November 30, 2006

Viidestoista yö - karaoke

(Linkkilisäys 5.12)
04:19
Juice Leskinen - Viidestoista Yö (Juicen esittämänä)
04:06
*
Maamme 02:12
Juice Leskinen Grand Slam Helsingin Jäähallissa pidetyssä itsenäisyyspäivän konsertissa 1986.

November 29, 2006

Filosofian ja filosofoimisen vaikeudesta

(Oikoluettu kunnolla klo:22.05)

Kunpa osaisin kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävin vertauskuvin, koska filosofia on parhaimmillaan tässä ja nyt - jokapäiväisten arvojemme tai arvotyhjiömme pohdintaa - ei pelkästään akateemista ammattijargonia (siansaksaa), josta ei ota tolkkua ennenkuin se "transponoidaan" ikäänkuin toiseen - käytännön läheisempään sävellajiin.

Kant on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa loistavan terävää ajattelua on ymmärtää filosofin omintakeisen ja siten hämärän kielen "takaa".

Mutta jotta sen voisi ymmärtää ja ilmaista arkisemmin, täytyy ensin kyetä kohtaamaan ja "läpäisemään" abstraktiotason usein niin sietämättömän paksu muuri.

Kirjoitin jossain, että Nietzschen vallantahdon ajatus tulisi yrittää ymmärtää - ei ainoastaan psykologisesti, vaikka se sitäkin on - vaan myös metafyysisesti, ja juuri tässä vaaditaan tuota abstraktiotason siirtymää terveen järjen psykologiasta metafyysiseen.

Vasta sen jälkeen ongelma voidaan käsitellä ja ymmärtää uudestaan arkikielen tasolla.

Metafysiikka on kuin "hallusinatorinen matka" ajattelun äärirajoille (jopa kauas rajan yli) - ja takaisin, mutta se on tehtävä, jotta mieletön voitaisiin erottaa siitä, mikä ihmisen on mahdollista tajuta.

Runous opettaa meille paljon tällaisesta siirtymästä, sillä sen kieli on useinkin niin keinotekoista ja vieraannutettua arjesta että ihminen, joka puhuisi vain runouden kieltä toimitettaisiin nopeasti psykiatrin vastaanotolle - ja silti runoilija puhuu kieltä, joka ilmaisee ihmisen olemisen kaikkein autenttisimmin.

*
Nietzschen vallantahtoa, yli-ihmistä, ikuista puluuta tai Jumalan kuolemaa ei metafyysisinä kohteina voi palauttaa suoraan psykologiseen, koska niiden kattama alue käsittää sekä transsendentaalin (tässä: käsitteellisen) että kosmisen (fysikaalisen) todellisuuden (mikäli nämä kaksi ovat aina edes erotettavissa).

Niitä ei siis voi todentaa kokeellisen havainnon kautta, vaan ne on yritettävä ymmärtää analogiana siitä, mikä todellisuutta pitää liikkeessä.

Tässä mielessä filosofia on joskus todella vaikeaa.

Arrogantit fyysikot pitävät filosofiaa usein tyhjänä käsiterunoutena, mutta eivät hekään pysty omia äärettömyyksiään ilmaisemaan ilman käsitteellistä ja mallinnettua abstraktiotasoa, joka ei aukene kaikista kokeista ja matemaattisista kaavoista huolimatta kuin käyttämällä näennäisesti ymmärrettäviä kielikuvia, joiden sisältö on kuitenkin lähes täysin järjellisen kuvittelykyvyn rajoilla tai jopa sen ylittävää.

Mitä muuta tällainen selitystapa on kuin metafysikkaa?!

Albert Camus on kuvannut kirjassaan Kapinoiva ihminen oivallisesti tilanteen, johon tavallinen ihminen joutuu odottaessaan innoissaan vastauksia fyysikoilta maailmakaikkeuden suuriin kysymyksiin.
Camus toteaa hämmästyneenä ja osin pettyneenä, että hän odotti selkeitä selityksiä, olkoonkin sitten vaikeasti ymmärrettäviä, mutta ei - hänelle tullaankin esittelemään kaikenlaisia malleja ja kuvioita.

Camus kirjoittaa: "Te selitätte minulle kuvan avulla tämän maailman - en siis koskaan tule tietämään".

Fyysikot tekevät kokeitaan ja laskevat tarkoin, tukevatko havainnot uusia hypoteeseja vai aiempia teorioita, mutta kyetäkseen ilmaisemaan ymmärrettävästi, mitä ovat löytäneet ja mihin päätyneet, heidän on turvauduttava kuvalliseen malliin, joka on metafora todellisuudesta, jonka he ovat kokeillaan ja laskelmillaan hahmottaneet, mutta jota ei ole olemassa kuin matemaattisena kaavana, jota keinotekoinen malli pyrkii kuvaamaan mahdollisimman "oikein" - ikäänkuin se olisi mahdollista muuten kuin ihmisen mielikuvituksessa.

*
Nietzsche, joka hyödynsi arkielen ja metaforisen eli metafyysisen kielen dialektiikkaa, oli varsin hyvin tietonen siitä, miten kieli voi lumota meidät (Wittgenstein) väärällä tavalla.
Ehkä hän myös senkin vuoksi (Wittgensteinin tavoin) kirjoittaa arkikielellä, ilman akateemisen filosofian koukeroita.

Mutta metafysiikalta ei hänkään välty (Wittgenstein onnistui hiukan paremmin, vaikka Tractatus on omalla tavallaan varsin metafyysinen teos), sillä jos joku haluaa puhua joidenkin - aivan tavanomaisten käsitteitten avulla todellisuudesta, ikuisuudesta, vapaasta tahdosta, välttämättömyydestä tai Jumalasta, niin hän tulee samalla ladanneeksi niihin sellaisen määrän sisältöä, että sitä ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää ilman mainitsemaani ikäänkuin "hallusinatorista matkaa" metafyysiseen todellisuuteen.

Nietzschelle on joka tapauksessa kunniaksi, että hän - kuten Rüdiger Safranski, Nietzschestä (sekä mm. Schopenhauerista ja Heideggerista) erinomaisen filosofisen elämänkerran kirjoittanut saksalainen historioitsija totesi - kykeni liikkumaan fysikaalisen/naturalistisen ja metafyysisen välillä kuin paraskin agentti, ja tämä lähes ainutlaatuinen filosofisen"sukkuloinnin" kyky tekee hänestä myös tältä osin yhden kaikkein merkittävimmistä ajattelijoista filosofian historiassa.

Nietzsche was a virtuoso of this leap from physics to metaphysics. He knew how to imbue his physiological disenchantment with a new metaphysical magic. For him everything was ultimately colossal.

Edellinen sitaattipätkä on Safranskilta päreestäni "THE DRAMA OF DISSILLUSIONEMENT"

"Jumalan varjo on pitkä"

Kommentti Sarin kommenttiin päreessäni "Mull' on tästä asti aikaa...".

*
Mitä tarkoittaa Jumalan kuolema? Mitä tarkoittaa nihilismi?

Mikäli kyse on "ajallisesta ja paikallisesta tapahtumasta", joka jää taakse kuten kaikki kronoksen (kuluvan, mitattavan ajan alainen) niin okei, mutta jos kyse on ajasta ikuisuutena (kairos) ja siten olemisen perimmäisenä kysymyksenä, niin Jumalan kuolema ymmärrettynä länsimaisen metafysiikan heikkenemiseksi (Gianni Vattimo ) ei totisesti ole mikään ohitettu vaihe.

Nietzsche itse kirjoittaa, että "Jumalan varjo on pitkä".

Me emme voi nopeuttaa tätä prosessia tieten tahtoen kuin ehkä omalla kohdallamme, jos ylipäätään siinäkään, koska ongelma olemme me itse!

Jos aiemmin olimme Jumalan kuvia - vaikkapa vain itse mieltämämme ja projisoimamme Jumalan, ja Jumala nyt on kuollut, jäljelle jää - kaiken teknologisen romunsa keskelle - olento, joka eli/oli ennen minkäänlaisten jumalakäsitysten syntyä - siis eläin.

Näin ympyrä sulkeutuu, ja palaamme alkuun, mutta siinä missä eläin, joka vasta oli aloittamassa tiensä kohti kairosta ja siten metafyysisen ajattelunsa alkutaipaleella, onkin nyt - kairoksensa kadottaneena - kohdannut nihilistisen tyhjyyden koko älynsä voimalla.

Joka tätä asiaintilaa ei enää havaitse (jos koskaan on havainnutkaan), on nähtävästi saavuttanut nihilismin "korkeimman asteen", jota kutsun Schillerin termillä "sivilisoitunut barbaria".

Täydellinen nihilismi merkitsee minulle ihmisen luovuuden banalisoitumista ja hänen ajattelunsa kyynistymistä hedelmättömäksi ivaksi.

Nietzsche ei sanonut tätä ihan näin suoraan, mutta pelkäsi, että niin käy.

Luovuus on eräänlaista uskonnollisuutta, jossa ihminen pyrkii aina transsendoimaan (selkokielellä: ylittämään) äärellisen, ja kun kun tämä transsendointi metafysiikan romahdettua käy epäuskottavaksi (ihminen menettää uskonsa transsendenttiin (Jumalaan) ikäänkuin kyse olisi ollut uskosta joulupukkiin), ei myöskään luovalle toiminnalle löydy enää kaikkein syvällisintä motivaatiota.

Ylevä kuolee. Jäljelle jää kaksi "tyylisuuntaa" - banaali ja kyyninen, joista kummastakaan ei ole luovan toiminnan perustaksi.

*
Jumalan kuolema ja nihilismi eivät siis - ainakaan minulle - ole mitään muoti-ilmiöitä tai trendejä, jotka vanhentuvat ajan myötä ja korvautuvat jollain olennaisesti uudella problematiikalla.

Huomaan myös, etten ole itse vielä täysin sisäistänyt teknologisoituvan Mad Max-maailmamme perimmäisiä arvoja - banaalia luovuutta ja väsähtäneen kyynistä ajattelua...

Toivottavasti kuolen ennenkuin niin käy...

PS.
Nietzschen ajatus ajattelun ja luovuuden uudesta alusta valheellisen ja autoritaarisen Jumalan kuoleman jälkeen on mielestäni haihattelua, joskin Nietzsche itse tuskaili kyseisen optimismin kanssa koko ikänsä ja varsin ankarasti.

Minun mielestäni tuo optimismi on lähinnä metodista eli pyrkimystä vastustaa Schopenhauerin askeettista tahdon kieltämistä ja manifestia pessimismiä.
Toisaalta se on myös Nietzschen psykologinen ohjelmanjulistus - tapa kestää elämä ja oma sairaus.

Nietzsche itse asiassa "paljasti" Schopenhauerin optimistiksi, koska kieltäessään itsensä ja elämän tahto kuitenkin samalla tulee myöntäneeksi itsensä kieltäjänä, eli tällä tavoin sen olemassaolo on siis pelastettu.

November 28, 2006

Sähkön hinta on ahneus kertaa säätila miinus mediajulkisuus (Sh=a*st-mj)

Lue etenkin lihavoitu kohta, josta selviää peruutuksen syy. Vettä on kyllä viime aikoina satanut varsin paljon Skandinavian jokiin, joten...

*
Fortum peruuttaa korotuksen toistaiseksi
28.11.2006, 13.57 (päivitetty 14.05)

Fortum peruuttaa sähkön hinnankorotuksen, kertoo johtaja Erkki Kari-Koskinen. Syynä on hänen mukaansa viime päivien kehitys markkinoilla. Sähkön tukkuhinta on viime päivinä laskenut yli 10 prosenttia (Hahhahhaahhaaaahhaaa!!!).

