September 30, 2006

Muisto

Sinua, sinua rakastan, yö painaa päähäni pimeän seppeleen, jotta en sinua näkisi.

Miten taittavat linnut siipensä, miten vyöryvät vedet kallioitten alla,

miten nousevat metsät tuulten mukana ja pilvien sateet jähmettyvät kiveksi.

Sinua, sinua rakastan, yö painaa päähäni pimeän seppeleen, jotta en sinua näkisi.

Miten huutaa minulle avaruus, miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi, miten itkevät lapset maailman rannoilla ja merien yllä savuavat sydämet.

Sinua, sinua rakastan, niin liikkuu pehmeä kätesi
kuin vene varhain aamuisella joella.

*
Säv. Kai Chydenius, sanat Aulikki Oksanen

PS. Omistan tämän runon sinulle, Satu, ainoalle, jota rakastan - yhä vielä...

PPS. Väitän, että roomalaisten keisariehdokkaat olisivat koska tahansa kyseenalaistaneet maineensa tämän neidon takia.
Katsokaa hänen habitustaan, hänen katsettaan, joka viestii: no - mitä vielä, mä olen kyllä valmis... mutta hän on myös älykäs ja "hyveellinen."

September 24, 2006

Hyveen olemassaolosta

Kommentti collageenin kommenttiin edellisessä päreessäni - sitä kautta myös A-K.H:lle.
(Viimeisin tarkennus klo: 15.05)
*
collageeni

Hieman kohteliaampaa lähestymistapaa käyttäen toistan vielä kerran, etten välttämättä ymmärrä perustelujasi, mutta teen aiheeseen katsauksen, kun kerran pyydetään.

Hyve näyttää olevan sinulle kuin aika Augustinukselle. Tottakai me tiedämme, mitä aika on, mutta jos meiltä sitä kysytään ja vaaditaan ajan määritelmää, niin me emme tiedä.

Tässä toteamuksessa ei ole mitään vikaa, sillä hyveetkin (kuten aika) ovat merkillisellä tavalla yhtä aikaa subjektiivisia että objektiivisia, toimintaamme ja ajatteluamme sekä käsitteellisesti että empiirisesti motivoivia, tekijöitä.
Mutta emme me niitä pysty ilmaisemaan tai osoittamaan pelkästään empiirisellä tasolla kuten emme mitään muutakaan tässä maailmassa.

Ne ilmenevät aina yhteisöllisesti ja yhteisöllisyys on kielellisyyttä. Kielellisyys puolestaan elää omaa elämäänsä, jonka puitteissa ei yhteisymmärrystä löydy.

Kysymys on referenssin ongelmasta. Minkälaiseen käyttäytymiseen tietty hyve - vaikkapa oikeamielisyys - viittaa?

Oikeamielisyys on olemassa, mutta sen kattama "käyttöalue" on yleensä liian laaja, eli saattaa merkitä melkein mitä tahansa, arvioijan intresseistä riippuen.
Esimerkiksi vasemmistolaisella ja oikeistolaisella voi olla hyvinkin erilainen käsitys siitä, mikä on hyveellistä poliittisissa periaatteissa ja päätöksenteossa.

Jos sitten yritämme ratkaista tämän ongelman rajaamalla jyrkästi ko. käsitteen käyttöaluetta, siitä tulee äärimmillään juridinen termi, joka ilmaisee enää tietyn suppean proseduurin, joka taatusti sulkee pois suurimman osan oikeamielisyyden aidoista ilmenemismuodoista.

*
En pidä omena-päärynä-esimerkkiäsi kovin "hedelmällisenä", koska se johtaa nominalismiin eli siihen, että sanat ovat vain sattumanvaraisia merkkejä olioista.
Toisaalta, jos ajattelet - kuten näytät ajattelevan, että hyve on olemassa merkeistä riippumatta, olet realisti.

Ehkäpä siis oletkin konseptualisti, kuten Aristoteles, jolle käsitteet (merkit) eivät ilmaise suoraan yksittäisiä olioita vaan niiden lajia.
Konseptualistille käsitteen ja yksilöolion sitoo toisiinsa ns. "tämyys" (Duns Scotus), joka ilmaisee olion yleisemmän tyypin.

Siten esim. sana "hevonen" ei ilmaise realistisesti yksittäisen hevosen olemassaoloa vaan sen olemassaolo ilmenee järjessä (kielellisessä tietoisuudessa) yleisemmän "hevosuuden" käsitteen kautta.

"Selkokielellä" ilmaistuna "tämyys ja hevosuus" tarkoittaa yksilöolioitten välillä vallitsevaa samankaltaisuutta. Tämä ratkaisumalli tunnetaan nykyään supervenienssin nimellä.

*
Nominalismi päätyy totuuden koherenssiteoriaan (totuus on eri teorioitten välistä - ei käsitteitten/teorioitten ja tosiasioitten välistä - yhteensopivuutta) ja lopulta solipsismiin, joka on varsin epäuskottava kanta kommunikoitavuuden kannalta, koska se merkitsee, että jokaisella yksilöllä on vain oma todellisuutensa, eikä mikään lopulta yhdistä noita yksilöitten erilaisia todellisuusnäkökulmia käsitteellisesti, koska käsitteen pohjana oleva kokemus on aina vain "minun kokemukseni", jota en voi edes viestiä toiselle kuin aina jo kokemuksestani vieraantuneen ja keinotekoisen kielen kautta.

(Schopenhauer - subjektiivinen idealisti ja berkeylyläinen empiristi (siten myös nominalisti) letkautti aikoinaan (itse- ?) ironisesti, että solipsismi on teoriana järkevä, mutta itse solipsisti tarvitsee hoitoa.)

Realismi sitoutuu totuuden korrespondenssiteoriaan, jossa käsitteitä vastaavat maailmassa olevat tosiasiat.
Tietyin varauksin tämä ajattelutapa muistuttaa eräänlaista fatalismia - kohtalouskoa, jossa maailma on niinkuin se on, kuten eräs nuori ja kiihkeä loogikon alku kirjoitti Tractatuksensa ensi sanoiksi.
Aivan johdonmukaisesti hän myös teoksensa lopussa kehotti lopettamaan puhumisen asioista, jotka eivät ole niin kuin ne ovat, vaan ihmisten "keksimiä" juttuja kuten etiikka, estetiikka tai uskonto/RR.

(Epäilemättä Schopenhauerin toteamus sopii hyvin myös jäkimmäiseen teoriaan. Solipsismi on siitä merkillinen ajatuskuvio, että se ilmaisee osuvasti sekä äärimmäisen nominalismin että äärimmäisen realismin umpikujan edellyttäen, että molemmat ovat tiukasti sitoutuneet empirismiin.)

*
Konseptualisti yrittääkin välttää nämä kaksi epäuskottavaa äärimmäisyyttä.

1) Nominalismin, jossa termi ja olio (tai tosiasia /*/) ovat sattumanvaraisessa vastaavuussuhteessa (Esim. Derrida ja ranskalaisten postmodernistien koko popula) .
2) Realismin, jossa termi ja olio (tai tosiasia /*/) ovat "suorassa" ja välttämättömässä vastaavuussuhteessa
(Tämä oli myös loogisen empirismin ideaali, joskaan looginen empirismi EI ollut klassista realismia, jota nykyaikana eivät kannata kai muut kuin truthlikeness-teoreetikot - mm. Niiniluoto).

*
Konseptualismin ongelma vaikuttaisi äkkipäätään yksinkertaiselta, mutta se on kaikkea muuta!

Koetapa collageeni miettiä tätä. Aristoteleen mukaan kaikki tieto saadaan tai on ehkä parempi sanoa "löydetään" havainnosta (Arska oli periaatteessa empiristi), mutta esimerkiksi oletus, että on olemassa hevosia, ei sisälly yksilöolioon hevonen vaan sen täytyy "suodattua" järjessä. Vain järki antaa meille perusteltua ja johdonmukaista tietoa, jota siis ei voi suoraan päätellä yksilöolioista, vaikka se niissä jollain tavalla piileekin.

Mutta onhan nyt merkillistä, että vaikka havainto on kaiken tiedon lähde, niin silti se ei muutu tiedoksi tuosta vain - simbsalabim, vaan meidän on järkemme kautta pääteltävä "hevosuus", jotta tietäisimme että on olemassa yksilöolio hevonen.

Kysynkin sinulta collageeni olettaen, että olet konseptualisti: millä tavoin tieto sisältyy havaintoon yksilöoliosta, joka - kuten muistamme - ei vielä ole varsinaista tietoa vaan tiedon lähde? Ja mikä on järjen osuus tässä prosessissa?

Hevonen on sekä hyvä että huono esimerkki tätä ongelmaa pohtiessamme. Se on tarpeeksi yksinkertainen ilmaistakseen helposti ongelmamme ytimen ja muodon mutta ehkä liian yksinkertainen oivaltaaksemme, että meillä ei yleensä ole läheskään pätevää ymmärrystä käsitteittemme/teorioittemme ja empiiristen tosiasioitten välisestä suhteesta - ei varsinkaan yhteiskunta- ja humanististen tieteitten alueella, joilta puuttuvat sellaiset mittauslaitteet kuin biologiasta tai fysiikasta.

