneet sielut pystyivät kääntymään takaisin kohti "Yhtä" - jos pystyivät - itsenäisesti.

Uusplatonismi ja kristinusko olivat mystis-uskonnollisia ratkaisuja stoalaisuuden ja epikurolaisuuden edustamaan elämäfilosofiseen, monistiseen materialismiin, joka saattoi toimia mainiosti teoreettisella tasolla, mutta joka lopultakin nihiloi ihmisen kokemuksen olemassaolon merkityksestä ja siten myös hänen "kosmisen" omanarvontunteensa.

Juutalaisessa ja kristillisessä perinteessä tällaista ajattelun ja uskonnollisen kokemuksen umpikujaa ilmensivät ja pyrkivät äärimmäisellä tavalla ratkaisemaan etenkin eskatologiset näyt, joissa aikojen loppua sekä viimeistä tuomiota ennustettiin ja odotettiin kiihkeästi.

*
1900-luvun eksistentialismi (aivan kuten 1800-luvun alun romantiikkakin) vastareaktiona tai protestina teknologian ja järjen ylivaltaan sekä liikakasvuun (hypertrofia) sisältää - kuten sanoin - kuitenkin enemmän vanhatestamentillista kuin hellenististä eetosta.

Eksistentialismia voisikin marxilaisuuden ohella nimittää filosofisen ajattelun "juutalaistumiseksi", kun taas analyyttinen filosofia eri muunnelmineen juontaa juurensa kreikkalaisten rationaalisesta ja "idealistisesta" naturalismista.

March 26, 2007

Keskusteluja kristinuskon ja uusplatonismin suhteesta

Lisää kommentteja PJ:n päreessä "Teologi kuukävelijänä: suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle. 1".
(Kts. myös Todennäköistä uskoa)

*
jarvelainen

Minulle aikoinaan Swinburne ja hänen kaltaisensa olivat yhtä iso pommi kuin Pursiainen: voiko joku tosissaan tehdä jotakin tällaista.

Harvinaisen typerä tapaus niin älykkääksi henkilöksi, tekisi mieli sanoa. Swinburnekin muuten kääntyi muutama vuosi sitten ortodoksiksi. Mitähän itsessään olevaa ominaisuutta kohtaan hän tällä protestoi?

En usko, että uskonnollinen usko syntyy argumentatiivisin perustein. Tärkeäpää ovat toiset ihmiset, oudot tekstit, jotka herättävät mielenkiintoa, kohtalo.

En mene sanomaan Knuuttilan puolesta. Itse ajattelen sen tapaisesti, että fideistinen kuvaus on oikeansuuntainen kuvaus uskosta, mutta uskon Knuuttilan olevan oikeassa, kun hän sanoo, että vaikka uskonnollinen kieli ei tee siirtoja todistekielipelissä, se edellyttää tältä peliltä jotakin, esimerkiksi sen, että ei ole absurdia toivoa Jumalan olevan olemassa.

Tällöin henkilö voi olla filosofinen agnostikko ja uskonnollinen fideisti samassa kakussa.
Lisäisin kuitenkin siten, että toivo ei ole pysyvä vaan hengelliseen kokemukseen sisältyy myös sellaisia ulottuvuuksia, että henkilö toivoo, ettei Jumala olisi olemassa.

*
jarvelainen kirjoitti...

Sivuhuomatuksena ortodoksisuuteen ja uusplatonismiin. Olen mietiskellyt, miksi moni ortodoksiteologi, esimerkiksi Stanileou kieltää uusplatonismin.


Viime aikoina on tullut esille seuraava argumentti: Jumala synnyttää Pojan ikuisuudessa, mikä tarkoittaa sitä, ettei ole hetkeä, jolloin Isän itseajatusta olisi olemassa.

Plotinoksen Enneades-teoksessa esitetty malli on hierarkisempi eikä pelaa ikuisuuskaaviossa. Yksi pulppuaa toiseksi tasoksi eli Järjeksi, joka taas pulppuaa kolmanneksi tasoksi eli Sieluksi...

Jep, voi olla että Swinburnen "teosofia" sopii johonkin ortodoksisen teologian ajatusperinteeseen, ainakin paremmin kuin foundationalistinen lähtökohta. En ole tullutkaan ajatelleeksi tätä, joten kiitoksia selvennyksestä.

*
Rauno Rasanen kirjoitti...

"Jumala synnyttää Pojan ikuisuudessa, mikä tarkoittaa sitä, ettei ole hetkeä, jolloin Isän itseajatusta olisi olemassa."Siis "olisi olemassa" vai "ei olisi olemassa"?

*
Mikä on "Isän itseajatus"? Onko se tietoisuus? Mikä on "hetki?" Onko se aika?

Mitä merkitsee "hierarkia"? Ontologista eriarvoisuutta? Mikäli ei, niin ihminen on samanarvoinen Luojansa kanssa, mikä taas ei oikein sovi "platonis-teologiseen" intuitioon.

Mikäli hän on eriarvoinen, niin hierarkia - ainakin dualistinen - on heti jo valmis.

(Tämä kielipeli ei ole minulle täysin tuntematonta, mutta pidän sitä hieman "omituisena"...).

*
Jos ymmärsin oikein, ortodoksiteologit ajattelevat, että "Isän tietoisuus" on ollut aina (eikä jossain ajallisessa hetkessä) ja on aina oleva kattaen/käsittäen/sulkien sisäänsä tai vaikutuspiiriinsä kaiken, mikä merkitsee myös, että kaikki on pyhää eikä mitään emanaatiota (vieraantumis"prosessia") tällöin oleteta tapahtuvaksi/tapahtuneeksi.

Tuossa on kyllä tietty "pointti", mutta filosofisesti koen sen aikamoiseksi saivarteluksi, koska kaiken ytimessä on joka tapauksessa ja nimenomaan yksi, ainut, kaikkivaltias Kristus Pantokrator eli Jumala itse, ja luodut ovat sitten oma Luojaa 'alempi "kategoriansa"'.

Mitä muuta vaihtoehtoa tässä näin ollen voisi olla kuin väistämätön looginen pakko tunnustaa "hierarkia".

Jos toisin tehdään - tehdään "Khalkedonit" - "sekoittamatta, jakamatta, lisäämättä, poistamatta" jne. - vai miten se nyt meni tuo '"Kristuksen-luonto-opin "kaava"'?

Hyväksytään siis paradoksi eli absoluuttinen mysteeri. Okei. Pitäköön Stanileou kantansa...

*
jarvelainen kirjoitti...

Sorry. Ei ole hetkeä, jolloin Isän itseajatusta ei olisi olemassa eli toisin sanoen Isä synnyttää Pojan ikuisuudessa (Swinburnen mielestä varmaankin 97 %:n todennäköisyydellä) ja koska ikuisuus ei ole temporaalinen kategoria ei ole mielekästä ajatella, että Isä oli temporaalisesti "ensin".
Toinen ero uusplatonismiin lienee se, että kyseessä on persoona.


Rauno Rasanen kirjoitti...

Ikuisuuden ei-temporaalisuutta minäkin hain, ja että juuri siitä syystä Poika on ortodokseille "erottamattomasti" Isän toinen Persoona.

Mutta miten tämä ratkaisisi jotenkin lopullisesti ortodoksisuuden suhteen uusplatonismiin?Tietysti ongelma kiteytyy loogisesti Isän ja Pojan suhteessa, mutta lopultakin - Areioksen esittämä platonismiin perustuva varsin terävä-älyinen tulkinta ei ratkea ikuisuuden (ei-temporaalisuuden) ja Persoonan käsitteillä - olkoonkin, että Kristus oli yhtä aikaa sekä Ihminen että Jumala.

Oma looginen ymmärryksenikin tässä asiassa näyttää heittävän "volttia" (kiitos teikäläisen), koska nyt ajattelen, että juuri Jeesuksen jumaluus (Isän ja Pojan "yhtäaikaisuus ajattomuudessa") on todiste uusplatonimsia vastaan - ei suinkaan sen puolesta (kuten äsken vielä tulkitsin).

Pojan ihmisyys sen sijaan on - on ollut ja tulee olemaan - lähes mahdoton "oletusarvo" kolminaisuuden ekonomiassa tai funktiossa (kuten asiantuntijana huomaat, käytän tässä telogista terminologiaa varsin vapaasti ja omaan intuitiooni tukeutuen).

Miten Poika voi olla ihminen, ellei hän samalla ole luotu olento kuten kaikki ihmiset?

Toki kirjoitetaan, että Jeesus oli ihminen mutta ilman syntiä...Nietzsche koiranleukailee, että Jeesuksella ei ollut ihmisyyteen vaadittavalla tavalla "kokemusta tässä asiassa" (synnissä) (Antikristus).

Eikä tämä ollut vain ironiaa vaan totinen tosi. Ilman syntiä Jeesus ei voi olla kaltaisemme vaan jonkilainen "virtuaali-ihminen", joka syntyi meidän keskellemme kaikessa meidän kaltaisenamme, mutta moraalisesti täydellisenä!

Tietenkään Kristus ei voisi toimia välittäjänä ja pelastajana, mikäli hän ei olisi Jumala, mutta kuten jo sentään jopa platonikko Origenes oivalsi (RR:n sanoin): ellei Jeesus ole ihminen, me emme pysty samastumaan häneen, jolloin pelastus ei "ulotu" meihin vaan me jäämme jonkinlaisen idolisaation - epäjumalanpalvonnan asteelle.

Jos taas Jeesus olisi "täysi" ihminen, synnin turmelema, hän ei voisi olla Jumala, eikä siten kykenevä pelastamaan ketään.

Nimenomaan Jeesuksen täysi ihmisyys kytkee kristinuskon uusplatonismiin - ei päinvastoin - kuten vielä kaksi tuntia sitten ajettelin!

Dilemma on "ankara".

Jeesuksen on oltava jumaluutensa ohella ihminen kyetäkseen pelastamaan maailman, mutta samalla hän on luotuna olentona (kuten ihminen) Jumalaa "alempi" - vai pitääkö tässä nyt vielä hyväksyä sekin liki "kvanttifyysinen" kummallisuus, että hän on kaikkea tätä ilman sen kummempia loogisia ongelmia...?!

*
Jumala ei luonut itsensä kanssa identtistä olentoa. Mitä järkeä olisikaan katsella itseään peilistä ikuisuudesta ikuisuuteen.
Niinpä ihminen jäi kaipaamaan täydellistä Luojaansa ja paluuta Hänen luokseen. (Platon redivivus!)

Eikö tässä jo ole tarpeeksi aineksia uusplatonistiseen hierarkiaoletukseen?