Fortum kertoi asiakkaille ilmoitetun hinnankorotuksen peruuttamisesta toistaiseksi iltapäivällä annetulla tiedotteella. Fortumin ilmoitus hintojen korottamisesta synnytti laajan julkisen keskustelun.

Sähkön tukkuhinta kääntyi koko vuoden jatkuneen nousun jälkeen marraskuun lopulla voimakkaaseen laskuun. Kari-Koskisen mukaan Fortum päätti sen johdosta olla toistaiseksi toteuttamatta ensi vuoden alkuun ilmoitettua hinnankorotusta.

- Nykyisen lain määrittämä hinnanmuutosten ilmoitustapa voi valitettavasti aiheuttaa tällaisia tilanteita, jotka ovat harmillisia kaikille osapuolille, sanoi Kari-Koskinen.

Hinnanmuutoksista on ilmoitettava asiakkaille kirjallisesti viimeistään kuukautta ennen voimaantuloa. Kun kyse on sadoistatuhansista asiakkaista, menee kaikkien kirjeiden laatimiseen Kari-Koskisen mukaan pitkälti toista kuukautta aikaa.

STT

Hats off to Leskinen




04:32
###
Bonuskappale
03:52
Juice ja Mikko
*

Mull' on tästä asti aikaa...

Vastaus Ripsan kysymykseen hanhensulan kommentilootassa 22.11 päreessä.
(Tekstiin on tehty lisäys alkuperäiseen kommenttiin verrattuna.)

*
ripsa

Minulla ei ole omia lapsia, mikä seikka näin vanhemmiten on alkanut jotenkin kalvaa sielua.

Syyt lapsettomuuteni ovat vähintäin yhtä paljon sattumassa kuin itse valittuja. Eihän nuorena voi koskaan etukäteen tietää, millaisiin ihmissuhteisiin ajautuu ja mitä ylipäätään tapahtuu, vaikka olisikin pohtinut, mitä elämältään haluaa ja jopa suunnitellut sen toteuttamista.

Ihminen on varsinkin ihmissuhteissa monien sattumien varassa - pikemminkin ajopuu kuin yläkoskeen ponnisteleva lohi.
Tietenkään omaa tahtoa ei voi mitätöidä, mutta sen voi kyseenalaistaa, tahtooko aina oikeita asioita ja oikealla hetkellä, "oikeitten" ihmisten kanssa.

Nuorempana - johonkin 35-40 ikävuoteen asti ihminen myös kuvittelee automaattisesti elävänsä ikuisesti eli ei pohdi tai tiedosta oman kuolemansa lähestyvän vuosi vuodelta.
Tuntuu kuin kaikkeen olisi vielä loputtomasti aikaa.

Mutta yhtäkkiä aika ikäänkuin pysähtyy hetkittäisesti, ja ihminen tulee vuosi vuodelta tietoisemmaksi elämän äärellisyydestä.

Siinä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä elää nuoruuttaan uudelleen niin perusteellisesti, että olemassaolevasta parisuhteesta syntyisi lapsia.

Mahdotonta se toki ei ole, mutta näkisin, että minulle kävi näin, ja vaikken vielä mikään ikäloppu olekaan, niin tunnustan itselleni hyvin suoraan, että elämäni tulee olemaan enää vain pitkitettyä "terminaalivaihetta", jolle voin antaa sisältöä vaikkapa bloggaamalla ja lukemalla...ei paljon enempää.

Lisäys

En siis pyri enää etsimään elämälle sisältöä itseni ulkopuolelta, en edes yritä kiinnittää itseäni kehenkään tai mihinkään niin kauan kuin se asia on minun vallassani.

Tiedän ja tunnen, että tällainen päätös tuottaa tuskaa, mutta se hinta on maksettava stoalaisesta rehellisyydestä omien mahdollisuuksiensa suhteen (olenhan jotakuinkin työkyvytön).

Katteeton optimismi nimittäin kaatuu väistämättä omaan mahdottomuuteensa, mikä on lopulta tuskallisempaa kuin elää vailla toivoa jonkinlaisesta elämän jatkumisen illuusiosta toisessa ihmisessä.

Kun Nietzsche kirjoitti jyrkän stoalaisesti: ole kova! - hän ei tarkoittanut, kuten jotkut humanisteiksi itsensä korottaneet luulevat, väkivallan ihannointia vaan oman, karun kohtalonsa hyväksymistä, jopa rakastamista - amor fati.

Kuvitella, haaveilla ja muistella toki aina voi, mutta sellaista itsensä hemmottelua tulee tässä vaiheessa pitää lähinnä eräänä dramaattisen huumorin lajina.

Maailma ja elämä tuleekin nähdä nyt shakespearelaisittain traagisena komediana, jonka hupsu tarinoi, ja joka on täynnä kaikenlaista menoa ja meteliä - vailla muuta päämäärää kuin näytelmän loppuminen ja päähenkilön poistuminen näyttämöltä.

Joku näytelmän seuraajista saattaa innostua taputtamaan tässä vaiheessa, mutta hänen on syytä tarkoin pohtia taputtaako päähenkilön roolisuoritukselle, näytelmälle vai sille, että kaikki viimeinkin loppui...

Ekstaasia, virrenveisuuta - vai molempia?

Kommentti hanhensulan päreeseen Bloginpitäjän tuskaa: Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko (22.11) sekä Ripsan kommenttiin.

*
Plotinos oli ylettömän henkevä ihminen. Jopa siinä määrin, että miltei inhosi omaa ruumistaan.

Joten kun hän puhuu itsestään, hän puhuu metaforisesti. Ja sitähän koko uusplatonismi itsessään on, mikä ei tee siitä yhtään vähemmän merkittävää filosofista järjestelmää. Päinvastoin.

Kyseessä on "pakana-antiikin" viimeinen suuri systeemi.

Kuitenkin riitaisa, monimutkainen ja paradoksaalinen - jopa ristiriitainen mutta uskossaan niin kovin "intohimoinen" kristinusko voitti Plotinoksen tarkkaan pohditun ja teoreettisesti selkeän yksinkertaisen metafysiikan/mystiikan, vaikka jättikin siihen pysyvästi oman jälkensä - sekä Bysantin kristillisyyteen että lännen niin vaikutusvaltaiseen Augustinukseen.

Kristinusko on kyennyt "pluralismistaan" huolimatta tai juuri sen takia myös joustamaan teoreettisesti ja käytännössä, kun taas uusplatonismi oli alunperinkin selkeästi "eliitin" oppi - eräänlainen askeettien ja munkkien missio.

*
Uusplatonismin "pakanaserkku" - huomattavasti sekavampi ja teoreettisesti pirstoutuneempi - jopa enemmän kuin kristinusko - gnostilaisuus - kilpaili myös aikansa kristinuskon kanssa, ja on sekin jättänyt pysyvät jäljet siihen.

Viimeksi tämän asiaintilan todisti vakuuttavasti "Da Vinci koodin" suosio ja varsinkin katolisen kirkon äärimmäisen jyrkkä tuomio kirjan kieltämättä kiehtovaa "sillisalaattia" kohtaan.
Tosiasioiden kanssa sen eräillä perusteemoilla ei lopultakaan ole kovin paljon tekemistä.

Gnostilaisuus perustuu - toisin kuin uusplatonismi - keskiplatonistiseen ajatukseen siitä, että ihmisen ja todellisuuden (maailma, kosmos, universumi jne.) välisen kuilun voi silloittaa universaali järki, Logos, josta myös ihminen on saanut osansa.

Tämä stoalaisten persoonaton ja monistista materialismia (eräänlaista panteismia, joskin uusplatonismi on vielä lähempänä panteismia) "koossapitävä" Logos muuttui kristinuskossa persoonalliseksi hahmoksi (Sana (=Logos) tuli lihaksi - Johanneksen evankeliumin alku).

Mutta samantyyppisesti ja samanaikaisesti tuo välittäjähahmo ilmentyi/ilmestyi monissa eri mystisissä ja myyttisissä kertomuksissa (Pelastaja on eräs myyttien klassinen teema) myös gnostilaisissa muodoissaan, joihin oli otettu aineksia niin juutalaisesta, persialaisesta kuin kreikkalaisesta mytologiasta.

Välittäjää tarvittiin, koska ihminen itse ei voinut pelastaa itseään langenneisuudestaan.

Kristinuskon mukaan Jumala kaikessa hyvyydessään lähetti Poikansa (Logos, Sana) pelastamaan/vapahtamaan/lunastamaan ihmisen synneistään.

Kristinuskon "tarina" osoittautui kuitenkin ytimeltään, sanomaltaan ja teoreettisestikin koherentimmaksi kuin gnostilainen mytologiapuppu (vrt. New Age nykyaikana), joten se myös kesti huolimatta sisäsistä riidoistaan ja muuttui universaaliksi instituutioksi.

Plotinoksen uusplatonismi sen sijaan oli äärimmäisen selkeä mystisrationaalinen malli, jossa ihminen saattoi pelastua materian kontingentilta "hengettömyydeltä" ja tyhjyydeltä vain kääntymällä itse takaisin "Yhden" (ykseyden) suuntaan.

Tämä onnistuisi, koska ihminen oli mikrokosmos eli ihmisessä piili jumalallinen, Ykseyden kipinä.

Idea tulee esiin myös gnostilaisuudessa, mutta Plotinoksella kääntymisen ajatus muistuttaa paljon Platonin anamnesis-teoriaa, jonka mukaan ihminen voi yrittäessään "muistella" (Platonilla ajatella ja katsella (theoria) rationaalisesti) vaikkapa matemaattisia ongelmia (tosin opastuksen myötä) saavuttaa sellaisen tietouden, jonka avulla hän osaa ratkaista niitä, vaikkei häntä koskaan olisi kunnolla perehdytetty niihin.

Edellinen tarkoittaa sitä, että meissä oleva tieto on synnynnäistä, koska jopa oppimaton orjapoikakin voi - kun häntä opastetaan - päätellä oikein geometrisia tehtäviä. Juuri tämän asian Sokrates halusi Menon dialogissa demonstroidusti todistaa.

Platonismissa ei tarvittu välittäjää - opastaja kylläkin. Uusplatonismissa opastajan merkitys toki tunnustetaan, mutta oleellista on että sielu, joka elää ruumiin (lihan) vankina, täytyy saada taltutettua, jotta sielu pääsisi lähestymään alkuperäänsä "Yhtä".

Plotinoksella ei ollut muuta sanaa kuvaamaan kaiken alku- ja perussubstanssia kuin Yksi - ja sekin oli kuulemma jo liikaa.
Termiin Jumala sisältyi Plotinoksen mielestä (näin ainakin päättelen) niin paljon antropomorfisia ja polyteistisia konnotaatioita, että hän piti sitä käyttökelvottomana.

*
Muistutan tässä kohtaa, että platonismi ei ole mystiikkaa mutta uusplatonismi on. Platonin ajattelu perustuu kaksitasoiseen malliin, jossa järki ja aistimaailma muodostavat dualistisen, kahden eri ontologisen tason vuorovaikutuksen, jossa järki kuitenkin ehdottomasti dominoi, sillä järjen ideat ovat todellisempia kuin materian häilyvyys ja sattumanvaraisuus.

Uusplatonismi ilmentää yhden, mystisen perussubstanssin ("ulos"-)virtaamista (emanaatiota) perustavasta "Yhdestä" kohti yhä pirstoutuneempia ja kontingentimpia ("alempia") tasoja. Viimeisenä on materia, joka yhä on myös Yhdestä, mutta niin kaukana, ettei se kykene enää palaamaan lähkökohtaansa, koska on "hengetön".