Ajatellaanpa kuitenkin ulkoavaruudesta saapuvaa - jotakuinkin ihmisen ymmärryskyvyllä varustettua ihmistä. Hän tulee planeetalta, jossa ei ole koskaan ollut hevosia tai niitä muistuttavia eläimiä. Miten hän saa tietoa noista otuksista? Päätteleekö hänkin kuin konseptualisti havainnon kautta, että ne ovat "hippoja", koska ne muistuttavat toisiaan?

Mutta ovatko nämä ihmisjärjellä varustetut alienit konseptualistien tavoin oikeutettuja päättelemään yleisestä yksityiseen tai samankaltaisuudesta samuuteen (identiteettiin) eli hevosuudesta yksittäiseen hevoseen (kysymykset 1 ja 2)?

"Keksivätkö" he hevosen kuten nominalistit vai "löytävätkö" he sen kuten realistit?

1) Onko samankaltaisuus yksiöolioiden ominaisuus vai järjen konstruktio?
2) Mikä on riittävä määrä samankaltaisuutta (ja miksi), jotta se muuttuisi samuudeksi (identiteetiksi)? (**)

*
En nyt edes yritä tämän syvemmälle, mutta kun puhutaan hyveidenkin olemassaolosta (tai olemassaolon ehdoista ja tavasta), joudutaan väistämättä kyseisen "universalia-nominalia" problematiikan syövereihin.
Aihe oli myöhäiskeskiajan tärkeimpiä ellei tärkein filosofinen kiistakysymys, mutta sen alkuperä löytyy jo Platonilta ja Aristoteleelta.

*
Sorry - ei siis mitään uutta ja originellia auringon alla. Johtuu siitä, että nämä loogiset kysymyksenasettelut ovat ikuisia ja vailla vaihtoehtoja.
Ne voidaan toki ilmaista kielellisesti hieman eri tavoin, mutta niiden muoto on aina sama.

Ja tätä sinä - collageeni - et luullakseni ole oivaltanut vaatiessasi minulta jotain kerrassaan persoonallista ja uutta filosofisesti.

*
/*/ Tarkkaan ottaen olio filosofisessa kielenkäytössä ei ole sama kuin tosiasia, mutta tässä esityksessä erolla ei ole väliä. Olio joka tapauksessa ainakin "edustaa" ulkomaailman tosiasiaa, vaikka tietenkin jo tuosta ilmaisusta "edustaa" ei voi vielä päätellä, onko se nimenomaan empiirinen tosiasia.
(Tällasta tää perkeleen saivartelu (filosofia) on!)

(**) Nyt lienee parasta hälyttää päivystävä reliabilisti paikalle! Tässä hän jo tuleekin - Markus Lammenranta.

4 (Tiivis annos tietoteorian kurssia - myös reliabilismia)

September 21, 2006

Panukone ja kadonneen identiteetin metsästys

Kommentti edellisen päreeni kommentteihin.
(Tekstiin on tehty joitain "viilauksia" 22.9)

*
Metten ja Annan kommentit voinee käsitellä yhdessä. Heidän tematiikkansa on kuitenkin melko yhteneväistä.
Collageeni on jälleen luku sinänsä. En kerta kaikkiaan saa kiinni siitä, mitä hän argumentoinillaan tahtoo sanoa.

*
Soopaa ja soopaa? Tämä Metten arvio tekstistäni oli kuitenkin paikallaan, sillä jouduin miettimään olennaisinta eli sitä, mistä lopultakin halusin alunperin kirjoittaa. Mikä oli se kysymys, johon etsin vastausta?

Huomaan nyt sekoittaneeni keskenään kaksi aivan eri tyyppistä ongelmaa ja kysymystä. Ensimmäinen koskee parisuhde- ja perheinstituution historiallisia ja sosiologis-filosofisia ehtoja.
Jälkimmäinen liittyy parisuhteen psykologiseen toimivuuteen - toisin sanoen naisen ja miehen motivaatioon ja kykyyn elää keskenään jotakuinkin tyydyttävää (ja myös naapureita tyydyttävää!) elämää.

Mutta tämän saman sekaannuksen uhreja ovat myös Mette ja Anna. Päreeni loppuosan provosoivuus ei ehkä ollut aivan paras tapa muotoilla lopetus ongelmaan, jota alunperin lähdin kuvailemaan, vaan se johdatti hieman harhaan eli parisuhteen ja perheonnen analysoimiseen.

(Tietenkin ongelma/kysymys 1 ja 2 liittyvät toisiinsa, mutta niiden välillä vallitsevan korrelaation tai jopa kausaalisuhteen osoittaminen on - kuten aina näissä tapauksissa - erittäin hankalaa.)

Kun Allan Bloomia (itse asiassa Bloom tukeutuu Platonin ja Aristoteleen ohella myös Nietzscheen) tulkiten väitin, että miehen ja naisen tasa-arvoistuminen merkitsee historiallisesti, sosiologisesti ja moraalifilosofisesti miehen sosiaalisen identiteetin/aseman jopa radikaalia muuttumista, olin täysin vakavissani, vaikka Mette näyttää sille irvailevankin.

Kyse on todellakin - jos tätä sanaa ilman väärinymmärrystä voi tässä edes käyttää - valtasuhteen muutoksesta perheinstituutiossa. Ennen mies hallinnoi perheessä - nykyään hallinnoi nainen. Tietenkään tätä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, koska naisella on aina ollut kotona eli "oikoksessa" enemmän valtaa kuin muualla yhteiskunnassa.
Ja vaikka meillä onkin nykyään naispresidentti ja naisjohtajia, niin silti kuulee sen saman valitusvirren kuin ennenkin: naisten osuus johtajista on suhteettoman vähäinen heidän lukumääräänsä nähden.

Sen enempää tuohon tosiasiaan puuttumatta, sanon, että syy ei ole enää miehen paternalistisesessa ylivallassa, joka on murtunut, vaan naisen psykobiologiassa. Naiset eivät halua olla kenraaleja (eli johtaa sotaa) vaan vaikuttavat lähinnä makuuhuoneen kautta, mikä valta ei lopultakaan ole yhtään sen vähäisempää kuin kenraalien näkyvämpi valta.
Kenraalikin on "viettelysten vanki" ja joutuu kuuntelemaan myös nalkutusta, jota hänen on jotakuinkin naurettavaa yrittää lopettaa määräämällä "rakkaalleen" ohjesäännön mukaisia sanktioita.
Vaimo kun ei ole (esi-) miehensä "alainen" - ei ainakaan näinä "päivystävien naisdosenttien" (naistutkimus) aikoina.

On myös syytä havaita, että modernisaatio tasa-arvoistaessaan naisen meni jopa vielä pitemmälle. Koko kulttuurimme on pikku hiljaa rakennettu naisia varten. Tämän näkee nopeimmin seuraamalla television mainoksia, joissa naiselle myydään ja naisella myydään. Miehet ovat katselijoita, joiden hormoonit pannaan ensin hyrräämään ja sitten putsataan lompakko rahasta, kun on saatu äijä "koukkuun".

Kun nyt mies ei enää ole "herra talossaan" - ja jonkunhan sielläkin täytyy hallita - hän on "tossun alla". Ja hän on sitä totaalisti! Toki jo 100 vuotta sitten, miksei vaikka 1000 + n vuotta sitten, mies saattoi olla tossun alla suhteessa vaimoonsa, mutta nyt hän on sitä myös juridisesti ja sosiaalisen roolinsa suhteen.

Hyveellisyydestä, joka modernisaatioon asti oli erottamaton osa miehen elämää ja itseymmärrystä aviollisessa instituutiossa, on nyt kadonnut se toinen tuota hyvettä motivoinut tekijä - paternalistinen asema perheenpäänä.

Haluan huomauttaa arvon naisille, jotka pitävät emansipaatiota ja tasa-arvoa itsestäänselvyyksinä, että edellä väitetty ei ole mitään saivartelua vaan historiallinen fakta.

Mutta mitä on hyve? Sitä pitää hieman pohtia.

*
Collageeni väittää, että hyve ei liity rooliin. Siinä hän - ainakin jos seuraamme Aristoteleen hyve-käsitystä - ei osu aivan oikeaan.
Hyve on aristoteelisesti ajatellen ihmisen luonteenominaisuus - taipumus, joka pohjautuu sekä hänen psykobiologiaansa että sosiaalisuuteensa. Toisin sanoen hyve muovautuu sekä yksilöllisten ominaisuuksien että sosiaalisten roolien kautta.
Roolit ikäänkuin antavat taipumuksille "pelikentän", jossa harjaannuttaa niitä hyveiksi. Hyvettä ei voi kuvitella ilman yhteisöä, jossa sitä harjoitetaan. Ei edes askeettisia hyveitä.

Näin ollen collageenin väite on yksipuolinen, mutta jos hän ajattelee niinkuin ajatellaan varsinkin analyyttisten filosofien piirissä, että hyvettä on mahdoton määritellä riittävän selvästi, jotta sitä voisi hyödyntää moraalisääntöjen laatimisessa, hän ei osu aivan väärään.
Mutta kun hän heti perään toteaa, että "hyveellisyys on olemassaolollinen tila joka ei katoa vaikka roolit muuttuisivatkin", olen ymmälläni. Siis mikä ihmeen "olemassaolollinen tila", joka ei kytkeydy edes rooleihin?