Triniteetti on ykseys vain, jos Poika on ei-temporaalisesti "yhtäaikainen" Isän kanssa - siis Jumala, mutta jos hän on todella myös täysi ihminen, Triniteetin ykseys on vaarassa hierarkisoitua uusplatonistiseksi prosessiksi, jonka olennainen ominaisuus: vieraantuminen, joka - olkoonkin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen - ilmentää Jumalan ja ihmisen välillä vallitsevaa Luojan ja luodun, ajallisesti ensin ja jälkeen olevan sekä arvossa ja olemuksessa epätäydellisemmän ja kaiken lisäksi vieraantuneemman "olion" välistä suhdetta (?)

*
jarvelainen kirjoitti...

Jumalan narsismi...Ehkä Jumala luo maailman, että ei tarvitsisi katsella vain omaa ihanuuttaan peilistä (speculum) eli spekuloida yksin ja ehkä Hän tulee ihmiseksi, koska Hänen olemukseensa sisältyy erittäin suuri kiinnostus olla toinen eli lahjoittaa itsensä pois.

Jerry Lee Lewis - John Fogerty: Good Golly Miss Molly vuonna 2007

(Lisäys 30.3)

Jaa-a. Uskokaa nyt jo viimeinkin, että John Cameron Fogerty on perinteisen rock&rollin historian ehkä kaikkein merkittävin taiteilija - yhä tänäkin päivänä.
Tätä(kin) esitystä katsellessa ja kuunnellessa ei voi kuin nöyrästi kumartaa ylivertaisen artistin ja esiintyjän edessä.

Katsokaapa Jerry Lee Lewis`n ilmeitä. Hän ei itse osallistu lauluosuuksiin lainkaan, koska ääni ei enää pelaa näin kovissa ja vaativissa rokeissa, joskin hänen rock-pianon soitossaan on edelleen Tyyliä isolla T:llä.

Jerry Lee on suoraan sanottuna vähintäinkin hämmästynyt! Videokommentaattori kirjoittaa asiaa.

JERRY LEE LEWIS & JOHN FOGERTY - Good Golly Miss Molly
01:59
His voice was so poor that he just left John Fogerty sing it alone, since wouldn't be able to follow him in a frenetic singing.

(Video on tekniseltä tasoltaan erinomainen; kysehän on televisio-ohjelmasta Last Man Standing - Live)

KTS. myös Rockin historian siipien havinaa, Rock&Roll Girls ja Soli juoruun kautta ko mä asiast kuulin.
LISÄYS
PS. You Tuben kommentteja. Räsänen valistaa "teiniä".
"Teini"
He (Jerry Lee) sure didn't have any trouble keeping up with him doing "traveling band" on the Las Man Standing album. Heck, he left Fogerty behind.
*
RR
I haven´t listened Last Man Standing album yet but just wait a couple of days.
Till then I wonder instead if you have heard those "CC Rider" and "Will The Circle Be Unbroken" live videos.
Jerry Lee`s rock-pianoplaying is still stylish and brisk but his voice what comes to the songs played with Fogerty sounds quite frail.
Hope I could change my opinion when listening "Traveling band" on the "Last Man Standing" album because I greatly admire both men.

March 24, 2007

Maailman mahtavimman ja vähäpätöisimmän kohtaaminen

Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen Teologi kuukävelijänä 2.
*
Minun mielessäni ja mielikuvituksessani eräs myöhäiskeskiajan kaikkein vaikuttavimpia tapauksia on Franciscus Assisilaisen ja ehkä kaikkien aikojen - ainakin maallisen vallan kannalta katsoen - suurimman paavin: Innocentius III tapaaminen vuonna 1209.
(Kuva tosin kertoo Franciscuksen ja suden tapaamisesta, jossa susi tekee Franciscuksen "aloitteesta" sovinnon ihmisten kanssa eikä enää vainoa heitä.)

Sen ajan maailman (ainakin Euroopan) rikkain ja mahtavin valtias kohtaa ehdotonta köyhyyttä ja karua - vain Jumalalle pyhitettyä elämää saarnaavan miehen.
Molemmilla herroilla on siis sama "toimeksiantaja" - Jumala, mutta miten erilaisia ovatkaan "toimeksiannot" näiden kahden "tahtoihmisen ja hengellisen (että maallisen) voimamiehen" suhteen.

Kaikkein merkillisintä ja vaikuttavinta on kuitenkin se, että tuo maailman mahtavin hyväksyy eteensä matelevan maailman "mitättömimmän".

On tietysti turha romantisoida tämän enempää kyseistä kohtaamista, sillä ilmeisesti Innocentius III toimi Franciscuksen toiminnan ja periaatteet hyväksyessään kirkkopoliittista realismia noudattaen.

Olihan hänellä ihan tarpeeksi hankaluuksia muidenkin kerettiläisiksi luokiteltujen suuntausten kanssa (esim. albigenssit).

Kirkkoa koossa pitävästä köyhästä miehestä nähty uni, jonka Innocentiuksen kerrotaan nähneen seuraavana yönä hänen ensin kieltäydyttyään edellisenä päivänä ottamasta vastaan Franciscusta ja tämän delegaatiota, saattaa olla pelkästään hyvin laskelmoitua politiikkaa.

Joka tapauksessa unen sanoma ennusti kristillisen kirkon tulevaa historiaa täysin pieleen, mitä tulee Franciscuksen alulle paneman liikkeen vaikutuksiin (lähinnä nominalismi ja reformaatio).

*
Innocentiukselle on silti syytä antaa tunnustusta hänen suhtautumisestaan Franciscukseen.

Toisaalta - mikäli Innocentiuksen jyrkkä tuomio neljännen ristiretken aikana tehdystä Konstantinopolin ryöstöstä (1204) oli todella myös hänen oma kantansa eikä pelkkä kirkkopoliittinen ärähdys, se herättää ainakin minun sympatiani, koska kyseinen tapaus on eräs kuvottavimpia kristinuskon lähetystyön "nimissä" tehtyjä väkivaltaisuuksia.

Mutta sen taustaltahan löytyy pikemminkin venetsialainen kauppiasmoraali(ttomuus) kuin kristillinen käännytysmotiivi.

Alla oleva wikipedia-sitaatti näyttäisi puhuvan Innocentiuksen puolesta.

*
'"Prior to the launching of the Crusade he had insisted that no Christian cities be attacked. He sharply denounced Boniface of Montferrat, commander of the so-called "Fourth Crusade" (1202–04) for his actions:

"You rashly violated the purity of your vows; and turning your arms not against Saracens but against Christians, you applied yourselves not to the recovery of Jerusalem, but to seize Constantinople, preferring earthly to heavenly riches . . .
These 'soldiers of Christ' who should have turned their swords against the infidel have steeped them in Christian blood, sparing neither religion, nor age, nor sex . . .. They stripped the altars of silver, violated the sanctuaries, robbed icons and crosses and relics . . .. The Latins have given example only of perversity and works of darkness. No wonder the Greeks call them dogs!"'
(quoted by Warren Carroll in The Glory of Christendom)

March 22, 2007

Todennäköistä uskoa

Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen "Teologi kuukävelijänä: suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle. 1".

*
Tätä oli mukava lukea - monestakin syystä.

Terho Pursiaisen "Sokea äiti" teki aikamoisen vaikutuksen myös minuun. Luin sitä aikanaan syvän paatoksen vallassa, mikä tosin ei varsinaisesti vaikuttanut omaan kantaani erota luterilaisesta kirkosta.

Syyt olivat lähinnä "käytännölliset". Jos ei käytä kirkon palveluja, niin miksi maksaa sille veroa?
Samaan logiikkaan perustuen minun kai pitäisi nyt erota ortodoksisesta kirkosta, johon liityin 1995.

(Tai sanoisinko: johon minut liitettiin: ei pakosta mutta ehkä hieman ulkokirkollisista syistä kuitenkin vuonna -95.
Tuskin kuitenkaan voidaan pitää kovin suurena syntinä sitä, että tärkeimmät perusteet liittymiseeni olivat ihmissuhde ("viiteryhmä") sekä ihan aito ja syvä intellektuaalinen kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan.)

En ole eronnut. Olen ajatellut, että tällä tavoin ikäänkuin protestoin pahimmillaan täysin hedelmätöntä skeptisismiäni vastaan ;~), ja toisekseen - Nietzschen hengessä - minä en ole ("minä ei ole") vain yksi vaan monta...

Pitäisi lukea tuo Pursiaisen "minipommi" kunnolla uudestaan. Kirjahan löytyy nykyään myös hänen kotisivuiltaan - siis verkkokirjana.

Mutta mitä tulee Swinburneen, niin tuntematta kovinkaan tarkasti hänen päättelyjensä kulkua, sanon kuitenkin ykskantaan, että eihän Jumalaa ja siten uskoa, joka Jumalan olemassaoloa seuraa, voida ilmaista pelkästään johonkin todennäköisyyslogiikkaan vetoamalla.

Kyseessä on vakava väärinkäsitys sen suhteen, mitä "kaikkivaltiaan olennon" olemassaololla ja häneen uskomisella (ja uskon edellytyksillä) tarkoitetaan.

Swinburne ymmärtää Jumalan mahdollisuutena, jolle voidaan laskea toteutumisehdot. Se on okei, mutta mitä tekemistä tällaisella päättelyllä on henkilökohtaisen uskon kanssa?

Olen pohtinut tätä ennenkin ja todennut, että olen Swinburnen kanssa eri mieltä tavallaan samoista syistä kuin ("idealisti") Wittgenstein Mooren common sense-realismin suhteen.

Wittgensteinin mukaan Moore ymmärtää tiedon merkityksen ja siten myös sen käytön aivan väärin.

Samaan tapaan - minun mielestäni - Swinburne on "pihalla" sen suhteen, mikä tekee Jumalasta henkilökohtaisen uskomisen kohteen. Se ei ole Jumalan mahdollisuuden todennäköisyyden osoittaminen vaan subjektivinen valinta tuon mahdollisuuden puolesta.

Swinburne ei toki välttämättä puhu mitään uskosta, mutta ilman muuta on selvää, että Jumalan olemassaolon mahdollisuus implikoi uskon: - siihen tässä pyritään.

Jumalan olemassaolon todistuksesta on kuitenkin vielä melkoinen matka vakaumukselliseen uskoon.

Swinburne tietysti pyrkii nivomaan todistuksillaan Jumalan yleiseen tiedolliseen systeemiin, jolloin usko ei jää pelkäksi subjektin autonomiseksi valinnaksi kuten äärimmäisessä fideismissä, joka voi pitää sisällään mitä vain.

Mutta ilman tiettyjä presuppositioita - ennakko-oletuksia - me emme voi uskoa, ja nuo ennakko-oletukset sijoittuvat aina "kovan" loogisen päättelyn ulkopuolelle.