Kyseinen malli voidaan muuten kääntää myös päinvastaiseksi, jossa materiasta tai sen perusyksiköistä (voima, gravitaatio, hiukkanen, geeni jne.) virtaa ulos eli kehkeytyy mitä moninaisimpia olioita ja ilmiöitä.
Reduktionistit preferoivat tällaista mallia, mutta onko se loogismetafyysisesti sen "todellisempi" kuin Plotinoksen metaforinen esitys, jää ainakin minulle epäselväksi.

*
Gnostilaisuus siis liittyi keskiplatonistiseen "välittäjäteologiaan", mutta muuten se edusti samankaltaista aineen ja ihmisruumiin halveksuntaa kuin uusplatonismi.

Kristinuskon lähtökohta on Jeesuksen (Jumalan) inkarnaatiossa, joka toistaa uudella tavalla luomiskertomuksen myytin, ja luomiskertomuksen mukaanhan luotu materia oli "hyvä". Jumala oli tyytyväinen luomukseensa.

Ihminen kuitenkin lankesi (tuli liian "fiksuksi"?/RR), ja siksi Jeesuksen oli tultava ihmiseksi, koska Jumala tahtoi (hyvyydessään?) antaa ihmiskunnalle vielä mahdollisuuden pelastua.

Sekä uusplatonikoille että gnostikoille tärkeä menetelmä ruumiin "langeneitten paheitten" voittamiseksi olivat askeesi tai jonkinlainen ryhmätranssi eli orgiastisuus.

Jälkimmäinen tosin ei ollut samalla tavalla yleistä kuin askeesin eri muodot, mutta yhteistä askeesin kanssa sillä on pyrkimys ekstaasiin.
Ek-stasis merkitsee "tilan ulkopuolella", jossa ruumiillisuus tarkoittaa katoavaan maailmaan sidottua tilaa, josta pyritään irtautumaan kohti ikuisuutta, Jumalaa.

Tällaiset pyrkimykset ekstaasiin eli mystiseen kokemukseen tunnetaan myös kristinuskossa - niin munkkiuden kuin ryhmähurmoksenkin muodossa.

Kristillisyys vain on kyennyt sen verran autoritatiivisesti institutionalisoimaan ne, että kirkon itsensä sisällä ei mitään virrenveisuuta ja urkujensoittoa kiihottavampaa harrasteta - ellei nyt sitten oteta lukuun palavasieluisia saarnamiehiä, jotka saattavat kaataa kansaa kuin heinää.

*
northernway.org/shekinah.html.

November 27, 2006

Herrakansa Räsäsen kommenttilootassa

(Viimeisin editointi klo: 13.00)

Almodovar: Taisi olla pyhä henki.
Nietzsche: Eikös me oltu ateisteja?
(Kiitos Sarille käännösavusta)

Kirjoitettu "Eksistentialismia ja absurdia humanismia" päreeni kommenttien kommentiksi.

*
Sorry nyt vain syvästi rekomposti, mutta minä olen lukenut Nietzschen tähän asti suomennetun tuotannon likimain kolmeen kertaan!, hieman myös englanniksi. Olen tutustunut myös läjään lähinnä englanninkielisiä Nietzsche-esittelyjä ja -tutkimuksia (suomenkielellä ei ole kuin muutama), tenttinyt myös erinomaisen Nietzsche-luentokurssin (Kannisto), kirjoittanut esseitä ja seminaaritöitä Nietzschestä jne.

Mikä sinä olet minulle sanomaan, että lue ensin joku hemmetin journalistinen kohuläpyskä, jonka tarkoitus ei edes ole käsitellä juuri Nietzscheä (ja eräitä muita) ja häntäkin (kuten muita) enemmän tai vähemmän vain natsina.

Minä tunnen kyllä Nietzschen sisaren touhut. Hän ei ymmärtänyt filosofiasta mitään, ja George Steiner!, joka hänelle yritti filosofiaa opettaa, jotta olisi ymmärtänyt paremmin veljensä jälkeenjääneitten papereitten toimitustyötä, erosi, kun havaitsi mikä tolvana ja vallanatahtoinen "narsistikana" Elisabeth oli.

Elisabeth väärensi lähinnä joitain veljensä hänelle lähettämiä kirjeitä (jotta jälkimaailma luulisi, että heidän välinsä olivat lämpimät - hah), ja valikoi tiettyä materiaalia "Tahto valtaan" kirjaan.

Elisabeth ei siis kirjoittanut sitä (miten ihmeessä Tamminen voi väittää tällaista!?) mutta pyrki markkinoimaan teosta antamalla veljestään aivan toisenlaisen kuvan kuin, mikä on totuus sekä Nietzschen muille lähettämien kirjeitten, hänen kirjojensa että elämänsä valossa.

"Tahto valtaan" (joka on Elisabethin valitsema nimi) ei myöskään ole Nietzschen valmiiksi kirjoittama, julkaisematon kirja (toki hänellä kerran oli tällainen otsikko mielessään, mutta vakavammin otettavana otsikkoehdokkaana voi pitää nimeä "Kaikkien arvojen uudelleenarviointi"), tai että hän olisi hylännyt siihen sittemmin kootut ajatukset vaan epämääräinen kooste muistiinpanoja, joita hän ei vain ollut julkaissut muualla.

Ne olivat siis odottamassa julkaisua jossain yhteydessä ja varmaankin myös korjauksien ja täydennyksien kera.

*
S. liuhto selvästikin tuntee asiaa paremmin myös, mitä historiankirjoituksen metodiikkaan tulee.

Itse en ole "Herrakansaa" lukenut, mutta ymmärtääkseni minulla on siinä esitetyt, Nietzschen osalta oleelliset tiedot saatu jo muualta (kirjoista, artikkeleista, televisiodokumentista jne.) Toki kyseessä on aukko sivistyksessä, mikäli pitää itseään Nietzsche-tuntijana ;-/.

Jonathan Gloverin "Ihmisyys" on arvovaltaisimpia, tuoreimpia ja samalla räikeimpiä esimerkkejä siitä, miten Nietzschestä voi tehdä moraalisen hirviön, kun lukee häntä valikoiden.

Myös Glover sortuu tendenssimäisyyteen: hän yrittää tehdä Nietzschestä tiettyjen, tarkoin valikoitujen sitaattien perusteella väenväkisin natsi-militantin ja sumeilemattoman väkivallan ihailijan.
Kun Glover sitten suorastaan mässäilee erilaisilla hirveyksillä, joita 1900-luvulla on tehty, käy selväksi, mikä hänen perimmäinen motiivinsa on - ei humaanisuus vaan pohjaton kauna - ressentimentti.

Gloverilla on tarve kostaa, ja sen hän tekee, mutta tällainen valikoivuus sekä verellä ja suolenpätkillä roiskiminen on johdattelevassa shokeeraavuudessaan (kuten myös Foucault`lla) lähinnä sosiaalipornoa, joka osoittaa, että humaani tiedemies tarvitsee (hänkin - ja etenkin hän) aina "hyvän vihollisen", ja sellainen Nietzsche on ollut monelle humanistina itseään mainostavalle hienoperseelle, - jos kohta myös vastakkaisen leirin edustajille (esim. Foucault ;-) - oman, kyseenalaisen, "fasisminsa" idoli.

*
Gc:n kritiikki Tarmo Kunnaksen esittämästä tulkinnasta, joka "henkistää" Nietzschen sodan ihannoinnin, on erinomainen esimerkki siitä, miten vaikea meidän on joskus ymmärtää Nietzscheä oikein.

Nietzsche nimittäin tietoisesti ja tahallisesti käytti sotaisia ja samalla muitakin provosoivia kielikuvia, joista ei oikein ota tolkkua, miten vakavissaan hän niiden suhteen oli - toisin sanoen mitä tarkoitusta ne hänellä palvelivat.

En kuitenkaan kysy nyt Nietzschen alkuperäistä intentiota tässä asiassa, koska niitä oli varmasti useita ja ristiriitaisia (muuten hän olisi kai johdonmukaisesti kirjoittanut militaristisen "ohjelmanjulistuksen") vaan nimenomaan "tehtävää", jonka N. "lähetti" kielikuvat ja aforismit lukijoittensa mielissä "suorittamaan".

Tuota tehtävää voisi kuvata kansantaiteilija Jope Ruonansuun elokuvarepliikillä: "Aatteleppa ite!" Kerrankin...

Sen verran kuitenkin on selvää, että konkreettisella sodan ihannoimisella ei N:n kielikuvaan ole niin suurta yhteyttä kuin vastustajat antavat olettaa.

On kyllä aivan selvää, että sotilasuraa arvostettiin esim. antiikin Kreikassa ja Roomassa erittäin paljon, ja N. klassisten kielten (kreikka ja latina) sekä kirjallisuuden professorina tunsi tämän kulttuurialueen läpikotaisin, ja se on vaikuttanut syvästi hänen ajatteluunsa.

Mutta Nietzsche ei ihaile sodan väkivaltaa sen itsensä vuoksi, vaan sotaa sotimisen suoman glorian, sankaruuden ja kunnian vuoksi!
Toki edellinen kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Nietzsche etsii tässä lähinnä maskuliinistyyppistä hyvettä - itsensä toteuttamisen rohkeutta - joka hänen mielestään jo 1800-luvulla oli latistumassa laumahenkiseksi populismiksi ja lehdistön pseudosivistykseksi.

Antiikin ajan sodankäynnissä yksilön taidot saattoivat vielä ratkaista hänen ja muidenkin eloonjäämisen, mutta sodankäynti muuttui vuosisatojen aikana aseitten kehittyessä.
Vaikka Rokka onkin meille suuri sankari ja miltei Suomen Odysseus kuten Kemppinen pohtii, niin sotaa ei käydä enää antiikin henkilökohtaisen taidon ja kyvykkyyden vaan pelkän teknologisen kapasiteetin ehdoilla.

Nietzschen käyttämä sodankäynnin metafora rohkeuden ja henkisen kamppailun kuvaajana on mielestämme ehkä hieman epäonnistunut, mutta miksi sotaelokuvia sitten tehdään jatkuvasti?

Siksi, että haluamme kohdata ylivoimaisen vaaran, josta meidät pelastaa joku yksinäinen ratsastaja tai agentti.
Kaikkein suurin sankari (tietenkin ironisesti) on lopulta antisankari Jeesus, joka voittaa jopa itse kuoleman ja pelastaa samalla meidätkin siltä - aina ja ikuisesti!

(Nietzsche arvosti Jeesusta henkilönä ja antoi tälle eräistä - hyvin valikoiduista - ajattelijoista ja julistajista käyttämänsä "korkeimman" arvonimen - vapaa henki -, mutta sankarina hän ei Jeesusta Carlylen tavoin pitänyt lainkaan.)

Gc vie minut kuitenkin sen kritiikin äärelle, jonka eräät antisemitismistä ja natsismista N:lle synninpäästön antaneet juutalaiset! tutkijat silti vielä esittävät - ja tämä on tärkeä kommentti.

Nietzsche kirjoittaa, että suuret virrat ottavat aina mukaansa pieniä kiviä ja roinaa. No jaa - riittääkö tämä puolustukseksi/oikeutukseksi sille, että hänellä on lupa provosoida kielikuvilla sellaisissa asioissa, jotka tietää äärimmäisen tulenaroiksi ja tulkinnanvaraisiksi?
(Miten N. suhtautuisikaan nykyään Islamiin?)

Tähän on vastattava heti myöntävästi, koska ei kai kirjailija/filosofi voi olla jotenkin etukäteen vastuussa tekstiensä idiottimaisista tulkinnoista!
Sellainenkin periaate kuin sananvapaus pitää muistaa tässä yhteydessä.