Hyveiden määrittelyssä kaksi vaikeinta ongelmaa ovat 1) erottaa hyveet ja paheet toisistaan, koska eri ihmiset pitävät eri taipumuksia ja arvostuksia hyveellisinä tai paheellisina. Varsinkin politiikan ja uskonnon kysymyksissä asiasta syntyy riitaa. Samoin elämäntapojen suhteen.
2) Onko ihmisluonto jokin yhtenäinen ja yleinen toiminnalliseen motivaatioomme vaikuttava tekijä vai monia "ristiriitaisia elementtejä sisältävä apparaatti"?
Collageeni näyttäisi kannattavan yleisen ihmisluonteen oletusta. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvä asia.

"Aristoteles luettelee seuraavat moraaliset hyveet: Rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa), suuruus (oikeanlainen toiminta suuren vallan ja rikkauksien saavuttamisen jälkeen), ylpeys (kunnian vaatiminen itselle niistä asioista, jotka on tehnyt), lempeys (kohtuullisuus vihan tuntemisessa), miellyttävyys, rehellisyys, älykkyys ja oikeudenmukaisuus."

Kristinusko toi sitten näitä hyveitä täydentämään ehkä vielä epämääräisemmät hyveet: usko, toivo ja rakkaus. Ne saataneen sopimaan yhteen edellä mainittujen Arskan hyveitten kanssa lukuunottamatta ylpeyttä (ja ehkä suuruutta), joka ei natsaa oikein millään yhteen kristillisen säälimoraalin kanssa.

*
Kuten alussa totesin - en ymmärrä collageenin kommenttien pointtia noin yleisesti ottaen. Yksittäisinä heittoina ne kyllä toimivat, joskin ne pitäisi purkaa auki lause lauseelta, mutta tyydyn tässä hieman proosallisempaan otteeseen.

Kun collageeni sanoo, että "roolit ovat murtuvia rakenteita", niin toki sitä ovat myös hyveet. Tätähän olen juuri yrittänyt selventää miehen identiteettiä määrittävän psykohistoriallisen tilanteen muutoksen kautta!

Naisen identiteetti ja asema parisuhteessa ja perheinstituutiossa on vankentunut entisestään, miehen taas motivaatioltaan heikentynyt.

Mieheltä ei enää vaadita "isäntämäisyyttä" kuten paternalismin aikaan vaan "jämptiyttä", ja että miehellä on nyt oivallinen paikka osoittaa hyveellisyytensä naistaan kohtaan, kun sanktiotkin ovat kadonneet - heittää collageeni hieman ironisesti.

Okei. Näinhän asia on, mutta kun se tapahtuu tilanteessa, jossa parisuhteen kumpikin osapuoli on joka suhteessa (paitsi emotionaalisella tasolla, jossa nainen ottaa hallinnan heti!) tasa-arvoinen, avioliiton valtasuhteisiin ei vaikuta enää mikään itsestään selvä ja yhteiskunnallisesti tunnustettu miehinen "identiteetti", johon mies voisi vedota erityisasemaansa korostaen.

Näin mies joutuukin suoraan tossun alle, kun nainen ottaa sekä emotionaalisen vallan että pystyy pompottelemaan tätä lakeihin ja säädöksiin vedoten mielin määrin.

Tästä seuraa (oma mielipiteeni), että onnellisimmissa ja ehkä samalla myös pitkäkestoisimmissa avioliitoissa mies joutuu useimmiten - ainakin toisten miesten mielestä - vätyksen ja hissukan rooliin. No - toki hän saattaa hyvinkin tarvita hoivaa ja apua vaikka sairauden takia - yhtä hyvin kuin puolisonsa.

Jos avioliitto on pitkäikäinen mutta mies sen sijaan vaikka juoppo, niin silloin vaimolle suodaan marttyyrin kaapu. Mutta se on nykyään täysin naisen oma valinta, eli ei anna hänelle ylimääräistä gloriaa kuten ennen.
Paternalismin aikaan marttyyrius oli pakkotilanne (ei toki aina - henkinen väkivalta on tunnettu avioero-oikeudenkäynneissä jo pitkään).

*
Mitä sitten tulee avio-onnen määritelmiin, niin kyllähän Mette ja Anna ovat oikeassa. Kyse on hienovaraisesta toisen huomioimisesta ja hellyydestä. Pari on ehkä pikkuhiljaa kasvanut tajuamaan, että avioliitossa tärkeintä on yhteenkuuluvuus eli yhteistyö ja kuuliaisuus sekä hienovarainen ja huumorilla höystetty erotiikka - ei niinkään pakonomainen seksi, vaikka miehenä totean heti perään Anna-Leena Härköseen yhtyen (tarkoitan tietysti hänen mielipidettään - eh), että miehelle seksillä on merkitys, jota naiset vähättelevät tai eivät joskus tunnu ymmärtävän ollenkaan.

Jos nyt hiukan tuhmasti tyylittelen, niin mies on "panu - anteeksi panokone" ja vasta sitten hellä ja huolehtiva avo-aviomies. Se on miehen luonto - niin kauan kuin värkit pelaa. Ei mies siitä mihinkään pääse, ja sille tuottaakin aikamoista tuskaa, kun on pakko tunnustaa, ettei enää kykene.

Sen tuskan mies kyllä tiedostaa, mutta tätä anomisuutta, jota olen yrittänyt Allan Bloomin kautta hahmottaa, sitä se ei kunnolla tiedosta ja turhautuu, kun siltä puuttuu laillinen oikeus esim. komentaa kovaan ääneen akkaansa ja lapsiaan. Sillä jos se komentaa, niin pahimmillaan siitä seuraa putkareissu. Sen sijaan ennen vanhaan olisivat kaverit pitäneet tällaista ukkoa määrätietoisena perheenpäänä!
Niinpä se nykyään - ellei sorru dokaamaan - alkaa harrastaa kaikenlaisia - joko hyödyllisiä tai hyödyttömiä korviketoimintoja kuten vaikka maratonia tai benji-hyppyjä.

Seksistä vielä sen verran, että sukupuolihormoni - tuo veijari entsyymien joukossa - joka murrosiässä lopullisesti "laukaisee" seksuaalisuutemme "on" asentoon, virittää miehen ja naisen välille lähes ikuisen jännitteen - sellaisen jännitteen, jota ei muuten syntyisi sukupuolten välille.

Parisuhde on tietenkin täynnään jännitteitä, mutta sukupuolinen jännite sisältää hyvin konkreettisesti ja tyydyttävästi oman purkamisensa mahdollisuuden, ja siksi se ilmaisee parisuhteen perimmäisimmän dynamiikan. Kaikki muut jännitteet kulminoituvat seksuaalisuudessa.

Väitänkin, että silloin, kun pari vielä pystyy seksiä harjoittamaan, sen jopa pitäisi sitä harjoittaa. Aktiivinen - edellyttäen että se tyydyttää molempia - seksuaalinen kanssakäyminen korreloi ilman muuta positiivisesti parisuhteen kiinteyteen.

Sen vuoksi hieman ihmettelen tuota Meten ja Annan seksiä vähättelevää "hipelöintirakkautta". Hipelöinnillä naisen kanssa on miehelle vain yksi "tiettyä päämäärää" kohti suuntautuva tehtävä...
Mutta jos ollaan jo tarpeeksi? vanhoja, niin kyllä kai se kädestä pitäminenkin toki riittää hyvän olon saavuttamiseksi?

Suhde ilman jännitettä ei kuitenkaan ole suhde vaan seisova vesi, joka ennenpitkää pilaantuu. Juuri jännite uudistaa ja pitää parisuhdetta yllä - kunhan sen määrä ja laatu vain ovat sopivia.
Liian vähäinen jännite latistaa suhteen ja pari menettää kiinnostuksen toisiinsa alkaen etsiä uusia jännitteitä muualta.
Liian voimakas jännite taas ajaa puolisot niin kovien riitojen partaalle, että mikäli pari ei ole sadomasokistinen tapaus eli nauti hirveästä riitelystä ja jopa väkivallasta, se eroaa.

Poikkeuksen muodostaa jälleen sellainen - yleensä vanhempi pari, jossa nainen ei kyllästy kilttiin mieheensä, joka ei niitä tarpeellisia jännitteitä luo, joka on tossun alla (tahtoen tai tahtomattaan) ja jota voi ja pitää hoivata ja auttaa.

Mutta juuri hoivaaminenhan on sitä vallankäyttöä, joka tekee naisesta niin voittamattoman.

*
Kas näin olen luonut katsauksen kommentteihinne ja joutunut jälleen samaan loukkuun kuin edellisessä päreessä. Aloitin historiasta ja hyveiden määrittelystä päätyen jaarittelemaan parisuhteen ja avio-onnen olemuksesta ja käytännöstä.

Tiedän kyllä, ettei siitä hyvä seuraa...

September 20, 2006

Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo

Anonyymi collageeni lähestyi minua kommentillaan päreeseeni Taas Panuttaa. Sitä nyt hiukan puolestani kommentoin.

*
collageeni said...