Kauneinkaan todistus Jumalan olemassaolon puolesta ei saa meitä uskomaan, ellei meille ole jostain syystä syntynyt sisäistä tarvetta ("ennakko-oletusta") - uskoa.
Jumala-todistus voi tukea uskoa, mutta se ei synnytä sitä, kuten Swinburne (ja kaikki "Jumala-todistajat" ennen häntä) halunnee ajatella.

Toki jo kaikki kristinuskon johdannot painottavat oikein, että usko ei ole vain uskoa johonkin, mitä uskotaan todeksi vaan samalla uskoa, jolla uskotaan.

Kyseessä on kehä, joka perustelee itse itsensä ja se siitä.

*
Olen huumorimielessä kehitellyt seuraavanlaista ajatuskulkua.

Jos kerran Jumalan olemassaolo on todistettavissa tietyllä todennäköisyydellä - vaikkapa nyt 1/2:n todennäköisyydellä, niin enkö minä sitten vastaavasti voisi logiikkaan vedoten uskoa Jumalaan 50%:sti?
Ei siis kokonaan vaan jossain - "tietyssä" määrin.

(Luultavasti olen saanut idean tähän Nietzscheltä, joka kirjoitti - viitaten kai mm. aikakautensa tieteellisen teologian kehitykseen, kantilaisuuteen ja positivismiin, että Saksasta löytyy nykyään paljon "3/4 kristittyjä"...)

Mutta eihän usko voi olla vain osittaista(?) Eikö kuulostakin mielettömältä ja naurettavalta, jos joku väittää uskovansa Jumalaan 1/4:n tai 2/3:n todennäköisyydellä/määrällä/vahvuudella?

Eikö usko ole sen verran fundamentaali emotionaalis-psyykkis-intellektuaalinen asia, että sitä joko on tai ei ole.

Uskossa olemista voisi verrata naisen raskaustilaan. Raskaana kun ei voi olla esim. 1/3 todennäköisyydellä ja määrällä...

*
Kun sitten pohdin vaikka omaa tilannettani, niin tuntuu Simo Knuuttilan tavoin houkuttelevalta "toivoa" uskovansa, mutta eihän tämä minun ymmärtääkseni ole vielä "totaalia ja oikeaa" uskoa, vaikka jättää toki tien auki syvästi henkilökohtaiselle uskon kokemukselle.

Minun mielestäni Knuuttila on joko fideisti tai ateisti. Itse kuulun samaan ryhmään...

***
Kommentointia jarvelaisen blogissa

dudivie said...

mulle usko, on lahja

muuten. raskaana... voi olla tietyllä todennäköisyydellä, mutta kukapa tietäisi mennä sitä laskemaan jos vauvoja ei olisi koskaan vielä syntynyt

tietokin, taitaa olla lahja

RR

duduvie

Tarkoitan, että nainen ei voi olla vain "vähän" raskaana.

On tietysti eri asia tehdä laskelmia raskauden mahdollisuuden todennäköisyydestä, mutta jos on raskaana ("uskossa"), niin se ei ole enää mikään mahdollisten maailmojen asia.

Se on "Totta" eikä mitään spekulaatiota!

Ylipäätään hiukan hymyilen mahdollisten maailmojen logiikalle Wittgensteinin ja Heideggerin hengessä.

Vaikka pidänkin itseäni pikemminkin fideistinä, niin mitä kieleen tulee, olen universalisti ja siinä mielessä "realisti".

Me emme pääse kielen ulkopuolelle. Jopa Salvador Dalin "kvanttifyysiset" maalaukset ovat kieltä, sillä jos ne eivät olisi kieltä, ne eivät olisi muuta kuin "skeemattomia" väriläiskiä, jotka vain "ilmenevät".

Mutta kuten Wittgenstein vihjaa, juuri tuo pelkkä ilmeneminen vailla loogista kontekstia olisi "mystistä".

Entä mitä tällainen mystisyys sitten on? Ei ainakaan "kieltä".

*
jarvelainen

Ihan kuin olisin jostain lukenut tuosta Swinburnen kirkkokunnan vaihdosta.

Olen kokenut oman "nietzscheläisyyteni" (jossa Nietzsche on pikemminkin useiden ajattelun perspektiivien "leikkauspiste" kuin filosofinen auktoriteetti) hieman hankalaksi sovittaa ortodoksisen uskon kanssa ;).

Pietismin kasvattina Nietzschen ajattelu - ainakin minun mielestäni - heijastelee kuitenkin myös pietistisiä uskonkäsityksiä - toki rajusti modifioituina.

Ortodoksisuus on filosofisesti hyvin lähellä uusplatonismin metafysiikkaaa, kun taas Nietzsche ja fideismi sijoittuvat pikemminkin epikurolaisuuden ja stoalaisuuden skeptiseen "osastoon".

Koen myös, että Swinburnen "truthlikeness-realismia" lähestyvä looginen päättely (erotuksena Plantingan "perususkomus-fideismiin") soveltuu paljon paremmin ortodoksiseen uskonkäsitykseen kuin oma lähtökohtani (joka ei tietenkään nietzscheläisyydessään sovellu "dogmaattiseen" kristinuskoon ehkä lainkaan).

March 20, 2007

Länsimaisesta äänestyskulttuurista, "nationalistisesta" globalisaatiosta ja kapitalismista markkinatalouden syöpänä

Kirjoitettu kommentiksi Claes Anderssonin blogijuttuun "Kiitos" - lähinnä Katarina Gäddnäsin kommenttiin - http://www.claesandersson.fi/blogi/2007/03/19/11#comments.

*
Katarina Gäddnäs

Det blåser hemska högervindar i vårt land. Valet var verkligen nedslående. Det heter att i en demokrati får folket de politiker vi förtjänar.
Jag har hört många människor sucka idag: Ja-a, men Claes kom i alla fall in! Det behövs ett parti som vänsterpartiet och det behövs politiker som du!
Keep up the good work!

RR

Tuskin me demokratiassa eläjät "ansaitsemme" ainoatakaan äänestämistämme poliitikoista.

Suurin osa heistä - onneksi löytyy hienoja poikkeuksia kuten esim. Claes Andersson - valitaan meriiteillä, jotka ovat ammattimaisen politikan teon kannalta erittäin sattumanvaraisia - joskus lähes ala-arvoisia.

Mutta tämä on se trendi, johon John Lockesta periytynyt käsitys hallitusvallasta, politiikan teosta ja siten myös äänestämisestä on periytynyt länsimaiseen, demokraattiseen liberalismiin.

Äänestetään muka kyvykästä yksilöä, mutta ei olla kiinnostuneita hänen todellisesta pätevyydestään ja poliittisesta tietoisuudestaan vaan eräänlaisesta "idols-arvosta" eli hänen tekemästään persoonallisesta vaikutelmasta ja hänen kyvystään viihdyttää - siis jaaritella mukavia.

Nämä ovat asioita, joiden perusteella muun muassa G. W. Bush valittiin presidentiksi (vuoden 2000 vaalipetoksen ohella).
USA ei "ansainnut" häntä vaan onnettomuudekseen "sai" hänet eli valitsi väärin - joskin täysin liberaalidemokratian pelisääntöjen puitteissa.

Näin ollen demokratia - tämä ei ole mikään uusi uutinen! - ei ole välttämättä tehokkain järjestelmä monien aivan perustavan tärkeitten poliittisten valintojen ratkaisemiseksi ja eteenpäin viemiseksi, mutta se estää kyllä kohtuullisen tehokkaasti täydelliset ylilyönnit - ellei sitten esim. Irakin sota ollut USA:n johtoklikiltä juuri sellainen valinta.

Toki me saamme, mitä tilaamme (äänestämme), mutta ei voi sanoa, että me nimenomaan ansaitsemme tilaamamme.

Äänestysvalintamme saattavat siis osoittautua täysin vääriksi -syistä, joihin voisimme kyllä itse vaikuttaa, mutta joihin meiltä puuttuu kärsivällistä halua paneutua todella kokonaisvaltaisesti - ei ainoastaan poliittisen ehdokkaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja oletettuun kyvykkyyteen luottaen/vedoten.

Väitänkin - vastoin yleistä trendiä, että ihmisten ei pitäisi suosia omia tuntemuksiaan jostain yksittäisestä ehdokkaasta vaan suurempia, yleiskatsauksellisia linjoja, jotka - myönnettäköön - näyttävät tosin olevan ideologioiden yhdenmukaistumisen myötä häviämässä lähes kokonaan ainakin perinteisten ideologioiden merkityksessä.

Mutta ne eivät tule häviämään lopullisesti - siitä tulevat etenkin ekologiset uhat ja riskit pitämään huolen.

Tilannne on kuitenkin hieman kahtiajakoinen, koska kansallisvaltioiden olemassaoloon perustuva politikointi on edelleen voimissaan varsinkin eurooppalais-angloamerikkaisen poliittisen hegemonian ulkopuolella.

Toisaalta USA on Irakin sodassa itse asettanut peliin oman arvovaltansa valtiona, mutta tämän arvovallan olemus on globalisaation sanoman ja käytännön levittäminen kaikkeen maailmaan, mikä merkitsee perinteisten ideologisten vastakkainasettelujen korvautumista markkinatalouden ehdoilla ja periaatteilla.

USA siis "esittelee" markkinoitten vapauttamista ja ylipäätään globalisaatiota omana, valtiollisena projektinaan (sic!).

Ja tämä on vähintäinkin ristiriitaista toimintaa, jossa vanhan imperialistisen toimintamallin puitteissa levitetään sanomaa, joka globaalisuudessaan nimenomaan kumoaa imperialistisen intervention - ellei sitten kyseessä ole - kuten helposti on nähtävissä - uudenlaisen markkinatalouden joka paikkaan tunkeutuva invaasio, jonka suurin vaara on kaiken markkinatalouden (sekä ennen että nyt) muuttuminen kaptalismiksi, joka on jo teollistumisen alkuaikoina tapahtuneitten yritysorganisaatioitten juridisten perusteiden muuttumisen ohella vaikuttanut nykyisessä muodossaan 1200-1300-luvulta saakka länsimaiseen politiikkaan.

Kapitalismi jos mikä on vapaan markkinatalouden syöpäkasvain, jonka vastustamisen pitäisi olla demokraattisen liberalismin tärkein tehtävä!