Toisaalta - vaikkei Nietzscheä voikaan asettaa vastuuseen natsismista - pikemminkin päinvastoin, niin kummallisen paljon häneltä tosiaan löytyy näitä sotaisia ja jopa juutalaisuutta kritisoivia lausuntoja.

Mutta kuten Nietzsche-tuntija ja Nietzscheä (mm. Foucault´n ja Derridan ohella) hyödyntänyt Gilles Deleuze toteaa, juutalaisuutta arvostellessaan Nietzsche kritisoi lähinnä sen papistoa, jonka katsoi kaapanneen vallan Babylonian orjuuden jälkeisessä Israelissa.

Tämä N:n tekemä oletus/tulkinta historiallisen kehityksen kulusta taas merkitsi tietyn - myös kristinuskoon periytyneen moraalisen eetoksen kehittymistä, mitä hän terävästi mutta samalla erittäin tylysti analysoi ja arvioi.

Eli N. ei kritisoi juutalaisuutta rotuna vaan juutalaisen papiston kehittämää, ressentimenttiin perustuvaa moraalia.

On kuitenkin pakko myöntää, että juutalainen Nietzsche-fani Jacques Derrida kiteyttää Nietzschen aforismien, kärjistysten ja kielikuvien ongelman varsin osuvasti sanoessaan, että vaikka Nietzsche vastusti tulevan natsismin perusperiaatteita (edellä mainitsemani sosialismi, antisemitismi ja nationalismi), niin eivät natsitkaan ihan mitä tahansa alkaneet vääristellä - eli Nietzscheltä löytyi "sopivia", yleensä kuitenkin asiayhteydestään irroitettuja sitaatteja tai sitaatinpätkiä, jotka sitten ympättiin natsi-propagandaan.

Toisin sanoen noitten sotaisten kielikuvien ja ajatusten siirtäminen natsi-militarismiin onnistui ilman muuta helpommin kuin vaikkapa Nietzschen suuresti arvostamien Heinen tai Goethen tekstien manipuloiminen.

*
Siteeraan tähän ulkomuistista erästä kohtaa Will Durantin oivallisesta kirjasta "Suuria ajattelijoita" (suom. 1956 - edelleenkin kohtuullisen pätevä johdanto filosofian historiaan) .

Vaikka Nietzsche Durantin mukaan olisikin syytön natsismin syntyyn, niin hän katsoo N:n tekstin olevan sillä tavoin kiihottavaa, että saksalainen sotilas tulee aina tekemään kunniaa tämän kuvan edessä.
(Hehheh - osuvasti lohkaistu, vaikka ilmiselvästi toisen maailmansodan jälkimainingeissa kirjoitettu).

*
"Siunatuksi" lopuksi rekomposti omantunnon kysymys. Toivotaan, että huumorintajusi riittää.

Koska tunnut niin varmasti ja paatoksella tietävän ja ymmärtävän, mitkä olivat natsismin juuret ja lähtökohdat luettuasi "Pahuuden viehätyksen" (joka muuten on loppunmyyty, varasin sen kirjastosta kuten Herrakansan viidakossakin), niin arvaapa kumpaa sinä minun mielestäni muistutat enemmän tässä "fanaattisessa" tietävyydessäsi: Bertrand Russellia vai Joseph Göbbelsiä..?

Ystävällisin terveisin fanaatikkotoverisi Rauno Räsänen

*
PS.

Ja mitä n.n:n mainitsemaan satanismiin tulee, niin mieluummin Nietzsche olisi rakentanut kirkkoja kuin polttanut niitä pelkästään jo oman kulttuuriestetisminsä takia.
Olkoonkin, että Nietzsche piti itseään ateistina, hän samalla vihjaisi, miten vaikea eräitten on ymmärtää, että joku (eli hän itse) voi olla ateisti olematta materialisti.

Kerrotaan, että Nietzsche olisi purskahtanut itkuun kuultuaan (sittemmin vääräksi osoittautuneen) huhun, jonka mukaan Pariisin kommuunin (keväällä 1871) aiheuttaman anarkian aikana väkijoukko oli sytyttänyt taidemuseo Louvren palamaan...

Ei, ei tällainen mies ole mikään militantti, vaikka toki natseissakin oli useita vilpittömiä taiteen ystäviä (esim. Göring, joka varasti arvokkaita taide-esineitä kaikkialta Saksan valtaamilta alueilta).

Viimeistään oltuaan reilun kuukauden verran vapaaehtoisena (kunnes sairastui punatautiin) lääkintäjoukoissa Preussin-Ranskan sodassa 1871, kärräämässä silpoutuneita ruumiita, Nietzsche lienee tajunnut kantapään kautta, mitä sota todella oli.
Hän kertoi kestäneensä tuon kuukauden (ja sairausaikansa) pohtimalla Tragedian synnyn synopsista(!?) ja yrittämällä siten olla ajatuksissaan aivan muualla kuin kuolevien keskellä.

Richard Wagnerin toinen vaimo Cosima, joka oli vain 7 vuotta Nietzscheä vanhempi (Wagner oli 31 vuotta vanhempi eli Nietzschen isän ikäinen), kirjoitti hänelle saatuaan Nietzschestä otetun kuvan (tämä oli jo professorina Baselissa) ja kirjeen, jossa N. ilmoitti lähtevänsä vapaaehtoisena Ranskan sotaan, että sotilasasu miekkoineen oli täysin N:n oman luonteen vastainen, ja että ajatus sotaanlähdöstä omituinen.

Mutta Nietzschellä oli kaksi luontoa - yliherkkä esteetikko ja "sotaisa" esteetikko.

Will Durant osuu ainakin osittain oikeaan kärjistäessään, että (naisten kasvattama N. - perhepiirissä vaikutti äiti, sisar, isoäti, kaksi tätiä eikä yhtään miestä, koska isäkin oli kuollut Nietzschen ollessa 4,5 vuotias) Nietzschen persoonassa tytön sielua peitti ritarin panssarihaarniska (muistinvarainen sitaatti).

*
Heitetään nyt ikäänkuin täkynä loppuun eräs Nietzschen arvoituksellinen kommentti Moraalin alkuperästä. Sen mukaan minua ei häiritse itse kirkko (instituutiona) vaan sen oppi (lähes suoraan Voltairelta), ja että "minulla on näissä asioissa paljon vaiettavaa..."

No - ei Nietzsche kyllä vaiennut, mutta minun mielestäni (tämä on omaa "eksegeesiäni") hän viittaa tässä omaan sukuunsa, josta löytyi pappeja kummaltakin puolelta - jopa eräs piispaan verrattava setä sekä äitiinsä, joka oli syvästi hurskas ihminen.

Sisarhan oli antisemiitti ja antisemiitin kanssa naimisiin mennyt voimakastahtoinen haihattelija. Nietzsche kirjoitti kerran ystävälleen ja pääasialliselle oikolukijalleen (sihteerilleen) Peter Gastille, että tuo kirottu antisemitismi on suurin syy minun ja sisareni välirikkoon.

*
Kommentti rekompostin kommentiin

*
Hyvä ettet itse polttanut päreitäsi.

Minä melkein poltin, mutta syy oli kyllä se, että tajusin joutuneeni helkkarin vaikeitten kysymysten eteen Nietzschen suhteen - minä, joka pidän itseäni muka Nietzsche-tuntijana!

Nietzschen kirjoitusten ydinprobleema on se, mitä niiden rivien välistä voi lukea tai miten aforistista tyyliä ylipäätään tulee lukea.Tästä ongelmasta Nietzsche itse huomauttaa "Moraalin alkuperästä" pamflettinsa esipuheessa.

Toisin sanoen - N:n teksteistä löytyy kyllä koherenssia, mutta se täytyy etsiä. Kuitenkin jossain tulee raja, jolloin yksimielisyys ulkoisesta - sanoisko vaikka argumentatiivisesta koherenssista loppuu, ja se voi tietysti loppua nopeasti, mutta väitän, että Nietzsche-tutkimus, joka oli toisen maailmasodan jälkeen "lamassa" 15-20 vuotta, on viimeisten 3o:n vuoden ajan jauhanut täysillä, joten tietyistä yleisesti tunnustetuista faktoista Nietzschen suhteen aletaan jo olla yksimielisiä.

Nyt myös anglosaksinen maailma ymmärtää Nietzschestä jotain. Aiemminhan siellä - analyyttisen filosofian kulta-aikoina - ohitettiin Nietzsche pelkällä toteamuksella - hullu.

Mutta yksimielisyys pelkästään muutamista perusteemoista ei vielä riitä, koska aforismit on rakennettu metaforien ja paradoksien varaan. Tällöin niitä täytyy lukea kuin kirjallisuutta - miltei kuin runoutta, ja epäilemättä tällainen lukutapa ei täytä argumentatiivisen tai propositionaalisen (eli että jokainen ajatus voidaan ilmaista kaksiarvoloogisen väittämän muodossa) filosofian "muoto- tai sisältökriteerejä".

Tälle asialle me emme kuitenkaan voi mitään, koska kirjoittaja on jo poistunut näyttämöltä.
Nietzscheä on pakko tulkita, koska hänestä ei voi esittää vain yhtä tulkintaa.

Foucault totesi oivallisesti, että Nietzsche on filosofian historiassa ainoa ajattelija, joka onnistuu kritisoimaan kaikkia ajattelujärjestelmiä siotutumatta itse yhteenkään niistä.

Nietzsche itse taas on todennut, että "Käärme, joka ei voi luoda nahkaansa, tuhoutuu. Samoin henget, joita estetään vaihtamasta mielipiteitä; ne lakkaavat olemasta henkiä."

(Aamurusko, 1881)

*
http://www.bacanalnica.com/foros/viewtopic.php?t=18201&start=32&sid=bdd4e3d0311c7af7b652b4fe857a5c31.

November 26, 2006

Funeral Blues

Blogistani löytyy vuoden 2005 helmikuulta seuraava W. H. Audenin runo Funeral Blues. Se sopinee tämän viikonlopun teemaan.

*
Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He Is Dead,
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last for ever; I was wrong.

The stars are not wanted now: put out every one;
Pack up the moon and dismantle the sun;
Pour away the ocean and sweep up the wood,
For nothing now can ever come to any good.

W. H. Auden

*
"Tässä mainiot sanat - kuka tekee sävelen?"

Eksistentialismia ja absurdia humanismia

(Editoitu viimeksi klo: 20.15)

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen "Studs Terkel" - päreen kommentteihin.
(Kuvassa Albert Camus)

*
On kolmenlaista eksistentialismia: 1) Martin Heideggerin, 2) Jean-Paul Sartren ja 3) Albert Camus`n.

1) on kvasiuskonnollisuutta - eräänlainen Saksan keskiajan mystikoitten (mm. Eckhard ja Silesius) fenomenologisoitu versio, jossa Jumala on korvattu Olemisella.

Heideggerin ajattelun vaarana on samaistaa (nationalistinen) arkaismi (Blut und Boden) ja etiikka, mikä merkitsee sekä lupaamisen että valinnan mahdollisuuden (moraalin perusedellytykset) kumoutumista.

2) on ideologia, joka vastustaa ideologioita, mutta voi silti asettua niiden palvelukseen. Jean-Paul Sartre oli vapauden valtakunnan "diktaattori" - ja paljon parempi kirjailijana kuin filosofina.