Ehkä yksinkertainen vetovoima, viehätys vastakkaiseen sukupuoleen riittää syyksi asua/olla naisen kanssa tai toisin päin.
Tai simppelisti sanottuna pitäminen kyseisestä naisesta/ihmisestä.
Suosittelen syventymistä naisen logiikkaan - joka on miesten keksimä termi. Sitä kautta saattaisit alkaa jopa ymmärtää sitä.
En itse kutsuisi naisesta huolehtimista "miehiseksi perushyveeksi". Ilmaus on kohtalaisen naurettava. Se määrittää miehet ja naiset tavalla joka on perin vanhentunut, mutta ehkä ominaista kaltaisellesi "vanhan koulukunnan miehelle", mutta myös hyve sanan väärinkäyttöä.
Ei Beauvoir turhaan kirjoittanut kirjaansa, ei.
Miehet.
Simppeleitä.
"Järjettömämpi sukupuoli".

RR

Jo oli oudosti argumentoitu kommentti.

Siteerasin provosoivasti Allan Bloomin - Shakespeare- ja Platon-spesialistin - ajatusta, joten kieltämättä vanhoja juttujahan hän esittää.

Entä sitten? Modernisaatio on vaikuttanut monella tapaa merkittävämmin ja positiivisemmin naisen kuin miehen elämän laatuun ja kulkuun.

Äänioikeus, ylipäätään tasa-arvoistuminen, e-pillerit (todella mullistava käänne) ja seksuaalinen vapautuminen.
Sadan vuoden aikana naisen elämässä on tapahtunut muutoksia, jotka ovat tehneet hänestä itsenäisen oman elämänsä suhteen sekä taloudellisesti, mielipiteitten että seksuaalisuutensa suhteen.

Ei hän tarvitse perhe-elämässäkään miestä enää sen vuoksi, ettei tulisi toimeen ilmankin. Nykyään miestä tarvitaan lopulta vain lasten siittämiseksi (eikä enää edes siihen), mutta hormonitoiminta tietenkin aiheuttaa sen, että yhä vielä rakastutaan biologian ehdoilla.

Pelkästään seksuaalisuuteen perustuva rakkaus ei tutkimusten mukaan kuitenkaan kestä kolmea vuotta pitempään. Mikäli siis avo-avioparin rakkaudelle ei löydy mitään muuta pohjaa kuin sinänsä olennainen seksi, se lienee aina tuomittu väljähtymään ja aiheuttamaan parin eroamisen.

Allan Bloomia tulkiten väitän, että miehelle rakkaus on 1900-luvulle asti ollut useimmiten myös kunniakysymys ja siten hyve, mikä merkitsee, että hän on sitoutunut vaimoonsa ja perheeseensä paitsi seksuaalisen rakkauden myös laillisten velvoitteiden sitovuuden kautta.

Miehen hyveellisyys naisen suhteen on ollut kunniakysymys, koska yhteisö ja kirkko sanktioi perhepinnarit ja rentut.

Tämä hyveellisyys ei kuitenkaan juridiselta ja sosiaalisten normien osalta noussut spontaanista psykofyysisen rakkauden tunteesta.

Voidaan myös väittää, että modernisaation ajalle asti avioliittoja tuskin solmittiin Euroopassa lainkaan spontaanin rakastumisen motivoimana, koska avioliitto oli ollut vuosituhansien ajan klaanien ja sukujen välinen kaupallispoliittinen ja/tai uskonnon säätämä (esim. hindulaisuus) sopimus. Sitä se on yhä vieläkin Aasian puolella.

(Myöhäiskeskiajan ritariromantiikan länsimaissa synnyttämä yksilöllisen, romanttisen rakkauden korostaminen on varsin uusi asia - ja mikä kummallisinta - myös jokseenkin selittämätön ilmiö.)

Avioliitto perustui tietenkin seksuaalisuuteen, joka tähtäsi jälkeläisten hankkimiseen, eikä niinkään ilmentänyt rakkautta - ELLEI sitten pari sattunut sattumalta sopimaan toisilleen, ja että rakkaus tuli näin ollen suhteeseen vähän niinkuin takaoven kautta - "kutsumattomana vieraana, joka jäi pysyvästi asumaan huusholliin".

Mutta "naisesta ja perheestä huolehtiminen", joka ilmensi miehen rakkautta perheeseensä oli aikoinaan sosiaaliseen roolitukseen kytkeytyvä kunniakysymys eikä mikään romanttisen rakkauden seurausilmiö.

Tämän hyveen toteuttaminen perustui miehen juridiseen ylivaltaan (jota kirkko tuki) omaisuudeksi ymmärrettyyn naiseen ja lapsiin nähden.
Kyse oli siten yksipuolisesta paternalismista, jossa mies sai määrätä ja hallinnoida perhettään lähestulkoon, miten tahtoi - mutta ei tietenkään ihan miten tahansa!

*
Länsimaissa tällainen miehen "yksinvaltaan" perustuva perheen hallinnoimisen hyve on siis nykyään paitsi tarpeettomaksi myös epäoikeudenmukaiseksi ymmärrettynä poistunut ja poistettu.

Olennaista Bloomin väittämässä lienee, että 1900-luvun lopulla elävän miehen itseymmärrykseen siitä, miten avioliitto ja perhe-elämä tulee sisäistää, on muodostunut eräänlainen psykologis-praktis-semanttinen tyhjiö, joka entisestään haurastuttaa avioliiton sitovuutta ja siihen liittyviä (väheneviä) sosiaalisia velvollisuuksia - puhumattakaan nyt siitä, että avioero on nykyään tehty niin helpoksi, että sen avulla voi nopeasti lopettaa suhteen, jos se alkaa tuntua liian painostavalta - samaan tapaan kuin ei-toivottu raskaus on helppo keskeyttää laillistetun abortin avulla.

Mies on siten menettänyt paternalismin häviämisen myötä entisen roolinsa perheessä.
Nainen taas on saavuttanut emansipaation ja tasa-arvoistuminen myötä roolin, joka on liki sama kuin miehellä nykyään (Nainen tosin edelleenkin synnyttää lapset - toistaiseksi).

Ja kun Allan Bloomia tulkiten väitin, että jos/kun naiset yhä edelleen kokevat avioliitossa tarvetta vedota aviomiehensä lojaalisuuden ja rakkauden säilyttääkseen tuohon vanhaan paternalistiseen "isäntämäisyyteen" ja tämän roolin edellyttämiin velvoitteisiin, he tavallaan vetoavat johonkin, jota ei miehisessä itseymmärryksessä eikä sosiaalisena normina ole enää olemassakaan.

Miehen ei tarvitse rakastaa naista enää kuin seksuaalisten impulssiensa motivoimana - kaikki muu on ikäänkuin ylimääräistä ja jopa tarpeetonta.
Mutta tätä asiaintilaa naiset eivät vielä ole tajunneet tai sitten he ovat tehneet siitä aivan äärimmäisiä johtopäätelmiä - esim. äärifeministinen liike runttaa miehet maanrakoon, koska he ovat muka seksuaalisesti tyranneja.

Ei siis riitä, että miehiltä "vietiin" modernisaation myötä rooli, johon oli sisältynyt heidän käsityksensä siitä, mitä on olla hyveellinen ja kunniallinen perheenpää - feministit haluavat viedä heiltä näköjään vielä kiveksetkin!

Älkööt naiset sitten hitto soikoon valittako, jos äijä sanoo, että "goodbye - nyt riitti nalkutus, oikuttelu ja syytökset! Hoida akka tämä pulju, niinkuin itse haluat. Ethän lopultakaan näytä siihen minua enää edes tarvitsevan. En aio enää kauempaa toimia sylkykuppina enkä uhkailujen ja kiristyksen kohteena!"

Ja kas - nyt on naisen syytä tarkoin pohtia, mitä hän vaatii ja pyytää mieheltä, silloin kun hän odottaa tämän ottavan vastuuta perheestään niin paljon kuin se ikinä vain on mahdollista.

Valitettavasti vain tuota vastuun hyvettä ei kuitenkaan enää tue mikään sellainen rooli, johon mies voisi itsensä asettaa. Naisen hän näkee nyt vähintäin yhtä voimakkaana ja vastuullisena (ellei sitten jopa voimakkaampana ja vastuullisempana) parisuhteen ja perheen suhteen kuin, mitä hän itse on.
Sukupuolien perimmäiset valtaroolit perheinstituutiossa ovat kääntyneet päälalelleen.

Miesparka - ei ihme, että lähiökapakan kaljaseura kutsuu houkuttelevammin kuin emansipoitunut ja tasa-arvoistunut "pirttihirmu/hellapoliisi", joka kuitenkin yhä vielä räpättää vaatien miestään rakastamaan, koska tämä on perheen pää jne.

Ei, ei ja ei! Ne ajat menivät jo arvon feministit. Mies ei enää ole perheen pää. Perheessä on nykyään kaksi päätä ja vaikuttaapa siltä, että siellä on kohta enää - taas kerran - vain yksi pää - nainen.

Kysyn yhä uudelleen - miten voi naisilta löytyä kanttia edelleenkin vaatia miehiltään sellaista rakkautta ja sitoutumista parisuhteeseen, jonka mahdollisuus on mieheltä jo otettu pois?