Vaalianaalysiä 1







Tämä päre on kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Suuret sukupolvet".
*
Vaalitulos sinänsä ei ollut yllätys, joskin Kokoomuksen voiton suuruus oli.
Mutta eipä tuo meikäläistä paljon hetkauta.
"Nietzscheläisenä marxistina" on hauska alkaa taas pommittaa minun suhteeni täysin pihalla olevia vasemmistolaisia ja/tai oikeistolaisia maailmanparantajia.
Ja kieltämättä - vaalituloksista eräs kuvottavimpia oli todellakin Paavo Väyrysen paluu. Siinä on mies, jolta en ostaisi edes käytettyä Jallua (merkityksessä alkoholi tai pornolehti).
En nimittäin koskaan voisi olla varma edes siitä, kumpaa tuli ostettua.
Toinen kuvottava piirre oli Niinistön äänisaalis. Miten ihmeessä tuo laissez-faire-mantraa paapattava narsistinen marakatti voi tehdä positiivisen vaikutuksen kymmeniin tuhansiin ihmisiin?
Jospa innovatiivinen "luovuusfilosofimme" Pekka "H-hetki" Himanen kehittäisi myyntiartikkelin nimeltä "Niinistö-halva", niin sitä kyllä ostaisin heti.
Niinistö-halva on lakritsipatukka, jonka muotoilussa käytetään mallina Sauli N:n päätä.
Jokaisella haukkauksella voi ajatella syöneensä palan yhdestä kokoomuslaisesta...
Huomatkaa, että tätä lakritsia pystyvät intohimolla nauttimaan niin Saulin fanaattiset kannattajat kuin hänen vastustajansakin - eri syistä tosin.
Väittäisin, että kyseessä on tuotekehittelyltään optimaalinen myyntiartikkeli.
Tämä oli ilmainen vinkki sekä Himaselle että kaikille (muille) "yrittäjille".

www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=5452.

March 18, 2007

Rockin historian siipien havinaa

Alkaa Jerry Lee olla jo hiukan "huonossa hapessa", vaikka tyyliä kyllä riittää edelleen muille jakaa...
Huom! Päreen kuva on vuodelta -85, videot sen sijaan tämän vuoden (2007) alusta, ymmärtääkseni USA:ssa maaliskuussa alkaneesta TV-sarjasta, jossa esiintyy aivan julmettu määrä ikääntyneempiä supersarjan rocktähtiä.
*
JERRY LEE LEWIS & JOHN FOGERTY - CC Rider 02:39
Last Man Standing Live
*
Last Man Standing Live
*

Kun oleminen/havaittu uhkaa minuuden eli havaitsijan havainnon ehtoja/rajoja

Kirjoitettu kommentiksi catuluxen kommenttiin päreessäni "Tiukan linjan marxisti ja Camus`n katumuksentekijä-tuomari kohtaavat 50 vuoden eron jälkeen.

catulux

Jaa-a. Olen lukenut Camus`n Sivullisen ja Putoamisen idän viisaitten miesten (?) Rasasen ja Kemppisen suosituksesta ja totean tässä ja nyt, että ko. kirjat ovat vain lisänneet masennustani ja eksistentiaalista ahdistustani. Eli Rauno-hyvä, kiitän !!

Öisin herään usein pää tuskanhiessä märkänä ja mietin sitä, oliko katumuksentekijätuomari onellinen ja tasapainoinen, ENNEN sillalla kuulmeensa molskahdusta vai oliko kyseinen, jäytävä syyllisyys ollut osa hänen persoonaansa jo ennen hänen syntymistään???

Onnellinen kuolema katsoo jo tuossa vierellä, mutta pelkään kyseisen kirjan johdattavan minut vuoden 1984 tunnelmiin ja Ison veljen fiilikseen , kuten Camus`n edelliset kirjat johdattivat..

RR

Mä annan sulle lisää yöhikoilua aiheuttavaa eksistentialismia ja fenomenologiaa: Jean Paul Sartre: "Inho" - ellet jo ole lukenut sitä.

Ei ehkä kaunokirjallisesti yhtä mukaansatempaava kuin Sivullinen ja Putoaminen, joiden pääteema on sekin ontologinen mutta lähinnä eettiseltä kannalta tarkasteltuna.

Joka tapauksessa "Inho" on pirullisen "kipeä" fenomenologinen kuvaus siitä, kun ihminen alkaa tutkia olemassaoloa löytääkseen siitä olemisen.
Lopulta tuo oleminen suorastaan kuvotusta aiheuttaen hyökyy jokaisesta yksityiskohdasta tutkijan tajuntaan.

(Tää nyt oli aikamoinen yleistys a`la Räsänen kyseisen kirjan herättämistä muistoista, mutta olkoon...)
*
Kommenttini Kemppiselle (päreessä "Yksikamariset aivot"), jonka siirsin myös blogiini otsikolla "Unta, näytelmää vai totta? - kahtia jakautuneen minuuden ongelma", on saanut inspiraationsa mm. sekä "Inhosta" että etenkin Ronald Laingin tutkimuksesta "The Divided Self: An Existential Study in Sanity and Madness."
Luin suomennoksen, mutten muista enää sen tarkkaa nimeä. Taitaa muuten olla Laingin väitöskirja.

Kannattaa lukea kuten myös Laingin "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu". Kyseessä on fenomenologisen mielenterveystutkimuksen/-filosofian (näitä kahta ei voi tässä erottaa toisistaan - seikka, jota empiirisemmät/reduktionistisemmat tutkijat ovat jyrkästikin kritisoineet).

Mutta jos haluaa todella kattavan ja filosofisesti systemaattisen ja syvällisen luotauksen aiheeseen kannattaa lukea etenkin Lauri Rauhalan kirjat "Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa" (-74) ja "Filosofinen orientoitumimen psykosomatiikan ongelmaan" (-76).

Jälkimmäinen on - kuten Rauhala itsekin sanoo - avain koko hänen fenomenologis-hermeuneuttiseen teoriaansa ja sen sovellutuksiin, jossa Heideggerin vaikutus on merkittävä.
Omakustanteena sitä tuskin löytää enää muualta kuin joistain kirjastoista ja antikvariaateista.

*
Tähän koulukuntaan enemmän tai vähemmän väljästi liittyen voisi suositella Gaetano Benedettin "Kliininen psykoterapia"(-78) ja Tutkielmia skisofreniasta (-79), joiden lähtökohdat löytyvät osaltaan myös jungilaisesta psykoterapiasta.

Rock&Roll Girls

Jaa-a. Miksei tää tyyppi ruvennut aikoinaan harrastamaan klassista laulua? Ilmiselvä operettitenori?
(Linkkilisäyksiä 27.3)
The man is over 60, he sounds almost the same as when he was 23. Hope I'm that good when I hit there! Good on ya John.
*
Instrumentaly he does sound like when he was 23 but his voice doesnt. Oddly though instead of his voice ageing and getting deeper, it seems to have gotten higher which is really cool. I think his voice is cooler no that his voice with CCR. John kicks ass.
*
*
John Fogerty - It Came Out Of The Sky 04:07
Beacon Theatre New York 1st December 2006
(Tästä ei rokki parane...)
*
John Fogerty - Good Golly Miss Molly 02:47
Beacon Theatre New York 1st December 2006
(Eikä tästä...)
*
Some more...
*

March 16, 2007

Tiukan linjan marxisti ja Camus`n katumuksentekijä-tuomari kohtaavat 50 vuoden eron jälkeen

Kommentteja Kemppisen päreestä "Yksikamariset aivot". (Lisäys 17.3)

Herrojen Sinnemäki ja Kemppinen keskustelussa historian siivet havisevat tavalla, josta en malta olla tekemättä pärettä omaan blogiini.

*
Anssi Sinnemäki

Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:

Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:”Olen sanonut tiettyjä romaajea – Proust ja Camus – ’eksistentiaalisiksi’, koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikest[a] taidosta.

”Luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran syksyllä 1962. Muistan, miten ensi lukemalta 15-vuotiasta järkytti päähenkilön välinpitämätön suhde äidin kuolemaan ja halveksuva suhde naiseen.
Meursaultia vaivasi ankara olemassaolon ahdistus, joka upposi murrosikäiseen lukijaan.
Luin ”Sivullisen” uudestaan 31.10.2005, jolloin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt 43 vuotta.
Toisella lukemalla hämmästyin, miten poliittinen ”Sivullinen” myös on. Romaani on timantinkirkas kommentti Ranskan ja yleisemminkin länsimaailman siirtomaasortoon.

On ”Sivullinen” paljon muutakin, mutta itse en mene enää sanomaan, ettei siinä ole poliittista kärkeä.


Kemppinen ad Anssi Sinnemäki:

Maltoitpa pitää pitkän tauon.

Minulle "Sivullinen" on epäpoliittinen, koska Meurault ei puolustudu.
Hänellä olisi hyvä pointti, se häikäistyminen. Hän ei kiistä syytettä ja päätyy giljotiiniin, koska se on yhdentekevää niin kuin äidin kuolema ja ystävättären asiat.

Camus ja Sartre kävivät suunnilleen tämän keskustelun 1940-luvulla, kun Camus oli sanoutunut mahdollisimman selkeästi irti poliittisestä terästä, giljotiinia ehkä lukuun ottamatta, kirjallaan L'homme revoltée.

"Sivullinen" on kirjoitettu Bordeuxissa vastarintaliikkeen toiien keskellä. Kirjan yksi hienous on juuri tuo suuttumuksen puute.

Anssi Sinnemäki

En tahdo mitenkään inttää, mutta sanon kuitenkin, että tuo kaikki sanomasi pätee sinänsä, varsinkin juristin luentana. Mutta se ei sulje pois toista lukutapaa, jossa etualalle nousee poliittinen kärki: maailman tila ja tilanne – sekä aktuaalisessa että eksistentiaalisessa mielessä.

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” ja Gillo Pontecorvon ”Taistelu Algeriasta” antavat samasta maailmasta oman tulkintansa, ”Sivullinen” tuo siihen oman syvyysulottuvuutensa. Kullakin niistä on oma itsenäinen mutta myös toisiaan täydentävä paikkansa.

”Kapinoivasta ihmisestä” minulla on mielikuva, että se on Camus’ta surkeimmillaan: onnetonta poliittista sönkkäystä, joka tuo mieleen edesmenneen taistolaisauguurin Urho Jokisen kuuluisat Kolmossivut 1970-luvun Tiedonantajassa. Lajityyppi on sama, poliittiseen ohjaukseen tähtäävä lehtijuttu, mutta myös äänilaji on yllättävän samankuuloinen.

RR

Sinnemäen ja Kemppisen kommentointi on mielestäni historiallista; - ikäänkuin Sartre ja Camus keskustelisivat 50-60 vuotta myöhemmin tässä blogissa.

*
Mitä Camus`n poliittisuuteen tulee, niin absurdin asettaminen sartrelaisen valinnan mahdollisuuden "edelle" ei tarkoittanut sitä - kuten tiedetään, että Camus olisi vähätellyt moraalisen valinnan mahdollisuutta.