Jo pelkästään tämän vuoksi Sartren eksistentialismi on itsensä kumoavaa kuten on myös Foucault`n autonomista agenttia korostava relativismi. Jos Heideggerin ajattelu kumoaa moraalin yksilölliset edellytykset, niin Sartren ja Foucault`n (joilla toki on selvä erimielisyys fenomenologian ja strukturalismin suhteen, mutta se ei liity moraaliin) lähtökohdista katsoen moraalista on tullut pelkkä intressi-/valtakysymys (makuasia sanoisi Nietzsche) tai matemaattis-utilitaristinen tehtävä.

3) on agnostismia ja eräänlaista absurdia humanismia, jonka lähtökohta on maailma vailla mieltä, ihminen ja hänen omatuntonsa.

Kyseessä ei siis ole rationalisoitu, käsitteiden varaan rakennettu elämismaailma (kuten Heideggerilla ja Sartrella), vaan sattumanvaraisten kohtaamisten/kokemusten kautta syntynyt moraalinen ja metafyysinen kriisi, joka jää kalvamaan ihmistä, koska sille ei ole olemassa lopullista ratkaisua missään muodossa.

A major difference between Sartre and Camus is that the latter suggests that some things and situations are out of human control (for example, death), while the former believes everything can be changed and manipulated, regardless of the situation or individual (The Myth of Sisyphus).

Albert Camus ei kuitenkaan ole "halpa" agnostikko ja skeptikko (vrt. Dietrich Bonhoeffefferin halpa ja kallis armo), sillä hän pyrkii ratkaisuun, hän on jopa moralisti, muttei koskaan myy sieluaan "pirulle" (ideologia/järki eri muodoissaan) - ei sen puoleen Jumalallekaan...

Camus`n "absurdiin törmännyt" Sivullinen kohtaa Rutossa ideologian saatanallisen oveluuden, joka Putoamisessa on lopulta naamioitunut oikeamielisyydeksi eli hänen omaksi ihanteekseen (*), jonka hän pettää heti, kun häneltä vaaditaan edes jonkinlaista käytännön uhrautumista.

(*) Tässä kieltämättä löytyy jonkilainen yhteys Heideggerin määritelmään vieraantuneesta ihmisestä - Das Man (kuka tahansa eli ei oikeastaan kukaan) ja Sartren mm. siitä johdettuun huonoon uskoon.

Camus`n Putoamisen katumusta tekevä tuomari Jean-Baptiste Clamence ei kuitenkaan löydä tietä ulos umpikujastaan, koska hän ei ole rationalisti vaan moralisti, joka elää absurdissa maailmassa, jossa ei ole lunastusta - ei järjen eikä uskon kautta.

Hän on tavallaan samassa loukussa kuin Raskolnikov, joka kehittää itselleen moraalisen oikeutuksen murhata panttilainaajaeukko ("täi"), mutta ei kuitenkaan kestä omantuntonsa ääntä murhan jälkeen.

Raskolnikov tappaa, Clamence jättää auttamatta veteen pudonnutta naista, jonka hän myöhemmin saa kuulla kuolleen. Kumpikin perustelee tekoaan/tekemättä jättämistään rationaalisesti, mutta kumpikaan ei saa hiljennettyä omantuntonsa ääntä.

Camus`n tuomarin tilanne on tavallaan "vakavammin" absurdi kuin Raskolnikovin, koska hän joutuu täysin sattumalta todistamaan tapahtumaa, johon ei itse ole vaikuttanut. Mutta tapahtuman seurauksen - hukkumisen - hän olisi ehkä voinut silti estää. Mikä on oikein ja väärin tässä tilanteessa?

Juridisesti häntä ei voi syyttää mistään, eikä ketään voi myöskään eettisesti velvoittaa riskeeraamaan omaa henkeään toisen puolesta - paitsi sodassa ja ehkä myös rakkaudessa(?)

Putoamisessa Clamence tekee kuitenkin selvää jälkeä omasta oikeamielisyydestään, jonka osoittaa olevan pelkkää tekopyhyyttä ja narsismia. Tuo oikeamielisyys ja siihen liittyvä täydellisyydentunne näyttää lopulta pelkältä valheen varaan rakennetulta kulissilta, jolle "kohtalo" nauraa ääneen.

"I was happy. The day had been good: a blind man, the reduced sentence I had hoped for, a cordial handclasp from my client, a few generous actions and, in the afternoon, a brilliant improvisation in the company of several friends on the hard-handedness of our governing class and the hypocrisy of our leaders. ... I felt rising within me a vast feeling of power and -- I don't know how to express it -- of completion, which cheered my heart. I straightened up and was about to light a cigarette, the cigarette of satisfaction, when, at that very moment, a laugh burst out behind me."

Clamence turns around to discover that the laughter, of course, was not directed at him, but probably originated from a far-off conversation between friends -- such is the rational course of his thought. Nevertheless, he tells us that "I could still hear it distinctly behind me, coming from nowhere unless from the water."

The laughter is thus alarming because it immediately reminds him of his obvious failure to do anything whatsoever about the woman who had presumably drowned years before. The unlucky coincidence for Clamence here is that he is reminded of this precisely at the moment when he is congratulating himself for being such a selfless individual. That evening on the Pont des Arts represents, for Clamence, the collision of his true self with his inflated self-image, and the final realization of his own hypocrisy becomes painfully obvious.

*

Tämän kirjan nostan koska tahansa Nietzschen ja Dostojevskin parhaimpien teosten rinnalle. Camus`n humanismi on todellista ja satuttavaa - ei mitään luentosaleissa tai ideologisilta kaadereilta esitettyä rationaalis-populistista propagandaa.

Sam McGeen ruumiinpoltto

Kuten monesti aiemmin - koettelen jälleen paitsi huumorintajuanne hyvät (ja pahat) ihmiset - ehkä myös jotain muutakin. (Sillä riskillä, että joku taas ottaa nokkiinsa ja lopettaa tilauksensa.)

Huomatkaa, että tämä runomittainen, erinomaisesti lausuttu ja äänieffekteillä höystetty "kauhukertomus" ilmestyi You Tubeen 25.10 - tasan kuukausi ennen Juicen kuolinpäivää. Se oli siis "merkki"(?)

Tarina on koskettavan elävä ja realistinen, kunnes se loppuaan kohti muuttuu omituisen hyytäväksi - viimeisessä säkeistössään jopa surrealistisen koomiseksi kauhuskenarioksi tavalla, josta löytyy yhteyksiä Edgar Allan Poen tuotantoon (Edgar Allan Poe).

Robert W. Service

The Cremation of Sam McGee

*
The Cremation of Sam McGee
08:13
Added October 25, 2006
From Urgelt

*
Video Description

[UPDATE: I'm not accepting video responses to this video. Sorry folks.]

A reading of the poem by Robert W. Service (Jan. 16, 1874 - Sept. 11, 1958).

Most people reading this poem treat it as lightweight fare, a funny parody of a horror story. Service probably intended it that way.

But for my own amusement, and as a gesture towards Halloween, I've attempted to reinterpret the poem as genuine horror. It wasn't easy! The climactic stanza is hilarious, not scary. I'll rely on you folks to tell me if I succeeded.

Once again, folks who like their poems read as though they were songs, adhering tightly to their rhythmic structure, will be disappointed. I don't read poems that way very often.

Text of the full poem is here:

http://www.robertwservice.com/modules/library/article.php?articleid=30

Happy Halloween, folks. :-)

(Kiitos Reijolle sähköpostista)

*
Robert Service's Cabin, Dawson City (Robert W. Service wikipedia)

Robert Service lived for many years in a log cabin on 8th Avenue in Dawson City, Yukon. His relative prosperity allowed him the luxury of affording a telephone. After he left to go to Europe, the Imperial Order of the Daughters of the Empire (I.O.D.E.) took care of the house for many years, preserving it. Service eventually decided he could not return to Dawson, as it would not be as he remembered it.
Eventually, the Service cabin was taken over by Parks Canada, which maintains it, including its sod roof, as a tourist attraction. Irish-born actor Tom Byrne created The Robert Service Show which was presented in the front yard of the cabin, starting in 1976. This was very popular for summer visitors and set the standard for Robert Service recitations.
A dispute with Parks Canada's onerous lease renewal demands resulted in the elderly Mr. Byrne discontinuing the show at the cabin. The show was moved to a Front Street storefront and since 2004 has been held at the Westmark Hotel in Dawson.
A local Dawson entertainer, Johnny Nunan, now recites Service's poetry (including the classic "The Cremation of Sam McGee") from a willow chair while visitors sit on benches on the front lawn. Following the presentation, visitors can view Service's home through the windows and front door. The fragility of the house, and the rarity of the artifacts, precludes any possibility of allowing visitors to walk inside the house itself.

Goodbye Juice - "Aika jätti"

(Linkkilisäykset klo: 04.45)


Juice Leskinen (s. 19. helmikuuta 1950, Juankoski – k. 24. marraskuuta 2006, Tampere)
The song is "Rock n Roll n Blues n Jazz". Originally performed 1983 in finnish but added the english version on the video... lip sync and music sync not perfect, but try to lip sync finnish and english yourself :).
(Joulun tähti on ehdoton)
(Mestariteos!)
jata.vampula.net/musiikkisivut/juice/

http://www.huviopas.net/tampere/a_kivi_juice_1.php.
Netlibris - Kirjat

November 25, 2006

Rory Gallagher and Jack Bruce 1990

Tästä koosteesta löytyy jo iäkkäämpi mutta yhä vielä parhaassa vedossa oleva Jack Bruce. Miehen bassottelu on yksinkertaisesti loistavaa; - kitaraan nähden hieman yläkanttiin miksattu, mutta sittenhän erotamme sen paremmin ;~).
Huomatkaa, miten Bruce soittaa joskus sointuotteella kuten kitaristi.

Rory Gallagher joutuu ikäänkuin lennosta jammaamaan encoren eli Brucen Politicianin, mutta hyvinhän tuo ammattimieheltä ja bluestaitajalta luonnistuu.
(Gallagher kuoli siihen, mihin Bruce ei ainakaan toistaiseksi kuollut, vaikka lähellä oli: - maksansiirron aiheuttamiin komplikaatioihin.)

*
Rory Gallagher & Jack Bruce (1/3)
08:17
Rockpalast - Live Music Hall Cologne 1990
Born Under A Bad Sign
(Funkein versio, jonka tästä bluesista olen kuullut)

Rory Gallagher & Jack Bruce (2/3)
07:16
Rockpalast - Live Music Hall Cologne 1990
I'm Ready
(Rokkia)

Rory Gallagher & Jack Bruce (3/3)
08:37
Rockpalast - Live Music Hall Cologne 1990
Politician
(Jätkät hallitsee improvisoinnin)

*
Rory Gallagher

We`re going wrong - CREAM

Tässä täysin erilaista Creamiä. Reunion konserttitaltiointiin jopa kahdella eri versiolla kelpuutettu (DVD:ltä löytyy alternate take) Jack Brucen sävellys ja sanoitus.
Jack painottaa, ettei kappaleeseen liity alunperin mitään syvää filosofiaa, vaan se on kertomus hänen ja silloisen vaimonsa, joka sanoitti kaksi Creamin tunnettua biisiä, parisuhdeongelmista.

Tämä oli ja on edelleen yksi Creamin kaikkein vaikuttavimpia esityksiä. Tales of brave Ulysses on "monotonisesta" melodiastaan huolimatta erittäin vaikea laulettava, johon Brucen nykyinen ääniala ei enää oikein riitä, mutta We´re going wrong, joka ei ole helppo sekään, kulkee vielä hyvin (*).

*
Triviaa

Muistuu mieleen jostain rock-ohjelmasta, miten Manfred Mann yhtyeen johtaja kertoi muusikkojen ihmetelleen, miksi jazz- ja blues-mies Jack Bruce liittyi aikoinaan (1965) pop-yhtyeeksi luokiteltuun nousevaan pintabändiin.