Se on samaa kuin huutaisi tuuleen - se on tyhjää puhetta, ja sanonta kuuluukin: "se, joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo."

Ja jos naiset feministeinä eivät ymmärrä Allan Bloomin esittämän ongelman vakavuutta, he todellakin "kutovat vain tuulta."

PS.
Sekä de Beauvoir että Sartre olivat kumpikin oli yksityiseltä moraaliltaan vähintäinkin kyseenalaisia ihmisiä.
Nunnaluostarikasvatuksen saanut Beauvoir emansipoitui lopulta niin kovasti, että - biseksuaali kun oli - iski naispuolisia oppilaitaan kuin kärpäsiä lennosta. Sartre puolestaan eli pelkillä irtosuhteilla koko elämänsä.

Näitä kahta ei välttämättä voi nimittää prostituoiduiksi, mutta Beauvoirin ja Sartren libertiinisyys oli sitä luokkaa, että moraalista puhuminen heidän yhteydessään voidaan kuitata lähinnä huonoksi vitsiksi tai varoittavaksi esimerkiksi...

(Sartre kirjoitti 600 sivuisen teoksen (on suomennettu) moraalista, mutta tajusi, ettei ollut vakuuttunut esittämistään näkemyksistä edes itse ja jätti sen julkaisematta elinaikanaan...)

September 19, 2006

Darwinin ahven ja ihminen - kivasti menee..?

Dokumenttiprojekti: Darwinin painajainen
TV2 klo 22.05 TV2 tiistaina 19.9.2006

*
Dokumenttiprojekti: Darwinin painajainen.

Niilin ahven ui globalisaation myötävirrassa

50 vuotta sitten Victoriajärveen istutettiin Niilin ahven. "Pienenä tieteellisenä kokeena" alkanut toimenpide johti ekologiseen ja yhteiskunnalliseen katastrofiin: jopa parisataakiloiseksi kasvava peto tuhosi yli 400 kalalajia ja valtasi koko järven, joka on paikoin kasvanut levästä umpeen, kun puhdistajakalat on tuhottu.

Kun maanviljelijät lähtivät kalastajiksi, seurasi yhteiskunnallinen muutos. Mutta he eivät kalasta itselleen, vaan kalaa lähtee tonneittain Euroopaan, Venäjälle ja Japaniin, mikä vaikuttaa globaaliin talouteen.

Kalaa noutavat valtavat venäläiset koneet eivät tuo tullessaan pelkästään maissia tai muuta ruokaa, vaan tonneittain sotatarvikkeita, jopa tankkeja. Siinä bisneksessä liikkuu iso raha ja ahvenlastit ovat bonus korruption päälle. Tansanian rajanaapureita ovat mm. Uganda, Ruanda ja Burundi.

Ohjaaja Huber Sauber soluttautui paikallisten ja lentäjien joukkoon käyttäen pieniä kameroita. Usein hän joutui naamioitumaan ja kuvausbudjetista iso osa oli varattu lahjuksiin.

Sauber näyttää, miten ihmisten selviytyminen riippuu kalasta. Pilotteja viihdyttämään tulleet prostituoidut, entiset maanviljelijät, jotka käsittelevät kalat ja tehtaiden vartijat saavat vähäisen elantonsa Niilin ahvenesta.

Alueen ihmiset kärsivät nälkää ja AIDS-tartunnan saaneet ihmiset lähtevät kotikyliinsä kuolemaan. Katulapset tappelevat perkausjätteistä ja polttavat muovipakkauksia huumautuakseen. Ihmiset syövät kalanpäitä elääkseen.

Darwinin painajainen toteutuu taivaallisen kauniissa maisemissa, mikä korostaa julmaa vastakohtaisuutta.

"Olisin voinut tehdä tämän elokuvan vaikkapa Sierra Leonessa, kalan tilalla olisivat vain olleet timantit, Hondurasissa kalan olisivat korvanneet banaanit ja Libyassa, Nigeriassa tai Angolassa raakaöljy", laukoo Huber useasti palkitusta elokuvastaan.

Darwinin painajainen (Darwin's Nightmare) -elokuvan on tuottanut Mille et une productions, Ranska, 2004.www.1001.productions.net ah-v

September 18, 2006

Taas Panuttaa

Kirjassaan The Closing of the American Mind Allan Bloom pohtii aluksi amerikkalaisen yliopisto-opiskelijan maailmankuvaa ja sen muuttumista sekä yleistyneen naistutkimuksen "omituisuuksia".

Oivaltavasti hän väittää, että kun naiset ovat nyt muuttuneet (miehen) omaisuudesta (perhe), josta pidetään huolta, vapaiksi ja "itsensä omistaviksi", he YHÄ silti vaativat että miehet olisivat heistä kiinnostuneita muutenkin kuin seksuaalisesti, vaikka miehinen perushyve naisesta huolehtimisen suhteen onkin tasa-arvoistumisen myötä tyystin kadotettu.

Mistä siis taikoa miehelle paternalismin sijaan uusi hyve, joka motivoi hänet naisen kanssa elämiseen sosiaalisesti - ei ainoastaan biologisesti?

Vai tekikö juuri feminismi naisista lopullisesti huoria ja lesboja?

*
http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/

www-news.uchicago.edu/resources/humanities/.

The Closing of the American Mind
The closing of the American mind: how higher education has failed ...

Seksuaaliterapeuttien uusi kurssi

Seksuaaliterapeutit joutuvat tulevaisuudessa suorittamaan pätevöityäkseen erityisesti heille räätälöidyn pornografian cum load(e) - kurssin, jonka ovat suunnitelleet amerikkalainen seksiterapeuttipari Horny Milf ja David Horse.

Tähän yliopistotason kurssiin sisältyy seksuaaliteoreettinen metodijakso ja käytännön havainnointiin perehdyttävä sex-praktikum, jolloin aiheeseen pitää paneutua myös omakohtaisia kokemuksia hankkien.

Seminaarityö suoritetaan ryhmissä ja eri makuuasennoissa.

Kertoo STT

(Kuvassa seksuaaliterapeutti Kai Aaltonen. On muuten aika lailla samannäköinen kuin eräs Rauno Räsänen nuorena - ainakin tuossa kuvassa.)

81.16.66.133:8080/Article.jsp?article=7308&ma....

Vastapaavi ja Richard III

Kommentti Kemppisen päreeseen Muhametti.

(Alkuperäiseen Kemppis-versioon on tehty lisäyksiä ja korjauksia.)

*
Mitä tulee Richard Dawkinsiin, olen nimittänyt hänet "yksisilmä-ateistiksi".

David Attenboroughkin on järkevästi agnostikko, mutta Dawkins sen sijaan tulkitsee uskonnon vain kierkegaardilaisena - "sokeana uskona tai uskon hyppynä" - ja tuomitsee tällaisen, fideismiin johtavan ajattelun taikauskona.

Mutta meillä on muitakin teologisia perinteitä - etenkin Tuomas Akvinolaisen tomismi ja Karl Barthin reformaatiosta periytyvä dialektinen teologia.

Dawkins kuitenkin niputtaa kaiken uskonnollisuuden yhdeksi ja samaksi mössöksi, eikä perustele argumenttejaan kuin inttämällä (McGrath).

Uskoa ei tietenkään ratkaista pelkästään argumentaation varassa, koska argumentaatio itsessään rakentuu aina parhaalle, todistettavissa olevalle uskolle havainnosta. Näin myös Dawkins ateimissaan on oman vakaumuksensa vanki. Vastapaavi!

Mallikkaana esimerkkinä uskon "positiivisesta" vaikutuksesta tiedemieheen voisi pitää esim. Antti Eskolaa, joka ei taatusti luovu tuumaakaan kovista tieteellisistä metodeistaan, mutta on silti valmis hyväksymään ns. "hiljaisen uskon".

Sillä ei tosin ole juuri lainkaan yhtymäkohtia teologiseen diskurssiin, ja herää kysymys, voiko tuollaista asennetta pitää muuna kuin äärimmäisen ohuena fideisminä, joka ei sorru/suostu "teologian allegoriseen retoriikkaan", mutta joka suostuu kuitenkin (retorisesti?) käyttämään asenteestaan sanaa usko?

Miten vakavasti Eskola sitten pitäisi ottaa uskovien ihmisten piirissä? Tai tieteellisten ateistien piirissä? Oma vastaukseni on: vakavasti kummassakin leirissä.

Mutta Dawkinsille Eskolankin vaatimaton ja hiljainen usko on suurta haihattelua, joka vie vain aikaa tieteelliseltä tutkimukselta. Entä mihin "ihmeeseen" Dawkinsilla on niin kiire, että hän kokee jopa keskustelun uskonnoista olevan likipitäen ajahukkaa?!

Hänellä täytynee olla ehkä evoluutiotakin suurempi tarkoitus, joka vie voiton itse Jumalasta. Yhä uudestaan - "Gene" Dawkins on Vastapaavi tieteen kaavussa!