Sartren ja monien muiden de Gaullen vastustajien kannalta Camus`n "vetäytyminen" Algerian sodasta vetoamalla siihen, että hän tunsi syvää huolta äidistään (ja esim. Nobel-puhe), oli kuitenkin kestämättömän naivi peruste.

Mutta vaikka Camus "sivullisena" olikin kestänyt ja kyennyt vastustamaan ruttoa (rasistista indoktrinaatiota), niin silti hän lopulta "putosi" jopa sivullisen selvänäköisyyttä syvempään kuiluun, jossa vaihtoehdoiksi - minun ymmärtääkseni - jäivät vain ei-kristillinen, stoalainen lähimmäisenrakkaus (kaikessa "karmeudessaan") tai itsetyytyväinen äärivasemmistopolitiikka, joka laskee "omat ruumiit", mutta viis veisaa niin sanotun vihollisen uhreista.

Camus ei epäröinyt tai hävennyt (muistakaa Ranskan-Algerian äärimmäisen vaikea irtautumisprosessi) yhdistää absurdia henkilökohtaiseen tunteeseen, joka ei sitoudu perustelemaan solidaarisuuttaan ideologisesti vaan emotionaalisesti, jolloin läheisin on tärkein, - eli toisen ihmisen uhraamista ideologisista syistä ei voi perustella millään tavoin!

Lisäys 17.3

Sartre, joka myönsi avoimesti, että "Putoaminen" oli mestariteos ja Camus`n parasta fiktiivistä proosaa, totesi myös hänen haudallaan aivan nappiin, että Camus on ranskalaisten moralistien sukulaissielu:
"Esimerkiksi Montaigne (1533-1592), Pascal (1623-1662), La Rochefoucauld (1613-1680) ja La Bruyère (1645-1696)."

(Näin on sanottu myös Nietzschestä, mikä tietyin - tosin hyvin vahvoin varauksin osuu sekin kohdalleen).

*
Kemppinen

Ad Anssi Sinnemäki et Rauno Rasanen:

Sinnemäki: olen samaa mieltä, mutta Kapinoivan ihmisen lukeminen voi tuottaa miellyttävän yllätyksen. Olen aikaisemmin tässä blogissa kiukutellut Camus'n esseiden puuttumista - "Kuolemanrangaistusta vastaan" on hurja.

Mutta koska nämä kirjat ovat taidetta ne kestävät keskenään ristiriitaiset, silti konsistentit lukemistavat.

Pontecorvo muuten kosketti hermoa - en ollut muisanut sitä aikakausiin mutta muistan sen herättämän tunteen.

Rasanen: "Putoaminen" on minulle se kirja. Onhan päähenkilökin täysi kaima, katumuksentekijä-tuomari.

*
Lisäys 17.3

ANSSI SINNEMÄKI said...

Kun nyt leikkiin olen ryhtynyt, on pakko palata asiaan vielä kerran. Kaivoin hyllystä esiin Kapinoivan ihmiseni ja jo Maija Lehtosen esipuheen lukeminen riitti minut vakuuttamaan, että ylimielinen ja arrogantti tölväisyni Kapinoivasta ihmisestä oli ylimielinen ja arrogantti tölväisy. Anteeksi Albert.

Asiasta toiseen. Kivessä riittää ammennettavaa, eikä Jukka Kemppisenkään kiintoisa näkökulma aihetta aivan tyhjennä. Lisään Laurin myyrä-unen alluusioihin Ovidiuksen ja Kafkan oheen myös Thomas Mannin Pyhän syntisen (Der Erwählte), joka perustuu keskiaikaiseen paavi Gregoriuksesta kertovaan legendaan. Gregorius vietti 17 vuotta kallioluodolla katumusta harjoittamassa, imi ravintonsa äiti maan nisästä ja kutistui myyrän kaltaiseksi olioksi.

*
Anssi Sinnemäki – Wikipedia

March 15, 2007

Soli juoruun kautta ko mä asiast kuulin

CCR- I Heard It Through The Grapevine/1970 03:49
(Linkki vaihdettu toimivaan 8.4)

Well you tube users, this an edit version because the original song lasts around 10 or eleven minutes.
Performed by Creedence Clearwater Revival, from their fifth album "Cosmo's Factory" on 1970. Greets for all the people who wants watch thi Well youtube users, this an edit version because the original song lasts around 10 or eleven minutes.
Performed by Creedence Clearwater Revival, from their fifth album "Cosmo's Factory" on 1970. Greets for all the people who wants watch this video.

John Fogerty: Lead Guitar/Voice.
Tom Fogerty: Rhythm Guitar/Chorus.
Stu Cook: Bass/Chorus.
Doug Clifford: Drums/Chorus.
(Hyvin kulkee tämä biisi yhä vieläkin)

Unta, näytelmää vai totta? - kahtia jakautuneen minuuden ongelma

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen juttuun "Yksikamariset aivot".

*
Kumpi "minä" on perustavampaa laatua oleva tai "oikea" minä?
Se joka a) tarkkailee itseään eli "havaitsija" vai se jota tämä b) tarkkailija tarkkailee itsessään eli "havaittu"?

Analysoidaan hieman tätä erottelua fenomenologisesti.

1) Näyttelijä "vain" näyttelee jotain rooliminää. Itse hän kuitenkin tietää näyttelevänsä ja olevansa "oma itsensä".

2) Transvestiitti (mies) yrittää olla - eli sekä näyttelee että kokee avoimesti ja vilpittömästi olevansa nainen vaikka onkin sukupuolielimiltään ja/tai kromosomeiltaan ainakin suurimmaksi osaksi mies. Naista hänestä ei kuitenkaan tule ennenkuin saa kohdun.

3) Skitsofreenikko ei näyttele ketään, mutta häneltä on mitä ilmeisimmin mennyt sekaisin tarkkaileva (havaitseva) ja tarkkailtava (havaittu) minä.

Skitsofreenin minuus on siis "epäkoherentisti epäkoherentti", eli hän ei pysty realiteettitajuaan menettämättä ottamaan itseensä etäisyyttä kuten näyttelijä ja transvestiitti vaan on kuin "tennispallo", jota hänen minuutensa kaksi eri instanssia "pallottelee" kentän toiselta puolelta toiselle hänen itsensä voimatta vaikuttaa asiaan.

Mitä sitten merkitsee minuuden "koherentti epäkoherenssi"?

Introspektiivisesti ajatellen ihminen on havaitsevan ja havaitun erillisyytenä yhtä aikaa sekä "minä että toinen".

Se/hän, joka pystyy järkensä koherenssin säilyttäen "jakamaan" itsensä tietoisesti havaitsijaan ja havaittuun (epäkoherenssi), missä tilassa havaitsijaa pidetään minuutena ja havaittua toiseutena, siirtyy ilmeisesti jollekin "mystiselle" metatasolle, josta hän kykenee kaikkivaltiaan olennon tavoin tarkkailemaan paitsi itseään myös koko maailmaa...

*
Arkipäiväisesti, ns. terveen järjen maailmassa me emme tee tällaisia erotteluja vaan tietoisuutemme pystyy ikäänkuin automaattisesti "sukkuloimaan" havaitsevan ja havaitun/havaittavan minän "kamareissa" ilman suurempia ongelmia.

Silti on perusteltua väittää, että tällainen common sense-tietoisuus on itselleen lähinnä havaitseva minä, joka ei pyri tietoiseen itsereflektioon, mikä merkitsisi ja vaatisi minuuden jakoa "kahteen kamariin", jolloin havaitsijan minuudesta tulee itselleen myös havaittava/havaittu minuus.

"Arkiminuuden vallassa" eläjälle esitetyn kaltainen introspektio on kuitenkin jotain varsin poikkeavaa, koska se vaatii häntä jatkuvasti "testaamaan" omaa havaittuna olemistaan, eikä kukaan, joka jatkuvasti tarkkailee itseään pysty keskittymään muuhun toimintaan täysipainoisesti.

Tilanne on samantyyppinen kuin unessa, jossa tiedämme näkevämme unta mutta jonka kulkuun emme kuitenkaan kykene vaikuttamaan kuin ehkä hyvin vähäisessä määrin.

Koherentin epäkoherenssin tilassa oleva minuus/identiteetti sen sijaan on ikäänkuin unessa elävä mutta silti tuohon uneen ja sen tapahtumien kulkuun vaikuttamaan kykenevä "olio".

Ilmeisesti Kafka yritti Gregor Samsan hahmossa murtaa kaksikamarisen minuuden välillä olevan rajan tai näitä minuuksia erottavan "oven/seinän", mutta ei pystynytkään vaikuttamaan uneensa vaan muuttui hyönteiseksi...

*
PS. William Blake kirjoitti Taivaan ja Helvetin avioliitossa: "If the doors of perception were cleansed every thing would appear to man as it is: infinite."

Tästä sitaatista otti Jim Morrison nimen yhtyeelleen "The Doors".

*
Koherenssi – Wikipedia
Coherence - Wikipedia, the free encyclopedia
William Blake - Wikipedia, the free encyclopedia

March 12, 2007

1) Distinktio, 2) distanssin paatos - 3) juridinen ja 4) "energeettinen" valta

Yritän suomentaa otsikon seuraavasti:

1) Erottautuminen muista, 2) yksilöllistymisen luoma ja tarvitsema etäisyys - 3) valta, joka omistetaan, 4) valta, joka "omistaa" (vallan subjektin)

Kirjoitettu kommentiksi hanhensulan päreeseen "Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista".

***
Suoraan sanottuna en aluksi kovinkaan hyvin ymmärtänyt tätä villitystä luetuista, kesken tai lukematta jääneistä kirjoista.

Pidin sitä lähinnä leikkinä, pelinä ja/tai meeminä, jota termiä pyritään näköjään epätoivoisen snobistisesti ja pseudotieteelliseen motiiviin vedoten käyttämään ties mistä vähänkin uudenlaisista ketjuhaasteista.

Joku sanoi, että meemit ovat Blogistanin syöpä tai virus osuen kyynisyydessään nappiin, vaikka toki tämä luettelointivimma on nimenomaan myös ja etenkin leikkiä.

Mutta minulle tuo leikki-selitys ei sittenkään mennyt kritiikittä läpi.
Kaipasin ilmiöön selitystä, joka ottaisi huomioon myös monet muut vastaavanlaiset leikit/pelit ja kilpailut, jotka tosin erosivat tietyistä syistä ratkaisevalla tavalla näistä kirjallisten piirien "ihka omista jutuista".

Niinpä väittäisin, että esim. tämä kesken jääneitten klassikoitten luetteloiminen vaikuttaa aika lailla itseään kirjallisesti sivistyneinä pitävien kehumiskerholta tai tietokilpailulta - siis lopulta hyvin samantyyppiseltä peliltä kuin surkeimmat ja mauttomimmat tietokilpailut siitä, kuka tietää ja muistaa eniten täysin turhia triviaseikkoja maailmasta.