Suurin syy lienevät varmaankin olleet paljon paremmat palkkiot. Musiikillisesti bändillä ei kai ollut hänelle kovinkaan paljon annettavaa. Myös siitä kertonee anekdootti, jonka mukaan Jack ei koskaan harjoitellut yhtyeen kanssa ennen ensimmäistä keikkaa.
Hän tuli lavalle pari minuttia ennen aloitusta ja soitti kaikki kappaleet ilmeisesti pelkän nuottipaperiin vilkaisun tai aiemman kuuntelun pohjalta.

Muutama kuukausi kului Manfred Mannissa. Sen jälkeen tuli kutsu Creamin basistiksi/laulajaksi.

(*)
Olinpa unohtaa. Tässä syy siihen, miksi Bruce on heikentyneen oloinen eikä ääni ole entisensä - verrattuna vaikka Creamin -93 R&R Hall of Fame keikkaan.

(wikipedia)

"In the early 2000s he had a sustained period of declining health, and in the summer of 2003 was diagnosed with liver cancer. Bruce underwent a liver transplant in September of 2003 which nearly proved fatal as his body initially rejected the new organ. He has since recovered from this setback and in May 2005 reunited with former Cream bandmates Eric Clapton and Ginger Baker for a series of concerts at London's Royal Albert Hall (published as the album Royal Albert Hall London May 2-3-5-6 2005) and New York's Madison Square Garden."

*
We're Going Wrong cream reunion
08:12

November 24, 2006

Tales Of Brave Ulysses - CREAM

(Viimeisin editointi klo: 12.55)

Näiden kahden esityksen välillä on 37 tai 38 vuotta. Ensimmäinen on ymmärtääkseni 1967 lopulta, toinen Creamin Reunion keikalta Lontoosta toukokuussa 2005 (Keikkoja oli yhteensä neljä).

Kappale on basisti Jack Brucen ja pop-runoilija Pete Brownin käsialaa. Teksti on kirjoitettu Homeroksen Odysseuksen eräitten säkeitten pohjalta.

Hieno biisi. Ihmettelen vain, miksi sitä ei ole kelpuutettu Reunion CD:lle tai DVD:lle. Jack Brucen ääni ei ole entisensä, mutta jo kappale itsessään on niin vahva, että luulisi ainakin yhden version (neljästä) onnistuneen julkaisemiseen asti.

Kumpikaan video ei ole huippulaatua - toinen ikänsä, toinen luultavasti piratisminsa vuoksi, mutta linkitän molemmat, koska kyseessä on mielestäni populaarikulttuurin historiaan jäävä musiikkinäyte ja -vertailu.

Creamista olen kirjoittanut blogissani monesti jo aiemmin, joten tyydyn tässä vain kolmeen linkkiviittaukseen - "Tarinaa The Cream yhtyeestä", "The Cream live at Royal Albert Hall 2005", "Music-TV".

*
Triviaa wikipediasta: "Tales of Brave Ulysses" was the first song to use the guitar effect known as the wah-wah pedal. Clapton supposedly bought this while recording in New York at Manny's Music. Some may argue that Jimi Hendrix was first to use the effect on "Burning of the Midnight Lamp" but in reality it was only released before "Tales of Brave Ulysses".

*
Cream "Tales Of Brave Ulysses" (1967)
03:40

Cream - Tales Of Brave Ulysses (2005)
04:15

*
Cream

*
Muistakaapa tsekata tänään perjantaina klo: 21.00 Yle-Teemalta tuleva elokuva-dokumentti (uusinta su 26.11 klo: 22.55) Blues: Punavalkosinistä bluesia siitä, miten amerikkalainen mustien esittämä blues valloitti englantilaisen nuorison ja sen lahjakkaimman rock-muusikkosukupolven, joka puolestaan valloitti tämän musiikin innoittamana USA:n musiikkimarkkinat -60-luvun puolesta välistä -70-luvun alkuun.

Amerikkalaisille siis myytiin heidän omaa tuotettaan - nyt kuitenkin valkoihoisten suodattamana, mikä fuusioprosessi ei välttämättä aina ollut hyväksi itse alkuperäisen bluesin kannalta.
Toki valkoinen bluesinvaasio lisäsi merkittävästi mustan musiikin tekijöiden arvostusta ja elintasoa.

Muistutan asiasta senkin vuoksi, että juuri Cream ja Eric Clapton kuuluvat olennaisesti tämän merkittävän populaarimusiikillisen muutoksen tekijöihin - sen laadukkaimpaan päähän.

November 23, 2006

RUUMISARKKUA ETSIMÄSSÄ

(Viimeisin editointi klo:03.10)

Toverit ovat kaipailleet minua. Olen syvästi liikuttunut - varsinkin siitä, että he olettavat minun jo asuvan ruumisarkussa...
Täten ilmoitan, että teen toistaiseksi vasta tutkimuksia ruumisarkuista - kerään siis materiaalia ja pohdin metodia niiden arvioimiseksi.

***
Sari said...
Taisi olla niin, että halusin itseasiassa kirjoittaa 'kuolemaa ei pidä piilotella'. Mutta kuollut tunki tuohon kuin väkisin.

Kuollut piilotteli
Iltasanomien otsikko.
A-K.H said...
Missähän RR taas piileksiikään. Ei kai vain kukaan ole naulannut kantta kiinni.

Anonymous said...
Luotan kyllä Raunoon. Kun aloimme kaapia lapioillamme maata laatikon päälle,ensimmäisen sora- ja sepelikerroksen alta vielä kuulimme hänen voitonriemuisen äänensä:- Nimeni ei ole Rauno "Houdini" Räsänen, ellen tästä selviä ja pääse Guinnessin kirjaan ja Guinnessin ääreen!

Rauno Rasanen (the Dead Himself) said...
Kuka perk... heitti multaa silmilleni?!


***
Mutta kas - nyt on joulumarkkinoilla valinnanvaraa. Saat mukaan jopa "matkatoverin", jos haluat (ja rahnaa riittää). Huomaa mm. luxus-nettimalli (Microsoft täälläkin!).

Virkamies





Girl Friend

Soon jämpti niin




www.cultnews.com/ Dracula






Mature Mom

Sex after death


Pelekästään rumihille tarkootettu - kannella tahi iliman (Tämän kanssa ei tarvi enää hotalehtaa.)
Ministeri, kansliapäällikko ja professori
Conan O`Brian











Bill Gates
Adlecreutzsch

November 19, 2006

Rationaalinen tahto, syyllistävä omatunto ja ruumisarkun kansi

Seuraavassa edellisen päreeni "Pitäkää kansi auki! ("Kokeileva päre")" "selitysosa", joka toimikoon samalla kommenttina etappisialle.
Lisäsin otsikkoon "Kokeileva päre" jo senkin vuoksi, että epäilen lukijan löytävän jutun clueta, pointtia eli/tai punaista lankaa alkuperäisestä tekstistä.

*
Etappisika kirjoitti

"Minun puolestani kristityt saa lykätä omissa nukketaloissaan kansi visusti päälle naulattuna lähimpään hautaan."

*
Etappisika ja muut lukijat. Minulla on kuin onkin myös edellä mainitussa päreessä ihan vakava teema ja perusajatus.

En nyt muista missä dialogissaan Platon kertoo miehestä, joka taistelee sellaista halua vastaan, joka yllyttää häntä menemään taistelukentän liepeille katselemaan kuolleita, silvottuja ruumiita.

Samoin on jokainen meistä varmaankin joskus joutunut inhottavan uteliaisuuden valtaan, jos lähellä on tapahtunut vakava auto-onnettomuus. Epämiellyttävä halu nähdä onnettomuuden uhrit tuntuu merkillisen voimakkaalta.

Jotenkin oudolla tavalla tämä halu houkuttaa ja kiihottaa uteliaisuuttamme.

Platon haluaa näin tehdä erottelun pelkän primitiivisen halun ja järkeen kytköksissä olevan tahdon kanssa.

Tahto on Platonille tietoisuuden käyttövoimaa, kun taas halu velloo satunnaisena ja miltei kokonaan järjen ulottumattomissa.
Tahto on kuitenkin järjen ja halun välissä toimien tämän takia linkkinä tai välittäjänä niiden välillä.

Sen vuoksi tietoisuus/minuus ei ole Platonille mikään eristynyt ja/tai "alemmista ja ylemmistä" psyyken osista täysin eriytynyt ja autonominen osa.

Kuten tunnettua Freud modifioi tietoisuuden struktuurinsa Platonilta, mutta pani sen toimimaan libidoenergialla.

Platon sen sijaan asetti ainakin ihanteekseen järjen hallinnoiman ihmisen, jolla halut ovat "rationaalisen tahdon" kontrollissa.

Freudin mielestä tietoisuus toimii omantunnon eli moraalisen yliminän kontrollissa, koska pelkkä rationaalinen tahto ei pysty kontrolloimaan halua eli tiedostamatonta ja äärimmäisen voimakasta viettienergiaa.

Platon puolestaan ei pitänyt halua näin voimakkaana, tai oikeammin tulkittuna Platonille järki itsessään oli niin vahva ja autonominen, että oikealla tavalla kehittynyt tahto noudatti luontaisesti järjen ohjeita - ilman minkään yliminän eli omantunnon aiheuttamien syyllisyydentunteitten soimausta.

Kreikkalaiselle ja rationaaliselle idealismille ylipäätään olivat vieraita sellaiset juutalaisuudelle tutut emotionaalis-energeettis-moraaliset käsitteet kuin omantunnon soimaus, syyllisyys tai synti.

Tietenkin syyllisyys oli tuttu termi kreikkalaisillekin, mutta se ymmärrettiin varsin muodollisesti ja erityyppisessä kontekstissa kuin juutalaisuudessa.

Tekoihinsa syyllinen joutui kyllä kärsimään häpeää, mutta tuo häpeä liittyi pikemminkin yhteiskunnallisten roolivelvoitteiden rikkomiseen, kun taas juutalaisuudessa (joka sekin kontrolloi vahvasti esim. miehen ja naisen sitoutumista erilaisiin rooleihin ja asemaan avio-/sukulaissuhteissa) syyllisyyden häpeäluonne ikäänkuin "tartutti" ihmiseen pahe-nimisen taudin, josta hänen oli vaikea päästä eroon ilman erityistä uskonnollista rituaalia.

Lopulta kristinusko teki (Nietzscheä mukaellen) omastatunnosta tehokkaan mentaalisen "aseen", jolla "vapaitten miesten" ja ylipäätään hallitsevan luokan käsityksiä hyvästä ja hyveistä murrettiin ja muokattiin psyyken sisäpuolelta käsin.

*
Platon kertoo, miten vaikeaa tarinan miehen on oppia vastustamaan primitiivistä, uteliasta sielunosaansa, ja miten hän kuitenkin lopulta päätyy toimimaan järkensä kontrolloimana välttäen näin satunnaisten halujensa houkutuksen.

Platon opettaa, että meidän on vastustettava järkemme avulla halua, jolla ei ole sen suostumusta - ei niinkään sitä, että on asioita, joita emme "saa nähdä".

Tätä selitystä vasten käynee ymmärrettäväksi, että ruumisarkun etukannen pitäminen auki siihen asti kunnes vainaja lasketaan hautaan, on paitsi elävien viimeinen vainajalle suoma kunnianosoitus myös vainajan viimeinen "kontakti" elossaoleviin.

Tällainen hautajaistraditio siis toteuttaa tahtomme (ja uskomme) rationaalisesti hyväksymää tapaa.