Lukekoon hän hitto soikoon kunnolla Nietzschen Moraalin alkuperästä" kolmannen esseen "Askeettisista ihanteista", niin ymmärtäisi, mistä ateismikeskustelussa todella on kysymys: nihilismistä ja nihilismin historiasta, joka on yhtä kuin valistuksen projekti, joka on siirtänyt moraaliset arvot lähinnä juristien pelikentälle ja ylipäätään tehnyt moraalista - sen irrottua uskonnosta - ikäänkuin liikennesääntökokoelman, jossa tarvitaan vain havaintoteknisiä kykyjä - ei kommunikatiivisia hyveitä ja kollektiivisia arvoja!

Tieteen maailma on deskriptiivinen - siten näköalaton ja tyhjä. Nietzschen sanoin: tiede on kyvytön laatimaan lakeja. Se ei ole preskriptiivistä.
Tiede vain havainnoi, tekee hypoteeseja ja yrittää todistaa, miten aine toimii. Sellaisessa maailmassa ei ole arvoja, hyveitä eikä Jumalaa.

Silti myös tiedemies elää jatkuvasti arvojen, hyveiden/paheiden ja uskontojen maailmassa - siinä toisessa - ei-tieteellisessä maailmassa. Niin myös Richard Dawkins, joka luultavasti lukee iltarukouksensa suurelle Kurp... - siis Geenille.

*
Itse olen agnostikko - äärimmilläni kyyninen, jopa ateistinen. Mutta riemuitsenko minä tästä asenteestani? En missään tapauksessa, koska koen sen helvetiksi, joka tyhjentää vakaumukseni ja perspektiivini sisällöistä, joita mikään tiede ei voi korvata.

Miten mieluusti uskoisinkaan Jumalaan, mihin tahansa jumalaan - mutta ei - sitä iloa ei minulle suoda!

Elän näköalattomuuden ja yleiskatsauksettomuuden tilassa, jonka on aiheuttanut oma epäuskoni ja itsekäs individualismini.

En osaa ylpeillä skeptisismilläni, koska pidän sitä henkisenä helvettinä sekä älyllisesti snobistisena ja siten kyseenalaisena verbaalikikkailuna.

Elän mutta olen jo kuollut.

Kuvaisin tätä eksistentiaalista pattitilannettani Shakespearen näytelmän kautta. Richard III huutaa taistelukentällä hevosensa kaaduttua: "Valtakunta hevosesta, valtakunta hevosesta!"

Se hevonen merkitsee myös minun kontekstissani pelastusta - tällä kertaa tosin uskoa Jumalaan, uskoa elämän merkitykseen, tarkoitukseen ja olemassaolon jatkuvuuteen jopa kuoleman rajan yli.
Ei enempää eikä vähempää.

Olen valmis luopumaan kaikesta siitä vähästä, jota minulla tässä katoavaisessa maailmassa on ("valtakunnastani") - jopa kaikenmaailman tiedosta, jota olen yrittänyt kerätä vuosien mittaan, kunhan vain saisin rauhan sieluuni - jos siis saisin uskon, joka käy yli kaiken epäilyn ja tyynnyttää ahdistukseni - uskon joka antaa - kuten Augustinukselle - lupauksen, että tulen vielä joskus osalliseksi siitä, mikä minulta ihmisolentona puuttuu (*).

Eikä sitä jotain minulta puuttuvaa voi korvata Richard Dawkinsin biogeneettinen "mumbo jumbo", jota hän puolestaan hokee omana "mantranaan" ja itsekkään perusteettomista syistä haluaisi jopa käännyttää kaikki ihmiset tuon oman kaiken selittävän (kuten uskonto) jargoninsa kannattajiksi - ikäänkuin tiedekin olisi kuin poliittinen uskonlahko...

Vielä kerran - Dawkins on Vastapaavi!

*
PS. Kannatan evoluutioteoriaa ja vastustan Raamatun kirjaimellista tulkintaa luomisopin suhteen.

Viimeisin ihmetyksen aiheeni onkin ollut, miten kriittinen realisti - teologi (ja luonnontieteilijä) Alister McGrath - pyrkiessään osoittamaan, etteivät luomisoppi ja evoluutioteoria ole perimmältään ristiriidassa keskenään, voi välttää kyseenalaisen oletuksen evoluution "älykkäästä suunnittelijasta" ja siten lopulta jopa äärimmäisestä kreationismista?

Jos nimittäin haluaa uskoa Jumalaan ja luomiskertomukseen, ei voi välttyä tietyiltä loogisesti väistämättömiltä seurausväittämiltä. Ei esimerkiksi voi ilman loogista ristiriitaa hyväksyä yhtä aikaa sokeaa luonnonvalintaa ja luomiskertomusta.

Ateistin kohdalla pätee mutatis mutandis sama, ellei hän sitten kumoa Humen giljotiinia ja ala päätellä/johtaa "hyvää" ja moraalisia arvoja luonnosta, jolloin hän joko lankeaa naturalistiseen virhepäätelmään tai siirtyy panteistien joukkueeseen...

Kummassakin tapauksessa ainakin hänen jyrkkä ateisminsa voidaan kyseenalaistaa, vaikka - kuten Goethe sanoi - "panteismi on kohteliasta ateismia".

(*) Mutta jos minun käy niinkuin Richard III:n enkä löydä mistään uutta "eksistentiaalista hevosta" vanhan riuduttua tieteen semanttisesti autioittavaan reduktionismiin, ei auta muu kuin odottaa väistämätöntä kuolemaa Ciceron tavoin - pää valmiiksi ojennettuna tappajille.
Sieluni ja ruumiini tuskat loppuvat joka tapauksessa siihen hetkeen...

*
Jälkikirjoitus Kemppiselle

Tartuin syöttiin, mutta kuten aika monesti - kommenttini on pelkkä luonnos, jota sitten hion omassa blogissani. Sieltä sopii vilasta, jos haluaa tarkennetun version.

*
Miten niin ei noin näkyvän hahmon kuin Dawkinsin kanssa voi olla eri mieltä? Miksi se olisi hupsua?
Dawkins on aivan samalla tavoin yleisten argumentaatiosääntöjen alainen ihminen kuin sinä, minä tai Sven Tuuva aikoinaan.

Vaikka puhuu katederilta ja huippuasiantuntijana, myös hän tekee argumentaatioon liittyviä virheitä tai ainakin luulee, että kun käyttää yksisilmäistä reduktionismia metodinaan (kaiken voi palauttaa geeniin), pystyy selittämään kaiken.

Mutta juuri se on mahdotonta - sekä uskovaiselle ETTÄ reduktionistille - kaiken selittäminen.
Ei Dawkinskaan pääse tästä ongelmasta kuin koira veräjästä, vaikka olisi miten arvostettu.

Vaikutat pitävän Dawkinsia arvossa ikäänkuin akateemisen "hyvä veli"- kollegiaalisuuden takia, vaikka oletkin eri mieltä hänen kanssaan uskonnon merkityksestä.

Tietysti sinulla professorina on "paineita" tässä asiassa. Et nähtävästi halua riskeerata julkisesti kirjoittamalla aiheista, joissa et koe olevasi huippuasiantuntija.

Vaikka huom! - niinhän sinä kuitenkin teet jatkuvasti, mikä ilolla huomioitaneen.

Siksi minua hieman ihmetyttää tämä valikoivuus "Gene" Dawkinsin suhteen...Mieshän on ihan tavallinen kuolevainen...eikä edes vakavasti otettava paaviehdokas, vaikka onkin Vastapaavi.

*
Yks juttu vielä. Kuten Pasi ja Ilpo daksidolpalla aina sanovat: "Huumoria pitää olla".

*
www.geocities.com/seapadre_1999/27ordinary-b.html.

http://www.brainmortgage.com/article.php?story=20060307103615900.
(Tähän haastattelunpätkään ja sen perusväittämään tulen vielä palaamaan blogissani. Se on erinomaisen kiinnostava - sekä Dawkinsin kannalta että yleisesti ottaen.)

September 13, 2006

Mitä nyt vähän akkojen kanssa höpistään...

Kommentti ikkunaiineksen johonkin päreeseen. En muista mihin. Ai niin - Sanat suussani sulavat.

*
Naiset eivät ole tosikkoja vaan miehillä ja naisilla on perimmältään erilainen huumorintaju.

Molemmat nauravat esim. samalle sketsille, mutta miksi? Eri syistä lopultakin.

Ja koska mies tässä maailmassa falloksineen tuppaa uhoamaan, (vaikka polo onkin täysin kohdun (tai rumemmin: reiän) armoilla) hän määrää naurun hierarkian.

Silti en voi ymmärtää, etteivät perhe-elämää kokeneet naiset pysty ottamaan etäisyyttä satiiriin, vaikka miehet luullakseni pystyvät? (Tai sitten satiirikin on yksinomaan miesten maailmaa).

Ikäänkuin nainen ottaisi "sukupuolidramaturgiansa" jopa näissä stereotypioissa täysin annettuna. Ja että jos sen kyseenalaistaa, niin miehet ei tykkää.

Tää sama ongelma on juuri teiniässä olevilla tytöillä (tottakai myös pojilla, mutta aktiivisuuden aste on aivan erilainen - luonnollisesti(?):
Miks se ei katso mua? Onks mussa joku vika, ku se ei hiffaa mua? Miks mä en kelpaa sille?