Mutta kun ollaan "bättre folkia" (vaikkei oltaisikaan ruåtsalaisia), niin kisataan mieluummin kirjoista - ei pelkästään sattumanvaraisesta ja siten kontekstittomasta ja tavallaan hyödyttömästä informaatiosta.

Katsotaanhan kaunokirjallisuuden lukemisen kasvattavan lukevan ihmisen älykkyyttä, syventävän hänen viisauttaan ja integroivan hänen kulttuurista identiteettiään.

Bourdieu osoittaisi helposti, että nämä bibliofiilien keskinäiset vertailut ja luettujen tai kesken jääneitten kirjojen esittelyt ovat tietyn - ainakin sivistyksellisesti hieman yläluokkaisen habituksen omaksuneitten (ja siten fiksumpina itseään pitävien) ihmisten pyrkimystä luoda ja ylläpitää eroa kirjallisesti vähemmän sivistyneisiin kansalaisiin; - selvästi bourdieuläistä distinktion (erottautumisen) politiikkaa siis.

Minun mielestäni tuo Bourdieun idea ei kaiken lisäksi ole kovinkaan kaukana nietzscheläisestä distanssin paaatoksesta (etäisyyden eli oman yksilöllisyyden korostamisesta toisiin nähden).

Bourdieu tosin "oikean" tiedemiehen tavoin pyrkii empiiriseen/deskriptiiviseen havainnointiin ja tulkintaan eli osoittamaan, miten asiat yhteiskunnallisen vuorovaikutuskentän verkostoissa todella ovat ja tapahtuvat, kun taas Nietzschen distanssin paatos on häpeilemättömästi normatiivista toimintaa (eli ihmisten välisten psykologisten ja intellektuaalisten eroavuuksien pitääkin muotoutua tällä tavoin!) ja sitä kautta vähintäinkin elitistinen (joku väittäisi - en minä - jopa rasistinen) käytäntö.

On ilman muuta selvää, ettei myöskään meikaläinen ole poikkeus distinktiivisestä prosessoinnista oman "henkisen habitukseni" eli sivistyksellisen identiteettini korostamisesta.

Siitä voidaan sitten kiistellä, haluanko nietzscheläisittäin, että tällaista erottautumista pitäisi jopa pyrkiä tietoisesti edistämään ja lisäämään...

***
En tunne tarkasti Bourdieun kantaa, mutta oletan hänen pitävän habituksen ylläpitämistä distinktion avulla pikemminkin yhteisöä integroivana kuin yhteisön jännitteitä liiallisesti lisäävänä psykososiaalisena "sääntönä" tai peräti lainalaisuutena.

Päteehän tämä "erottautumisvietti" kaikkiin yhteiskunta-/sosiaaliryhmiin poliittisen toiminnan kentällä, jolloin se antaa kaikille kulttuurikerroksille mahdollisuuden juuri omanlaisensa erottautumistavan kehittämiseen - tavan, jonka käytännöt se kokee leimallisesti omikseen ja itse muokkaamikseen, vaikkei suinkaan pyri rajaamaan ketään niiden ulkopuolelle, koska mitkään syntyperään, säätyyn, ammattiin tai asuinpaikkaan perustuvat privilegiot (etuoikeudet) eivät enää voi legitimoida distinktioiden ilmenemismuotoja (habitusta).

Tässä mielessä demokratia ja maltillinen liberalismi ovat todella edistyksellisiä aatteita.

Nietzsche on kuitenkin jälleen ongelmallisempi, koska hänen mielestään eri habitusten (mikäli on relevanttia käyttää tätä termiä hänen kontekstissaan) eroavuudet ovat useimmiten väistämättömiä ja joskus jopa pysyviä.

On kuitenkin muistettava, että Nietzschen distinktiot syntyvät ennenkaikkea esteettisesti motivoituneen "paatoksen" lähtökohdista - eivät poliittis-taloudellis-yhteiskunnallisten eroavuuksien realiteeteista ja niiden ylläpitämisestä.

***
Nietzsche ei ollut sosialisti - muttei myöskään kapitalisti. Tätä lähtökohtaa ei pidä koskaan unohtaa pohdittaessa hänen monesti niin kovin elitistiseltä kalskahtavaa vallantahdon elementtiään.

Ja kun käytän vallantahdosta määrettä elementti - dynaaminen elementti -, tahdon painottaa, että Nietzschelle tässä on kyseessä enemmän 1) yhteiskuntastruktuurin sisäinen - siihen itseensä kuuluva ja sitä katalysoiva "energia" kuin minkään 2) erillisen subjektin omistama tai millekään erilliselle luokalle tai ryhmälle kuuluva, juridisesti legitimoitu hallintaoikeus.

Ensinmainittu oli myös Michel Foucault`n kanta, ja se eroaa Hobbesin mallista, jota jälkimmäinen eli juridisesti legitimoitu - joko sopimuksen kautta saatu/luovutettu tai väkivalloin hankittu - hallintavallan "omistaminen" ilmentää.

Epäilemättä Nietzsche (kuten myös Foucault) ajatteli vallan "performoituvan" maailmassa molemmilla tavoilla, mutta joista tavoista jälkimmäinen, jossa vallan voi ikäänkuin saada, anastaa tai luovuttaa, menettää eli omistaa tai olla omistamatta, on vain vallan ambivalentin olemuksen jäävuoren huippu, koska perimmältään "valta tulee kaikkialta" (Foucault) ja toimii kaiken toiminnan primus motorina ja katalysaattorina ilman, että sitä itseään - sellaisena kuin se (ainakin inhimillisen) todellisuuden perimmäisenä, energeettisenä ominaisuutena vaikuttaa - voisi milloinkaan sulkea kassakaappiin kuin sopimuspaperia (kuin "pullon henkeä"), josta tuon kassakaapin perimmäinen haltija (mikä tahansa "suvereeni" - demokraattisesti tai oligarkisesti valittu) voisi aina tarpeen tullen tarkistaa ja julkisesti muistuttaa, kenelle tuo pullon henki=valta sillä hetkellä kuuluu.

Näin hän tietysti voi vihjata, että vallan perimmäisenä haltijana hänellä on (enemmän tai vähemmän) legitimoitu oikeus myös käyttää sitä parhaaksi katsomiensa tarkoitusten toteuttamiseksi.

Mutta vielä kerran - nietzscheläis-foucaultlaisen näkemyksen mukaan tällainen henkilö tai instanssi on lopultakin pelkkä narri, joka ei ymmärrä itse olevansa omistamansa vallan omistama eli "alamainen" - eikä suinkaan päinvastoin.

Tällaista käsitystä vallasta on pidetty varsinkin sopimusteoriaa ja/tai luonnollisia oikeuksia kannattavien - etenkin liberaalien (lähinnä Lockesta alkanut perinne, sillä Locke korosti yksilöitten oikeuksia enemmän kuin ("hypoteettisen") sopimusteorian genealogian isä Thomas Hobbes, joka esitti sopimuksen synnyn yhtä fiktiivisesti kuin Freud isänmurhan ja syyllisyyden välisen yhteyden) joukossa lähes mystifioivana ja siten hämäränä sekä vääristelevänä.

On kuitenkin ilmeinen ja kohtalokas virhe jättää huomioimatta hegeliläis-marxilainen perinne, joka varsin paradoksaalisella tavalla yhdistyneenä Schopenhauerin, Nietzschen ja Freudin (sic) käsityksiin vallan eräänlaisesta viettiluonteesta, sen "energeettisyydestä", onnistuu paljastamaan vallasta, tahdosta ja vallantahdosta jotain paljon syvempää kuin yksikään edellä mainittuihin abstraktiin yhteiskuntasopimukseen ja luonnollisiin oikeuksiin vetoavat lainoppineet milloinkaan kykenevät tai ovat kyenneet...

Wagner Nietzschen kasvattajana ja hyväksikäyttäjänä

Kirjoitettu alunperin kommentiksi edellisessä päreessäni olleeseen "anonyymin" provosoivaan ja mauttomaan kommenttiin.
Tekstiin on tehty joitain kielellisiä korjauksia ja laajahko lisäys koskien Wagnerin oletettua vaikutusta Nietzschen ajatteluun.
(Kieliasua editoitu viimeksi 15.3)

Anonymous said...

Wagner tiesi, että nietsscheläisyys perustuu liialliseen itsetyydytkseen. Oletko samaa mieltä Suomen johtavana nietzscheläisenä.

- Kun ukkonen lyö

RR

Anonymous

(Huumorintajuttomuus on synnynäinen lahja...)

Yritäs ensin lopettaa se oma itsetyydytyksesi ennenkuin kirjoitat mitään siitä, mitä Wagner - tuo vanha narsistinen juorukello - väitti tietävänsä Nietzscheä vaivanneitten hermostollisten oireitten syystä.

Ilmeisesti Richardia otti niin raskaasti pannuun se, että hänen ehkä kaikkein eniten arvostamansa intellektuelli "oppilaansa" ja "lakeijansa" jätti mestarin ilmoittamatta koskaan mitään selvää syytä vetäytymiseensä - lukuunottamatta vetoamista noihin - ajoittain todella vakaviin ja pitkäkestoisiin hermostollis-fyysisen sairauden oireisiinsa, että hänen piti ilmoittaa Nietzscheä hoitaneelle lääkärille oma kantansa asiasta.

Nyt on kuitenkin syytä muistaa, että masturbaatiota pidettiin vielä 1800-luvun lopulla yleisesti - varsinkin kristillisissä piireissä mutta myös Wagnerin edustamissa "mystis"-antisemitistis-nationalistis-vegetariaanis- jne.-piireissä - paitsi syntinä myös ties mitä "hivutustauteja" aiheuttavana harrastuksena.

Ei ole kuitenkaan aivan selvää, olivatko Wagnerin motiivit pelkästään pahansuopeat vai halusiko hän todella tämän ennakkoluuloisen ja hyvin intiimin paljastuksen tekemällä vilpittömästi auttaa ajoittain hyvin sairasta Nietzscheä, joka oli kuitenkin jo tässä vaiheessa katkaissut ystävyytensä Wagneriin.

Sen verran olen Wagnerin narsistiseen persoonaan elämänkertojen kautta tutustunut, että voisin olettaa taustalta löytyvän vaikka molempia vaikuttimia.
Mutta epäilen silti vahvasti, että ensisijaisesti kyseessä on ollut Wagnerin oma halu levittää juoruja.

Wagner nimittäin oli - kuten alussa mainitsin - varsinainen juoruakka.Ylipäätään ihmiset olivat hänelle lopulta pelkkiä välineitä, joita hän käytti oman taiteellisen luovuutensa ja suureellisen elämänsä edistämiseksi.