November 18, 2006

Pitäkää kansi auki! ("Kokeileva päre")

(Viimeisin editointi klo: 21.40)

Kommentti Rakel Liekin paginaan Oho! Tuoltakin voi ihminen näyttää.

*
Tämänkertainen juttusi oli lyhykäisyydessään ihan asiaa.

Miksi pornomaailma ja siitä innostuneet ihmiset yleensä kuolaavat etenkin jättisuurten peniksien (tai jättisuurten rintojen kuten mainitset) perään? Vastaus tähän sisältää ainakin puolet vastauksesta kysymykseesi siitä, miksi absurdi ulkonäkö viihdyttää/viehättää.

Se nimittäin jollain tapaa kiihottaa ylen määrin.

Ihminen etsii nautintoa aina - tavalla tai toisella - jopa askeesista. Mutta nautinnon tarpeen herättämiseksi pitää ensin syntyä halu/himo, eikä mikään tavanomainen stimuloi aisteja läheskään niin tehokkaasti kuin epätavallinen.

Jotenkin merkillistä tietysti on, että ihmistä kiihottavat niin monenlaiset eriskummallisuudet. Myös väkivallan - jopa kuolleen katseleminen saattaa kiihottaa - jos ei nyt seksuaaliperversiona niin ainakin pelkästä uteliaisuudesta.

Jo sen vuoksi on järkevää, että kuollutta ei "piiloteta" arkkuun heti ruumishuoneella, kuten luterilainen tapa vaatii, vaan kaikki hautajaisvieraat voivat nähdä vainajan ennenkuin hänet haudataan.
Julkinen mahdollisuus nähdä vainaja saattaa osaltaan jopa estää uteliaisuuden nähdä kuollut ihminen muuttumasta perversiiviseksi haluksi.

Ortodoksinen ja katolinen kirkko noudattavat asiassa vanhaa ja hyväksi havaittua perinnettä. Luterilainen - kansi kiinni ja monttuun käytäntö ei sen sijaan osoita kovin syvällistä ihmisluonteen tajua - tässäkään asiassa.

Muistutan, että Hannibal Lecter Uhrilampaissa oli aivan oikeassa himon suhteen. Selvittäessään Judy Fosterille ihmisluonteen kummallisuuksia hän taisi muuten ainakin epäsuorasti siteerata kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksia.

On jotenkin merkillistä, että kristinuskon piiristä on tullut sekä mitä typerimpiä moralisteja että huomattavan syvällisiä ihmisluonteen ymmärtäjiä...
Mutta nuo syvälliset ymmärtäjät eivät yleensä ole niitä kaikkein fanaattisimpia moralisteja, eivätkä tiukkapipoisimmat moraalinvartijat niitä kaikkein syvällisimpiä kristittyjä.

November 17, 2006

Auktoriteetin ja kurin soveltuvuus häiriköinnin ja "sietämättömän tyhmyyden" ehkäisemisessä

Kommentti Ikkunaiineksen päreeseen "Opettajien pakkolomista (paasaus)" ja sen kommentteihin.

*
Iines said...

Mitäkö on opettajan synnynnäinen auktoriteetti?Jos opettajaksi aikovalta puuttuu myötäsyntyinen kyky (haluta) kohdata ihminen, kyky rakastaa lähimmäistään ja pyrkiä lähelle, vuorovaikutukseen, johon hänellä on likoonpantavana oma itsensä, häneltä puuttuu auktoriteetti.
Opettajan auktoriteetti on minulle siis persoonallisuuteen syvästi liittyvä piirre, ei toimintamalli, joka otetaan käyttöön valtasyistä.
...
Kuria ei kouluissa pidä pitää, sillä ei kuri pitämällä tule eikä pysy.

***
Tuo viimeinen väite ei voi pitää paikkaansa esim. koulukiusaajien ja "kroonisten" häiriköiden kohdalla. Kun ongelmat ovat päässeet/päästetty siihen pisteeseen, etteivät kauniit puheet enää auta, on pakko käyttää kurinpidollisia toimenpiteitä.

On sitten toinen juttu, missä määrin ja missä vaiheessa tällaisten - jopa väkivaltaisesti "oirehtivien" oppilaitten käytökseen pitää puuttua nimenomaan selkeän kurinpidollisesti.

Olen tapuvainen asettumaan Panun mielipiteitten kannalle näissä asioissa. Eivät puheet ja lievät sanktiot auta, jos kouluun on päässyt syntymään esim. kiusaajaklikki, joka viis veisaa opettajien nimellisestä auktoriteetista.

Toisista piittaamattomaan väkivaltaan - niin henkiseen kuin fyysiseenkiin - on puututtuva äärimmäisin toimenpitein tai muussa tapauksessa "terapiakeskeinen" valistus- ja kasvatusidealismi pahimmillaan vain antaa häriköitten jatkaa tihutöitään uudessa ja ovelammassa muodossa.

Mutta entä auktoriteetti? Jos kaikilta opettajilta löytyisi tarpeeksi aitoa auktoriteettia oppilasryhmiinsä, niin riittäisikö se itsessään ehkäisemään häiriköintiä?

Auktoriteettiin vetoaminen saattaa kuitenkin olla eräänlaista pään pensaaseen piilottamista, koska silloin vedotaan tekijöihin, joita ei yleensä "enää" voi ottaa käyttöön, koska ne joko ovat jo käytössä tai sitten eivät ole - eivät koskaan ole olleet eivätkä koskaan edes tule käyttöön, koska kyseiset ominaisuudet puuttuvat suurimmalta osalta opettajakuntaa.

Jo tämän tosiasian vuoksi selkeä kurinpidollinen ohjeistus häriköitten suhteen lienee ainut järkevä toimintamalli kouluissa.

Haluan kuitenkin vielä pohtia alussa siteeraamiani Iineksen kommentteja auktoriteetin ja persoonallisuuden suhteesta noin yleisemmällä tasolla.

*
Otetaan Kemppisen tavoin esimerkki Linnan "Tuntemattomasta".

Lammio piti auktoriteettia kurin (ohjesäännön) avulla, mutta miehet tottelivat häntä vain pakosta - eivät siis kunnioittaneet Lammiota esimiehenään.
Koskela sen sijaan ei korostanut ohjesäännön mukaista asemaansa hierarkiassa vaan eli alaistensa joukossa varsin tasavertaisena. Silti hänellä oli ehdoton mutta hyväksytty, ikäänkuin luonnollinen auktoriteetti heihin.

Auktoriteettia ei tässäkään tapauksessa näyttäisi voivan saavuttaa vetoamalla muodolliseen asemaan, mikäli henkilön persoonallisuus on ristiriidassa tähän asemaansa tarvittavien ominaisuuksien kanssa.

Mutta onko auktoriteetti sitten aina ikäänkuin karisma, "jumalallinen" lahja, joka/jota jollain on, jollain taas ei. Eikö ihmistä voi opettaa tässä asiassa?

Toisaalta - kun ihmisiä valitaan auktoriteettia vaativaan koulutukseen/tehtävään, onko mahdollista testata todella pätevästi, löytyykö heiltä aitoon auktoriteettiin vaadittavia ominaisuuksia?

Olen hieman skeptinen tuon testattavuuden suhteen.

Eihän J. H. Erkkoakaan pidetty edes koulutuksen jälkeen sopivana opettajaksi, ja silti hän lienee sitä ollut.

Seuraavassa varsin merkillinen ja tragikoominen esimerkki/anekdootti auktoriteetin ja kurinpidon käytöstä oppilaitten oppimisvaikeuksien "ratkaisemiseksi".

*
Ludwig Wittgensteinia ei kai olisi koskaan pitänyt päästää läpi opettajankoulutuskursseista, joihin hän hakeutui Itävallassa julkaistuaan sitä ennen Tractatuksen ja ratkaistuaan siinä omien sanojensa mukaan "kaikki filosofian ongelmat" - ( sillä erää ;~).

Pienessä itävaltalaisessa maalaiskylässä Wittgensteinia nimittäin pidettiin ajoittain miltei hirviönä opettajaksi. Hänen pinnansa paloi aivan liian herkästi heikompitasoisten oppilaitten oppimisvaikeuksien vuoksi.
Varsinkin matematiikkaa olisi kaikkien pitänyt osata aivan erityisen hyvin.

Tukkapölly ja karttakepin läimäykset eivät silloinkaan sopineet ainakaan itsestään selvyyksinä asiallisen opettajan toimenkuvaan, vaikka niitä ei tuomittukaan yhtä selvästi kuin ruumiillisen rangaistuksen käyttö nykypedagogiikassa.

Kyläläiset tosin ihmettelivät suuresti, kun tämä omituinen kansakoulunopettaja kerran - tuosta vaan - korjasi heidän rikki menneen höyrykoneensa. Kylässä ei ollut ketään koneasiantuntijaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan tienneet, että Wittgenstein oli sekä koneinsinööri että Cambridgessa opiskellut ja luennoinut filosofisen logiikan nero.

No - olipa W. sitten miten nero tahansa, niin tarpeeksi kärsivällistä kansakoulunopettajaa hänestä ei tullut.
Wittgenstein sai pahimmasta läimäytyksestään erottamisuhkauksen, mutta mikään sadisti hän ei sisimmältään ollut, koska esim. hänen päiväkirjansa todistaa filosofin kärsineen tekonsa johdosta piinaavia omantunnon tuskia.

Juuri stoalainen itsehillintä nimittäin oli asia, jota Wittgenstein sisimmässään arvosti - ilmeisesti sekä oman aristokraattisen asemansa (isä oli Itävallan ja yksi maailman rikkaimpia miehiä) mutta myös ja etenkin oman kärsimättömän ja impulsiivisen luonteensa takia.

Tosin aivan samanlaista kärsimättömyyttä Wittgenstein osoitti myös myöhemmin Cambridgeen palattuaan, jossa jo sekä kuuluisat "konkarit" (Russell ja Moore) että nuoret ja huippulahjakkaat, etenkin filosofian tulevat kuuluisuudet (mm. G. H. von Wright) saivat luennoilla kuulla Ludwigin tuomion hänen haroessaan kiukkuisena tukkaansa, kun ei ollut saanut mieleisiään palautteita filosofisen "talk-shownsa" kommenteiksi.

"Te olette sietämättömän tyhmiä! Jos joskus joudutte teille täysin vieraan heimon pariin, jonka tapoja ette lainkaan ymmärrä, tajuatte tilanteeni vaikeuden..."

November 15, 2006

Humanisti vaan ei "hienopersehumanisti"

Vastaus Mikon omassa blogissaan minulle esittämään vastauskommenttiin - "Konstruktivismin syöpä".

*
Ja sinäkö et kirjoita ideologisesti? Tekstistäsi huokuu paatos, joka sopisi melkein mihin tahansa manifestiin ;)

*
En ajatellut konstruktivismia tuolla tavoin memeettisesti - eräänlaisena viruksena, joka leviää kulovalkean tavoin. Enkä siis myöskään vastustanut memetiikkaa nimenomaan kyseisestä syystä.

Dawkinsin väite siitä, että meemit ovat jotenkin analogisia geeneille, eli ne ilmentävät kulttuurin perimmältään myös geneettistä luonnetta - ideoitten, ajattelutapojen jne. syntymistä ja leviämistä, ontuu jo tieteellisesti, vaikka se väljän analogian tasolla ilmentääkin oikealla tavalla kulttuurista informaatioprosessia.

Mutta mikä on meemin alkuperä? Mikä on sen "kaksoiskierre"? Eiköhän tämän asian määrittämiseksi ja kokeelliseksi todistamiseksi tarvita jo muitakin selitystasoja kuin biologia...
Mutta silloin koko meemiä ei enää tarvita tai ainakin sen selitysvoima kyseenalaistuu ratkaisevasti.