Sukupuoliroolit määräävät myös huumorintajun, vaikka älyä ne eivät kumma kyllä determinioi...Mies ja nainen todella ovat yhtä alykkäitä (näin uskon "vakaasti"- anteeksi lainausmerkit).

Vielä huumorista.

Esim. Birdy edustaa marginaalista vittuiluryhmää, kun taas naisten suhteen yhtä pöhjäke lausuntoautomaattimme Panu taas koetaan kohta kansalliseksi suurmieheksi..?

Panun perusperiaatteet pohjautuvat hänen onnettomiin varhaisiin tyttökokemuksiinsa, joiden tuskaa hän ei - koska hän sadomasokistisesti nauttii kokemastaan tuskasta - tänäkään päivänä suostu antamaan anteeksi.

Sääli. Loistava lahjakkuus jäädyttää itsensä tällä tavoin monotonistisesti pajattavaksi journalistiksi.

Sukulaissielunsa Nietzschen tasolle Panulla on vielä pirunmoinen matka.

September 11, 2006

Intiaaneja Immanuel, intiaaneja!

Kommentti (?) Kemppisen päreeseen Tekstin kohina.

*
Mitä William Faulknerin haastatteluun tulee, niin siitähän on ollut joskus aiemminkin puhetta.

Faulkner näkee asioitten eli keinotekoisen totuutemme läpi. Ydintähän asioissa ei ole juuri sen vuoksi, koska ne ovat keinotekoisia (kulissia).

Siksi totuus "totuutena" (ydin) ei ole niin kiinnostavaa kuin totuus "vaikutelmana" (keinotekoisuus, kulissi).

??? - Anteeksi mutta mitä minä nyt oikein tarkoitan? Taidan ajautua kehäpäätelmiin...

Tarkennetaan.

Mitä ihminen näkee silloin, kun hän näkee asioitten läpi?

Ensinnäkin jos asioissa olisi ydin, niin me näkisimme ytimen. Eri asia sitten on, pystyisimmekö kertomaan havainnostamme mitään (terveisiä Immanuel Kantille).

Mutta jos asioissa ei ole ydintä, niin me näemme vain uusia vaikutelmia eli emme lopultakaan yhtään mitään..?

Sillä jos näemme vain vaikutelmia, niin kulissit ovat ainoa totuutemme eli emme näe oikeastaan mitään, mikä ei olisi omaa projektiotamme.

Tämän kehämäisyyden voittaaksemme meidän on nimenomaan yritettävä olla näkemättä mitään, koska se on "todellisempaa" kuin kulissimme - ja totuuttahan me haluamme - vai?

Entä mitä näkee silloin, kun ei näe mitään?

Faulknerilta löytyy vastaus.

Intiaaneja, jotka tulivat ihmettelemään hölmöjen valkoisten miesten "maailmaa" (eli kulisseja).

September 9, 2006

O Captain! My Captain!

Dead Poets Society never dies!

("Kuolleitten runoilijoitten seura"-elokuvan kunniaksi.)

*
Mikään analyyttinen oppineisuus tai hierarkinen jähmettyneisyys ei pysty koskaan tuhoamaan lopullisesti ihmisen sielussa palavaa intohimoa sekä elämää että kieltä kohtaan!

"Disipliinit" saattavat ehkä onnistua hetkellisesti näivettämään sielumme palon, mutta aina syntyy uusia Walt Whitmaneja, uusia Rimbaudeja sekä uusia Nietzschen kaltaisia "ihmissoihtuja", joille elämän pyhyys, sielun hulluus ja kielen kaikkivoipuus ovat kuin jumalallinen totuus, josta ainoakaan puhua paapattava superoppinut ei yleensä kykene tavoittamaan häivähdystäkään edes tuhansien sivujen pituisissa tutkimuksissa.

Minun on pakko saada kirjoittaa mainitun elokuvan päähenkilöstä, englanninkielen opettaja John Keatingista (loistava Robin Williams) vähän samaan tapaan (joskin vapaamuotoisemmin laajemmin) kuin Egon Friedell Nietzschestä:

Antakoon Jumala meille lisää näitä "kyseenalaisia" opettajia. Heidän karismaattisuutensa saattaa tosin polttaa sielumme tuhkaksi, mutta ainakin se antaa elämällemme tarkoituksen, jota sillä ei aikaisemmin ollut - josta se ei koskaan kyennyt edes uneksimaan.

Disipliinejään ja kaavojaan hokevat tieteen "portinvartijat" ovat näitten "ilmestysten" rinnalla steriilejä ja neutraaleja kuin kalkitut haudat - yhtä uskottavia ja vakuuttavia kuin neroiksi tulleet sammakot - yhtä soveliaita kasvattajiksi kuin peliteoreetikot, joiden perus"hyveisiin" kuuluvat vain riskinotto ja nokittaminen (jopa luottamus on peliteoreetikolle pelkkä nokittamisen väline - siis keino/yritys huijata).

***

Walt Whitman (1819–1892). Leaves of Grass.

Tämä runo on kirjoitettu Abraham Lincolnin salamurhan johdosta.

1

O Captain! My Captain! (193.)


O CAPTAIN! my Captain! our fearful trip is done;

The ship has weather’d every rack, the prize we sought is won;

The port is near, the bells I hear, the people all exulting,

While follow eyes the steady keel, the vessel grim and daring:

But O heart! heart! heart!

O the bleeding drops of
red,

Where on the deck my Captain lies,

Fallen cold and dead.

2


O Captain! my Captain! rise up and hear the bells;

Rise up—for you the flag is flung—for you the bugle trills;

For you bouquets and ribbon’d wreaths—for you the shores a-crowding;

For you they call, the swaying mass, their eager faces turning;

Here Captain! dear father!

This arm beneath your head;

It is some dream that on the deck,

You’ve fallen cold and dead.

3


My Captain does not answer, his lips are pale and still;

My father does not feel my arm, he has no pulse nor will;

The ship is anchor’d safe and sound, its voyage closed and done;

From fearful trip, the victor ship, comes in with object won;

Exult, O shores, and ring, O bells!

But I, with mournful tread,

Walk the deck my Captain lies,

Fallen cold and dead.

*
193. O Captain! My Captain! Whitman, Walt. 1900. Leaves of Grass

September 5, 2006

Monenlaisia tähtiä

Kommentti etappisialle ja A-K.H:lle.
(Lisäyksenä PS.)

*
En ollut tuossa Farewell-konsertissa, mutta B.B eli "Blues Boy" Kingiä toki arvostan ihan rajattomasti.

Ranskalainen BB sen sijaan oli aikoinaan maailman seksikkäin nainen - mutta onhan se blueskin seksiä omalla tavallaan.

Mitä tulee BB Kingin lasten ja niiden äitien määrään, niin kyllähän tällaiset huippumaestrot monesti antavat piupaut joillekin Iineksen "hyvän miehen määritelmiksi" asettamille siveysmoraalivaatimuksille (muistettakoon nyt vaikka Richard Wagner).

He kun ovat muutenkin meidän tavallisten pulliaisten yläpuolella taiteensa ja karismansa kanssa (tämä oli tietenkin provocationia...!)

Toki kaikki riippuu yksilöstä. Muistettakoonpa vain esim. Nietzschen (etenkin hänen sukunsa naisten masinoimat tai torpedoimat) avioliittohankkeet.

Ne episodit menevät yhtä aikaa sekä komedian että tragedian puolelle...

Filosofi kun esitti kolmelle naiselle avioliittotarjouksen jo heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen!
Kosiokirjeet olivat kyllä hienosti sommiteltua retoriikkaa, mutta herää kysymys, pitikö Friedrich naisia enemmänkin sihteereinään kuin rakastajattarinaan...?

Nietzsche oli käytökseltään gentleman, karismaattinen, ulkonaisesti jopa komea mutta etenkin naisseurassa usein auttamattoman arka, hiljainen, mietteliäs ja ylikorostetun kohtelias.

Suurena poikkeuksena tästä säännöstä voidaan pitää pietarilaisen kenraalin nuorta, teräväpäistä tytärtä Lou Salomea, jonka seurassa Nietzsche vapautui.

Kannattaa siteerata Nietzschen ensimmäistä repliikkiä Loulle, kun he Paul Reen "suosituksesta ja miltei vaatimuksesta" tapasivat ensimmäisen kerran eräässä Rooman kirkossa keväällä 1882 .
(Sitaatti on Lou Andreas-Salomèn päiväkirjoista; kannattaa myös tutustua Loun kirjaan Nietzsche.)

"Mitkä tähdet ovatkaan saattaneet meidät samalle kiertoradalle?"

Kuvitelkaa vielä kerran keskiaikainen roomalainen kirkko freskoineen, jossa ikäerosta huolimatta (21 ja 37 vuotta) älyllisesti tasavertainen pari kohtaa ensimmäisen kerran, ja kuunnelkaa mielessänne uudestaan tuo repliikki kirkon holvien kaiuttamana.

Nietzschellä oli parhaimmillaan - sekä teksteissään että puheessaan - aivan lyömätön tyylitaju, ja miten mykistävä onkaan edellä esitetty ensi tapaamisen aloittava "sisääntulo" (kysymys/tervehdys/vuorosana) - tuo sivistyneen nuoren naisen hurmaamiseksi tarkoitettu huippuluokan retorinen ele - yhä tänäkin päivänä...