Erään kapellimestarin vaimo näki Wagnerin läpi muutamassa hetkessä ja totesi miehelleen: "tuo itsekäs ja sydämetön, taskukokoinen miehenkuvatus!" (Wagner oli 167cm pitkä).

Mutta Wagnerin ja Nietzschen välinen ystävyys on monimutkainen juttu. Nietzsche nimittäin merkitsi Wagnerille paljon enemmän kuin pelkkää omien intressien välinettä - omaa poikaa ja "luotto-oppilasta" ja Wagner taas Nietzschelle sekä isähahmoa että aikakauden suurinta neroa, jonka lahjakkuutta ja energiaa hän ihaili loputtomiin.

"Koskaan elämässäni en ole nauranut niin paljon", kirjoitti Nietzsche myöhemmin käynneistään Wagnereilla.

Wagner oli 30 vuotta Nietzscheä vanhempi eli täsmälleen samanikäinen kuin Nietzschen isä - jopa hieman samannäköinen, ja on osoitettu, että nämä herrat olivat kaiken lisäksi äitiensä puolelta kaukaista sukua toisilleen!

Avointa välirikkoa ei koskaan tullut, mutta niin koville Nietzschen vetäytyminen ystävyydestä sekä hänen ajattelunsa samanaikainen täyskäännös eli luopuminen molempien arvostamasta Schopenhauerista ja romantiikan perinnöstä Wagnerille otti, että kun joku oli 1882 maininnut Nietzschen julkaisseen uuden kirjan: Die Fröchliche Wissenschaft (La Gaya Scienza) eli "Iloinen tiede", oli Wagner kävellyt heti ulos salista ja huutanut, että "sen miehen nimeä ei tässä talossa ääneen lausuta..."

***
Lisäys

Suutuksissaan Wagner jopa väitti, että Nietzsche oli saanut kaikki merkittävimmät ideansa häneltä.

Se on täysin yliampuva väite siinäkin mielessä, että Nietzsche esitteli eräät perustavimmat ideansa luonnosmaisesti vasta Iloisessa tieteessä (1882 + II painokseen kirjoitettu hieno esipuhe ja vähintäin yhtä hieno 5. kirja - yht. 55 sivua, 1887) ja julkaisi kaikkein kuuluisimmat teoksensa Zarathustran, Hyvän ja pahan tuolla puolen sekä Moraalin alkuperästä Wagnerin kuoleman (1883) jälkeen.

On myös hyvin todennäköistä, että Wagner ei itse lukenut Iloista tiedettä eikä edes eron jälkeen julkaistua aiempia neljää teosta, joista ainakin ensimmäisestä (luultavasti myös muista) Nietzsche lähetti omistuskappaleen Wagnereille ilmoittaen Cosimalle kirjeessä, että hän oli nyt luopunut Schopenhauerista ja romantiikasta.

Cosima kuitenkin ilmeisesti luki myös tuon ensimmäisen kirjan (Inhimillistä, liian inhimillistä, 1878) ja referoi sitä Wagnerille, jonka kanssa hän oli jotakuinkin samaa mieltä lähes kaikista asioista - myös antisemistismistä ja nationalismista, joten Wagner lienee saanut kirjan sisällöstä "oikean"suuntaisen tulkinnan.

Niin yllättävä Fritzin ajattelun volte face (täyskäännös) kuitenkin oli, että kyseistä kirjaa lukiessaan Cosima kirjoitti muistiinpanoihinsa "pahan hengen liikkuneen täällä".

Mutta siinä on kyllä perää, että Wagnerilla oli vaikutusta Nietzschen esikoisteokseen Tragdian synty (1871/-72).
Ei tosin aivan sen perusideoihin, mutta kylläkin niihin ajatuksiin, joissa Nietzsche ilmoittaa pitävänsä Wagnerin "yhtenäistaideteosta" eli hänen oopperakäsitystään ja -muotoaan nykyaikaisena, uudistettuna versiona antiikin Kreikan tragedioiden muodosta kuoroineen kaikkineen - väite, jota hän teoksen toisen painoksen itsekriittisessä esipuheessa (1886) monen muun seikan (kirjan kompositio ja logiikka ylipäätään) ohella piti epäjohdonmukaisena ja sekavana.

Wagner yllytti Nietzscheä kirjoittamaan myös ensimmäisen Epäajanmukaisen tarkastelunsa polemiikiksi teologi David Straussia vastaan - tämä kun oli viimeisimmässä kirjassaan Uuusi ja vanha usko (1872) kritisoinut Wagnerin vapaamielisiä ja tuhlailevia elämäntapoja.

Nietzsche teki työtä käskettyä mutta vain osittain innostuneena; olihan hän sentään arvostanut Straussin nuoruudenteosta Jeesuksen elämä (1835), joka aloitti Hegelin hengessä (mutta Hegelin intentioiden vastaisesti) sittemmin Rudolf Bultmanin kautta kuuluisaksi tulleen Raamatun myytinpurkuprojektin (Entmythologisierung).
Tuo kirja oli aikoinaan vaikuttanut ehkä kaikkein eniten Nietzschen uskosta luopumiseen.

Strauss oli 1873 jo vanha mies ja kuoli muutama kuukausi Nietzschen polemiikin julkaisun jälkeen.
Jälkeenpäin Nietzsche koki ilmeisesti omantunnon tuskia voimakkaan satiirisen ironiansa vuoksi, jota hänen kulttuuriporvariksi haukkumansa Strauss ei ymmärtänyt lainkaan - varsinkin kun nämä herrat eivät koskaan olleet tavanneet - ja toivoi eräässä kirjeessä opiskelijatoverilleen, ettei kirjan aiheuttama hämmennys olisi vaikuttanut siihen, että Strauss kuoli niin nopeasti sen julkaisun jälkeen.

Myös Iloisesta tieteestä löytyy katkelma, joka on tulkittavissa hieman katuvaksi tunnustukseksi nuoren ja taistelunhaluisen miehen/mielen eräästä ylilyönnistä, johon tämä ajautui halutessaan astua parnassolle. (Nietzsche ei kuitenkaan käytä minä- vaan me-muotoa ja passiivia.).

Mutta huom! - kirja oli siis Wagnerin "tilaama" teksti, ja Nietzsche oli noihin aikoihin vielä täysin hänen lumoissaan.

Viimeinen eli neljäs "Epäajanmukaisista" otsikoitui Richard Wagner Bayreuthissa. Sen luonnos oli valmis jo 1874 lopulla, mutta sittemmin Nietzsche korjaili esseen alunperin kriittistä asennetta Wagneriin, ja niinpä kirja julkaistiin vasta 1876 kesällä ensimmäisten Bayreuth-juhlien yhteydessä, eikä Wagner havainnut sen rivien välissä piilevää kritiikkiä, jonka "neutraalina" ideana oli, että Wagner on nero menneisyyden myyttien musiikillisena uudistajana, ei niinkään tulevaisuuden musiikin edustajana - tai jos oli, niin tuo suunta on väärä /esim. antisemitismi ja nationalismi/, mutta tätä Nietzsche ei tietenkään sanonut suoraan.

Wagner lähetti kiitoskirjeen, jossa totesi: "Miten oletkaan oppinut tuntemaan minut näin hyvin?". Oikein kysytty joskin vääristä syistä. Nähtävästi edes Cosima ei ollut oivaltanut Fritzin perimmäistä sanomaa.

Huomataan, että Nietzsche oli valmistautunut irtautumaan suhteesta jo parin vuoden ajan mm. kieltäytyessään Wagnerin suureksi harmiksi vierailemasta kovinkaan usein perheen uudessa asuinpaikassa Bayreuthissa vedoten lähinnä huonoon terveydentilaansa, jolle Bayreuthin usein kovin sateinen ja kostea sää ei tehnyt hyvää.
Myös Wagner itse kärsi ajoittain Bayreuthin ilmastosta ja lomaili esim. Italiassa.

Wagner ei siis ollut juuri lainkaan tietoinen Nietzschen ajattelun kehittymisestä vuosien 1874-1878 välillä, joten Inhimillistä, liian inhimillistä vaikutti kuin pommi.

Ne lukemattomat keskustelut, joita Nietzsche ja Wagner (toki myös Cosima!) olivat tapaamistensa aikana käyneet toki muokkasivat Friedrichin ajattelua, ja ystävyyden huippuaikoina hän varmasti koki saavansa ja saaneensa paljon Richardin ajattelusta sekä etenkin tämän musiikista (ei niinkään tämän sekavahkoista pamfleteista - lukuunottamatta ehkä kirjaa oopperan uudistamisesta), mutta irtautuminen merkitsi välttämätöntä ja väistämätöntä askelta, mikäli mieli uudistua.
Toisin sanoen irtiotto oli askel kohti oman, itsenäisen identiteetin ja ajattelun kehittymistä.

Ja sellaista elettä Wagner - kuten kaikki läheisimmät opetuslapsensa "omiksi pojikseen" korottaneet narsistiset taiteilijat ja ehkä myös tiedemiehet (esim. Freud jos häntä voi "enää" tiedemiehenä pitää) - eivät koskaan voi ainakaan ilman tuskaa ja vihantunteita sallia.

Mutta toisaalta - Nietzscheä on ajattelunsa luonteeseen ja mentaliteettiin vedoten nimitetty jopa Wagnerin neliosaisen mammuttioopperan Ringin kolmannen osan henkilöitymäksi - Siegfridiksi.
Tätä epiteettiä voinee pitää pikemminkin esteettisenä kuin filosofisena analogiana, mutta toki se kertoo jotain myös Nietzschen ajattelijan laadusta, jossa hyveellisyys yksilöityy ennenkaikkea sankarillisissa teoissa ja uhrauksissa - ja joita moderni, mukavuudenhaluinen ihminen pystyy enää vain "simuloimaan ja stimuloimaan" joko ennenkaikkea kilpaurheilun tai sen seuraamisen kautta...

Idols-kisailu lienee pohjanoteeraus Nietzschen tähän aiheeseen liittyvästä, psykologisesti hienosta aforismista: "Luoda tyyliä luonteeseensa - suuri ja harvinainen taide! (Iloinen tiede)"

Imago- ja identiteettitekniikat, joihin idols-kilpailut osaltaan osallistujiaan nöyryyttäen"valmistavat", ja joita "mediatalous" kehittää mainos-ja markkinapsykologien toimesta koko ajan (siis muoti ja ylipäätään kaikki apinoitavat trendit), ovat nietzscheläisen - luovan, itsekasvatuksellisen estetiikan pohjanoteeraus - itse asiassa sen absoluuttinen negaatio!