En myöskään ajatellut konstruktivismia ideologiana, johon törmää yliopistoissa, vaikka tiedän, että tässä kohtaa puhut kyllä niinkuin asiat monesti ovat.
Naisopiskelijat (ainakin feministit keitä he sitten lienevät) ovat retkahtaneet ranskalaiseen postmodernismiin (relativistiseen konstruktivismiin).

Timo Airaksinen totesi kerran luennollaan ihan nappiin, että on hieman outoa, että vaikka naispuoliset filosofian opiskelijat pyrkivät ohjelmallisesti vastustamaan (mies-)auktoriteettien vaikutusta filosofiassa, koska kyseessä on heidän miestään avoin tai piilevä paternalismi, he silti pänttäävät tällä hetkellä ranskalaisia postmodernisteja, jotka melkein kaikki ovat miehiä.

*
Konstruktivismi on tarpeeksi epäkoherentti ajattelutapa soveltuakseen ideologiaksi.

Okei - näin todella on, mutta kyllä minä löydän ideologisia piirteitä metodisen monisminkin profeetoilta kuten varmaan on tullut selväksi.

Kriittinen realismi on siitä hyvä kompromissi, että siinä otetaan vakavasti sekä luonnontieteet että maltillinen konstruktivismi.

Emme tarvitse mitään jyrkkää demarkaatioajattelua, jonka mukaan esim. luonnontieteet ovat oikeaa tiedettä ja kaikki muu metodisesti jopa epätiedettä.
Vastaavasti konstruktivistien on täysin turhaa ja epä-älyllistä kategorisoida luonnontieteet samanlaiseksi "puuhasteluksi" kuin humanistien monesti niin tyhjänpäiväisiltä vaikuttavat tutkimusprojektit epämääräisine metodeineen.

Tietenkään humanistit eivät itse pidä tutkimuksiaan tyhjänpäiväisinä, eivätkä ne oman tieteenalan sisällä sitä olekaan, mutta osoittaa kehnoa tieteenfilosofian tuntemusta ja poleemis-populistista asennetta tieteeseen, mikäli ryhtyy tulkitsemaan kaikkea tieteentekoa pelkästään konstruktivistismin suomien metodisten "vapauksien" pohjalta.

*
Siteeraan lopuksi itseäni.

Keskustellessani dos. Arto Siitosen kanssa näistä asioista 2003 käytännöllisen filosofian laitoksella Hesassa, sanoin hänelle, että minua voinee pitää humanistina, mutta Nietzschen vaikutus vuosien mittaan on ollut sen verran rankka, ettei minusta tullut ainakaan mitään "hienopersehumanistia".

Toivottavasti tämä selvensi näkemyksiäni...

Ankeriaan liukkaudella pakoon tappajareduktionistia

Kirjoitettu kommentiksi edellisen kommentin kommenttiin samassa kommenttipäreessä.

*
Mikko said...

Eufemia, jos totuus on sosiaalisesti konstruoitu, ja luonnontieteen lait ovat totuuksia, eikö siitä seuraa että myös luonnontieteellinen totuus on sosiaalisesti konstruoitu? Jos konstruktionistit muuttaisivat hokemansa vaikka muotoon "humanistinen totuus on sosiaalisesti konstruoitu", koko tätä absurdia keskustelua ei edes tarvitsisi käydä.


*
Rauno, vaikka filosofit ovatkin suloisia, kaikkea ei voi päätellä rationaalisella argumentaatiolla. Siksi tehdään kokeita. Jostain syystä konstruktivistit katoavat kuin torakat auringon noustessa jos yksinkertainen koejärjestely nostetaan pöydälle.
Ankeriaan liukkaus on viheliäinen ideologian memeettinen strategia. Ainoa keino taitaa olla nitistää ankeriaan pää lyttyyn.

*
Hehheh. Kiitos Mikko. Sinulta odotinkin älähdystä. Mutta mutta...

Et ole edes yrittänyt miettiä argumenttini perusajatusta, koska vihjaat, että lankean rationalismiin. Sitä juuri olen tässä perimmältään kritisoimassa. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja, koska argumentaatiota ei voi esittää pelkän havainnon avulla.

Koejärjestely perustuu aina kokeista ekstrapoloituihin teoreettisiin malleihin, joita todellisuudessa ei sellaisenaan ole. Me joudumme väistämättä konstruoimaan makrotason selityksen mikrotason kokeelliseen kuvaukseen perustuen. Se on konstruktiivinen "hyppy".

Kokeista saatetaan kyllä saada erittäin luotettavia tuloksia, mutta ovatko ne päteviä (valideja) eli vastaavatko aina ne siihen, mitä alunperin kysyttiin, on useinkin epäselvää, ja tämä pätee myös fysikaalisiin kokeisiin ainakin, mitä tulee makrotason kysymyksiin.

En kuitenkaan ole mikään äärimmäinen konstruktivisti vaan kriittinen realisti (*), jolle todellisuuden tutkimus on eri ontologisten tasojen kerrostuneisuutta, jota ei reduktionismilla eli näitä tasoja "paavillisesti" hierarkisoimalla (kuten Dawkins, Churchland tai Kari Enqvist tekevät) voi noin vain kuitata.

Kaikki yksisilmäinen äärireduktionismi on skientististä mytologiaa! Niin freudilaisuus (ihminen "höyrykoneena", jonka höyrynä toimii libido) kuin kosmologian mustaan aukkoon kadonneet gravitaatiotutkimukset, tai pelkästään matematiikan varaan rakennetut säiteoriamallit, joita ei ole edes mahdollista testata koejärjestelyin.

Maltillinen metodinen pluralismi on ainoa järkevä tieteenfilosofinen vaihtoehto, koska eri ontologiset tasot eivät voi vastata - ainakaan suoraan! - toistensa ongelmanasetteluihin.

Muistutan vielä kerran, että tämä ei ole konstruktivismia ranskalaisten höyrypäitten (Deleuze, Derrida ja Foucault - myös Latour? jne.) tapaan vaan huomattavasti "terveemmällä järjellä" (vrt. common sense) perusteltu metodinen näkemys ( kts. Roy Bhaskar)

Äärikonstruktivismi teoriapluralismissaan (selitysten inflaatio) ja reduktionismi yhden alkuperustan mallissaan (selityksen deflaatio), eivät kumpikaan selitä oikeastaan yhtään mitään, koska ne selittävät kaiken.

Uskottavimmat selitysmallit voidaan rakentaa muutaman - itsenäisen, joskaan ei eristyneen - ontologisen tutkimustason varaan.
Lääketieteellinen tutkimus on tästä hyvä esimerkki. Siinä on välttämätöntä ottaa huomioon kaikki tasot, koska vain yhden tason antama vastaus ei riitä potilaan/ihmisen tarvitseman terapian määrittämiseksi.

Unohda jo ihmeessä tuo sana meemi tai memeettinen. Se on teidän reduktionistien suurelta falliselta isältänne Dawkinsilta perimä tieteellisesti katteeton hokema, johon tämä itsekin suhtautuu varauksellisesti, koska memetiikkaa ei ole kyetty kehittelemään tieteelliseen käyttöön toimivaksi, vaikka Dawkins esitti sen periaatteen jo 30 vuotta sitten.

Meemi on minun kannaltani mainio esimerkki siitä, miten kokeellisen lunnontieteen ja nimenomaan reduktionisminkin piirissä sattaa putkahtaa ilmoille täysin konstruktivistisia huuhaa-ideoita!

*
Mikäli koet, että kaltaisestani filosofisesta skeptikosta ja hänen kysymyksen asetteluistaan selviää, kun "nitistää ankeriaan (filosofin) pään lyttyyn", osoitat jälleen sitä samaa idiottimaista hybristä kuin monet muutkin äärireduktionistit, jotka ovat varmoja, että "totuus löytyy kokeellisesta" tieteestä, vaikka itse tuon totuuden ideaa - sen perimmäistä luonnetta ei ole edes yritetty ymmärtää ja selittää kuin matemaattisina yhtälöinä, laskennallisesti (kts. PS.)

*
Koeta siis ymmärtää, että halusin kirjoituksellani osoittaa kysymyksemme - "onko todellisuus sosiaalisesti konstruoitua", olevan esitetty/asetettu sellaisiin puitteisiin/kehykseen, ettei siihen voi vastata kuin kehäisesti.

Tapamme käyttää kieltä argumentaation välineenä makrotason tieteellisissä/tutkimuksellisissa kysymyksissä on aina ikäänkuin vainoharhaista, ja mitä tiukemmin olemme omaksuneet/sisäistäneet joko konstruktivistisen teoriapluralismin ja siihen yleensä liitetyn foucault`laisen relativismin (toisin kuin kielipelipluralisti Wittgenstein ja sosiaaliset konstruktivistit Peter Berger&Thomas Luckmann) tai metodisen monismin (etenkin reduktionismin), sitä pahemmin sotkemme keskenään de dicto ja de re päättelyn - ja sitä tiukemmaksi argumentatiivisen sekaannuksen solmu kiristyy...

*
Sanoit aivan oikein kirjoittaessasi aiemmin: "Jos konstruktionistit muuttaisivat hokemansa vaikka muotoon "humanistinen totuus on sosiaalisesti konstruoitu", koko tätä absurdia keskustelua ei edes tarvitsisi käydä."

Tähän pitää tosin lisätä: Luonnontieteilijöiden ei tule yrittää selittää metodisella monismillaan kaikkea mahdollista elämään, yhteiskuntaan ja ihmiseen liittyvää. Suutari pysköön lestissään.

*
(*) Wikipedia kriittisestä realismista

"In the philosophy of perception, critical realism is the theory that some of our sense-data (for example, those of primary qualities) can and do accurately represent external objects, properties, and events, while other of our sense-data (for example, those of secondary qualities and perceptual illusions) do not accurately represent any external objects, properties, and events.
In short, critical realism refers to any position that maintains that there exists an objectively knowable, mind-independent reality, whilst acknowledging the roles of perception and cognition.

Critical realism refers to several schools of thought. These include the American critical realists (Roy Wood Sellars, George Santayana, and Arthur Lovejoy) and a broader movement including Bertrand Russell and C.D. Broad. More recently it refers to the community associated primarily with the work of Roy Bhaskar. It is also the name used by a number in the science-religion interface community."

*

PS. En puutu tässä enää syvemmin "Onko todellisuus sosiaalisesti konstruoitua" - kysymyksen analyysiin de dicto ja de re jaottelun pohjalta, koska se vie pohdinnan hieman eri suuntaan kuin, mitä tässä kommentissa painotan.

Joka tapauksessa tuo jako ilmentää syvällistä ongelmaa tavassamme yrittää kysyä ja päätellä kielellis-käsitteellisesti - de dicto - jotain sellaista, johon ei voi saada vastausta kuin eräänlaisen uskonvarmuuden kautta - siis de re.

Jos vastaamme todellisuutta koskeviin kysymyksiin de dicto - kuten konstruktivisti ja myös tieteellinen fallibilisti tekee, perustelumme ajatuvat helposti loputtomaan regressioon, jota ei voi katkaista kuin usko tai varmuus eli eräänlainen Alvin Plantingan warrant (*), jota jo "kolmannen vaiheen" Ludvig Wittgenstein Varmuudesta ehti aivan lyhyesti hahmotella.


*
Jouni Vilkka (*)

Fitelson & Sober's Plantingan naturalismin vastaisesta argumentista [PDF -dokumentti]

Jouni Vilkka,Tae, teismi ja tiede. Alvin Plantingan väitteiden kritiikkiä [PDF -dokumentti]