*
PS. Myöskään Lou ei välttynyt Nietzschen nopealta avioliittotarjoukselta eikä edes toiselta, mutta nyt Nietzsche oli kerrankin todella rakastunut. Hänen äitinsä ja etenkin sisarensa olivat tosin aivan kauhuissaan ja mustasukkaisia Loulle.

(Muistanemme Nietzschen ideoiman kuvan, jossa Lou seisoo ruoska kädessä pienissä kärryissä, jota Paul Ree ja Friedrich vetävät. Kuva oli täydellinen shokki äidille).

Nietzschen sisaren ilkeitten juorujen ja mahdollisesti jonkun naisellisen vaiston vaikutuksesta Lou lopulta kieltäytyi Fritzin kosinnoista.
Parin yhteisistä keskustelunaiheista ja mieltymyksistä huolimatta Nietzschen inspiroitunut ja yksinäinen maailma ilmeisesti jossain määrin kammoksutti Salomea.
Sitäpaitsi hän oli hyvin itsenäinen nainen - olkoonkin, että väitetään hänen ainoana tyttärenä olleen nuorempana emotionaalisesti lähes insestisen kiinteässä suhteessa kenraali-isäänsä.

Aikanaan Lou tutustui runoilija/kirjailija Rainer Maria Rilkeen ja myös Sigmund Freudiin sekä kouluttautui yksityisesti psykoanalyytikoksi. Hänen väitetään sittemmin erikoistuneen anaaliseksin "analysoimiseen", mistä seikasta emme tässä tee johtopäätelmiä...

September 3, 2006

Keskustelua, kommentteja, piruilua...

Iineksen "Lastensuojelua" se jaksaa puhututtaa.

(Tsekatkaa viimeisimmät kommentit, niin pysytte kärryillä. Tekstiä on editoitu alkuperäisestä.)
*
a-k.h

Opetteletko morseaakkosia? Siitä loihenkin lausumaan Nietzschen tapaan: "Menetkö naisen luo - opettele ensin morseaakkoset". Vielä parempi lienee: "Menetkö naisen luo - opettele ensin tacit knowledge".

Näillä kyllä selviää pahimmista kommunikaatio-ongelmista.

Panu

Eiköhän asia ole, niinkuin sanot.

Mutta naisille asioitten pitää aina ennenkaikkea NÄYTTÄÄ siisteiltä, kauniilta ja järjestyksessä olevilta. Se, miten ne TODELLA ovat, on heille aina liian kauheaa - ja ehkäpä niin tosiaan onkin...

Sama esitettynä vertauksen kautta.

"Parempi siis maalata lankku söpön väriseksi kuin tunnustaa, että sehän on jo läpimätä tai ainakin raaan höyläämisen tarpeessa."

Iines

Ja mitä pihtaamiseen tulee, niin onhan tuo väitteesi usein ihan perusteltukin. Miehet ovat ns. putkiaivoja etenkin seksin suhteen. Mutta luonto on heidät "ohjelmoinut" sillä tavoin - you know.

Eivät miehet jaksa aina ja loputtomiin näytellä/esittää kaiken maailman kosiorituaaleja herätelläkseen "virallisen" naisensa hormoonitoiminnan.
(Tätä "ongelmaahan" prostituoituja käyttävillä ei ole.)

Olenkin sitä mieltä, että kun mies on muutaman kerran - suuren hurmion vallassa tietenkin - lausunut naiselleen papukaija G. Pula-Ahon kuuluisan rakkausrepliikin käkikellolle: "ah avaa armas, avaa, täällä Roomeo", niin kyllä sillä pitäis jo irrota "optio" koko vuodeksi.

*
Naisten kanssa asiat eivät kuitenkaan etene näin jouhevasti.

Eräs erittäin hyvin tuntemani "feminiini" sanoi aikoinaan, että kaiken pitää tapahtua "luonnollisesti".

"Luonnollisella" arvon Lady tarkoitti lähinnä spontaanisuutta - ikäänkuin kaikki tapahtuisi tuosta vaan itsestään. Hormooni alkaa vaikuttaa vain, jos se on vaikuttaakseen. Ei sitä pelkällä hinkkaamisella pidä ruveta "ärsyttämään".

Mutta tätä logiikkaa äärimmäisyyten asti noudattamalla kaikkien syntyneitten lasten isä on todellakin ollut Jumala eikä mikään örisevä ja lihallinen mies-elukka. Ja naiset tietenkin Neitsyt Marioita.

Edellä kuvatun asenneristiriidan takia esim. minun käytännöllinen - molempien aikatauluun sopiva ehdotukseni (kärjistän toki hieman) eli "huomenna sitten kello 13.30" ei kuulemma ollut "luonnollinen". Kyseessä kun oli kaiken lisäksi keskipäivä..(?!)

Että tällaista (toistan: se oli retorinen kärjistys) naisen logiikkaa on miehen ymmärrettävä/kestettävä seksiasioissakin.

Ei oo aina helppoa ottaa selvää rakkaimpansa sielunelämästä, jota hänen kehonsa "resonoi"...Vai miten päin se nyt menee...

*
En jatka enempää, koska itsesuojeluvaistoni hälytyssingnaali näyttää piippaavan...

September 2, 2006

Vielä joskus halusin rakastaa...

(Via Androgyynihullumies)

"En usko että on olemassa onnellisuutta. Luonnon koneistossa kipu on kaiken perimmäinen motivaattori. Ja mitään ei voi olla luonnon ulkopuolella. Aistiville olioille olemassaolo on kipua. Uskon, että elämä koostuu kivusta ja helpotuksesta.

Vain kun sekä kipu että kivun hetkellisen taukoamisen aiheuttama helpotus ovat olemassa ja vuorottelevat sopivan kokoisena aaltoliikkeenä, voi elämänsä mieltää elämisen arvoiseksi.

Kipu on tyhjyyden kivikyrpä ja voit vain yrittää tulla halukkaaksi vituksi – se nai sinua joka tapauksessa."

TEEMU MÄKI "Näkyvä pimeys"

Granum :: Kirjantiedot

Teemu Mäki


September 1, 2006

Me ja muut

Kommentit Iinekselle jatkuvat (Lastensuojelua).

*
Pari huomautusta kristillisestä suvaitsevaisuudesta.

EkskluSivimi - inkluSivismi. Näin menee oikeinkirjoitus (Suomen evankelis-luterilainen kirkko).

Eksklusivistit hylkäävät yhteistyön muiden uskontojen kanssa, eli pelastus löytyy vain kristillisen kirkon sisällä.
(Jo eräs vanhan kirkon periaate kuului - "extra ecclesia nulla salus=kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta").

Inklusivistit sen sijaan ovat valmiimpia hyväksymään teesin, jonka mukaan kaikissa uskonnoissa on yhteisiä - toisiaan tukevia ja täydentäviä piirteitä. Puhutaan siis alunperinkin samasta Jumalasta.

Tämä lienee ollut (varauksin) myös Origeneen ja Augustinuksen kanta.

Mutta esim. Karl Barth oli eksklusivisti ja jopa partikularisti, mikä merkitsee, että VAIN usko Kristuksen pelastustyöhon voi pelastaa ihmisen. Muut jäävät ikäänkuin nuolemaan näppejään...

Barth muuttui vakaumukselliseksi pasifistiksi II maailmansodan aikana, mutta hänen teologiset asenteensa hipovat ajoittain jopa rasismia.

Katolisen kirkon ekumeeninen liike, jonka johdossa oli pitkään - jopa paaviehdokkaana - Hans Küng - edustaa puolestaan Barthille vastakkaista, kirkkopoliittista näkemystä.

Nykyään Küng on Rooman epäsuosiossa johtuen lähinnä edesmenneen pitkäaikaisen paavin - Wojtylan - konservatiivisesta ja eksklusiivisesta linjasta myös kirkkopolitiikassa.

Teologia on kuin systemaattista filosofiaa - siinä kaikki liittyy kaikkeen, joten sen vuoksi en voisi kuvitella Küngia myöskään ekslusivistien porukoihin.

*
Kaikki tämä liittyy uskontotiedon opetukseen siten, että siinä eksklusivismi hylätään tykkänään ja inklusivismi viedään äärimmäisyyteen asti.

Kysyn kuitenkin Iines sinulta edelleen: miten ihmistä voi kasvattaa uskon asioissa, jos hänelle tarjotaan pelkästään synkretistiset uskontomarkkinat, joissa kaikki maailmankatsomukset ovat kaupan?

Harva meistä nimittäin pystyy käymään samanlaista sielun taistoa uskonsa etsimisen suhteen kuin "maailmanmies" Augustinus, joka lopulta 32-vuotiaana otti kasteen ja kääntyi kristityksi.

Puhumattakaan siis hieman vaatimattomammasta metanoiasta (mielenmuutoksesta) koskien meitä "tavallisia pulliaisia".

(Augustinushan oli/on eräs maailmanhistorian suurimpia aatteellisia neroja.)

Yleensä me vain jätämme asian sikseen ja ryhdymme laskemaan vaikkapa tilastoja kuten sinänsä oivallisen fiksu Osmo Soininvaara.