***
Että sellaista "masturbaatiota"...

Ja kun minut on nyt saatu ärsytettyä kirjoittamaan tästä asiasta, niin en malta olla lopettamatta luullakseni varsin todenperäiseen olettamukseen, jonka mukaan Nietzsche olisi ollut rakastunut - paitsi itse Wagneriin myös Wagnerin silloiseen, toiseen - Nietzscheä vain 7 vuotta vanhempaan vaimoon Cosimaan (Franz Lisztin tytär).

Kun Nietzsche ensimmäisen kerran kävi Wagnereilla hän oli 24-vuotias ja Cosima 31.

Tiedetään, että Nietzsche - aina kutsuttuna ja tervetulleena - kävi 3 vuoden aikana ainakin 25 kertaa Wagnereilla (häntä pyydettiin käymään jopa useammin, mutta pitihän hänen toki hoitaa professuurinsa ja käydä tapaamassa äitäänkin!) ja vietti heillä usein monia päiviä, ja kun Cosima synnytti Wagnerille kolmannen lapsen - pojan - Nietzsche sattui silloinkin olemaan paikan päällä.

Jotenkin en siis ihmettele tippaakaan, jos jo lapsena pappis-isänsä menettänyt, viiden jotakuinkin hurskaan naisen säntillisyyteen, kohteliaisuuteen ja suoranaiseen siveyteen kasvattama huippulahjakas nuori mies on kokenut vapaamielisillä Wagnereilla hieman enemmänkin kuin pelkkiä kiitollisuuden tunteita - varsinkin Cosimaa kohtaan.

Vähemmästäkin tunnekuohusta saa petivaatteensa sotkettua...mutta ei kai nyt sentään helvetillistä migreeniä...

March 10, 2007

"Miesfeministin tarina"... joka voisi olla totta...

Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreeseen "Miehinen feminismi".
(Tekstiä editoitu hieman klo: 21.15)

*
RR

Hyvä, tiivis analyysi, mutta turhan ympäripyöreä. Jaa niin. Vaalit ovat tulossa...

Jos mennään vielä syvemmälle, havaitaan, että mies ja nainen taistelevat keskenään ihan samassa mielessä ja samoista syistä kuin rodut ja heimotkin.

Tarpeemme itsetunnon pönkittämiseen on rajaton - sukupuolesta riippumatta. Eikä mikään rakkaus kanna pitkälle, jos toisella osapuolella on paitsi tarve myös mahdollisuudet (oikeudet) pompottaa toista lähes nöyryytykseen asti oman kunniansa/siveytensä nimissä.

Jos patriarkaatti alisti/alistaa naisen, matriarkaatti/feminismi alistaa miehen.

Siinä miehisen feminismin paradoksi, jota sopisi käsitellä ilman eufemismeja tai lähes mystifioivia abstrahointeja.

Feminismi ei tee kenestäkään enkeliä...ei naisesta eikä miehestä. Hyvin usein asia on juuri päinvastoin.

Konfliktiteoriat sopivat feminisminkin analyysin vähintäin yhtä hyvin kuin sopimusteoriat.

*
Terho Pursiainen

Hyvä Rauno Räsänen.

Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi. Näin ollen et todistanut muuta kuin sen, että olemme eri mieltä.

Minun kanssani saa olla eri mieltä niin tästä asiasta kuin kaikista muistakin asioista.
Kiitos keskustelupanoksesta.

*
RR

"Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi."

Näinpä tein - mutta tietoisena siitä, mitä tein. Halusin tuohon yleiseen konfliktiteoriaan kuitenkin kiteyttää jotain sellaista, mikä pyritään usein kieltämään feminismikeskusteluissa sekä "mies- että naisfeministien" taholta.

Väitän siis, että jaotellessasi todella mallikkaasti miesten suhtautumisen naisen asemaan ja identiteetin vapautumiseen kahteen eri linjaan, joista toinen oli lähinnä taloustiedettä ja toinen eksistentiaalisen ulottuvuuden huomioivaa, et kuitenkaan halunnut? pohtia tarkemmin niitä miehen psykologiseen, sosiaaliseen että sukupuoliseen itsetuntoon liittyviä ongelmia, joita syntyy tilanteissa, joissa miehen asema "perheen päänä" (mikäli tämä ainakin äärifeministien mielestävä irvokas termi sallitaan) muuttuu ratkaisevasti, mitä tulee siihen roolimalliin, jota häneltä ymmärtääkseni yhä vielä vaaditaan naisten taholta, vaikka naiset itse ovatkin jo aikaa (30-40 vuotta) sitten vapautuneet siitä roolimallista, jossa tuo heidän mieheltä vaatimansa "perheen päänä" oleminen vielä toimi relevanttina rooli-identiteettinä miehelle parisuhteessa ja ylipäätään perheessä.

Miehen siis tulisi yhä edelleen olla perheen pää (mitä ihmettä tämä sitten kulloinkin lopulta merkitsee) tilanteessa, jossa hän ei kuitenkaan enää ole sellaisessa juridisessa vastuussa perheestään kuten vielä 100 vuotta sitten.
("Voimanaisten" - kuten Minna Canthin perhe - on tietysti aina asia erikseen).

Nykyinen "miesfeministi" ei "perheen päänä" omista vaimoaan, lapsiaan tai ylipäätään perhettään (tuskinpa edes perheeseen omiin nimiinsä ostamaansa koiraakaan).
Kun tältä uudelta miesfeministiseltä perheen päältä sitten vaaditaan kuitenkin kaikkea sitä samaa henkistä vastuullisuutta ja sitoutumista kuin 100 vuotta sitten eläneeltä patriarkaaliselta perheen päältäkin, hän joutuu ymmälleen.

Hän nimittäin havaitsee, että nykyään laki jättää miehelle vain pelkän vastuun, kuten se teki tietysti jo joskus kauan sitten, mutta nyt tuo vastuu ei enää perustukaan samanlaisiin lakisääteisiin, omistusoikeudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin, jotka silloin aikoinaan toimivat miehisen hyveen toteuttamisen velvoitteina aviopuolison ominaisuudessa.

Mies kokee olevansa perheen pää vailla "valtakuntaa", jota hallita, siten myös vailla identiteettiä, jota tietty miehinen hyveellisyys voisi ja jota sen pitäisi ilmentää.

Hänen vaimonsa ei ole hänen vaimonsa vaan täysin vapaa menemään ja tulemaan, samoin hänen lapsensa.
Kun mies patriarkaalisena aikana "omisti" vaimonsa ja lapsensa hänellä myös oli vankkumattoman selkeä taju identiteetistään ja niistä hyveistä, joita hänen piti käytännössä toteuttaa ja noudattaa, jotta olisi savuttanut arvostusta ja kunniaa hyvin huolehditusta "omaisuudestaan".

Samalla hän varsin hyvin tiesi, että mikäli hän ei toiminut tuon "perheen päältä" vaaditun hyveellisyyden puitteissa, hän menetti luottamuksen paitsi yhteisön lopulta myös tuomioistuimen silmissä.

Mutta nykyään - kun miestä kutsutaan perheen pääksi - isännäksi - se ei merkitse muuta kuin pelkkää terminologista jäännettä, jonka alkuperäinen semantiikka on aikaa sitten hävinnyt ja unohtunut.

Mies ei ole isäntä eikä perheen pää kuin naisten kielenkäytössä. Silti he vaativat mieheltä yhä samanlaista hyveellistä sitoutumista perheeseensä ja siitä huolehtimiseen kuin kauan sitten, vaikkei mies enää kykene edes tunnistamaan itseään - identiteettiään - sellaisessa roolissa, koska sen edellytykset ovat kadonneet.

Niinpä nainen on todellisuudessa nyt muuttunut perheen pääksi, ja se, että hän edelleen vaatii mieheltä sitoutumista, vastuita ja velvollisuuksia perhettä kohtaan, on ainakin kärjistetysti todettuna varsin irovokas vaade.

Vaikka tämä on vain yksi syy siihen, että avioliitto-instituutio rakoilee pahasti, niin se on kuitenkin hyvin tärkeä muutoselementti, jonka merkitystä harvemmin tullaan ajatelleeksi.

Kun mies alkaa väistämättä tajuta oman perhe-identiteettinsä muuttumisen ja sen, että jäljelle on silti jäänyt yhä tuo sama klisheemäinen perheen pää-vaatimus ja liturgia - nyt vain vailla todellista sisältöä - tiedostuu hänelle ainakin jollain tasolla pari- ja perhesuhteen siteitten onttous, teennäisyys ja jopa epäoikeudenmukaisuus, mikä ei varmasti kannusta häntä jatkamaan "näyttämöllä", jossa hänelle oli luvattu konkreettinen, hyveellisen isännän rooli, mutta joka todellisuudessa osoittautui pellen rooliksi - pellen, jolta kyllä lain nimissä vaaditaan rahat perheen huoltamiseen, mutta jolla ei ollut enää mitään sanan- tai mitään muutakaan valtaa perheeseen, jossa kukaan ei ollut hänen "omaisuuttaan" edes vertauskuvallisessa mielessä.

Niinpä hän viimein otti ja lähti, koska ymmärsi, että itsekunnioituksensa - siis aidon ja todellisen eli kirjaimellisesti tilanteen saneleman, relevantin itsekunnioituksen säilyttääkseen hänen oli pakko lähteä.

Narrina voi elää hetken aikaa, mutta kun havaitsee, että tuo narrimaisuus onkin lopulta juuri se feministien propagoima miesidentiteetti, johon "edistyksellinen" naisliike on ollut miehiä ajamassa ja indoktrinoimassa jo vuosikymmenien ajan - valinta on lopultakin helppo; - ei tietenkään psykologisella tasolla, koska miehilläkin on kiintymyksen tunteet, mutta rationaalisesti vaihtoehdot on tässä tapauksessa arvioitu nopeasti, ja silloin on järkevintä lähteä ennenkuin oma sielu turhautuu niin paljon, ettei se kykene enää edes näyttelemään ymmärtävänsä - empatiasta nyt puhumattakaan - jatkuvasti oikuttelevan, jatkuvasti valittavan, jatkuvasti jotain uutta vaativan ja räpättävän naisen/vaimon mielenliikkeitä, ja jonka rauhoittamiseksi tarvitaan valitettavan usein jopa sellaisia "toimenpiteitä", jotka varomattomasti sovellettuina tietävät "perheen päälle" mahdollisesti ½ -1 vuoden "rauhoitus- ja identiteetinkokoamisaikaa" sen kuuluisan leivättömän pöydän ääressä.

*
Tämä tarina voi eräitten mielestä kuulostaa keksityltä - siis fiktiolta ja fantasialta, mutta aivan perustellusti se voisi olla myös totta! Ja luultavasti onkin...